perjantai 21. lokakuuta 2011

Himopelaajan päiväkirja: World of Warcraft

En ole uskaltanut pelata World of Warcraftia, koska tiedän varmuudella, että se pilaisi minun koko elämäni. Jäisin aivan taatusti koukkuun. Yhtä hyvin voisin kokeilla vaikka heroiinia. Kukaan ei näkisi tai kuulisi minusta enää. Hylkäisin entiset kaverini, sillä olisin löytänyt uusia, sellaisia, jotka ymmärtäisivät, miksi tahdon aamusta iltaan vain wowittaa ja puhua Wowista.

Olisin löytänyt elämäni tarkoituksen ja tullut uskoon. Viimeinen Facebook-päivitys, jonka ystäväni ja sukulaiseni koskaan näkisivät olisi: "Wow! Saavutin levelin 50!"

World of Warcaft ei ole peli. Se on pikemminkin kuin musta aukko, jolla on oma tapahtumahorisonttinsa. Tietyn rajan ylitettyään edes valo ei pakene sen vaikutuspiiristä.



Metsästäjä-keräilijät hiekkalaatikolla

Roolipelit ovat äärimmäisen koukuttavia, koska ne pyrkivät, ja jossain määrin kykenevätkin, vastaamaan ihmisen syvimpiin haaveisiin.

Roolipelaaja ei vieraannu todellisuudesta, kuten useimmat luulevat. Pikemminkin roolipelien kautta hän saattaa parantua vieraantumisestaan, eheytyä homo sapiensiksi, joka hän olisi ollut, ellei yhteiskunta olisi ehtinyt häntä turmelemaan.

Moderni yhteiskunta on eräänlainen putkijuoksu. Se tarjoaa meille uranäkymiä ja koulutusssuuntia, mutta muutamia poikkeushetkiä lukuun ottamatta se asettaa meidän etenemisellemme tarkat raamit. Hienovaraisesti, rangaistusten ja palkintojen avulla se suostuttellee meidät kulloinkin valitsemaan ennalta suunnitellun tienhaaran. Jos yhteiskunnan rakenteet toimivat, yksilöt tuskin edes huomaavat, ettei heillä ole todellisia vaihtoehtoja.

Parhaat roolipelit perustuvat (henkilön ominaisuuksien kehittämisen ohella) siihen, että pelimaailma on vapaa - voit kulkea minne mielesi tekee ja suorittaa tehtäviä haluamassasi järjestyksessä.

Elämä roolipelissä muistuttaa käsityksiämme kivikautisen ihmisen elämästä - tai jos näissä käsityksissä on jotain eroja, tulisi meidän ennemminkin muuttaa nykyisiä käsityksiämme kivikauden elämästä, eikä toisin päin. Roolipelaajat vaeltavat ravinnon ja resurssien mukaan, kartoittavat alueita, metsästävät riistaa ja petoja, keräilevät marjoja, muodostavat pieniä ryhmiä ja valloittavat reviirejä.


Roolipelaaminen on metsästäjä-keräilijä-ihmisen elämää, eli toisin sanoen paluuta vierantuneesta urbaanista yhteiskunnasta alkuperäiseen turmelemattomaan tilaan - joka tietenkin on täynnä vaaroja, niukkuutta ja ihanaaa turmellusta.

Roolipelit ovat kehittyneet aste asteelta viimeisen 30 vuoden aikana ja pelaajien omat halut ja toiveet ovat ohjanneet niiden kehitystä enemmänkin kuin jonkun yhden suunnittelijan henkilökohtainen nerous. Roolipelit ovat vapaava vyöryvän fantasian tulosta. Ne ovat muotokuva ihmisestä, jota epämiellyttävä koulukuri ja pitkäveteinen tehdastyö ei ole pakottanut muottiinsa. Ne sallivat meidän Arosutena ylittää vuoria ja vaeltaa preerialla.

Jos Aleksis Kivi kirjoittaisi kirjansa meidän aikanamme, hänen seitsemän veljestään eivät ehkä rikkoisi koulun ikkunaa ja pakenisi Impivaaran korpeen, jossa saisivat elää ja kesyyntyä luonnon ehdoilla - ei suinkaan, he pakenisivat World of Warcraftiin.


Roolipelissä ihminen saa olla villi ja vapaa - ja konsepti toimii juuri siksi, ettei tuota vapautta ole määritellyt mikään muu kuin vapaudenkaipuumme itse. Peleistä suosituimmaksi nousevat ne, jotka suunnittelijat ovat luoneet omien mielihalujensa mukaisiksi.

Toki roolipeleissä on omat genre-kohtaiset sääntönsä, käsityksensä kunniasta, kauneudesta ja oikeudenmukaisuudesta - mutta koska tietokonepelien tekijät eivät luojan kiitos ole vielä tiedostaneet itseään korkeakulttuurin vaalijoiksi, ovat pelaajista koostuvien heimojen normit yhä riittävät alkeelliset ja hiomattomat. Vielä ei superegomme ole ehtinyt säätelemään sitä, mitä peleissä tapahtuu vaan kaikki on Id'in manifestaatiota.

(Muistutettakoon muuten tässä kohtaa, että pelifirma, joka loi varhaisen klassikkopelin Doom on nimeltään "Id".)


Henkilökohtainen kehitys

Toki roolipeleissä on nähtävissä myös monia kulttuurimme vaikutuksia. Roolipelin hahmo ei keräile mitä tahansa. Tärkeimmässä asemassa ovat kehityspisteet, eli expa. roolipelaaja keräilee ensi sijassa kokemuksia ja taitoja, ei vain materiaalista hyvää, kuten kultaa, aseita ja komeita haarniskoja.

Meidän kasvatuksemme jäljet näkyvät pelisuunnittelussa siten, että kehittyneempi ja koulutettu yksilö on täysin ylivertainen suhteessa alemman levelin hahmoon. Pelkät synnyinlahjat eivät riitä. Roolipelin paradigma on suora kopio valistuksen ihmiskuvasta. Roolipelaajan tähtäimessä on kaiken aikaa korkeampi koulutus ja korkeampi henkinen kehitysaste.

Tuntuu että monessa pelissä mielenkiinto tyssää heti siihen, jos ylin mahdollinen leveli on saavutettu. Pelkän kullan grindaaminen tuntuu puuduttavalta, jos hirviöiden tappamisesta ei enää kerry kokemuspisteitä. Roolipelaaja on hyväksynyt idea elinikäisestä kasvusta ja se säätelee hänen motivaatiotaan. Kun tutkinto on kesken, sen eteen jaksaa tehdä paljon työtä - mutta kun se valmistuu, paperi vain unohtuu pöytälaatikkoon, eikä saavutettu titteli tunnu kovinkaan kummoiselta meriitiltä. Varsinainen pointti oli eteen päin kulkemisessa eikä siinä, että joskus saapuisi perille.

Kun pelit on pelattu loppuun, ne vain unohtuvat. Ja silti tietyissä piireissä sillä on aidosti merkitystä - esimerkiksi ihmiset, jotka aikoinaan läpäisivät Monkey Islandin tai Fallout 2:sen tai Bubble Bobblen tai Final Fantasy seiskan tai Jagged Alliancen tai System Shockin - ilostuvat aina, kun saavat keskustella jonkun kanssa kokemuksistaan.

Olen miettinyt, että ehkä minun tulisi merkitä CV:hen kaikki ne pelit, jotka olen pelannut läpi. Siitä tulisi pitkä lista, monta yhdentekevää sivua - mutta lopulta se olisi ansioluetteloni osa, josta minulla olisi kaikkein eniten kauniita muistoja.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Himopelaajan päiväkirja: Angry Birds

PELIARVOSTELU (tai jonkinlainen ilmainen terapiakäynti valitulle kansakunnalle?)


Sanon sen suoraan: Angry Birds ei ole kovinkaan kummoinen peli. Ainakaan ideassa ei ole mitään omaperäistä - vastaavia linnan-upotus-pelejä on tullut vastaan netissä jo vuosikausia. Angry Birds on miltei suora kopio puoli vuotta aiemmin ilmestyneestä, erittäin suositusta katapulttipelistä nimeltään Crush the Castle. Mitään oikeusjuttua ei ole virinnyt, koska Crush the Castlen luojat ovat myöntäneet itsekin kopioineensa suurimman osan pelinsä ideoista. Pelin löytää hakukoneella heti, se latautuu suoraan ruudulle, eikä PC-käyttäjän tarvitse maksaa penniäkään.

Suurin syy sille, miksi Angry Birds on menestynyt, on siinä, ettei iPhonessa ole flash-tukea. Applen puhelimen omistajat eivät siis voi pelata näitä muita pelejä, jotka ovat ilmaisia ja monin tavoin myös parempia.

Jos Angry Birds kilpailisi vapailla markkinoilla muita flash-pelejä vastaan, se ei pärjäisi läheskään niin hyvin. Vaikka se jonkun kilpailijoistaan ehkä päihittäisikin, se hukkuisi ilmaispelien mereen. Vihaisten lintujen suosio perustuu oikealla hetkellä ajoitettuun aluevaltaukseen ja Applen tarjoamaan erityisasemaan älypuhelinmarkkinoilla.

PC-pelaajat eivät olisi edes kuulleet koko jutusta, ellei siitä vauhkottaisi televisiossa ja lehdissä. Angry Birds on siis eräänlainen Applen käyttäjien pasianssi-matopeli-Tetris-miinanraivaaja jota tuputetaan oheistuotteena kompaktin pelikonsolin ostajille - ja joku hullu on jopa valmis maksamaan siitä. Tehokkaan markkinoinnin ansiosta kaikki ovat kuulleet sen nimen, mutta yhtään Rutinoutuneempi Pelaajaa ei näe koko konseptissa mitään mielenkiintoista.
(Kyseessä on ainakin haasteellisuutensa puolesta pelkkä lastenpeli, jota jotenkin on onnistuttu markkinoimaan myös teknologiasta tietämättömille aikuisille. Ehkä Apple-kansasta löytyy PC-käyttäjiin verrattuna enemmän neitseellisiä pelaajia?)


Taantumuksen autuus

Sanon vielä muutaman sanan Angry Birdsistä, mutta vain siksi, että aion käyttää tätä kirjoitusta johdantona sellaisiin peleihin, jotka oikeasti herättävät minussa suuria intohimoja. (Vielä tässä kuussa yritän ehtiä kirjoittamaan Fallout-pelisarjasta sekä Grand Theft Autosta.)

Angry Birds on hyvä johdanto pelien teoriaan, koska se on niin hiton yksinkertainen. Pelaajalla on katapultti - tai siis ritsa - jolla hän ampuu hajalle irrallisista palikoista koostuvia torneja.


Mitään muuta pelistä ei tarvitse tietää. Mitään muuta siinä ei tapahdu. Palaat vain varhaisen lapsuutesi auvoiseen kokemukseen, jossa kokosit palikoita torniksi ja sitten iskit ne mäsäksi. Saattoi myös olla, että palikoita et koonnut sinä itse vaan sisaresi. Odotin että torni oli valmis ja sitten vasta hyökkäsit paikalle kavaline aikeinesi. Tai ehkä torni ei koostunutkaan palikoista? Ehkä se olikin lumiukko? Tai hiekkalinna? Joka tapauksessa tuntui mahtavalta iskeä se mäsäksi!

Tai ehkä kyseessä olikin jokin aikuisten maailman outo rakennelma, johon sinua oli ankarasti kielletty koskemasta? Ensin kaadoit jotain ehkä vahingossa ja sait äidiltäsi korvapuustin. Sait huomiota. Keksit hajottaa jotain muutakin ja sait lisää huomiota... kaikkiin näihin muistoihisi sekoittuu valtavasti naurua ja itkua. Se oli ahdistavaa ja ah, niin huoletonta aikaa...

Andry Birds ei varsinaisesti ole peli lainkaan. Siinä ei ole panoksia tai haastetta. Se ei vaadi minkäänlaista opettelua. Se on vain puhdasta regressiota niin kuin peiton alla itkeminen ja peukun imeminen. Angry Birds on aplikaatio-vastine japanilaisten virkamiesten seksileikeille, jossa aikuiset miehet puetaan vaippoihin ja teljetään isoon pinnasänkyyn kuin jättikokoiset vauvat.



Sosiaaliset konstruktiot

Kokoa palikoista torni - ja sitten hajota se! Rakenna lumiukko ja sitten hajota! Lyö, huitaise, kaada, hajota... iske mäsäksi! Lyö nauraen kaikki mäsäksi ja juokse karkuun! Angry Birds mahdollistaa aivottomaan tilaan taantumisen hieman samoin kuin Youtuben videot hassuista koiranpennuista.

Samaan aikaan Angry Birds on otollinen esimerkki "todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta". Vielä 80-luvulla aikuisten oli lupa kutsua pelaamista ajanhukaksi. Sitähän se useimmiten olikin - ja on yhä. Suurin osa pelaamistamme peleistä eivät opeta yhtään mitään. Ja jos ne jotakin hyödyllistä emootioista tai elämästä opettavatkin niin muutaman tunnin pelaamisen jälkeen me olemme sen oppineet - ei siinä ole mitään järkeä että jauhamme monta viikkoa putkeen, kahdeksan tai kymmenen tuntia päivässä, tuskin nukkumatta. Se on vain pakoa todellisuudesta, addiktiota.

Todellisuuden sosiaalisella rakentumisella tarkoitan sitä, että kun vielä 80-luvulla useimmilla ihmisillä oli tajua olla huolissaan - niin tänään kukaan ei julkisesti esitä, että Angry Birdsin pelaaminen olisi ajanhukkaa. Se ei johdu siitä, etteikö peli tosiaankin olisi täyttä ajanhukkaa. Me vain olemme niin tottuneita pelaamiseen, että emme tajua sen olevan tarpeetonta, hyödytöntä ja turhaa.

Koska inhimillinen kokemusmaailma ei perustu järkeen vaan sosiaalisiin normeihin, saa todellisuuden sosiaalinen rakentuminen lopulta aikaan sen, että Angry Birdsin pelaaminen ei ole ainoastaan tarpeellista ja hyödyllistä - vaan jopa välttämätöntä. Meidän jokaisen on tiedettävä mikä Angry Birds on ja pelattava sitä, koska muutoin me emme voisi osallistua siitä käytävään keskusteluun.


Ihmisen ei useinkaan kannata valita parasta, kehittävintä, haasteellisinta ja älykkäintä harrastusta, joka maailmasta löytyy - koska jos hän tekee niin, ei hänellä ole ketään jonka kanssa keskustella kokemuksistaan.

Andry Birdsiä täytyy siis pelata, ja vaikka sen tajuaisikin edustavan 2-4 vuotiaan lapsen kehitysastetta, ajatusta ei saa sanoa ääneen. On vain nyökyteltävä päätä ja osallistuttava keskusteluun kollektiivisen moraalitajumme pelisäännöillä. Jee hyvä! Suomi nousuun! Angry Birds on paras! Minullakin on ehkä varaa Angry Birds reppuun, (ainakin osamaksusopimuksen ansiosta) vaikka iPadista saatan vain haaveilla.

* * *

PS. Löysin Ilta-Lehden nettisivuilta pitkän ja syväluotaavan keskustelun, joka on yltynyt huippuunsa ja laantunut vain muutamia viikkoja sitten:
IL: Angry Birds

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Nerouden määrittelystä

Andreas Thorkildsenillä (Thorin poika?) oli sikäli hyvä tuuri, että hän tajusi ryhtyä keihäänheittäjäksi. Siinä lajissa ei lasketa keskiarvoja, riittää vain yksi onnistunut tempaisu.

Historiakaan harvemmin muistaa hyviä keskiarvoja. Se muistaa huippusuoritukset, ja niihin kykenevät ihmiset, vaikka tiet ja palatsit on rakennettu keskinkertaisuuden voimalla ja keskinkertaisuuksien varaan.

Huippusuorituksilla on kääntöpuolensa. Hetkeä aiemmin lavalla säkenöinyt artisti saattaa seuraavana aamuna maata yksin keittiössään itsemurha-aatoksissa, niin voimattomana, ettei pääse suihkuun tai edes jaksa nostaa vesilasia huulilleen. Samoin saattaa vaalit voittanut poliitikko luhistua pitkän kampanjoinnin jälkeen ja viikkokausia vain toipua kulissien suojassa burnoutista.

Keskinkertainen suoritus on merkki siitä, että henkilö osaa säännöstellä voimiaan. Usein taas nerouden koko myytti on vain hetken valokeila, joka on suunnattu ailahtelevaan yksilöön hänen parhaana hetkenään. Niitä kulissien taakse piilotettuja heikompia hetkiä saavat sitten jälkipolvet eritellä.


Aivot hapoilla kuin Juha Miedon reidet Sarajevon talvikisoissa

Nerous on kykyä pistää parastaan vaihtelevin suorituksin. Kukaan taiteilija tai urheilija - tai ylioppilas, joka lukee pääsykokeisiin - ei selviä häikäisevistä huippusuorituksista ilman hulppaisevaa väsymystä. Kukaan ei juokse 400 metrin kierrosta täysillä, susikoira kannoillaan, ilman että seuraavana aamuna ei jalkoja polttelisi.

Nerouden juju on ymmärretty väärin ehkä sen takia, että 1900-luvun alussa vielä luultiin (tietyn neurologisen paradigman piirissä), että aivot eivät voisi väsyä. Tähän väitteeseen saattaa yhä törmätä joidenkin lääkäreiden sivulauseissa. Koko käsitys on kaiketi lähtöisin siltä aikakaudelta, kun aivoimpulssien huomattiin toimivan sähkön välityksellä. Siitä pääteltiin, että aivot eivät voi väsyä, koska sähkölaitteet eivät voi väsyä - enintään ajateltiin, että herkän ihmisen hermot hetkellisesti ylikuumenevat.

Myyttiä aivojen väsymättömyydestä ylläpiti myös se, etteivät aivot näyttäneet kuluttavan sen enempää energiaa viihtyessään kevyissä huveissa kuin keskittyessään uuteen, vaativaan tehtävään. Aivomme eivät tosiaankaan kuluta energiaa sillä tavoin kuin esimerkiksi auto tai kahvinkeitin. Ne eivät lisää kierroksia kuten moottori tai edes edellytä sydämenlyöntien ja verenkierron nopeuttamista kuten lihakset tehdessään työtä.

Emme hengästy ajatellessamme, sillä aivomme käyttävät happea ja ahmivat kaloreja melko tasaisesti pitkin päivää. Aivot eivät kuumeisesti pumppaa ajatuksia. Tietyt tunnetilat saattavat kiihdyttää meidän sydäntämme, mutta se ei tähtää aivojen toiminnan parantamiseen vaan lihasten herättelemiseen.

Edes sähkökäyrissä ei näy merkittävää toiminnan lisääntymistä - ainoastaan aktiivimmat alueet siirtyvät aivojen osasta toiseen. Tästä on jopa tehty se new-age piireissä yleinen päätelmä, että käyttäisimme aivojemme potentiaalista vain murto-osan. Me kyllä käytämme aivojamme varsin monipuolisesti, mutta eri toiminnoissa aktivoituvat eri alueet.

Käytämme kulloinkin aivoistamme vain 10-15-prosenttia, koska kävellessämme emme syö ja syödessämme emme puhu - ja puhuessamme me olemme huonoja kuuntelijoita. Kulloinkin aktivoituvat tietylle toiminnalle tärkeät alueet - ja sille, että kaikki aivojen alueet yhdenaikaisesti säpinöivät on nimitys "epileptinen kohtaus".


Huippusuorituksen mahdottomat haasteet

Aivojen huippusuoritus ei tapahdu sähköverkon ylikellottamisella tai lämpöenergian lisääntymisen avulla. Aivot asettuvat otolliseen työtilaan tiettyjen kemikaalien - etupäässä dopamiinin käskystä. Keskittymistä vaativat tehtävät eivät varsinaisesti tehosta aivojen kokonaistoimintaa - ne vain keskittävät aktiviteettiä aivokuorella ja kuluttavat samalla välittäjäaineita, minkä seurauksena välittäjäaineet joko vähenevät tai niitä tunnistavat sensorit nostavat toleranssiaan ja lakkaavat reagoimasta.

Miksi näin sitten on? Miksi aivomme on suunniteltu siten, että ne voivat väsyä niin helposti?

Ensinnäkin on muistettava, että aivoja ei ole suunniteltu. Tietoinen ajattelu, kuten me sen ymmärrämme, ei ole aivojen normaali ja ensisijainen funktio. Aivojen ensisijainen funktio on passiivinen reagoiminen sisäisiin ja ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Kasvien ja hyönteisten hermosolut osaavat reagoida, aivan kuten ihmisenkin aivojen solut useimmiten vain reagoivat - meidän sitä juurikaan tiedostamatta.

Aivojemme alkuperäiset, evoluutiossa vanhimmat alueet säätelevät liikettä ja ruumiintoimintoja - sekä tarpeiden tyydyttämistä ja suojelevaa varovaisuutta. Silloinkin, kun emme varsinaisesti ajatuksissamme keskity mihinkään, silmämme ja korvamme ovat tietynlaisessa luontaisessa valppauden tilassa, valmiina tunnistamaan liikettä, tuttuja kasvoja, vaaroja jne. Katseemme huomaamatta siirtyy sinne, missä televisioruutu tai mainosvalot välkkyvät. Silmäkulmasta, näkömme äärialueilta me saatamme aivan yhtäkkiä spotata kivan näköisen perseen.

Yhteiskunta asettaa meille kuitenkin toisenlaisia vaatimuksia. Nykyihmiselle on tullut vieraaksi se ajatus, että keskittyminen olisi poikkeuksellinen kriisitila - vaikka sitä se juuri on evoluution näkökulmasta. Mietiskely, lukeminen, opiskelu ja koko sivistyneen kulttuurin arki on kehollisesti aivan yhtä vieras tila kuin jatkuva istuminen. Vaistojemme näkökulmasta se on myös suuren riskin ottamista, antautumista vaaraan.

Keskittyessämme kirjaan me unohdamme ulkomaailman ja vaistomme sanovat, että se on iso riski. Luonnossa kovinkaan monella eläimellä ei ole varaa haaveilla. Liskojen, lintujen ja nisäkkäiden aivoja ei ole suunniteltu unelmointiin vaan tarkkailuun ja reagointiin: pakenemiseen ja puolustamiseen. Ehkä siksi me pidämme elokuvista, joissa on läsnä vaaran tuntu. Olemme vieraantuneet sellaisesta valppaudesta.

Wittgenstein sanoi, että jos leijona osaisi puhua, me emme ymmärtäisi sitä (kiitos sitaatista Miki). Ehkä sivistyksen näkökulmasta tämä on totta, mutta luulen, että leijona osaisi arvostaa James Bond elokuvia. Mitä niissä tapahtuu? Niissä väijytään, hiiviitään, vuoroin jahdataan ja vuoroin juostaan pakoon, matkustellaan, painiskellaan, tapetaan, syödään hyvin - ja paritellaan.

Toimintaelokuvan toimiva kaava: koko ajan, alusta loppuun yhtä säntäilyä savannilla.

Myös television kokkiohjelmaa katsellessani saatan vajota rentoutuneeseen tilaan. Ehkä sellainen passiivisuus on lähempänä alkuperäistä aivojemme perustilaa, eli sosiaalista hengailua tai ulkomaailman tarkkailua. Se ei tunnu vaativan erikoisia ponnisteluja. Todennäköisesti television seuraaminen ei aiheutakaa aivoissa dopamiinin liikaeritystä, kuten esimerkiksi tenttiin lukeminen tai koekysymyksiin vastaaminen. Tietenkin meissä on yksilöllisiä eroja, mutta toisinaan tunnistan ainakin itsessäni sen Jukolan veljesten vimmaisen halun rikkoa ikkuna ja paeta virkavaltaa kauimpaan pöpelikköön.


Kun katse kääntyy sisään päin, silmämme eivät ole niskassa

Lukeminen, matemaattisten ongelmien ratkaiseminen, kaikenlainen suunnittelu ja pakotettu keskittyminen väsyttävät aivoja, koska ne kemiallisten käskytyksen välityksellä pakottavat aivot pois normaalista yleisvalppauden ja hengailun tilasta.

Mitä varsinaisesti yritän sanoa on tämä: jos hiivit ostarilla hengailevan lökäpöksyisen purkkaa jauhavan teinin luokse takaa päin ja yrität yllättää hänet, hän saattaa kääntyä ja sanoa: "What the fuck!", "Vitun hiippari!" Nuoret vielä kouluttavat toisiaan varovaisuuteen, kuten luonto määrää. Heillä on siihen tarkoitukseen kaikenlaisia jäyniä.

Jos henkilö sen sijaan on keskittynyt pelaamaan jotain peliä kännykässään tai näppäilee tekstiviestiä, hän tuskin huomaa sinun lähestyvän. Lukeminen, opiskelu, teknologia ja keskittymistä vaaativa työskentely ajaa aivomme luonnottomaan tilaan, jossa näköpiirimme kapenee ja emme havainnoi ympäristöämme.

Katsele vaikka pihapiirissäsi hääriviä oravia. Ne saattavat keskittyä käpyynsä sekunnin murto-osaksi. Mutta sitten ne taas epäluuloisina kurkkaavat olkansa ylitse. Ne ovat helvetin neuroottisia eläimiä. Ne vaikuttavat ihan AD-HD:lta, kun pyörittävät päätään levottomina ja säntäilevät milloin minnekin.

Sanotaan, että kun ihmisen pelaa tennistä, hänen kykynsä tulevat parhaiten esiin. Täytyy tarkkailla, reagoida, ennakoida vastustajan tekoja, suunnitella oma taktiikka ja iskeä salamannopeasti - kuitenkaan väsymättä. Orava tai tennispelaaja ovat lähempänä sitä tehtävää, mihin aivomme on evoluutiossa kehittynyt.

Dopamiinin, eli mielemme älylliseen työskentelyyn virittävän välittäjäaineen, erittyminen muistuttaa tietyssä suhteessa addrenaliinin erittymistä - kumpikin ajaa meidät hetkelliseen, kemialliseen poikkeustilaan, ääritilaan, jota meidän olisi tarkoitus kestää vain lyhyitä jaksoja kerrallaan.


Sillä se lähtee millä on tullutkin - kemian tuotteilla

Opiskelija, taiteilija, filosofi tai kuka tahansa Kelan lomaketta täyttävä ihminen väsyy, koska sellainen järkevyyden huippuhetki edellyy aivoilta pitkäkestoista tilaa, johon hermoratoja ei ole alun perin suunniteltu - tai siis tuollaisen tilan olisi tarkoitus olla lyhytaikainen. Kun dopamiinivarastot ehtyvät tai kun reseptorien toleranssi kasvaa, sitä seuraa sekava ja tokkurainen olotila. Katse harhailee, on vaikea keskittyä mihinkään. Koko päivä menee yleensä hukkaan, jos aamulla on tentti tai jos täytyy täyttää lomakkeita. Toipuminen normaalitilaan vie aikansa.

Henkisten ammattien ihmiset - tai valkokaulustyöntekijät ylipäänsä - kuluttavat paljon alkoholia, koska alkoholin on osoitettu erittäin hyvin rentouttavan aivoja, jotka kärsivät dopamiinivajeesta. Alkoholi toimii aivoissa suorastaan dopamiinin lailla - tosin on monia muitakin vaikutuksia.

Muutama tuoppi olutta pehmentää hyvin tehokkaasti sen ahdistavan ja levottoman hermotutinan, johon monta päivää kestänyt keskittynyt aivotyö on johtanut. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se vain toimii.


PS. Nyt unohdin koko alkuperäisen teeman, joka liittyi keskiarvoihin. Niin, jonkinlaista neroutta on mielestäni se, että ihminen osaa säännöstellä voimiaan. Sellaisen ihmisen minäkin ennemmin palkkaisin tärkeään virkaan. Klassisissa neroissa on se huono puoli, että he silloin tällöin vain romahtavat ja sekoilevat. Heitä ei löydy mistään, ellei sitten sängyn pohjalta. He eivät osaa hyödyntää edes sunnuntaita, koska eivät tunne koko lepäämisen ajatusta silloin, kun inspiraatio on iskenyt. He vain puurtavat kunnes eivät enää jaksa. Porvarilliseen elämään tottunut saattaa oudoksua sellaisia ääritaipumuksia.

PPS. Pyydän anteeksi, jos en tässä kirjoituksessa ehkä käyttänyt oikein joitakin neurologisia käsitteitä. Olen poiminut mielikuvani sieltä täältä tieteellisistä artikkeleista, ja yrittänyt rakentaa omaa, yksilöllistä ymmärrystä, jota häiritsee oma indigo-lapsellinen näkökulmani. Kokonaiskuvani aivojen toiminnasta on varmasti hyvinkin puutteellinen. En tavoittele tieteellistä uskottavuutta vaan luonnostelen vapaasti teoriakehystä, joka parhaiten selittäisi joitakin havaintojani. Ajateltakoon vaikka, että koko teksti on kaunokirjallinen tuote, maanantaiaamun tilitys, kun tunnu olevan voimia alkavalle viikolle.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kosmoksen yksinäisyys

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa
..."
- Edith Södergran

On kourallinen runoilijoita, joiden seuraan palaan yhä uudestaan yksinäisinä iltoina - niinä hetkinä, kun tuntuu niin lohduttomalta se asia, ettei televiossa tai sanomalehdissä ehkäpä kokonaisen vuoden kuluessa ole sanottu yhden ainutta lausetta, josta heijastuisi sama älyn ja intuition yhteys todellisuuteen, vilkaisu rajallisen egomme ja minäharhan tuolle puolen.

"Walt Whitman, Kosmos, Manhattanin poika...

tiedän, että olen kuolematon,
tiedän, että elämänkaartani ei pyyhkäise olemattomiin
puusepän vatupassi...

Kaikissa ihmisissä näen itseni...

...eikä minua löydy hattuni ja kenkieni välistä..."


- Whitman: Song of My self


Olen pyrkinyt suomentamaan Upanisadeja, koska myös niissä on tavoitettu sama rajattomuus ja kuoleman ylittävä ilon ja elon kiertokulku. Ne ovat myös alkupiste pitkässä sivistyksen ketjussa, jossa runoilija on kerta toisensa jälkeen löytänyt itsensä. Ihminen on näiden runojen kautta katsonut sukupolvien ylitse siihen kaukaiseen aikaan, jossa hän kirjoitti säkeet...

vanheni ja kuoli, vain myöhemmin jälleen löytääkseen itsensä tekstistä... kuoli ja jälleen luki, riemastui itsensä löytäneenä...

Näissä runoissa Kosmos leikkii hippaa itsensä kanssa. Se piiloutuu runoksi halpoihin pahvisiin kansiin, saattaen itseän ritarillisilla esipuheilla, jotka ylistävät runoa oikein edes tietämättä miksi - kunnes taas tulee hetki, jolloin viestikapula löytää läpi ajan ja kielimuurien... ja Kosmos on tajunnut itsensä, tullut paljastetuksi ja paljastanut itsensä.

On lukijan vuoro havahtua ja olla Kosmos.

Ei yksilön jälleensyntymänä, vaan silkan ihmisyyden paluuna paljaimmillaan, maailmana maailmojen joukossa, tietoisuutena ilman ääriviivoja, virtana, joka lakkaamatta katkeaa ja jälleen yhtyy...

Minuuden kokemuksena ilman minuutta, tietoisuutena ilman keskipistettä, äärettömämyytenä ahdettuna ihmisen pukuun,

hullunkurisena Kosmoksena, joka murehtii tukan harvenemisesta ja liikakiloista...

Jumaluutena, jonka selkää kolottaa, jonka vatsassa polttelee liika huoli hakatuista metsistä ja maailman näkymättömistä kurjista... Jumalana, jonka vanhan paperin pöly saa aivastamaan... Jumalana, joka hetken aikaa on muistanut olevansa Jumala itse, ääriviivaton.

Runoilijat luonnostelevat sanoihinsa maailman niin kuin sen näkevät. Se on maailma, jossa asioita ja olentoja ei ole erotettu aidoilla.

Runoilijan katse leijailee kaiken yllä kuin haukka, kuin enkeli, joka ei tuomitse mitään näkemäänsä.

Runoilijan katse ulottuu ajan taakse ja kaukaisiin tähtiin - sieltä se ammentaa hetkellisen huoletomuutensa, pullistuen ilosta...

niin että muuttuu keveäksi alkuvoimaksi, muistaa pois nimensä...

muistaa olevansa valoa.

* * *

Ja niin on ohitse se kirkkauden hetki.

Luonnoslehtiseen hahmotellut ääriviivat tummenevat ja putoavat maailman esineiden päälle.

Niiden kovuus tulee jälleen pintaan.

Kaiken valoksi sulauttanut visio sammuu ja mustan tussin jäljet leikkaavat kuin saksilla ihmisen muotoisen paperinuken siihen suureen valkoiseen, joka juuri oli Kosmos.

Mutta jokin muisto säilyy. Jäljelle jää kipinä kirjoittaa esipuhe siihen suureen runoon, joka vanhan mummon kirjahyllystä löytyi.

Jää houkutus olla heittämättä tuleen sitä kirjaa, jossa oli se hauska sana "Kosmos"...

Jos vaikka sukupolven tai kahden päässä olisi joku, joka raottaisi sen kansia vain leikillään ja avaisi samalla oven kaikkeuteen.

* * *

Kosmoksen osa on yksinäinen.

Kosmos voi olla itsensä vain hetken ja vain hulluuden uhalla.

Puhua siitä ja olla hullu. Olla puhumatta ja eristää itsensä jälleen sadaksi vuodeksi paperiseen sarkofagiin...

yksiin kansiin yhden hullun keuhkotautisen ämmän ja irstaan valkopartaisen sedän kanssa.

Oikotie varmuuteen

John Dewey julkaisi aikoinaan filosofian ja tieteellisen ajattelun klassikon nimeltään Pyrkimys varmuuteen. Juuri tästähän kai pitäisi olla kyse tutkijan tiedonjanossa: virheellisten oletusten erottamisesta oikeista. Deweyn kirja on valtaosiltaan hyvin kirjoitettu ja suosittelen sitä kaikille.

Länsimaisessa, klassisessa tieto-opissa on kuitenkin vakavia puutteita. Yksi on se, ettei osata erottaa kahta inhimillisen tietämyksen lajia: ensinnäkin pätevää tietoa ja toisaalta tietoa, jolla voi päteä.

Klassinen epistemologia ei kykene vastaamaan siihen kysymykseen, mikä tieto on arvokasta. Se ei myöskään osaa sanoa mitkä kysymykset herättävät uteliaisuutemme - tai minkälainen lööppi myy parhaiten. Se, onko tieto todenmukaista vai ei, on loppujen lopuksi hyvin kapea kysymys. Kaiken toden tiedon joukosta me useimmiten valitsemme ennemmin tietää jotain ihan muuta kuin mitä filosofit ovat suunnitelleet.

Filosofia tai tutkijaa kiinnostavat tiedon perustat, mutta useimmille on yhdentekevää kuinka tietoon on päädytty. Tiedon tarkoitus ei ole vakuuttaa - sen tarkoitus on palvella jotakin käytännön tehtävää. Jotta luulosta tietoon pääsisi mahdollisimman vähällä vaivalla, tunnetaan varmuuteen monta oikotietä.

Olisi vaikea kuvitella, että yhteiselämästä tulisi mitään, jos ihmiset kaiken aikaa epäilisivät toisiaan. Mistä tiedät? Kuka sanoin niin? Miten sen todistat? - Niinpä ihmisen perustila on luottamus. Jos aikuinen sanoo jotain, niin lapset useimmiten uskovat. Varmuuden tunnetta voidaan vahvistaa myös kepilla ja uhkauksilla.

Vanhojen ihmisten vakavalla äänelläesittämät väitteet on syytä ottaa vakavasti, koska sienet ja marjat voivat olla myrkyllisiä ja koska suvussa periytyneet taidot ovat pitäneet hengissä tähän asti. Kun pappi tai poliitikko on äänessä, useimmat uskovat häntä jo siksi, että epävarmuus on epämukava tila. Paljon kivempaa on elää varmuudessa.

Koska valtaosa ihmisistä jo valmiiksi osaa elää varmuudessa, voisi sellaisia kirjoja kuten "Pyrkimys varmuuteen" pitää jonkinlaisena elämän perustaitojen oppaana ihmiselle, jolta puuttuu tietty synnynnäinen kyky - tässä tapauksessa kyky elää varmuudessa (tai kuolla varmuudessa - tai taito tappaa varmuudessa).


Ylimääräisiä tarpeita
?

Filosofit ja tutkijat ovat outoa sakkia, koska he vaativat jotain, mikä muiden silmissä on jo annettua. Heillä on tyydyttämättömiä tarpeita - kuten tarve saada todisteita tai tarve kuulla perusteluja. Miksi heille ei riitä ruoka ja juoma ja katto pään päällä?!

Olemme eläneet outoja aikoja sikäli, että yhteiskunnat, jotka ovat luopuneet varmuudesta, ovat menestyneet paremmin kuin ne, joilla varmuutta on ollut riittämiin. En tiedä jatkuuko tilanne enää kauaa samana, sillä tietoa on yhä enemmän tarjolla ilman varmistelun vaivannäköä. Tietoon tarjotaan nykyään riittämiin oikoteitä.

Ehkä nykyään on jo mahdollista luoda tehokas yhteiskunta ilman tiedettä. Viimeisen 200 tai 400 vuoden tutkimuksen tulokset voidaan vain omaksua annettuina - nopealla varmuudella, vain napsaista ilmasta kuin Herran ilmoitus. Onhan mahdollista sekin, että Afganistanissa voi lukutaidottomalla lapsella olla rynnäkkökivääri - miksei sitten myös tieteestä mitään ymmärtämättömällä voisi olla puhelinta, autoa, tietokonetta ja hyväpalkkaista ammattia. Eihän operoimiseen tarvita taustatietoa - vain käyttömukavuutta ja käyttövarmuutta.

Ihmisen ei tarvitse tehdä tutkimusta tai perehtyä asioihin omakätisesti - tarkkaan rajatun tehtävän osaamiseen riittää kyllä oikoteitä, ja samoin oikoteitä riittää vastuullisiin virkoihin, kunhan vain luottaa siihen mitä sanovat isä ja äiti - tai pappi, pomo ja poliitikko.

Miksi omaksua epävarmuutta, kun sen voi ulkoistaa filosofeille? Miksi omaksua skeptisyyttä, kun joku jossain muualla jo kärsii sen vaivan? Jos kysymysten esittäminen jossain päin maailmaa johtaa hyödyllisiin vastauksiin, voi uskosta oikotien löytänyt ihminen vain poimia ne itselleen ilman kyselemisen vaivaa.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Ääliömäinen Hymni Itsekeskeisyydelle

eli "positiivisen ajattelun opas Muammar Gaddafille"
tai "kuinka karkottaa mielestä ikävät asiat, kuten muiden kokema kärsimys?"

KIRJA-ARVOSTELU: Rhonda Byrne: Salaisuus - The Secret (WSOY 2008)


Olen jo pitkään suunnitellut, että kirjoittaisin analyysin tästä new-age filosofian merkkiteoksesta. Selailin kirjan läpi jo yli vuosi sitten, ja hahmottelin silloin laajaa arvostelua, mutta projekti jäi kesken Gradun ja muiden kiireitten takia. Intoani laimensi myös se, että kirjaa oli jo arvioitu monesta suunnasta ja moneen sävyyn, enkä halunnut sotkea näppejäni niin kuumaan ja tahmeaan aiheeseen. Nyt kuitenkin taas selasin kirjaa kaupassa (Rhonda Byrneltä on juuri ilmestynyt myös toinen teos, jota markkinoidaan näkyvästi), enkä enää voinut vastustaa kiusausta.

The Secret on tietyillä mittareilla mitattuna aivan omaa luokkaa. Kyseessä on eräänlainen elämänfilosofian ja positiivisen ajattelun Plan 9 from outer Space. Tai ei - tämä vertaus ontuu. Teoksessa ei ole samaa herttaista kömpelyyttä, pikemminkin se on kiilloiteltu ja laskelmoitu tuotos (tosin Rhonda Byrne näyttää uskovan siihen mitä hän sanoo). Muiden Amerikan saavutusten rinnalla teosta voisi luonnehtia termeillä "valheellisen toiveajattelun Independence Day" tai "iloisen itsepetoksen Fast&Furious" - siis silkkaa aivotonta tykitystä alusta loppuun. Taikauskoista liibalaabaa, joka on suunnattu lottoavalle kansanosalle.

The Guardian -lehden nettikolumnissa Catherine Bennet ehti jo 2007 luonnehtia kirjaa sanoilla: "a moronic hymn to greed and selfishness", eli "ääliömäinen hymni ahneudelle ja itsekeskeisyydelle." Catherine Bennet toteaa, että samaan aikaan kirja on myös paljon enemmän - se on suorastaan vaarallinen. (Linkki:Catherine Bennet). Jotkin kirjan arvostelijat ovat syyttäneet sitä jopa nykyisestä taloustilanteesta - liialliseen kulutus-optimismiin yllyttämisestä aikana, jolloin pankit tarjosivat helpoin ehdoin asuntolainoja ja velkaantuneille luotiin vastuuttomia houkutuksia nettipokerin ja pikavippien muodossa.


ASKEL 1: Sinä olet televisiotorni!

Mikä sitten juuri Rhonda Byrnen optimismista tekee niin vaarallista? Ainakin se, että hänen kirjaansa onnistuttiin myymään useita miljoonia kappaleita ympäri maailmaa. Ja millaisin keinoin se tapahtui? Lupaamalla paljastaa "vaiettu salaisuus", joka ratkaisee kaikki ongelmat ja käärimällä se kauniisiin kuoriin - sanomalla ihmisille juuri sen mitä he haluavat kuulla: että kaikki muuttuu paremmaksi vain sulkemalla silmät ja kuvittelemalla ongelmat pois - koska oikeasti me elämme siinä Dineyn satujen ja Harry Potterin maailmassa, jossa asiat tapahtuvat taikasauvaa heilauttamalla.

Juuri näin ehkä ajattelivat myös Kreikan päättäjät vielä muutama vuosi sitten - silloin kun kaikki heidän ajatustensa ansiosta oli hyvin:

"Ajattelemalla voit saavuttaa terveyden, täydellisen vartalon, ihannepainon ja ikuisen nuoruuden.

Periaate, jonka mukaan minut kasvatettiin, kuului: Rahan eteen on ponnisteltava ankarasti. Mutta minä korvasin sen periaatteella: Rahaa saa helposti ja usein.

Jos yrität toiminnallasi saada toiveitasi toteutumaan, on kuin yrittäisit uida vastavirtaan. Se on työlästä ja raskasta.

Jos jollain ei ole rahaa, se voi johtua vain siitä, että hän ajatuksillaan estää rahaa tulemasta luokseen."

Entä miten Rhonda Byrne perustelee näitä syvistä salaisuuksista kumpuavia viisauksiaan? Hänellä on yksinkertainen metafyysinen teoria maailmankaikkeuden toiminnasta:
"Ajatukset ovat magneettisia, ja ajatuksilla on taajuutensa. Kun ajattelet, lähetät ajatuksia maailmankaikkeuteen, ja magneettisesti ne vetävät puoleensa kaikkea itsensä kaltaista, mikä on samalla taajuudella."

Tällaiset metaforat ovat tuttuja new-age-gurujen positiivisen ajattelun elämäntaito-oppaista. Rhonda Byrne on kuitenkin täysin ohittanut kaikki runolliset värähtelyn tasot ja taajuudet - hänelle tällainen maailma on fysikaalista todellisuutta.

"Sinä olet inhimillinen lähetystorni... olet maailman tehokkain televisiotorni. Lähettämäsi taajuudet luovat sinun elämäsi ja ne luovat koko maailman.

Robert alkoi säteillä uutta taajuutta. Universumin oli heijastettava hänelle uuden taajuuden mukaisia kuvia."

Kirjassa esitellään esimerkkejä ihmisistä, joiden elämä on muuttunut parempaan suuntaan, mutta aina "salaisuuden" yhteys heidän menestykseensä linkitetään vasta jälkikäteen - ja tärkein jää sanomatta: että he ovat myös tehneet runsaasti työtä menestyksensä eteen.

Kirjan menestystarinoissa on se kylmän naivistinen piirre, että menestystä mitataan aina rahassa. Kirjaan haastatellut henkilöt lähinnä puhuvat vain siitä, miten raha on auttanut heitä ratkaisemaan ongelmia. Kyseessä on eräänlainen rahan ylistys: kunhan ensin saavutat rikkautta, elämästäsi tulee helpompaa. Rahan avulla saavutat ystäviä, terveyttä ja lisää rahaa. Näin kertoo Jack Canfield:
”Minulla on hehkeä vaimo. Asun neljän ja puolen miljoonan dollarin kartanossa. Olen käynyt safareilla. Ja kaikki tämä on tapahtunut ja tapahtuu siksi, että osaan käyttää salaisuutta.”


ASKEL 2: Olet televisiotorni, koska tiede sanoo niin!

Hurjinta on se täysin kritiikitön vakaumus, jolla Rhonda Byrnen skitsofreeninen mieli yhdistelee maailman asioita yhteen ja samaan kosmologiaan. Eritoten hän löytää teoriansa puolustajia fysiikasta ja kvanttifysiikasta.

"Kvanttifysiikan ja uusimman tieteen saavutukset ovat täydellisesti sopusoinnussa Salaisuuden opetusten kanssa.

Kvanttikosmologia vahvistaa sen. Nimittäin sen, että perimmiltään maailmankaikkeus on saanut alkunsa ajatuksesta ja että kaikki aineellinen ympärillämme on vain tiivistynyttä ajatusta."

Entä millä tavoin Byrne sitten on päätynyt tähän tulkintaan uusimman tieteiden saavutuksista? Hän kiteyttää taustatutkimuksensa yhteen virkkeeseen:
"En ollut lukenut koulussa luonnontieteitä tai fysiikkaa, mutta kun luin vaikeita kirjoja kvanttifysiikasta, ymmärsin ne täydellisesti, koska halusin ymmärtää."

Myös muissa kohdin hän vetoaa historiallisiin auktoriteeteihin ja tarjoaa esimerkkejä ihmistä, jotka ovat tunteneet salaisuuden. Kirjassa heitellään satunnaisesti nimiä kuten Albert Einstein tai Isaac Newton, mutta koskaan ei selitetä millä tavoin he liittyvät yhtään mihinkään. Erityisen hyvin Rhonda Byrnen tyyliä ja tietämystä kuvaa seuraava katkelma:
"Kun Henry Ford ryhtyi toteuttamaan näkyään moottoriajoneuvosta, ihmiset pilkkasivat häntä ja uskoivat hänen tulleensa hulluksi, koska hän yritti toteuttaa niin mielikuvituksellista ajatusta."

Lol! OMG! WTF! Miten tällaiset ääliömäisyydet helmet ovat voineet päästä läpi kahden kustantamon ja kääntäjän syynistä ja päätyä suomalaiseen editioon WSOY:n kansissa?

Tässä yhdessä virkkeessä on niin monta asiaa väärin, että aivoihin sattuu. Ensinnäkään Henry Ford ei keksinyt autoa. Hän ei myöskään ensimmäisenä tuonut markkinoille sarjavalmisteista automobiilia, paljon aiemmin markkinoille ehtivät mm. eräs saksalainen Benz (Mencedes-Benz) sekä Daimler. Tuohon aikaan Henry Ford oli vielä kakara. Sekin on väärin, että hänelle olisi naureskeltu. Hän tuli melko varakkaasta maalaisperheestä, ja sai insinöörikoulutuksen, minkä pohjalta hän pääsi hyväpalkkaiseen tehdastyöhön, jossa tapasi henkilökohtaisesti keksijä Thomas Edisonin jne.

Henry Ford rikastui sillä, että hänen autonsa oli kilpailijoita parempi ja halvempi. Piste. Hänen tuntemansa salaisuus oli seuraavanlainen: A) opiskele ahkerasti, B) tee työtä ahkerasti ja C) investoi varallisuutesi viisaasti.
Ei Henry Ford missään vaiheessa väittänyt olevansa televisiotorni, eivätkä hänen autonsa tai tehtaansa suinkaan toimineet new-age-värähtelyjen voimalla.


ASKEL 3: Sinä olet televisiotorni. Vitut muista!

Tieteen rienaaminen tai taikausko eivät vielä riitä tekemään kirjasta irvokasta. Pahinta siinä on täydellinen piittaamattomuus luonnosta tai muista ihmisistä. Se on Amerikkalaisen yltäkylläisyyden ja yliluokkaisen pöyhkeyden ilmentymä. Monet kirjan kohdista saavat minut fyysisesti voimaan pahoin.

On vasta alkusoittoa, että Byrne puhtaassa idealismissaan laukoo jotain tällaista:
"Mikään ei ole rajallista - eivät luonnonvarat eikä mikään muukaan. Ne ovat rajallisia vain ihmisten mielessä."

Näkemys ei varsinaisesti yllätä, koska sehän oli suorastaan George W. Bushin hallituksen virallinen kanta ympäristöasioihin.

Huvitun kyllä, mutta en vielä suutu, kun luen:
"Länsimainen yhteiskunta on ikävä kyllä takertunut ikääntymisen ajatukseen, mutta todellisuudessa ikääntymistä ei ole olemassakaan."

Terveysvalistus jatkuu:
"Lihavalle ihmiselle on kenties anottu, että hänellä on kilpirauhasen vajaatoiminta tai hidas aineenvaihdunta tai että hän on perinyt tukevan ruumiinrakenteen, mutta nämä kaikki ovat lihavia ajatuksia.

Se, että ruoka lihottaa, johtuu siitä, että ajattelee sen lihottavan.

Ruoka ei lihota, ellet ajattele, että se lihottaa."

Kirjoittaja tekee samassa yhteydessä järkyttävän tunnustuksen, jolla hän havainnollistaa väitteitään. Myös hän itse on joskus ollut vaarallisen ylipainoinen, mutta voittanut sen ajattelemalla hoikkia ajatuksia:
"Kahden tyttäreni syntymän jälkeen minäkin olin ylipainoinen. Ja se johtui kaikesta mitä olin kuunnellut ja lukenut.

Lihavilla ajatuksilla minä kutsuin liikakiloja luokseni - niistä tuli minun kohdallani totta... painoin lopulta peräti 65 kiloa!"

Kirjaa lukiessani minusta tuntuu suorastaan rikolliselta, että olemme saattaneet mielikuvillamme odottavat äidit tilaan, jossa he painavat peräti 65 kiloa. Se onkin siis luonnotonta kaikki ja johtuu vain negatiivisista ajatuksista, joita lähetämme universumiin.

Seuraavasta Byrnen terveyttä edistävästä periaatteesta tulee vähän väistämättä mieleen joidenkin Afrikan heimojen AIDS-politiikka:
"Et voi saada mitään tautia, ellet usko voivasi saada sitä, sillä jos uskot voivasi, kutsut sen luoksesi ajatuksillasi.

Ulkomaailma on vain seurausten maailma; se on vain ajatustesi seurausta."

Koska negatiiviset ajatukset saattaisivat turmella meidän hyvän olomme ja saastuttaa lähetystornimme - vaarantaen terveytemme tai rahatilanteemme, tarjoaa Rhonda Byrne meille selkeitä ohjeita siitä millä tavoin meidän tulisi elämässä käyttäytyä. Nämä ohjeet tuovat mieleen joidenkin yltiörikkaiden ja todellisuudesta vieraantuneiden ihmisten (kuten Nalle Wahlroosin) elämänfilosofian.

Rhonda Byrne kirjoittaa ihan oikeasti, ihan aikuisten-aikuisten-oikeasti kirjassaan Salaisuus näin:
"Kutsut sairauksia luoksesi, jos kuuntelet kun toiset puhuvat sairauksistaan. Jos todella haluat auttaa, ala puhua jostakin positiivisemmasta, jos voit, tai lähde pois."

Wau. Ällistyttävää. Jos joku purkaa sinulle huoliasi niin sulje korvat kämmenilläsi, ja jos muu ei auta niin lähde pois. Niinkö yksinkertaista se terveeksi ja rikkaaksi ja onnelliseksi tuleminen onkin? Wau.

Siis. Kehitä vahvat defenssit. Eristäydy muurien suojaan. Kutsu juhliisi vain iloisia ja kauniita ihmisiä, palkkaa hovinarreja lataamaan sinut positiivisilla tunteilla. Torju ajatukset sairaudesta, vanhuudesta ja kuolemasta. Ei mikään ihme, että Rhonda Byrne väittää myös Buddhan tunteneen tämän salaisuuden. Vai meniköhän se vanha tarina ihan juuri näin päin?


LINKKEJÄ MUIHIN ARVOSTELUIHIN:

Kirja Kirjalta - No, herttileijaa mikä opus

Ajattelun ammattilainen - Miten saat juuri sen mitä haluat?

Startled Disbelief - "The Secret is quite possibly the worst book that I've ever read."

Don Palabraz - "The power" of Bullshit!

Rick Lax - Exposing Rhonda Byrnes Secret

NY Daily News - The Poison of Positive thinking