Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen

Merihirviöt

2012-01-22T08:42:00.001-08:00

Rakastan merihirviöitä. Tai en tiedä onko tämä oikea ilmaus. Pikemminkin yritän sanoa, että merihirviöt herättävät minussa tietynlaista luottamusta. Jos merihirviö olisi puolue, saattaisin toistuvasti äänestää merihirviötä.

Merihirviöiden vakavamielinen fanittaminen on ensinnäkin melko aikuinen laji. Kuka tahansa 6-vuotias poika saattaa olla kiinnostunut dinosauruksista, ufoista tai ritareista, mutta tyypilliset syvänmeren asukit ovat liian rumia varastaakseen Disney-elokuvien pääosaa ja kohotakseen suosikkiunilelun asemaan. Merihirviöt ovat usein limaisia tai niillä on irvistävä ilme. Myöskään läpinäkyvyys ei ole toivottua. Jos esimerkiksi hemuli päätyisi aikuisella iällä tutkimaan merihirviöitä, voisi olettaa että hän olisi nuorempana ollut melkoinen punkkari.

En kuitenkaan innostu merihirviöistä vain sen vuoksi, että ne eivät ole muodikkaita tai istu porvarillisiin makutottumuksiin. Tärkeämpää minulle on se mitä merihirviöt edustavat ideologisesti: vapaata liikkuvuutta tieteellisten, uskonnollisten ja mytologisten kulttuurikenttien välillä.

Esimerkiksi jos verrataan keskenään merihirviöitä ja dinosauruksia, huomataan heti, että dinosaurukset kuuluvat enemmän tieteen piiriin. Uskonnoilla harvemmin on niistä mitään hyvää sanottavaa. Merihirviöistä sen sijaan puhutaan taajaan esimerkiksi Raamatussa: löytyy Leviathania ja Joonan nielaissutta valasta.

Entä sitten mytologinen aspekti? Esimerkiksi ufot ovat varsin uutta mytologiaa, ja on todennäköistä, että 100% muinaisista ufokulteista (Nazcan linjat jne) on pelkkää myöhempää virhetulkintaa. Myös tieteen suhde ufoihin on hyvin skeptinen, eivätkä valtauskonnot kommentoi niitä juuri mitenkään. Enkeleistä tai kummituksista ei edes kannata puhua.

Vaikka yleensä asettuisin lusikantaivutuksessa tai tarujen todenpitävyydessä epäilijöiden puolelle, olen oppinut tekemään merihirviöiden kohdalla poikkeuksen. Merihirviöt ovat toistuvasti onnistuneet näpäyttämään tiedettä - ja meren kyky tarjota yllätyksiä ei tunnu vuosien saatossa laantuneen, sillä joka vuosi tuntuu verkkoihin takertuvan jonkinnäköinen latimeria, plesiosaurus, merenneito tai muu elävä fossiili.

Pienimunaiset skeptikot ja tylsämieliset biologit ovat toistuvasti luokitelleet meren hirviöt lumimiehen, yksisarvisen ja tonttujen kanssa samaan kategoriaan, mutta aina meri on sylkäissyt syvyyksistään jonkin satukirjoissa kuvaillun taruolennon, minkä luultiin olevan pelkkää kuumehouretta.

Miltei väittäisin, että vaikka kyse ei ole "paranormaalista" ilmiöstä, ansaitsisi seuraava "mielikuvitusolento" James Randin miljoona dollaria järisytettyään luonnontieteiden ja mytologioiden välistä tasapainoa. Kisassa oli pitkään 6-0 tilanne ja enää oli kyse pikemminkin siitä pystyykö luonnontieteet pitämään nollapelin.
Pistä kasvot muistiin
Eipä pitänyt. Omassa päässä verkko heilui. Tämä kiltin näköinen kuikuilija saattaisi saada kalastajat pudottamaan sohjokauhansa ja juoksemaan vetten päällä kotisatamaan ja äidin syliin. Perästä päin nimittäin nousee avannosta sellaista hirviötä, ettei se ruokahalua herätä.

Tieteen tapa reagoida tällaisiin löydöksiin on tietenkin näennäisen rauhallinen ja kylmäverisen analyyttinen. Vaihdettuaan alushousunsa biologit alkavat kuumeisesti miettiä sopivan turvallista nimeä uudelle, "vasta löydetylle" lajille. Tässä vaiheessa tärkeintä on se, ettei kukaan ehtisi päivittää ensyklopediaan merihirviöitä käsittelevää lukua vaan ainoastaan hieman laajentaa olemassaolevia biologisia lajimääritelmiä.

Esimerkiksi kun jättiläismustekalojen jättimäisyydestä alkoi löytyä riittävästi todisteita, lisättiin vain mustekaloja koskevan artikkelin lukuihin muutama nolla perään - esimerkiksi lonkeroiden maksimipituus 5 metristä 15 metriin, tai elopaino 50 kilosta 500 kiloon. Tällä tavoin luonnontieteellisen maailmankuvan yhtenäisyys kyettiin turvaamaan vain hienovaraisella matematiikalla.

Jotta myös toinen aivopuoliskomme saataisiin rauhoittumaan, täytyy löytyneen merihirviön nimi saada muutetuksi siten, ettei se enää mitenkään vittaisi taruolentojen sukuun. Esimerkiksi esittelemäni "sea Serpent", eli "merikäärme?", on nyttemmin saanut jopa kaksi eri nimeä - kumpikin turvallisia ja vähätteleviä: oar fish, eli airokala, sekä king of herrings, eli kuningas-silli tai silakoiden kuningas.

Hävytöntä. Aivan käsittämätöttömän epäkunnioittava ratkaisu legendaarista tarukirjojen hirviötä ja vanhojen kartantekijöiden pelotetta kohtaan. Miksi sea serpent ei voisi paljastuttuaan säilyttää nimeä sea serpent? Miksi nimen täytyy olla uusi ja totaalisen vähättelevä?

Jos tultasyöksevät lohikäärmeet osoittautuisivat todellisiksi, saisivatko ne biologeilta viralliseksi nimekseen ylikasvanut sisilisko tai lentävä maxipaketti punasta mallua. Miksi tieteen täytyy kesyttää tylsyydellä kaikki, mikä olisi potentiaalisesti tarunhohtoista ja jännittävää? Kokeeko Himalayan Lumimies löytyessään sen kohtalon, että sen nimi vaihdetaan kahdella jalalla käveleväksi japaninpystykoiraksi?

Jos kuitenkin unohdetaan määrittelyvalta ja palataan alkuperäiseen kysymykseen, ei ole epäilystäkään siitä, kuka oli oikeassa: tarukirjat.

Katsotaan vaikka taruolennoksi oletetun merihirviön kasvokuvaa ja valokuvaa. Yhtäläisyydestä ei voi erehtyä: otsatöyhtö, niskasta alkava pitkä selkäevä, suuri pyöreä silmä sekä litteä naama, jolla eksynyt ilme. Tämä on se aito ja alkuperäinen tarujen hirviö, eikä mikään ylikasvanut muikku!

Vaikka tiede sulauttaisi sisäänsä kaikki syvänmeren kummitukset, se ei saa estää merihirviöitä saamasta ansaitsemaansa tunnustusta. Merihirviöt ovat merihirviöitä, vaikka niiden väitettäisiin kuuluvan silakoiden sukuun.

Ne ovat yhä hirviöitä, koska niillä on kyky kiihdyttää mielikuvitustamme ja säikytellä pikkulapsia silkalla olomuodollaan. Merihirviöt voivat tunkeutua ihmisten levottomiin uniin, vaikka niillä ei olisi tappajahain leukoja tai kotkankynsiä. Merihirviöt ovat täydellinen alitajunnan metafora, koska meri on syvä ja mittaamaton, suuri tuntematon.

Merihirviöt saavat kokea myös samaa välttelyä ja vähättelyä kuin kysymykset alitajuntamme vaikutusvallasta. Vaikka freudilaisuus olisi kuinka hoopo psykologinen suuntaus ja vakavien tieteentekijöiden vedätykseksi kiroamaa sohvatilan haaskausta, ei voi kiistää, etteikö tuolla jossain muhisi tukahdutettuja seksuaalisia haluja, jotka itsekurimme notkahtaessa ja normiemme lankkuseinien rakoillessa ulottavat lonkeronsa (tai lonkeropornonsa) uniimme ja aina jopa päivätajuntaamme asti.

Merihirviöt ovat kulttuurimme turvallisia ulkorajoja uhmaavia myyttisiä hirviöitä, vaikka ne paljastuisivatkin olemassaoleviksi, ja siksi minun parapsykologinen ja pseudotieteellinen ääneni menee aina merihirviöiden puolueelle.

Taivutusmuotoja

2012-01-20T02:58:00.001-08:00

KOKEELLISTA RUNOUTTA.

Elintason kohoamisen taívutusmuotoja:

verenkierto --> verensokeri --> verenpaine

Vaurastumisen taivutusmuotoja:

äveriäs --> äveriäämpi --> äreä

* * *

Ihmiselämän taivutusmuotoja:

taipuisa --> taitava --> vaivainen

Riippumattomuuden taivutusmuotoja:

itsenäinen --> itsepäinen --> yksinäinen

Valaistumisen taivutusmuotoja:

Istun. --> Miksi istun?
--> Kuka istuu? --> Kuha istun.

* * *

Pahat tytöt taipuu:

huoleton --> huolimaton -->
huohotus --> huoltaja

Kiltit tytöt taipuu:

huolellinen --> huomaavainen -->
huolehtivainen --> huomaamaton

Tytöt jotka eivät taivu:

Huora!

* * *

Alepa taipuu:

alepa --> ylepä
--> välipä --> lapanen

Yty taipuu:

ponsi --> ponnekas
--> ponsikas --> ponnellinen

(Negaatio: ponneton)

Humpuuki taipuu:

pöty --> hölynpölyisempi
--> vedätys --> höttö

Kapteeni Haddock taipuu:

peijakas! --> rupikonnan silmärähmä!
--> trogdolyytti! --> alimmainen analfabeetti!
--> dipsomaanikuohilas! --> absolutisti!

Sapatin herra

2012-01-16T00:35:00.000-08:00

Jeesus kulki kerran sapattina viljapellon laitaa, ja hänen opetuslapsensa katkoivat tähkäpäitä, hiersivät niitä käsissään ja söivät.
Muutamat fariseukset sanoivat: "Miksi teette sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?" Jeesus vastasi: "Papit tekevät temppelissä sapattinakin työtä mutta ovat silti syyttömiä? Minä sanon: tässä teillä on enemmän kuin temppeli. Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja', te ette tuomitsisi syyttömiä. Ihmisen Poika on sapatin herra."
(Luukas 6:1-8)

Raamatun kerronnassa on monia epätyypillisiä katkoksia. Joitakin niistä voisi kutsua suorastaan postmodernin narratologian tyyppiesimerkeiksi. Osa Uuden Testamentin katkoksista johtuu puutteellisista lähdetiedoista (esimerkiksi Luukkaan evankeliumin kirjoittaja myöntää täysin suoraan rakentaneensa kirjoituksensa toisen käden tiedoista), mutta joidenkin tarinan aukkojen epäillään johtuvan kirkon myöhemmin harjoittamasta sensuurista.

Tunnetuimmat aukkokohdat Jeesuksen elämän "yhtenäisessä kertomuksessa" liittyvät hänen lapsuuteensa ja naissuhteisiinsa. Erityisen huomiota on kiinnittänyt Maria Magdalena, joka tuntuu usein ilmaantuvan paikalle ilman juonellista tehtävää. Usein tuntuu siltä kuin hänen läsnäolonsa motiiveista vaiettaisiin tietoisesti.

Jeesuksen seksielämä ja perhesuhteet ovat mitä suurin klisee, joten ei sen enempää siitä. Haluan kuitenkin tarttua erääseen vähemmälle huomiolle jääneeseen UT:n tarinan aukkoon.

Johanneksen evankeliumin 18. luvussa Jeesus viedään tapaamaan ylipappi Kaifasta. Jotta lukijan huomio saataisiin harhautumaan ylipapin luona käydyistä keskusteluista tai siitä, ettei kukaan opetuslapsista ollut paikalla niitä todistamassa, siirtyy kerronnan huomio Pietariin. Seuraava katkelma on kokonaisuudessaan lainattu Uudesta Testamentista

24. Hannas lähetti Jeesuksen köysissä ylipappi Kaifaksen luo.

25. Simon Pietari seisoi lämmittelemässä. Miehet sanoivat hänelle: "Et kai sinäkin ole hänen opetuslapsiaan?" "En ole", Pietari kielsi.
26. Mutta muuan ylipapin palvelija, sen miehen sukulainen, jolta Pietari oli lyönyt korvan irti, sanoi hänelle: "Kyllä minä näin sinut siellä puutarhassa hänen seurassaan."
27. Pietari kielsi taas, ja samassa lauloi kukko.

28. Kaifaksen luota Jeesus vietiin maaherran palatsiin.

(Joh. 18: 24-28)

Jeesus saatetaan Kaifaksen luo ja seuraavassa käänteessä hänet jo tuodaan sieltä pois. Mitään muuta ei paljasteta. Koska viralliset evankeliumit ovat vaitonaisia Kaifaan ja Jeesuksen välisistä keskusteluista, olen itse pyrkinyt rekonstruoimaan ne sen mukaan, mistä aiheista Jeesus puhuu ennen ja jälkeen tarinan katkosta.

Jeesuksen ja ylipappi Kaifaan keskustelu

Kaifas:
- Oletko sinä se nuori mies, jonka kerrotaan uhmanneet sapattisääntöä ja tehneen työtä lepopäivänä?
Jeesus:
- Minä olen se, josta näin puhutaan, mutta minun työni ei katso kalenteria eikä minua askarruta auringon asema taivaalla. En odota sadetta enkä pelkää hallaa, kuten ne, jotka keväällä istuttavat siemeniä tai syksyllä korjaavat satoa. Myöskään tuulen lujuus ei huoleta minua kuten merenkävijöitä. Työkseni olen parantanut sairaita ja ajanut pois pahoja henkiä, eikä siinä ammatissa yksi päivä poikkea toisesta.
Kaifas:
- Mooseksen laki on tässä kohden hyvin selkeä: pyhitä lepopäivä! Etkö kunnioita Mooseksen sanaa?
Jeesus:
- Ihminen on sapatin herra, eikä edes Mooseksen laki saisi estää meitä osoittamasta rakkautta lähimmäisiämme kohtaan.
Kaiifas:
- Etkö usko, että Mooseksen laki on tullut suoraan Jumalalta? Etkö sinä usko Jumalaan?
Jeesus:
- Jos parannan sairaita niin enkö paranna heitä Jumalan suostumuksella. Jos Jumala sallisi sapatin rajoittaa rakkaudentyötämme, hän varmastikin sapattina rajoittaisi myös minun parantavia voimiani. Sairaat paranevat myös sunnuntaisin, ja eikö se kelpaa merkiksi Isämme suopeudesta.

Kaifas:
- Poika, annapa kun katson sinun käsiäsi. Niin arvasinkin. Sinä et ole tainnut vuosikausiin tehdä raskasta fyysistä työtä. Oletko vain kulkenut kaupungista toiseen ja puhunut itsellesi leivän ja majasijan?
Jeesus:
- Oikein arvasit: jalkani ovat rohtuneemmat kuin käteni. Mutta minun on miellyttävämpi laskea käteni ihmisten otsalle ja voidella sairaita, jos kämmeneni eivät ole kyntämisestä koppuraiset.
Kaifas:
- Epäilen, että monen kirjanoppineen huoli ei liity niinkään sapattiin, vaan siihen, että viet temppeleiltä heidän maksavat asiakkaansa. Jokainen sairas, joka paranee ilman rohtoa, vie hopearahan pois rohtokauppiaiden kukkarosta. Mutta vaikka en kaikessa kunnioittaisi niitä, jotka sinua vainoavat, näen silti syytä varoittaa sinua sapattirikkomuksesi seurauksista.
Jeesus:
- Mitä pahaa voisi muka olla siinä, että sunnuntaina harjoittaa ammattiaan, jos se muutoin on ihmisten hyväksi ja isämme mieleen?

Kaifas:
- Pelkään pahoin, etteivät fariseukset ole ainoita, joita sinun luvattomuutesi huolettavat. Sinun on helppo halveksia lepopäivää, koska et palvele maallista isäntää tai työssäsi uuvuta itseäsi niin loppuun, ettet seitsemäntenä päivänä enää pysy jaloillasi.

Luulet ehkä että sapatti on luotu vain kiusaamaan ihmistä ja rajoittamaan hänen kykyjään - mutta se johtuu vain siitä, että kävellessäsi kylästä toiseen et kanna raskasta taakkaa. Helppohan sinun on nousta sapattina ja ottaa yli sata askelta, yli tuhat. Orjatyön tunnit eivät kirvele reisissäsi eikä julma isäntä ole piiskannut hartioitasi voimattomiksi.

Sinun voi olla vaikea ymmärtää sapatin pyhyyttä, koska se merkitsee sinulle niin vähän. Mutta jos joudut oikeuteen ja kansan edessä saat vastata syytöksiin, pelkään pahoin, että kansa asettuu fariseusten puolelle tässä asiassa. Tuskin nimittäin orjista ja palvelijoista löytyy montaakaan, joka ei pelkäisi ainoiden ahertamisesta vapaiden hetkiensä puolesta.

Olet lähtenyt höllentämään vaarallisinta kaikista Mooseksen käskyistä. Vaikka varastaisit ja murhaisit, saattaisi kansa antaa sinulle sen anteeksi, mutta jos varastat heiltä lepopäivän, eli murhaat heidän sapattinsa, se tulee maksamaan sinulle sinun henkesi.

Et ymmärrä sapatin pyhyydestä sitäkään puolta, että se on alusta saakka ollut meidän kansamme pelastus. Jo Faaraon vankeudessa olisimme nääntyneet kuten muut kansat, ellemme olisi saaneet levätä yhtenä päivänä viikossa. Kymmenet tuhannet nuubialaiset kuolivat rahdatessaan palatsien kiviä erämaan läpi, ilman riittävää ravintoa ja riittävää lepoa. Mutta me pidimme kiinni uskontomme tärkeästä säännöstä. Saimme faaraolta sapatin verran armeliaisuutta, ja vain se piti meidät hengissä. Sinun sukuasi ja sinun kansaasi ei olisi ilman tuota siunattua lepopäivää.

Tukalasti sinun voi käydä poikaseni, jos alat sotaan sapattia vastaan. Kukaan muu koko työn raskauttamassa Israelin kansassa ei tahdo kuullakaan, että sapatti olisi ihmisen säätämä - että ihminen muka olisi sapatin herra ja halutessaan voisi kuka hyvänsä tehdä siitä omia tulkintoja. Kaikkien yhteinen kanta on tämä: Sapatti on saatu suoraan Jumalan sanasta ja siihen ei kosketa. Sapatti on pyhä.

* * *

Ylipapit: "hän saastuttaa sapatin ja tuhoaa isiemme lakia!" Pilatus vastasi: "Ja mitä hän tekee, ja kuinka tuhoaa lakia?" Juutalaiset sanoivat: "tämä pahojen tarkoitusten mies on parantanut rammat ja ontuvat, kuihtuneet ja sokeat ja halvaantuneet, mykät ja riivatut, sapatinpäivänä!" Pilatus sanoi heille: "Mitkä pahat tarkoitukset?"
(Pilatuksen teot, luku 1)

Kahdensuuntainen motivaatiohäiriö

2012-01-14T01:36:00.000-08:00

Kun saan idea ja alan kirjoittaa, joudun usein voimakkaan inspiraatuneeseen tilaan. En näe enkä kuule mitään muuta. Jos puhelin on muutaman metrin päässä, saatan jälkikäteen ihmetellä, kun se ilmoittaa saapuneista viesteistä tai vastaamattomista puheluista. Puhelin on soinut aivan vieressä, mutta olen ollut niin syvällä kirjoittamisen flowssa etten ole tajunnut mitään.

Muutakin elämääni maaninen genius hallitsee ongelmaksi asti. Muistelen että tilanne olisi ollut melko samanlainen jo lapsesta saakka: innostun jostakin uudesta asiasta ja menen niin vauhkoksi, etten kuule mitään muuta. Ruoka-ajat tulevat ja menevät, mutta minä vain rakennan pilvenpiirtäjäksi kohoavaa lego-linnaa. Kun innostus iskee minun on aivan pakko seurata sitä. Jos yritän tehdä jotain muuta, ajatukseni harhailevat. En pysty kontrolloimaan innostukseni määrää. Jos se kohdistuu oikeaan asiaan, kaikki on hyvin - jos taas ei, olen aivan keskittymiskyvytön. Koulussa arvosanani saattoivat samassa aineessa ailahdella seiskan ja kympin välillä vain sen mukaan satuinko innostumaan oikeasta aiheesta oikealla hetkellä.

Jos yläasteella saattoi käydä niin, että kun tarkistin tietosanakirjasta yhden artikkelin Nuijasotaa varten, eksyin lukemaan myös seuraavan artikkelin ja yhtäkkiä havahduin siihen, että kirjan parissa oli kulunut 3 tuntia. Minun olisi pitänyt lukea suomen historiasta yhden vuosisadan tapahtumista, mutta olin sen sijaan lukenut sata sivua keskiaikaisesta luostarilaitoksesta tai Kiinan Ming-dynastiasta. Kuten jo sanoi, arvosanani ailahtelivat rajusti.

Innostuksella on myös toinen kääntöpuoli: kulutan itseni loppuun. Muutaman päivän tai muutaman viikon kuluttua koko juttu tuntuu kadottaneen hohtonsa. Ketä kiinnostaa joku Ming-dynastia? Sehän on tylsin kaikista dynastioista! Olen päätynyt siihen tulokseen, että kärsin jonkinlaisesta kahdensuuntaisesta motivaatiohäiriöstä, toiselta nimeltään inspiraatio-flegmaattisuus.

Mielialani eivät ailahtele innostuksen mukana. Olen onnellisuus-ahdistuneisuus -asteikolla melko tasapainoinen. En varmaan koskaan ole kärsinyt todellisesta masennuksesta, ainoastaan väsymyksestä ja tympääntyneisyydestä.

Romanttinen mielenhäiriö

Inspiraatio-flegmaattisuus on aivan eri asia kuin maanis-depressiivisyys.
Jos en saa mitään aikaiseksi, se ei johdu siitä etten uskoisi itseeni tai että ajattelisin maailman olevan kurja paikka. Olen vain saanut tarpeekseni tuosta yhdestä tietystä aihealueesta, jota eilen vielä palvoin tieteen ja taiteen keskipisteenä. Jotenkin onnistun aina kuluttamaan liikaa energiaa heti alkuvaiheissa niin että väsyn ja sitten projektini jäävät kesken.

Tämä on myös yksi keskeinen syy siihen miksi kirjoitan runoja. Yhteen runoon tai runosarjaan minulla riittää voimavaroja, mutta romaanit jäävät romaanin aloitukseksi tai pelkäksi synapsikseksi. Jo hyvin nuorena tunnistin romanttisissa runoilijalegendoissa jotain yhtäläisyyttä ja halusin taiteilijaksi. Erityisesti samaistuin Alfred de Mussetin tyyliteltyyn omaelämänkertaan (Vuosisadan lapsen tunnustukset), joka romanttisena romaani-ilmiönä jopa ylittää Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Suosittelen.

Innostukseni haittaa tavallista arkea lähinnä siksi, etten osaa säännöstellä sitä. Saatan keskittyä aivan tavallisiinkin tehtäviin niin täysillä että ylisuoritan - ja sitten taas toisena päivänä olen laiska ja saamaton. Hyvin harvoin kuljen minkäänlaisessa normaalirytmissä: juoksen tai laahustan. Huippuhetkinä pystyn huippusuoritukseen, mutta onnistuminen on melkoista arpapeliä.

Keskittymisen hajoamisessa ja tympääntymisessä eniten vituttaa se, jos tiedän lähtökohtien olevan loistavia. Minulla on esimerkiksi pari lukua romaania, johon olen tyytyväinen, enkä missään vaiheessa ole kadottanut uskoani kirjaan tai älyllisesti tyrmännyt ideaa. En näe valmiiksi saamassani tekstissä tai juonirakenteessa mitään sellaisia ongelmia joita en voisi korjata. Tiedän myös miten seuraavan luvun tulisi jatkua. Järjen tasolla olen täysin valmis jatkamaan, mutta sitten yhtenä aamuna tahtotila vain puuttuu; koko juttu "tuntuu" puuduttavalta ja tyhjänpäiväiseltä.

En osaa selittää mitä minussa tapahtuu. Jotenkin vain huomaan yrittäväni niellä hiekkaa - tai ennemminkin niin, että tiedän syöväni kermakakkua, mutta jostain syystä suussani ei erity yhtään sylkeä ja kieleni on täysin turta. Varmaan se liittyy jotenkin aivojen dopamiinitason romahtamiseen. (Depressiivisillä ihmisillähän ailahtelee serotoniini, kun taas dopamiini vaikuttaa keskittymiseen ja oppimiseen.)

Huipputilassa dopamiinia erittyy liikaa ja jälkioireena on eräänlainen keskittymiskrapula, jonka aikana olen hajamielinen ja kyvytön tekemään mitään loppuun. Aluksi olen epäsosiaalinen koska uppoudun liian syvälle asiaan enkä kuule mitä muut sanovat - ja sitten jälkeenpäin muutun poissaolevaksi sähläriksi. Parhaiten dopamiinipöhnäistä olotilaani tuntuu normalisoivan olut, mikä myös tutkitusti vaikuttaa dopamiinitasoon.

ADD:n kanssa oppii elämään, mutta on vaikea muuttua pelkällä tahdonvoimalla. Miten tahansa selitänkään itselleni asian tärkeyttä tai koetan analysoida lapsuuttani löytääkseni sieltä jotain traumoja, en vain edisty. Jos jokin tehtävä alkuinnostuksen jälkeen tuntuu tympeältä se vain tuntuu siltä ja siinä kaikki. En ole masentunut enkä kärsi writersblockista. Kirjoitan lähes päivittäin - siirryn vain kirjoittamaan jotakin muuta, koska se tuntuu sillä kertaa tärkeämmältä. Saatan esimerkiksi aloittaa uuden romaanin ja kirjoittaa sitä 10 sivua yhdeltä istumalta. En koskaan kadota haluani kirjoittaa, kadotan inspiraationi vain yhden tietyn projektin osalta - ja täysin riippumatta siitä, onko siinä jokin tietty asia alkanut tökkiä.

Vuoden päästä saatan jälleen innostua vanhasta aiheesta ja jatkaa sitä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oma kirjoitustyylini on kuitenkin siinä vaiheessa muuttunut niin paljon, ettei osien yhdistäminen tunnu mielekkäältä. Nyt minun tunnetilani on jälleen kohdistunut oikein, mutta järkeni sanoo, ettei ole mitään mieltä palata niin vanhaan juttuun.

Hölmöä. Tiedän.

En ole aamuihminen

Aamut ovat kriittisiä. Jos illalla olen tyytyväinen päivän aikana kirjoittamaani tekstiin, alan jo kokemuksesta pelätä seuraavaa aamua. Pelkään keskeyttää työn ja käydä nukkumaan, sillä tiedän aamu voi tuoda mukanaan henkisen yökötyksen ja laukaista vastenmielisyyden jatkosuunnitelmia kohtaan.

Vaikka en aamulla osaisi muotoilla vasta-argumentteja, saatan huomata vältteleväni koko aihetta, lykkääväni työn jatkamista. Helposti käy niin, että vasta seuraavana iltana muistan olleeni innostunut jostain asiasta. Olen kuitenkin siinä vaiheessa liian väsynyt jatkaakseni.

Nyt kun näin illalla asiaa ajattelen niin täytyy sanoa, ettei voi sietää aamuista itseäni. Lähes poikkeuksetta olen aamuisin äreä ja tympääntynyt. En halua nousta sängystä. Mikään ei kiinnosta paitsi peiton vetäminen korviin. Vaikka olisin nukkunut ihan hyvin, tunnen oloni aamulla uupuneeksi. Vasta iltapäivällä oloni alkaa pehmetä, ikään kuin olisin herännyt talviunilta ja suoneni olisivat yhä täynnä jäänestoaineita.

Illalla ennen nukkumaanmenoa pääkopassani taas pulppuilevat luovat ideat. Inspiraatio saattaa iskeä miltei väkivaltaisesti ja minun on pakko nousta kirjoittamaan. Olen kuumeisen keskittynyt, ja saamani oivallukset tuntuvat koskettavan maailman tärkeimpiä aiheita ja osuvan niihin aivan nerokkaasta näkökulmasta.

!!!

Niinpä niin.

Aamuihminen en ole minä

Ja sitten tulee taas aamu ja sen mukana monen tunnin tympeä motivaatiovaje.

Olen alkanut havaita, että tuo aamuinen minä on aivan eri henkilö kuin tämä iltaisempi meitsi.

En luota siihen aamuhyypiöön enää pätkän vertaa. Nytkin pitäisi käydä nukkumaan, mutta tiedän, että jos jätän tekstin viimeistelyn HÄNEN vastuuulleen, hän saattaa laiminlyödä koko tehtävän tai jopa vakavasti sabotoida sitä.

Jos aamumeitsi ehtii ääneen tuomita koko idean, saattaa käydä niin, että keskipäivän meitsi ottaa sen tosissaan, eikä hänkään sitten saata kirjoitusta päätökseen. Huomaan taas havahtuvani kolmelta yöllä siihen, että jotakin oleellista unohtui - ettei koko juttu ole edennyt yhtään ja että se on itse asiassa pistetty täysin jäihin aamutyypin ja keskipäiväntyypin yhteisestä päätöksestä.

Miten voisin uskoa, että heidän tekonsa olisi järkevä tai oikeutettu, jos se perustuu pelkkään laiskuuteen? Eivät ne mitään parempaakaan ole tehneet: aamutyyppi vain ärisi ja lorvi - ja keskipäiväntyyppi vain pelasi Xboxia! Minun, eli iltameitsin harteille on taas sysätty kaikki; minun olisi jatkettava romaania, luettava tenttiin, ja jopa siivottava keittiö sekä valmistettava ruokaa, jotta aamutyyppi ei passivisissa aamutoimissaan joutuisi kärsimään nälkää.

Jos vain edes joskus saisin sen aamutyypin heti aamusta ymmärtämään asioidenvakavuuden ja tajuamaan että koko päivä uhkaa valua hukkaan, jos se jatkaa elämäänsä entiseen malliin.

???

Sielun orgaanisuudesta

2012-01-03T06:44:00.000-08:00

Puhun nyt orgaanisuudesta vastakohtana "mekaanisuudelle". Mekaanisuuden päämääränä on yhdenmukaisuus, luotettavuus ja tasalaatuisuus - saman toiminnan suorittaminen toistuvissa sykleissä. Tällä tavoin ymmärrettynä ihmisen toiminta on muuttunut mekaaniseksi silloin, kun hän selviytyy hampaidenpesusta ilman kenenkään pakottamista, kykenee kirjoittamaan näppäimistöllä hämärässä huoneessa tai tunnistaa laadullisen eron maanantain ja torstain välillä.

Tärkeintä mekaanisuudessa on siis toisto. Meilläpäin saatetaan formulakuskista tai maalikuninkaasta sanoa: "jätkä on ihan kone!" Mutta toisin kuin usein luullaan, ei itämainen filosofia suinkaan ihaile orgaanisuutta. Taolainen wu wei, toiminta ilman tietoisuuden häiriötä ja epäröinnin viivettä, voidaan tulkita automatisaation ihanteeksi. Myös sana fung fu tarkoittaa "sinnikästä toistoa". Se on lakkaamattoman harjoittelun lopputulosta.

Myös kiinalainen kalligrafia perustuu nuorena aloitettuun loputtomaan toistoon, ja taiteena se vertautuu lähinnä balettiin ja vastaaviin kidutuksen muotoihin. Itse asiassa orgaanisuuden ihaileminen taiteessa on etupäässä länsimainen ilmiö - romantiikan perintöä - ja häiritsevintä orgaanisessa taiteessa on se kuinka epämukavasti se paljastaa ihmisen tosiolevaisuuden.

Kaikki mekaaniset osat ovat orgaanisia siinä mielessä että ne kuluvat. Orgaanisin kaikista asioista on pommi. Käytön jälkeen pommia ei voi mitenkään enää palauttaa alkuperäiseen asuunsa ja sen vaikutusta toistaa. Orgaanisuuteen tuo ikävän sivuaromin se, että se muistuttaa meitä kuolemasta. Teräs ja muovi ovat mekaniikan tärkeimmät elementit, koska ne eivät lahoa. Ruokammekin on lakannut olemasta orgaanista: keittiön pöydälle asetettu omena säilyy talven yli muuttumattomana.

Kulttuurin orgaanisuus

Klassinen taide pyrkii siirtämään asiat ajan tuolle puolen ja säilyttämään ne entisellään (esimerkiksi muotokuvissa), mutta moderni taide muistuttaa meitä elämän orgaanisuudesta. Myös nykyaikainen viihde pystyy samaan. Tietyssä mielessä viihteestä on tullut jopa orgaanisempaa kuin taiteesta, sillä se menettää tehonsa hämmästyttävän nopeasti.

Omena selviää kuukauden nahistumattomana, mutta elämyksemme kadottavat makunsa muutamassa minuutissa. Kaikki muu on onnistuttu mekanisoimaan, mutta uutiset ja viihde ovat tehokkain muistutus ihmisen orgaanisuudesta. Silmiemme edessä menestysleffat ja hittibiisit nahistuvat, lakastuvat, maatuvat, mätänevät, kuivuvat, muumioituvat ja menevät kurttuun.

Kaikkialla ympärillämme lojuu uutuusarvonsa menettäneitä kulttuurintuotteita ja eilisen pieniä välttämättömyyksiä, joita nyt kuolema kouristaa.

Vanhan kansan huvit - laulut, leikit ja soittimet - olivat useimmiten mekaanisia. Virren voi veisata uudestaan ja uudestaan, eikä se kulu käytössä - pikemminkin sen hartauksellisuus vain voimistuu toiston vaikutuksesta.

Luomisen orgaanisuus

Runon kirjoittaminen on psykologinen muutosprosessi, ja samaan viritystilaan on vaikea palata, jos työ on tauonnut. Koska taiteen tekeminen on oivallusta ja etsimistä, tietyn toistuvan tyylin säilyttäminen voi olla mahdotonta. Punaisen periodin Picassolle ei noin vain voi sanoa, että maalaapa vielä muutama sinisen kauden taulu, kun kerran olet osoittanut että osaat.

Pelkkä vanhojen töidensä tarkastelu ja editointi on epämieluisaa. Se tuntuu siltä kuin lajittelisi jätteitä. Tietyn vaiheen on käynyt läpi ja jättänyt taakseen.

Runo on orgaaninen tapahtuma, kehitysvaihe tai oivallus - uusi näkökulma tuntemattomaan tai jonkin tutun asian näkemistä ensi kertaa. Oivallukset ovat rajuja ja kertaluontoisia (ja ehkä siksi niitä kuvaaviin metaforiin usein liittyy ilotulitteita). Tuntuu niin väärältä palata, kuin unessa, jossa on jäänyt luokalleen tai muuten vain pakotettu takaisin koulunpenkille.

Runojen kirjoittaminen on unohtamista, luopumista, tietyn piinaavan kuvan heittämistä sanojen tuleen.

Jos oma vanhempi runoni tuntuu jälkikäteen hienolta, se harmittaa: "ai miten minä joskus osasinkin kirjoittaa näin", ja jos se paljastuu huonoksi, se harmittaa ihan yhtä paljon: "miten tämä mukama joskus on tuntunut tärkeältä - onko kaikki mitä kirjoitan samanlaista harhaa ja itsepetosta!?" Sen vuoksi voi olla viisaampi olla lukematta vanhoja runojaan.

Runokirjan kokoaminen ja julkaiseminen on huojentava kokemus, sillä se muistuttaa napanuoran katkaisemista (ei suinkaan sadonkorjuuta, joka toistuu joka syksy). Kun runot ovat kirjan kansissa, niistä voi vihdoin päästää irti. Kuitenkin kaikkien käsikirjoitusten kohdalla on tietty vaihe, jossa mekaanisen editoimisen ja orgaanisen luovuuden välillä vallitsee ahdistava ristiriita. Tietyn yhtenäisen teeman ja tyylin toistaminen on nyt aika saattaa päätökseen - ja toisaalta editoimisen aikana on myös usein yritettävä tavoittaa jokin sellainen mielentila, joka on jo ohitettu runojen kirjoittamisen hetkellä.

Tunnistettavuuden ja ymmärrettävyyden tähden joutuu myös rehevöitymisen energioita hyödyntävä virtauksen ja uudistumisen taide tekemään mekaanisia kompromisseja. Orgaanisessa luomisen prosessissa taitava henkilö ei välttämättä kykene kohtaamaan mekaanisen elämän vaatimuksia, joihin kuuluvat tietyt aikataulut ja sopimukset. Samoin mekaanisen elämän mestarit kärsivät jos heiltä on riistetty rutiinien turva, ja ympäröivä tila muistuttaa liikaa tiikerin naamiovärejä ja lonkeroisia hirvensarvia.

Mielellään runokirjan viimeistelemisen jättäisi ihan jonkun toisen henkilön vastuulle, jos vain tuntisi ihmisen, johon luottaisi kylliksi (tai jonkun jota homma yhtään kiinnostaisi). Antavathan monet huippuohjaajatkin ammattimaisen leikkaajan tai tuottajan viimeistellä elokuvansa.

Ihmismielen orgaanisuus

Sielun orgaanisuus tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että tahto, tunne ja jopa äly uinuvat siemenessä, puhkeavat kukkaan ja lakastuvat. Niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaa, elämämme on sarja syntymistä ja kuolemista. Myös elämänilomme täytyy välillä talvehtia. Arki ei voi olla yhtämittaista, inspiroitunutta luomisen juhlaa - ei edes pelkkää yhtämittaista juhlaa. Syklisyydestään huolimatta heräämisen ja nukahtamisen prosessi ei sisällä täydellistä toistoa. Jokainen juhla edellyttää uuden syyn juhlia.

Emme jaksa yhä uudestaan riemastua ensimmäisen ihmisen käynnistä kuussa, niin kätevää kuin se ehkä olisikin. Valaistumista on vaikea määritellä, mutta ainakaan Buddha ei olisi buddha jos hän ei koskaan olisi väsynyt bilettämään - tai myöskään jos hän ei olisi lopulta taipunut hyväksymään heikkoutta ja surua osaksi elämää.

Mekaanisuuden ihanne on haaveilua ikuisesta elämästä. Lähimmäs mekaanisuutta elämä kuitenkin pääsee vasta yksilön kuolemassa: jokainen yksilö syntyy ja kuolee - ja vain siinä vääjäämättömässä tapahtumaketjussa saavutetaan toiston täydellisyys. Uskontojen pyhistä kirjoista tätä kiertokulkua kuvaa kauniiten Upanisadit, mutta myös Raamatusta löytyy pari osuvaa lausetta, kuten: "maasta olet sinä tullut ja maaksi jälleen tuleva." Muuttumaton minuus on paholaisen keksintöä, ja sen ainoa tarkoitus on lihottaa kahdeksatta, vaiettua kuolemansyntiä: turvallisuudentunnetta, kaipuuta pysyvyyteen.

Runo on metamorfoosi. Kirjoittamansa tai lukemansa kautta ihminen muuttuu toiseksi. Toiseuden kohtaamisen ja itsensä kohtaamisen välillä ei tässä suhteessa ole suurtakaan eroa. Orgaaninen runo on oivalluksen haudalla kasvava päivänkukka, mekaanisempi (kanonisoitu) runo puolestaan hauta jossa säilytämme voimakkaimpien kokemustemme reisiluuta - hautoja kumpikin. Kun jokin elämänvaihe on sanallistettu, se päättyy.

Ja niinpä vaarallisinta on sanoa: Rakastan sinua.

Himopelaajan päiväkirja: Angry Nintendo Nerd

2011-12-24T00:05:00.000-08:00

HYVÄÄ JOULUA 2011!

Tämä ei ole niinkään arvostelu vaan joululahja itselleni ja kaikille jotka tätä sattuvat lukemaan. Mietin mistä olisi kiva kirjoittaa? Mikä olisi sellainen ilmiö tai henkilö, joka olisi liikuttanut minua ja tuntunut merkittävältä myös alkuinnostuksen jälkeen - jotakin mistä jaksaisin turista tuntikausia ilman sen kummempaa otsalohkolla puristettua tahtotilaa?

Vaikka 20 miljoonaa ihmistä olisi kuullut tietystä internet-ilmiöstä, se ei vielä tarkoita että jokainen olisi. Ehkä Suomessakin siis vielä elää muutamia ihmisiä, jotka eivät ole tutustuneet James Rolfen tuotantoon - vaikka heidän mahdollisesti olisi ollut syytä. Ja vaikka he olisivatkin jo nähneet kaikki AVGN-videot, niin ehkä heistä on kiva kuulla jonkun toisen fiiliksiä ilmiön ääreltä.

Kiva on päivän sana, joten aloitan kivalla ja ajankohtaisella videolla: Bible Games

Angry Nintendo (tai Video Game) Nerd, eli AVGN on päässyt ehkä lähimmäksi jotain sellaista mitä kutsuisin "eeppiseksi sukupolvikokemukseksi". Isovanhemmillani oli Talvisota ja Paavo Nurmi, vanhemmillani oli Beatlesit ja Kekkonen - ja meillä 80-luvun lapsilla on Kuusnepa ja 8-bittinen Nintendo.

Olen varma että 2050-luvun teinit joutuvat yleisessä saunassa sietämään sitä, että eläkeläiskamujeni kanssa jaarittelen siitä kumpi oli kovempi, Sonic vai Mario.

Koska pelejä on alusta alkaen yritetty kaupata muun viihteen oheistuotteena, laajenevat niiden kritiikit väkisinkin kommentoimaan populaarikulttuurin myyttejä ja koko länsimaista kulttuuria. Sarjakuvista ja elokuvista tunnetut brändit tuottavat usein huonoja pelejä, mutta tarjoavat loistavia mahdollisuuksia laajaan yleisöön vetoaville ja silti älykkäille kritiikeille:
Teräsmies - Superman (N64)
Batman - Part 1, Part 2
TMNT - Teenage-Mutant-Ninja-Turtles

James Rolfe on about ikäiseni ja olemme lapsena pelanneet monia samoja pelejä samoilla pelikonsoleilla (itse tosin omistin SEGAn, enkä Nintendoa - ja Commodore 64:sen enkä Ataria), mutta se ei ole oleellista. Tärkeintä on se, että tunnistan hänessä samat ilot ja surut - tai ehkä pikemminkin samat turhautumisen ja tylsistymisen tunteet. Videoiden viihdearvo on oikeastaan aivan toissijaista ja tärkeämpää minulle on ollut itsetuntemusta lisäävä oman nörttiyteni kohtaaminen. Peliarvostelujen kautta olen voinut käsitellä lapsuusmuistojani ja säästänyt suuren summan terapiaistunnoissa.

VAROITUS: Seuraava video on vakava, syvällinen ja ihan järisyttävän päräyttävä: the dragon in my dreams

Vihaisen nörtin raivareista näkyy hyvin se, kuinka vielä 80-luvulla useimmat pelit olivat käsittämättömän vaikeita. Niitä ohjelmoivat yksittäiset henkilöt tai muutamien nörttien hikipajat, eikä pelejä testattu koekäyttäjillä ennen julkaisua. Monet peleistä myös suunniteltiin ensin kolikkoautomaateille, ja niiden koko tarkoitus oli olla mahdottomia läpäistä. Ne yrittivät tappaa pelaajan joka käänteessä nyhtääkseen tältä lisää kolikoita. Kun samat pelit käännettiin kotikonsoleille, ei niiden vaikeustasoa ymmärretty tietenkään alentaa. Monet epäsosiaaliset ja aikuiset pelisuunnittelijat (perheettömät opiskelijat) eivät tuntuneet myöskään huomioivan sitä, että useimmat pelaajista olivat pikkulapsia.

80-luvulla peleihin liittyi myös kokonaan toinen filosofia, jota viihdemarkkinoiden tehokkuus ja populistiset myyntistrategiat eivät olleet turmelleet. Valtaväestössä pelaamista halveksittiin ajanhukkana, mutta alan sisällä siihen liitettiin outoa X-sukupolven ihailua. Pelaaja haluttiin nähdä huippuälykkäänä teknologia-ajan gladiaattorina, jonka refleksit hioituisivat täydellisiksi haasteiden myötä.

Katso vaikka elokuvat Viimeinen suuri seikkailu (1984) tai Tron (1982), niin saat esimakua varhaisen tietokoneajan ihmiskuvasta, jossa nörttien (siis kenen tahansa pelien harjaannuttaman sankarin) yli-inhimilliset kyvyt paljastuvat.

Ninja Gaiden (linkki 1): Cinemassacre - Ninja gaiden
Ninja Gaiden (linkki 2): Screwattack - Ninja gaiden
(Kaksi linkkiä siltä varalta että jollakin on samanlainen surkea mokkula kuin meillä, joka temppuilee tiettyjen videoformaattien kanssa.)

Monet ikimuistettavimmista peleistä olivat juuri niitä, joita oli lähes mahdoton läpäistä. Niiden päihittäminen tuntui Mount Everestille kiipeämiseen verrattavalta, äärirajoille pakottavalta saavutukselta - ja teiniviiksien kutina yläleuassa on aina pakottanut miehet tarttumaan mahdottomiin yrityksiin.

80-luvun ihmislajia jalostavat pelaamisen kehityssuunnat jäivät utopiaksi, mutta yhä edelleenkin vihainen nörtti kykenee ilmaisemaan videoillaan nuoruutensa periksiantamaattomuuden ja miehisen itsepäisyyden energiat.

Contra-memories: Gametrailers - Contra

Kuten postmodernin renessanssi-ihmisen ammatinkuvaan kuuluu, on James Rolfe enemmänkin piilosivistynyt diletantti kuin yhden asian velho. Huonojen pelien ohella hän arvostelee huonoja elokuvia sekä tarvittaessa jopa tulostimia, hotellihuoneita, kengännauhoja tai maksullisia vessoja.

Konsolipelien lisäksi James arvostelee klassisia lautapelejä, ja hyväksyy mukaan myös paremmat pelit - niinpä videoihin liittyy paljon positiivisempia nostalgian tunteita. Suosittelen lämpimästi:
Board James: Dragonstrike
Board James: Key to the Kingdom
Board James: Hero Quest
(Päädyin valitsemaan nämä kolme peliä ehkä siksi, että rakastin nuorena fantasia-Ropeja ja elämässäni oli myös larppaus-vaihe.)

Muutamia esimerkkejä loistavan huonoista elokuvista:
CineMassacre:Troll-trilogy
CineMassacre:Inframan
CineMassacre:Laserblast
CineMassacre:Megaforce

Vielä muutamia linkkejä nörtin parhaimpiin peliarvosteluihin:
AVGN: Bible Games II
AVGN: Plumbers dont wear ties

Kyseisen tyypin videoita on vuosien varrella syntynyt yli 300, joten jos huumori yhtään osuu kohdille niin aikaa nielevän addiktion vaara on enemmän kuin todennäköinen. Ladatkaa siis lautaselle reilusti lanttulaattikkoa ennen kuin lähdette nörtti-maratonille.

Kokeellinen runous, osa 5

2011-12-22T02:22:00.000-08:00

Ongelman ydin on tietenkin siinä että hahmotamme rakenteita. Ylläpidämme sääntöjä uskomalla niiden olemassaoloon.

Runous on mytologia. Joka kerta kun merimies kieltää runouden, kaatuu yksi lyyrikko katuojaan ja liiskaa alleen keijukaisen.

Muistan kuinka junissa vielä muinoin oli säväyttävä vessa. Jalallaan kun painoi metallista läppää niin näki kuinka pöntön pohjalla ratapölkyt vilistivät. Sellaisen ikkunan kun saisi kotiinsakin. Heti aamutoimilla paljastuisivat elämän ohikiitävät realiteetit.

Vielä lapsuudessani junan vessaa ei kukaan olisi kutsunut taiteeksi. Se oli vain heiluva, tärisevä ja vaivaannuttava koettelemus - ja pönttö valitettavasti toimi niin kätevästi, ettei sille tarvinnut kehittää korvaajaa.

2100-luvun huvipuistoissa tulee olemaan 1900-luvun junan vessaa vastaava laite, ja ihmiset maksavat siitä, että pääsevät järisyttävässä vauhdissa kurkistelemaan pienestä reiästä ja linkoamaan pökäleensä jonkun vähäpätöisen kirkonkylän pientareille.

OMAT VAHVUUDET

Uuden etsintä on piiloutumista siinä missä vanhaan takertuminenkin. Persoona on pyrkimys kompensoida heikkouksia. Tasapaksun, tasavahvuisen tekstin täytyy olla hiton loistava, koska sillä on niin valtavasti kilpailijoita historiassa. Kätevämpää on eklektisesti valikoida piirteitä, jotka korostavat kirjoittajan vahvuuksia - kustomoida tekstityyppi, joka soveltuu omaan anatomiaan.

Kokeellinen runous järjestää eräänlaiset paraolympialaiset niille, joita ei kiinnosta mitellä voimiaan Dostojevskin tai Shakespearen kanssa. Ja tietenkin suurin osa historian suurista kirjailijoista tunnetaan siitä, että he omana aikanaan välttelivät virallisia kisoja ja kehittelivät omia lajeja saadakseen tehdä juuri sitä mikä heille oli luontevinta.

Proosakirjallisuudessa on jo pitkään hyväksytty tietyt genret: romanssit, dekkarit, scifi, fantasia, aikalaisromaanit, historialliset romaanit jne. Kullakin on omat harrastajakuntansa ja omat konventionsa.

Runoudessa tällaisia jaotteluja on vieroksuttu. Ehkä syynä on aktiivisen harrastajakunnan vähäisyys. Ei ole varaa pirstoa lajia enää sen pienempiin osiin. Todennäköisesti asiaan sitäkin enemmän vaikuttavat koulukuntarajojen häilyvyys sekä runoilijoiden omat mieltymykset. Yleensä runoilijat eivät tykkää minkäänlaisista määrittelyistä tai leimoista.

Selkeistä tapauksista melkein ainoana tulee mieleen Arto Lappi. Hän tuskin loukkaantuisi jos hänen sanottaisiin kirjoittavan enimmäkseen "mitallista runoutta".

Itse esimerkiksi en ajattele olevani "lavarunoilija", vaikka jonkin verran olenkin kirjoittanut harkitun "lavallista runoutta". Melkein kaikki runoilijat jossain vaiheessa kokeilevat melkein kaikkia runouden tyylejä. Itsekin olen joskus harjoituksen vuoksi kokeillut sonetteja ja kalevalanmittaa - mutta ne ovat jääneet enemmänkin yhden illan jutuiksi.

Runouden lukijaystävällisyys saattaisi parantua, jos runouden tyyleistä saisi helpommin tolkkua - mutta toisaalta lukijaystävällisyys on vähän kuin uudempi junan vessa: liian turvallisessa, aukottomassa maailmassa jää kokematta ratapölkkyjen lumoava juoksu.

Kokeellinen runous, osa 4

2011-12-21T09:22:00.000-08:00

Kokeilut ovat runoudessa elintärkeitä. Ne tehostavat kielen ilmaisuvoimaa ja tekevät mahdolliseksi sellaisten asioiden tutkimisen, jota yleisen kielen käsitteet eivät edes havaitse. Sanat ja puhetavat vakiintuvat käytössä jolloin niiden yllättävyys ja nuoruudennotkeus katoaa.

Vanhat ja tehottomat käsitteet eivät kuollessaan heti poistu käytöstä ja maadu mullaksi vaan ne jättävät pitkäaikaisia ja huomaamattomia jälkiä henkiseen ekosysteemiimme. Voisi siis sanoa, että jossain tuolla kollektiivisen piilotajuntamme meressä pyörii tarpeettomista muovipusseista muodostunut valtava lautta, jonka olemassaolon vain kielen ammattilaiset uskaltavat tiedostaa.

Tätä kertakäyttöisen verbaalisen roskan merta ei edes tarvitse olettaa joksikin jungilaiseksi myytiksi, sillä tiedämme internetin sisältävän miljoonia keskusteluketjuja, joita kukaan ei ole lukenut tai päivittänyt vuosiin - ja tiedämme kirjastojen ja kirjakauppojen säilyttävän tuhansia romaaneja, joita kukaan ei ehdi lukea.

Monet nykyään kliseiset kielikuvat ovat joskus olleet tuoreita ja herkullisia, mutta sanat ja fraasit ovat tietenkin eri asia kuin kielen "rakenne" - mistä on oikeastaan helvetin vaikea edes puhua, ellei käytä runoutta esimerkkina. Rakenteen voisi ymmärtää vaikkapa jonkinlaiseksi kommunikaation tai maailman aistimisen käyttöliittymäksi.

Maailman muuttumisesta voi kertoa yksinkertaisin esimerkein. Sana hymiö ilmaantui suomen kielen sanastoon vuonna 2000 ja about samaan aikaan kenen tahansa suusta saattui tulla painoindeksi. Sana kasvihuonekaasu pistettiin merkille vuonna 2003, ja sen kanssa vuoden tulokkaan tittelistä kilpaili ylikoulutettu. Jos mennään 90-luvulle niin päästään jo käsitteisiin, joita ilman tuntuisi vaikealta elää: sinkku, nörtti, tekstari jne.

Jos oletetaan, että keskimääräinen kielenkäyttäjä tuntee 10.000 sanaa, on tapahduttava myös jonkinlaista luonnollista poistumaa. Kuolleita tai kuolevia sanoja ylläpitävät vanhemmat sukupolvet sekä tietenkin kirjat, ja klassikkokirjoja lukevien ihmisten sanavarasto onkin laajempi - tosin on suuri ero sen välillä käyttääkö henkilö jotakin sanaa aktiivisesti vaiko vain ymmärtää sen merkityksen (tietyssä kontekstissa).

Strutsut ja jäsyrit

Mutta vielä sananen rakenteista. Joskus tuntuu hölmöltä edes puhua koko asiasta, kun heti eksytään strukturalismin ja jälkistrukturalismin teoreettiseen kädenvääntöön. Itse tunnusta saman tien olevani strukturalisti niin päästään siitäkin.

Uskon, että on olemassa näkymättömiä henkiä tai voimia, jotka vaikuttavat elämäämme. Näitä henkimaailman olioita ovat esimerkiksi "normi", "skeema" sekä "kulttuuri". Kyseisiä asioita ei voi tutkia mekaanisilla laitteilla, eli esimerkiksi mitata niiden painoa tai läpimittaa - ja tästä syystä jotkut luonnontieteilijät kiistävät niiden olemassaolon. Itse kuitenkin uskon niiden olemassaoloon ja se tekee minusta "strukturalistin". Strukturalisti uskoo myös, että psykologian, kielentutkimuksen, kirjallisuudentutkimuksen, antropologian, historian tai sosiologia keinoin voimme löytää keinoja ohjailla näitä ihmisluonnon näkymättömiä voimia ja lepyttää Kulttuuria, Yhteiskuntaa, Muotia sekä muita humanismin epäjumalia.

Jälkistrukturalistit eivät ole läheskään niin yhtenäinen ryhmittymä kuin strukturalistit. (Koska sana on niin pitkä niin käytän tästä edes lyhennettä JÄ-STRU tai suomalaisittain JÄSYRI). Jäsyrejä yhdistää lähinnä vain se, että he menevät teoreettisuudessaan ja hybriksessään vieläkin pidemmälle - he katsovat ohittaneensa sen vaiheen, jossa ihminen on alisteinen Kulttuurille ja tämän kätyreille - tai päin vastoin: että strutsujen kamppailu on turhaa, sillä Kulttuuri ja Talous ja Muoti ovat mahdottomia hallittavaksi. Strutsut kuvittelevat liikoja, kun he uskovat ihmisen kykenevän koskaan hallitsevan rakenteita - sillä rakenteet reagoivat välittömästi kaikkiin tulkintayrityksiin ja muuttuvat joksikin toiseksi.

Jos yhdellä adjektiivilla tulisi mitata strutsujen ja jäsyrien eroa niin strutsut ovat tyypillisesti optimisteja ja jäsyrit puolestaan yks v*tun hailee.

Mitallinen runous oli strukturalismin kulta-aikaa, koska rakenteet oli niin helppo havaita: runo oli teksti, jossa esiintyi loppusointuja, säerakenne, toistoa, lyyrisyyttä, minäpuhuja jne. Modernia vapaamittaista runoutta kritisoitiin siitä että se ei ollut runoutta. Eihän tämä ole runoutta, kun ei tässä ole...! (Ah, miten yksinkertaista silloin olikaan kirjoittaa kritiikkejä.)

Strukturalismi on kuitenkin ymmärretty läpeensä väärin, jos sen ajatellaan johtavan tällaiseen typeryyteen. Eiväthän struktut suinkaan väitä rakenteiden olevan pyhiä. Päin vastoin monet strutsut halusivat paljastaa rakenteet vain siksi, että voisivat repiä ne kappaleiksi. Varhaiset feministit esimerkiksi kartoittivat "yhteiskunnan maskuliinisia ja sortavia rakenteita" vain kyseenalaistaakseen ne ja herättääkseen ihmisten tietoisuuden. (Strukturalismilla on yhtymäkohtia formalismiin, mutta ne eivät ole sama asia.)

Kokeellinen runous tuo näkyviin tai kyseenalaistaa rakenteet, joiden kautta tunnistamme jonkin tekstin runoudeksi. Aiemmin totesin, että Teksas, sakset on vaikea sijoittaa kategoriaan "runous" tai "proosa". Teos lainaa myös internetistä enemmän kuin pelkkiä sitaatteja - myös jotain sen kaoottisesta rakenteeesta. Harry Salmenniemen uusin teos on nimeltään Runojä - siis jälleen vähän kuin runoja, mutta ei kuitenkaan.

Kokeilut ovat tarpeellisia yksilön energioiden vapauttamiseksi sekä kulttuurin uudistumiskyvyn säilyttämiseksi - minkä lisäksi sanoilla leikkiminen tuottaa paljon pyyteetöntä iloa. Ei ole siis mitään syytä miksei strktrlst voisi nauttia runouden uudistuksista ihan kuten jälkifruktoosi.

Strukturalismin puolustuspuhe

Jälkijästillistymisen myötä eurooppalaisessa akateemisessa ajattelussa on tapahtunut kaksi suunnanmuutosta, jotka itse vakavamielisenä strutsina koen ongelmallisiksi. Ensinnäkään en ollenkaan haluaisi aliarvioida tiedostettujen rakenteiden mindfuck-voimaa. Monet miljoonayleisöjä keräävät elokuvat sekä hittibiisit on tarkoituksellisesti tuotettu menestyviksi - niiden valmistuksessa on käytetty valmiita tehokkaiksi havaittuja kaavoja. Strukmu voi kulttuurin alalla tehdä töitä näiden rakenteiden pönkittämiseksi - mistä yleensä maksetaan enemmän - tai sitten hän voi keskittyä yleisen tietoisuuden lisäämiseen, minkä johdosta rakenteiden voima heikkenee.

Tässä syntyy eräänlainen reklektiivinen tasapainotila, jonka tarkasta analyysistä saattaisi joku ansaita taloustieteen nobelin: kun tietoisuus kasvaa, rakenteet heikkenevät - minkä seurauksena ihmisten mielenkiinto rakenteisiin myös heikkenee, koska ne eivät enää hallitse samalla tavoin heidän elämäänsä - mutta tästä mielenkiinnon heikkenemisestä taas seuraa yleisen tietoisuuden lasku, mikä puolestaan johtaa rakenteiden vallan lisääntymiseen, minkä markkinamiehet vaistoavat ja käyttävät hyväkseen.

Yleensä kirjallisuutta opiskelleet tai kirjoja ikänsä harrastaneet ihmiset pitävät dekkarikirjallisuutta alempiarvoisena, koska se nojaa niin avonaisiin ja ilmeisiin koukkuihin lukijan mielenkiinnon vangitsemiseksi. Toisaalta dekkareja aktiivisesti lukevat ihmiset kyllä varsin hyvin tiedostavat genren rakenteet ja dekkarit itse asiassa varsin paljon koettavat kikkailla näillä odotuksilla - siltikin, uskon dekkareiden enimmäkseen vetoavat suuren lukijakunnan turvallisuudentunteeseen. Ne ovat vähän kuin aikuisten teletappeja: aina ne samat neljä hyypiötä hengaavat ruohoisilla kummuilla ja taivaalla kikattaa vauvankasvoinen aurinko. Sitä saa mitä tilasikin: rikoksen ja sen ratkaisun.

Myös runoudessa tiettyjä tuttuja ja tunnistettavia rakenteita on syytä olla väheksymättä, sillä ne ovat yhä ilmaisuvoimaiksia. Niinpä kriitikolla on mielestäni oikeus todeta kikkailevan runon menettäneen tehoaan kikkailujen vuoksi.

Jotkin rytmillisesti kammottavat kokeilut ovat yksinkertaisesti huonoja, koska niiden seurauksena runon rytmi on kammottava. Samoin voivat yllättävät yhdyssanat tai katkeavat lauseet olla vain yllättävän huonoja yhdyssanoja ja väärään aikaan, väärästä kohdasta katkeavia lauseita. Mutaatiot geeneissä johtavat useammin kehityshäiriöön tai syöpään kuin yksilön kilpailukykyä parantaviin ominaisuuksiin - ja vähän samoin kielikokeilut useimmin vievät tekstiä huonompaan suuntaan.

Kokeiluista valtaosa tapahtuu runoilijan päässä tai muistivihkossa ja vain mielenkiintoisimmat päätyvät julkaistuihin teoksiin. Räikeät ja huolettomasti valikoidut kokeilut tuottavat helposti hämmennystä aiheuttavia, lukukelvottomia runoja, jonka viestistä tai filosofisista pyrkimyksistä ei kukaan tajua mitään - ellei lukija sitten silkkaa hyväntahtoisuuttaan halua palkita kirjoittajaa hyvästä yrityksestä... mitä sitäkin tietysti sattuu, vasinkin jos liikaa kunnioitetaan runoilijan etuoikeutettua neroutta ja sen sallimia vapauksia.

Viimeinen väliotsikko

Aloituslause: "Toinen strukturalismin yhä pätevä piirre liittyy... X". Esimerkki:___________. Argumentti 1:_____________. Keventävä välikommentti:_____________. Argumentti 2:____________.

Kirjoituksen kokoava aforistinen lause:______________. Henkilökohtainen kannanotto, joka tuntuu aforistiselta ja yleispätevältä, mutta joka toisessa tilanteessa paljastuisi hyvinkin subjektiiviseksi:_______________. Viittaus historialliseen henkilöön, joka antaa arvoa lähestyvälle loppukaneetille:_______________. Henkilön yhdistäminen strukturalismin perinteeseen. Pointti: "myös rajoituksia ja säännönmukaisia rakenteita tarvitaan luovien energioiden vapauttamiseksi".

Keventävä, ajankohtainen toteamus ennen loppukaneettia:____________. Viimeinen, uutta näkökulmaa avaava katkelma, joka antaa ymmärtää, että on tulossa vielä kokeellisen runouden esseen viides osa:____________________. Tiivis ja uskottava päätöslause: Iso alkukirjan - subjekti - verbi - objekti - piste.

Kokeellinen runous, osa 3

2011-12-20T02:21:00.000-08:00

Edellisen kirjoituksen jälkeen mieleeni muistui monia Kiiltomadon keskusteluja, joita käytiin foorumin anonyymeinä ja villinä vuosina. Jotkut kirjailijat kuulemma kirjoittivat useammalla nimimerkillä ja loivat yksinään keskusteluja niiden välille - kun taas joidenkin nimimerkkien takana oli useampien henkilöiden kollektiivi.

Ne olivat taianomaisia aikoja itselleni, koska muutoin en olisi voinut kuvitellakaan, että väittelisin (2001 asuin Haminassa ja 2002-03 Kauniaisissa) Tapani Kinnusen, Pauliina Haasjoen, Kirsti Ellilän ja monien muiden ympäri Suomea asuvien oikeiden kirjailijoiden kanssa. Harmi ettei niitä keskusteluja enää pääse tutkailemaan, kun Kiiltomatoon asetettiin ensin liiallisen trollaamisen takia kirjautumispakko ja sitten myöhemmin se muuttui asteittain pelkäksi kritiikki-palvelimeksi - tosin Suomen parhaaksi sellaiseksi.

UUDET PAIKKAKUNNAT OVAT KOKEILU JO SINÄNSÄ

Olen kasvanut Lappeenrannan Joutsenon-kaupunginosassa ja vähän päälle 20-vuotiaana suhtautumiseni Helsingin tai Turun meininkiin oli aika erilainen. Minua ylipäänsä ahdisti olla liian pitkään kaupungissa - pidin helsinkiläisiä kopeina ja ylimielisinä. Kesäisin kaipasin Saimaan rannalle. Ikävöin hiljaisuutta ja hitaampaa elämänmenoa. Viikonloppuisin matkustin kotiin tapaamaan kavereitani. Olin onnellinen, kun sain ekana yliopistovuonna asuinpaikan Kauniaisista, sillä muuten olisin saattanut angstailla jossain Itä-Helsingin opiskelijaslummissa.

Kiiltomadossa kritisoin runouden turkukeskeisyyttä ja helsinkikeskeisyyttä 90-luvulla. Suurin ongelma oli mielestäni se, ettei maaseudun ja pienten kaupunkien runoilijoilla ollut juurikaan mahdollisuuksia päästä julkisuuteen - ja sitä myöten kirjoittaa auki pikkupaikkakuntien ihmisten vaiettu elämä. Maailman paras elokuva tuohon aikaan oli mielestäni Luukas Moodyssonin F*cking Åmål, koska se tuntui olevan ainoa minkäänlainen yritys taistella Tokion, New Yorkin ja Pariisin mahtavuutta vastaan.

Ymmärrän yhä edelleenkin perussuomalaisten vitutusta siltä osin, että maaseutu esitetään maamme valtamedioissa lähinnä vain ankeitten uutisten kautta. Pikkupaikkakunta pääsee lööppeihin, jos siellä tapahtuu rasistisia rikoksia, auto-onnettomuus tai syntyy kaksipäinen vasikka. Vaikka joku kuvaisi runossaan kuinka hienosti kokemuksiaan pellon laidalla, se harvoin kiinnostaa suurten kaupunkien runopiirejä.

Nyt kun muistelen kulunutta vuosikymmentä niin voin nähdä miten johdonmukaisesti olen - lähes tiedostamatta koko asiaa - seurannut Kiiltomadossa 2001-2003 asettamaani tavoitetta. Suurin unelmani oli, että muuallakin Suomessa tapahtuisi jotakin ja että muuallakin annettaisiin lahjakkaille ihmisille mahdollisuus - ja poetry slam oli täydellinen ilmiö tähän tarkoitukseen. On ilmeistä että halusin mukaan.

Osallistuin slämeihin Helsingin karsinnoissa 2003 ja vaikka en heti voittanutkaan niin pääsin kuitenkin Turun finaaliin. Sittemmin olen käynyt finaaleissa myös Kuopiossa ja Kotkassa - ja tavannut runoilijoita Oulusta, Lahdesta, Tampereelta ja Jyväskylästä.

En usko että slam antaa ihan oikeaa kuvaa maamme runouden tyypeistä ja tyyleistä. Lavalle valikoituvat ja siellä pärjäävät vähän erilaiset temperamentit. Kaikilla ei ole pokkaa osallistua ja tulkita tekstiä sillä voimalla jonka se ansaitsisi. Myöskään baariyleisöstä valikoitu raati ei aina tajua kaikkien tekstien jujua. Pisteet saattavat erota hyvinkin radikaalisti ja usein voittajaksi valikoituu hyvä esiintyjä, jonka tekstit ovat sopivanlainen ketään ärsyttämätön kompromissi. Olen nähnyt monien hienojen tekstien tuhoutuvan joko runoilijan omaan ujoon muminaan tai tuomareiden ymmärtämättömyyteen - mutta slameissä onkin hienointa se, että siellä saa halutessaan huutaa buuata myös tuomareille - ja runoilijaa voi käydä erikseen jututtamassa väliajalla.

MUOVIN KUKKIA URBAANIN SELVIYTYMISEN KOKEILUNA

Kirjoittamieni runojen pinnan alta löytyy hyvinkin kokeellisia pyrkimyksiä. Olen halunnut löytää keinoja, jolla kaupunki avautuisi maaseutulaiselle tai toisin päin. Ennen Muovin kukkia, vuosina 2002-2007 tein kolmekin eri runokäsikirjoitusta, joista eniten on jäänyt kaivelemaan Lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa, toiselta nimeltään Hiidenkirnu. Olen säännöllisesti esittänyt kokoelman runoja ja haluaisin vieläkin julkaista sen jossakin muodossa. Saa nähdä keksinkö jotain ratkaisua.

Lainatut kumisaappaa lonksuvat jalassa(2006) on nimensä mukaisesti runollinen matka syrjäseutusuomen jalanjäljissä. Kokoelman runoissa nostalgisoidaan järvenrantamökkejä, hyttysiä ja lannan tuoksua. Mielestäni löysin hyvän balanssin vilpittömyyden ja ironian välillä ja ihmettelin miksei mikään kustantamo tarttunut siihen. Uskon että se olisi runokirjaksi myynyt ihan kiitettävästi - mutta sehän ei ole päätarkoitus runojen julkaisemisessa.

Muovin kukkia oli vasta myöhempi yritykseni löytää yhdistävä näkökulma urbaanin ja agraarin välille. Kirjoitin runoja tällä kertaa Helsingistä, mutta pienen, yksinäisen ja ahdistuneen ihmisen silmin. En väitä, että näkökulma olisi yhtään sen onnistuneempi - todennäköisesti vain ehdin kehittyä kirjoittajana niin että sain sen paremmin toimimaan. Päädyin tekemään juuri sitä mitä olin vastustanut, eli pömpöttämään Helsingin asemaa ainoana relevanttin runoilemisen aiheena.

Asuinhan nyt Helsingissä, eli miksi en kirjoittaisi siitä? Minkä lisäksi olin pieni, yksinäinen ja ahdistunut.

INTERNET YHDISTÄÄ

Suomen paras julkaisematon runoilija asuu Kokkolassa. Tiedän sen, koska seuraan mitä internetissä tapahtuu. Nykyään runous ei ole enää niin helsinkikeskeistä, koska siitä on tullut internetkeskeistä.

Internetistä voi löytää samanmielisiä uusia kavereita, mutta kaikkein tärkeintä on se että internetistä kohtaa myös erimielisiä tuntemattomia.

Kuvitellaan pikkupaikkakunnan runoilija, jota kaverit ymmärtävät, mutta jonka runoille kustantamot kaukana Helsingissä eivät lämpene. Hänkin tarvitsisi tiukkaa palautetta kehittyäkseen kirjoittajana.

Ainahan kaverit ymmärtävät. Heillä on samat taustatiedot, samat puheenaiheet, sama puhetapa ja yhteinen kokemusmaailma. Totta kai pienen paikkakunnan kaveriporukka tahtoisi korottaa jalustalle henkilön, joka tulkitsee heidän tunteitaan.

Mutta valitettavasti vain suuren kaupungin pienellä kaveriporukalla on suoria yhteyksiä kustantajiin ja he tulkitsevat kustannusliikkeille likeisiä tunteita.

Runoilijoiden kaveripiirit... valtaisa ongelma. Kukapa ei olisi jäävi sanomaan yhtään mitään kenenkään runoista, kun kaikki istuvat perjantaisin saman tuopin ympärillä ja päivittävät iPhonella Facebook-statuksiaan niin että ne hauskasti rimmaavat keskenään.

Julkaisseen runoilijan pitäisi tarkoituksellisesti muuttaa Pihtiputaalle tai Kiteelle kuvatakseen todellisen suomalaisen elämän sisältöjä - ottaa etäisyyttä kaikkiin kehuskelijoihin ja koko siihen elämäntapaan, joka ajaa kirjoittamaan vain kirjoittamisesta ja runoilemaan vain runoteknisiä kokeiluja.

EI-KOKEELLISUUDESTA

Kokeilullisuudestaan huolimatta - tai juuri sen tähden - runoudesta on tullut hyvin itseriittoinen diskurssi. Mistä kokeellinen runoilija runoilee? Mitä hän yrittää ilmaista? Yleisen tulkinnan mukaan Esim. Esa ja Teksas, Sakset ovat runokirjoja, jotka tahtoivat sanoa: näinkin voi kirjoittaa! Tämäkin voi olla runoutta!

Niin kai. Mutta samaan aikaan vaietaan niin monesta ei-kirjallisesta aiheesta, että se tekee kipeää. Kokeilu tahtoo epäsuorasti sanoa että äidinkielessä on jotain vialla. Jokainen parisuhteessa elävä tietää, että pelkkä "keskustelun" nostaminen keskustelun aiheeksi tarkoittaa, että nyt tulee moitteita.

Kielen voi myös häivyttää niin että muut aiheet pääsevät esiin. Parhaimmillaan ei-kikkaileva kieli on niin sujuvaa, että kielen olemassaoloa pistä merkille. Omien ihanteitteni runokirja olisi sellainen, jota lukiessaan ei edes huomaisi sanoja ja lauseita. Kirjasta vain välittyisi juttujen ja ilmiöiden sellaisuus.

Kokeellinen runous, osa 2

2011-12-19T07:03:00.000-08:00

Jatkan taas suht randomilla pakinoinnilla.

"On paljon helpompaa kirjoittaa
jotain kokeellista
kuin mitään merkityksellistä."
- O-P Uusitalo

RUNOILIJOIDEN JAKAMINEN JOUKKUEISIIN

Ennen taistelun alkua runoilijat
jaetaan kikkailijoihin ja ei-kikkailijoihin.

Kikkailijoita on leegio,
mutta harva heistä jää ihmisten mieleen.

Uuno Kailaat ja Arto Mellerit muistetaan,
mutta avantgardistit tulevat ja menevät
muodikkaiden kokeilujensa mukana.

Kikkailijoista keskustellaan runouslehdissä,
ja heidän kirjansa löytyvät aina
kirjastojen uutuushyllyistä - löytyvät,
koska eivät koskaan ole lainassa.

Ei-kikkailijat eivät kikkaile, koska
uskovat kielen olevan ensi sijassa
kommunikaatiota. Heillä on jokin pointti
jonka he tahtovat välittää.

Erikoiset runokeinot eivät ole heille arvo sinänsä
vaan väline
ajatusten ja tunteiden herättämiseksi.

Silloin kun konservatiivisempi ilmaisu riittää,
turvautuvat ei-kikkailijat siihen,
ja kikkailevat vain äärimmäisessä hädässä.

Yllä oleva sisäpiirin vitsi viittaa joitakin kuukausia sitten ilmestyneeseen antologiaan Vastakaanon (Poesia 2011), joka esittelee uuden vuosituhannen kokeellista runoutta. Minutkin mainitaan kirjan esipuheissa sen perinteisemmän runoilmaisun jatkajaksi, johon vastakaanonin kokeilut koettavat erinäisin tavoin tarjota vastavoimia. Kuulun nyt siis ainakin muodollisesti runouden konservatiivipuolueeseen.

Runopoliittinen urani on itse asiassa jatkunut jo melko pitkään, sillä kritisoin kikkailevia runoilijoita jo Kiiltomato.net:in keskustelupalstan kultaisina vuosina 2001-2003. Silloin puhuttiin vielä Turun ja Helsingin koulukunnista tai pointti-runoilijoista - joita pian seurasivat murrerunot, proosarunot, lavarunous sekä flarf.

Kansa rakasti murteilla kikkailevia runoilijoita, vaikka kriitikot olivatkin vähän että "Meh!". Proosarunoilijoista Saila Susiluoto saavutti lähes välittömästi klassikon aseman, ja Anja Erämajasta tykättiin laajalla rintamalla. Poetry slam toi amatöörit lavoille siihen vähän kuuluikin se, että yleisössä heräsi myös myötähäpeän tunteita - olihan kyse juuri laatukriteerien täydellisestä alentamisesta ja siitä kuka tahansa sai sanoa sanansa. Flarf jatkoi tätä tarkoituksellisesti nolostuttavan kansanomaisuuden linjaa ja Teemu Mannisen ja Tytti Heikkisen iloisen ajankohtaiset roolirunot veivät kansankielisyyden ja nettidisurssit epäloogiseen päätökseensä.

Muutamaan vuoteen kukaan ei heittänyt pöytään kikkailu-korttia, vaikka koko ajan joka suunnalla tapahtui paljon muutoksia. Sitten tulivat Esim. Esa ja "nippukritiikki". Kotimaisen kikkailu-skenen kohtalo ja nykytila alkoivat yhtäkkiä hämmentää, kun toisaalta varsin kikkaileva teos palkittiin Helsingin Sanomien esikoispalkinnolla - ja toisaalla taas kokonaista komppanjaa kikkailijoita oltiin taluttamassa hirttolavalle.

Mitä tapahtui? Miksi kikkailu alkoi jälleen ärsyttää niin monia? Miksi runoutta syyttiin taas elitistismistä kuten 90-luvun vuosina? Miksi myös kokeelliset runoilijat kokivat tulleensa loukatuiksi, koska kriitikot eivät enää ymmärtäneet heitä?

KRITIIKIN VAIKEUDESTA

Omasta mielestäni Jukka Petäjän nippukritiikistä noussut kohu oli aika lailla suhteeton. Suurin osa siihen reagoineista bloggaajista vain vaistosi hetkensä tulleen ja halusi mukaan - kun kerrankin kohistiin runoudesta! Varmaan olisin itsekin sanonut siitä jotain, jos olisin siihen aikaan vielä kirjoittant blogia. Tutkin Facebook-kavereitteni ketjuja, mutta siihen se sitten jäikin.

On selvää, että runouden arvostelemisesta on tullut hyvin vaikeaa. Runoudessa ei ole enää selkeitä arvostelukriteerejä, koska ne on aika kattavasti dekonstruoitu kuluneen sadan vuoden aikana. "Arvostelu" on johdettu sanasta arvo - eikä kukaan enää ääneen uskalla tunnustaa mitään arvoja. Sellaiselle suorastaan naurettaisiin, sillä arvot koetaan rajoittaviksi ja pahimmillaan jopa loukaaviksi.

Kokeileva runous on kokeilevien jättiläisten hartioilta avautuvan näkymän pois-oppimista, eikä "omalla äänellä" ole vertailukohtaa. Jokaista kokeilevaa runoteosta varten täytyisi kehittää aivan oma kritiikin kielensä, ennen kuin olisi mahdollista sanoa missä määrin ne onnistuvat siinä mitä yrittävät - sikäli kuin yrittävät yhtään mitään.

Ainoa keino tehdä mielekästä kritiikkiä on välittömän kokemuksen subjektiivisessa erittelyssä: siis toisin sanoen fenomenologisessa tekstin kohtaamisessa ja siitä heräävän kokemuksen avaamisessa. Tämä taas on ristiriidassa sen kanssa, että kritiikin odotetaan olevan myös hermeneuttisesti ymmärtävää. Kriitikon tulisi jotenkin päästä välittömän kokemuksen tuolle puolen ja löytää tulkintoja, jotka miellyttäisivät kirjailijaa (jonka intentiota ei kuitenkaan teorian mukaan tulisi huomioida). Jos kritiikki ei miellytä kirjailijaa, hän suuttuu ja kirjoittaa vastineen blogiinsa - tai hänen teoksensa paremmin ymmärtävät suuttuvat ja kirjoittavat blogiinsa.

Ylipäänsä kriitikon on melkein pakko olettaa, että jos kritiikissä on vilpittömästi eritelty yksityistä lukijakokemusta niin joku eri tavoin lukeva henkilö kirjoittaa hänen kritiikistään tyrmäävän metakritiikin - ja kun hitto soikoon runoteokset nykyään edellyttävät sitä, että lukija täydentää niitä ja tekee oman tulkintansa niin kritiikin julkaiseminen on miltei sosiaalinen itsemurha.

Ymmärtää täytyy - mutta ei saa ei saa olla alentuva muita lukijoita kohtaan ja analysoida teosta puhki. Ja kirjailijaa ei saa kohdella silkkihansikkain - mutta toisaalta jos jostain on eri mieltä niin sitä ei saa sanoa ilman, että samalla reflektoi omia sanomisen syitään ja palauttaa ne siihen traditioon, josta kirjailija tahtoo poiketa, mutta sekin on tehtävä varoen, sillä kriitikon tehtävä ei ole saarnata minkään esteetiikan puolesta - koska sitten sen estetiikan puolustajat suuttuvat ja väittävät kriitikon määritelleen väärin heidän pyrkimyksensä...

KIKKAILUN ELITISMISTÄ

Runouden kokeilut eivät tapahdu kulttuurisessa tyhjiössä. Ennen kuin kukaan voi suorittaa onnistuneita kokeiluja tai ymmärtää jonkun toisen aikaansaamien uudistusten arvon, hänen täytyy melko laahasti tuntea kirjallisuuden historiaa. Kokeilujen kontekstina on konventionaalinen tekstien tuottamisen tapa - joukko oletuksia, joihin nähdet ne ovat radikaaleja ja tuoreita.

Suurinta osaa ihmisistä kokeellinen runous ei kiinnosta, koska he eivät tunne kirjallisuuden historiaa tai 2000-luvun runoskeneä kyllin hyvin tunnistaakseen kokeiluja minkään arvoisiksi suhteissa aiempiin kokeiluihin. Ainoaksi kriteriksi jää se, että puhutteleeko kokeileva teksti pelkästään tekstinä - ja kuten me reaktioista näemme, sitä harva kokeilu oikeasti tekee.

Vaikka kaikilla ihmisillä heidän tietämättään on jossain jo kirjoitettuna runo, joka välittömästi muuttaisi hänen elämänsä, on tuollaisten runojen etsinnän välittömästi aloittamisen täysin kohtuuton oletus. Miksi lukea läpi tuhatta runoa, joka ei avaudu - runoa, joka on kirjoitettu jollekin muulle? Jotta runous voisi toimia epätodennäköisimmän kautta, on sen ensin tehtävä vaikutus yleisemmin ymmärrettävillä keinoilla - ja useimpien ensikosketus taiteisiin on sukupolveen tai elämäntilanteeseen sidonnainen. Taide puhuttelee meitä jonkin yleisemmän kautta ensin (tyttökirjat, poikakirjat, Harry Potterit ja Star warsit) ja vasta myöhemmin tarjoaa yhä syveneviä, mutta silti tunnistettavia tulkintoja yksityisen elämän kokemuksista. Runouden kustomoitu ilmaisu mahdollistaa inhimillistä kohtaamista yksityisellä tasolla - tavoittaen henkilökohtaisia kokemuksia, joita koulujen tai päivälehtien kaikille-jotain-heti-kieli ei läpäise.

Ilmaisun haastavuus ja kokemusten yksityisyys ovat kuitenkin eri asia kuin kikkailu silkan kikkailemisen vuoksi. Myös runouden itsensä vuoksi suoritetuilla kokeiluilla on oma marginaalinen yleisönsä: joukko aktiivisia ja uteliaita (kaikenlaisen kirjallisuuden) lukijoita, jotka asteittain ovat itseopiskelleet itsensä myös runouden sisälle, kirjallisuuden opiskelijoita - sekä kirjoittajia, joita kokeilut kiinnostavat kokemuspisteinä ja sosiaalisena pääomana.

Juuri tämä kulttuurisen pääoman vaatimustekee lajista elitistisen. Portin avautuminen vaatii kokonaisen nipun avaimia. Henkilö, joka kyllin monta vuotta on harrastanut jotakin lajia, ei enää osaa erottaa mitkä hänen kognitioistaan kuuluvat "yleissivistykseen" ja mitkä on rajattu kapealle ammattikunnalle. On vaikea kirjoittaa niin, ettei tekstiin lipsahtaisi sivistyssanoja ja intertekstuaalisia viittauksia. Lukijaa koskevat oletukset tapahtuvat usein tiedostamattomasti ja kun kaverit ovat kirjailijoita, katoaa lopullisesti todellisuudentaju kaikesta siitä mikä on kansantajuista ja mikä ei.

Kikkailijat eivät tunnu tajuavan miten paljon taitoa ja henkisiä resursseja vaatii, että ei kirjoita "omalla äänellään", eli vain itselleen ja parille kaverilleen - vaan että kaiken aikaa tiedostaa kulttuurisen kehyksen, jossa tekstistä tulee ymmärrettävää ja mielekästä. Kun kikkailijoita syytetään sisäsiittoisuudesta ja masturbaatiosta, se on vain reatio siitä, että lukija sittenkin osaa tulkita tekstin ruumiinkieltä - että hän huomaa milloin hän ei ole tervetullut. Moni runoilija on talossaan töykeä isäntä, joka ei vaivaudu tervehtimään tai tarjoa vieraalle tuolia ja kahvikupillista - eikä suostu puhumaan mistään muista asioista kuin niistä, joista on itse kiinnostunut. Kikkailun taustalla on narsismia ja tarkoituksellista etäisyyden ottamista tavallisuuteen (kuten aina muuttuvissa vaatemuodeissa).

Mitä sitten ei-kikkaileva runous tahtoo olla? Voin vain vastata omasta puolestani: ihmisläheistä, huomaavaista, kodikasta, läsnäolevaa. Jos se vaatii kompromisseja ilmaisun omaperäisyydessä tai jännittävyydessä niin olkoon sitten niin.

Kokeellinen runous, osa 1

2011-12-15T05:01:00.000-08:00

Niputan yhteen kolme pienempää pakinaa, kun en malta julkaista niitä erikseen. Näitä voi lukea eriksen tai yhdessä - ajatus on syntynyt aika pitkälti eri yhteydessä ja eri aikoina, sikäli kuin näissä mitään erityistä ajatusta edes on - pikemminkin kutsuisin näitä "sekalaisiksi jäsentymättömiksi havainnoiksi".

RUNO + ESSEE

Runoilijuus tuntuu usein olevan vain väliporras sille, että pääsee kirjoittamaan esseitä (runoudesta). Yhdenkin runokirjan julkaiseminen antaa oikeuden puhua runoudesta kuin olisi ammattilainen - ja koska runous käsittelee kaikkea maan ja taivaan väliltä, saa runo-esseisti kätevästi luvan puhua mistä vain ikään kuin tuntisi asian perinpohjin.

Jarkko Tontti totesi tänä syksynä jossain yhteydessä, että runous ennakoi muun kirjallisuuden ilmiöitä. Johtuisikohan tämä siitä, että moni runoteos on kokoelma hajanaisia muistuksia (ehkä vain omaksi iloksi merkittyjä) kaikista jännistä aiheista, joita voisi ehkä myöhemmin käsitellä laajemminkin.

Runouden yhteydessä usein mainitaan, ettei runouden tarvitse selitellä itseään - tai ettei runoutta tarvitse ymmärtää. Kuitenkin kriitikoita saatetaan moittia siitä, etteivät he ole ymmärtäneet - tai kehua siitä että he ovat ymmärtäneet. Eikö se tarkoita, että ymmärtäminen kumminkin jollain tapaa liittyy asiaan?

Ehkä runoilijalle on luonnollista siirtyä runoudesta esseeseen sitä kautta, että hän kirjoittaa esseitä, joissa selittelee runouttaan - tai vaihtoehtoisesti selittelee kavereittensa runoja ja odottaa näiden vastavuoroisesti selittelevän omiaan.

Runouden ei tarvitse selitellä itseään - mutta silti kuuluisimmat runot tuntuvat olevan niitä, joita vuosikymmenestä toiseen on selitelty, eikä selityksille tunnu olevan loppua. Myös akateemisten opinnäytetöiden voi katsoa olevan eräs runojen selittämisen muoto, ja runouden on saavutettava tietty vaikeasti selitettävyyden tai selittämättömyyden aste, ennen kuin sitä selittelevästä gradusta voi odottaa saavansa kiitettävän arvosanan.

Lopuksi: se, että runouden yhteydessä ennemmin suositaan verbiä "tulkita", ei yhtään saa hämmentää meitä. Loppujen lopuksi kyse on selittelystä, ei sen kummemmasta.

VERBAALINEN FREESTYLE

Näin ohimennen haastattelun, jossa freestyle-laskettelun pioneeri kertoi motiiveistaan. Hänen mielestään oli tylsää laskea mäkiä samoja koviksi hioutuneita reittejä pitkin, joilla kaikki muutkin pujottelivat. Hänestä oli paljon kivempaa tehdä temppuja ja kääntyä sinne minne mieli teki. Parasta oli vasta satanut, paksu pumpulilumi, jossa ei näkynyt ihmisten jälkiä. Kuulosti hieman runoilijan puheelta.

Runoudella on proosaan nähden tietty erityisasema rajojen rikkomisen suhteen. Proosa saa myös olla taiteellista ja kokeilevaa, mutta silloin sitä saatetaan kutsua "runolliseksi". Itse asiassa runoudeksi luokitellaan joskus sellaisia teoksia, jotka tarkemmassa tutkimuksessa olisivat lähempänä proosaa.

Lainaan pari säettä Harry Salmenniemen kirjasta Texas, sakset:

"hänen teoksiaan on kuvailtu kompilaatioelokuvan huipentumaksi/ vuonna 1956 hän oli epävirallisena ehdokkaana presidentinvaalin toisella kierroksella / hän imi vaikutteita uusklassismin venäläisestä muodosta / hän oli renessanssin tuote ja edusti aikakauttaan parhaimmillaan / hänen vaikutuksensa näkyy useimmissa suomalaisissa iskelmissä"

Lauseet ovat selvästikin proosalauseita. Itse asiassa koko kirjasta tuskin löytyy montaakaan metaforaa tai muuta tunnistetavaa runokeinoa. Lauseet on vain poimittu muusta kontekstista (ilmeisesti netistä) ja siroteltu sivuille melko kaoottisesti, mutta jonkin vaihtuvan yhteisen nimittäjän mukaan.

Mitä siitä sitten tekee runoutta? En osaa sanoa. Itse asiassa en tunnista siitä juuri sen enempää yhtymäkohtia "runouteen" kuin "proosaankaan". Kulttuurissamme vain on luontevampaa sijoittaa kokeellinen teos tähän kategoriaan tuon toisen sijasta. Valinta on mielivaltainen, vaikkakin odotusten mukainen.

Haluan lausua muutaman perusteen sille näkökulmalle, että teoksen kohdalla olisikin itse asiassa tapahtunut kategorinen virhe. Sen taiteelliset voimainkoettelut nimittäin tapahtuvat myös proosan kentällä. Teos kommentoi jopa suoremmin proosan perinteitä vastaan ja proosallisen isäkapinansa kautta ehkä kuuluukin proosan sukuun. Runous siis saattaa tässä tapauksessa olla vain aisankannattajan asemassa.

Texas Sakset kiinnittää lukijan huomion ensinnäkin siihen, että meillä on taipumus rakentaa tarinoita irrallisista katkelmista ja haluamme myös hahmottaa loogisesti yhtenäisiä henkilöitä. Toivon mukaan jo yllä oleva katkelma osoittaa tämän inhimillisen kaipuun. Siinä siis jo kaksi melko suoraa yhtymäkohtaa proosan perinteisiin: (anti)tarinallisuus ja (anti)henkilöhahmot. Runouden perinteisiin nämä eivät muutenkaan kuulu, joten kuinka tällaisen kollaasin voisi sanoa kommentoivan runoutta suuntaan tai toiseen? Kun tämä kaksi yhdistetään lauseiden proosallisuuteen, johtaa proosa kamppailua teoksen sielusta jo 3-0.

Mitä sitten vastaa runous? Säerakenne! Eikö kirja visuaalisesti muistuta runoutta? Sen myönnän. Proosa 3, runous 1.

Entä sitten yhden sanan lauseet ja välimerkittömyys? Totta. Kirjasta ei juurikaan löydy välimerkkejä ja lauseet ovat usein elliptisiä (=kieliopillisesti vajaita) - eli siinä mielessä niitä ei tunnista proosaksi. Tilanne on siis 3-3.

Runous huutaa nyt: entäs kuvat! Kirjassa on kuvia.

Mutta hetkinen. Kuvathan ovat pitkä perinne proosassa. Lastenkirjoissa piirrokset ovat aivan tavanomainen ilmiö. Tämä piste menee siis proosalle.

Entä sitten flarf ja banaalisuus? Teoksen monet lauseet ovat selvästikin huonoa kieltä ja internet-kansan suusta. Ironia ja tahallisella huodoudella hassuttelu jos jokin on runoutta?

Ehkäpä ironia joo - mutta muistaakseni Huonon Kirjallisuuden Seura on jo pitkään palkinnut myös huonoimpia proosatekeleitä, joten tahallista huonoutta ei voi kutsua runouden yksinoikeudeksi. Ironiasta piste runoudelle, kuvista piste proosalle ja tahallisesta kömpelyydestä puoli pistettä kummallekin:

4,5 vs. 4,5

Toisto! Toistosta tulee piste runoudelle. Kirjassa toistetaan tiettyjä sanoja sekä muodollisia rakenteita. Sen osoittaa jo tarjoamani esimerkki.

Paksut kannet? Paha paikka. Tavallaan runokirjojen olettaisi olevan litteämpiä - ellei kyseessä ole kokoelmateos. (Asetan kokeen vuoksi kirjan hyllyyn eri kohtiin ja katson mihin se luontevimmin sopisi.) Piste menee proosalle. Runohyllyssäni ei ole ainuttakaan näin jykevää kirjaa - ellei lasketa Edgar Lee Mastersin Spoon river antologiaa, Kalevalaa tai Danten Jumalaista näytelmää.

Nyt loppuu mielikuvitus. Tilanne näyttää aika tasaiselta. Täytynee kilauttaa kaverille...

Joka tapauksessa oma mielipiteeni on se, että kyseessä ei ole runous eikä proosa vaan kirjallinen freestyle. Saa olla eri mieltä.

OMAT VAHVUUDET

Oikeastaan pääsin tähän kolmanteen aiheeseen aika kivasti tuon edellisen pohjalta. Freestyle-hemmoja nimittäin saatetaan haukkua luovuttajiksi tai luusereiksi. Eivt pärjää lajissa niin alkavat temppuilla ja keksivät omat sääntönsä vähentääkseen kilpailua.

Mutta joskus vaan täytyyluopua tietyistä ihanteista, jotta voisi tavoitella toisia. Joitakin asioita on vaikea yhdistää tehokkaasti, vaikka se kuulostaisi helpolta. Esimerkiksi pituushyppyä ja korkeushyppyä. On vaikea kurottaa kovin korkealle, jos samaan aikaan haluaa mennä kovaa ja päästä pitkälle - ja miten tämä sitten liittyy runouteen?

Runoilijat eivät vaihda lajia vain esseeksi - myös proosa saattaa houkutella heitä puolelleen. Liekö myyntilukujen lisääntyminen suurin syy siihen, miksi esimerkiksi Mikko Rimminen lakkasi kirjoittamasta (tai ainakin julkaisemasta) runoja?

Sanovat runoilijat mitä hyvänsä niin ainakin tietyissä tilanteissa runous näyttäisi olevan kirjallisten kokeilujen ja omien vahvuuksien etsimisen aikaa. Kirjailijaa ei voi tuomita epäonnistuneeksi, jos hän vaihtaa lajia proosaan tai esseisiin - pikemminkin runous usein näyttäisi kehittäneen hänen kykyjään muunkinlaisten tekstien tuottamisessa.

Ymmärrän hyvin, että elämäntaparunoilijat ja runoutta korkeimpana lajina pitävät mestarit yhdestä suusta tahtovat lytätä takinkääntäjät ja luokitella heidät keskinkertaisiksi runoilijoiksi - tai mikä pahempaa: rahaa ahnehtiviksi viihdetaiteilijoiksi.

Onko runous sitten kokeilullisempi laji juuri siitä syystä, että se on tiettyyn elämänvaiheeseen liittyvä "kokeilu"? Tämä koko kysymys on jonkin astenen tabu - ja syyt ovat monimutkaiset (ei siis vain siksi, että se ehdottaisi runouden olevan kehitysvaihe, josta siirrytään vakavimpiin kirjallisuuden muotoihin).

Oletetaan päin vastoin, että kokeellinen runoilija etsii kokeilujensa kautta omia vahvuuksiaan ja itseilmaisun keinoja - tullakseen paremmaksi runoilijaksi, ei paremmaksi prosaistiksi tai esseistiksi. Mutta miksi sitten häneen kiinnitetään aiempaa vähemmän huomiota siinä vaiheessa, kun hän saa nämä kokeilut vietyä tietylle hallitulle tasolle ja julkaisee runoja, joissa hän soveltaa kokeilujensa kautta opittuja, toimivaksi koettuja metodeja? Tässä vaiheessa hänen sanotaan leipääntyneen tai jumiutuneen tiettyy ilmaisuun.

Jos keihäänheittäjä tehokkaalla treenauksella saavuttaa 90 metriä, kääntyykö yleisö häntä vastaan ja sanoo: "90 metriä on niin nähty juttu!", "toi oli niin odotettavissa sen viime kesän 85 metrin jälkeen". Miksi runouden onnistuneista kokeiluista ei saisi iloita? Miksi heti hajottaa jotakin, jos se toimii?

Onko syy siinä, että kokeilun täytyy olla "itseisarvoista" - ja jos kokeilu johtaa tuloksiin, se onkin silloin ollut vain väline tuloksien saavuttamiseksi. Niinpä runoilijan on oltava kokeellinen, mutta loppuun saakka varottava sitä, että kokeiluista jonakin päivänä syntyisi mitään hyödyllistä.

Tiedostajat 3D

2011-12-09T01:05:00.000-08:00

Ihmettelin edellisessä kirjoituksessani Timo Hännikäisen vakaumusta siitä, että on olemassa jokin "tiedostajiksi" nimetty yhteinen ryhmittymä, joka pitää valtaa yhteiskunnassamme ja pakottaa kaikki omaksumaan oman ideologiansa. Googletettuani aihetta löysin lisää vastaavia väitteitä.

Osoitteesta Monikulturismi.wordpress.com löysin lisää todisteita tiedostajien salaliitosta:

"Monikulturistien ja ylipäätään vihervasemmistolaisten itsekäsitykseen sisältyy ajatus, että he ovat tietyssä suhteessa erityislaatuisia; se, mikä nostaa heidät tavallisten massojen yläpuolelle on “tiedostavuus”. Mitä nämä “tiedostajat” sitten tiedostavat? He tiedostavat mitä erilaisimpia epäoikeudenmukaisuuksia, epätasa-arvoisuuksia, epäeettisyyksiä, epäekologisuuksia ja muita epäkohtia ja vääryyksiä."

Kuten Hännikäisen tapauksessa, kirjoittaja ei tunnu tiedostavan, että myös hän itse on kansaa valistava tiedostaja, joka tiedostaa, että on olemassa näitä tiedostajia - ja että se on ongelma, joka tulisi paremmin tiedostaa.

"Yleensä kuitenkin kullakin tiedostajalla on tapana tiedostaa yksi keskeinen epäkohta, perusongelma, jonka hän katsoo johtavan kaikkiin muihin ongelmiin ja toimivan selityksenä niille."

Aivan niin, kyseessä on siis meta-tiedostamisen laji, jossa keskitytään tiedostamaan tiedostamiseen liittyviä epäkohtia. Hatunnosto sille.

Monikulttuurisuus-blogia ylläpitävä taho perustelee tiedostajien hyväntahtoisen, mutta harhautuneen ideologian vastustamista etupäässä sillä, että tiedostajien ansiosta islam on leviämässä Eurooppaan - eikä islam suinkaan edusta suvaitsevaisuutta, edistystä ja järkeä.

Myös vasemmisto-suuntautuneet tiedostajat siis saatettaisiin suvaita ryhmänä siinä tapauksessa, että he kohdistaisivat suvaitsevaisuutensa tasa-arvoisesti myös niihin, jotka näkevät islamin uhkana. Ok. Tämän logiikan minä jotenkin ymmärrän - onhan moni muukin huolissaan ääriliikkeiden pommi-iskuista, kivityksistä, naisten hunnuttamisesta ja sen sellaisesta, mitä islam-uutisoinnin yhteydessä toistuvasti esitetään. Sellainen huoli on hyvin inhimillinen näinä aikoina.

Ja huomaatko - tyypillisenä tiedostajana minä yritän nyt ymmärtää parhaani mukaan myös niitä, jotka vastustavat tiedostajia.

Ei saa selittää rakenteilla

Tiedostajien synti on se, että he ymmärtävät, suvaitsevat ja selittävät tapahtumia kulttuuristen rakenteiden kautta. He yrittävät loppuun saakka kasvattaa ja sallia, vaikka tulisi ennemmin antaa isän kädestä.

Seuraava katkelma on Ihmisen viheliäisyydestä - kirjan arvostelusta:

"Johtoesseessä "Tiedostajat" Hännikäinen sivaltelee hyvää tarkoittavaa koulutettua luokkaa, joka toimii pahan välikappaleena kaikkialla länsimaissa. Eliitti ei tunnista eikä rankaise pahuutta vaan ymmärtää sitä, selittää sen rakenteista johtuvaksi, antaa sen kukoistaa ja kasvaa."
- Sami Vainio, Savon Sanomat: Hännikäinen

Tässä kohtaa arvostelija on selvästi innostunut, koska hän on löytänyt Hännikäisestä omien tuntemustensa tulkin. Myös toinen samasta kirjasta tehty kritiikki päätyy toistamaan anti-vasemmistolaisuuden ja anti-humanismin ilosanomaa:

"Ihminen on vasemmistolaisittain ajatellen todellisesta olemuksestaan yhteiskunnan vääristävien rakenteiden vieraannuttama. Psykologisemmin orientoitunut humanisti taas voi selittää kuhmut ihmisen sädekehässä freudilaisittain jostain syystä epäonnistuneen yksilönkehityksen aikaansaannoksiksi, jotka voidaan korjata terapialla tai psykoanalyysillä (jälkimmäinen ei enää tosin taida olla meillä kovin muodikasta). Nämä kaikki ratkaisuyritykset ovat vain huonoa metafysiikkaa, vaikka ne meille tieteen vadilla yritetäänkin tarjoilla."
-Elias Hämäläinen: Täyslaidallinen humanismia vastaan

Kaikista vaarallisina luetelluista ismeistä päätellen meillä on syytä epäillä, että koko länsimainen kulttuuri on yhtä suurta erehdystä. Psykologia joutaa samaan roskakoriin muun humanismin mukana, ja ylipäänsä koulutus on pahasta!

Tällaiset kirjoitukset on toki otettava vakavasti ja ne kertovat suuresta kuilusta sivistyneistön ja muun kansan välillä - mutta samaan aikaan kaiken koulutuksen ja sivistyksen halveksinen on osoitus juuri siitä viheläisyydestä, jota Hännikäinen kirjassaan kuvailee.

Ihmiset ovat niin ylimielisiä ja uppiniskaisia olentoja, että vastustavat loppuun saakka käsitystä, että heidän synnynnäiset vaistonsa olisivat jotenkin epätäydelliset ja että sen perusteella heitä saisi kasvattaa ja valistaa. He siis uskovat jotakuinkin niin, että yksilön älykkyys itsessään riittää, eikä muita älykkäämmän tarvitse alistua opiskelemaan yliopistossa tai tutustumaan eriäviin mielipiteisiin.

Psykologian ja koko humanistisen koulutuksen tähtäimenä on mielestäni se, että tulisimme tietoiseksi (huomaa taas käytän sitä kiellettyä sanaa) synnynnäisestä viheliäisyydestmme. Olemme ahneita paskiaisia, emmekä helpolla siitä miksikään muutu.

Psykologit eroavat anti-intellektuelleista siinä, että he yrittävät kuitenkin tehdä asialle jotakin. Suosittelen kaikille psykologiaa halveksiville moukille, että katsovat feikki-dokumentaarisen elokuvan "Das Experiment (2001). Se perustuu todelliseen psykologiseen kokeeseen, joka pelottavasti osoitti, kuinka ihmisestä tulee sadistinen eläin heti kun kurin ja sivistyksen mekanismeja hellitetään.

Freudilaisista osaa melkein kuka tahansa nykyään sanoa jotakin hassua, mutta kuka vertaa nykyaikaista empiiristä psykologiaa idealistiseen metafysiikkaan? Psykologian löydökset ovat enimmäkseen helvetin penseitä ja tylyjä, eikä sillä ole mitään tekemistä persuärsyttävien kukkahattutätien monikulttuurisuuden kanssa - tai jonkun vitun Rousseuan, joka on ihan vitun yhdentekevä tyyppi useimpien humanistien silmissä.

Yksi ihmisen psykologinen taipumus on linkittää yhteen kaikki mitä hän ei ymmärrä. Hännikäinen ja kumppanit ovat poimineet kaiken oudon ja inhottavan yhteen "tiedostajat"-koriin luodakseen keinotekoisen vihollisen ja saadakseen siten omalle hajanaiselle ryhmittymälleen yhtenäisyyden tuntua. Tiedon puute lietsoo pelkoa ja kuten mestari Yoda sen sanoi:
"Fear leads to anger, anger leads to stupidity, stupidity leads to anti-humanism."

Pavlovin koirat

Mutta miksi sitten juuri "tiedostajat" on valittu uuden anti-liikehdinnän viholliseksi?

Syitä on melkoisen helppo löytää psykologian avulla - ja koska mitään psykologista metodia ei tule täysin sivuuttaa, sovellan ongelmaan tällä kertaa behaviorismia.

Anti-tiedostajien retoriikka uppoaa moneen suomalaiseen arvatenkin siksi, että tiedostajien julki tuomat asiat ovat tänä päivänä niin negatiivisia. He tahtovat meidän tiedostavan ilmastonmuutoksen, lihansyönnin epäekologisuuden, talouden kriisit, ruokamme alkuperän, vaatteidemme alkuperän, lasten lelujen myrkyllisyyden, lapsityövoiman, merissä kelluskelevan muovijätemeren, tulvan, kuivuuden, katokauden, heinäsirkkaparven, tulipalon, raiskauksen, ison pahan suden ja mitä vielä.

Tiedämme psykologisten kokeiden perusteella, kuinka koiran voi ehdollistaa yhdistämään ruoan syttyvään valoon ja äänimerkkiin niin, että sen suussa alkaa kuola valua. Nyt on päässyt käymään niin, että ihmiset ovat saaneet kuulla tiedostajilta aivan liikaa huonoja uutisia ja he ovat oppineet yhdistämään huolensa, syyllisyytensä, turvattomuutensa ja monta muuta ahdistavaa tunnetilaa viestintuojaan, eli "tiedostajaan" itseensä.

Ihmisten ei tarvitse kuin kuulla se sana ja he jo paljastavat hampaansa ja alkavat murista. Siinä ei ole taustalla mitään sen kummempaa älyllisyyttä - se on vain puhdas ehdollistuman kautta opittu reaktio, jota nyt muutamat räyhähenget ja populistit yrittävät parhaansa mukaan hyödyntää.

Ei saisi selittää, ei

En mahda luonnolleni mitään ja niinpä minun on pakko osoittaa vikaa myös yhteiskunnan rakenteista. Osasyyllinen on myös liberalismi - mutta ei suvaitsevaisuus-liberalismi vaan taloudellinen liberalismi, joka kieltää valtiota puuttumasta kansainvälisten suuryritysten toimintaan.

Tiedostajiin kohdistuvan vihan syynä on se, että liian moni asia on siirretty yksittäisen ihmisen vastuulle. Valtiovallan tulisi huolehtia siitä, ettei laittomasti tuotettuja tai myrkyllisiä tuotteita myydä kaupoissa. Erityisesti kansalaisia tulisi suojella kaikelta sellaiselta, mitä tiedostajat kutsuvat epäeettiseksi - mikä käytännössä tarkoittaa, että se on laillista syystä jota kukaan ei ymmärrä.

Koska valtiot eivät säätele epäeettisyyttä, on koko moraalisen valinnan prosessi siirretty ruohonjuuritasolle. Tavallinen ihminen ei voi kuitenkaan kuluttaa kaikkea aikaansa ostosten sisällön ja valmistustapojen tiedostamiseen. Evoluutio ei kerta kaikkiaan ole varustanut meitä kyvyllä kestää sellaista määrää vaikeita valintoja. Valtiovallan täytyisi aina välittömästi reagoida jo varhaisimpien tiedostajien älämölyyn ja asettaa tiukat laatukriteerit ruoalle ja teollisuuden tuotteille (nykyään ne taitavat olla sama asia) - sekä rajoittaa haittaverojen avulla lihansyöntiä ja muita huonoa omatuntoa lietsovia pakkomielteitä.

Tiedostaja on vain katalyytti siinä nykyään sietämättömän hitaassa prosessissa, jossa varsinaiste päättäjien tulisi havahtua ja kieltää kaikki kiva, mutta todistetusti viheliäinen - ja kerta kaikkiaan ojentaa tiedostamattomat yritykset ja kansalaiset kohtuullisuuteen. Jos kaupallisiin tuotteisiin sovellettaisiin jyrkempää ennakkokarsintaa, myös tiedostajien vastustajat säästyisivät ahdistavalta tiedostamisen velvoitteelta. Kaupoista vain kerta kaikkaan ei löytyisi turhuutta, sekundaa ja itsesyytösten sekä kärsimyksen hedelmiä. Valikoimat tietenkin kapenisivat, mutta ehkä juuri sitä kautta eettisistä valinnoista ahdistuneen nykyihmisen elämä muuttuisi taas suotaviivaisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi.

Koska nykyisessä järjestelmässä ihmisten viheliäisyyttä ei kylliksi rajoiteta, monet joutuvat kärsimään alemmuudentunnosta ja syyllisyydestä, jota kokevat verratessaan itseään tiedostajiin. Tällaisessa tilanteessa he ovat helposti myös valmiita uskomaan, että tiedostajilla on jokin ruuvi löysällä kun nämä luulevat, että kala voisi loppua merestä tai että kaatopaikka saattaisi jonakin päivänä täyttyä.

Vielä sitäkin houkuttavampia ovat väittämät, joiden mukaan tiedostajat itse ovat syypäitä ongelmiin. He ovat esimerkiksi tehneet Suomesta liian menestyneen maan, minkä seurauksena muutkin tahtovat muuttaa tänne asumaan. Ja jos tiedostajat väittävät Itämeren haisevan nykyään pahalle, se johtuu todennäköisesti vain siitä, että he ovat lukeneet liikaa Rousseau'ta ja vakuuttuneet ihmisen perimmäisestä hyvyydestä.

Yksinkertaisesti sanottuna anti-tiedostajat tekevät kaikkensa säilyttääkseen oikeuden kahteen eri laiskuuden muotoon, vaikka varaa olisi enintään yhteen. Ensinnäkään he eivät viitsi nähdä henkilökohtaista vaivaa ottaakseen asioista selvää (eivät lue pakkausselosteita tai Maailman Tila -raporteja) - ja toisekseen he eivät salli myöskään sitä, että yhteiskunnan määrittämät asiantuntijat kieltäisivät kaikilta yhteisesti tuhlaavat kulutustottumukset ja elämän pienet viheliäiset nautinnot.

Kognitioista ja tiedostusvälineistä

Esitän vielä kolmannen pikaselityksen tiedostamisen vastaisen retoriikan leviämiselle. Nykyisessä globaalissa maailmassa termit menevät helposti sekaisin, sillä olemme sisäistäneet monien eri kulttuurien skeemoja. Syy olisi siis tällä kertaa lähinnä kognitiivinen.

Jostain syystä Hännikäinen ja muut tiedostajien väittävät tiedostajien olevan yhtenäinen blokki. He eivät huomaa, että heidän poliittinen kaksinapainen maailmankuvansa on itse asiassa lainattu Yhdysvalloista, joissa kaksipuoluesysteemi niputtaa monenlaisia eri liikkeitä saman sateenvarjon alle.

Kun antihumanistit kritisoivat Suomen Tiedostavaa Puoluetta, he huomaamattaan sättivät Demokraatteja ja samaistuvat Republikaaneihin. Koska heidän mieleensä on jo valmiiksi iskostunut amerikkalainen skeema, on heidän helpompi vakuuttua vastaleirin olemassaolosta. Todellisuudessa Suomessa ei kuitenkaan ole mitään yhtä tiedostajaleiriä vaan eri puolueet pyrkivät priorisoimaan tiedostamisen kohteen hieman eri tavoin.

Ja tästä pohjimmiltaan on kyse myös anti-tiedostajien vihassa: heitä häiritsee se, ettei heidän tärkeimmiksi kokemiaan epäkohtia sijoiteta tiedostusvälineissä kansalaisille tiedotettavien asioiden kärkipäähän.

Ja mitä nämä tärkeimmät asiat sitten ovat? Ainakin maahanmuuton rajoittaminen ja islamin uhka. Työttömyys, miesten asema ja pienten kaupunkien kurjistuminen... Mutta tarvitaanko näistä aiheista puhumiseen tällaista retoriikkaa, jossa tiedostaminen julistetaan syypääksi jopa pahuuden tiedostamattomuuteen tai ihmisen tiedostamattomaan pahuuteen?

Viheliäisyyden tiedostaja

2011-12-07T01:05:00.000-08:00

KIRJA-ARVOSTELU: Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä, Savukeidas 2011

Onni, että ehdin julkisesti luvata kirjoittavani arvostelun, sillä muuten teos olisi jäänyt lukematta. Kirjassa on yksi suuri ongelma: Sen ensimmäinen essee on todella onneton verrattuna myöhempiin. Itse asiassa parhaat jutut tulevat vasta aivan lopussa.

Ilmeisesti kustantaja tai kirjoittaja itse on päättänyt lähteä liikkeelle ajankohtaisella ja provosoivalla kirjoituksella, jotta kirja herättäisi julkista keskustelua. Strategia on kuitenkin epäonnistunut pahasti, ainakin Hännikäisen kirjallisen uskottavuuden kannalta, sillä hän on selvästi omimmillaan kirjoittaessaan aiheista, joissa on laajempi historiallinen perspektiivi.

Kirjan viimeiset 150 sivua ovatkin paikoin suorastaan loistavia, koska Hännikäinen kirjoittaa intohimoisesti aiheista, joihin on perehtynyt ja uskaltaa ilmaista oman näkemyksensä. Loppupään tekstit sodan kurjuudesta ja natsien taidemieltymyksistä eivät yritä olla ajankohtaisia ja juuri siksi kirjoituksia voi hyvällä syyllä kutsua esseiksi. Ne todennäköisesti säilyttävät terävyytensä ja ajankohtaisuutensa vielä vuosikausia.

Aion tässä kritiikissä keskittyä lähinnä vain kirjan ensimmäiseen esseeseen nimeltään "Tiedostajat", sillä se on todennäköisesti ainoa, mitä moni utelias lukija on viitsinyt selailla. Minulla on siitä myös eniten pahaa sanottavaa.

Olkinukke ja pahoja huteja

Tiedostajat on epäonnistunut essee monestakin syystä, mutta ongelmista suurin on tämä: Hännikäinen on lähtenyt kirjoittamaan antiteesiä. Hän kohdistaa vastalauseensa ihmisryhmälle tai ilmiölle, joka on aivan liian hajanainen. Niinpä hän päätyy vain räiskimään sokkona sinne tänne oletetun akateemisen vasemmiston suuntaan.

"Tiedostajat näkevät rasisteja ja äärioikeistolaisia kaikkialla." (s.37)

Hännikäinen itse taas tuntuu näkevät kaikkialla tiedostajia.

Antiteesin antaisi anteeksi, jos olisi olemassa jokin teesi jota vastustaa - mutta kun ei ole. Hännikäinen joutuu käytännössä käymään läpi filosofian koko lähihistorian ja Suomen poliittisen kentän löytäkseen kyllin tyhmiä ja ärsyttäviä tyyppejä, joihin hän voi sitten koettaa sovittaa sekalaista määritelmäänsä.

Kirjoituksen pilkka ei kohdistu vahvoihin ideologisiin johtajiin tai huolella kirjoitettuihin julistuksiin, vaan satunnaisten bloggaajien ja pintajulkkisten läpänheittoon ja lapsuksiin. Monista mainituista henkilöistä en ollut edes kuullut aikaisemmin - ja Hännikäisen mukaan he edustavat jonkinlaista suomalaisen vasemmistoälymystön kärkeä. Edes hyvää huumoria hän ei tunnista, jos sen on esittänyt oletettu vastaleiri:

Tiedostajien hämmennystä uudessa maailmantilanteessa kuvaa hyvin jollakin vappumarssilla kannettu banderolli, johon oli kirjoitettu iskulause: "Ei kapitalismia vaan jotain kivaa." (s.53)

Hännikäisen kritiikin kohde on lähinnä pelkkä olkinukke - kokoelma triviaaleja väitteitä ja hahmoja, jotka on pantu merkille enintään jonkin nettiforumin inhokki-listoilla. Pahinta on se, että eräitä ideologiseen vastustajaan liittyviä kytköksiä Hännikäinen joutuu itse keksimään, kun ei löydä haluamiaan todisteita.

"Vaikka vuoden '68 sukupolven velka Rousseaulle on ilmeinen, filosofia ei yleensä mainita heidän innoittajiensa joukossa." (s.120)

Rousseuta ei mainita ehkä siksi, että joku muukin on saattanut spontaanisti keksiä yhtä älyttömiä ajatuksia. Hännikäisen suurin virhe on se, että hän luulee kaiken typeryyden johtuvan vain vasemmistolaisesta ideologiasta ja tiedostamisen kulttuurin rakenteista - ja tuntuu olettavan, että tiedostamisen kulttuurista vapauduttuaan suomalainen älymystö kuin taikaiskusta muuttuisi aidosti älykkääksi.

Aivan samanlaista kulttuurisen vallan logiikkaa hän soveltaa tiedostajiin, vaikka moneen kertaan itse asettautuu sitä vastaan:

"Tiedostajia elähdyttää optimistinen usko siihen, että kapitalistis-teknokraattisesta lokakerroksesta puhdistettu ihmisluonto on jalo." (s.54) sekä:
"Mikään ei ole tähän mennessä vakuuttanut minua siitä, että ihmisestä tulee epäitsekäs, suvaitsevainen ja jalo yhteiskunnan rakenteita muuttamalla."

Miksi Hännikäinen sitten tuntuu uskovan, että tiedostajian ideologisista harhoista vapautettuna ihmisluonto olisi millään tavoin parempi?!

Kirjan esipuheessa on kohta, joka oikeastaan tekee tyhjäksi koko tiedostajiin kohdistuvan laajan hyökkäyksen:

"Jos ilmoitan kannattavani vaikkapa progressiivista verotusta ja luonnonsuojelua, minun oletetaan myös kannattavan liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa, naispappeutta ja kehitysavun lisäämistä."

Hännikäinen ei halua kuulua mihinkään valmiiseen ryhmään, koska katsoo omien mielipiteidensä olevan valistunut valikoima eri ryhmittymien parhaita paloja - juuri niin kuin postmodernin relativisti-intellektuellin kuuluukin ajatella. Ja kuitenkin hän olettaa aivan suoralta kädeltä, että kaikki muut luonnonsuojelua ja progressiivista verotusta kannattavat ihmiset ovatkin keskenään yhtä mieltä kaikesta ja kuuluvat ryhmään "tiedostajat". Hän siis heti perään kohdistaa saman ennakkoluulon muihin, jolta on itse halunnut suojautua. Essee alkaa sanoilla:

"On olemassa kaikkien tuntema ihmisryhmä, jota kuvaa parhaiten termi tiedostajat."

Ei. Ei ole kaikkien tuntemaa. Ja ei, se ei ole yhtenäinen ryhmä, ja vielä kolmannen kerran ei - kyseistä ryhmää (sikäli kuin sitä olisi) ei suinkaan kuvaisi parhaiten termi "tiedostajat".

Huolimattomasti valittu termi

Tiedostajien oletettu valtaklikki on tarkoituksenmukainen myytti ja jokainen aito tiedostaja tietää sen varsin hyvin. Jopa höyhensarjan tiedostajat ovat jo satoja vuosia sitten tajunneet myös sen, ettei "tiedostamisessa" ole mitään glamouria tai ylpeilemisen aihetta. Pikemminkin se on kirous.

"Minä vannon, hyvä herrasväki, että liika tiedostaminen on sairautta, aitoa ja täydellistä sairautta. Ihmisen jokapäiväisen elämän kannalta riittäisi vallan mainiosti ihmisen tavallinen tietoisuus - siinäkin olisi liikaa..."
- F.M.Dostojevski: Kirjoituksia kellarista (1864)

Hännikäinen - tai jokin nettiyhteisö - on luullut olevansa ovela, kun se on ottanut vanhan termin uuteen käyttöön ja luulee, että hää! nyt ne saavat ansionsa mukaan!

Liikaa tiedostavat ihmiset ovat ja pysyvät passiivisina tarkkailijoina ja herkkinä sieluina, jotka eivät kestä maailman hälinää, koska heidän defensseissään on jotain vikaa. He tietävät omasta kokemuksesta, että tiedostaminen lisää tuskaa - ja ovat valmiita kestämään sen epämukavuuden ja epäkiitollisuuden vain siksi, että ihmiskunnan ainoa selviytymiskeino on tietoisuuden lisäämisessä.

Kuuluisin Suomalainen tiedostaja on tietenkin Pentti Linkola, mutta häneen ei Hännikäinen arvatenkaan kohdista kritiikkiään, koska itse kuuluu hänen ymmärtäjiensä joukkoon. Pentti Linkolan elämäntyönä on ollut tietoisuuden herättäminen lähestyvästä väistämättömästä ekokatastrofista - ja kyllä vain: kun jokunen vuosi sitten äänestettiin Suurinta Suomalaista, annoin itsekin ääneni Linkolalle. (Tosin lähetin toisesta sähköpostiosoitteesta äänen myös Edith Södergranille.)

Voin vain olettaa, että kirjan aloittava essee on kyhätty kiireellä kasaan ennen sovittua julkaisuajankohtaa, sillä Hännikäinen/Hytönen on huolimattomasti päästänyt siihen myös tällaisia aivopieruja:

"luonnonsuojelu on kallista eikä tuota mitään ainakaan lyhyellä aikavälillä." (s.45)

Jos minun yhdellä kriteerilla pitäisi määritellä miten ymmärrän Linkolalaisuuden ja tiedostamisen filosofian syvimmän olemuksen, niin se merkitsisi juuri sitä, että asioita tarkastellaan pitkällä aikavälillä.

Klassiset "tiedostajat" ovat niitä tyyppejä, jotka ajasta riippumatta kivitetään. He eivät ole kivoja julkihomoja televisiokasvoja ja super-sosiaalisia menestyjiä, koska useimmilla ihmisillä on defensit kunnossa ja he kykenevät ignoroimaan kaikki, jotka edes hienovaraisesti koettavat esitellä epämieluisia totuuksia. Tiedostajat tietävät kysyttäessä, että ihmisiä on yli 7 miljardia, vaikka suuri suurin osa vain muistelisi kouluajoilta, että eikös se luku ollut 5?

Myös Hännikäinen itse on pohjimmiltaan tiedostaja, sillä hän tiedostaa ihmisen viheliäisyyden. Lisäksi hän tiedostaa monia maahanmuuttajiin liittyviä vaaroja. Hänen olisi pitänyt keksiä parempi termi tai edes puhua uus-tiedostajista tai wannabe-tiedostajista. Termi "tiedostajat" saattaa kuulostaa hauskalta läpältä hetken aikaa, mutta sillä on historiallinen taakkansa, eikä se liity juuri mitenkään siihen, mistä Hännikäinen esseessään puhuu.

Ristiriitoja

Hännikäinen tiedostaa itsekin ärtymyksensä kohteen epämääräisyyden, mutta se ei estä häntä syöksymästä tuulimyllyjen kitaan:

"Tiedostajien pykologisesta profiilista on vaikea kirjoittaa, koska helposti syntyy vaikutelma, että rakennan myyttistä kuvaa naiivista maailmanparantajasta." (s.27)

Hän kuitenkin haluaa pönkittää tätä myyttistä kuvaa, vaikka hieman myöhempänä taas lankeaa ylvästelemään postmoderdin intellektuellin dekonstruktiivisilla mythbusters-taipumuksilla:

"Vuosikymmenen takaiselle vasemmistolle työläinen oli myyttinen hahmo... 1970-luvun laistolaisnuori näki proletaarin suoraselkäisenä, solodaarisena ja jalona..." (s.33)

Hännikäinen tekee sitä mitä kuka tahansa hänen halveksimansa häilyvä jälkistrukturalistinen idealisti: hän purkaa ja rakentaa myyttejä perä perään, kunnes ei edes itsekään tiedä mikä on empiirisesti perusteltua ja mikä vain tarkoitukseen luotua omakivaa. Lopulta myyttien todenperäisyyttä ei määritä mikään fakta vaan ainoastaan poliittisten ryhmittymien sosiaalinen tarve: tiedostajatkin otetaan ihmistyyppinä vakavasti, jos löytyy kylliksi porukkaa, joka janoaa vihata juuri Hännikäisen kuvailemia piirteitä. Sen jälkeen on yhdentekevää yhdistyvätkö nämä piirteet todellisuudessa missään henkilössä vai ovatko ne vain stereotypiaa.

Vielä muutama esimerkki Hännikäisen häilyvästä retoriikasta. Näin hän luonnehtii tiedostajia:

"He ovat aina menossa kokoukseen, mielenosoitukseen, keskustelutilaisuuteen tai milloin mihinkäkin sorretun ryhmän hyväksi pidettävään konserttiin. (Tiedostajien mielestä) kaikkien olisi koko ajan keskusteltava kaikkien kanssa ja osallistuttava kaikenlaisten komiteoiden ja yhdistysten toimintaan." (s.47)

Tällainen kuvaus sopii keneen tahansa poliittisesti aktiiviseen ihmiseen täysin riippumatta ideologiasta tai puoluetaustasta - tai myöskään ajankohdasta. Jo antiikin Roomassa poliittiset kiipijät ja valtaklikkien hännystelijät pyrkivät maksimoimaan oman näkyvyytensä teattereissa ja kylpylöissä. Hännikäisen tiedostajat eivät tässä suhteessa ole keksineet mitään uutta - enkä edelleenkään usko, että Dostojevskin kellariloukon klassinen tiedostaja tunnistaisi itseään yllä olevasta määritelmästä.

"hän jaksaa herkeämättä käännyttää tiedostamattomia kanssaihmisiään, väitellä heidän kanssaan ja selittää heille kärsivällisesti omia kantojaan."

Tähänkin löytyisi jo parempi olemassaoleva termi besserwisser.

Hännikäisen hyökkäysten toivottomuus näkyy erityisesti silloin, kun hän empii tiedostajian uskonnollisuuden kanssa. Hän ei tunnu osaavan päättää, onko tiedostaja enemmän ateisti, agnostikko vaiko naiivi kristitty - ja niinpä hän sopivin väliajoin (ja varovasti sivulauseissa) sovittaa tiedostajaan näitä kaikkia leimoja. Hännikäinen ehkä empii myös sen suhteen, ovatko hänen lukijansa enemmänkin isänmaallisia konservatiiveja vai kyynisiä kaikenkiistäjiä.

"tiedostaja ottaa erilaiset postmodernit ja (kulttuuri)relativistiset ajatusmallit teoreettiseksi perustakseen... pitävät kaikkea yksilö- tai kulttuurisidonnaisena." (s.43)

VS.

"Tiedostavuus on modernia manikealaisuutta, jossa maailma jakautuu tiukasti valon ja pimeyden voimiin." (s.50)

VS.

"Mitä muuta vasemmistoliberaali humanismi on kuin kristillisen veljeyden idean siirtämistä politiikkaan?" (s.60)

VS.

"halutaan löytää jotakin pyhää, mutta valtaosa tiedostajista on korkeasti koulutettuja, älykkäitä ihmisiä, joten sen etsiminen uskonnosta tuntuu heistä rahvaanomaiselta."(s.53)

Ota tästä nyt sitten selvää? Jos lukija lähtökohtaisesti haluaa halveksia tiedostajia, hän varmasti löytää Hännikäisen kuvauksesta jotakin vahvistusta kannalleen, sillä esseessä käydään varmuuden vuoksi läpi kaikki inhimilliset mielipteet, joista vain on mahdollista ärsyyntyä. Huolimattomalta lukijalta saattaa jäädä huomaamatta, että jos Hännikäisen kuvaama tiedostaja olisi olemassa, se olisi samaan aikaan sekä kala että lintu.

PS. Jos haluat saada toisenlaisen käsityksen Hännikäisen kirjallisista kyvyistä, suosittelen, että aloitat Ihmisen viheliäisyyden lukemisen sivulta 102, esseestä nimeltään "Vandaalit keskuudessamme". Kirjoitus alkaa hyvin ja se olisi sopinut paljon paremmin kokoelman aloittavaksi esseeksi - toisin kuin umpisurkea "Tiedostajat".

Sadan sivun trollaamisen jälkeen Hännikäinen alkaa suhtautua lukijaansa kuin tämä ei olisi potentiaalinen tyhmä vihapuheiden fanittaja tai potentiaalinen tyhmä intellektuelli, jota täytyy iskeä kuonoon. Toisin sanoen teksti paranee heti kun Hännikäinen lakkaa suhtautumasta lukijaansa kuin tämä olisi kuolaava idiootti. Myöhemmissä esseissään hän selvästikin luottaa, että lukija on laajasti sivistynyt ihminen jonka seurassa ei tarvitse selitellä ja inttää - ja vasta tässä vaiheessa teksteillä alkaa olla sekä vakuuttavuutta että kaunokirjallista arvoa.

Pop-Runous ja Runo-Pop

2011-12-03T11:13:00.000-08:00

Olen jo pidemmän aikaa halunnut tarttua tähän käsitesekamelskaan: kun puhutaan populaaritaiteesta tai taiteen popularisoinnista, puhutaan helposti kahdesta ihan eri asiasta. Tämä pätee yhtä hyvin tieteeseen, politiikkaan tai mihin tahansa: on populismia ja popularisointia.

Miten ne sitten eroavat toisistaan? Populisti vaistoaa intuitionsa avulla tai tutkimustietoon perustuen ihmisten taipumuksia sekä mieltymyksiä - ja sitten käyttää niitä hyväkseen. Populismi on mielistelyä ja vedättämistä, joka tähtää levikin kasvuun joko ideoiden tai tavaroiden markkinoilla.

Populisti toimii kuin matkamuistokauppias suurten väestöjen ajattomalla turistirannalla: aina löytyy joku joka on ensimmäistä kertaa tällä saarella, eikä tunne huijareiden metkuja. Hintaa voi kyniä tuplasti ja Rolexin kopio menee täydestä. Toinen populismin muoto on se, että kysytään ihmisiltä mitä he tahtovat ja sitten myydään heille juuri sitä - vaikka unelma osoittautuisikin aivan joksinkin muuksi kuin mitä he luulivat tahtoneensa.

Popularisointi taas merkitsee aivan vastakkaista asiaa - että ihmisille tarjotaan tietty rokotteen kaltainen vastalääke humpuukia ja sumutusta vastaan. Popularisoinnin ei kuitenkaan tarvitse olla vain epämukavaa valistusta vaan oppimisesta on osattava tehdä myös jännittävää ja oivaltavaa. Pupularisoinnin tavoitteena (tosin nyt puhutaan jo varsin utopistisista tavoitteista) on se, että mahdollisimman suuri osa ihmisistä kykenisi tunnistamaan eroavaisuuden laadun ja rihkaman välillä.

Kuten valistusajan klassikko Immanuel Kant sen sanoi: Filosofia tähtää ihmisen vapauttamiseen itse aiheutetusta "alaikäisyydestä". (Kant tosin oli varsin skeptinen sen suhteen, että kovinkaan moni ihminen aidosti kiinnostuisi tieteestä, politiikasta ja itsensä kasvattamisesta ylipäänsä. Syynä lienee yhä sama hybris kuin tuolloin: ihminen kokee olevansa riippumaton Tahto, jonka kohdalla mainonta, hypnoosi tai psykologia ylipäänsä eivät päde.)

Runouden populismista

Runoudessa ei liiku sellaisia rahoja, että se kovin helposti houkuttaisi suoranaista populismia. Taiteet myös monin keinoin pyrkivät suojaamaan itsensä liialta rahvaanomaisuudelta. Yleisöön uppoavien tyylien kopioimisesta rankaistaan nopeasti, sillä taidepiirit kyllästyvät nopeasti ja etsivät kaiken aikaa uusia ilmaisukeinoja. Heti kun jokin tyyli tulee määriteltyä muodikkaaksi, se tuomitaan vanhentuneeksi - aivan kuten tapahtuu muusikissa ja muotimaailmassa.

Jatkuva uudistuminen vaikeuttaa rihkamakauppiaiden työtä. Runoja ei voi tuottaa samalla muotilla vuodesta toiseen kuten turistille kaupattavia pieniä Eiffel-torneja. Tommu Taberman on hyvä esimerkki siitä, mitä liika tuotteliaisuus ja liika näkyvyys teettävät. Hänen kirjojaan ei juurikaan arvosteltu runouslehdissä, eikä kukaan vakava runoilija edes tahtonut mainita hänen nimeään.

Runouden kovin kärki on jo aikaa sitten luopunut 2000-luvun kahdesta kuumimmasta myyntiartikkelista: proosarunosta ja murrerunosta. Ne ovat muutamassa vuodessa siirtyneet osastolle TOTAALISEN OUT! Niitä saatetaan yhä julkaista, mutta on hyvin epätodennäköistä että ne herättävät minkäänlaista keskustelua.

Runouden popularisoimisesta

Jos populismi on runoudessa vaikeaa niin miten sitten popularisoiminen? Mitä se edes voisi tarkoittaa?

Ehkä parhaan pedagogisen määritelmän popularisoimisesta olen lukenut eräältä L. Ron Hubbardilta. Kyllä vain. Kyseessä on sama henkilö, joka on perustanut scientologian.

L. Ron Hubbard oli ehkä keskinkertainen tieteiskirjailija ja melkoinen sekopää, mutta kaikilla erikoisilla ihmisillä on paremmat hetkensä. Ennen kuin Hubbard perusti uuden uskonnon, hän kirjoitti pohdintoja siitä, mitä uskonnon perustaminen vaatisi - ja miten ihmisen voisi saada kiinnostumaan asioista, kuten romaanista, tietestä - tai esimerkiksi uskonnosta.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, oli L. Ron Hubbard eräässä mielessä World of Warcraftin ja muiden vastaavien erittäin koukuttavien pelien pioneeri. Hän nimittäin kehitti filosofis-psykologisen pohjan levelien nousemiselle. Scientologiassa, aivan kuten WOW:issa tai muissa roolipeleissä noustaan leveliä - ja tällainen systeemi hyvin helposti koukuttaa. Jokainen uusi leveli tarjoaa uusia ominaisuuksia, etuoikeuksia ja aiemmin kiellettyjä alueita, joita tutkia.

Tarjolla oleva maailma ikään kuin laajenee sitä mukaan kun omat tieto-taidot kehittyvät. Utelisuus pakottaa katsomaan millaista on seuraavalla levelilla ja taas seuraavalla. Myös sosiaalinen status kehityy levelien myötä. Systeemi on tuttu jo karatesta, jossa kuljetaan valkoisesta vyöstä eri värien kautta mustaan.

Runouden levelit

L. Ron Hubbardin kasvatusfilosofia oli nimeltään dianetiikka. Se tähtää yksilön kehittymiseen ja siinä on tiettyjä ihan toimivia lähtöoletuksis. Tämän kirjoituksen kannalta tärkein metafora on "portaat" tai "puolapuut". Hubbard aivan oikein totesi, että oppimisen flow edellyttää sitä, että henkilö opiskelee oikealla portaalla - että haaste ei ole liian helppo tai liian vaikea.

Kyseessä on tietenkin täysi itsestäänselvyys, mutta usein se unohtuu. Taitavan oppilaan on yhä hyvin vaikea päästä ikäisiään vaativampaan ryhmään, eikä monissakaan kouluissa ole tasoryhmiä. Itseopiskelijat ovat aina hyötyneet siitä, ettei heidän ole tarvinnut hidastella massojen mukana.

Scientologiassa tämäkin lähtöajatus on tietenkin käännetty joksikin aivan muuksi, ja kokelaiden "henkistä lähtötasoa" koetetaan mitata täysin mielikuvituksellisilla venpeleillä. Edistymisen mittana on myös huomioitu ensi sijassa lompakon paksuus.

Hubbardin varhaisin pointti portaikosta (silloin kun hän vielä oli järjissään) oli se, että yksilö kadottaa motivaationsa kohota askelmilla, koska hän tasolleen väärässä kohdassa tai koska yhteiskunta ei ole huoltanut portaita ja tietyt puolat tai askelmat puuttuvat - ja niiden yli täytyisi hypätä melkoisella surmanloikalla.

Ja tästä pääsemmekin runouteen. Tärkeintä runouden popularisoimisessa olisi mielestäni se, että lukijoilla olisi mahdollisuus löytää runoude tarjonnasta sellaisia kirjoja, jotka parhaiten vastaavat heidän kielellistä kehitysvaiheittaan. On nimittäin kohtuutonta, jos lukiolaisille yritetään tuputtaa tekstejä, jotka ovat täysin käsittämättömiä.

Kaikille runoilijoille on suuri palvelus se, jos yksikin lukija löytää runokirjan, josta hän tykkää. Se muuttaa hänen ennakkoluulonsa, ja ajan myötä hän saattaa löytää muitakin runoilijoita, jotka koskettavat häntä. Siksi ei ole syytä halveksia ketään, jolla on lukijoita - vaikka hän kirjoittaisi eri tavalla kuin itse. Heli Laaksonen ja Arno Kotro ovat tarjonneet monelle runouden portaita vaeltavalle lukijalle se ensimmäinen tukevan jalansijan.

Toinen pointti on se, että portaikon täytyy olla ehjä. Tällä hetkellä palkinnot ja runouslehtien palstatila, kritiikit sekä muut huomionosoituksen keskittyvät runouden uudistavaan ja haasteelliseen kärkeen. Monet olettavat palkittujen teosten olevan jotenkin objektiivisesta vuoden parhaita ja pelkään, että Henriikka Tavi tai Harry Salmenniemi ovat olleet monelle ensimmäinen ja viimeinen kosketus runouteen. Okei, onhan heillä ansionsa, mutta valtaväestölle kokeelliset tekstit menevät täysin yli hilseen. Liian haastava ensivaikutelma voi traumatisoida varomattoman ihmisen, eikä hän vuosiin kestä edes olla samassa huoneessa runokirjan kanssa.

Portaiden olisi oltava eheät - mikä tarkoittaa sitä, että julkisia tunnustuksia tulisi osata antaa myös kirjoittajille, jotka tuottavat sisällökästä ja sillä tavalla taidokasta tekstiä, että se avautuu myös vasta-alkajille, ei vain lajin nikseihin perehtyneille spesialisteille.

Ja kyllähän tällaisia runoilija jo löytyy (ja kyllä heitä myös on palkittu aina silloin tällöin), esimerkkinä mainittakoon Tomi Kontio, Ilpo Tiihonen tai Vilja-Tuulia Huotarinen, jotka koskaan eivät ole tuottaneet mitään maailman haasteellisinta matskua, mutta sen sijaan laadukkaasti soveltaneet perinteisempiä runokeinoja (kuva, metafora) uudessa ajassa ja tulkinneet niillä tuoreita ja aitoja kokemuksia.

Sokeudumme omille edistyneille skeemoilemme ja olemme huonoja arvioimaan minkään asian haasteellisuutta oman kokemuksellemme kautta. Tekstin ilmiselvyys tai haastettomuus voi johtua vain oman kognitiivisen kalustomme, eli omaksumamme lähtötietomme valossa suoritetusta automaattisesta tulkintaprosessista, jota emme tiedosta.

Minulla tai sinulla voi olla päässämme codex, joka avaa pakatun tiedoston, mutta jonkun toisen kohdalla sama joukko sanoja voi merkitä ylipääsemätöntä kommunikaatiokatkosta. Se puolestaan lietsoo käsitystä taidepiirien elitismistä. Vaikeustasolle sokeutumisen vuoksi on kyseenalaista, jos runouden arvioiminen jätetään vain asiantuntijoille, kuten professoreille, kriitikoille ja runoilijoille itselleen. Tavallisen ihmisen sanaa tulisi arvostaa aivan yhtä paljon, koska jokaisen lukijan kokema elämys (tai antikliimaksi) on aivan yhtä autenttinen ja sitä myöten myös aivan yhtä arvokas.

PS. Minulla oli muistilapulla kolme eri näkökulmaa runouden popularisointiin, mutta nyt ehdin käsitellä niistä vain yhden (kiitos L. Ron Hubbardin).

PPS. Miksikö muuten olen kiinnostunut L. Ron Hubbardista? Se johtuu vain siitä, että seuraavaa kirjaprojektiani (kapteenin henkimatkoja ja avaruusseikkaíluja) laatiessani olen tahtonut ymmärtää millä tavoin joku voi harkitusti suunnitella uskonnon... sekä myös sitä, kuinka ihminen voi lopulta hurahtaa omaan fiktioonsa ja alkaa luulla sitä todeksi.

Etsijät (1956)

2011-11-19T13:33:00.000-08:00

REAKTIOITA KLASSIKKOELOKUVASTA.

Etsijät (The Searchers 1956) on John Fordin ohjaama länkkäri, jonka pääosaa esittää John Wayne. Myönnän, että vielä kymmenen vuotta sitten katselin vastaavia leffoja haukotellen, ja naureskelin koko Bonanza-sukupolvelle. Tykkäsin kyllä alusta asti Sergio Leonen elokuvista, kuten Hyvät, Pahat ja Rumat (1966) - mutta kukapa ei niistä tykkäisi. Nehän ovat silkkaa sokeria aisteille (ja optimoitua toimintaviihdettä verenhimoisille vaistoillemme).

Etsijät on jotain ihan muuta kuin klassiseen revolveri-sankaruuden kaavaan nojaava toimintaelokuva (vaikka toki se hyvin usein löytyy parhaiden "klassisten" länkkäreiden listoilta). Tarinan syvälle ulottuva synkkyys ja John Waynen sarkastinen roolisuoritus tuovat enemmän mieleen Stanley Kubrickin Tohtori outolemmen tai Lars von Trierin Dogvillen. Se ei ole niinkään toimintaviihdettä vaan kivulias psykologinen analyysi ihmisluonnon demonisista puolista.

John Ford onnistuu todistamaan vääräksi uskomuksen, joka on perua antiikista ja yhä nykyäänkin kehnon dramaturgian kulmakiviä: että komedia ja vakava draama eivät sekoitu. Itse asiassa harva edes huomaa elokuvan käyttävän suurimmaksi osaksi lähinnä komedian keinoja. Se on täynnä koomillisia sivuhahmoja ja one-linereita - jopa suoranaista slapstick-huumoria, jossa kaatuillaan tuoleilla ja paiskotaan naamaan kermakakkuja.

Juuri nämä koomiset sivujuonteet ovat yleisin närkästyksen aihe esimerkiksi imdb:n kritiikeissä. Mielestäni koomillisuus on kuitenkin täysin perusteltua - tai suorastaan koko elokuvan oleellisin asia. Sen taiteellinen sanoma ja psykologinen uskottavuus perustuvat siihen, miten ihminen (niin elokuvan roolihahmo kuin katsojakaan) ei kykene käsittelemään epämukavia asioita muuten kuin nauramalla niille. Etsijät asettaa jatkuvasti keskushenkilönsä tilanteisiin, joissa ei ole muita vaihtoehtoja kuin karnevalistinen nauru tai henkinen luhistuminen.

JUONIPALJASTUS:
Lyhyesti kuvattuna Etsijöiden lähtökohta on tämä: sotajalalla olevat comanche-intiaanit hyökkäävät Texasilaiselle maatilalle, tappavat kaikki miehet, poikalapset sekä aikuiset naiset, mutta ottavat vangeiksi nuoret kauniit tytöt. Päähenkilö lähtee jäljittämään intiaaneja siinä toivossa, että hän voisi pelastaa edes jonkun tytöistä. Matkan edetessä hän löytääkin heitä raiskattuna ja tapettuna, kunnes lopulta jäljet peittyvät lumeen...

Voiko masentavampaa juonikuviota olla? Ja kuitenkaan elokuvan ihmiset eivät menetä toivoaan. He ehkä menettävät uskonsa maailman oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten hyvyyteen, mutta kertaakaan he eivät menetä huumorintajuaan - koska juuri sillä tavoin ihminen selviää läpi vaikeuksien.

Nähdessäni leffan tulin niin vaikuttuneeksi sen luoneiden taustavoimien draamallisista kyvyistä, etten muista milloin viimeksi taide olisi iskenyt minuun samanlaisella mykistävällä laadulla (ehkä joskus elo-syyskuussa, tai ainakin siitä on jo viikkoja). Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että John Ford olisi ratkaisevasti nerokkaampi kuin nykyajan ohjaajat - hän vain on onnistunut tiivistämään elokuvaansa sellaista oivallusta, joka 2000-luvulla on etääntynyt taiteen keskiöstä ja jonka esittämisen taito on selkeästi taantunut.

Sotamuistoja ja pullamössöä

Miksi sitten menneen aikakauden perustavat oivallukset niin pian väistyvät unohduksiin? Varmaan suurin syy on koko elämäntapaamme ja elämän haasteellisuutta koskettanut muutos. Me olemme pullamössösukupolvea ja Etsijät tuntuu kuin kohottavan kasvojemme eteen peilin, joka osoittaa juuri sen. Elokuva ammentaa viisautensa sodan kokeneiden sukupolvien elämänkertymästä - tai jopa kahden sodan läpi selvinneiden ihmisten kokemuksesta, joten totta kai se tietää sanoa enemmän ihmisen selviytymisen psykologisista ehdoista.

Sekä tekijäkaarti että yleisö ovat tuohon aikaan olleet paljon vaativampia arvioimaan ihmistä tukalassa paikassa. Mitä me muka tietäisimme sellaisista kauhusta, että koti poltetaan, veljet ja vanhemmat tapetaan ja sisaret raiskataan? Etsijät tuntuu kuitenkin ymmärtävän jotakin, mikä on samalla kiehtovaa ja vaivaannuttavaa: että kovan paikan tullen tragedia kääntyykin komediaksi - että helvetin syvimmissä syövereissä ihmiset nauravat, ja että heidän naurunsa saa heitä vainoavat jumalat perääntymään. Jopa kohtalo tuntuu hetkeksi hellittävän otteensa valjaista.

Elokuvan lukuisat koomiset kohtaukset ja koominen perusvire on varmaankin opittu Toisen Maailmansodan kotirintamalla. Sotien aikana tuotetaan paljon musikaaleja ja viihteellistä hömppää, koska elokuvien ei tarvitse korostaa elämän realiteettaja. Vakava taide muuttuu tarpeettomaksi, kun elämä on kyllin vakavaa ja päivittäin muistuttaa ihmistä kaiken katoavaisuudesta.

Etsijät ei ole viihteellistä hömppää, mutta se tuntuu tietävän kaiken ihmisen viihteellisen hömpän kaipuusta. Elokuvan taiteellisten keinojen ei tarvitse olla kuolemanvakavia, jos tarinassa kuolema on muuta kautta läsnä. Taiteellinen laatu syntyy juuri sitä kautta miten syvällisesti tämä koko kuvio on ymmärretty: Etsijät ei yliarvioi tai aliarvioi katsojiaan. Se tietää mitä he kestävät ja mitä he eivät kestä. Kitkerimmat jaksot se pehmittää sokerilla niin kuin jo tuttu sanalasku kertoo lääkkeistä.

Jokaisella sukupolvella näyttäisi olevan oma ammattitaitonsa - jokin ihmisyyden osa-alue, joka on parhaiten hallussa. En tiedä pystyykö taide aidosti välittämään viisauttaan, siten että se muuntaisi elämämme suuntimet jotenkin kaukonäköisemmiksi, mutta ainakin taide kykenee muistuttamaan meitä siitä, että joistakin asioista me emme ymmärrä paskan vertaa, vaikka kuinka luulisimme lukeneemme siitä teoriakirjoista.

Rankan ja pysäyttävän elokuvan jälkeen satuin lukemaan Ilta-Lehdestä presidenttiehdokkaiden kouluajan kokemuksista. Tällainen on Sari Essayahin ikävin koulumuisto:

"En ole kokenut kouluajoista häpeäntunnetta, mutta kotitaloustunnillta muistuu mieleen nolo tilanne, kun työparini kanssa perunoiden keitinvesiä lavuaariin kaataessa kattilan kansi lipsahti otteesta ja kuoritut, keitetyt perunat putosivat multaisten kuorien päälle. Hätäisesti kaavimme perunat takaisin kattilaan ja toivoimme, ettei syödessä hiekka paljon narskuisi hammasväleissä"

(IL 12.11.2011)
Niin, lapsuuteen mahtuu kaikenlaista. Toiset poimivat perunoita lavuaarista ja toiset menettävät sodassa kotinsa ja tulevat raiskatuksi. Kummassakin tapauksessa ei voi paljon muuta kuin nauraa elämän irvokkaalle koomisuudelle.

Sari Esayahin tarjoaman esimerkin laimeus ei tietenkään välttämättä kerro mitään hänen lapsuutensa tosiasiallisesta helppoudesta. Todennäköisemmin "perunat ja keitinvesi" on vain muistojen pintarakenteesta nopeasti löytyvä symbolinen avain, joka analyysissä johdattaisi paljon kipeämpään, torjuttuun muistoon.

Minua suorastaan kiehtoo tarinan äärimmilleen viety naivius. Se tuntuu jättävän niin paljon sanomatta lapsuusajan pelosta ja inhimillisen nolouden mahdollisuuksista, että aihetta tekisi mieli lähestyä täydellä mielikutuksen voimalla - esimerkiksi kirjoittamalla siitä kauhunovellin.

Mahdollista on toki sekin, että Sari Esayah on toiminut kuten kunnon kristityn kuuluu, eli hän on kaiken aikaa tiedostanut lapsuusaiheen kiperyyden ja halunnut ensi sijassa tarjota vaikeiden talousnäkymien alla kituvalle kansalle koomisen kevennyksen. Hän on siis lopulta paljon minua paremmin oivaltanut John Fordin elokuvien dramaturgillisen sanoman.

Himopelaajan päiväkirja: Oleminen, aika ja Fallout

2011-11-12T02:20:00.000-08:00

Kaikki fantasiamme eivät suinkaan ole seksuaalifantasioita. Erootiset päivähaaveet ovat vain parhaiten tiedostettuja fantasioiden joukossa, koska niiden jatkuvasti hoetaan olevan normaali asia. Seksuaalifantasioistaan saa sekä vaieta että puhua. Niitä ei suinkaan tarvitse torjua mielestä tai unohtaa - ellei sitten koe jotain uskonnollista ahdistusta ajatustensa tähden.

Seksuaalisia tarinoita ja kuvitelmia julkaistaan estoitta sekä miehille että naisille suunnatuissa lehdissä. Tietyt seksuaalisuuden muodot saattavat olla rohkeampia kuin toiset, mutta joka tapauksessa on täysin luvallista tunnustaa itselleen, jos märkiin päiväuniin uppoutuu päivin ja öin, aamuin ja illoin.

Nyt en aion kuitenkaan puhua seksistä sen enempää, vaan pohtia niitä kaikkia muita fantasioita, joita tuosta vain ilmaantuu mieleen, velloo siellä hetken ja sitten taas katoaa jonnekin vaistojen ja unien hallitsemalle aivojen suljetulle osastolle. Kuten sanoin, ei-seksuaalista fantasioista on paljon vaikeampi puhua. Niistä ei tunnu saavan otetta.

Fantasiamme vaietut huoneet

Kaikki tietävät kosto-fantasiat. Ne ovat seksuaalifantasioiden ohella toinen ryhmä, jolla on oma valmis terminsä ja selkeät kulttuuriset vastineensa. Varmaan kaikilla on ollut kostofantasioita muodossa tai toisessa. Vaikka lapsuuteni oli selkeästi rikkaampi koston ajatusten suhteen, tunnustan yhä silloin tällöin ajautuvani jonkinlaisen köyhän kostofantasian liepeille.
En kuvittele niinkään, että suoranaisesti tappaisin jonkun, mutta saatan esimerkiksi haaveilla siitä, että jokin epämiellyttävä henkilö tai minut jottenkin päihittänyt ihminen saisi "ansionsa mukaan". Saatan esimerkiksi tuskastua ihmisryhmän, kuten amerikkalaisten tai töölöläisten ääliömäisyydestä ja toivoa että he joutuisivat kosketuksiin todellisuuden kanssa - hyvinkin rankasti.

Kostofantasioitteni tyypillisiä kohteita ovat esimerkiksi karppaajat - mutta tämä on hyvin laimea esimerkki, koska karppaaja on niin ilmeisesti myynyt sielunsa paholaiselle. Muistan myös kuinka Syyskuun yhdentenätoista kaksoistornien romahtaessa minun ällistykseeni ja syttyvän sodan pelkoon sekoittui selkeitä kostofantasian elementtejä. Kykenin monellakin tunteen tasolla ymmärtämään terroristien motiiveja, koska tiesin, että maailma oli jo pitkään odottanut jonkinlaista Robin Hoodia, joka taistelisi vaurauden maiden ahneita raharuhtinaita vastaan. Ja olihan tosiaan kyseessä World Trade Center - lännen rikkauden ja mahtavuuden symboli.

(Nyt hyppäsin siis laimeasta esimerkistä suoraan siihen oman aikamme kaikkein käytetyimpään ja kuluneimpaan.)

Luulen, että kostofantasioiden suhteen olen kuitenkin melkoinen amatööri. Olen ehkä liian hyväosainen repiäkseni niistä kaiken ilon irti. Lapsena asiat olivat toisin, kun minulla oli selkeitä vihollisia - tyypillisiä peruskoulun kusipäitä, joiden päänmenoksi suunnittelin kaikenlaista luovaa, vaikka harvoin kuitenkaan uskalsin toteuttaa mitään vastaiskuistani. Ehkä päästin ilmat jonkun pyöränrenkaista, siinä kaikki.

Fantasioilla rahastaminen

Kostofantasiat on seksuaalifantasioiden ohella myös tehokkaimmin kyetty muuntamaan rahaksi. Melkein joka toinen supersankari on jonkinlainen "kostaja". Kuuluisin heistä on tietenkin Batman, joka kostaa Gotham Cityn alamaailmalle omien vanhempiensa kuoleman - tosin hän toimii usein epäuskottavan armeliaasti.

Kirjallisuudessa kostofantasiat ovat suorastaan klassinen genre. Monte Criston Kreivi on kostofantasia. Shakespearen Hamlet on kostofantasia. Homeroksen Odysseia huipentuu kostofantasiaan, kun Odysseus saapuu kotiin ja tappaa vaimonsa kilpakosijat.
Kaikkein kuuluisin kostofantasioiden lähde on tietenkin Raamattu. Sodomman ja Gomorran tuho on kostofantasia. Noan rakentaa arkkinsa, koska Jumala tahtoo kostaa ihmiskunnalle. Kun juutalaiset pakenevat Egyptin vankeudesta, esitetään yhdeksän kostofantasiaa sammakoiden, heinäsirkkojen ja esikoislasten kuoleman muodossa. Jep, Mooseksen kirjat koonneilla henkilöillä todella taisi olla traumoja Egyptin orjuudesta.

Raamatun kostofantasiat eivät kuitenkaan rajoitu vain Vanhaan Testamenttiin. Myös kristityt kokivat vainoja liikkeen ensimmäisinä vuosisatoina ja niinpä pyhiin teksteihin on liitetty täysin tuulesta temmattu ja mieletön kostofantasia nimeltään Johanneksen ilmestys, toiselta nimeltään Ilmestyskirja.

Johanneksen ilmestyksen kirjoittaneella Johanneksella ei tiettävästi ole edes mitään tekemistä sen Johanneksen kanssa, joka tunnetaan apostolina tai sen Johanneksen kanssa, jonka mukaan on nimetty Johanneksen evankeliumi - saati sitten Johannes Kastajan, mutta Johannes on kai varhaisella keskiajalla ollut riittävän vakuuttava nimi, jotta täysin randomi huumehoureinen visio meni läpi kustannustoimittajien syynistä ja päätyi osaksi Uutta Testamenttia. Miten monelta hullulta lahkolta olisimme ehkä välttyneet, jos Ilmestyskirja olisi tunnustettu siksi mitä se on - eli hourupäisen henkilön kostofantasiaksi.

Päiväunelmien supermarket

Ei huolta, aion kyllä puhua Fallout-pelisarjasta, tämä alustus vain tuntuu venyvän järjettömiin mittoihin. Minulla on varmaan vain d-viamiinin puutetta tai jotain, kun en osaa pysyä aiheessa. Olen kyllä ottanut AD-HD-lääkkeeni. Tämä fantasia-aihelma täytyy vain kartoittaa perin pohjin ennen kuin uskallan kommentoida maailman täydellisintä Scifi-Fantasia-Rooli-Seikkailu-peliä sanallakaan.

Joillekin päiväunelmillemme ei kielestämme ja kulttuuristamme löydy käsitteellistä ilmiasua. Ne vain tapahtuvat, mutta eivät jää muistiin. Niille ei ole sanaa, eikä niitä ehkä siksi osata myöskään kaupallistaa peliteollisuudessa.

Yksi pelien tarjoama etu elokuviin ja kirjoihin nähden on SAVE/LOAD -mahdollisuus. Jonkin haastavan kohdan ohittamista voi yrittää lukuisia kertoja - mutta aivan yhtä hyvin jonkin kohdan voi tallettaa, koska se oli helppo ja mukava, siinä on jotain hienoa, jonka vuoksi on syytä palata - jos nyt sitten koskaan sellaiselle sattuu aikaa ja tarvetta.

Olen huomannut elämässäni usein haaveilleeni juuri tuosta samasta kyvystä tallettaa ja loudata. Jos vain voisin ottaa uusiksi jonkin epäonnistuneen vaiheen - tai elää uudestaan läpi parhaita hetkiä. Itse asiassa tällaiset fantasiat eivät suinkaan ole peliteollisuuden keksintöä. Ihmiset ovat varmaan koko olemassaolonsa ajan sekä jossitelleet epäonnistumisiaan että kaihonneet hyviä vanhoja päiviä. Aivojemme unelmoimassa LOAD/SAVE -toiminnossa ei ole mitään uutta. Muistimme jo valmiiksi tallettaa ja loudailee mitä sattuu. Hyvien hetken muistamiseen ei tarvita digitaalikameraa tai edes valokuvamuistia - menneiden tapahtumien muistot seuraavat meitä siunauksena tai sirouksena, miten sen nyt kulloinkin tahtoo nähdä.

Odota vain niin huomaat jo seuraavan parin päivän aikana ajautuneesi rutiininomaisten seksifantasioiden lomassa myös jos-vain tai kumpa-voisin-palata-siihen-hetkeen -fantasiaan. Jossittelu on yhtä arkipäiväinen synti kuin himo tai katkeruus.

Entä ne vaikeammin hahmoteltavat fantasiat

Mistä kaikesta ihminen voi haaveilla? Eivätkö mahdollisuutemme ole rajattomat? Voisin esitellä tuhat päiväunelmien lajia, mutta mitkä niistä kertoisivat mitään ihmisestä tai maailman parhaasta pelisarjasta. Mehän haaveilemme auringosta silloin kun on kylmä ja viileästä tuulesta silloin kun on liian kuuma. Meidän mielemme jatkuvasti pakenee jonnekin muualle, jossa asiat ovat paremmin - vaikka emme kovin täsmällisesti edes osaisi määritellä mitä se kaikista parhain edes olisi.

Ihmistä lajina leimaa se, että hän ei ole läsnä. Muistaakseni Risto Ahti on sanonut jotain sen suuntaista, että "synti on puutteellista läsnäoloa." Tähän havaintoon liittyy se hieno teologinen ikuisuusongelma, että synti itse asiassa astuu maailmaan vasta silloin, kun ihminen alkaa haaveilla Paratiisista ja Jumalasta - sekä tietenkin Jumalan kaltaiseksi tulemisesta. Hän haaveilee kaikesta hyvästä ja parmmasta ja sitä myöten luo perustan omalle pahuudelleen - huomaamattomuudelle, ohitse kävelemiselle.

Ehkä laupias samarialainenkin pysähtyi auttamaan muukalaista vain siksi, ettei hän sillä hetkellä sattunut pohdiskelemaan omaa eettistä erinomaisuuttaan.

Pahuushan arkisimmissa muodoissaan on vain sitä, että emme kohtaa todellisuutta ja lähimmäisiämme kasvoista kasvoihin. Sen sijaan pakenemme menneisyyteen ja tulevaisuuteen - ja peleihin, kuten Fallout 2 tai Fallout 3, jotka ovat siinä suhteessa omaa luokkaansa. Pahuuden syntyyn sanotaan riittävän, että hyvät ihmiset katsovat muualle. Mihin he sitten katsovat? Ehkä syvälle itseensä, ehkä he kurkottavat kohti Jumalaa - tai ehkä he ovat liian uppoutuneita kirjoittamaan utopistisia julistuksia hyvyyden voitosta.

Seksuaalinen tantra, joka on erikoinen länsimaisiin tarpeisiin luotu yksinkertaistus buddhalaisesta vajrayana-perinteestä, etsii ratkaisuja intimiteettiin siitä, että ollaan intiimisti. Siis suljetaan televisio, suljetaan jääkaapin ovi, katsotaan toisia silmiin. Jotenkin on hullua kuinka on tultu siihen, että läsnäoloa varten täytyy käydä kursseja - mutta niin se vain on nykyään, myönnän koko skenaarion todeksi ja tutuksi.

Luulen, ettei Heidegger Olemista ja aikaa kirjoittaessaan edes tajunnut mihin moderni maailma oli menossa - että häntä luettaisiin niinkin paljon lähinnä siksi, että ihmiset ovat unohtaneet olemisen perusteet, vieraantuneet oman maailmassa olemisensa sietämättömästä sellaisuudesta, kuhan-vaan-jossain-ja-jonkinlaisena-olemisesta, olemisesta ilman, että se kaiken aikaan suuntautuisi joksikin toisenlaiseksi tulemiseen tai jonkun elokuvan roolihahmon elämään samaistumiseen. Oleminen sellaisena kuin se sattuu olemaan on kokemassa jonkinlaisen rajun inflaation, kun kaikki oleminen on tehostunut suorittamiseksi ja totiseksi eksistoimiseksi, eli elämysten sekä "olemusten" metsästämiseksi. Mutta nyt aloin puhua jo Heideggeria vastaan. Olkoon niin.

Lopuksi

Palaan vielä Fallout-peleihin yksityiskohtaisemmin toisessa kirjoituksessa. Tahtoisin vielä luetella useampia fantasian lajeja, mutta lista täydentyy kaiken aikaa, kun bongaan uusia. Toisaalta en haluaisi pilata päiväunelmiani olemalla niistä liian tietoinen - paitsi tietenkin buddhalaisena minun on harjoiteltava negatiivisten tunteiden tiedostamista, ja tyynnyttmistä, jotta jonakin päivänä voisi haastaa Dalai Laman kaksintaisteluun tyyneydessä. Ah, siinä vasta klassinen buddlainen fantasia: minä versus Buddha - kumpi räpsäyttää silmiään ensimmäisenä, kumman otsalla hikipisarat kiivaammin valuvat! It's on!

Sellaista samsarista pläjäystä odotellessa on pakko asettaa toivonsa pienemmille fantasioille: televisioon pääsemis -fantasioille, Finlandia-palkinnon voittamis -fantasioille, avaruuskävelyfantasioille ja muille ehkä jonakin päivänä toteutuville in your dreams -fantasioille, kuten sille epätodelliselle sattumalle, että kukaan koskaan lukisi näin pitkää blogivuolatusta loppuun saakka.

Loppujen lopuksi

Ihminen ei eroa muista eläimistä ehkä niinkään väitetyn rationaalisuutensa vaan juuri kuvittelukykynsä vuoksi. Mielessään hän ennakoi tulevaa, käy läpi menneitä virheitä ja ennakoi toisten ihmisten reaktioita. Juuri suunnittelu antaa ihmiselle etulyöntiaseman, vaikka suunnitelmamme joskus olisivatkin aivan järjettömiä.

Tuotantoeläinten kärsimystä kuulee usein oikeutettavan sillä, että eläimet eivät kykene samaan kuin ihmiset - mutta eikö eläinten kokema kärsimys ole paljon pahempi asia juuri siitä samaisesta syystä! Eläimet eivät häkissään voi uppoutua unelmiinsa ja paeta vallitsevia olosuhteita tulevaisuuteen, menneisyyteen tai silkkaan kuvitelmaan. Ne joutuvat ottamaan kärsimykset vastaan sellaisenaan, olemaan läsnä, tuntemaan tilanteen koko toivottomuuden.

Halutessamme me ihmiset osaamme kyllä kuvitella että sika ei viihdy, mutta mielikuvituksemme sallii yhtä hyvin myös sen, että me kuvittelemme pois koko ongelman. Kykenemme myötätuntoon, mutta juuri empatiakykymme vuoksi me emme halua nähdä tai kuulla koko asiasta. Eettisyys kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta käytännössä siitä tulee ikävä tunne vatsanpohjaan. Samaistumme ennemmin vaikka elokuvan tai kirjan tai pelin hahmoihin, koska sillä ei ole oikeasti niin väliä kuinka heille käy. Hehän ovat vain keksittyjä hahmoja.

Rajaton kuvittelukykymme on mahdollistanut sen, että ylipäänsä suostumme elämään pienissä betonisissa asunnoissa, istumaan monta tuntia aloillamme bussissa ja sietämään melua, saasteita ja fyysistä epämukavuutta. Kuvittelukykymme on antanut meille teknologian ja uskontojen siivet, mutta pahimmillaan se kyykyttää meidät yhteiskunnallisiin oloihin, joissa jopa ruukkukasvi saattaisi nahistua.

11-11-11

2011-11-11T12:09:00.001-08:00

Numerot voivat ajaa ihmisen hulluksi. Tiedän siitä ihan liikaa, koska matemaattiset ongelmat ovat valvottaneet minua lukuisina öinä elämäni varrella. Nytkin olen miettinyt pääni puhki, että mitä ihmettä voisin kirjoittaa blogiini tällaisen tylsämielisen ihmisen numeromystiikkaan vetoavan otsikon alle.

Tämä on vielä pientä verrattuna siihen, kun reilu vuosi sitten aivan sattumalta lähdin ratkaisemaan Goldbachin hypoteesia, matemaattista ongelmaa, jota lukuisat nerot Gaussista lähtien ovat yrittäneet ratkoa jo yli sadan vuoden ajan. Hypoteesista on kirjoitettu jopa romaani ja jonkin aikaa sen todistajalle tarjottiin kirjan myyntiniksinä kahden miljoonan dollarin palkkiota.

Tuskani oli sitäkin suurempi, kun kaiken pahan päätteeksi onnistuin ratkaisemaan sen pirun ongelman. Mietin mitä helvettiä minä nyt teen? Ahdistuneena vatvoin uskottavan tieteellisen artikkelin vaatimaa työtä ja vaivannäköä. Nukuin levottomasti monta yötä putkeen: Miten minä julkaisen ratkaisun? Miten saan ihmiset ottamaan sen vakavasti? Mitä jos joku professori varastaa sen ja ottaa omiin nimiinsä?

Eikä tämä ole mikään vitsi. Soitin isälleni, joka on matematiikan opettaja. Puhuin puhelimessa ja esitin ratkaisut ääneen. Hän ei löytänyt siitä mitään moitittavaa. Kun muutama viikko myöhemmin kävin kotona, esitin samat ratkaisut paperilla - tosin tällä kertaa olin jo kehittänyt sille hieman edistyneempiä muotoiluja. Myös kummisetäni on insinööri ja tähtitieteilijä - minkä lisäksi haka pelaamaan shakkia. Niinpä esitin ratkaisuni myös hänelle, siinä toivossa, että hän löytäisi niistä loogisia ristiriitoja. Mutta valitettavasti ratkaisuni vääräksi todistaminen ei vieläkään edennyt.

Lisäksi ratkaisua varten kehittämistäni osaratkaisuista alkoi löytyä yllättäviä sovelluksia muiden alkulukuja koskeviin ongelmiin. Koko alkulukujen mysteeri alkoi purkautua ja minulla oli pian syli täynnä uusia matemaattisia käsitteitä ja metodeja. Kirjoitin viikon aikana yli 60 sivua niistä puutteista, joita olin löytänyt aiemmasta alkuluku-tutkimuksesta. Keksin muun muassa todistuksen alkulukuparien äärettömälle lukumäärälle.

Kehitin kaiken päätteksi algoritmin, joka antoi huomattavasti tarkempia likiarvoja kuin vanha logaritmiin perustuva Alkulukulause. Pienensin sen noin 2-prosentin virhemarginaalin ensin alle yhteen prosenttiin ja sitten alle promilleen - missä vaiheessa olisin tarvinnut tehokkaampia laskuohjelmia kaavani tarkistamiseksi.

Mikään ei viitannut siihen, että lähtökohdissani olisi virheitä. Kaikki jo ratkaistut ja ratkaisemattomat lukuteoreettiset ongelmat, joita käytin teoriani tarkistamiseksi osoittivat, että laskutoimitukseni pätivät. Vain Riemannin hypoteesia, matematiikan kuningas-ongelmaa, en saanut ratkaistuksi, koska en lukuisista yrityksistäni huolimatta tajunnut edes mistä siitä pohjimmillaan on kyse. Minulta näytti puuttuvan jokin käsitteellinen aparaatti, joka liittyi imaginaarilukuihin tai koodikieleen - tai sitten Riemannia ei vain pysty lähestymään kynän ja paperin avulla, pelkän lukion pitkän matematiikan pohjalta.

Lähetin myös sähköpostia muutamille suomalaisille matematiikan professoreille eri yliopistoissa. Kerroin ratkaisseeni Goldbachin hypoteesin, mutta valitettavasti kukaan heistä ei kutsunut minua minkäänlaiseen matemaattiseen turnajaiseen, jossa totuus olisi selvinnyt.

Mitä helvettiä yksittäinen ihminen edes tekee jollain matemaattisen ongelman ratkaisulla, jos hänellä ei ole sosiaalisia suhteita matematiikan eliittiin tai edes työelämän sovelluksia, joissa hän voisi ratkaisuaan hyödyntää. Luulen, että monikin ihminen on historian varrella ratkaissut erinäisiä mukamas vaikeita ongelmia, mutta sitten vain jättänyt asian sikseen. Niin ainakin minä olen tehnyt ja tunnen siitä outoa syyllisyyttä.

En pelkää niinkään, että joku ehättäisi esittämään saman ratkaisun minua ennen. Mitä sitten? Ei se kahden miljoonan palkkio ole enää edes voimassa? Eniten minua häiritsee se, että tiedän jonkun mahdollisesti tuhlaavan energioitaan Goldbachin hypoteesiin, vaikka ratkaisuni olisi jo voitu julkaista kansainvälisissä alan lehdissä. Jos saattaisin ratkaisuni julkisuuteen, voisi se vapauttaa monta älykästä mieltä pohdiskelemaan paljon tärkeämpiä ongelmia.

Pii ja kaikki siihen liittyvä hulluus

Kaiken lisäksi en edes ole yhtään kiinnostunut numeroista. Minusta on esimerkiksi silkkaa mielipuolisuutta laskea jotain Piin likiarvoja - saati sitten opetella ulkoa yhtään pidempiä rimssuja. Koko tehtävä on järjetön, koska ympyrä ja neliö eivät koskaan kohtaa. Insinööritkin ovat jo aikaa sitten saaneet riittävän tarkat likiarvot käytännön laskutoimituksia varten, miksi vaivautua?

Piin koko mysteerin varsinainen ydin on siinä, että "ympyrä" on mielikuvituksen tuotetta. Ympyrä on antropomorfismi, ihmisen tajunnan luomusta. Todellisuudessa esiintyy kyllä spiraaleja sekä ovaaleja, monikulmioita, aaltoja ja monenlaisia käyriä muodostelmia, mutta ei koskaan täydellisiä ympyröitä.

Ympyrä on pakkomielteinen idea. Sitä ei voi laskea, koska se ei ole matemaattinen olio. Fysikaalinen luonto ei noudata ympyrän muotoisia reittejä tai synnytä täysin symmetrisiä ympyröitä. Planeetat eivät kierrä ympyrärataa, eikä esimerkiksi kehämäinen bentseeni-rengas ole ympyrä vaan kuusikulmio. Yksikään helmi ei ole täysin sileä tai täysin symmetrinen.

Ympyrän laskeminen ei koskaan saavuta päätepistettä, minkä voi todistaa esimerkiksi suhteellisuusteorian avulla. Ympyrän kaari piirretään aina siten, että kehä kulkee samalla etäisyydellä suhteessa keskipisteeseen. Jos ympyrä määritellään kehän tai kaaren pisteen mukaan, se sijaitsee eri kohdassa, koska kaaresta katsottuna keskipiste on se mikä liikkuu - kuten maasta katsottuna aurinko näyttää liikkuvan taivaanrannan poikki.

Jos taas määritelmä luodaan systeemin ulkopuolelta, on huomattava kaksi asiaa: ensinnäkään maailmassa ei ole kiinteää pistettä. Vaikka keskipiste olisi äärimmäisen massiivinen, saa kehän liike siinä aikaan mikroskooppisia värähdyksiä. Esimerkiksi oma planeettamme saa aurinkoa kiertäessään siinä aikaan pientä liikettä. Toiseksi: ympyrä on kaksiulotteinen käsite kolmiulotteisessa avaruudessa, eikä ole mahdollista katsoa koko ympyrää, jokaista sen pistettä suoraan samassa yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Tarkkailijan etäisyys ympyrän keskipisteeseen ja reunoihin on tällöin epäsuhteinen ja eri pituinen, jolloin ne havaintoon nähden vääristyvän - tosin aistimme eivät havaitse niin pieniä vääristymiä tai aivomme korjaavat ne.

Kaikki ympyrään liittyvä on pelkkää abstraktiota, koska avaruus ei ole kaksiulotteinen ja koska se taipuu sekä fysiikan teorioissa että aistimyksessa: ympyrät vääntyvät ja litistyvät, eikä mitenkään tarkka piin likiarvo mahda mitään sille asialle, että koko ympyrä olikin pelkkää lumetta.

Puurtakaa ja vauhkotkaa vaan

Oikeasti ympyrä ei kuuluisi lainkaan matematiikan alaan vaan psykologiaan. Se on häiriintyneen mielen luoma yksinkertaistus paljon monimutkaisemman maailman käsittämättömistä taustailmiöistä. Ympyrä on näköharha. Jokainen ympyrä paljastuu epätäydelliseksi: navoiltaa litistyneeksi, avautuvaksi tai sulkeutuvaksi. Piin metsästäminen on vain monikulmion pakottamista kohti täydellista platonisen ideamaailman haamua. Työ ei koskaan valmistu. Koko projekti on vain numeromystikkojen teologista hurmosta.

Mutta Goldbachin hypoteesi - se saatanan paska on nyt ratkaistu ja jos joku tahtoo kuulla miten se menee niin olen valmis kertomaan... mutta se vaatiikin sitten monen tunnin puuduttavaa keskustelua tuopin ääressä tai 60 sivun tylsän artikkelin lukemista.

Onko kukaan muka valmis sellaiseen piinaan? Numerot ovat tylsiä ja matematiikka ihan perseestä. Lupaan, että Goldbachin hypoteesista riittää, kun tietää, että se on tosi. Sen tarkempia selityksiä ei kukaan ole kaivannut vuosikymmeniin. Enintään kyse on matemaatikoiden turvallisuuden tunteesta: naurettavasta luulosta, että koko heidän käsitteellinen maailmansa voisi luhistua, jos klassiseen hypoteesiin löytyisi pieni poikkeama.

Sitä sinun ei enää tarvitse pelätä. Goldbachin hypoteesi pätee loppuun saakka. Jos olet viisas niin uskot yhdestä sanasta. Minun käy sääli niitä hulluja, jotka yrittävät tietokoneella laskea aina vain suurempia alkulukuja ikään kuin jokin muuttuisi. Toivoisin, että voisin pelastaa heistä muutaman, mutta olen sellaiseen akateemiseen palastustyöhän aivan liian laiska.

Oh, be a fine girl, Kiss Me!

2011-11-08T03:08:00.000-08:00

Jostain olin saanut sen käsityksen, että oma aurinkomme olisi tähtien joukossa vähäpätöinen, vain vaatimaton hiekanjyvä todellisten super-aurinkojen rinnalla.

Osittain se onkin totta, sillä tunnetusta maailmankaikkeudesta on löydetty tähtiä, jotka ovat todellisia jättiläisiä - tuhansia, ellei miljoonia kertoja omaa aurinkoamme kookkaampia.

Kuten helposti käy, ihmisen mieli vääntää tällaisen havainnon vähättelyksi ja itsesyytökseksi. Me olemme vain pieniä muurahaisia, emmekä ansaitse sen enempää, koska aurinkommekin on muiden aurinkojen joukossa niin vähäpätöinen. Voi meitä mitättömiä, jotka erehdyimme luulemaan joskus jumalaksi tuota pikku tähtöstä vain koska se on lähellä ja siksi näyttää niin suurelta. Todelliset titaanit ovatkin ihan muualla ja nyt meidän täytyy suunnata kumarruksemme toiseen suuntaan. Miten me saatoimmekin olla niin tyhmiä?! Tunnen itseni likaiseksi ja häpäistyksi?

Mutta, mutta... koko juttu on ihan täyttä paskaa! On nimittäin väärää tietoa, että aurinkomme olisi keskivertoa pienempi. Itse asiassa, jos uusimpia tilastoja katsotaan niin oma aurinkomme on suurempi kuin 90% tähdistä. Aurinkomme pienuus on täysi myytti ja tieteen vanhentunut olettamus - aivan kuten olettamukset penikseni pienuudesta. Kaikki johtui vain siitä, että tapasin yhden tytön, jonka edellinen rakastaja oli ollut hevosen sukulainen ja sitten vuosia elin ihan väässä luulossa siitä mikä on normaalia - mutta ei siitä nyt enempää.

Varmaan parempi jos aloitan ihan alusta ja kerron miten koko väärinkäsitys on syntynyt.

Pieni vai suuri?

Niin, siis jossain vaiheessa keksittiin, että tähdet ovat tosi kaukana - tosi, tosi, tosi kaukana. Siitä on nyt varmaan jo sata vuotta tai enemmänkin. Jotkin tähdet ovat tuhansien valovuosien päässä ja silti ne näkyvät paljaalla silmällä. Syy on yksinkertaisesti se, että ne ovat aivan helvetin isoja ja jumalattoman valovoimaisia.

Esimerkiksi Betelgeuze, joka löytyy Orionin tähtikuvion vasemmasta yläkulmasta, on itse asiassa yli 600 valovuoden päässä, mutta silti vain näyttäytyy silmälle vain hieman himmeämpänä kuin Sirius, joka on ainoastaan 8 valovuoden päässä. Sirius, eli Koirantähti on lähin tähti, jonka voi nähdä pohjoiselta pallonpuoliskolta.

(Varsinaisesti Alfa Centauri on meitä kaikkein lähimpänä oleva tähtijärjestelmä, mutta sen voi nähdä vain eteläisellä pallonpuoliskolla. Sirius ja Alfa Centauri ovat kuuluisia paitsi kirkkaudestaan, myös lukuisista tieteiskirjoista, elokuvista ja peleistä. Tähtitieteestä innostunut aloittelija huomaa aivan aluksi, että lähitähdistä puhuminen on monimutkaista, koska Sirius ja A.C. ovat kumpikin itse asiassa useamman tähden järjestelmiä ja täytyy erottaa tähdet ja tähtijärjestelmät, Rigil Kentauri, Proxima, Canis Majoris jne. jne. - kaikki menee nopeasti kovin sekavaksi.)

Betelgeuze on jättiläinen, mutta Sirius ja Alfa Kentauri ovat kumpikin jokseenkin meidän aurinkomme kokoisia - ainakin kosmisissa mittasuhteissa katsottuna. Meidän auringollamme ei ole siis mitään hävettävää sen naapureiden rinnalla. Jättiläiset asuvat ihan muilla nurkilla.

Ongelma on pitkälti siinä, etteivät tiedeuutisista kirjoittavat päivämediat koskaan tee juttua siitä, jos jonkin tähden havaitaan olevan omaa aurinkoamme pienempi. Vain todella suuren luokan starat kelpaavat lööppeihin.

Kuitenkin viime vuosina on havaittu, että avaruus on tulvillaan pieniä, himmeitä tähtiä. Niitä kutsutaan ruskeiksi kääpiöiksi, eikä niitä voi edes erottaa paljain silmin. Jopa tarkimmilla kaukoputkilla pienimpiä tähtiä on kyetty paikallistamaan vain lähiavaruudesta.
Relative Star Sizes (Wikipedia)

Parin viime vuosikymmenen aikana luettelo lähimmistä tähdistä on mennyt uusiksi, sillä joka suunnalta lähiavaruudesta, 5-20 valovuoden säteellä, on löytynyt lukematon joukko tummia ja mitättömiä pikkutähtiä. Jotkin niistä eivät edes loista näkyvää valoa vaan ainoastaan lämpösäteilyä, joka havaitaan infrapunakameroilla. Pienimmät uusista tähtilöydöistä ovat vain hieman Jupiteria suurempia.

Viimeisten tietojen pohjalta on syytä olettaa, että koko galaksimme on tulvillaan ennen havaitsemattomia kääpiötähtiä. Tilastollisesti ottaen oma aurinkomme onkin siis reilusti keskivertoa suurempi - ja nämä tilastot kaunistuvat kaiken aikaa, sillä kaikista pienimmät tähdet löytyvät vasta tieteen edistyessä.

(Huomattakoon nyt, että aurinko sijoittuu kokovertailussa aivan eri kohtaan riippuen siitä, kysytäänkö tähtien "keskiarvoa" vaiko "mediaania" - mutta tämä on tilastomatematiikkaa ja tylsä aihe. Samoilla kikkailuilla saadaan esimerkiksi kaksi aivan eri suuruista lukua, kun halutaan ilmaista vaikkapa kansalaisten keskipalkka.)

Olympus-syndrooma

Auringon luultu pienuus on psykologinen harha, jota jo 1900-luvun lopun tutkijat kutsuivat nimellä Olympus-syndrooma. Termin kehittäneistä tutkijoista ei valitettavasti tullut kovin kuuluisia, sillä heidän pahaksi onnekseen samana vuonna lanseerattiin myös Tukholma-syndrooma, josta tuli valtaisa hitti. Se jätti varjoonsa monta muuta, paljon oleellisempaa syndroomaa, vain koska ihmiset menevät ihan villeiksi panttivankidraamoista.

Itse en halua koskaan katsoa elokuvia, jotka kuvaavat panttivankitilanteita, koska niissä aina mainitaan Tukholma-syndrooma ja silloin muistan sen julman ja epäoikeudenmukaisen kohtalon, joka Olympus-syndroomaa sai osakseen. Tahtoisin puhdistaa sen ja monen muunkin unohdetun syndrooman maineen, mutta pelkään, ettei siihen pysty yksi ihminen blogillaan, jolla parhaimmillaankin on vain pari lukijaa.

Nyt ekstyin taas aiheesta. Olympus-harha on ehkä hienoin koskaan esitetty teoria ihmismielestä. Se on miltei Maslowin tarvehierarkian veroinen psykologinen kapistus.

Kübler-Rossin tähtisumu

Anteeksi, mutta nyt minun on pakko tehdä vielä pieni hyppäys sivupolulle. Psykologisista teorioista puhuttaessa täysin voittamaton on tietenkin surun käsittelemisen ja tosiasioiden kohtaamisen viisiportainen Kybler-Roos-malli, jonka esitteli Elisabeth Kybler-Ross vuonna 1969.

Jos psykologiassa myönnettäisiin Nobelin palkintoja niin Elisabeth Kübler Rossille niitä olisi pitänyt jakaa kokonainen sylillinen. Niin täydellisesti teoria kuvaa valheessa elämistä, olivat kyseessä sitten karppaajat, aisankannattajat tai ihan kuka vaan.

Jos teoria ei vielä ole tuttu niin tässä se tulee:
1. torjunta
2. Viha
3. Kaupankäynti
4. Masennus
5. Hyväksyntä.

Jos siis esimerkiksi karppaajalle yrittää selittää, että hänen koko elämäntapansa on epäeettinen, epäterveellinen ja kaikin puolin väärä, niin aivan ensimmäiseksi hän vain ohittaa koko asian, vaihtaa keskustelua tai peittää korvansa ja hyräilee "laa-laa-la-laa!"

Toinen vaihe on se, että karppaaja saa vitummoiset raivarit, kuten kuka tahansa lihansyöjä, jolle on esitelty kuvia pieniin karsinoihin tungetuista sioista tai ketuista, joilta puuttuu toinen korva.

Kolmas vaihe on kaupankäynti: "jos minä karppaankin niin mitä jos sovitaan, että syön lihan ohessa vaikka pari kaalinlehteä tai pähkinää - mutta papuja en syö, koska niistä tulee ilmavaivoja."

Neljännessä vaiheessa karppaaja saa ahdistuskohtauksen kun ketoosi on vaihtunut nääntymykseksi. Valitettavasti totuuden hyväksyntään karppaaja ei yleensä koskaan ehdi, sillä masennuksesta hän palaa alkuruutuun, eli siihen tilaan, jossa hän vain ahmi pullaa ja joi limuja ja voi pahoin sekä fyysisesti että henkisesti.

Pieni toivo tietenkin olisi, että karppaaja huomaisi lihan vain aiheuttavan ummetusta ja päätyisi kasvissyöjäksi, mutta se on pieni toivo - koska julma totuus on se, että viisiportaisen asteikon kaikki vaiheet on käytävä läpi ennen kuin on toivoa totuuden hyväksymisestä.
Homouden hyväksynnän vaiheet graafisesti. Thanks to
gaylaughing.blogspot.com
/2011/07/after-5-phases-of-coming-out-i-finally.html

Minunkin täytyi käydä läpi ainakin viisi parisuhdetta ennen kuin viimein hyväksyin sen, että penikseni on ihan sopivan kokoinen, itse asiassa jopa hieman keskivertoa suurempi. Se vaati paljon vihaa ja kaupankäyntiä, mutta lopulta löysin partnerin, jolla onnekseni oli kokemuksia vain paljon pienemmistä peniksistä. Hänen käsityksensä suhteellisuudesta saivat minut viimein vakuuttuneeksi.

(Miten ihmeellinen sattuma olikaan, että sama nainen oli tapaillut yli kymmentä miestä, joiden kaikkien kalu oli alle 9-senttinen? No, joskus ihmeitä vain tapahtuu. Today I am the heppiest man alive.)

Citius, Altius, Fortius

Mutta mitenkä Olympia-syndrooma siis liittyy tähtijärjestelmiin tai peniksen kokoon?

Olympus-syndrooma nimensä mukaisesti viittaa antiikkiin ja sen aikaisiin patsaisiin, joille oli tyypillistä mittava ruumiin koko, mutta pieni penis. Antiikin jumalhahmot, keisarit ja myyttiset sankarit kuvattiin kolmen tai neljän metrin korkuisina, koska sitä kautta patsaiden luoma vaikutelma on tietenkin vaikuuttavampi.

Psykologit havaitsivat, että nykyaikainen media toimii aivan samoin: se keskittyy esimerkiksi urheilussa vain ennätyksiin. Televisio on täynnä missejä ja karismaattisia tähtiä, jotka täydellisesti puettuina ja meikattuina esittävät ylimaailmallisia akrobaattisia temppuja ja saavat tavallisen ihmisen tuntemaan olonsa kovin pieneksi ja mitättömäksi.

Olympialaisten motto: "nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin" on kasvattanut sadassa vuodessa normaaliksi koetun ihmisyyden standardit aivan käsittämättömiin mittoihin. Tavallinen erinomaisuus ei merkitse enää mitään, koska mediat esittelevät meille aina vain erikoisinta erikoisuutta. Esimerkiksi suomen-mestaruus ei usseimmissa lajeissa enää merkitse mitään. Myös kansallisten tähtien on oltava kansainvälisiä menestyjiä ennen kuin heidät huomioidaan kansallisessa mediassa.

Olympia-syndrooma kuvaa siis piirimestareita tai paikallisten kauneiskisojen voittajia, jotka ahdistuvat omasta riittämättömyydestään. On suorastaan kirous pärjätä jollain alalla niin hyvin, että pääsee koettelemaan taitojensa rajoja. Monet kansalliset huiput joutuvat miltei häpäisemään itseään MM-kisoissa, joissa heille vain satelee syytöksiä viimeisestä pistesijasta, vaikka todellisuudessa he ovat yksi miljoonasta - ja päihittäneet sadoittain kilpailijoita lukuisissa karsintakilpailuissa.

Syndroomasta tulee tietenkin vakava ongelma vasta kun menestyvät ihmiset tuhoavat elämänsä itsesyytöksillä ja yliyrittämisellä - mutta saman vääristymän pienempiä tapauksia näkee kaikkialla. Ihmiset ovat menettäneet suhteellisuutensa ja pilkkaavat vaikkapa Jarkko Niemistä siitä, että hän on pudonnut ATP-listalla pari sijaa, vaikka kyse on ehkä maailman vaativimmasta yksilölajista ja hienosta urheilijasta, joka on saavuttanut lajissaan enemmän kuin kukaan toinen suomalainen.

Olympia-harha on massamedian kirous, joka kutistaa ihmisten saavutukset, ja saa heidät vertailemaan itseään Akhilleukseen, Afroditeen, MacGyveriin tai muihin jumaltarujen myyttisiin hahmoihin.

Photoshopattujen tähtikuvien ansiosta kolmimetriset antiikin patsaat ovat heränneet eloon ja nyt ne tallovat meidän itsetuntomme. Jopa tärkein, eli oma Aurinkomme on saatu meidän silmissämme tuntumaan pieneltä - ja miksi? Koska emme voi vastustaa houkutustamme katsoa. Jos jossain on jotain maagisen suurta, me kurkistamme ja muutumme suolapatsaiksi. Tahdomme katsoa, vaikka tiedämmekin että emme kestäisi nähdä.

PS. On hyvinkin mahdollista, että syndrooman keksivät jo keskiajan ihmiset, sillä antiikin jälkeensä jättämiltä patsailta toisinaan hakattiin pois sukuelimet. Olympia-syndrooman valossa syyt ei ehkä suinkaan olleet siveelliset vaan pelkkää käytännön psykologista viisautta. Mitä sitten, jos joku on kolmemetrinen, jos sillä ei ole munia?! Yksinkertainen vandalismi antoi varmaankin monelle ihmisella mahtavan synninpäästön, ja siten patsaiden häpäisemistä voisi nimittää suorastaan kristilliseksi teoksi.

Himopelaajan päiväkirja: World of Warcraft

2011-10-21T01:21:00.000-07:00

En ole uskaltanut pelata World of Warcraftia, koska tiedän varmuudella, että se pilaisi minun koko elämäni. Jäisin aivan taatusti koukkuun. Yhtä hyvin voisin kokeilla vaikka heroiinia. Kukaan ei näkisi tai kuulisi minusta enää. Hylkäisin entiset kaverini, sillä olisin löytänyt uusia, sellaisia, jotka ymmärtäisivät, miksi tahdon aamusta iltaan vain wowittaa ja puhua Wowista.

Olisin löytänyt elämäni tarkoituksen ja tullut uskoon. Viimeinen Facebook-päivitys, jonka ystäväni ja sukulaiseni koskaan näkisivät olisi: "Wow! Saavutin levelin 50!"

World of Warcaft ei ole peli. Se on pikemminkin kuin musta aukko, jolla on oma tapahtumahorisonttinsa. Tietyn rajan ylitettyään edes valo ei pakene sen vaikutuspiiristä.

Metsästäjä-keräilijät hiekkalaatikolla

Roolipelit ovat äärimmäisen koukuttavia, koska ne pyrkivät, ja jossain määrin kykenevätkin, vastaamaan ihmisen syvimpiin haaveisiin.

Roolipelaaja ei vieraannu todellisuudesta, kuten useimmat luulevat. Pikemminkin roolipelien kautta hän saattaa parantua vieraantumisestaan, eheytyä homo sapiensiksi, joka hän olisi ollut, ellei yhteiskunta olisi ehtinyt häntä turmelemaan.

Moderni yhteiskunta on eräänlainen putkijuoksu. Se tarjoaa meille uranäkymiä ja koulutusssuuntia, mutta muutamia poikkeushetkiä lukuun ottamatta se asettaa meidän etenemisellemme tarkat raamit. Hienovaraisesti, rangaistusten ja palkintojen avulla se suostuttellee meidät kulloinkin valitsemaan ennalta suunnitellun tienhaaran. Jos yhteiskunnan rakenteet toimivat, yksilöt tuskin edes huomaavat, ettei heillä ole todellisia vaihtoehtoja.

Parhaat roolipelit perustuvat (henkilön ominaisuuksien kehittämisen ohella) siihen, että pelimaailma on vapaa - voit kulkea minne mielesi tekee ja suorittaa tehtäviä haluamassasi järjestyksessä.

Elämä roolipelissä muistuttaa käsityksiämme kivikautisen ihmisen elämästä - tai jos näissä käsityksissä on jotain eroja, tulisi meidän ennemminkin muuttaa nykyisiä käsityksiämme kivikauden elämästä, eikä toisin päin. Roolipelaajat vaeltavat ravinnon ja resurssien mukaan, kartoittavat alueita, metsästävät riistaa ja petoja, keräilevät marjoja, muodostavat pieniä ryhmiä ja valloittavat reviirejä.

Roolipelaaminen on metsästäjä-keräilijä-ihmisen elämää, eli toisin sanoen paluuta vierantuneesta urbaanista yhteiskunnasta alkuperäiseen turmelemattomaan tilaan - joka tietenkin on täynnä vaaroja, niukkuutta ja ihanaaa turmellusta.

Roolipelit ovat kehittyneet aste asteelta viimeisen 30 vuoden aikana ja pelaajien omat halut ja toiveet ovat ohjanneet niiden kehitystä enemmänkin kuin jonkun yhden suunnittelijan henkilökohtainen nerous. Roolipelit ovat vapaava vyöryvän fantasian tulosta. Ne ovat muotokuva ihmisestä, jota epämiellyttävä koulukuri ja pitkäveteinen tehdastyö ei ole pakottanut muottiinsa. Ne sallivat meidän Arosutena ylittää vuoria ja vaeltaa preerialla.

Jos Aleksis Kivi kirjoittaisi kirjansa meidän aikanamme, hänen seitsemän veljestään eivät ehkä rikkoisi koulun ikkunaa ja pakenisi Impivaaran korpeen, jossa saisivat elää ja kesyyntyä luonnon ehdoilla - ei suinkaan, he pakenisivat World of Warcraftiin.

Roolipelissä ihminen saa olla villi ja vapaa - ja konsepti toimii juuri siksi, ettei tuota vapautta ole määritellyt mikään muu kuin vapaudenkaipuumme itse. Peleistä suosituimmaksi nousevat ne, jotka suunnittelijat ovat luoneet omien mielihalujensa mukaisiksi.

Toki roolipeleissä on omat genre-kohtaiset sääntönsä, käsityksensä kunniasta, kauneudesta ja oikeudenmukaisuudesta - mutta koska tietokonepelien tekijät eivät luojan kiitos ole vielä tiedostaneet itseään korkeakulttuurin vaalijoiksi, ovat pelaajista koostuvien heimojen normit yhä riittävät alkeelliset ja hiomattomat. Vielä ei superegomme ole ehtinyt säätelemään sitä, mitä peleissä tapahtuu vaan kaikki on Id'in manifestaatiota.

(Muistutettakoon muuten tässä kohtaa, että pelifirma, joka loi varhaisen klassikkopelin Doom on nimeltään "Id".)

Henkilökohtainen kehitys

Toki roolipeleissä on nähtävissä myös monia kulttuurimme vaikutuksia. Roolipelin hahmo ei keräile mitä tahansa. Tärkeimmässä asemassa ovat kehityspisteet, eli expa. roolipelaaja keräilee ensi sijassa kokemuksia ja taitoja, ei vain materiaalista hyvää, kuten kultaa, aseita ja komeita haarniskoja.

Meidän kasvatuksemme jäljet näkyvät pelisuunnittelussa siten, että kehittyneempi ja koulutettu yksilö on täysin ylivertainen suhteessa alemman levelin hahmoon. Pelkät synnyinlahjat eivät riitä. Roolipelin paradigma on suora kopio valistuksen ihmiskuvasta. Roolipelaajan tähtäimessä on kaiken aikaa korkeampi koulutus ja korkeampi henkinen kehitysaste.

Tuntuu että monessa pelissä mielenkiinto tyssää heti siihen, jos ylin mahdollinen leveli on saavutettu. Pelkän kullan grindaaminen tuntuu puuduttavalta, jos hirviöiden tappamisesta ei enää kerry kokemuspisteitä. Roolipelaaja on hyväksynyt idea elinikäisestä kasvusta ja se säätelee hänen motivaatiotaan. Kun tutkinto on kesken, sen eteen jaksaa tehdä paljon työtä - mutta kun se valmistuu, paperi vain unohtuu pöytälaatikkoon, eikä saavutettu titteli tunnu kovinkaan kummoiselta meriitiltä. Varsinainen pointti oli eteen päin kulkemisessa eikä siinä, että joskus saapuisi perille.

Kun pelit on pelattu loppuun, ne vain unohtuvat. Ja silti tietyissä piireissä sillä on aidosti merkitystä - esimerkiksi ihmiset, jotka aikoinaan läpäisivät Monkey Islandin tai Fallout 2:sen tai Bubble Bobblen tai Final Fantasy seiskan tai Jagged Alliancen tai System Shockin - ilostuvat aina, kun saavat keskustella jonkun kanssa kokemuksistaan.

Olen miettinyt, että ehkä minun tulisi merkitä CV:hen kaikki ne pelit, jotka olen pelannut läpi. Siitä tulisi pitkä lista, monta yhdentekevää sivua - mutta lopulta se olisi ansioluetteloni osa, josta minulla olisi kaikkein eniten kauniita muistoja.

Himopelaajan päiväkirja: Angry Birds

2011-10-19T06:12:00.000-07:00

PELIARVOSTELU (tai jonkinlainen ilmainen terapiakäynti valitulle kansakunnalle?)

Sanon sen suoraan: Angry Birds ei ole kovinkaan kummoinen peli. Ainakaan ideassa ei ole mitään omaperäistä - vastaavia linnan-upotus-pelejä on tullut vastaan netissä jo vuosikausia. Angry Birds on miltei suora kopio puoli vuotta aiemmin ilmestyneestä, erittäin suositusta katapulttipelistä nimeltään Crush the Castle. Mitään oikeusjuttua ei ole virinnyt, koska Crush the Castlen luojat ovat myöntäneet itsekin kopioineensa suurimman osan pelinsä ideoista. Pelin löytää hakukoneella heti, se latautuu suoraan ruudulle, eikä PC-käyttäjän tarvitse maksaa penniäkään.

Suurin syy sille, miksi Angry Birds on menestynyt, on siinä, ettei iPhonessa ole flash-tukea. Applen puhelimen omistajat eivät siis voi pelata näitä muita pelejä, jotka ovat ilmaisia ja monin tavoin myös parempia.

Jos Angry Birds kilpailisi vapailla markkinoilla muita flash-pelejä vastaan, se ei pärjäisi läheskään niin hyvin. Vaikka se jonkun kilpailijoistaan ehkä päihittäisikin, se hukkuisi ilmaispelien mereen. Vihaisten lintujen suosio perustuu oikealla hetkellä ajoitettuun aluevaltaukseen ja Applen tarjoamaan erityisasemaan älypuhelinmarkkinoilla.

PC-pelaajat eivät olisi edes kuulleet koko jutusta, ellei siitä vauhkottaisi televisiossa ja lehdissä. Angry Birds on siis eräänlainen Applen käyttäjien pasianssi-matopeli-Tetris-miinanraivaaja jota tuputetaan oheistuotteena kompaktin pelikonsolin ostajille - ja joku hullu on jopa valmis maksamaan siitä. Tehokkaan markkinoinnin ansiosta kaikki ovat kuulleet sen nimen, mutta yhtään Rutinoutuneempi Pelaajaa ei näe koko konseptissa mitään mielenkiintoista.
(Kyseessä on ainakin haasteellisuutensa puolesta pelkkä lastenpeli, jota jotenkin on onnistuttu markkinoimaan myös teknologiasta tietämättömille aikuisille. Ehkä Apple-kansasta löytyy PC-käyttäjiin verrattuna enemmän neitseellisiä pelaajia?)

Taantumuksen autuus

Sanon vielä muutaman sanan Angry Birdsistä, mutta vain siksi, että aion käyttää tätä kirjoitusta johdantona sellaisiin peleihin, jotka oikeasti herättävät minussa suuria intohimoja. (Vielä tässä kuussa yritän ehtiä kirjoittamaan Fallout-pelisarjasta sekä Grand Theft Autosta.)

Angry Birds on hyvä johdanto pelien teoriaan, koska se on niin hiton yksinkertainen. Pelaajalla on katapultti - tai siis ritsa - jolla hän ampuu hajalle irrallisista palikoista koostuvia torneja.

Mitään muuta pelistä ei tarvitse tietää. Mitään muuta siinä ei tapahdu. Palaat vain varhaisen lapsuutesi auvoiseen kokemukseen, jossa kokosit palikoita torniksi ja sitten iskit ne mäsäksi. Saattoi myös olla, että palikoita et koonnut sinä itse vaan sisaresi. Odotin että torni oli valmis ja sitten vasta hyökkäsit paikalle kavaline aikeinesi. Tai ehkä torni ei koostunutkaan palikoista? Ehkä se olikin lumiukko? Tai hiekkalinna? Joka tapauksessa tuntui mahtavalta iskeä se mäsäksi!

Tai ehkä kyseessä olikin jokin aikuisten maailman outo rakennelma, johon sinua oli ankarasti kielletty koskemasta? Ensin kaadoit jotain ehkä vahingossa ja sait äidiltäsi korvapuustin. Sait huomiota. Keksit hajottaa jotain muutakin ja sait lisää huomiota... kaikkiin näihin muistoihisi sekoittuu valtavasti naurua ja itkua. Se oli ahdistavaa ja ah, niin huoletonta aikaa...

Andry Birds ei varsinaisesti ole peli lainkaan. Siinä ei ole panoksia tai haastetta. Se ei vaadi minkäänlaista opettelua. Se on vain puhdasta regressiota niin kuin peiton alla itkeminen ja peukun imeminen. Angry Birds on aplikaatio-vastine japanilaisten virkamiesten seksileikeille, jossa aikuiset miehet puetaan vaippoihin ja teljetään isoon pinnasänkyyn kuin jättikokoiset vauvat.

Sosiaaliset konstruktiot

Kokoa palikoista torni - ja sitten hajota se! Rakenna lumiukko ja sitten hajota! Lyö, huitaise, kaada, hajota... iske mäsäksi! Lyö nauraen kaikki mäsäksi ja juokse karkuun! Angry Birds mahdollistaa aivottomaan tilaan taantumisen hieman samoin kuin Youtuben videot hassuista koiranpennuista.

Samaan aikaan Angry Birds on otollinen esimerkki "todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta". Vielä 80-luvulla aikuisten oli lupa kutsua pelaamista ajanhukaksi. Sitähän se useimmiten olikin - ja on yhä. Suurin osa pelaamistamme peleistä eivät opeta yhtään mitään. Ja jos ne jotakin hyödyllistä emootioista tai elämästä opettavatkin niin muutaman tunnin pelaamisen jälkeen me olemme sen oppineet - ei siinä ole mitään järkeä että jauhamme monta viikkoa putkeen, kahdeksan tai kymmenen tuntia päivässä, tuskin nukkumatta. Se on vain pakoa todellisuudesta, addiktiota.

Todellisuuden sosiaalisella rakentumisella tarkoitan sitä, että kun vielä 80-luvulla useimmilla ihmisillä oli tajua olla huolissaan - niin tänään kukaan ei julkisesti esitä, että Angry Birdsin pelaaminen olisi ajanhukkaa. Se ei johdu siitä, etteikö peli tosiaankin olisi täyttä ajanhukkaa. Me vain olemme niin tottuneita pelaamiseen, että emme tajua sen olevan tarpeetonta, hyödytöntä ja turhaa.

Koska inhimillinen kokemusmaailma ei perustu järkeen vaan sosiaalisiin normeihin, saa todellisuuden sosiaalinen rakentuminen lopulta aikaan sen, että Angry Birdsin pelaaminen ei ole ainoastaan tarpeellista ja hyödyllistä - vaan jopa välttämätöntä. Meidän jokaisen on tiedettävä mikä Angry Birds on ja pelattava sitä, koska muutoin me emme voisi osallistua siitä käytävään keskusteluun.

Ihmisen ei useinkaan kannata valita parasta, kehittävintä, haasteellisinta ja älykkäintä harrastusta, joka maailmasta löytyy - koska jos hän tekee niin, ei hänellä ole ketään jonka kanssa keskustella kokemuksistaan.

Andry Birdsiä täytyy siis pelata, ja vaikka sen tajuaisikin edustavan 2-4 vuotiaan lapsen kehitysastetta, ajatusta ei saa sanoa ääneen. On vain nyökyteltävä päätä ja osallistuttava keskusteluun kollektiivisen moraalitajumme pelisäännöillä. Jee hyvä! Suomi nousuun! Angry Birds on paras! Minullakin on ehkä varaa Angry Birds reppuun, (ainakin osamaksusopimuksen ansiosta) vaikka iPadista saatan vain haaveilla.

* * *

PS. Löysin Ilta-Lehden nettisivuilta pitkän ja syväluotaavan keskustelun, joka on yltynyt huippuunsa ja laantunut vain muutamia viikkoja sitten:
IL: Angry Birds

Nerouden määrittelystä

2011-10-16T23:25:00.000-07:00

Andreas Thorkildsenillä (Thorin poika?) oli sikäli hyvä tuuri, että hän tajusi ryhtyä keihäänheittäjäksi. Siinä lajissa ei lasketa keskiarvoja, riittää vain yksi onnistunut tempaisu.

Historiakaan harvemmin muistaa hyviä keskiarvoja. Se muistaa huippusuoritukset, ja niihin kykenevät ihmiset, vaikka tiet ja palatsit on rakennettu keskinkertaisuuden voimalla ja keskinkertaisuuksien varaan.

Huippusuorituksilla on kääntöpuolensa. Hetkeä aiemmin lavalla säkenöinyt artisti saattaa seuraavana aamuna maata yksin keittiössään itsemurha-aatoksissa, niin voimattomana, ettei pääse suihkuun tai edes jaksa nostaa vesilasia huulilleen. Samoin saattaa vaalit voittanut poliitikko luhistua pitkän kampanjoinnin jälkeen ja viikkokausia vain toipua kulissien suojassa burnoutista.

Keskinkertainen suoritus on merkki siitä, että henkilö osaa säännöstellä voimiaan. Usein taas nerouden koko myytti on vain hetken valokeila, joka on suunnattu ailahtelevaan yksilöön hänen parhaana hetkenään. Niitä kulissien taakse piilotettuja heikompia hetkiä saavat sitten jälkipolvet eritellä.

Aivot hapoilla kuin Juha Miedon reidet Sarajevon talvikisoissa

Nerous on kykyä pistää parastaan vaihtelevin suorituksin. Kukaan taiteilija tai urheilija - tai ylioppilas, joka lukee pääsykokeisiin - ei selviä häikäisevistä huippusuorituksista ilman hulppaisevaa väsymystä. Kukaan ei juokse 400 metrin kierrosta täysillä, susikoira kannoillaan, ilman että seuraavana aamuna ei jalkoja polttelisi.

Nerouden juju on ymmärretty väärin ehkä sen takia, että 1900-luvun alussa vielä luultiin (tietyn neurologisen paradigman piirissä), että aivot eivät voisi väsyä. Tähän väitteeseen saattaa yhä törmätä joidenkin lääkäreiden sivulauseissa. Koko käsitys on kaiketi lähtöisin siltä aikakaudelta, kun aivoimpulssien huomattiin toimivan sähkön välityksellä. Siitä pääteltiin, että aivot eivät voi väsyä, koska sähkölaitteet eivät voi väsyä - enintään ajateltiin, että herkän ihmisen hermot hetkellisesti ylikuumenevat.

Myyttiä aivojen väsymättömyydestä ylläpiti myös se, etteivät aivot näyttäneet kuluttavan sen enempää energiaa viihtyessään kevyissä huveissa kuin keskittyessään uuteen, vaativaan tehtävään. Aivomme eivät tosiaankaan kuluta energiaa sillä tavoin kuin esimerkiksi auto tai kahvinkeitin. Ne eivät lisää kierroksia kuten moottori tai edes edellytä sydämenlyöntien ja verenkierron nopeuttamista kuten lihakset tehdessään työtä.

Emme hengästy ajatellessamme, sillä aivomme käyttävät happea ja ahmivat kaloreja melko tasaisesti pitkin päivää. Aivot eivät kuumeisesti pumppaa ajatuksia. Tietyt tunnetilat saattavat kiihdyttää meidän sydäntämme, mutta se ei tähtää aivojen toiminnan parantamiseen vaan lihasten herättelemiseen.

Edes sähkökäyrissä ei näy merkittävää toiminnan lisääntymistä - ainoastaan aktiivimmat alueet siirtyvät aivojen osasta toiseen. Tästä on jopa tehty se new-age piireissä yleinen päätelmä, että käyttäisimme aivojemme potentiaalista vain murto-osan. Me kyllä käytämme aivojamme varsin monipuolisesti, mutta eri toiminnoissa aktivoituvat eri alueet.

Käytämme kulloinkin aivoistamme vain 10-15-prosenttia, koska kävellessämme emme syö ja syödessämme emme puhu - ja puhuessamme me olemme huonoja kuuntelijoita. Kulloinkin aktivoituvat tietylle toiminnalle tärkeät alueet - ja sille, että kaikki aivojen alueet yhdenaikaisesti säpinöivät on nimitys "epileptinen kohtaus".

Huippusuorituksen mahdottomat haasteet

Aivojen huippusuoritus ei tapahdu sähköverkon ylikellottamisella tai lämpöenergian lisääntymisen avulla. Aivot asettuvat otolliseen työtilaan tiettyjen kemikaalien - etupäässä dopamiinin käskystä. Keskittymistä vaativat tehtävät eivät varsinaisesti tehosta aivojen kokonaistoimintaa - ne vain keskittävät aktiviteettiä aivokuorella ja kuluttavat samalla välittäjäaineita, minkä seurauksena välittäjäaineet joko vähenevät tai niitä tunnistavat sensorit nostavat toleranssiaan ja lakkaavat reagoimasta.

Miksi näin sitten on? Miksi aivomme on suunniteltu siten, että ne voivat väsyä niin helposti?

Ensinnäkin on muistettava, että aivoja ei ole suunniteltu. Tietoinen ajattelu, kuten me sen ymmärrämme, ei ole aivojen normaali ja ensisijainen funktio. Aivojen ensisijainen funktio on passiivinen reagoiminen sisäisiin ja ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Kasvien ja hyönteisten hermosolut osaavat reagoida, aivan kuten ihmisenkin aivojen solut useimmiten vain reagoivat - meidän sitä juurikaan tiedostamatta.

Aivojemme alkuperäiset, evoluutiossa vanhimmat alueet säätelevät liikettä ja ruumiintoimintoja - sekä tarpeiden tyydyttämistä ja suojelevaa varovaisuutta. Silloinkin, kun emme varsinaisesti ajatuksissamme keskity mihinkään, silmämme ja korvamme ovat tietynlaisessa luontaisessa valppauden tilassa, valmiina tunnistamaan liikettä, tuttuja kasvoja, vaaroja jne. Katseemme huomaamatta siirtyy sinne, missä televisioruutu tai mainosvalot välkkyvät. Silmäkulmasta, näkömme äärialueilta me saatamme aivan yhtäkkiä spotata kivan näköisen perseen.

Yhteiskunta asettaa meille kuitenkin toisenlaisia vaatimuksia. Nykyihmiselle on tullut vieraaksi se ajatus, että keskittyminen olisi poikkeuksellinen kriisitila - vaikka sitä se juuri on evoluution näkökulmasta. Mietiskely, lukeminen, opiskelu ja koko sivistyneen kulttuurin arki on kehollisesti aivan yhtä vieras tila kuin jatkuva istuminen. Vaistojemme näkökulmasta se on myös suuren riskin ottamista, antautumista vaaraan.

Keskittyessämme kirjaan me unohdamme ulkomaailman ja vaistomme sanovat, että se on iso riski. Luonnossa kovinkaan monella eläimellä ei ole varaa haaveilla. Liskojen, lintujen ja nisäkkäiden aivoja ei ole suunniteltu unelmointiin vaan tarkkailuun ja reagointiin: pakenemiseen ja puolustamiseen. Ehkä siksi me pidämme elokuvista, joissa on läsnä vaaran tuntu. Olemme vieraantuneet sellaisesta valppaudesta.

Wittgenstein sanoi, että jos leijona osaisi puhua, me emme ymmärtäisi sitä (kiitos sitaatista Miki). Ehkä sivistyksen näkökulmasta tämä on totta, mutta luulen, että leijona osaisi arvostaa James Bond elokuvia. Mitä niissä tapahtuu? Niissä väijytään, hiiviitään, vuoroin jahdataan ja vuoroin juostaan pakoon, matkustellaan, painiskellaan, tapetaan, syödään hyvin - ja paritellaan.

Toimintaelokuvan toimiva kaava: koko ajan, alusta loppuun yhtä säntäilyä savannilla.

Myös television kokkiohjelmaa katsellessani saatan vajota rentoutuneeseen tilaan. Ehkä sellainen passiivisuus on lähempänä alkuperäistä aivojemme perustilaa, eli sosiaalista hengailua tai ulkomaailman tarkkailua. Se ei tunnu vaativan erikoisia ponnisteluja. Todennäköisesti television seuraaminen ei aiheutakaa aivoissa dopamiinin liikaeritystä, kuten esimerkiksi tenttiin lukeminen tai koekysymyksiin vastaaminen. Tietenkin meissä on yksilöllisiä eroja, mutta toisinaan tunnistan ainakin itsessäni sen Jukolan veljesten vimmaisen halun rikkoa ikkuna ja paeta virkavaltaa kauimpaan pöpelikköön.

Kun katse kääntyy sisään päin, silmämme eivät ole niskassa

Lukeminen, matemaattisten ongelmien ratkaiseminen, kaikenlainen suunnittelu ja pakotettu keskittyminen väsyttävät aivoja, koska ne kemiallisten käskytyksen välityksellä pakottavat aivot pois normaalista yleisvalppauden ja hengailun tilasta.

Mitä varsinaisesti yritän sanoa on tämä: jos hiivit ostarilla hengailevan lökäpöksyisen purkkaa jauhavan teinin luokse takaa päin ja yrität yllättää hänet, hän saattaa kääntyä ja sanoa: "What the fuck!", "Vitun hiippari!" Nuoret vielä kouluttavat toisiaan varovaisuuteen, kuten luonto määrää. Heillä on siihen tarkoitukseen kaikenlaisia jäyniä.

Jos henkilö sen sijaan on keskittynyt pelaamaan jotain peliä kännykässään tai näppäilee tekstiviestiä, hän tuskin huomaa sinun lähestyvän. Lukeminen, opiskelu, teknologia ja keskittymistä vaaativa työskentely ajaa aivomme luonnottomaan tilaan, jossa näköpiirimme kapenee ja emme havainnoi ympäristöämme.

Katsele vaikka pihapiirissäsi hääriviä oravia. Ne saattavat keskittyä käpyynsä sekunnin murto-osaksi. Mutta sitten ne taas epäluuloisina kurkkaavat olkansa ylitse. Ne ovat helvetin neuroottisia eläimiä. Ne vaikuttavat ihan AD-HD:lta, kun pyörittävät päätään levottomina ja säntäilevät milloin minnekin.

Sanotaan, että kun ihmisen pelaa tennistä, hänen kykynsä tulevat parhaiten esiin. Täytyy tarkkailla, reagoida, ennakoida vastustajan tekoja, suunnitella oma taktiikka ja iskeä salamannopeasti - kuitenkaan väsymättä. Orava tai tennispelaaja ovat lähempänä sitä tehtävää, mihin aivomme on evoluutiossa kehittynyt.

Dopamiinin, eli mielemme älylliseen työskentelyyn virittävän välittäjäaineen, erittyminen muistuttaa tietyssä suhteessa addrenaliinin erittymistä - kumpikin ajaa meidät hetkelliseen, kemialliseen poikkeustilaan, ääritilaan, jota meidän olisi tarkoitus kestää vain lyhyitä jaksoja kerrallaan.

Sillä se lähtee millä on tullutkin - kemian tuotteilla

Opiskelija, taiteilija, filosofi tai kuka tahansa Kelan lomaketta täyttävä ihminen väsyy, koska sellainen järkevyyden huippuhetki edellyy aivoilta pitkäkestoista tilaa, johon hermoratoja ei ole alun perin suunniteltu - tai siis tuollaisen tilan olisi tarkoitus olla lyhytaikainen. Kun dopamiinivarastot ehtyvät tai kun reseptorien toleranssi kasvaa, sitä seuraa sekava ja tokkurainen olotila. Katse harhailee, on vaikea keskittyä mihinkään. Koko päivä menee yleensä hukkaan, jos aamulla on tentti tai jos täytyy täyttää lomakkeita. Toipuminen normaalitilaan vie aikansa.

Henkisten ammattien ihmiset - tai valkokaulustyöntekijät ylipäänsä - kuluttavat paljon alkoholia, koska alkoholin on osoitettu erittäin hyvin rentouttavan aivoja, jotka kärsivät dopamiinivajeesta. Alkoholi toimii aivoissa suorastaan dopamiinin lailla - tosin on monia muitakin vaikutuksia.

Muutama tuoppi olutta pehmentää hyvin tehokkaasti sen ahdistavan ja levottoman hermotutinan, johon monta päivää kestänyt keskittynyt aivotyö on johtanut. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se vain toimii.

PS. Nyt unohdin koko alkuperäisen teeman, joka liittyi keskiarvoihin. Niin, jonkinlaista neroutta on mielestäni se, että ihminen osaa säännöstellä voimiaan. Sellaisen ihmisen minäkin ennemmin palkkaisin tärkeään virkaan. Klassisissa neroissa on se huono puoli, että he silloin tällöin vain romahtavat ja sekoilevat. Heitä ei löydy mistään, ellei sitten sängyn pohjalta. He eivät osaa hyödyntää edes sunnuntaita, koska eivät tunne koko lepäämisen ajatusta silloin, kun inspiraatio on iskenyt. He vain puurtavat kunnes eivät enää jaksa. Porvarilliseen elämään tottunut saattaa oudoksua sellaisia ääritaipumuksia.

PPS. Pyydän anteeksi, jos en tässä kirjoituksessa ehkä käyttänyt oikein joitakin neurologisia käsitteitä. Olen poiminut mielikuvani sieltä täältä tieteellisistä artikkeleista, ja yrittänyt rakentaa omaa, yksilöllistä ymmärrystä, jota häiritsee oma indigo-lapsellinen näkökulmani. Kokonaiskuvani aivojen toiminnasta on varmasti hyvinkin puutteellinen. En tavoittele tieteellistä uskottavuutta vaan luonnostelen vapaasti teoriakehystä, joka parhaiten selittäisi joitakin havaintojani. Ajateltakoon vaikka, että koko teksti on kaunokirjallinen tuote, maanantaiaamun tilitys, kun tunnu olevan voimia alkavalle viikolle.

Kosmoksen yksinäisyys

2011-10-10T11:59:00.001-07:00

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa..."
- Edith Södergran

On kourallinen runoilijoita, joiden seuraan palaan yhä uudestaan yksinäisinä iltoina - niinä hetkinä, kun tuntuu niin lohduttomalta se asia, ettei televiossa tai sanomalehdissä ehkäpä kokonaisen vuoden kuluessa ole sanottu yhden ainutta lausetta, josta heijastuisi sama älyn ja intuition yhteys todellisuuteen, vilkaisu rajallisen egomme ja minäharhan tuolle puolen.

"Walt Whitman, Kosmos, Manhattanin poika...

tiedän, että olen kuolematon,
tiedän, että elämänkaartani ei pyyhkäise olemattomiin
puusepän vatupassi...

Kaikissa ihmisissä näen itseni...

...eikä minua löydy hattuni ja kenkieni välistä..."

- Whitman: Song of My self

Olen pyrkinyt suomentamaan Upanisadeja, koska myös niissä on tavoitettu sama rajattomuus ja kuoleman ylittävä ilon ja elon kiertokulku. Ne ovat myös alkupiste pitkässä sivistyksen ketjussa, jossa runoilija on kerta toisensa jälkeen löytänyt itsensä. Ihminen on näiden runojen kautta katsonut sukupolvien ylitse siihen kaukaiseen aikaan, jossa hän kirjoitti säkeet...

vanheni ja kuoli, vain myöhemmin jälleen löytääkseen itsensä tekstistä... kuoli ja jälleen luki, riemastui itsensä löytäneenä...

Näissä runoissa Kosmos leikkii hippaa itsensä kanssa. Se piiloutuu runoksi halpoihin pahvisiin kansiin, saattaen itseän ritarillisilla esipuheilla, jotka ylistävät runoa oikein edes tietämättä miksi - kunnes taas tulee hetki, jolloin viestikapula löytää läpi ajan ja kielimuurien... ja Kosmos on tajunnut itsensä, tullut paljastetuksi ja paljastanut itsensä.

On lukijan vuoro havahtua ja olla Kosmos.

Ei yksilön jälleensyntymänä, vaan silkan ihmisyyden paluuna paljaimmillaan, maailmana maailmojen joukossa, tietoisuutena ilman ääriviivoja, virtana, joka lakkaamatta katkeaa ja jälleen yhtyy...

Minuuden kokemuksena ilman minuutta, tietoisuutena ilman keskipistettä, äärettömämyytenä ahdettuna ihmisen pukuun,

hullunkurisena Kosmoksena, joka murehtii tukan harvenemisesta ja liikakiloista...

Jumaluutena, jonka selkää kolottaa, jonka vatsassa polttelee liika huoli hakatuista metsistä ja maailman näkymättömistä kurjista... Jumalana, jonka vanhan paperin pöly saa aivastamaan... Jumalana, joka hetken aikaa on muistanut olevansa Jumala itse, ääriviivaton.

Runoilijat luonnostelevat sanoihinsa maailman niin kuin sen näkevät. Se on maailma, jossa asioita ja olentoja ei ole erotettu aidoilla.

Runoilijan katse leijailee kaiken yllä kuin haukka, kuin enkeli, joka ei tuomitse mitään näkemäänsä.

Runoilijan katse ulottuu ajan taakse ja kaukaisiin tähtiin - sieltä se ammentaa hetkellisen huoletomuutensa, pullistuen ilosta...

niin että muuttuu keveäksi alkuvoimaksi, muistaa pois nimensä...

muistaa olevansa valoa.

* * *

Ja niin on ohitse se kirkkauden hetki.

Luonnoslehtiseen hahmotellut ääriviivat tummenevat ja putoavat maailman esineiden päälle.

Niiden kovuus tulee jälleen pintaan.

Kaiken valoksi sulauttanut visio sammuu ja mustan tussin jäljet leikkaavat kuin saksilla ihmisen muotoisen paperinuken siihen suureen valkoiseen, joka juuri oli Kosmos.

Mutta jokin muisto säilyy. Jäljelle jää kipinä kirjoittaa esipuhe siihen suureen runoon, joka vanhan mummon kirjahyllystä löytyi.

Jää houkutus olla heittämättä tuleen sitä kirjaa, jossa oli se hauska sana "Kosmos"...

Jos vaikka sukupolven tai kahden päässä olisi joku, joka raottaisi sen kansia vain leikillään ja avaisi samalla oven kaikkeuteen.

* * *

Kosmoksen osa on yksinäinen.

Kosmos voi olla itsensä vain hetken ja vain hulluuden uhalla.

Puhua siitä ja olla hullu. Olla puhumatta ja eristää itsensä jälleen sadaksi vuodeksi paperiseen sarkofagiin...

yksiin kansiin yhden hullun keuhkotautisen ämmän ja irstaan valkopartaisen sedän kanssa.

Oikotie varmuuteen

2011-10-10T07:12:00.000-07:00

John Dewey julkaisi aikoinaan filosofian ja tieteellisen ajattelun klassikon nimeltään Pyrkimys varmuuteen. Juuri tästähän kai pitäisi olla kyse tutkijan tiedonjanossa: virheellisten oletusten erottamisesta oikeista. Deweyn kirja on valtaosiltaan hyvin kirjoitettu ja suosittelen sitä kaikille.

Länsimaisessa, klassisessa tieto-opissa on kuitenkin vakavia puutteita. Yksi on se, ettei osata erottaa kahta inhimillisen tietämyksen lajia: ensinnäkin pätevää tietoa ja toisaalta tietoa, jolla voi päteä.

Klassinen epistemologia ei kykene vastaamaan siihen kysymykseen, mikä tieto on arvokasta. Se ei myöskään osaa sanoa mitkä kysymykset herättävät uteliaisuutemme - tai minkälainen lööppi myy parhaiten. Se, onko tieto todenmukaista vai ei, on loppujen lopuksi hyvin kapea kysymys. Kaiken toden tiedon joukosta me useimmiten valitsemme ennemmin tietää jotain ihan muuta kuin mitä filosofit ovat suunnitelleet.

Filosofia tai tutkijaa kiinnostavat tiedon perustat, mutta useimmille on yhdentekevää kuinka tietoon on päädytty. Tiedon tarkoitus ei ole vakuuttaa - sen tarkoitus on palvella jotakin käytännön tehtävää. Jotta luulosta tietoon pääsisi mahdollisimman vähällä vaivalla, tunnetaan varmuuteen monta oikotietä.

Olisi vaikea kuvitella, että yhteiselämästä tulisi mitään, jos ihmiset kaiken aikaa epäilisivät toisiaan. Mistä tiedät? Kuka sanoin niin? Miten sen todistat? - Niinpä ihmisen perustila on luottamus. Jos aikuinen sanoo jotain, niin lapset useimmiten uskovat. Varmuuden tunnetta voidaan vahvistaa myös kepilla ja uhkauksilla.

Vanhojen ihmisten vakavalla äänelläesittämät väitteet on syytä ottaa vakavasti, koska sienet ja marjat voivat olla myrkyllisiä ja koska suvussa periytyneet taidot ovat pitäneet hengissä tähän asti. Kun pappi tai poliitikko on äänessä, useimmat uskovat häntä jo siksi, että epävarmuus on epämukava tila. Paljon kivempaa on elää varmuudessa.

Koska valtaosa ihmisistä jo valmiiksi osaa elää varmuudessa, voisi sellaisia kirjoja kuten "Pyrkimys varmuuteen" pitää jonkinlaisena elämän perustaitojen oppaana ihmiselle, jolta puuttuu tietty synnynnäinen kyky - tässä tapauksessa kyky elää varmuudessa (tai kuolla varmuudessa - tai taito tappaa varmuudessa).

Ylimääräisiä tarpeita?

Filosofit ja tutkijat ovat outoa sakkia, koska he vaativat jotain, mikä muiden silmissä on jo annettua. Heillä on tyydyttämättömiä tarpeita - kuten tarve saada todisteita tai tarve kuulla perusteluja. Miksi heille ei riitä ruoka ja juoma ja katto pään päällä?!

Olemme eläneet outoja aikoja sikäli, että yhteiskunnat, jotka ovat luopuneet varmuudesta, ovat menestyneet paremmin kuin ne, joilla varmuutta on ollut riittämiin. En tiedä jatkuuko tilanne enää kauaa samana, sillä tietoa on yhä enemmän tarjolla ilman varmistelun vaivannäköä. Tietoon tarjotaan nykyään riittämiin oikoteitä.

Ehkä nykyään on jo mahdollista luoda tehokas yhteiskunta ilman tiedettä. Viimeisen 200 tai 400 vuoden tutkimuksen tulokset voidaan vain omaksua annettuina - nopealla varmuudella, vain napsaista ilmasta kuin Herran ilmoitus. Onhan mahdollista sekin, että Afganistanissa voi lukutaidottomalla lapsella olla rynnäkkökivääri - miksei sitten myös tieteestä mitään ymmärtämättömällä voisi olla puhelinta, autoa, tietokonetta ja hyväpalkkaista ammattia. Eihän operoimiseen tarvita taustatietoa - vain käyttömukavuutta ja käyttövarmuutta.

Ihmisen ei tarvitse tehdä tutkimusta tai perehtyä asioihin omakätisesti - tarkkaan rajatun tehtävän osaamiseen riittää kyllä oikoteitä, ja samoin oikoteitä riittää vastuullisiin virkoihin, kunhan vain luottaa siihen mitä sanovat isä ja äiti - tai pappi, pomo ja poliitikko.

Miksi omaksua epävarmuutta, kun sen voi ulkoistaa filosofeille? Miksi omaksua skeptisyyttä, kun joku jossain muualla jo kärsii sen vaivan? Jos kysymysten esittäminen jossain päin maailmaa johtaa hyödyllisiin vastauksiin, voi uskosta oikotien löytänyt ihminen vain poimia ne itselleen ilman kyselemisen vaivaa.

Ääliömäinen Hymni Itsekeskeisyydelle

2011-10-04T07:03:00.001-07:00

eli "positiivisen ajattelun opas Muammar Gaddafille"
tai "kuinka karkottaa mielestä ikävät asiat, kuten muiden kokema kärsimys?"

KIRJA-ARVOSTELU: Rhonda Byrne: Salaisuus - The Secret (WSOY 2008)

Olen jo pitkään suunnitellut, että kirjoittaisin analyysin tästä new-age filosofian merkkiteoksesta. Selailin kirjan läpi jo yli vuosi sitten, ja hahmottelin silloin laajaa arvostelua, mutta projekti jäi kesken Gradun ja muiden kiireitten takia. Intoani laimensi myös se, että kirjaa oli jo arvioitu monesta suunnasta ja moneen sävyyn, enkä halunnut sotkea näppejäni niin kuumaan ja tahmeaan aiheeseen. Nyt kuitenkin taas selasin kirjaa kaupassa (Rhonda Byrneltä on juuri ilmestynyt myös toinen teos, jota markkinoidaan näkyvästi), enkä enää voinut vastustaa kiusausta.

The Secret on tietyillä mittareilla mitattuna aivan omaa luokkaa. Kyseessä on eräänlainen elämänfilosofian ja positiivisen ajattelun Plan 9 from outer Space. Tai ei - tämä vertaus ontuu. Teoksessa ei ole samaa herttaista kömpelyyttä, pikemminkin se on kiilloiteltu ja laskelmoitu tuotos (tosin Rhonda Byrne näyttää uskovan siihen mitä hän sanoo). Muiden Amerikan saavutusten rinnalla teosta voisi luonnehtia termeillä "valheellisen toiveajattelun Independence Day" tai "iloisen itsepetoksen Fast&Furious" - siis silkkaa aivotonta tykitystä alusta loppuun. Taikauskoista liibalaabaa, joka on suunnattu lottoavalle kansanosalle.

The Guardian -lehden nettikolumnissa Catherine Bennet ehti jo 2007 luonnehtia kirjaa sanoilla: "a moronic hymn to greed and selfishness", eli "ääliömäinen hymni ahneudelle ja itsekeskeisyydelle." Catherine Bennet toteaa, että samaan aikaan kirja on myös paljon enemmän - se on suorastaan vaarallinen. (Linkki:Catherine Bennet). Jotkin kirjan arvostelijat ovat syyttäneet sitä jopa nykyisestä taloustilanteesta - liialliseen kulutus-optimismiin yllyttämisestä aikana, jolloin pankit tarjosivat helpoin ehdoin asuntolainoja ja velkaantuneille luotiin vastuuttomia houkutuksia nettipokerin ja pikavippien muodossa.

ASKEL 1: Sinä olet televisiotorni!

Mikä sitten juuri Rhonda Byrnen optimismista tekee niin vaarallista? Ainakin se, että hänen kirjaansa onnistuttiin myymään useita miljoonia kappaleita ympäri maailmaa. Ja millaisin keinoin se tapahtui? Lupaamalla paljastaa "vaiettu salaisuus", joka ratkaisee kaikki ongelmat ja käärimällä se kauniisiin kuoriin - sanomalla ihmisille juuri sen mitä he haluavat kuulla: että kaikki muuttuu paremmaksi vain sulkemalla silmät ja kuvittelemalla ongelmat pois - koska oikeasti me elämme siinä Dineyn satujen ja Harry Potterin maailmassa, jossa asiat tapahtuvat taikasauvaa heilauttamalla.

Juuri näin ehkä ajattelivat myös Kreikan päättäjät vielä muutama vuosi sitten - silloin kun kaikki heidän ajatustensa ansiosta oli hyvin:

"Ajattelemalla voit saavuttaa terveyden, täydellisen vartalon, ihannepainon ja ikuisen nuoruuden.

Periaate, jonka mukaan minut kasvatettiin, kuului: Rahan eteen on ponnisteltava ankarasti. Mutta minä korvasin sen periaatteella: Rahaa saa helposti ja usein.

Jos yrität toiminnallasi saada toiveitasi toteutumaan, on kuin yrittäisit uida vastavirtaan. Se on työlästä ja raskasta.

Jos jollain ei ole rahaa, se voi johtua vain siitä, että hän ajatuksillaan estää rahaa tulemasta luokseen."

Entä miten Rhonda Byrne perustelee näitä syvistä salaisuuksista kumpuavia viisauksiaan? Hänellä on yksinkertainen metafyysinen teoria maailmankaikkeuden toiminnasta:

"Ajatukset ovat magneettisia, ja ajatuksilla on taajuutensa. Kun ajattelet, lähetät ajatuksia maailmankaikkeuteen, ja magneettisesti ne vetävät puoleensa kaikkea itsensä kaltaista, mikä on samalla taajuudella."

Tällaiset metaforat ovat tuttuja new-age-gurujen positiivisen ajattelun elämäntaito-oppaista. Rhonda Byrne on kuitenkin täysin ohittanut kaikki runolliset värähtelyn tasot ja taajuudet - hänelle tällainen maailma on fysikaalista todellisuutta.

"Sinä olet inhimillinen lähetystorni... olet maailman tehokkain televisiotorni. Lähettämäsi taajuudet luovat sinun elämäsi ja ne luovat koko maailman.

Robert alkoi säteillä uutta taajuutta. Universumin oli heijastettava hänelle uuden taajuuden mukaisia kuvia."

Kirjassa esitellään esimerkkejä ihmisistä, joiden elämä on muuttunut parempaan suuntaan, mutta aina "salaisuuden" yhteys heidän menestykseensä linkitetään vasta jälkikäteen - ja tärkein jää sanomatta: että he ovat myös tehneet runsaasti työtä menestyksensä eteen.

Kirjan menestystarinoissa on se kylmän naivistinen piirre, että menestystä mitataan aina rahassa. Kirjaan haastatellut henkilöt lähinnä puhuvat vain siitä, miten raha on auttanut heitä ratkaisemaan ongelmia. Kyseessä on eräänlainen rahan ylistys: kunhan ensin saavutat rikkautta, elämästäsi tulee helpompaa. Rahan avulla saavutat ystäviä, terveyttä ja lisää rahaa. Näin kertoo Jack Canfield:

”Minulla on hehkeä vaimo. Asun neljän ja puolen miljoonan dollarin kartanossa. Olen käynyt safareilla. Ja kaikki tämä on tapahtunut ja tapahtuu siksi, että osaan käyttää salaisuutta.”

ASKEL 2: Olet televisiotorni, koska tiede sanoo niin!

Hurjinta on se täysin kritiikitön vakaumus, jolla Rhonda Byrnen skitsofreeninen mieli yhdistelee maailman asioita yhteen ja samaan kosmologiaan. Eritoten hän löytää teoriansa puolustajia fysiikasta ja kvanttifysiikasta.

"Kvanttifysiikan ja uusimman tieteen saavutukset ovat täydellisesti sopusoinnussa Salaisuuden opetusten kanssa.

Kvanttikosmologia vahvistaa sen. Nimittäin sen, että perimmiltään maailmankaikkeus on saanut alkunsa ajatuksesta ja että kaikki aineellinen ympärillämme on vain tiivistynyttä ajatusta."

Entä millä tavoin Byrne sitten on päätynyt tähän tulkintaan uusimman tieteiden saavutuksista? Hän kiteyttää taustatutkimuksensa yhteen virkkeeseen:

"En ollut lukenut koulussa luonnontieteitä tai fysiikkaa, mutta kun luin vaikeita kirjoja kvanttifysiikasta, ymmärsin ne täydellisesti, koska halusin ymmärtää."

Myös muissa kohdin hän vetoaa historiallisiin auktoriteeteihin ja tarjoaa esimerkkejä ihmistä, jotka ovat tunteneet salaisuuden. Kirjassa heitellään satunnaisesti nimiä kuten Albert Einstein tai Isaac Newton, mutta koskaan ei selitetä millä tavoin he liittyvät yhtään mihinkään. Erityisen hyvin Rhonda Byrnen tyyliä ja tietämystä kuvaa seuraava katkelma:

"Kun Henry Ford ryhtyi toteuttamaan näkyään moottoriajoneuvosta, ihmiset pilkkasivat häntä ja uskoivat hänen tulleensa hulluksi, koska hän yritti toteuttaa niin mielikuvituksellista ajatusta."

Lol! OMG! WTF! Miten tällaiset ääliömäisyydet helmet ovat voineet päästä läpi kahden kustantamon ja kääntäjän syynistä ja päätyä suomalaiseen editioon WSOY:n kansissa?

Tässä yhdessä virkkeessä on niin monta asiaa väärin, että aivoihin sattuu. Ensinnäkään Henry Ford ei keksinyt autoa. Hän ei myöskään ensimmäisenä tuonut markkinoille sarjavalmisteista automobiilia, paljon aiemmin markkinoille ehtivät mm. eräs saksalainen Benz (Mencedes-Benz) sekä Daimler. Tuohon aikaan Henry Ford oli vielä kakara. Sekin on väärin, että hänelle olisi naureskeltu. Hän tuli melko varakkaasta maalaisperheestä, ja sai insinöörikoulutuksen, minkä pohjalta hän pääsi hyväpalkkaiseen tehdastyöhön, jossa tapasi henkilökohtaisesti keksijä Thomas Edisonin jne.

Henry Ford rikastui sillä, että hänen autonsa oli kilpailijoita parempi ja halvempi. Piste. Hänen tuntemansa salaisuus oli seuraavanlainen: A) opiskele ahkerasti, B) tee työtä ahkerasti ja C) investoi varallisuutesi viisaasti.
Ei Henry Ford missään vaiheessa väittänyt olevansa televisiotorni, eivätkä hänen autonsa tai tehtaansa suinkaan toimineet new-age-värähtelyjen voimalla.

ASKEL 3: Sinä olet televisiotorni. Vitut muista!

Tieteen rienaaminen tai taikausko eivät vielä riitä tekemään kirjasta irvokasta. Pahinta siinä on täydellinen piittaamattomuus luonnosta tai muista ihmisistä. Se on Amerikkalaisen yltäkylläisyyden ja yliluokkaisen pöyhkeyden ilmentymä. Monet kirjan kohdista saavat minut fyysisesti voimaan pahoin.

On vasta alkusoittoa, että Byrne puhtaassa idealismissaan laukoo jotain tällaista:

"Mikään ei ole rajallista - eivät luonnonvarat eikä mikään muukaan. Ne ovat rajallisia vain ihmisten mielessä."

Näkemys ei varsinaisesti yllätä, koska sehän oli suorastaan George W. Bushin hallituksen virallinen kanta ympäristöasioihin.

Huvitun kyllä, mutta en vielä suutu, kun luen:

"Länsimainen yhteiskunta on ikävä kyllä takertunut ikääntymisen ajatukseen, mutta todellisuudessa ikääntymistä ei ole olemassakaan."

Terveysvalistus jatkuu:

"Lihavalle ihmiselle on kenties anottu, että hänellä on kilpirauhasen vajaatoiminta tai hidas aineenvaihdunta tai että hän on perinyt tukevan ruumiinrakenteen, mutta nämä kaikki ovat lihavia ajatuksia.

Se, että ruoka lihottaa, johtuu siitä, että ajattelee sen lihottavan.

Ruoka ei lihota, ellet ajattele, että se lihottaa."

Kirjoittaja tekee samassa yhteydessä järkyttävän tunnustuksen, jolla hän havainnollistaa väitteitään. Myös hän itse on joskus ollut vaarallisen ylipainoinen, mutta voittanut sen ajattelemalla hoikkia ajatuksia:

"Kahden tyttäreni syntymän jälkeen minäkin olin ylipainoinen. Ja se johtui kaikesta mitä olin kuunnellut ja lukenut.

Lihavilla ajatuksilla minä kutsuin liikakiloja luokseni - niistä tuli minun kohdallani totta... painoin lopulta peräti 65 kiloa!"

Kirjaa lukiessani minusta tuntuu suorastaan rikolliselta, että olemme saattaneet mielikuvillamme odottavat äidit tilaan, jossa he painavat peräti 65 kiloa. Se onkin siis luonnotonta kaikki ja johtuu vain negatiivisista ajatuksista, joita lähetämme universumiin.

Seuraavasta Byrnen terveyttä edistävästä periaatteesta tulee vähän väistämättä mieleen joidenkin Afrikan heimojen AIDS-politiikka:

"Et voi saada mitään tautia, ellet usko voivasi saada sitä, sillä jos uskot voivasi, kutsut sen luoksesi ajatuksillasi.

Ulkomaailma on vain seurausten maailma; se on vain ajatustesi seurausta."

Koska negatiiviset ajatukset saattaisivat turmella meidän hyvän olomme ja saastuttaa lähetystornimme - vaarantaen terveytemme tai rahatilanteemme, tarjoaa Rhonda Byrne meille selkeitä ohjeita siitä millä tavoin meidän tulisi elämässä käyttäytyä. Nämä ohjeet tuovat mieleen joidenkin yltiörikkaiden ja todellisuudesta vieraantuneiden ihmisten (kuten Nalle Wahlroosin) elämänfilosofian.

Rhonda Byrne kirjoittaa ihan oikeasti, ihan aikuisten-aikuisten-oikeasti kirjassaan Salaisuus näin:

"Kutsut sairauksia luoksesi, jos kuuntelet kun toiset puhuvat sairauksistaan. Jos todella haluat auttaa, ala puhua jostakin positiivisemmasta, jos voit, tai lähde pois."

Wau. Ällistyttävää. Jos joku purkaa sinulle huoliasi niin sulje korvat kämmenilläsi, ja jos muu ei auta niin lähde pois. Niinkö yksinkertaista se terveeksi ja rikkaaksi ja onnelliseksi tuleminen onkin? Wau.

Siis. Kehitä vahvat defenssit. Eristäydy muurien suojaan. Kutsu juhliisi vain iloisia ja kauniita ihmisiä, palkkaa hovinarreja lataamaan sinut positiivisilla tunteilla. Torju ajatukset sairaudesta, vanhuudesta ja kuolemasta. Ei mikään ihme, että Rhonda Byrne väittää myös Buddhan tunteneen tämän salaisuuden. Vai meniköhän se vanha tarina ihan juuri näin päin?

LINKKEJÄ MUIHIN ARVOSTELUIHIN:

Kirja Kirjalta - No, herttileijaa mikä opus

Ajattelun ammattilainen - Miten saat juuri sen mitä haluat?

Startled Disbelief - "The Secret is quite possibly the worst book that I've ever read."

Don Palabraz - "The power" of Bullshit!

Rick Lax - Exposing Rhonda Byrnes Secret

NY Daily News - The Poison of Positive thinking

Opintopisteiden talousteoriaa

2011-09-26T02:46:00.000-07:00

Opintopisteet voi nähdä eräänlaisena yliopiston sisäisenä valuuttana, jonka avulla oppilaitos voi patistaa omia kansalaisiaan työhön. Opintopisteet voi ymmärtää myös sosiaaliseksi pääomaksi, jonka viisas investoiminen voisi johtaa symbolisen pääoman kasvuun, ilman että opintopiste valuuttana kokisi minkäänlaista inflaatiota.

Mietitään nykyistä tilannetta. Opiskelija lukee istuu kirjastossa ja lukee tenttiin. Tenttipäivänä hän herää hieman tavallista aikaisemmin, etsiytyy oikeaan auditorioon, kirjoittaa muutaman esseen ruutupaperille ja palauttaa ne opettajalle. Tämä lukee vastaukset ja antaa niistä (yleensä vain numeroon perustuvan) arvionsa. Tentin jälkeen kirjat palautetaan kirjastoon ja vastauspaperit todennäköisesti heitetään roskiin.

Opintopisteet ovat kannustin, mutta mihin ne kannustavat? Oppimiseen ehkä, mutta mihin muuhun – eivät oikeastaan mihinkään.

Kuvitellaan toisenlainen järjestely. Mitä jos opiskelijalle kirjojen lukemisen sijaan annettaisiin tehtäväksi suomentaa filosofinen wikipedia-artikkeli jostain muusta kielestä – englannista, ranskasta, saksasta? Kun työ olisi valmis, opettaja menisi nettiin ja tarkistaisi työn laadun. Jos hän näkisi virheitä oppilaan käännöksessä, opettaja korjaisi ne. Arvosana määräytyisi opiskelijan tietotason mukaan, kuten ennenkin.

Jos valmista Wiki-artikkelia ei löytyisi sopivalla kielellä, oppilas voisi lukea opettajan valitsemaa aihetta käsittelevän kirjan ja luoda sen pohjalta ihka uuden sivun nettisanakirjaan. Opiskelija tekisi melkein samat asiat kuin nytkin, kun hän pänttää ja vastaa sitten koekysymyksiin. Uudessa järjestelyssä opiskelijalla vain olisi aiempaa suurempi sosiaalinen paine tehdä hyvää jälkeä. Työ saattaisi tuntua myös mielekkäämmältä kuin ennen.

Opiskelija oppisi likipitäen samat asiat, mutta akateeminen valuutta olisi käytetty konkreettiseen työhön ja Suomen Kansan käytössä oleva filosofinen pääoma olisi kasvanut aiempaa suuremmaksi. Vuosien varrella suomenkielisten Wikipedia-artikkelien määrä vain kasvaisi ja yhä useammat ymmärtäisivät nettiaineistojen hyvät laatukriteerit.

Yliopistoilla on valtaisat valuuttavarannot opintopisteissä mitattuna ja suuri määrä työvoimaa, joka haluaa saada siitä osansa. Miksi tätä valmiiksi palkattua työvoimaa ei käytetä yleishyödylliseen työhön, jos se ei tuota yliopistolle lisäkustannuksia?

Erityisesti tämä pätee kielten opiskeluun. Pidemmälle edistyneet opiskelijat voisivat hyvinkin kääntää wikipedia-artikkeleja hindistä, latinasta, venäjästä mistä vain – kyllä netissä tekstiä riittää. En tiedä vaikka jotkin opettajat olisivat jo tajunneetkin tämän. Kyse ei kuitenkaan ole vain muutaman opettajan nopeasta reagoinnista vaan siitä, että tiedon kartuttamisesta voisi tulla yleinen käytäntö jo ennen tutkijan ammattia. Samalla kaikki opiskelijat oppisivat paremmin hallitsemaan oikean lähteiden merkitsemin tavan ja tieteellisen ajattelun.

Olin varma, että juuri tällaisista konkreettisista muutoksista Pekka Himanen on saarnannut jo vuosia. Katsoin mitä hän sanoo kirjansa Kukoistuksen käsikirjoitus (2010 WSOY) kolmannessa luvussa, jolla on lupaavasti nimi "Yliopisto 2.0". Varmastikin näin rohkean otsikoinnin alta löytyy juuri niitä käytännön suunnanmuutoksia, joita tietoyhteiskuntamme kaipaa.

Himanen kirjoittaa näin:

"Oppiminen lähtee avoimesta kysymystilasta.

LUOVUUS
RIKASTAVA YHTEISÖ
LUOTTAMUS

Toinen sokraattinen vertaus on, että opettaja on kätilö.

What!??

Richard Maurice Bucke & taito ymmärtää hyvien asioiden päälle

2011-09-22T11:25:00.000-07:00

On kulunut jokunen vuosi siitä, kun Pariisissa satoi rankasti ja poikkesin kuuluisaan Shakespeare-kirjakauppaan, siihen joka sijaitsee aivan Notre Damen kirkon vieressä. Kokemus ei ollut kovinkaan taianomainen, vaikka liike muistuttaa paljon sitä antikvariaattia, johon Bastian Balthasar Bux poikkeaa elokuvassa Päättymätön tarina. Hyllyjen luokittelua oli vaikea hahmottaa ja kirjoja oli ties kuinka monella eri kielellä.

Osuin kuitenkin runohyllylle, josta löysin Walt Whitmanin valittujen runojen edition - yhden niistä monista. Tässä laitoksessa oli poikkeuksellista se, että loppuun oli koottu joukko arvosteluja tai kommentaareja, joita toiset kuuluisat kirjailijat olivat laatineet Whitmanista. Kriitikkojen joukossa esiintyi sellaisia nimiä kuin John Burroughs, Robert Louis Stevenson, Ezra Pound, D. H. Lawrence, James Joyce ja Henry Miller.
Shakepeare and Company (wikipedia)

Whitmanin runot eivät kuitenkaan sillä hetkellä minua kiinnostaneet, sillä olen lukenut Leaves of Grass -teoksesta jo kaksi eri alkukielistä editiota ja useampia suomalaisia käännöksiä (Whitman itse muokkasi jokaista kirjan myöhempää painosta ja lisäsi teokseensa uusia runoja vuosien edetessä). Minua kiinnostivat vain kirjan liitteenä tulevat kritiikit - mutta ei tehnyt mieli ostaa kokonaista valtavan paksua kokoelmateosta. Ajattelin, että tilaan sitten kotona Amazonista. No, eipä tullut tilattua.

Tämän viikon alussa koin suuren havahtumisen, joka oli muhinut monta vuotta jossain aivojen alikulkutunnelissa. Tajusin että Whitman-kritiikkejä voisi löytyä netistä.

Olin osunut käsittämättömään kultasuoneen. Löysin vartissa monta sataa vuosien varrella julkaistua esseetä ja kirjallisuusarvostelua - jotkin sanomalehtijutut olivat jopa samalta vuodelta 1855, jolloin kirjan ensimmäinen painos ilmestyi.

Linkki: Contemporary Reviews 1855

Nyt tarkoitukseni ei ole puhua niinkään Whitmanista, vaan kahdesta muusta herrasta, joihin tutustuin näiden kritiikkien kautta. Taianomaiset tapahtumat eivät toteutuneetkaan Pariisissa, vaan niinkin arkisessa paikassa kuin Internet.

Malcolm Cowley (1898-1989) Wikipedia

Yksi kiehtovimmista artikkeleista, joihin törmäsin, oli nimeltään "Song of Myself" and Indian Philosophy (1959). Siinä etsittiin yhtymäkohtia runoelman ja hindufilosofioiden välillä - ja löydettiinkin melkoinen määrä. Jutun oli kirjoittanut sen niminen heppu kuin Malcolm Cowley. Hän oli tehnyt melkoista taustatutkimusta selvittäessään missä määrin Amerikassa ennen vuotta 1855 oli mahdollisuus päästä käsiksi Bhagavad Gitaan, Upanisadeihin ja vastaaviin Intian klassikoihin. Ilmeisesti Whitman ei ollut lukenut kumpaakaan, mutta kuullut palasia sieltä täältä - orientaalin ihmeistä kyllä keskusteltiin kabineteissa ja päivälehdissä.

Tässä kaikessa ei ollut mitään kovin yllättävää ennen kuin tutkin Wikipediasta mitä Malcolm cowley oli ollut miehiään. Selvisi että hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin saattanut julkisuuteen sellaisen amerikkalaisen matkakirjan kuin On The Road (by Jack Kerouac). Ei siis mikään ihme, jos hän ymmärsi myös Whitmanin dharmaa.

Cosmic Conciousness

Vähintään yhtä nautinnollisen Whitman-esseen oli kirjoittanut Richard Maurice Bucke (1837-1902), joka oli Whitmanin henkilökohtainen ystävä ja jonkinlainen opetuslapsi. Hänen ihailunsa on virkistävää, eikä se tunne rajoja. R. M. Bucke kirjoittaa esimerkiksi näin:

Jeesus näki, mutta ei niin kirkkaasti kuin Whitman.

Toisin sanoen runoilija oli Buckelle jotain vähän samaa kuin Morrissey on Antti Nylenille: ei enempää eikä vähempää kuin toinen tuleminen - mutta vain niille, joilla on kykyä ymmärtää hyvien asioiden päälle.
Bucke ei ole ainoa, joka vertaa Walt Whitmania messiaaseen, sillä myös Robert Louis Stevenson on kirjoittanut esseen nimeltään "The Gospel According to Walt Whitman" (eli "Whitmanin evankeliumi" tai "- ilosanoma"). Bucken ylistys on kuitenkin monta astetta vilpittömämpää ja vailla ironiaa. Olen seuraavassa melko huolettomalla otteella suomentanut hänen kirjoituksensa alun:

Walt Whitman on täydellisin esimerkki, jonka ihmiskunta on toistaiseksi saanut kosmisesta tietoisuudesta. Ensinnäkin hänessä on tuo uusi katsanto kehittynyt pisimmälle - mutta sen lisäksi hän on elänyt modernina aikana ja kuvannut näkemyksiään ajan edellyttämällä konkreettisuudella ja selkeydellä.

Hän kertoo meille arkisten kuvien kautta (tosin ei tietenkään niin kattavasti kuin voisimme toivoa) valaistumisensa hetkestä sekä sen jättämistä oivalluksista ja vavistavista tunteista.
Ei tule ajatella, että Whitman olisi kaiken aikaa elänyt tuossa korkeammassa tilassa, mutta se toistui hänessä silloin tällöin - ja näihin näkyihin palaaminen väheni vuosien vieriessä. Myös ilmestysten väkevyys tuntui laimentuneen kuta vanhemmaksi hän eli.

Whitmanin tapaus on poikkeuksellinen juuri siksi, että olemme voineet tuntea hänen elämänsä koko vaiheet ja vertailla sekä nuorta että kypsää persoonaa. Esimerkiksi vain joitakin vuosia varhaisemmista kirjoituksista emme löydä sitä samaa runoilijanlaatua, joka on hänen valaistumisensa aikaisissa teksteissä. Edes hänen suuri maineensa ei kykene herättämään eloon niitä monia novelleja, joista puuttuu sama säkenöivä voima.

Umpisurkeiden tekeleiden joukosta siis aivan yllättäen nousee esiin Leaves of Grass, jonka jokaisen sivun jokaisen kirjaimen tuleen on kirjoitettu ilmoitus IKUISESTA ELÄMÄSTÄ.

Bucke siis huomauttaa aivan oikein, että Jeesuksen tai Buddhan rinnalla Walt Whitman on korkeampaa laatua eritoten siksi, että hänestä on säilynyt luotettava dokumentti: sekä kuva historiallisesta henkilöstä että hänen omakätinen kirjoituksensa - jotain mitä näiltä toisilta kosmisen tietoisuuden profeetoilta ei ole voitu saada talteen.

Aivan eri kysymys on se, että puhuvatko Jeesus, Buddha tai Whitman ollenkaan samasta asiasta. Tätä meidän on vaikea selvittää, koska uskonnolliset lähteet ovat ristiriitaisia ja epäluotettavia. Kuitenkin jos jotakuta tulee tästä kaikesta syyttää niin ennemmin sitten Jeesusta tai Buddhaa - mitäs eivät omalla nimellään julkaisseet yhtään Best-selleriä!

Uskollinen opetuslapsi Maurice Bucke kuvailee ystävänsä elämänvaiheita hahmottamassaan profetaalisessa kontekstissa näin:

Years he has been guided by this supernational illumination. He has yielded freely to it and obeyed its behests as being from God Himself.

...he says he does know God, and will cling to him though the waves buffet him. The inspiration, the illumination - he is sure that this comes from God. He has no doubt. There can be no doubt of that.

He says: Compared to the flash, the divine illumination, from which they had their origin, how poor and worthless his poems are.

He rallied, and again, it seems, from time to time the vision appeared and the voice whispered... At last, in 1891, at the age of seventy-two, the "brahmic Splendor finally departed.

Amerikkalaiset kirjallisuudentutkijat eivät välttämättä esitä Walt Whitmania aivan samanlaisessa valossa. Kyse ei ole niinkään siitä, että he vieroksuisivat hänen profetaalisia puoliaan - heille vain on ollut tärkeämpää, että Whitman on ennen kaikkea Amerikan Runoilija. Siihen kuvaan ei sovi, että hän saarnaisi jotain itämaisia hindujuttuja.

Monille tavallisille amerikkalaisille lukijoille on myös liian arkaluontoista, jos yhdistetään huorien ja homojen seurassa viihtynyt kulkuri ja nautiskelija kristushahmoon tai edes kristilliseen mystikkoon - vaikka Jeesus olisi tehnyt aivan samaa - siis hengaillut huorien ja muiden yhteiskunnan hylkäämien ihmisten kanssa.

En jatka Whitmanin dharman analyysiä tässä sen laajemmin, mutta pienenä mainoslauseena totean, että esimerkiksi Bucken kirjoituksen tyyli ylittää paikoin kaiken sen eeppisyyden, jonka olemme oppineet tuntemaan enintään jostain Michael Bayn tai James Cameronin toimintaelokuvista. Silti hänen mielipiteensä saattavat samaan aikaan olla vakavasti otettavia.

Olemme kadottaneet jotain oleellista 1800-luvun tavasta sanoa asioita. Monista historiallisista teksteistä löytyy ajatuksia, jotka pätevästi kommentoivat tämän päivän ihmisen maailmankuvaa - asiat on vain sanottu rohkeammin ja suuremmalla sydämellä. Aamenit sille!

AUDIOVISUAALINEN KONVEHTI

2011-09-21T02:24:00.000-07:00

KEIKKARAPORTTI: Solar Apparatus @ Jaala.

Sain viime viikolla mielenkiintoisen Facebook-kutsun. Jaalan kylässä, Hartolan Pienviljelijäyhdistyksen talolla, esiintyisi perjantaina bändi nimeltään The Solar Apparatus. Keikka olisi ilmainen, sillä tarkoitus oli kuvata musiikkivideota pian ilmestyvää levyä ajatellen - sekä tietenkin muuten vain pitää vähän hauskaa ja pyöräyttää dharman pyörää.

Jaalaan matkustaminen oli oma seikkailunsa. Helsingistä ei tietenkään mene suoraan mitään bussia ja Kouvolastakin pääsee vain joidenkin kilometrian päähän. Matkaan kului noin 5 tuntia ja sittenkin tarvittiin noin kymmenen puhelinsoittoa ja vähän hyvien ihmisten laupeutta.

Esiintymispaikan pihalla törmäsin Karhumauriin, joka oli ajanut 120 kilometria vastakkaisesta suunnasta. En yllättynyt, sillä kyseessä oli kuitenkin bändi, jonka jokainen kotimaista proge-skeneä vähänkin seuraava henkilö ehdottomasti halusi nähdä.

Solar Apparatus on eräänlainen taiteellisesti kunnianhimoisempi seuraaja Lauri Kuosan aiemmalle bändille nimeltään The Sun Machine(MySpace), joka julkaisi ainoan levynsä jo 2000-luvun alussa. Sun machinillä oli pari paikallista hittiä Etelä-Karjalassa, mutta sen jälkeen ryhmä kadotti sisäisen yhtenäisyytensä ja määrätietoisuutensa.
Varmaan hajaantumista edisti se, että bändin jäsenet muuttivat moneen kertaan sinne tänne ympäri Suomea eivätkä voineet harjoitella yhdessä säännöllisesti. Sun Machinen live-keikkojen perusteella tiedän, että uusia biisejä on jo pitkään ollut riittävästi toiseen levyyn, mutta albumia ei vain ole kuulunut.

"Hyvää mökki. Skulaa musaa."

Olin innokas näkemään mihin suuntaan aurinko-kojeen musiikki on sittemmin kehittynyt.
Lauri Kuosan kanssa Apparatuksen biisejä on säveltänyt ainakin Otto V., eli Odkid, jolla riittää omiakin levy-projekteja monella nimellä. Jaalassa bändin kokoonpanoon olivat liittyneet myös Oton Sibelius-akatemiasta valmistunut isoveli Ilja V. sekä Juuso Partanen, joka on hankkinut soitto-oppeja Intiasta asti niin kuin Beatlesit aikanaan.

Juuso virittää soitintaan.

Solar Apparatuksen keikka olikin melkoista tykitystä, kunnon hard-core progea King Crimsonin, Yes'sin ja vanhan Genesiksen tyyliin.
Soittajien taito on nykyään aivan toista luokkaa. Eniten musikaalisesta auringonpurkauksesta tuli mieleen King Crimsonin levy Larcs tongs in Aspic. Ja siis nyt en tarkoita vain että bändi olisi ottanut vaikutteita sieltä suunnasta - myös taiteellinen kunnianhimo oli samaa luokkaa.

Ainoa mitä vanhoista Sun machinin ajoista jäin bändissä kaipaamaan on naissolisti. Jos edes jossain biisissä kuluisi naisäänen heleyttä, se voisi tuoda taiteelliseen ja taitavaan äijäbändiin vähän lisää popin keveyttä ja vetovoimaa. Mielestäni Kaisu Hakoma teki aikoinaan hyvää työtä Sun Machinin laulajana, vaikka hän ei ehkä teknisesti ollutkaan niin ammattimainen. Ehkä tykkäsin hänen mukana olostaan juuri siksi, että myöskään itse en ole kovin kultivoitunut musiikkikriitikkona tai hifistelijänä.

Kun Solar Apparatuksen tärkeä ja kauan odotettu levy joulun aikaan ilmestyy niin eiköhän myös keikkoja tulla näkemään lisää - ja toivon mukaan vähän helpommin saavutettavissa paikoissa.

"Pelin avaus, niin sanotusti. Näin voisi sanoa." - Otto V.

Ainakaan aikuisen asenteen puutteesta näitä tyyppejä ei voi syyttää, sillä heti yleisön poistuttua ovet suljettiin ja bändi soitti koko keikan uudestaan - "jotta kameralle saataisiin lisää kuvakulmia", selittää yksi piuhan kanssa juoksevista roudareista.

Itse alan olla pitkän ja raskaan matkanteon jäljiltä jo hyvästi päihtyneessä tilassa. Niinpä odotan hetken keittiössä kahden avatun viinipullon kanssa, jos vaikka saisin seuraa Uutis-Vuoksen kuvaajasta tai edes Sony-musiikin edustajasta. Kaikki ovat kuitenkin salissa räpsimässä kuvia tai säätämässä johtoja.

"Täällä tehdään nyt videoo - kahvit juodaan sit kohta!", huutaa Jarno Rossi, videon ohjaaja keittiön ovella, kun joku soittajista yrittää välissä livahtaa sisään. Rossi tietää miten artistit pidetään kurissa, sillä aiemmin sama mies on tehnyt mm. Pulkkinen tv-sarjaa, Miljonaari-Jussia Ranskan Rivieralla sekä leikannut videoita esim. Brian Enon biisiin.

Vaikka on perjantai, niin näissä kuvauksissa ei viinalla lotrata - hyvä jos nopeat ehtivät savuilla käydä. Niinpä käyn nopeasti kusella ja yritän myös itse kestää seuraavan esityksen läpi pelkällä Pommacilla. Olen suunnitellut, että vielä haastattelen muutamia tyyppejä, enkä haluaisi olla siinä vaiheessa ihan lärvit.

Toinen esitys on jopa ensimmäistä parempi. Soitto kuulostaa rennommalta ja bändi on yhteen nivoutunut. "On melkein maagista kokea tällaista synergiaa" kuulen jonkun sanovan yleisössä.

"Mahtava viikko", kertoo Ilja Venäläinen keikan jälkeen. "Porukan sisäinen henki on ollut uskomaton."

Kyselen videon budjetista ja saan tietää, että yhdistystalon vuokra on koko viikoksi maksanut 100 euroa. Bändi on asunut paikkakunnalla jo edellisestä viikonlopusta asti ja harjoitellut yhdessä. Se näkyi esityksestä - varsinkin jälkimmäisellä kierroksella, kun esiintymisjännitys oli haihtunut.

"Tuli ihmisten kanssa sulauduttua. Tietynlainen egon kuolema, kun menee sinne musiikkiin sisälle. Toivon mukaan dharma siirtyy myös kuulijaan." - Otto V.

Lopuksi vielä linkkejä Solar Apparatuksen fani-sivuille:
Reverbnation
MySpace: Solar Apparatus

Koheltava tutkielma vapaudesta

2011-09-18T23:02:00.000-07:00

Isaiah Berlin piti vuonna 1958 esitelmän, jossa hän kritisoi anglo-amerikkalaisen filosofian perinteitä. Hän moitti aikalaisiaan siitä, että he yhä turvautuivat 1600-luvulla eläneen Thomas Hobbesin luomiin vapauden määritelmiin.

Berlinin mukaan Hobbes määritteli ainoastaan vapauden negatiivisen puolen: sen että yhteiskunta joko kieltää tai sallii jonkin teon - ja korosti, että vapaudella oli myös toinen puoli: että juridisesti vapaaksi määritellyllä henkilöllä on yhteiskunnallisen sallimuksen lisäksi oltava myös taloudelliset ja tekniset lähtökohdat sekä kykyä saavuttaa se mitä hän tavoittelee. Vasta silloin voidaan puhua vapauden toteutumisesta.

Berlinin korostama erottelu on toki merkittävä kehitysaskel vapauskeskustelussa, mutta eniten se havainnollistaa sitä kuinka pieniä tyypilliset kehitysaskelet filosofiassa tuppaavat olemaan.

Viimeisen 30 vuoden aikana on julkaistu lukuisia hienoja tutkielmia vapaudesta, jotka vievät Berlinin erittelyä monta askelta pidemmällä. Harmi vain, että useimmat filosofit eivät ole lainkaan huomanneet näitä tutkielmia - eikä siitä syystä niiden mieltä avartava vaikutus ole ulottunut filosofiseen diskurssiin. Ja ei, en puhu nyt elokuvasta Matrix, jota mm. Radiofilosofit Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna ovat käsitelleet. Puhun toisesta paljon merkittävämmästä elokuvatrilogiasta nimeltään Mies ja alaston ase.

Hei, me pohditaan vapautta!

Palaan hetkeksi Isaiah Berliniin. Hän siis sanoi, että vapautta on kahdenlaista: ensinnäkin negatiivinen vapaus - että laki ei kiellä -, ja toiseksi positiivinen vapaus - että henkilöllä on vaadittavia kykyjä tavoitella unelmiaan ja toteuttaa yhteiskunnalta saamiaan valtuuksia.

Mitä Frank Drebin tarkalleen ottaen tekee kolmen elokuvan verran? a) Hän joutuu toistuvasti toimimaan vastoin esimiestensä käskyjä, ja b) hänellä ei ole liiemmin erityisiä taitoja tai älynlahjoja.

Mies ja alaston ase -elokuvat osoittavat omalla oudolla tavallaan, että positiivisen ja negatiivisen vapauden määritelmässä on suuri ongelma - kummankan puute ei nimittäin näyttäisi pysäyttävän Frank Drebiniä. Kaikki on pohjimmiltaan kiinni yrittelijäisyydestä ja hölmön tuurista.

Itse asiassa 1900-luvun komedia on alusta saakka käsitellyt vapauden teemoja. Chaplinin kulkurihahmon köyhyys ja lainsuojattomuus mahdollistivat hänelle tiettyjä luovia erivapauksia. Kulkuri on vapaampi, koska hänellä on niin vähän hävittävää (ja hävettävää). Komedia saa usein voimansa ristiriidoista ja kuten jo aiemmassa kirjoituksessani totesin, käsityksemme vapaudesta ovat ristiriitoja täynnä. Kulkurin paradoksi on vain yksi monien joukossa.

Systeemi on mätä

Palaan historiassa hieman varhaisemmalle kaudelle. Rooman valtakunnan kultakaudella - siis Keisari Augustuksen aikaan - jolloin kertomuksen mukaan eli monia henkisiä opettajia, jotka julistivat ilosanomaa vapautuksesta. Tuolloin yhteiskunnallinen keskustelu kävi erityisen kuumana Palestiinassa, jossa monet eturyhmät (Monty Pythonin mukaan ainakin Palestiinan kansallinen vapautusrintama ja Palestiinan vapautuksen kansanrintama...) tahtoivat keisarin ja maaherran ohella tuoda esiin oman näkemyksensä ulko- ja sisäpolitiikasta.

Pontius Pilatukset, Herodekset ja hapatustaan tarjoavat fariseukset mainitaan usein Uudessa Testamentissa, koska tarinaan tarvitaan maallinen riistovalta, joka toimii vastakohtana tulevalle Taivasten Valtakunnalle. Pian vapahtajan syntytarinan jälkeen siirrytään kohtaukseen, jossa oman elämänsä Obi-Wan Kenobi Johannes Kastaja on paennut yhteiskuntaa erämaahan, johon hän on perustanut oman terroristileirinsä. Hänen Nasaretilainen serkkunsa puolestaan opettaa, että köyhyys tekee vapaaksi: "myy turha roinasi ja anna rahat köyhille" tai "turha on rikkaan ja työnsä orjuuttaman porvariston haaveilla kameliretkestä Golanin kukkuloille."

Olimme sitten ateisteja tai kristittyjä, on meille ilmiselvää, että Jeesus Nasaretilaisen vapauskäsitys eroaa eräässä suhteessa Isaiah Berlinin vapauskäsityksestä. Jälkimmäinen näkee vapautuksen toteutuvan yhteiskunnan sisällä - ensimmäinen taas etsii vapautta yhteiskunnallisten raamien ulkopuolelta. Kristitty määrittelisi skenaarion ehkä siten, että Pontius Pilatuksen tuomioistuin sijaitsee toisen paljon suuremman tuomioistuimen sisällä. Jeesus kärsii kansan oikeudessa, mutta hän aikoo valittaa korkeimpaan oikeuteen - ja kuten me tiedämme, hän saa valituksensa läpi yhdessä viikonlopussa.

Ateisti hahmottaa asian hieman toisin, mutta uskallan silti käyttää samanlaista analogiaa. Ateistille korkeampi tuomioistuin on fysikaalinen todellisuus. Jos Jeesuksen tai Pilatuksen tuntemassa lakikirjassa on epäselvyyksiä, me voimme vedota täsmällisempään tiedonlähteeseen, eli fysiikan lakiin. Pontius voi ehkä määrätä ihmisen ristiinnaulittavaksi, mutta hän ei voi määrätä tuulta tai sadetta. Uskovaisia ja tiedeihmisiä yhdistää se, että he molemmat opettavat keisarin valtaakin korkeammista voimista.

Kun Thomas Hobbes puhuu vapaudesta, hän puhuu yhteiskunnallisesta vapaudesta. Kun Isaiah Berlin puhuu vapaudesta, hän yhdistää siihen yksilön tiedot ja taidot. Kun Jeesus puhuu vapaudesta, hän viittaa yksilöä ja yhteiskuntaa suurempiin voimiin. Ja kun Frank Drebin astuu ruutuun, kaikki on mahdollista - jopa fysiikan lait saattavat silloin taipua.

Jeesuksesta Dirty Harryyn

Rikoselokuvat ainakin 70-luvulta alkaen keskittyvät hyvin usein poliisin oikeuksien laventamiseen. Yhteiskunta kuvataan viidakkona, jossa vai kovat voivat selvitä. Koska laki ei salli tiettyjä toimenpiteitä, Likainen Harry ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Asetelma on tuttu jo varhaisesta film noirista, jossa kovaksi keitetty etsivä pelaa alamaailman säännöillä.

Vigilante-sankari löytyy miltei kaikista vähänkään menestyneistä toimintaleffoista. James Bondilla on lupa tappaa, Bruce Willisillä on lupa aukoa päätään Die Hardissa ja Mel Gibson on itsetuhoinen hullu Tappavassa aseessa. Vaikka James Bondilla on äärettömmät laajat oikeudet - moraalisesti ajateltuna suorastaan sairaalloisen laaveat - me huomaamme silti, että lähes kaikissa elokuvissa Bond päätyy tilanteeseen, jossa hän joutuu uhmaamaan esivaltansa käskyä. Tilanne on ikään kuin sisään kirjoitettuna hänen hahmoonsa.

Sama vallattomuus ja arvaamattomuus pätee Frank Drebiniin. Tuntuu kuin emme voisi katsojana samaistua yhteenkään toimintaelokuvan päähenkilöön ja nähdä hänessä sankaruutta, ellei hän ensin saisi esimieheltään käskyä lopettaa tutkimukset - ja sitten uhmaisi näitä käskyjä. Itse asiassa: onko ainuttakaan poliisielokuvaa tehty viimeisn 50 vuoden aikana, jossa sankari ei jossain vaiheessa uhmaisi esivaltansa ohjeita?

Erikoisintä tässä kaikessa on se, että samaan aikaan nämä elokuvat tiedostamattaan tekevät uljaita kumarruksia antiikin suuntaan. On nimittäin mahdotonta kuvitella myöskään antiikin draamaa, jossa ei suututettaisi jumalia. Mistä troijan sodan kerrotaan alkaneet? Siitä kun Paris valitsee Afroditen kauneimmaksi ja samalla suututtaa kaksi muuta missikandidaattia. Ja mistä Odysseuksen harharetken johtuvat? Siitä kun hän saa ylleen Poseidonin raivon.

Draaman säännöt sanelevat, että jos pomo on olemassa, hänet täytyy suututtaa, keinolla millä hyvänsä.

Vaikuttaa siltä kuin jo antiikista lähtien kertomuksen sankari voisi tulla vapaaksi yksilöksi ja ihailumme kohteksi vain siten, että hän uhmaa ylempien käskyjä. Draaman maailmassa vapauden kokemus ei siis synny negatiivisesta vapaudesta - eli siitä kun johonki on annettu lupa. Komediaa puolestaan ei voisi perustaa vain positiiviselle vapaudelle - eli keskittyen vain henkilöihin, joilla on kaikki vaadittavat työkalut ja taidot.

Inhimillinen tarina rakentuu vapauden rajojen kohtaamisesta ja ylittämisestä - ja ehkä tärkein edellytys vapauden kokemuksen synnyssä on uhmakkuus ja taisteleminen lähes mahdottomia todennäköisyyksiä vastaan.

ehh, what's up doc?

Frank Drebin on hahmona niin toimiva ehkä siksi, että hänessä yhdistyvät sekä Likaisen Harryn sääntöjä uhmaava toimintasankari että Chaplinin (tai Busten Keatonin) viaton koheltaja. Näiden kahden lisäksi Drebinissä on ripaus Väiski Vemmelsäärtä.

Frank Drebin voi olla palavassa talossa tai lähellä räjähdystä ja seurauksena on vain se, että hänen kasvonsa tummuvat. Seuraavassa ruudussa hänen kasvonsa ovatkin yllättäen puhtaat ja tukka ojennuksessa. Me tuskin sulattaisimme tätä kaikkea, ellemme olisi jo lapsena tottuneet siihen ajatukseen, että elokuvissa kaikki on mahdollista. Mies ja alaston ase -sarjassa tarjolla olevista elokuvan erivapauksista hyödynnetään mehevä siivu.

Teen lopuksi tiivistelmän siitä mitä olen oppinut vapaudesta seuratesani Frank Drebinin edesottamuksia. Uskallan väittää, että se on enemmän kuin mitä opin lukemalla Isaiah Berlinin filosofisia esseitä. Käytän nyt kuitenkin hyväkseni myös berlinin käsitteistöä, sillä en halua väheksyä myöskään hänen merkitystään.

Ensinnäkin elokuvat esittelevät kansantajuisen version vapauden kahdesta ulottuvuudesta:

NEGATIIVINEN VAPAUS = Frank ei saa esimieheltään lupaa, mutta hän yrittää silti. Frank ei saa tyttöystävältään lupaa, mutta hän yrittää silti. Frank saa Englannin kuningattarelta erityisen kiellon, mutta hän yrittää silti.

JOHTOPÄÄTÖS 1: Negatiivinen vapaus tarkoittaa sitä, että sinun ei ole lupa, mutta teet silti.

POSITIIVINEN VAPAUS = Frank ei ymmärrä omaa parastaan, mutta hän yrittää silti. Frankilla ei ole vaadittavia taitoja, mutta hän yrittää silti. Frank epäonnistuu, useita kertoja, mutta hän jatkaa silti yrittämistä.

JOHTOPÄÄTÖS 2: Positiivinen vapaus tarkoittaa sitä, että epäonnistuminen on sallittua, jopa suotavaa, sillä siitä saa hyvät naurut.

Seuraava tärkeä vapauden määritelmä liittyy antiikkiin. Huomasimme siis aiemmasta, että vapauden toteuttaminen vaatii uhmakkuutta, mutta se ei vielä riitä. Vasta korkeampien tahojen raivostuminen toimii riittävänä todisteena siitä, ettei sankari toimi jonkun toisen käskystä vaan omasta tahdostaan.

JOHTOPÄÄTÖS 3: Sankari voi olla täydellisen vapaa vasta, kun hän suututtaa tyttöystävänsä, esimiehensä sekä valtiovallan ja lopulta saa niskoilleen jopa jumalten vihan.

Waking up David

2011-09-15T01:53:00.000-07:00

Jos minulla olisi miljoona euroa tuhlattavaksi, antaisin sen heti David Firthille - sillä ehdolla, että samalla saan palkkata hänelle tuottajan ja personal trainerin. Tuottaja järjestää hänelle kunnolliset studiotilat ja joukon ammattitaitoista apuväkeä - ja personal trainer pitää huolen, että hän herää säännöllisesti, syö hyvin ja keskittyy joka päivä taiteeseensa.

David Firth on nero. Hän on kaikista 2000-luvun taiteilijoista ehkä mieleenpainuvin. Hän on jopa hitusen nerompi kuin Sufjan Stevens tai Wes Anderson. Joku Banksy jää kauas tulemaan. Ongelma on se, että Firthin taidemuoto ei tuota hänelle rahaa tai vakavaa julkisuutta. Hänen Youtube-videoillaan on parhaimmillaan 10 miljoonaa katsojaa, mutta so what - söpöllä kissanpennulla tai hassusti kaatuvalla taaperolla voi olla monta kertaa enemmän klikkauksia.

Parhaiten David Firth tunnetaan animaatiohahmostaan Salad Fingers, josta hän on tehnyt kymmenkunta jaksoa. Ne ovat ihan ok, mutta hänellä on paljon diipimpiäkin juttuja.

Toistaiseksi suurin osa David firthin touhuista on ollut hauskaa kaveripiirin läppää, johon kuka tahansa maailman kaveripiirillistä ihmisistä on saattanut samaistua. Hän on mm. säveltänyt, sanoittanut ja levyttänyt kuvitteellisen ääliö-räppärin musiikkia ja kavereidensa kanssa kuvannut musiikkivideoita.

Youtube: Devvo: Boys on the beach

Devvo on hahmona verrattavissa Krisse Salmiseen tai Marja Tyrniin, mutta toinen Firthin huumoriprojekti on enemmänkin eräänlaista visuaalista flarf-runoutta. Monta vuotta itse asiassa oli epäselvää, kykeneekö yksi ja sama henkilö suoltamaan nettiin niin paljon roskaa vai onko Jarry Jacksonin hahmon takana joku toinen henkilö. Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin David Firth itse.

Linkki: Jerry Jackson

Kuten sanoin, David Firth on ehtinyt kirjoittaa myös vakavampia lyhytelokuvia, usein hyvinkin painajaismaisia ja totisia. Ne liikkuvat mustan huumorin ja autistisen huumoritajuttomuuden rajamailla. Ensimmäinen lyhyt animaatio, jonka hän teki - ainakin hänen omien sanojensa mukaan - on "Scribbler". Suosittelen katsomaan sen, riippumatta siitä iskeekö sinuun Jarry Jacksonin tai Salad Fingersien tyyli.

Linkki: David Firth: Scribbler

Vakavasti otettavien animaatioiden joukkoon lukisin myös seuraavat pätkät.

2005: The Child that smelled odd
The Child that smelled odd

2006: The latest Model
The latest Model

2007: Socklops & Healt Reminder
Socklops
Healt Reminder

2008: Dog of man
Dog of man

2011: Take This pill (Healt reminder 2)
Take this pill

Tässä vain muutamia esimerkkejä. David Firth on tehnyt myös radiokuunnelmia sekä joitakin animaatioita BBC:n tilauksesta. Niistä ehkä paras on
Musical predictions of 2009

Vuosina 2009-2010 Firth yritti keskittää voimiaan ensimmäiseen pitkään animaatioelokuvaan, mutta se koko projekti näyttää sittemmin jääneen jäihin. Blogia Meadow Man ei ole päivitetty yli vuoteen. Pahasti pelkään, että Firthin maanis-depressiivinen ja keskittymishäiriöinen luonteenlaatu sekä hänen huumeisiin ja dokaamiseen keskittyvä ystäväpiirinsä eivät ainakaan vielä salli kokoillan elokuvaan omistautumista. Juuri siksi toivoisin, että hänellä olisi oma manageri ja personal trainer.

Itse asiassa ajattelin, että minä voisin olla se henkilö. Niinpä päätin lähettää BBC:lle sähköpostia, jossa ehdotan, että jos he maksavat minulle lentoliput niin käyn henkilökohtaisesti David Firthin ovella Leedsissä ja sanon että nyt hommiin, niin ja terve vaan, minä olen sinun uusi valmentajasi. Voin vaikka kuukauden tai kaksi oleskella lähiseuduilla ja käydä aina aamukahdeksalta heittämässä kiven artistin ikkunaan - jos vain BBC maksaa minulle Englannissa oleskelusta. Pidän huolta että nero nukkuu riittävästi ja syö terveellisesti.

Jos BBC ei innostu ajatuksesta niin varmuuden vuoksi lähestyn myös Yleisradiota, MTVkolmea, Nelosta ja SUBTV:tä. Palkataan minulle kameramies ja käydään Briteissä tekemässä dokumenttia "Waking up David". Eiköhän siitä synny ihan vakavaa viihdettä. Ja tuskin tarvitaan edes sitä miljoonaa.

PS. Twitterin mukaan David Firth on juuri nyt reisaamassa ympäri Amerikkaa, joten ihan vielä tällä viikolla ei onnistu.

PPS. Psst! Älkää vain kertoko hänelle mitään niin että vierailuni tulee yllätyksenä.

Kolme viisasta apinaa

2011-09-14T02:26:00.001-07:00

SATUKERTOMUS.

wikimedia commons: Three Wise Monkeys

Kauan ennen oman ajanlaskumme alkua, jo ennen Rooman imperiumin syntyä, Kiinassa vallitsi korkealle kehittynyt kulttuuri. Zhou-dynastian valtakaudella 700-400 eaa. Kiina oli jakautunut useisiin virkamiesvaltioihin, joiden yhteiselo oli melko rauhanomaista.
Euroopassa rakenneltiin vielä puisia hevosia, ryösteltiin prinsessoja ja harhailtiin merella, kun idässä oli jo kehittynyt yliopistoja, joissa koulutettiin valtion virkamiehiä. Lännessä miestä määrittivät pronssinen keihäs ja kilpi, idässä taito laskea, lukea ja kirjoittaa.

Kungfu-laotse - wikimedia commons

Tuohon aikaan elivät myös Kiinan tunnetuimmat filosofit Kungfutse ja Laotse. Opiskeluvuosinaan, ennen kuin he olivat saavuttaneet kuuluisuutta, miehet itse asiassa asuivat jonkin aikaa kämppiksinä.

Seuraava tarina kertoo näiden kaverusten yhteiselosta. Se on katkelma kirjoittamastani 12-osaisesta televisiosarjan käsikirjoituksesta.

Episodi 2: "Ei hyvä, ei paha"

Laotsen luokse on saapunut kyläilemään hänen vanha lapsuudenystävänsä. Juotuaan muutaman kupillisen riisiviinaa, ystävä toteaa:
- Laotse ystäväiseni, sinulla on aina tapana sanoa, ettei ole mitään hyvää ilman jotain pahaa, eikä mitään pahaa ilman jotain hyvää. Ja kuitenkin tuo kämppiksesi Kungfutse kulkee ympäriinsä ja neuvoo ihmisiä mitä erilaisemmissa asioissa, painottaen aina: "tuo on hyvää, tuo pahaa". "Etelätuuli tietää hyvää, länsituuli tietää pahaa", "vanhempien kunnioittaminen on hyvää, syljeskeleminen pahaa". Jos mielestäsi kungfutse on erehtynyt niin mikset koskaan keskeytä häntä ja opeta hänelle mitä on Tao?

Laotse vastaa:
- Tuollainen erottelu, jota Kungfutse niin mieluusti harrastaa, ei ole ihmiselle vain hyväksi eikä vain pahaa. Siitä voi seurata jotain hyvää, siitä voi seurata jotain pahaa.

Ystävä ei silti anna periksi:
- Jos kuitenkin ajattelet, että Kungfutse on erehtynyt, niin seuraavan kerran kun tuo huonetoverisi alkaa moralisoida meitä tai edes tarjoaa neuvojaan, minä keskeytän hänet ja intän vastaan.
- Jos haluat toimia niin, pohtii Laotse, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Siitä tuskin seuraa mitään, mikä olisi pelkästään hyvää tai pelkästään pahaa.

Pian Kungfutse saapuukin kotiin partionjohtajien kokouksesta. Heti nähdessään tyhjät kaljapullot pöydällä hän toruu kämppistään ja valittaa, että pöytään jää rumia renkaita. Tuhahdellen Kungfutse kaivaa keittiön lipastosta lasinalusia ja heittää ne pöydälle.
- Käyttäkää näitä, Kungfutse määrää. Silloin Laotsen ystävä aloittaa:
- Oletko varma, ettei pöytä vain kaunistuisi käytössä. Ja kuluuhan tuollaisten tapojen ylläpitämiseen kohtuuttoman paljon pahvia.

Silloin Laotse potkaisee häntä nilkkaan pöydän alla.
- Au! Miksi potkaisit? valittaa ystävä.
- Se, että potkaisin ei ole hyvää eikä pahaa. selittää Laotse. - Mutta pelkään, että nyt Kungfutse varmasti aloittaa väittelyn, joka voi kestää tuntikausia.
- Ehkä en aloitakaan, vastaa Kungfutse. Minun täytyy keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten sen pohtimiseen miten tulevaisuudessa tulen johtamaan tätä valtiota.

- Ehkä valtion johtamisessakin voisi olla apua siitä, että tuntee Taon, ehdottaa Laotsen ystävä. - Tiesitkö sen, ettei maailmassa ole hyvää eikä pahaa? Ne ovat vain sellaisen mielen näkökulmia, joka ei ymmärrä Taon toimintaa ja luonnetta.
- Tuo on varmaan taas jotain Laotsen runollista hölynpölyä, sanoo Kungfutse. - Mutta kansaa johtaessaan maaherran on tärkeää tietää millaiseen hölynpölyyn yksittäiset ihmisen uskovat. Osaisitteko jotenkin tiiviisti selittää mihin tuo filosofia perustuu?

Tarina kolmesta apinasta

Laotse on nyt pakotettu puhumaan. Hän päättää kertoa havainnollistavan tarinan. Naama peruslukemilla Laotse kertoo oppineensa tarinan lapsena Tao-Tao-piirretystä. Panda-äiti esitti sen Tao-Taolle ja hänen orava-ystävilleen eräänä myrskyisenä päivänä, kun satoi ja lapset eivät voineet mennä ulos leikkimään.

- Olipa kerran kolme apinaa, Laotse aloittaa. Yksi apinoista ei nähnyt pahaa, toinen ei kuullut pahaa ja kolmas ei puhunut pahaa. Nämä apinat olivat matkalla vieraan maan läpi, kun he huomasivat, että suuri myrskyrintama lähestyi. Painat pelkäsivät ukkosta suuresti. Yksi apinoista pelkäsi ukkosen jyrähtelyä, toinen apina pelkäsi salamointia ja kolmas apina pelkäsi sadetta ja kastumista.

Apinat näkivät suuren linnan ja päättivät kysyä sieltä suojaa. Linnan edustalla he kuitenkin tapasivat talonpojan, joka varoitti heitä vaarasta. Linnassa kuulemma asui hirmuinen peikko. Kaksi apinoista pelästyivät suuresti talonpojan sanoista, mutta kolmas apina kaivoi juuri sillä hetkellä korviaan, eikä hän ollenkaan kuullut varoitusta. Niinpä hän ennen pitkää suostutteli muut jatkamaan. Rohkeasti apinat astuivat sisään linnan portista.

Linnassa oli hämärää ja sotkuista. Näytti siltä kuin siellä ei olisi käynyt vieraita vuosiin. Samalla salama välähti ja sen valossa apinat näkivät, että valtaistuimella istui ruma ja likainen peikko. Kaksi apinoista kauhistui, mutta yksi apinoista oli juuri sillä hetkellä räpsäyttänyt silmiään. Hän ei nähnyt peikon rumuutta ja niinpä hän lähestyi suurta hahmoa hattu kourassa ja tervehti tätä kohteliaasti.

Peikko oli iloissaan vieraista. Hän kertoi, että oli jo meinannut syödä heidät suihinsa, mutta hänen luonaan kävi niin harvoin näin viisaita ja kohteliaita vieraita. Yleensä vieraat vain karjuivat ja yrittivät tökkiä häntä heinähangoilla ja palavilla soihduilla - mutta nämä apinat tulivatkin kohteliaasti kättelemään.

Peikko kysyi mistä he olivat kuulleet, että hän asui tässä linnassa. Silloin yksi apinoista alkoi kertoa, kuinka talonpoika oli varoittanut heitä hirmuisesta peikosta - toinen yritti samaan aikaan valehdella kuinka kaikki puhuivat peikosta vain hyvää, mutta kolmas ei osannut puhua kenestäkään pahaa: ei peikosta eikä talonpojasta. Hän kertoi kuinka ympärillä asuva väki mitä ilmeisemme eli jonkinlaisessa väärinkäsityksessä, eikä sen vuoksi kukaan uskaltanut koskaan tulla peikon luokse vierailulle.

Peikko oli kiitollinen siitä, että apinat olivat kertoneet hänelle totuuden. Hän päätti heti kutsua luokseen ympäröivien seutujen asukkaat ja osoittaa heille, ettei hänen hirmuisessa maineessaan ollut perää. Kiitokseksi hän tarjosi apinoille yösijan ja altoi heille myös kultaa heidän lähtiessään. Sen jälkeen peikon linna kunnostettiin ja siellä järjestettiin usein juhlia, joihin väkeä saapui läheltä ja kaukaa.

* * *
Kun Laotse on päättänyt kertomuksensa, reagoi Kungfutse tarinaan omalla tulkinnallaan:
- Olipas tyhmä peikko, Kungfutse sanoo. -Hän ei ymmärtänyt mitään yleisistä käyttäytymistavoista. Kukaan olisi tuskin ajatellut hänestä pahaa, jos hän olisi pitänyt huolen linnansa siisteydestä ja omasta ulkonäöstään. Jos on varaa asua linnassa niin kyllä silloin pitäisi myös tajuta joskus pestä naamansa ja palkata hovimestari. Tarinasi osoittaa vain sen, miten tässä maailmassa on aina puutetta hyvistä tavoista. Sujuvan yhteiselämän perusta on se, että kunnoitetaan perinteitä.

Sanottuaan mielipiteensä Kungfutse sulkeutuu omaan huoneeseensa suunnittelemaan vaakunaa tulevalle täydelliselle valtakunnalleen.
Laotsen ystävä sanoo:
- Kungfutse suhtautui tuohon asiaan yllättävän viisaasti.
- Niin, vastaa Laotse. - Se mitä Kungfutse sanoi ei ollut hyvää eikä pahaa.

Spede ja muut kuuluisat keskenjättäjät

2011-09-11T08:17:00.000-07:00

Valitettavasti tämä juttu liittyy Spedeen vain ohimennen. Anteeksi siitä, haluaisin kyllä kirjoittaa herrasta enemmänkin, mutta sen kirjoituksen aika tulee toiste.

Luin YLEn sivuilla artikkelin, josta palasi mieleeni aiemmin suunnittelemani essee. Artikkelissa keksijä ja yrittäjä Raimo Kaukinen kertoi ystävästään Pertti Pasasesta:

Edellistä keksintöä ei ehditty välttämättä edes rakentaa loppuun kun hän oli seuravaan kimpussa.
- Paljon jäi keskeneräiseksi kun tuli aina uusia ideoita. Aina kun saatiin joku valmiiksi niin se unohdettiin ja aloitettiin uusi projekti.

yle.fi/alueet/lahti/2010/05/speden_keksinnot_jatkavat_eloaan_1677142.html

Olen huomannut, että projektien kesken jättäminen ei ole mikään harvinainen ilmiö historiassa. Monet kuuluisat henkilöt ovat kuuluisia juuri tästä piirteestä. He hahmottelevat valtavan määrän taideteoksia, kojeita ja jopa yhteiskuntia, jotka sitten jäävät pelkiksi luonnoksiksi.

Michelangelo maalasi vuosikausia Sikstuksen kappelin kattomaalauksia ja sai työnsä valmiiksi. Leonardo da Vinci on nykyään jopa häntä kuuluisampi, koska häneltä on säilynyt niin paljon kiinnostavia luonnoksia.

Jos Sokrates eläisi meidän ajassamme, hänellä ei olisi asiaa valtion virkaan, koska hänen CV:stään puuttuisivat varsinaiset saavutukset. Mitä teoksia hän elämänsä aikana julkaisi? Ei mitään. Sokrates olisi ehkä tuttu naama jossakin tietyssä kapakassa, mutta ilman julkaisuja hän ei pääsisi esimerkiksi kirjailijaliittoon. Äijähän oli pelkkä haaveilija ja keskenjättäjä.
Tuskin Sokrates olisi saanut valmiiksi Graduaan, saati sitten akateemisen viran edellyttämää väitöskirjaa. Enintään hänet tunnettaisiin kohtalaisen suositusta blogistaan ja muutamasta ärhäkästä yleisönosastokirjoituksesta. Ilman Platonin tekemää jälkityötä me tuskin edes olisimme kuulleet koko tyypistä.

Vasta kuolema viimeistelee

Monet keskenjättäjät saavuttavat varsinaista mainetta vasta kuolemansa jälkeen. Heidän jäämistöstään löytyy kymmenittäin päiväkirjoja ja muistivihkoja, joista kaivetaan esiin ties minkälaisia puolivalmisteita. Kafka jätti jälkeensä pitkälle edenneitä romaaneja. Strukturalisti Ferdinant de Saussuren oppilaat kokosivat hänen kielitieteelliset teoriansa luentomuistiinpanojen avulla - ja myös semiotiikan voimahamo C.S.Peirce kurottiin kasaan julkaisemattomista esseistä.

Toki näiden ihmisten varhainen kuolema selittää jotakin. Kafka kuoli jo 41-vuotiaana ja de Saussure 56-vuotiaana. Peirce kuitenkin eli peräti 73-vuotiaaksi. Miksi he vitkastelivat projektiensa kanssa tai kokonaan luovuttivat?

Myös Wittgenstein oli keskenjättäjä. Hänen tunnetuista teoksistaan valtaosa on julkaistu postyymisti. Esimerkiksi käsite "perheyhtäläisyydet" on peräisin käsin kirjoitetusta muistivihkosesta. Wittgenstein kuitenkin eroaa muista keskenjättäjistä siinä, että hän perusteli oman vastahakoisuutensa.

Ranskalaisten uuden aallon ohjaajien arvostama filosofi Blaise Pascal (1623-1662) muistetaan nykyään ehkä juuri siitä syystä, että hän kuoli nuorena. En tarkoita nyt nuorena kuolemiseen liittyvää myyttistä vetovoimaa vaan sitä, että hänen kuolemansa mahdollisti hänen muistiinpanoihinsa kajoamisen.

Pascalin käsikirjoituksissa käsiteltiin kaikkea maan ja taivaan väliltä, eikä hän itse varmaan olisi koskaan saanut niitä julkaisuvalmiiseen muotoon. Vain joitakin vuosia hänen kuolemansa jälkeen hänen mietelmänsä julkaisiin ja kirjasta tuli hitti. Kuolema oli alentanut itsekritiikkiä sekä keventänyt muita laatukriteerejä ja sitä kautta jouduttanut projektia. Jos Pascal olisi elänyt eläkeikään, hän olisi saattanut kirjoittaa enemmän, mutta myös julkaisu olisi saattanut venyä.

(olen kiitollinen jos keksitte lisää esimerkkejä keskenjättäjistä!)

Keskenjättämisen syyt

Olen itse omalla kahdallani joutunut miettimään sitä, miksi teen aina samaan aikaan kymmentä asiaa, joista lopulta mikään ei valmistu.

Haluan hahmottaa laajoja kokonaisuuksia ja ymmärtää niiden välisiä suhteita. Etsin kaiken aikaa uusia tietämisen alueita. Jos olisin samalla tavoin kiinnostunut tyylillisestä moninaisuudesta, saattaisin julkaista tyylikokeilujen sarjan - mutta paljon vaikeampaa on julkaista aihekokeilujen sarjoja, sekalaisia pohdiskeluja kaikesta. Olen enemmänkin ensyklopedisti ja diletantti kuin yhden aiheen asiantuntija.

Vakavasti otettavaksi dilentantiksi kehittyminen vaatii paljon enemmän vuosia kuin tavallinen maisterintutkinto. Diletantti saattaa pärjätä paremmin trivial pursuitissa, mutta yhteiskunta vaatii selkeitä oppiarvoja ja ammatillisia kokonaisuuksia.

Luovuus on kykyä nähdä yllättäviä yhteyksiä. Luovuus ei ole sotilallista ryhtiä. Se liikkuu aiheen vieressä ja kiipeää puuhun vain saadakseen uudenlaisen näkökulman. Luovuus on uteliasta, nälkäistä ja levotonta. Myös tieteessä tarvitaan tällaista luovuutta. Muuten kaikki vain toistavat sitä mikä heille on opetettu.

Luovan ajattelijan voi kuitenkin olla vaikea pistää luovuudelleen stoppia. Hän ei kestä toista kertaa kulkea samaa ajatuksen polkua. Julkaisu edellyttäisi juuri sitä, että asettaisi aiheelle rajat, leikkaisi sen irti suuremmasta ajatuksenvirrasta ja hioisi reunat sileiksi - ikään kuin aihetta ympäröivässä maastossa ei todellisuudelle olisi tehty minkäänlaista väkivaltaa.

Jossain matkaohjelmassa ihmeteltiin sitä kun paikallisella torilla kananpojille oli kynimisen ja teurastamisen jälkeen jätetty karvaiset kynnet. Se näytti irvokkaalta. Ne olivat ikään kuin muistutus siitä, että lautasella olevan lihan juuret jatkuvat jonnekin keittiön ulkopulelle. Jalat eivät olleetkaan syntyjään tyngät vaan niillä oli kävelty. Ehkä myöskään paistetun linnun kaula ei ollut syntyjään tynkä vaan siinä oli sijainnut pää, nokka, heltat, kanansilmät. Ajatus on kauhistuttava.

Myös kirjan julkaisuun liittyy jotain veristä ja kammottavaa. Niin kauan kun projekti on kesken, se on elossa. Se hapuilee kaikkiin suuntiin ja löytää yhteyksiä. Sillä on valtava potentiaali kasvaa ja kurottaa.

Viimeistely on kynimistä. Kynitään sulat ja valutetaan ulos veri. Kustantamossa teksti pistetään uuniin ja siihen liitetään asiaankuuluvat mausteet. Kirjan kannet ovat kuin arkun kannet. Kansi kiinni ja sillä hetkellä yksi luova elämänvaihe on päättynyt.

Huomio hajaantuu, katkeaa ja vaihtaa suuntaa

Psykologi tai lääkäri saattaisi olla eri mieltä keskenjättämisen vaikutteista. Monet taiteilijat ja filosofit ovat impulsiivisia ja kärsivät kroonisesta hajamielisyydestä. He eivät jätä kesken ainoastaan teoksiaan, he saattavat sen lisäksi unohtaa kengännauhat auki, voipaketin pöydälle tai jopa jättää oven selkosen selälleen. Tämän lisäksi heidän asuntonsa ja työtilansa ovat epäsiistejä ja käsiala heittelehtii vaikeasti.

Luovuuden hurma ja voimakas keskittyminen saa aikaan sen, ettei henkilö ehkä ollenkaan kuule, kun häntä puhutellaan. Hän myös myöhästyy toistuvasti sovituista tapaamisista ja tekee yksinkertaisissa tehtävissä huolimattomuusvirheitä. Mitä helpompi tehtävä, sen vaikeampaa hänen on keskittyä aiheseen ja saattaa sitä valmiiksi. Hän myös helposti vajoaa ajatuksiinsa, eikä hänen kasvojensa ilme muutu moneen minuuttiin.

Luova älykkyys joko suoraan neurologisesti liittyy AD-HD-oireisiin tai ne sosiaalisesti korostavat toistensa ilmitulemista. Kummankin taustalla vaikuttaa dopamiinin epäsäännöllinen toiminta aivoissa. Dopamiini selittää myös sitä miksi niin monet taiteilijat ja akateemiset ihmiset juovat säännöllisesti. Alkoholi toimii korvikkeena, jos olo on levoton ja keskittyminen hajaantunut. Se tasapainottaa oloa ja auttaa keskittymään, koska se lisää dopamiinin määrää aivoissa.

Dopamiini saa meidät tuntemaan, että jokin asia on tärkeä. Se voimistaa keskittymistä ja sen erittyminen lisääntyy, kun joudumme tiukkaa keskittymistä vaativiin tilanteisiin. Keskittymisen jälkeen olo on hutera - ja tekee mieli ryyppyä.

Kuka tahansa voi kokea dopamiinihurman ja sitä seuraavan heikotuksen esimerkiksi pääsykokeissa tai ylioppilaskirjoituksissa. Taiteilija eroaa tavallisesta ihmisestä siinä, että hän saattaa joutua inspiroituneeseen tilaan ilman mitään näkyvää syytä. Olosuhteet eivät ratkaise vaan enemmänkin aivojen kemia. Yhtäkkiä hän vain maalaa tai kirjoittaa, eikä moneen tuntiin välitä mistään muusta. Hän unohtaa syödä ja nukkua, koska asia näyttäytyy hänelle niin merkityksellisenä.

Seuraavana päivänä vauhkoaja joko jatkaa maniaansa tai sitten hän vaikuttaa melkein kuin krapulaiselta. Hän katsoo kaukaisuuteen éikä jaksa oikein keskittyä. On mahdollista myös, että hän pitää aikaansaannoksiaan surkeina ja heittää kaiken roskiin. Hänen aivojensa dopamiinitaso on laskenut alhaiseksi - tai toleranssi noussut ja reseptorit lakanneet reagoimasta.

AD-HD-ihmiset ovat taipuvaisempia luovuuteen, koska he ampautuvat sivupoluille ja kokevat hetken ajan jonkin asian erittäin tärkeäksi. Samaan aikaan he ovat myös taipuvaisempia henkiseen ja ällliseen uupumiseen, laiskotteluun, vetelehtimiseen, huolimattomuuteen. He eivät jaksa keskittyä, heitä ei kiinnosta, he unohtelevat ja jättävät tehtävät kesken. Heidän aivojensa dopamiiniaste vaihtelee hyvin korkeasta hyvin matalaan.

Koulut ja yhteiskunta arvostavat tasaista jälkeä. Sellainen oppilas tai työntekijä on helpommin hallittava, joka tekee hommat ajallaan ja juuri siten kuin häneltä odotetaan. Tätä pidetään nykyään suorastaan itsestäänselvyytenä. AD-HD-henkilö saattaa jonakin päivänä loistaa, olla innokkaampi ja parempi kuin kukaan - mutta seuraavana päivänä hän ei edes saavu töihin. Hän vain unohti. Hän luuli, että oli sunnuntai. Tai sitten hän saapuu, mutta haukottelee näkyvästi ja uppoaa omiin ajatuksiinsa. Kaikki tietävät, että hänen tasonsa on parhaimmillaan korkea ja siksi hän näyttäisi usein alisuorittavan. Häntä on vaikea motivoida, jos hän on siinä tilassa.

Tehokkuus ja aikaansaamattomuus ovat tavallaan saman asian kaksi puolta: hetkellinen yliteho kuluttaa voimavarat. AD-HD muistuttaa henkisesti pikajuoksijaa. Hän tekee kyllä komeita spurtteja, mutta sen jälkeen koko keho on hapoilla monta päivää. Voimiaan säästelevä hölkkääjä saa elämässään kasaan enemmän kilometrejä - ja monissa ammateissa mitataan pitkän aikavälin keskiarvoa, ei niinkään hetkellistä huipputasoa.

Sivupolku AD-HD-aiheeseen

Yhteiskunnan näkökulmasta ongelmana näyttäytyy myös kurittomuus. Jos dopamiinitaso on romahtanut, edes uhkailu tai kiristäminen eivät välttämättä auta. Edes se ei auta, että kenraali määrää. Henkilö ei näytä tajuavan omaa parastaan. Ura, elämä ja maailmankaikkeus - yhtä yhdentekevää kaikki. Jos AD-HD on huonolla tuulella, hän niskuroi ja syyttää koko tehtävää järjettömäksi. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa mikään juuri nyt (paitsi ehkä jotain makeaa tekisi mieli). Kiinnostusmittari on nyt punaisella.

Jos mieliala heittelehtii riittävästi niin myöskään lakia ei kohtaan ei löydy kunnioitusta. Tilastollisesti AD-HD on yliedustettuna sekä vankiloissa että Mensassa. Mensan yliedustus luultavimmin johtuu siitä, että älykäs, mutta levoton ja hajakeskittyvä ihminen on motivoituneempi osallistumaan älykkyystestiin, koska hänellä on enemmän todistettavaa itselleen ja muille. Hän haluaa näyttää, että huono koulutodistus tai toistuvat potkut eivät johdu siitä että hän olisi tyhmä.

Nykyiset AD-HD-diagnoosit ovat monella tapaa puutteellisia. Pahin epäkohta on tietenkin se, jos ADHD määritellään sairaudeksi tai aivojen häiriöksi. AD-HD voi yksilön tai pienen ryhmän kannalta toki olla vaivaksi, mutta suurempi yhteisö - varsinkin kivikautinen yhteisö - hyötyy siitä, että joku ottaa enemmän riskejä ja kohdistaa huomionsa eri suuntaan kuin muut. Ihmisten persoonallinen erilaisuus on myös kehittänyt lajimme sosiaalista älykkyyttä. Erilaisille ihmisille on keksitty töitä niin kauan kun kyse on ollut sukulaisista. Nykyään työmarkkinat eivät jousta samalla tavoin. Jotain tyyppiä ei voi vain palkata hommiin, koska hänellä on kykyjä. Koulutuksessa ja työajoissa vaaditaan pitkäjänteisyyttä. Myös itse työ saattaa olla tylsää ja esimies kusipää. Ei voi sooloilla.

Häiriökäyttäytyminen on eri asia kuin biologinen häiriö. Vilkkaudessa ja kurittomuudessa on toki astevaihtelua. Aivan varmasti jotkut ovat niin pahoja tapauksia, että ovat suureksi vaivaksi muille. Joillakin lapsilla saattaa olla myös fyysisiä arpia tai kehityshäiriöitä aivoissa. Tieteellisesti emme kuitenkaan saisi sokeutua sille, että uuden diagnoosin suurimmat taustasyyt ovat nykyisessä kulttuurissamme: koulujen yhdenmukaisyyden tai kuuliaisuuden vaatimuksessa ja koulujen reserssien vähenemisessä. Luokkakoot suurenevat, erityisopetusta karsitaan. Karkit ja limut heilauttavat verensokeria, jotka entisestään keikuttaa aivojen kemiaa. Koko kaaoksen keskellä on helppo kohdistaa syyttävä sormi yksilöön, joka meuhkaa muita enemmän.

Keskenjättämisen vaikutukset

Keskenjättämisen vaikutukset ovat vakavat sekä henkilölle itselleen että yhteiskunnalle. Minun on esimerkiksi vaikea pyytää kustantamolta ennakkoa, vaikka olen kirjoittanut kevään ja kesän aikana tuhat liuskaa tekstiä. Ongelma on se, että olen kirjoittanut yhtä aikaa ainakin seitsemää tulevaa kirjaa - kutakin niistä kolmanneksen tai puolet.

Keskenjättäjät kärsivät köyhyydestä, vaikka tekisivät paljon töitä. Maalari saattaa esimerkiksi maalata 30 valmista taulua, mutta hän ei saa aikaiseksi näyttelyä. Hän ei myöskään tarjoa taulujaan mihinkään myyntiin. Hän on ikään kuin unohtanut niiden olemassaolon. Jokin vaihe projektista aiheuttaa sen, että palkkio jää kokonaan saamatta.

Urheilussa 90% keskittyminen tuottaa 50% tuloksen, mutta Taiteessa 90% omistautuminen tuottaa 0% palkkaa - ellei ole saanut ennakkoa tai apurahoja. Taiteilijan miltei täytyy kuolla ennen kuin projektit saa julistaa valmiiksi - eikä keskeneräistä työtä saa katsoa - miksi muka ei?! Ehkä jonkun pitäisi tulla ja repiä puolivalmiit työt nerojen käsistä. Tuskin yleisöstä kovin moni edes huomaisi jos taulu tai romaani on jäänyt kesken. Antaa mennä vaan maailmalle! Ei niitä lapsiakaan voi loppuun asti kasvattaa.

Apurahojen sijaan olisi hyvä, jos valtio nimittäisi taiteilijoiden tueksi muutaman personal trainerin, ammattimaisen hoputtajan. Taiteilijavalömentaja saisi säännöllistä palkkaa siitä, että hän vierailisi satunnaisessa työhuoneessa tai ateljeessa, katselisi ympärillee ja lukisi käsikirjoituksia. Jos hän näkisi jotain valmista, hän yksinkertaisesti repisi teokset taitelijoiden käsistä - tai ehkä hän vierailisi yöllä, kun he nukkuvat. Hän valikoisi teoksista lähestulkoon valmiit ja sitten saattaisi ne julkisuuteen. Taiteilijat saisivat korvauksen työstään ja samalla ateljeehen tulisi tyhjää tilaa jollekin uudelle.

Kyllähän hedelmätkin poimitaan nykyään raakoina ja ne kypsyvät vasta kaupossa - miksei sitten taidettakin voisi vähän hoputtaa?

Taiteilijoiden täydellisyydentavoittelu ja neuroottinen näpertäminen on tunnettu ongelma, mutta entä sitten tieteessä? Myös Darwinista uhkasi tulla keskenjättäjä. Hän näpersi teoriaansa kymmenen vuotta ja julkaisi sen vasta kun joku toinen tutkija uhkasi ehtiä hänen edelleen. Paremmissa olosuhteissa Darwin olisi saattanut hioa kirjaansa 20 vuotta ja sitten yhdessä hulluudenpuuskassa heittää sen takkaan - tai vaikka jäädä hevoskärryjen alle ja haudata ideat mukanaan.

Tieteen kehitystä hidastaa se, että niin monet keksijät ja tutkijat tahtovat viimeistellä työnsä ennen kuin julkaisevat niitä. Aivan turhaan kiinnitetään huomiota pieniin yksityiskohtiin ja tyyliseikkoihin, kun tieteellinen yhteisö voisi puolet lyhyemmässä ajassa viimeistellä ajatuksen. Kunnianhimoiselle keksijälle ei aina riitä se, että hänet osittain yhdistetään johonkin keksintöön. Häm haluavat saada keksinnöstään täyden kunnian eikä jakaa sitä minkään laitoksen tai työryhmän kanssa. Keskenjättämisen suurin syy saattaakin piillä vain typerässä ylpeydessä.

Tai ehkä joillekin käy niin kuin Spedelle. Ideoita on vain kertakaikkiaan liikaa. Jos kaveri tekee 30 leffaa ja hyppää narua televisio-ohjelmassa, kuinka hänellä vielä riittäisi aikaa patenttihakemusten kyhäämiseen. Pakko tyytyä luonnoksiin ja tehdä niin kuin Mikki Hiirelle aikoinaan: raapustus paperinenäliinan kulmaan ja poika ulos maailmalle.

SIENIBLOGI

2011-09-07T05:52:00.000-07:00

UTULAN KYLÄN SIENISAFARI 2011.

Elokuun viimeisenä viikonloppuna kävimme Ruokolahdella mökkireissulla. Monta viikkoa kestäneiden sateiden jäljiltä metsä kuhisi tatteja ja muita ruokasieniä. Sieniä oli melkein yhtä paljon kuin hirvikärpäsiä.

Lauantaina oli kaunis sää. Taivas oli pilvetön ja varjossa oli 24 astetta lämmintä. Sadan metrin säteellä talosta löytyi jo päivän ateriat kolmelle ihmiselle. Myöhemmin käytiin tutulla kanttarelli-apajalla.

Ekan päivän saalis
Taaempana viinihaperoita, karvarouskuja ja kanttarelleja. Edempänä herkkutatteja ja kouvunpunikkitatteja sekä niistä oikealla muutama kelta- ja isohapero. Etualalla kehnäsieniä, joita epäilin myös herkkusieniksi, koska niissä oli hento aniksen tuoksu.

Tässä kehnäsienistä vähän parempi kuva:
Kehnäsieniä?

Kehnäsienien tai herkkusienien syöminen arvelutti, koska samalla alueella kasvaa paljon samannäköisiä myrkkysieniä. Lopulta nämäkin jäivät syömättä, vaikka olivat hyvälaatuisia. Suurin syy oli se, että löysimme niin paljon tatteja ja kanttarelleja.

Seuraavassa kuvassa on rinnakkain kehnäsieni (kuvassa oikealla) sekä ylhäältä katsottuna hyvin samannäköinen kärpässieni. Toisen sienen tunnisti kärpässieneksi vasta nostettuaan sen maasta. Myrkkysienen jalassa, maan alla piilossa on valtavan kokoinen tuppi (vasemmalla):

Vasemmalla ruso- tai kangaskärpässieni?

Mökin pihalla kasvavan koivun juuresta löytyi myös pieniä lahottajasieniä tai loisia, jotka paljastuivat mesisieniksi. En ole aiemmin syönyt niitä, mutta nyt uskalsin testata, kun olivat niin tyrkyllä. Yksi mesinienen tunnusmerkki oli se, että koivu, jonka juuressa sienet kasvoivat oli yhä elävä. Tunnistamista helpotti myös se, että samoja sieniä oli monen ikäisiä.

mesisieniä kahdessa kerroksessa

Meidän perheessä lahopuissa kasvavia mesisieniä tai koivunkantosieniä ei ole pidetty minään, mutta täytynee vastaisuudessa olla valppaana. Koivunkantosienet ovat haluttua herkkua tietyissä perinteisissä sienisuvuissa ja venäläiset ovat hulluina mesisieniin.

Kapteenin loki, Päivä 2:

Sunnuntaiaamuna paistoimme munakkaan tateista. Karvarouskut oli ryöpätty ja verannalla jökötti kaksi ämpärillistä kanttarelleja.

Tänään oli syytä hakeutua syvemmälle metsään ja ottaa tähtäimeksi jotain eksoottisempaa. Herkkusienet, lampaankäävät tai sinivalmuskat olisivat tuoneet vaihtelua ruokavalioon ja piristäneet miehistön mielialaa. Erinäiset haperot, joita lähimetsä oli pulloillaan, eivät olisi voineet enää vähempää kiinnostaa.

Mustikat nostivat retkikuntamme moraalia ja pian saimme näkyviimme jo jotain siniviolettia ja metallinkiiltävää. Mukana ei ollut kunnollista hakuteosta, eikä paikallinen intiaanioppaamme osannut myöskään sanoa oliko kyseessä sinivalmuska vaiko sittenkin löyhkäseitikki.

Halkaistu sinilöyhkävalmukki.

Näitä sinertäviä sieniä joka tapauksessa löytyi alueelta useampiakin. Joidenkin jaloissa oli selkeästi tunnistettavaa oranssia seittiä ja niinpä päätimme heittää muutkin sinertävät löydöksemme pöpelikköön. Murretun lakin tuoksu muistutti hieman palavaa autonrengasta - tosin ehkä tavallista herkullisempaa palavaa autonrengasta.

Toisen päivän pelastus oli löytö, jonka teki Gurdjieff-seurasta palkkaamamme ortidoksi-shamaani. Hän oli törmännyt mustikkareissullaan vaaleisiin orakkaisiin.

Itse ihmettelin tätä kaunista pantterikärpässientä, josta joku oli puraissut palasen.

Jokin pantteria muistuttava ruskea kärpässieni Suomestakin kai löytyy, joka ei ole tappavan myrkyllinen, mutta itse tuskin uskallan poimia edes ukonsieniä.

Tässä vielä kuva toisen päivän saldosta. Auton peräkärryyn ei mahtunut enempää tatteja, joten säästimme vain ne, jotka olivat madottomia ja kiinteitä. Kuvassa alhaalla näkyy myös muutama nuori maamuna. Nekin kelpaavat ruoaksi.
Sunnuntain saalista.

Vapauden paradoksit, osa 1

2011-09-06T01:27:00.000-07:00

Joitakin vuosia sitten kirjoitin montakin hapuilevaa versiotan saman nimisestä esseestä, tosin tuolloin otsikko oli vielä yksikössä: Vapauden paradoksi. Tilanne muuttui, kun löysin TEDtalks:ista luennon nimeltään
The Paradox of Choice

Ilmeni että videolla puhuttiin melko lailla eri asiasta, mutta se ei missään määrin haitannut. Itse olin pohtinut teoreettisempia näkökulmia, mutta Barry Schwartzin "Valinnan paradoksissa" oli kyse valintojen lisääntymisen ja ihmisten vapaudentunteen sekä (post)modernin ahdistuksen välisestä suhteesta - ja hänen lähestymistapansa oli virkistävän käytännönläheinen. Kun ihmisten päivittäisten valintojen määrä lisääntyi, he kokivat yllättäen olevansa vähemmän vapaita kuin ennen - sikäli kuin tässä havainnossa edes on mitään yllättävää. Nyt joka tapauksessa tiesin, että asiaa oli tutkittu ja ilmiölle oli mietitty myös konkreettisia syitä.

Valintojen lisääntyessä lisääntyi ahdistus, ja selityksiä saattoi löytää useita. (Nyt en aio katsella videota, palautan vain muistikuvia muutaman vuoden takaa. Jotkin selitykset saattavat olla itse keksimiäni tai muista lähteistä. Katselen videon vasta julkaistuani tämän tekstin, sillä olen kiinnostunut testaamaan muistini epäluotettavuutta.)

Ahdistys, nyt

Miksi siis ahdistus lisääntyi? Yksi syy on se, että vähä vähältä olemme tulleet yhä riippuvaisemmiksi "asiantuntijoista". Vaikeissa valintatilanteissa itsetuntomme kokee kolauksen, koska huomaamme olevamme ihan pihalla uusimmista ilmiöistä. Esimerkiksi autoa tai tietokonetta valittaessa on strategioita, joita täytyy punnita: kysyä suoraan jonkun viisaamman neuvoa - tai tutkia vaihtoehdot itse. Useimmat valinnan strategioista ensin riistävät meitä vapauden tunteen ja sitten vielä syyllistävät huonosta valmistautumisesta.

Silkka vaihtoehtojen määrä saa meidät hämmentymään. Kauppiaat voivat hyödyntää tätä hämmennystä myymällä meille huonoja tai tarpeettomia tavaroita. Itse asiassa valintojen lisääntyminen ei niinkään ole ostajan etu vaan myyjän. Kilpailu pitää hinnat toki alempana kuin monopoli - ja pakottaa firmat jatkuvaan kehitystyöhön - mutta negatiiviset seurauksia ovat muun muassa tavaran lyhyt käyttöikä ja se että ominaisuudet jäävät suurimmaksi osaksi vieraiksi. Kännyköistäkin löytyisi paljon sovelluksia, joita en ole kertaakaan kokeillut käyttää. Myyjä on yleensä ehtinyt paremmin perehtyä asiaan, joten hänellä on henkinen yliote.

Vaihtoehtojen järjettömän lisääntymisen seurauksena monilla epäsosiaalisilla ja syrjäytyneillä ihmisillä on suuria valintapelkoja - vaihtoehtojen valtaisat määrät laukaisevat paniikkireaktioita jopa muuten aivan tavallisissa ihmisissä. Keskiluokkaiset perheet suosivat ulkomailla MacDonaldsia ehkä siksi, että kaikki uuden kulttuurin oudot valintatilanteet - joihin heillä ei ole valmiita skeemoja - ovat väsyttäneet heidät päivän varrella niin, että tutut valintatilanteet tuntuvat turvallisilta. Mäkkärissä syöminen on turvallista juuri siksi ettei siihen varsinaisesti edes liity valintoja - jokainen perheenjäsen tietää jo valmiiksi mitä hän tahtoo tilata. Hampurilaisravintola tuntuu hetken aikaa paluulta kotiseudulle, se on universaali uusien asioiden oppimisesta vapautumisen ja valintapaineiden hellittämisen temppeli - eräänlainen merimieskirkko, jossa puhutaan tuttua kieltä.

Uupumuksesta vielä

Pitkään uskottiin, että ihmisen aivot kuluttavat energiaa saman verran riippumatta siitä käytämmekö niitä aktiivisesti vai emme. Tästä tehtiin se johtopäätös, että aivot eivät voisi väsyä. Nykyään on kuitenkin löytynyt monia viitteita siihen, että uusien asioiden oppiminen ja valintojen suorittaminen johtaa hyvinkin konkreettiseen uupumiseen ja tämän jälkeen ihminen myös tarvitsee enemmän unta. Juuri unen merkitys älykkyydelle ja oppimiselle on suuri käänne, sillä aiemmin monet nerot - kuten da Vinci - kehittivät tekniikoita, joilla pystyivät lisäämään työtunteja ja vähentämään unta. Uskon, että monet lapsinerojen kokemat älylliset taantumat myöhemmällä iällä ovat johtuneet siitä, että he eivät ole enää arvostaneet unta vaan nukkuneet vuosikausia vain 6 tuntia yössä. Sanon tämän myös siksi, että arvostan suuresti pitkiä aamu-unia ja pidän unenlahjoja suorastaan hyveenä.

Käsittelin asiaa jo kirjoituksessani Valintaväsymys, mutta palaan aiheeseen tämän verran: jokainen valintatilanne on energiaa kuluttava ponnistelu, johon ihminen vaistonvaraisesti epäröi ryhtyä. Nyky-yhteiskunnassa jo pelkkä ruokakaupassa käyminen tarjoaa niin paljon valintoja, että ihminen antautuu sen vuoksi mainoksille ja asiantuntijoiden suostuttelulle. Valintojen eksponetiaalinen kasvu on saanut aikaan sen, että ihmiset valinnoista väsyneinä päätyvät manipulaation uhreiksi. Mitä enemmän ihmisiä pommitetaan vaihtoehdoilla, sitä vähemmän he kokevat, että heillä on aitoa vapautta. Tämä kokemus on realistinen, sillä tutkimukset osoittavat valminnoista väsyneen ihmisen olevan helpommin suostuteltavissa.

Aikuiset tuntevat vähemmän ahdistusta kuin teini-ikäiset, sillä heillä on suojanaan niin paljon rutiineja. Ruokakaupassa aikuinen tietää jo valmiiksi mitä merkkiä hän kannattaa. Hän poimii koriinsa Oltermannit, Ruispalat ja Karhu III:set asiaa sen kummemmin miettimättä.

Nuorten kokema ahdistus ja turvattomuus ei tule lisääntymään sitä myötä, että lisäämme vaihtoehtoja. Esimerkiksi yliopistossa vaihtoehtojen ja niin sanotun "akateemisen vapauden" lisääntyminen on johtanut vain tutkintojen suoritusaikojen venymiseen. Samoin luokattomat lukiot ja muut vastaavat uudistukset eivät ole tuottaneet mitään kummoisia kehityksiä - ainakaan kansainvälisten mittareiden perusteella. Mitä enemmän ihmisiä väsytetään valinnoilla, sitä enemmän he väsyvät. Niin yksinkertaista se on. Kenelle tahansa käy lopulta niin kuin lomailevalle perheelle Kreikan aurinkorannalla - hän päätyy Mäkkäriin syömään, koska se on helpointa - koska muuhun ei ole voimia.

FREEDOM to the MAX!

Historiallisesti vapauden kriitti on tabu, sillä viimeiset 20 vuotta olemme ylpeilleet sillä, että kaupoissa on 30 eri jugurttimerkkiä - toisin kuin Itä-Saksassa tai muissa maissa Muurin tuolla puolen, jossa valtion myöntämien monopolien suojissa valmistettiin vain yhtä merkkiä autoja ja sukkahousuja - ja lopulta niidenkin valmistui takkuili.

Vaihtoehtojen ja kilpailun suosiminen taloudessa on toki parempi kuin monopoli, mutta meidän tulisi havahtua siihen, kuinka pahasti olemme hurahtaneet toiseen ääripäähän. Ihmiset eivät enää kestä enempää valintatilanteita. Meidän aivojemme kyky prosessoida vaihtoehtoja liikkuu jo kivuliailla rajoilla. Kuka haluaisi kuluttaa kaiken aikansa valintoihin? Otatko 7%, 15%, 22%, 30% vai peräti 40% juustoa? Anteeksi, mutta jono etenee, et ehdi lukea kaikkien valintaselostetta! Sitä paitsi et edes tahtoisi tietää millä juustojen rasva on korvattu ja kuinka maku on saatu muistuttamaan alkuperäiseksi!

Ruoan laadun heikkeneminen on tapahtunut sen turvin, että ihmiset on ensin hämmennetty vaihtoehdoilla ja sitten paljouden turvin kaikki laadukkaat, alkuperäiset vaihtoehdot on poistettu. Ihmisillä on kyllä mistä valita, mutta kaikki uudet vaihtoehdot ovat huonompia kuin se yksi, silloin kuin oli vain se yksi.

Hiekkalaatikot ja putkijuoksut

Tietokonepeleissä on muutamia lajityyppejä, jotka paljastavat jotakin oleellista ihmisten taipumuksista ja toiveista. Jotkin pelit ovat pelkkiä putkijuoksuja, joissa tarina on ennalta käsikirjoitettu. Voit vapaasti kokeilla kaikkia kolmea ovea, mutta vain yksi niistä aukenee.

Toinen lajityyppi on nimeltään hiekkalaatikkopeli, esimeksi Grand Theft Auto tai Fallout 3. Tällaisissa peleissä kulkusuuntaa tai haasteiden ratkaisun järjestystä ei ole ennalta päätetty. En tiedä onko näitä pelejä aiemmin kukaan verrannut yhteiskuntajärjestelmiin, mutta joka tapauksessa tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyy.

Kiinassa ihmisten ammatilliset mahdollisuudet on pitkälti valtion toimesta säädelty. Samoin on säädelty mitä on luvallista näiden ammattien sisällä sanoa tai tehdä. Kiina on siis esimerkki putkijuoksusta.

Yhdysvallat on tavattu pitää suurena hiekkalaatikkona, mutta tietenkään asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Yksilön mahdollisuuksia myös rajoittavat monet asiat. Yhdysvaltoja voisi verrata roolipeliin, jossa maailma on kylläkin melko avoin, mutta jossa henkilön hahmoluokka ratkaisee hänen myöhemmät ominaisuutensa. Jos henkilö on syntynyt heltiaksi tai kääpiöksi, hänelle suositellaan sen mukaan tiettyjä valmiita kehityspolkuja.

Tärkein kysymys kaiken tämän keskellä on tietenkin se, millaisten pelien pelaaminen tekee ihmisen onnelliseksi? Vastaus ei ole selkeä. Jotkut tykkäävät enemmän putkijuoksuista ja jotkut vapaammista valintatilanteista.

Jos joskus luodaan täydellisen koukuttava tietokonemaailma niin ehkä se voi antaa meille osviittaa siihen, millaiset vapausolosuhteet ihmisolennolle parhaiten soveltuvat. Pelottavaa on ajatella, että juuri sopivan vapaassa ja rajoittavassa yhteiskunnassa yksilö ei ehkä enää keksisi kyseenalaistaa oikeuksiaan ja koko vapauden filosofia kadottaisi mielenkiintonsa.

Filosofian tukkapölly

2011-09-05T02:49:00.000-07:00

Viime kuussa käsittelin vapauden kysymyksiä kirjoituksessani Valintaväsymys. Tänään ajattelin palata askelen taaksepäin ja pohjustaa paremmin ajatuksiani vapaudesta. Olen kirjoittanut aiheesta useita esseitä, mutten ole julkaissut niistä ainuttakaan. Syy on se, että olen etsinyt hyvää filosofista pohjaa, jolta ponnistaa. Nyt viimein myönnän, ettei sellaista olekaan. Koko länsimaisen vapaudenfilosofian perustus on mätä.

Jo muutama vuosi sitten aloin hahmottaa ongelman laajuutta, kun osallistuin englanninkieliselle Philosophy of freedom -kurssille. Opettajassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta valitettavasti kurssi pohjautui viimeaikaiseen - siis viimeisen sadan vuoden - kirjalliseen keskusteluun, kirjoihin ja artikkeleihin. Tutustuimme moniin ajattelijoihin, mutta emme juurikaan edenneet kysymyksissä. Koko 1900-luvun vapauden diskurssi pyöritteli muutamaa teemaa - ja jostain syystä kaikkein tärkeimpänä asiana pidettiin sitä, että determinismi todistettaisiin joko oikeaksi tai vääräksi.

Tässä on mielestäni koko ongelman ydin. Vapauden filosofia näyttäisi jämähtäneen jonkinlaiseen asemasotaan, jossa on kaksi osapuolta, uppoutuneina omiin juoksuhautoihinsa. Toiset puolustavat determinismiä ja toiset tahtovat räjäyttää sen tuusaksi.

Todellisuudessa osapuolia on vain yksi. Vapaudenfilosofian moderni paradigma uskoo yksimielisesti, että determinismi on oleellinen kysymys.

Minä väitän, että koko käsite on harmillinen - ymmärretään se sitten todeksi tai epätodeksi. Keskustelu tulisi kokonaan laittaa jäihin ja miettiä muita lähestymistapoja vapauteen.

Miksi unohtaa determinismi?

Keskustelun perusteella siis vaikuttaa siltä, että jotakin keskustelua olisi käyty. Todellisuudessa tuo keskustelu on vain sivistyssanoilla naamioitua lapsellista jankkaamista.

Kumpikin osapuoli on kaiken lisäksi yksimielinen yhdestä asiasta: vapaus joko on tai ei ole - mutta oli miten oli, sitä ei voida jalostaa. Tämä on psykologisesti vaarallinen lähtökohta, sillä sen seurauksena filosofit eivät ole kiinnostuneita psykologiasta. Jos ihminen on vapaan tahdon omaava olento, hän on sitä automaattisesti - jos taas päätöksemme muotoutuvat väistämättä, ei meillä myöskään ole syytä kehittää vapautemme laajuutta ja laatua tai sen keinovalikoimaa.

Ihminen ei ole vapaa missään tilanteessa - eli mitä tämän epävapauden jalostaminen muka auttaisi?!
tai:
Ihminen on jo syntyessään absoluuttisen vapaa - eli kuinka ihmeessä tätä jo äärimmäistä vapautta voisi enää lisätä?!

Omasta mielestäni vapauden filosofiassa tuli olla kyse vain ja ainoastaan siitä, millä tavoin vapautta voidaan laadullisesti tai määrällisesti edistää. Tällaisen filosofian metafyysisenä ehtona on, että vapautta ei ymmärretä kumpaankaan janan ääripäähän (nollaan tai äärettömyyteen) sidotuksi vaan se on pikemminkin liikkuva ja suhteellinen käsite.

Otetaan siis lähtökohdaksi se oletus, että vapaus voi vähentyä tai lisääntyä. Miten se voisi tapahtua ja mitä seurauksia sillä olisi?

(huom. Käytännöllisessä filosofiassa toki jo erotetaan liberty ja freedom, eli yhteiskunnallinen vapaus ja metafyysinen vapaus. En nyt kuitenkaan tarkoita yhteiskunnallista vapautta vaan yksilön omia keinoja vähentää oman ajattelunsa sidonnaisuuksia.)

Pieni arkeologinen kaivaus vallitsevaan paradigman takapihalla

Vielä nopea katsaus nykyisen vapauskeskustelun taustoihin: determinismin kysymys on itse asiassa periytynyt filosofiaan uskonnon ja positivistisen tieteen (tai behaviorististien) keskinäisestä väittelystä. Nykyaikaisen ihmisen kannalta se ei ole enää kovin relevantti, eikä sitä myöskään vastaa nykyinen lainsäädäntö, jossa tapauskohtaisesti huomioidaan lieventäviä ja jyrkentäviä seikkoja. Ihminen voidaan jossain tapauksessa todeta syyntakeelliseksi ja toisessa tapauksessa vapauttaa vastuusta. Filosofiassa näin hienoihin erotteluihin ei ole vielä päästy, koska metafyysisissä kysymyksissä ei tunneta kompromisseja.

Filosofian ja uskonnon alueella tietyt etiikan teoriat ovat halunneet korostaa ihmisen vapautta, koska sitä kautta on päästy turvaamaan velvollisuuden ja rankaisemisen perinteet. Ihminen on määritelty vapaaksi, jotta hänen on voitu sanoa syyllistyneen rikokseen vapaasta tahdosta ja siten olevan oikeutettu myös kovaan rangaistukseen ja Helvetin tuomioon.

Varhainen sosiologia pyrki päin vastoin osoittamaan, että ihmisen edesottamukset muotoutuvat kasvatuksen mukaan, eivätkä valinnat perustu vapaan sielun liikkeisiin. Varhainen psykologia puolestaan hahmotti ihmisen koneena, jonka toimintaperiaatteisiin on voitu vaikuttaa lääkkeillä ja ehdollistamisella. Ihmistieteiden tutkimuksiin on usein liittynyt kasvatuksellisia intressejä - siis toisin sanoen yksilö on nähty potentiaalisena oppijana ja muutenkin mukautumiskelpoisena yhteiskunnan tarpeisiin.

Nämä pyrkimykset ovat olleet vastakkaisia: toinen puoli on halunnut korostaa yksilön ja toinen puoli yhteiskunnan vastuuta. Yhä edelleen sama vastakkainasettelu näkyy esimerkiksi amerikkalaisessa puoluejärjestelmässä. Republikaanit sanovat että yksilö yksin on vastuussa, demokraatit taas tahtovat lisätä yhteiskunnan roolia. Yleensä menestyneet ja rikkaat ihmiset helpommin uskovat yksilön omaan vapauteen ja vastuuseen, koska sitä kautta he voivat olla ylpeämpiä itsestään. Köyhät taas päin vastoin syyttävät yhteiskuntaa omasta kurjuudestaan - koska silloin heidän ei tarvitse syyttää siitä itseään.

Determinismin kysymys on pitkälti ideologinen. Se on sidoksissa muihin paljon konkreettisempiin kysymyksiin ja myös sen vastaukset periytyvät pitkälti yhteiskunnallisen aseman kautta. Ihmiset ovat puolustaneet tai vastustaneet determinismia omien intressiensä mukaan. Ensin on päätetty kumpaa mieltä ollaan ja vasta sen jälkeen on esitety pari huteraa filosofista argumenttia oman näkemyksen tueksi. Koko tämä diskurssi tulisi heittää romukoppaan, koska siihen on sotkeutunut niin paljon historiallista puolueellisuutta ja vääristelyä.

Vapauden paradoksit

Jotta vapausfilosofialle löydettäisiin kokonaan uusi perusta, olen tehnyt joitakin uskaliaita tutkimusmatkoja ei-kenenkään maalle, alueelle, joka sijoittuu janan ääripäihin, kahden leirin pommittamalle joutomaalle.

Tutkimusten pohjalta olen muotoillut neljä vapauden paradoksia. En suoranaisesti usko paradoksien olevan muuta kuin kielellistä kikkailua, mutta tässä tapauksessa se on melko osuva sana. Kyseessä on nimittäin joukko argumentteja, jotka näyttävät paradoksaaliselta kummankin leirin silmissä. Ne ovat kuitenkin lähemmin tarkasteltuna enemmänkin synteesejä tai kompromisseja - mutta koska metafysiikka ei ole koskaan kiinnostunut kompromisseista, eikä synteesien uskota olevan muuta kuin antiteesejään odottavia uusia teesejä, päätin kutsua väitteitäni paradokseiksi.

Esitteelen nämä paradoksit ehkä jo huomenna. Oman muistini virkistämiseksi esitän niistä tiivistelmän:

1) Vapauden saavuttaminen edellyttää vapauden kieltämistä (riippuvaisuuden myöntämistä). Vapaus on tietoisuutta välttämättömyyksistä.

2) Valinnanvapauden tiedostaminen on kokemuksena ahdistava. Julkinen valintatilanne on nöyryyttävä, ja yksityinen valintatilanne uhkaa varastaa järkemme ja elämämme.

3) Vapaus alkaa siitä, kun ihminen ei enää näe vaihtoehtoja. Hän tietää mitä hän haluaa, eli hän ei mieti olevansa vapaa, hän vain toimii.

4) Vaihtoehtojen lisääntyminen rajoittaa vapauksia ja saattaa lisätä myös ahdistusta. Ihminen on vapaa toimintaan vasta kun valintatilanne on ohitettu. Monimutkainen valintatilanne jättää aina tunteen siitä että jokin toinen valinta olisi sittenkin saattanut olla parempi.

Näiden väitteiden taustalla on se, että erotetaan toisistaan valintatilanne ja vapaus toimintaan. Ihminen ei voi olla absoluuttisen vapaa jo siitä syystä, että nämä kaksi sulkevat toisensa pois. Kuten sananlasku sen sanoo: kakkua ei voi sekä syödä että säästää.

Mitä enemmän ihmisiä rasitetaan valintatilanteilla, sitä vähemmän heille jää empimisestä vapaita hetkiä, eli aikaa toimintaan heittäytymiselle ja flow-kokemukselle.

Ateismin ilosanoma

2011-08-31T05:36:00.000-07:00

Ateistit ylpeilevät sillä, että eivät usko Jumalaan. En ymmärrä mitä ylpeilyn aihetta siinä on, sillä kyseessä on ehkä maailman helpoimmin tajuttava asia. Paljon vaikeampaa on oivaltaa esimerkiksi jokin Jeesuksen tai Buddhan opetuksista - tai hyväksyä älyllisesti miksi miljoonien ihmisten on täysin perusteltua yhä uskoa Jumalaan.

Ihmiset esittävät omalle uskolleen hyvin henkilökohtaisia syitä, mutta laajoina liikkeinä uskonnot säilyvät lähinnä siksi, että ne tarjoavat enemmän käytännön hyötyjä kuin ateismi. Yksi tällaisista tapakristillisyyden eduista on elämän häiriintymättömyys; valintojen helppous ja katkeamaton työkyky.

Syvällisen skeptisismin ja tieteellisen ajattelun omaksuminen vaatii valtavasti aikaa ja henkisiä resursseja. Ei riitä että vain sanoo: ei mitään Jumalaa ole. Se on vain tapakritillisyyteen verrattavaa tapa-atismia.

Perusteellisen ateismin sisäistäminen ei ehkä ikinä maksa takaisin siihen investoituja voimavaroja, joten miksi vaivautua? Ateismi ei kannata, koska se ei takaa parempaa palkkaa, eikä siihen liity suoria luontaisetuja (paitsi niitä samoja, joita on liittynyt uskontoon, eli toisten ihmisten hyväksyntää ja yhteiskunnallisia virkoja).

Symbolisen pääoman markkinat toimivat kuten mitkä tahansa markkinat. Fiksun ihmisen on kysyttävä itseltään onko tieteellinen maailmankuva sittenkään fiksu investointi, jos uskonnollisen sisäistää nopeammin ja sitä myötä myös elämä voi nopeammin alkaa?

Jos minulla olisi lapsia niin ehkä ensimmäiseksi suosittelisin heitä kokeilemaan uskontoa - mutta lapsia minulla ei tietenkään ole, koska olen ateisti ja olen hukannut 10 vuotta elämästäni akateemisiin opintoihin.

Dinoleluissa lepää toivomme

Ateistien tilannetta ei auta voivotella. Parempi olisi yrittää kehittää ateismille jonkinlaista henkistä sisältöä - esimerkiksi vetoavia mytologioita ja rituaaleja. Toistaiseksi ateisteilla on esittää lapsilleen vain dinosauruspiirrettyjä, joihin on yhdistetty meteoriräjähdyksiä ja jännittäviä tulivuorenpurkauksia.

Voi poloja dinosauruksia. Heti kun näemme televisiossa kivan pikku raptorin niin tiedämme, että kohta tulee maailmanloppua niskaan. Suurten liskojen elämässä ei tainnut olla ainuttakaan huoletonta päivää. (Sodomman ja Gomorran tuho on tässä tapauksessa melkein sellaisenaan voitu lainata mytologiasta toiseen.)

Ateismin ongelma on melko yksinkertainen, jos tilannetta katsoo ulkopuolelta. Se, että jokin asia on totta, ei riitä tekemään siihen perustuvasta mielipiteestä vetovoimaista. Tätä loogista havaintoa voisi kutsua vaikka Niemisen giljotiiniksi.

Siitä että väite X on osoitettu todeksi, ei luonnollisesti seuraa, että mielipiteen X omaksuminen kiinnostaisi yhtään ketään.

Elämässä on harvoin tilanteita, joissa totuuden tietäminen antaisi huomattavaa etua kuvitelmiin nähden. Jopa skeptikot kokoontuvat ja keksivät tempauksiaan kuvitellut paremmuuden voimalla.

Jos uskovaisella on ongelmia jonkin tieteellisen vempaimen kanssa, hän voi vain soittaa ateistille, joka tulee ilomielin korjaamaan sen - tai uskovainen voi jopa itse opetella ammatin, jonka kaikki perusta on tieteellisessä ajattelussa. Kyllin notkea henkilö voi vaikka toimia esihistoriallisen museon oppaana, ja silti omassa mielessään uskoa, että maailma on 6000 vuotta vanha.

Tällaista totuuksista piittaamatonta elämäniloa jopa ateistien olisi syytä ihailla! Kyky elää sisäisten ristiriitojen kanssa mahdollistaa onnellisen ja pitkän työuran. Psykologit tietävät kyllä kuinka terveen elämän perustana on se, että defenssit ovat kunnossa.

Aiteismi on asennevamma. Ateistit ovat juuri niitä, jotka eivät suostu laulamaan yhdessä edes suvivirtta, vaikka uskovaisilla ei ole mitään ongelmaa vielä lapsiaan dinosauruspuistoon tai surffata wikipediassa.

Darwinin luvalla

Evoluutioteoria seisoo vahvasti uskontojen tukena. Suuret maailmanuskonnot ovat kehittyneet nykyiseen muotoonsa parin tuhannen vuoden luonnonvalinnan avustuksella. Niiden rituaalinen ja opillinen sisältö ovat ajan koettelemia ja ihmispsyyken hyväksi testaamia.

Minkään elämää ohjailevan laajemman katsannon sisällä yksittäisiä uskomuksia tai tapoja ei voida rationaalisesti vain asettaa voimaan. Se ei toimi. Myös ateismin täytyy käydä läpi monia vaiheita ennen kuin se kelpaa valamaan ihmisiin rohkeutta, empatiaa ja työiloa. Uskon että tätä prosessia voi nopeuttaa vain siten, että tarjoamme ateismille riittävästä kehittävää kritiikkia.

Toinen mitä ateismi kipeästi tarvitsisi olisi selkeästi muotoiltu ilosanoma. On paljon helpompaa lähentyä ryhmää, joka korostaa itseään positiivisten uskomusten ja elämänasenteiden kautta, eikä tarjoa vain vastalauseita.

Monia ateismin iloisia profeettoja on toki jo olemassa. Esimerkiksi Schoppenhauerin kirjoitukset eivät ole mitään pelkkää pessimismiä vaan joukkoon mahtuu paljon kauniita ja elämänmyönteisiä ajatuksia. Hänen teoksensa Kuolema ja kuolematon on itse asiassa jo melko ylevä ateismin runoelma, jota hyvin soisin luettavan omissa hautajaisissani - ja nimen omaan lohduttavana ilosanoman roolissa. Myös Yrjö Kallinen puhuttelee yhtä hyvin ateistia kuin ketä tahansa planeettamme tallaajaa.

Luotan että myös tulevaisuudessa tunnustukselliset ateistit puolustavat eettisiä arvoja ja luovat monia kauniita kirjoitelmia. Ehkä niitä olisi jo nyt tarjolla, mutta ne hukkuvat populististien ja kiihkoilijoiden vyöryyn - ja löytävät klassikon jalustansa vasta vuosikymmenten kuluttua.

Elämänfilosofian filosofia

2011-08-29T23:51:00.000-07:00

Eckhart Tolle puhuu asiaa. Samaan aikaan hän kuitenkin johtaa monia ihmisiä harhaan. Se ei johdu siitä, että hän hämäyttäisi ketään tahallaan - se on vain luonnollinen seuraus siitä, että Tolle on elämänfilosofi.

Tutkijat ja akateemiset filosofit käyttävät termiä melko huoletta. Se on yleensä merkki vähättelystä ja epäluottamuksesta. Esa Saariset ja Pekka Himaset luokitellaan elämänfilosofeiksi ja samalla se tarkoittaa, ettei heidän opetustensa sisältö kelpaa vakavan tutkimuksen kohteeksi. Se on typerää, pitkälti kateellisuudesta johtuvaa "hyvän ja kivan jutun" tyrmäämistä, mutta kaikesta lapsellisuudestaan huolimatta ennakkoasenteessa on jotain perää. Ongelma piilee juuri siinä, että Saarinen ja Himanen ovat elämänfilosofeja.

Helsingin yliopiston sisällä filosofia on jaettu kahteen ryhmään: teoreettiseen filosofiaan ja käytännölliseen filosofian. Toinen laitos sijaitsee humanistisessa tiedekunnassa ja toinen valtiotieteellisessä. Mielestäni tarvittaisiin myös kolmas filosofian haara: kiinnostava filosofia. Se käsittelisi suuntauksia, jotka ovat tuoreita, eksoottisia ja muodikkaita. Opettajat olisivat karismaattisia ja vahvasti kiinni ajassaan. Luentotilaisuuksissa opiskelijat vaipuisivat hurmokseen tai esittäisivät raivokkaita vastalauseita.

Kuulostaa hyvältä. Ongelma on vain se, että ennen pitkää kiinnostava filosofia muuttuisi elämänfilosofiaksi.

Mitä on elämänfilosofia?

En muista, että Helsingin Yliopistossa olisi koskaan tarjottu opiskelijoille elämänfilosofian kurssia. Voin olla väärässä ja todennäköisesti olenkin. Yliopistolla järjestetään paljon satunnaisia, kertaluontoisia luentosarjoja, joissa puhuvat tutkijat tai vierailevat opettajat. Tällaisia kursseja on varmasti vuosien varrella järjestetty myös elämänfilosofiasta, eikä niitä aina mainisteta kovinkaan äänekkäästi.

Se mitä varsinaisesti ajan takaa on, että elämänfilosofian kurssit eivät kuulu filosofian pääaineopiskelijoiden vakituiseen opintosuunnitelmaan. Elämänfilosofialla ei ole yliopistolla omaa laitosta, mutta ei myöskään edes yhtä pientä lokeroa muiden filosofian laitosten uumenissa. Se on täysin sivuutettu aihe, vaikka professorit ja opiskelijat kyllä tarkoittavat mihin sanalla elämänfilosofia viitataan - niihin tyyppeihin, jotka keräävät suuria yleisöjä ja villitsevät kansan päät sekoittamalla filosofisiin argumentteihinsa hengellisyyttä ja kaiken maailman new age -juttuja.

Tämä siis tiedetään, mutta vielä jää hämäräksi mitä elämänfilosofia varsinaisesti on: miksi sitä vuosisadasta toiseen esiintyy ja miksi se on niin suosittua? Näitä vastauksia vasten tarvittaisiin tutkimushaara, joka tutkii elämänfilosofisia ilmiöitä: guruja, kuulijoita, yleisöä, median vastaanottoa - historiallisia muutoksia sekä uudestaan toistuvia teemoja.

Tämä tutkimushaara olisi elämänfilosofian filosofia. Koska sitä ei vielä ole olemassa, olen ajatellut keksiä sellaisen. Itse asiassa keksi sen jo vuonna 2001, ja sen jälkeen olen kirjoittanut yli 500 liuskaa havaintoja elämänfilosofian ilmiöistä. Kunhan valmistun maisteriksi ja saan muistiinpanoni järjestykseen, saatan tarjota kurssia jollekin suomen monista filosofian laitoksista. Siihen voi kuitenkin mennä vielä vuosia ja mielelläni otan vastaan hyviä vinkkejä.

Siis mitä se nyt on se elämänfilosofia?

Kuten jo sanoin Echart Tolle puhuu asiaa. Hän tarjoaa meille täysin relevantteja näkökulmia todellisuuteen. Hänen opetuksensa aiheuttavat toisissa hämmennystä ja toisissa torjuntaa. Se on keskeistä, eikä tällaista torjuntaa tule yrittää murentaa tai kiertää. Elämänfilosofian on saatava levitä omalla painollaan. Tästä myös Jeesus osittain puhui, kun hän kertoi vertauksen sinapinsiemenistä, jotka joskus osuvat kuivaan maahan, joskus ohdakkaiden peittämään ryteikköön, mutta joskus myös otolliseen maahan. Ihmiset itse tunnistavat opettajansa, sen mukaan kuka heitä puhuttelee. Elämänfilosofiaa löytyy montaa sorttia, jokaiselle jotakin.

Yksi syy miksi diktatuurit eivät toimi on se, että yhteiskunta tarvitsee monenlaisia arvoja. Tietyt arvokokonaisuudet tukevat ihmisiä tietynlaisessa ympäristössä tai työssä. Elämänfilosofia villitsee ja rohkaisee tietyn arvoperustan omaavia ihmisiä. Sikäli se muistuttaa puoluekentän ja poliittisten agitaattoreiden työtä - samaan aikaan se ihanstuttaa ja vihastuttaa.

Elämänfilosifit itse eivät seuraavaa asiaa ymmärrä, eikä heidän sitä kuulukaan ymmärtää: jokainen elämänfilosofia on rajallinen, subjektiivinen näkökulma todellisuuteen.

Mutta älä sinäkään nyt ymmärrä minua väärin. Se on parempi näkökulma kuin tylsä akateeminen näkökulma. Se antaa pohjan tietyn tyyliselle, menestyksekkäälle elämälle.

Elämänfilosofia on karismaattista ja innostavaa, koska elämänfilosofi itse on opetuksissaan niin sisällä, että uskoo niiden kertovan koko totuuden. Hänen ei kuulukaan ymmärtää missä määrin hän on väärässä.

Millainen elämä, sellainen filosofia

Elämäfilosofit puhuttelevat sukupolvia ja luokkia, tiettyjä sosiaalisia kerrostumia. He hakevat energiansa samoista arvoista, jotka kuulijat jo ovat sisäistäneet. He parantavat työn ryhmän sisäistä koherenssia ja itsetuntoa - samalla he saattavat myös parantaa työkykyä ja lisätä onnellisuutta. He antavat uskoa siihen, että tulevaisuus paranee, jos uskotaan itseen ja jatketaan samalla tiellä.

Niukkoina aikoina elämänfilosofit puhuvat maltista, säästämisestä ja jakamisesta. He perustevat oppinsa kauniisti ja vakuuttavasti. He valavat uskoa parempaan tulevaisuuteen. He opettavat arvostamaan elämän pieniä asioita.

Sodan aikana elämänfilosofit puhuvat kansakunnan jaloudesta ja yksilön uhrautumisesta. He puhuvat rohkeudesta ja sitkeydestä, periksiantamattomuudesta. He lohduttavat niitä, jotka ovat menettäneet perheenjäseniään ja ystäviään.

Jälleenrakennuksen aikana elämänfilosofit puhuvat työn arvokkuudesta ja opettavat katsomaan ajassa pitkälle tulevaisuuteen, aikaan jolloin asuntolainat on maksettu. Samoihin aikoihin on korjattu uuteen uskoon myös yhteiskunnan infrastruktuuri. Yhteiskunnan on tavalla tai toisella saatava yksilöt maksamaan kovia veroja ja odottamaan onnen päiviensä toteutumista. Elämänfilosofien ja iskelmälaulajien ansiosta raatamisen vuodet tuntuvat niiltä onnen päiviltä. Todellisuus vastaa niitä arvoja, joita elämänfilosofia ja teepussiviisaudet ovat jo korottaneet arvoonsa.

Ihminen on onnellinen, jos arki tuntuu juuri siltä mistä eeppisissä elämänkuvauksissa kerrotaan. Runot ja aforismit tekevät kauniiksi sen miljöön, jossa eletään. Jos kansakunta elää aavikolla niin laulut kertovat aavikon kukista ja kuivan tuulen ihanuudesta. Jokainen kansa luo itselleen miellyttävän mytologian, joka pehmittää ja ylevöittää ympäröivän todellisuuden.

Vauraina aikoina elämänfilosofit puhuvat hidastamisesta saavutetuista eduista nauttimisesta. Myös vapaa-aika ja hiljaisuus ovat näitä saavutettuja etuja - samoin mahdollisuus luoda taidetta ja vaipua syvällisiin mietteisiin.

Aikamme peili

Esimerkiksi Pekka Himanen ei ole vain henkilö. Hän on myös indikaattori. Hän kertoo meille, millaiset arvot koetaan tärkeiksi nousukauden ja innovaatioiden aikakaudella. Hän puhuu luovuudesta ja synergiasta, inspiraatiosta ja kauneudesta. Hänen rohkaisunsa on tärkeää ammateissa, joissa tarvitaan ajatuksen vapaata liikkuvuutta. Luovuus perustuu pitkälti turvallisuuden tunteeseen ja mahdollisuuteen vaipua lapsellisiin leikkeihin. Tällaisia lapsen kaltaisia aikuisia ei jakseta ylläpitää puutteen aikana, mutta jos varoja ja hyviä suhdanteita riittää niin he vain lietsovat talouskasvua.

Myös Echart Tolle on tyypillinen rikkaan yhteiskunnan ja yltäkylläisen aikakauden profeetta. Hän sanoo, että turha hötkyillä. Ollaan hetkessä läsnä ja nautitaan elämästä. Ei ole mitään hätää, koska mitään hätää ei ole. Taloudellinen pohja ei romahda, vaikka puolet päivästä menisi joogaan, meditaatioon, taulujen maalaamiseen ja kukkien nuuhkimiseen.

Echart Tolle puhuu totta, mutta se totuus on realismia vain niille, joiden ei tarvitse uhrata päivänsä jokaista hetkeä pelkälle selviytymistaistelulle.

60-luvun hippisukupolvet pystyivät hillumaan, koska 50-luvun tiukka työmoraali ja perhemalli olivat luoneet vauraan ja turvallisen yhteiskunnan. San Franciscon kaduilla ei tarvinnut pelätä niin kuin jossain nykyajan Detroitissa. Sää oli lämmin ja elämä huoletonta. Hippikommuunissa asuminen oli halpaa ja parhaassa tapauksissa vanhemmat maksoivat kesän 1968 kaikki matkarahat.

2000-luvun ensimmäiset kahdeksan vuotta olivat melkoista nousukautta. Samaan aikaan paisuivat hengellistä kirjallisuutta tarjoavat kustantamot, kuten Basam Books. Suuret ikäluokat olivat selvinneet 90-luvun lamasta eläkeiän kynnykselle ja joukkoon mahtui monta korkeasti koulutettua naista. Heille - kuten myös 20-30 vuotiaille yliopistoopiskelijoille - Echart Tolle ja Krishnamurti tarjosivat puuttuvan palan todellisuutta.

Luomusti läsnä

Läsnäolon kokeminen on hämmästyttävä ja merkittävä asia. Toivoisin, että koko ihmiskunta jonakin päivänä saavuttaisi sen taloudellisen, teknisen ja henkisen kypsyyden, jossa jokainen voisi elää tässä hetkessä - ja ilman mitään päihteiden tai rillumarein lisähekumaa - olla luomusti läsnä.

Se Jumalan valtakunta, josta Jeesus puhuu, on todellinen. Se on mahdollista löytää rakastavien ihmisten seurassa ja meditaatiossa selkeytyneen mielen avulla. Voimme valaistua tässä ja nyt, ymmärtää olevamme kuolemattomia ja ääriviivattomia, tyhjiä erillisyydestä. Jumala on rakkaus ja niin edelleen.

Ongelma on vain se, että viluiset ja nälkäiset ihmiset tarttuvan kiveen ja lyövät pääsi mäsäksi, jos istut meditoimassa jossain raiskatussa Bagdadissa tai Somalian merirosvojen mailla. Ihmiset ovat väkivaltaisia ja mielipuolia, jos heidän perustarpeitaan ei ole tyydytetty.

Tietenkään väkivallan kokemisella tai edes kuolemalla ei ole sikäli väliä, että elämä jatkuu siinä henkilössä joka ryösti passimme ja rahamme. Myös hän voi saavuttaa valaistumisen. Pointti on vain se, että on parempiakin elämänfilosofioita niukkoihin ja vaarallisiin elämäntilanteisiin. On hyödyllisempää kannustaa sellaisia hyveitä kuten työn arvostamista, jakamista, yhteistyötä ja kunniallisuutta.

Varastaminen on syntiä, koska jos kaikki keskittyvät vain varastamiseen, ei pian ole mitään mitä varastaa. Ensin tarvitaan insinöörejä, puuseppiä ja maanviljelöitä. Tarvitaan uskonto ja elämänfilosofia, joka sopii heidän ammattiinsa.

Kun kaikilla on asunto ja ruokaa, voi ehkä syntyä myös sellainen luokka, jolla on varaa istua paikoillaan meditoimassa. Siksi Jeesus oli ensin puusepän poika ja vasta toiseksi profeetta, Jumalan poika.

Valintaväsymys

2011-08-23T02:04:00.000-07:00

Akateemisen filosofian aihealueissa mättää monikin asia, mutta varmaan eniten henkilökohtaista turhautumista liittyy vapauden filosofiaan. Monet kerrat olen lukenut artikkeleja ja istunut luennoilla, mutta aina tärkein huomio on jumiutunut metafyysisiin kysymyksiin. Mitä on determinismi? Onko ihmisellä vapaata tahtoa? Onko vastuuta ilman vapautta? Näkökulmia on ollut monia, mutta peruskysymykset aina niitä samoja, joita jo lukion filosofiassa jankattiin ilman tulosta.

Vapauden filosofian ongelmana on se, että ei uskalleta tarttua tuoreisiin kysymyksiin, minkä seurauksena KETÄÄN EI KIINNOSTA. Tyypillinen luentokokemus tuntuu siltä kuin kulkisi edestakaisin ehtyneen hopeakaivoksen käytäviä ja odottaisi milloin katto sortuu niskaan. Vaikka joku löytäisikin mielenkiintoisen sivupolun, päättää ohjaaja taas pian palata kuluneisiin paradokseihin ja turvallisiin umpikujiin. Ja kuitenkin juuri sivupolut ovat filosofisen keskustelun suola. Aidon filosofin erottaa kuivasta akateemisesta tutkijasta juuri se, että hän osaa eksyä aiheesta; esittää lupaavan tyhmiä kysymyksiä ja suhtautua niihin riittävällä innolla. Jos jossain ei kulje valmista käytävää, siihen louhitaan sellainen.

Hyvä kysymys voisi olla esimerkiksi: "Uuvuttaako vapaus?" Tämä ei enää ole pelkästään subjektiivinen mielipiteenilmaus, sillä Nyw York Times julkaisi juuri aiheesta kiehtovan artikkelin Do You Suffer From Decision Fatigue? (08/2011)

Uusien tutkimusten tulos näyttäisi olevan, että valintoja tehdessään ihminen ei ainoastaan väsy - hän suorastaan typertyy. Muutaman kinkkisen valintatilanteen jälkeen järki leikkaa kiinni ja henkinen terveys suorastaan romahtaa. Testitilanteen edetessä valintojen uuvuttamat ihmiset sortuivat idioottimaisiin ratkaisuihin ja heidät oli helppo ylipuhua.

Näytetuubi vapautta

New york Timesin artikkelin kielikuvista saa sen vaikutelman kuin ihmisen tahdon voima olisi vain pelkkä näytepakkaus, pieni tuubi, joka ehtyy muutamasta puristuksesta. Päivittäinen annoksemme vapaata tahtoa ei ole kovin mittava, jos muutaman valintatilanteen jälkeen olemme valmiita tuutumaan - tai enintään istumaan sohvalle teeveen ääreen aivottomina.

Mutta tältähän se "vapaus" kieltämättä usein tuntuu. Valinta on yksi raskaimmista teoista, joita rutiininomaisesti joudumme suorittamaan. Kun viikonloppuna on päällekäin kahdet bileet ja joudun miettimään kumpaan menisin, olen valinnan jälkeen niin poikki ettei minun tekisi mieli enää lähteä kumpaankaan. Vaatekaupassa jo pelkän t-paidan värin tai sukkien valitseminen tuottaa niin paljon tuskaa että samana päivälle on turha yrittää mahduttaa mitään kovin suurta projektia.

Muistan lukeneeni jostain kuluttajatutkimuksesta että viinin valitseminen on monen mielestä niin pelottavaa, että he ostavat Alkosta aina yhtä ja samaa viiniä tai tarttuvat suoraan siihen pulloon, mikä on asetettu telineeseen lähimmäs kassoja. Sen vuoksihan mainonta ja tuotesijoittelu on niin kannattavaa - ihmiset eivät jaksa suorittaa valintaa itse vaan antavat myyjän tehdä sen puolestaan. Kyse ei ole väärästä elämänasenteesta, tyhmyydestä tai valistuksen epäonnistumisesta - ainoastaan siitä, että kenelläkään ei riittäisi voimavaroja jatkuvaan harkintaan.

Vapauden filosofia saa aivan uuden suunnan, jos vapauteen suhtaudutaan kuin voimavaraan tai hyödykkeeseen. Jos jokaisella on päivässä viisi vapauden hetkeä - ja muu aika kuluu rutiineilla - mitkä olisivat ne kohteet, joihin vapautemme tulisi kohdistaa? Onko myös vapautta alettava priorisoida samalla tavoin kuin rahaa tai aikaa? Eikö priorisointi jo ole yksi tällainen uuvuttava valintatilanne? Kääk!

Vapautuksen kumppanit

Entä voiko vapautta ulkoistaa? Emmekö me jo tee niin? Mehän usein jätämme puolisomme tai ystäviemme vastuulle tietyt elämämme valinnat? Toimiva parisuhde löytää ne keinot, joilla inhimillinen vapaus voi laajentua - sen sijaan että se supistuisi keskinäisiin kiistoihin. Hyvässä parisuhteessa päivittäisiä vapauden hetkiä onkin tuplasti enemmän kuin sinkkuelämässä - jota virheellisesti olemme luulleet vapauden huipentumaksi.

Yksin elävä ihminen uupuu vapautensa ylläpitämisen taakasta. Hänen täytyy jatkuvasti valita miten hän pukeutuu, mitä hän syö, mitä viiniä hän ostaa ja kenen bileisiin hän illalle menee. Kuinka hänellä olisi enää voimia valita itselleen seuralaista - kun valintakiintiö on jo kulutettu loppuun ja iskee välintäväsymys.

Pariskunnan elämä on helppoa. Yksi valitsee ruoan, toinen valitsee juomat... Yksi valitsee leffan, toinen valitsee leffakarkit... Pariskunnalla on päivän jälkeen tuubissaan vielä vapautta jäljellä, kun taas sinkku joutuu vääntäytymään pehkuihin yksin ja loppuun puristettuna.

Järkeily eroaa valitsemisesta

Oma kokemukseni on se, että valintojen tekeminen on uuvuttavampaa kuin esimerkiksi luova kirjoitustyö tai matemaattinen ongelmanratkaisu. Jossain määrin luulen myös hahmottavani mistä se johtuu.

New York Timesin artikkeli muistuttaa sanan alkuperästä:

The word “decide” shares an etymological root the Latin word “caedere,” meaning “to cut down” or “to kill”...

Valinta on epämiellyttävää jo siksi että kaikkea ei voi ottaa ja vaihtoehtoja on "eliminoitana". Tämä selittää valinnan inhottavuutta, mutta ei niinkään siitä seuraavaa väsymystä.

Kirjoittaessani tai ratkoessani älyllisiä pulmia keskittymiseni kohdistuu yhteen kohtaan ja usein käynnistyy jonkinasteinen flow-jossa tunnen hallitsevani tilanteen. Kiperä valintatilanne päin vastoin edellyttää, että minun täytyy hajottaa keskittymiseni - sallia muistin ja mielikuvuksen tuoda esiin monia mahdollisia näkökulmia ja maailmoja. Valinta vaatii että käyn läpi vaihtoehtoja, jotka eivät todennäköisesti toteudu - minkä lisäksi minun on oltava varma siitä etten ole unohtanut jotakin oleellista. Ja mikä olisi vaikeampaa kuin se: varmistua siitä ettei mikään ole jäänyt itseltä huomaamatta.

Valinta voi muuttua piinaavaksi, jos siihen edes vahingossa liittyy mitään reflektiota. Erilaisten seurausten kuvittelemisen ohessa havahdun näkemään itseni suorittamassa valintaa - ja tunnollisena skeptikkona alan kyseenalaistaa omia motiivejani ja valintaperusteitani. Pian on yksi pieni kyllä-tai-ei jo asettanut koko identiteettini epämieluisaan valoon.

Nöyryyttävä vapaus

Vaikka teorioissa ihailemmekin valinnan vapautta, siinä on samaan aikaan jotain nöyryyttävää. Kukapa tuntisi olonsa kovin uljaaksi seisoessaan karkkihyllyn edessä käsi leuan alla. Valinnan suorittaminen on sosiaalisesti vaivaannuttavaa, koska tiedämme, että seisomme nyt hiljaa paikoillamme ja joku odottaa päätöstämme - tai vähintään parkkimittari tikittää.

Valinta halvaannuttaa, ja harvalla on kanttia antaa valinnalle sitä aikaa minkä se ehkä oikeasti vaatisi. Inhimillinen vapaus kaatuu lopulta siihen, että se on vaan niin noloa seistä siinä kaikkien toljoteltavana ja näyttää siltä kuin ei jo valmiiksi tietäisi mitä haluaa. Paljon uljaampaa on haluta jotakin yksituumaisesti ja syöksyä korskealla ratsullaan kohti päämäärää, ilman pienintäkään epäröintiä tai itsekritiikkiä.

Myös artikkeli vihjaa, että valinnan"vapaus" on itse asiassa suuri ongelma, joka koskettaa etupäässä köyhiä. Rikkailla on varaa säntäillä mielihalujensa perässä ja säästyä valinnoilta. Köyhät uupuvat valintojensa alle:

Spears and other researchers argue that this sort of decision fatigue is a major — and hitherto ignored — factor in trapping people in poverty. Because their financial situation forces them to make so many trade-offs, they have less willpower to devote to school, work and other activities...

Vapaa yhteiskunta pakottaa meidät triviaaleihin valintatilanteisiin vastoin tahtoamme, jolloin tärkeämmille kysymyksille ei jää voimia.

Mutta eivätkös jo antiikissa monet filosofit pukeutuneet kaapuun ja jättäneet hiuksensa leikkaamatta juuri siksi, ettei kaikki aika kuluisi pieniin arkisiin valintatilanteisiin? Henkistä vapauttamme lisää se jos tietoisesti luovumme tietyistä maallisista erivapauksista - kuten tyylitajusta tai suihkussa käymisestä.

Tapaus Antti Nylén

2011-08-16T23:12:00.000-07:00

KIRJA-ARVIO. Antti Nylén: Y:n ja X:n esseet.

Olen ehkä jäävi arvioimaan Nylénin kirjallista laatua, koska sijoitun niin täydellisesti hänen kohderyhmäänsä. Puuttuu vain, että olisin katolilainen ja rakastaisin solmioita. Miltei kaikessa muussa Nylén myötäilee harrastuksiani ja ennakkoasenteitani.

Hetkittäin ehdin jo epäillä, että kyseessä oli ystäväpiirini monimutkainen pila - tai että kirjoittaja olisi tehnyt taustatutkimusta elämästäni ja kiinnostukseni aiheista - ja sitten räätälöinyt tekstinsä juuri sellaiseksi, että se imartelisi arvomaailmaani ja antaisi vaikutelman tekijän sivistyksen syvyydestä.

Antti Nylén saa minut tuntemaan, että ryhdyin kasvissyöjäksi, luin Linkolan kirjoituksia, ravasin elokuva-arkistossa ja kuuntelin Morriseytä kaikki ne vuodet vain, jotta saisin nyt nauttia etuoikeutusta asemassa, jossa minulle esseemuodossa ja taidollisella dramaturgialla tarjoillaan nostalgiahetkiä ja tarkka analyysi elämäni tähänastisesta kulusta.

Luukas Moodyssonin ja Robert Bressonin elokuvat ovat lähellä sydäntäni. Voisin kirjoittaa kummastakin esseen, ellei Nylén jo olisi sitä tehnyt. Olen myös useita kertoja päätynyt Islajan keikalle ja levyhyllystäni löytyy The Smithsin harvinaisia, numeroituja ja erikoisen kokoisia LP-levyjä. Myöskään Nico ja Dandyismi eivät ole minulle vieraita teemoja, sillä olen ulkoistanut ne parille ystävälleni, joiden ammattitaitoon voin tarvittaessa turvautua. Olen kuunnellut illan mittaisia luentoja siitä, miten kaikki merkittävä 1900-luvun kulttuurissa jotenkin liittyy Laurie Andersonin tai Nicon hahmoon. Useimmat esseiden erityislaatuisista aiheista eivät ole minulle mitenkään erityislaatuisia.

Antti Nylén on tällä hetkellä se puolue, johon eniten samaistun. Nautin hänen lukemisestaan, koska tunnen että hänen moraalisaarnansa eivät osu minuun, vaan siihen suureen tyhmään enemmistöön, joka on vieraantunut todellisuudesta ja jäänyt jälkeen esteettisestä ja eettisestä kehityksestä.

Mutta ennen kaikkea Antti Nylén on lopullinen todistus siitä, miten suuri ja syvälle juurtunut harha on individualismi - miten älytöntä on uskoa yksilön ainutlaatuisuuteen, edes siinä tapauksessa että lukee itsensä poikkeustapaukseksi ja yli-ihmiseksi. Antti Nylénin laaja suosio osoittaa julmasti, kuinka kaikki se, mitä joskus pidin omaperäisyytenäni, onkin ollut vain sukupolveni kollektiivista (piilo)tajuntaa ja aikamme lukevan sivistyneistön suuri klisee.

Joskus ylpeilin sillä, että kun Morrissey 90-luvulla esiintyi Helsingin jäähallissa, paikalla oli lisäkseni vain pari tuhatta maksanutta katsojaa. Sain tuntea kuuluvani harvinaislaatuiseen valaistuneeseen etujoukkoon. Nyt tajuan, että Suomen kokoisessa maassa pari tuhatta ihmistä on leegio.

Miten niin vihan ja katkeruuden?

Jos Nylén kirjoista pitäisi löytää jotain vikaa niin aloittaisin teosten nimestä. Missään vaiheessa en muista tunnistaneeni niissä katkeruutta - pikemminkin otsikoksi sopisi Myötäelämisen ja lapsekkaan innostuksen esseet tai Empatian ja haltioitumisen esseet.

Jopa kiukkuisuus, jolla Nylén kritisoi broilerinsyöjiä, on täynnä kannustavaa lämpöä ja ihmisläheistä huumoria. Nylénin provokaatio ei lietso vihaa. Se on niin osuvaa, että se riisuu aseista. Se ei jätä tilaa katkeruudelle, koska katkeruudessa eläminen edellyttää, että olisi voinut käydä toisin. Katkeruus on jossittelua, toivon elättelyä siitä, että Maailma tajuaisi kohdelleensa meitä väärin. Nylén ei jätä vihollisilleen vaihtoehtoja, joten myöskään katkeruudelle ei ole tilaa.

Luulen siis, että vihassa ja katkeruudessa on taustalla pelkkä tarkkaan valikoitu myyntistrategia. Nylén (tai Ville Hytönen) tajuaa, että lajilla on pitkä närkästymisen traditio: odotamme parhailta esseisteiltämme Nietschen, Baudelairen tai Linkolan kaltaista ylenkatsovaa ihmisinhoa ja syvävitutusta. Samaistamme älykkyyden kyynisyyteen, mikä tietenkin on täyttä hölynpölyä. Kyynikko on ihminen, joka ei kykene uusiin ajattelun aluevaltauksiin.

Olisin hyväksynyt edes sen, jos otsikko olisi luvannut vitutuksen ja moraalisaarnojen esseitä, koska ne voidaan hahmottaa vihan ja katkeruuden vastakohdiksi. Vitutus on lämmintä ja kihelmöivää, viha taas kylmää ja mekaanista - vastaavasti moraalisaarnaaja uskoo kykenevänsä sytyttämään ihmisissä jonkinlaisia reaktioita puolesta tai vastaan, kun taas katkeruus on pelkkää saavutettujen etujen puolustamista.

Jälkimmäisessä kirjassa Nylén sentään useammankin kerran antaa oman määritelmänsä halusta ja epäluulosta - mutta nekin ovat vain valikoituja esimerkkejä lukuisista yhtä keskeisistä käsitteistä, jotka yhtä hyvin olisivat voineet pompata kirjan kanteen. Miksi juuri nämä kaksi valittiin? Luultavasti vain antamaan jatkuvuutta ensimmäisen kirjan virheelle (tai myyntiharhautukselle). Halu ja epäluulo kuulostavat nekin perinteisiltä esseemuodon asennoilta.

Takakanteen poimitut määritelmät ovat kontektista poistettuina varsin tyhjänpäiväisiä, mutta lukijan ennakko-odotukset tulevat avuksi: halu sentään viittaa popkulttuurin ilmiöihin ja epäluulo Nylénin herkulliseen kristillis-älylliseen ristiriitaan. Ehkä sen fiksumpaa nimeä ei tarvita. Sentään kummastakin kannesta selviää, että kirjoittaja on Antti Nylén (tai Nylé, jos sanan tulkitsee genetiiviksi).

Kuri ja hillintä

Luettuani Nylénin kirjat jäin niin nälkäiseksi että jatkoin Timo Hännikäisellä. Löysin heti herroista yhtymäkohdan: sallimisen kulttuurin vastustuksen. Kumpainenkin ovat lukeneet Linkolansa ja pohjustavat maailmankuvansa ekologian argumenteille - mutta näistä lähtökohdista he vieläpä tuntuvat päätyvän siihen diagnoosiin, että ihmisen ei ole hyvä elää kuin pellossa. Tarvitsemme kulttuurista kuria, hyväksi koettua säätelyn traditiota.

Moderni yhteyskunta kannustaa ahneuteen, koska ahneus on luonnollista. Oman aikamme yksilönvapauden ja vapaan kasvatuksen ideologia kuuluu, että ”hillintä, rajoittaminen, estäminen, askeesi ja kieltäymys ovat eräänlaista väkivaltaa ihmistä kohtaan: ne ovat luonnottomia, koska ihminen on luonnostaan ahne.”

(Nylénin vihreä, s.221)

Timo Hännikäinen sanoo samaa, mutta evoluutiopsykologisen kielikuvan kautta:

Kiitän käytös- ja moraalikoodeja siitä, että ne saavat karvattomasta apinasta irti jotakin kunnollista.

(Ihmisen viheliäisyydestä, s.18)

En nyt tahtoisi kiinnittää huomiota siihen ristiriitaan, että modernismi – ja varsinkin moderni tiede ja siihen liittyvä kehitysusko – hahmotetaan vähintään yhtä usein luonnon hallitsemiseksi ja pyrkimykseksi alistaa luonto. ”Luonnollisuus” on vain yksi muodikas puhetapa aikana, jolloin kaikki on keinotekoista ja valheellista, ennen kaikkea ruoka jota syömme. Molemmat esseistit syyttävät modernismia luonnottomuudesta, mutta samaan aikaan myös siitä, että modernismi mukamas sallisi "luonnolliset paheemme".

Tästä ristiriidasta huolimatta tunnistan väitteissä tietyn pointin. Aikamme kulttuuri on hämmentynyt kurista ja todellakin julistanut jonkinlaisen sodan rajoittamista ja pakkokeinoja vastaan. Erityisesti tämä näkyy liberalistisessa talouspolitiikassa, mutta myös tavallisessa elämässä.

Oma tulkintani luonnollisuudesta on kuitenkin se, että hillintä, rajoittaminen, estäminen ja kieltäymys ovat täysin luonnollinen osa ihmisyyttä. Ihmisellä on anheuden ohella vaistojensa arsenaalissa eräänlainen vaistojensa hillitsemisen vaisto. Jopa ateisti useimmiten osaa pidättäytyä syömisestä ruokarukouksen aikana – jo pelkästään matkimalla muiden käytöstä.

Nyky-yhteiskunta eroaa aiemmista ehkä eniten siinä, että emme enää tiedä kuka hillinnästä ottaisi suurimman vastuun. Pahimmassa tapauksessa hillitsemisen vastuu on siirretty yhteisöltä yksilön omille harteille. Sukulaisilla, naapureilla ja ystävillä ei ole enää velvollisuutta iskostaa tapoja ja kuria, jos joku ei itse osaa käyttäytyä oikein. Oikaisun ja opettamisen sijaan ihminen vain ignoroidaan ja tuupitaan vaivihkaa ulos ovesta.

Rakastava patistaminen

Lähimmäisen komentaminen ja hillitseminen on osoitus välittämisestä. Osa ongelmaa on se, että yhteisöllisyys itsessään on murentunut niin pahasti, ettei kaveri ole taluttamassa humalaista teinityttöä kotiinsa vaan raiskatuksi tuleminen on jätetty hänen omalle vastuulleen. Facebook-siteet eivät käytännössä ole osoittautuneet niin vahvoiksi kuin perinteiset verisiteet ja lapsuudesta asti vaalitut ystävyyssuhteet.

Toinen osatekijä on optimistinen ihmiskuvamme. Monikaan tuskin haluaisi suunnitella elämänsä tyhjästä, mutta nykyään meidät pakotetaan teeskentelemään että se on juuri mitä haluamme - ikään kuin kukaan edes siihen kykenisi. Jokaisen omalla vastuulla on sivistyä ja menestyä - ja niinpä myös liikalihavat, työttömät ja syrjäytyneet ovat tätä kaikkea omasta tahdostaan. Miljoonat on jätetty kitumaan epärealisten mainosten ja lööppien keskelle, ilman syviä liittolaisuuksia. Ja kuitenkin tutkimuksista tiedämme, että yhä edelleen menestyksen pohjana on yhteisö: rikkaat vanhemmat ja eliittikouluissa muodostetut ystävyyssuhteet.

Big Brotherin, Idolsien ja muiden tositelevisio-ohjelmien viehätystä lisää se, että näissä ohjelmissa ihmisiä määräillään, patistetaan ja suorastaan pakotetaan – ja me näemme kuinka tuon alistamisen seurauksena he kehittyvät ja kukoistavat. Potentiaalisesta laulajasta tulee varma ja luonteva esiintyjä heti kun joku vain on solvaamassa häntä ja piiskaamassa menestykseen. Monet myös näyttäisivät fyysisesti kaunistuvan heti kun heillä on herra ja käskyttäjä. Heidän ilmeensä on ylpeä ja katseensa keskittynyt.

Toivon, että yhteiskunta jotenkin viisastuisi tällaisista esimerkeistä. Ihminen kyllä laihtuu tai kypsyy, kunhan hänellä on personal trainer - tai edes selkeät tavoitteet. Vuosituhansia ihmisen piiskurina on toiminut puute sekä se, että hän on asunut samassa tilassa muiden ihmisten kanssa. Laiskottelijat ovat saaneet kuulla kunniansa.

Nykyihmisen hybrikseen kuuluu myös se, että menestyjät kuvittelevat menestyksen olevan omaa ansioitaan. Ihmisen menestyksen kuitenkin määrittävät yhä edelleen (paitsi syntyperä ja sosiaaliset suhteet) niinkin yksinkertaiset asiat kuin usko ja toivo. Päihteisiin, ylipainoon ja masennukseen liittyvä itsekurin romahtaminen on seurausta toivottomuudesta. Jos usko itseen lakkaa, samoin hiipuu myös itseen kohdistuva kuri.

Veltostumisen taustalla on myös se, että meiltä puuttuvat velvollisuudet. Uskonto antaa ihmiselle ryhtiä, koska se määrittää päivittäiset päämäärät ja vaarat - ja osoittaa kullekin sopivan vaativan elämäntehtävän. Jos ihmisellä ei ole mielekästä ammattia, hän tarvitsee mielekkään uskonnon. (Kirjailijan Herra on se teos, jonka parissa hän kulloinkin työskentelee. Kun teos valmistuu, kirjailija tyypillisesti sortuu hetkeksi rappioon, kunnes löytää itselleen uuden käskyttäjän.)

Toivottomuuden merkit voi nähdä myös ympäristöpäätöksissä. Jos Itämeren elpymiseen tai ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen riittäisi uskoa, sen seurauksena ehkä sovellettaisiin enemmän rajoittamista ja hillintää. Myös ateisteilla on syytä toivoa, että oppisimme taas enemmän arvostamaan toivon ja uskon voimaa.

* * *

PS. Jälkimmäisessä teoksessaan Nylen heittää haasteen:

Pohdin, ettei pornotähdestä tai jostakusta internetin alastonmallista voisi kirjoittaa esseetä tai tutkielmaa, vaikka tämä kuinka herättäisi halua ja mielenkiintoa. Vai voisiko? En tiedä, onko kukaan yrittänyt.

(levänvihreä kirja, s.199)

Tunsin heti, että minun oli yritettävä vastata tähän haasteeseen. Tiesin myös välittömästi kenestä tahdon kirjoittaa...

PPS. Uskallan veikata, että Nylénin kolmannessa essee-kokoelmassa käsitellään Laurie Andersonia ja David Byrneä (tai Brian Enoa), minkä lisäksi hän erittelee Beatlesin hajoamisen syitä ja Yoko Onon roolia siihen - puolustaen kuitenkin Yoko Onoa ja mollaten Paul McCartneyta. Lisäksi uutena elokuvateemana esitellään aivan yllättäen Woody Allen, jonka elokuvista Nylén löytää tunnustuksellista dialogia uskonnollisuuden kanssa. Näiden lisäksi Nylén tahtoo vihdoin sanoa mielipiteensä muumeista sekä Virginia Woolfista. Suomalainen teema liittyy Yrjö Kalliseen, mutta sen lisäksi Nylén kritisoi ohimennen Jarkko Tontin käsityksiä kirkosta intituutiona ja traditiona.

Karppaamisen pahuudesta

2011-08-09T22:40:00.001-07:00

Vieläkään se ei näytä tulleen kaikille selväksi. Karppaaminen on elitistinen, lihateollisuuden lobbaama ideologia, joka vahvistaa lihaa syövien kusipäiden valheellista paremmuudentuntoa. Kuten useimmat ideologiat, se pyrkii oikeuttamaan vallitsevan maailmanjärjestyksen, joka perustuu liikakulutukseen, eläinten kärsimykseen ja yleiseen piittaamattomuuteen.

Jos ilmastonmuutosta aiotaan mitenkään hillitä, se edellyttää radikaalia lihankulutuksen vähentämistä. Lihateollisuus tuottaa jo nyt kolmanneksen teollisista kasvihuonepäästöistä - yhtä paljon tai jopa enemmän kuin liikenne. Suolistokaasujen lisäksi karjankarvatus aiheuttaa metsien hakkuita ja kuluttaa peltopinta-alaa. Samoilla pelloilla pystyttäisiin tuottamaan moninkertainen määrä viljaa tai kasviksia.

Maapallolla elää tällä hetkellä noin miljardi lehmää - ja jos huomioidaan, että yksi lehmä painaa 5-8 kertaa ihmisen määrän, löytyy planeetaltamme kiloissa mitattuna suunnilleen yhtä paljon lehmänlihaa kuin ihmistä.

Vain pieni osa tästä valtaisasta lehmäpopulaatiosta on aidosti hyödyllistä. Karja pystyy muuntamaan maidoksi ja lihaksi kasvinosia, jotka ihmisen elimistö ei pysty käsittelemään. Emme elä ruoholla ja rehulla - mutta eivät myöskään modernit lehmät. Koska lihan kysyntä ylittää järkevyyden rajat, syötetään teuraseläimille ravintoa, joka kelpaisi myös ihmiselle - sikäli kuin ihminen ei olisi keksinyt ryhtyä karppaajaksi.

Kaikki tämä on moneen kertaan tieteellisesti todistettu, mutta karppaaja - vanhalta nimeltään karpaasi tai yksinkertaisesti karju - ei ahneudessaan ja lihanhimossaan suostu hyväksymään totuutta.

Vähähiilihydraattisen dieetin teho perustuu siihen, että ihmisen elimistö ei kykene käsittelemään kuin noin sata grammaa proteiinejä päivässä. Niinpä suurin osa karppaajan syömästä ruoasta kulkee elimistön läpi sulamattomana. Karppaaminen on sama kuin kippaisi suoraan suurimman osan ostamastaan ruastaan vessanpönttöön tai oksentaisi sen ulos. Totta kai ihminen laihtuu, jos hän ei syö ravintoa, jota elimistö voisi käyttää hyödyksi.

Liha vie pois näläntunteen, mutta ei riitä tarjoamaan riittävän nopeasti sitä energiaa jota keho tarvitsisi. HIILIhydraattien palamistuote on HIILIdioksidi (hiili + happi) - hiiltä poistuu elimistöstämme, kun hengitämme. Mitä enemmän liikumme ja mitä kiivaammin hengitämme, sitä enemmän kehoomme tulee happea, johon hiili(hydraatti) sitoutuu. Elimistömme on kuin liekki, joka hitaasti kytee kostean turvekerroksen sisällä. Laihtumista edistää parhaiten lihan liike, ei kuollut liha.

Karppaaminen on tuhlaava ja äärimmäisen piittaamaton elämäntapa, joka ei suostu tiedostamaan sitä globaalia kriisiä, jonka keskellä elämme. Useimmat karppaajat ehkä väittävät syövänsä runsaasti myös terveellisiä kasviksia, mutta se on tietenkin täyttä kusetusta - jos henkilö nimittäin syö pääsääntöisesti hedelmiä, pähkinöitä, palkokasveja ja marjoja, hän ei ole "karppaaja" lainkaan, vaan ainoastaan ihminen, joka syö monipuolisesti ja hyvin.

Karppaus on paniikkiratkaisu siihen, että suurin osa kaupasta tarjolla olevata ruoasta ei nykyään ole ruokaa lainkaan. Jos poliitikoilla olisi yhtään järkeä ja selkärankaa, olisi maassamme jo aikaa sitten säädetty asetus, joka pakottaisi valmistajia sekä kauppiaita kutsumaan pullaksi kaikkea sitä, mikä on etupäässä vehnää ja sokeria. "Leipien", "einesten" ja "makkaroiden" sijaan kauppojen käytävillä lukisi: "pullaosasto 1", "pullaosasto 2" ja "pullaosasto 3".

Itse olen elänyt suurimman osan elämästäni syömällä ruisleipää. Olen hyvin suruissani siitä, että pääkaupunkiseudulta on niin vaikea löytää kunnollista leipää. Vaasan ruispalatkin sisältävät niin paljon vehnää, ettei niitä pitäisi edes laskea rukiiden kastiin.

Onneksi pienemmiltä paikkakunnilta löytyy yhä pieniä leipomoja, joissa valmistetaan oikeaa sataprosenttista ruisleipää. Kun olin keväällä Sysmässä kirjailijaresidenssissa, rakastuin paikalliseen reikäleipään, joka aamuisin saapui kauppaan vielä lämpimänä. Myös paikalliset näyttivät arvostavan omaa leipäänsä, sillä se valtasi lähes puolet koko leipäosastosta - ja silti usein iltaan mennessä se oli kokonaan loppunut.

Nykyään melkein aina kun käyn kehäkolmosen ulkopuolella, yritän poiketa johonkin ruokakauppaan ja katson, jos löytyisi paikallista leipää. Se on aina parempaa kuin massatuotetut, vehnällä ja säilöintäaineilla höytetyt pakastepullat, joita suurin osa kauppaketjuista myy mukamas leipänä. Jos pussissa lukee Vaasan tai Fazer en suostu koskemaankaan siihen. Eikä pahinta ole se, että tälläiset leivät unettavat sokerisuudellaan tai saavat vatsan sekaisin liialla hiivallaan - kaiken lisäksi ne maistuvatkin ihan paskalle.

Viihtymyksellisyys

2011-08-08T02:52:00.001-07:00

Moderni kirjallisuudenteoria käyttää apunaan termiä "kirjallisuudellisuus" kuvaamaan niitä taiteellisia elementtejä, jotka erottavat kirjallisuuden tavallisesta kielenkäytöstä. Esimerkiksi runoudessa toistoa kutsutaan hienosti "toistoksi", kun se arkikielessä olisi vain "änkytystä" tai "jankkaamista".

Muistaakseni termi on alkujaan venäläisten formalistien ja strukturalistien keksimä, mutta se ei ole tärkeää. Tärkeää on vain se, että käsite sisältää tiettyjä akateemis-elitistisiä ja korkeakirjallisia sävyjä. Se vihjaa, että kirjallisuuteen liittyy tiettyjä perinteitä, jotka täytyy tuntea, ennen kuin kirjallisuutta voi arvostaa tai ymmärtää - siis arvostaa oikeiden perusteiden tähden.

Moderni runous ja taideproosa ovat korkeampia lajeja, koska ne samaan aikaan hyödyntävät "kirjallisuudellisia" piirteitä, sekä tietoisesti rikkovat niitä vastaan. He myös lisäävät kulttuurista tietoisuuttamme sitä kautta, että leikitellessään kielen normeilla ja mahdollisuuksilla ne tuovat lukijan näkyviin ne rakenteet, eli struktuurit, joiden varassa kirjallisuus tehoaa ja toimii. Kirjallisuudellisuus on paitsi akrobatiaa myös jonkinlaista ajattelumme anatomiaa tai arkeologiaa. Se opettaa meille erilaisten tekstilajien ja diskurssien niksit ja toimii kognitiivisena itssetutkiskeluna.

Ajanvietteellisyys

Kuten jo totesin, kirjallisuudellisuus on ideologinen ja tärkeilevä termi. Sen rinnalla tahtoisin nähdä sellaisia sanoja kuten viihtymyksellisyys tai ajanvietteellisyys.

Näiden käsitteiden tarkoitus on palauttaa realiteeteistä karannut huomiokenttämme siihen ilmiöön, että monet yhä edelleen lukevat kirjoja ajankulukseen ja viihtyäkseen. Kaikki eivät ole kiinnostuneita tekstillisestä akrobatiasta tai avantgardesta, joka alati tahtoo löytää ja luoda uusia sanallisia temppuratoja.

Oikeastaan on erittäin asiallista kysyä, mitä tarkoittaa se, että ihminen viihtyy? Millaisia ovat viihtymyksellisyyden piirteet ja edellytykset?

Koska käytettävissäni ei ole haastatteluaineistoa, voin vain pohdiskella mikä minut itseni saa viihtymään - ja miksi ihmeessä toivon että aikani kuluisa joutuisasti? Sehän kuluu joutuisasti vain kohti kuolemaa!

Stop and go!

Sanotaan, että taide pyrkii pysäyttämään. Tavallinen populaarikirjallisuus sen sijaan tavoittelee ajan vinhoittamista, kellon kiihtytettyä rientoa. Miksi jotkut tahtovat yhtä ja toiset toista?

Ymmärrän hyvin, että junamatkalla toivoisi ajan kuluvan joutuisasti. Viidyttävä kirja voi tehdä juuri sen. Luulin, että kolmen tunnin jumittaminen olisi yhtä helvettiä, mutta Harry Potter risentää apuun - ja hups heijaa olen jo perillä. Hyvä etten viihtymykseltäni peräti ohittanut oikeaa asemaa.

Mitä silloin tapahtuu, kun joudun tällaisen maagisen aikavääristymän imuun? Ainakin muotitermi "flow" koettaa viitata siihen antaumukselliseen tekemisen iloon, jossa koko minuus ja ajan taju katoavat. Aika vierähtää ikään kuin kaikki olisi uneksintaa. Havahdun uudessa päivässä (ja uudessa paikassa) niin kuin olisi koittanut aamu, vaivalloinen herääminen. Mutta flow kuvaa aktiivisuutta, kun taas viihteen ääressä viihtyminen on passiivista. Voiko näitä rinnastaa? Ehkä voi, mutta onko se soveliasta?

Viihtymyksellisyydestä on niin paljon sanottavaa, etten tiedä mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin:
a) pohtimaan erilaisia valveajan tajunnantiloja...
b) analysoimaan vapauden ja itsekontrollin luovuttamista esitykselle... alistumista passiiviseen katsojan rooliin...
c) erittelemään viihtymistä helpottavia efektejä...
d) ylistämään viihtymistä... tai päin vastoin tuomitsemaan sen orjamoraaliksi ja aivottomaksi populismiksi...

Tarve tulla viihdytetyksi

Mistä alkaen ihmisellä on ollut tämä tarve? Erottaako modernin ihmisen esimodernista juuri se, että moderni ihminen saa tärinöitä ja kokee huimausta, jos hän ei ole ehtinyt saada päivittäistä annostaan kevyttä draamaa ja informaatiota.

Aamuteevee, taustamusiikki, ilmainen uutislehti ähijunassa, sähköpostien lukeminen, päivittäinen annos Fingerporia ja Viiviä ja Wagneria. Koeta elää viikko ilman näitä ja näet ettei se ole mahdollista. Kehosi ei salli sitä, eikä liioin yhteiskunta. Kumpikin antavat viestejä siitä ettei nyt kaikki ole kohdallaan.

Ilman taidetta saatan selvitä kuukaudenkin, mutta en mitenkään ilman viihdettä. Ja lasken nyt uutiset viihteeksi, koska niissä on samaa pikakulutukseen soveltuvaa pinnallisuutta. Suurin osa uutisista ovat itse asiassa juoruja. Poliittisia ja taloudellisia juoruja, mainoksia tulevista ilmiöistä.

Vaikka ihminen olisi jo aikojen alussa viihdyttänyt itseään lauluilla ja kertomuksilla, oliko se vain keino lisätä sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta ja mahdollisuus tarjota työn väsyttömille lihaksille lepoa? Opimmeko me arvostamaan viihtymistä, koska se tarjosi meille suurempiakin etuja?

Onko aina ollut myös niitä, jotka eivät halua tulla viihdytetyiksi, vaan sen sijaan kaipaavat jotakin haasteellisempaa. Eikö myös taide ole suurimmaksi osaksi viihtymisen ja sosiaalistumisen välikappale?

Kumpi ole ensin, tarve viihtyä - vaiko tarve toimia viihdyttäjä, kiinnittää huomio itseensä, mahtailla taidoillaan tai vain pelleillä ja hullutella. Onko viihtyminen juuri se syy miksi mimesis toimii? Yksi varastaa huomion ja toinen tarkkailee, kolmas matkii perässä... Lepääkö koko kulttuurimme viihtymyksellisyyden tarpeen varassa?

Kun yksi blogikirjoitus ei riitä...

Minulta jäi nyt esittemättä lähes kaikki ne huomiot, joihin minun oli tarkoitus perustaa kirjoitukseni. Keräsin paperille listan älykkäitä näkökulmia, mutta nyt huomaan etten ole käsitellyt niitä juuri lainkaan. En ole ehtinyt. Koko ajan tulee mieleen jotain uutta. Viihde on ehtymätön aihe, johon ei olisi pitänyt koskaan kajota.

Ajankulun hallinnassa piilee jotain niin perustavaa merkitystä ihmiselämälle, etten pysty hahmottamaan sitä. Viihde on mitä tehokkain keino hillitä ihmisen potentiaalia - mikä sekin on nykyään välttämätöntä. Jos viihdettä ei olisi, me ehkä tuhoaisimme itsemme entistäkin nopeammin. Tekisimme työtä kunnes kaikki metsät olisi hakattu ja kaikki kalliot räjäytetty.

Ihmiskunnan onni on se, että meidät on passivoitu aivottomalla draamalla. Suurin osa ihmisistä vain istuu sohvalla sen sijaan, että he kasvattaisivat bruttokansantuotetta järsimällä paloiksi ekosysteemiä. Viihdettä tietenkin myös tuotetaan valtaisia määriä, mutta suuri osa siitä on aineetonta - tai koostuu ainoastaan biteistä ja yksiköistä, joihin ne on taltioitu.

Ehkä meidän ei tulisi pyrkiä kehittämään tietotaitoamme, vaan ainoastaan yrittää viihtyä. Siinä on jopa jotain perin hengellistä, jos henkilö viihtyy helposti. Katso nyt vaikka Buddha tai Jeesusta. Hyvinhän he näyttävät viihtyvät, ja ihan ilman mitään! Mitä helpommalla me viihdymme, sitä vähemmän meistä on vaivaa lähimmäisillemme ja ympäristölle. Loppujen lopuksi ihminen pärjää aika vähällä, kunhan hän ensin oppii tuntemaan olonsa pysyvästi rattoisaksi.

Koulukiusaajan opas, osa 2

2011-08-04T01:11:00.000-07:00

Edellisessä osassa pohdiskelin ihmislajin levittäytymistä ja yhteisöjä laajemmassa mittakaavassa. Totesin, että ihmispopulaatiot ovat eräänlaisia sisäisten skismojensa voimalla jakautuvia ameeboja - tai pikemmin kuin tarujen Hydra, joka kasvattaa yhden irti leikatun pään tilalle kaksi uutta. Jo Vanhassa Testamentissa havaitaan, että mitä enemmän on sotaa ja epävarmuutta, sitä suurempia lapsiluvut:

Niin heille asetettiin työnjohtajia rasittamaan heitä raskaalla työllä. Ja heidän täytyi rakentaa faraolle varastokaupungit Piitom ja Ramses. Mutta kuta enemmän kansaa rasitettiin, sitä enemmän se lisääntyi, ja sitä enemmän se levisi...
(Toinen Mooseksen Kirja 1:11)

Tällä kertaa esitellelen toisen näkökulman, joka perustelee millä tavoin yksilöt voivat hyötyä näkemästään tai kokemastaan julmuudesta.

Ensin kuitenkin kiirehdin johtopäätöksiin. Joskus nimittäin ikävien ilmiöiden normalisointi tai luonnollistamispuhe herättää tietynlaisia pidempiä tulkintoja - enkä puhu nyt vain siitä, että mitään "luonnollista" ei olekaan. Tietenkään ei mitään täysin yleistä essentiaa löydy, ja "luonnollinen" on vain tapa sanoa, että jotkin taustasyyt on palautettavissa myös laajempiin ihmispiirteisiin. Aina on yksilöllisiä ja kulttuurisia eroja, mutta syiden palauttaminen kieroon kasvaneen yksilön perversioihin ei opeta meille mitään.

Toinen hätäinen johtopäätös on se, että koulukiusaamisen luonnollistaminen olisi sen sallimista. Päin vastoin. Jos koulukiusaamisen ajatellaan olevan vain häiriintyneiden yksilöiden ja huonojen koulujen syytä, se johtaa vain silmien sulkemiseen ja kiusaamisen hyväksymiseen omassa lähipiirissä - koska "eihän meillä päin voisi sellaista sattua". Vasta kun ilmiön laajuus tunnustetaan, saattaa joku peräti koettaa ehkäistä sitä ennakkoon.

Harry Potter ja rokote aikuisuuteen

Toinen näkökulma koulukiusaamiseen: sen tarkoitus on opettaa lapsille varhain, että elämä on rankkaa ja että myös aikuisena omasta asemasta täytyy taistella. Tämä on niin sanottu "kovat läksyt kovassa maailmassa" tulkinta.

Näkökulma on ilmeisen fasistinen, mutta itse asiassa se piiloutuu hyvin moneen nuortenkirjaan ja -sarjaan (about kahteen kolmesta, jos ollaan tarkkoja). Esimerkiksi Harry Potter -sarjat antavat meidän ymmärtää, että Harryn täytyy kokea tiettyjä vastoinkäymisiä ennen kuin hän on riittävän kovaksi keitetty kohdatakseen pahempia pahiksia.

Harry kasvaa rinta rinnan Malfoyn perheen luihusten kanssa - ja he toimivat Harrylle ja hänen ystävilleen eräänlaisena kylmäharjoituksena. Ensin Harry päihittää omanikäisensä Draco Malfoyn, myöhemmin hänen isänsä Luciuksen - ja lopulta Harry on valmis kohtaamaan Voldemortin. Kirjasarja seuraa klassista "rokote aikuisuuteen" -paradigmaa, jossa pikkupaskiaiset kehittyvät rinta rinnan ja antavat sankareille sopivaa puuhasteltavaa, jotta he kasvaisivat tehokkaiksi sotureiksi.

Taustalle on piilotettu tietty äärikapitalistisen kilpailuyhteiskunnan malli, joka hyväksyy paitsi lasten rääkkäämisen, myös voimakkaasti oikeistolaisen aikuisten yhteiskuntajärjestyksen, jossa jokaisen täytyy varustautua hampaisiin asti ja olla valmis päihittämään kenet tahansa. Harry Potter yhdistää tähän myös fatalistiset ryhmittymät, Potter-jugend-leirit: Rohkelikot, Puuhkupuhit, Korpinkynnet ja Luihuset.

Potterin maailmassa ihmisen syntyperä ja hänelle nuorena asetettu joukkue määrittävät hänen koko tulevaisuutensa. Myöhemmässä elämässään Tylypahkan opiskelija ei esimerkiksi voi lainkaan vaihtaa tupaa, johon kohtalo hänet on sijoittanut. Hyvien ihmisten lapsista kasvaa hyviä ihmisiä ja pahojen lapsista pahoja. Niinpä hyvien on jo varhain opittautuva valmistautumaan aikuisuuteen, joka on täynnä vihollisuuksia ja taisteluja.

Tällaisessa maailmassa koulukiusaaminen on vain välttämätön paha - ja tyypilliseen nuortenkirjan malliin myös Potter kostaa kaiken kokemansa pahan - hän ei siis opi antamaan anteeksi esimerkiksi kasvatusperheelleen, vaan hän aina maksaa samalla mitalla takaisin.

Jos Potter-paradigman sisäistäneessä perheessä lapsi tulee valittamaan, että häntä kiusataan, voi aikuinen reagoida kahdella tapaa:
a) Mene karateen ja kosta takaisin vuoden tai parin päästä.
b) Odota kunnes molemmat kasvatte aikuisiksi ja kosta vasta sitten.

Mitään konfliktia ei voi ratkaista rauhanomaisesti, eikä syy ole koskaan kulttuurisissa rakenteissa, eriarvoisuudessa tai perustu esimerkiksi väärinkäsitykseen. Parempi siis opetella tyrmääviä iskuja tai taikoja, koska maailma on juuri niin rankka kuin mitä tällaisella kasvatuksella siitä teemme.

SCORPIONS

2011-07-31T05:12:00.000-07:00

REPORTAASI. Saimaa Open Air 2011, Joutsenon Rauha.

Teini-iän idolit omassa kotikaupungissa. Ja ensimmäinen rock-festari koskaan, jonka olen kokenut selvin päin. Syitä oli kaksi, toiseksikin olin autolla ja ensinnä, että ainoalle anniskelualueelle oli puolentoista tunnin jono.

Scorpions. Niinpä niin. Legendaarinen bändi, jonka legendaarisuus joillekin merkitsee lähinnä Kummeli-tason koomisuutta, nahkahousuja & viiksiä ja Scooterin kanssa yhteistä fanipohjaa - mutta itselleni siihen sekoittuu myös puhdasta legendaarisuutta. Mielestäni Scorpions on aina ollut parempi kuin esimerkiksi AC-DC, Black Sabbath, Iron Maiden tai Megadeth - ja henkilökohtaisesti bändi kolahti teininä paljon voimallisemmin kuin esim. Rolling Stones.

Omissa listoissani Scorppareiden edelle menevät vain Beatles, Queen, Led Zeppelin, King Crimson ja David Bowie. Niin ja ehkä nippanappa Deep Purple, Jethro Tull, Joy Division, Depeche Mode, The Smiths, Van Morrison, Neil Young, Björk, Kate Bush, Sufjan Stevens ...ja pari muuta, joita en nyt tähän hätään muista.

Joka tapauksessa älppy-hyllystäni löytyy useampikin Scorpionsin levy - tosin ei mitään viimeiseltä 15 vuodelta. Silloin kun kuuntelin Scorppareita niin enimmäkseen 70-luvun lopun levyjä, joissa oli voimakkaita proge-vaikutteita. Myöhemminkin Scorpionsien parhaissa biiseissä on proge-tyyliin jotain muutakin kuin A-osa ja rokkaava kertosäe. Hyvä esimerkki on We'll burn the sky, jossa on aivan mahtava monivaiheinen, orgaaninen vyörytys.

LINKKI:
We'll Burn the sky LIVE + sinfoniaorkesteri

SAIMAA-FESTAREISTA NOIN YLEENSÄ

Ainakaan en voi väittää, että vihdoin vuosien odotus palkittiin. Koskaan en olisi odottanut, että Joutsenoon tulisi yhtään ketään.

Odotusta silti oli luvassa, koska ennen pääesiintyjä täytyy kestää läpi monta semikovaa kotimaista: CMX, Stratovarius ja Egotrippi.

Seistessäni tuntitolkulla helteessä ilman mitään järkevää tekemistä, huomasin, että korvatulpat toimivat hieman kuten alkoholi. Yhdessä voimistuvan hestehukan kanssa ne sumensivat mielen ja vaimensivat aisteja. Hetkittäin miltei pystyin kuvittelemaan että olin kännissä.

Toissijaisten bändien pakkokuuntelu voisi hyvin olla yksi Danten vähemmän kuuluisista helveteistä. Ihmettelin miksi CMX oli kymmenen vuoden jäähyväiskiertueen jälkeen päättänyt lopettaa keikkansa mainostamisen kaikkien aikojen viimeiseksi. Tunsin, että he olivat pettäneet faninsa. Jos rock-bändi saa päähänsä jotain epärealistista ja mahtipontista, josta heidät tunnetaan, niin miksi koskaan luopua siitä.

Olen aiemmin ollut ainakin kolmella CMX:n jäähyväiskeikalla ja tunsin itseni huijatuksi. Edessäni ei ollut se CMX jonka tunsin. CMX:n kuuluu olla jäähyväiskiertueella! Jos rokkarit tulevat järkiinsä, tiedostavat realistisesti uransa vaiheet ja mainostavat itseään loogisesti niin kuka heitä enää kestää?

Stratovarius on hyvä esimerkki tästä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi se kiinnostaa ketään. Mutta siinähän se juju ehkä juuri onkin. Keikalla en saanut laulun sanoista mitään selvää. Jätkien koko suosio kai perustuu siihen, että sanoista ei ymmärrä mitään ja että ne kirjoittivat väärin Stradivariuksen nimen. Samovaarius, Dinosaurius, Stadinkebabius. Suosio on taattu.

Palaan vielä CMX:ään. Aistin esiintymisestä tiettyä ammattitaitoa. Se oksetti minua. Siinä oli vähän jotain samaa kuin yhdessä yli-innokkaassa kesätyöntekijässä, joka ajaa läheisen puistomme nurmikon. Ammattitaidolla. Ajaa nurmikkoa. CMX.

Rudolf Schenker

Jos Scorpionsissa pystyy näkemään Klaus Meinen nahkalippiksen ohitse niin seuraavaksi tulee vastaan Rudi Chenkerin nahkahousut. Jos myös näiden ohitse pystyy näkemään niin sieltä alkaa kuoriutua ihan hyvä bändi.

Rudolf Schenker on Scorpionsin perustajahahmo ja edelleen sen kantava voima. Klaus Meinesta näki jo 80-luvulla, että hän on tullut vanhaksi. Sen lisäksi hän on aina laulanut epävireisesti ilmisaksalaisella aksentilla ja ollut jotenkin jutilamaisesti turvonnut. Myös Joutsenossa Klaus joutui vähän väliä puuhkuttamaan ja lepäämään taampana, sillä aikaa kun Rudi veti muutaman minuutin kitarasoolon ja hyppi tasajalkaa.

Schenker on pysynyt tyylillisesti muuttumattomana vuodesta 1964. Äijä on 62-vuotias, mitä on vaikea käsittää. Kahden tunnin keikan aikana juoksi enemmän siksakkia lavalla kuin keskiverto tennispelaaja Winbledonissa.

Scorpions oli Joutsenon keikallaan niin hyvä, etten oikeastaan keksi niistä mitään vikaa. Valoshow ja taustalle suunnitellut videot olivat maailmanluokkaa ja kaikki bändin jäsenet selvästikin nauttivat täysin sydämin esiintymisestä. Palasivat jopa vetämään suunniteltujen, kiertueen set-listiin merkittyjen encore-biisin lisäksi yhden ihan oikeankin encoren.

* * *
Yksi ihan toinen juttu tietenkin jäi päivästä myös mieleen ja "Missä olit kun...?" yhteys Scorponsin keikkaan varmaan säilyy muistissa aina. Kesken keikan solisti nimittäin esitti yleiset surunvalittelut Oslon tapahtumien johdosta. Ennen alueelle tuloa jo tiedettiin että keskustassa oli räjähtänyt pommi, mutta muut karmeammat yksityiskohdat selvisivät vasta aamuyöllä kun oltiin jo palattu kotiin.

Koulukiusaajan Käsikirja, osa 1

2011-07-26T03:10:00.000-07:00

Joskus projektit paisuvat niin, ettei niissä ole enää mitään järkeä. Yksi elämä ei riittäisi niiden kaikkien loppuunsaattamiseen. Tällä hetkellä työpöydällä on niin monta käsikirjoitusta, että joistakin täytyy osata luopua. Projektin lopettaminen ei ole kuitenkaan järjen asia. Tietoinen valinta ei estä sitä, ettei nukkumaan mennessä taas vyöryisi uusia ideoita ja uusia suuntia, jotka pakottavat tarttumaan muistivihkoon. Keskeneräiset työt sätkivät ja ponnistelevat päästäkseen huomion keskipisteeseen.

Kirjalliset projektit eivät kuole väkisin, vaan vasta sitten ne on kirjoitettu tai sanottu auki. Joskus riittää runo tai essee. Idea laantuu kun se on julkisesti esitetty. Yritän nyt jättääjäähyväiset yhdelle aivotakiaiselle tuomalla julkiseksi sen synapsiksen. Kun tarina on kerran kerrottu lyhyesti, sitä ei ehkä enää tarvitse kertoa pitkän kaavan kautta.

VAIMONHAKKAAJAN MANUAALI

Taiteilijat usein ponnahtavat julkisuuteen teoksella, joka ei suinkaan ole heidän parhaansa - se sattuu vain olemaan sopivan shokeeraava, tai osuu ajan hermoon. Myös minä olen vuosien varrella hahmotellut pöytälaatikkoon muutamia kyseenalaisia esseitä, jotka ottavat kantaa kärjistämällä ja sanomalla vastakkaisen... toisin sanoen ne ovat jonkinlaisia trolleja, typeryyden ja ahdasmielisyyden rooliharjoitelemia. Kyseessä on kuitenkin niin populistinen keino kalastella kirjallista huomiota etten ole viitsinyt saattaa niitä loppuun. On myös osoittautunut, että ne vaativat enemmän älyllistä vaivannäköä kuin luulisi.

Oletetaan siis vaikkapa, että tahtoisin julkaista teoksen nimeltään Rattijuopon tiekartta, jossa esiteltäisiin maanlaajuisesti kaikki tyypilliset paikat, joissa poliisit ovat kytiksellä puhalluttamassa autoilijoita. Teos tarjoaisi turvalliset, vaihtoehtoiset reitit, joita pitkin pääsisi ajelemaan vaikka kuinka tuiterissa - kunhan pysyisi tiellä. Tällaisen teoksen voisi tehdä monella tapaa - hyvin tai huonosti. Maksimaalisen efektin tietenkin saisi aikaan kirjoittamalla teoksen, joka oikeasti toimisi, ja vieläpä suorasanaisesti yllyttäisi rikokseen. Jos otsikko olisi pelkkä provokatiivinen sanaleikki, se tuskin herättäisi nykymaailmassa suurtakaan hälyä.

Koulukiusaajan käsikirja on sikäli haastava projekti, että olen siinä aikonut todellakin esitellä joukon keinoja, joilla koulukiusaaja voi salata tekonsa tai maksimoida vaikutuksensa. Lisäksi olen tahtonut selittää lajin historiaa ja perinteitä. Teosta varten olen lukenut joukon alan pedagogisia ja psykologisia tutkimuksia ja yrittänyt ymmärtää narsistisia ja jopa psykopaattisia persoonallisuuksia - unohtamatta tietenkään haitallisia kulttuurisia vaikutteita ja massapsykologiaa.

Ongelma on lähinnä se, että aika ei riitä ja muut projektit tuntuvat tällä hetkellä mielekkäämmiltä. Pöytälaatikossa minulla on esimerkiksi scifi-trilogia, sata pienoisnovellia, 30 filosofista esseetä, 50 pakinaa, yli 300 julkaisematonta runoa ja 400 katkelmaista sivua ADHD-romaanista. Menköön siis.

MISTÄ KOULUKIUSAAMISESSA ON KYSE?

Yleensä koulukiusaaminen tulkitaan vain häiriökäyttäytymiseksi ja ongelmaksi, joka koskettaa kaikkia osapuolia.

Oma lähestymistapani on hieman erilainen, ei kyse ole vain siitä, että tahtoisin tarkoituksella olla provokatiivinen. Uskon, että koulukiusaaminen on niin laajamittainen ilmiö kahdesta syystä:
a) se on luonnollista, lajityypillistä käyttäytymistä.
b) se on hyödyksi sitä harjoittavalle osapuolelle (tai yhteisölle) - tai ainakin tarjonnut etua jossakin ihmisen historiallisessa kehitysvaiheessa.

Vaarallisin ajatus on sijoitettu sulkeisiin: Voiko koulukiusaaminen missään olosuhteissa olla hyödyllistä yhteisölle?

Kohdat A ja B ovat mielestäni itsestäänselvyyksiä, mutta jostain syystä niitä ei monikaan uskalla ottaa esiin julkisessa keskustelussa. Se, että koulukiusaaminen hyödyttäisi yhteiskuntaa tai jotain sen instituutioita, on tietenkin huomattavasti vaikeampi kysymys, eikä mielipiteeni sen suhteen ole aivan selkeä.

KOULUKIUSAAMISEN ARKEOLOGIA

Lähden argumentista, joka ei ole suoranaisesti omani. Se on variaatio useista viimeaikoina esitetyistä teorioista.

Ihmisen leviämistä lajina eri alueille on edesauttanut se, että ihmiset ovat perusluonteeltaan melko vittumaisia toisilleen. Kun ihmispopulaatio on saavuttanut tietyn rajan (yleensä 150-200 yksilö), se lähes itsestään jakautuu uskonnollisiin tai aatteellisiin ryhmiin, jotka taistelevat keskenään vallasta: rakennuksista, teistä, pelloista, metsästysmaista - alueista ja luonnonvaroista ideologioiden varjolla.

Varhaisissa yhteiskunnissa myös usein sovelletaan karkoitusta rangaistuksena. Harva tahtoo ottaa toisen henkeä vastuulleen, joten yhteisö yhteistuumin karkoittaa keskuudestaan rikolliset ja toisinajattelijat - tai sairaat tai muuten vain ärsyttävät tyypit.

Populaatioiden sotiminen, hajaantuminen sekä laajamittaiset karkoitukset ovat tietenkin usein seurausta siitä, että populaation kasvaessa ruoan hankkiminen tietyltä alueelta vaikeutuu. Ihmiset myös vierantuvat toisistaan suurissa ryhmissä, joissa eivät muista toistensa nimiä ja keskinäisiä sukusuhteita. Syntyy kuppikuntia ja klikkejä. Sisarusten ja serkkujen harvemmin sallitaan vuodattaa toistensa verta, mutta sitä kaukaisempia perhesiteitä ei kunnioiteta.

Ihmisen laajamittainen eripuraisuus ja vittumaisuus on toiminut tehokkaana yllykkeenä sille, että laji on kansoittanut nopeasti koko planeetan. Myytit kertovat hedelmällisistä puutarhoista, joista on jouduttu lähtemään maanpakoon. Historia on täynnä Egyptin orjuutta ja vaellusta erämaassa - koska kansat eivät löydä sijaa toisten kansojen keskuudessa. Ehkä meidänkin esi-isämme ovat saapuneet tänne Pohjolaan vainon ajamina.

Miten tämä nyt sitten näkyy nykyajassa? Ainakin siten, että koulujen päättäjäisten jälkeen suuri osa oppilaista tuntee tarvetta vaihtaa maisemaa. Kotiseutu tuntuu niin pieneltä ja vittumaiselta paikalta, että kaipuu on suuri jonnekin pois. Jos kotiseudun koulumuistot olisivat pelkkää hupia, ei valtakuntain sisäistä ja välistä kansainvaellusta tuskin tapahtuisi samassa mittakaavassa.

Yhä edelleenkin ihmisten keskinäine vittumaisuus sekoittaa pakkaa ja ajan kymmenet tuhannet suomalaiset ylös perseeltään - mukamas työn tai koulutuksen perässä - mutta myös siitä syystä että ihmapiiri on tulehtunut, eikä elämä kovin onnellista. Harmoninen kansakunta olisi ehkä staattinen kansakunta.

VÄKIVALLALLA UHKAAMISEN PALKKA

Mutta entä sitten ne koulukiusaajat? Väittäisin, että he useammin jäävät aloilleen. Tämä on tietenkin puhtaasti intuitioon perustuva oletus, joka vaatisi tutkimustietoa tuekseen. Tuntuu kuitenkin uskottavalta, että ihminen, joka on pelottelulla ja uhkailulla anastanut oikeutensa tiettyyn maahan, kokee sen omaksi voitonmerkikseen, eikä tunne halua luopua siitä. Vastavasti nuoret, jotka jo koko ikänsä ovat suunnitelleen vaihtavansa maisemaa, eivät edes välitä taistella reviirin symbolisesta herruudesta. He suosiolla väistyvät nyrkkien tieltä. (Kiusaajat eivät välttämättä edes ole niin kiinnostuneita alistamaan niitä, jotka ilmoittavat sanattomin elein, että he eivät halua osallistua peliin.)

Koulukiusaaminen on siis yhdeltä särmältää (selittäjiä on tietenkin useampia) jäänne ajasta, jolloin sisarusten ja ylipäänsä seudulla asuvien ihmisten tuli selvittää välinsä: kuka jää ja kuka lähtee? Seitsemässä veljeksessäkin Juhani ja Tuomas painivat siitä, kuka saa itselleen esikoisoikeuden ja perii talon. Vain yksi voi periä tuvan, toiseksi paras ehkä saunan tai muita ulkorakennuksia - nuorempien ja heikompien veljien on raivattava maatilkku läheiseen ryteikköön, naitava rikkaan talon tytär tai etsittävä onneaan muilta mailta.

Geenimme sanovat, että elämä on rankkaa ja nokkimisjärjestykset on selvitettävä varhain. Voittajat jäävät, luuserit pakkaavat kamppeensa. Nykyään tietenkin maaseutujen öykkärit voittavat itselleen lähinnä kuolevan pitäjän - mutta se on nykyaikaa se, eikä ihmisen vaistoja olekaan sovitettu nykyaikaa varten.

Miksi Muhammed meni vuoren luo?

2011-07-05T14:32:00.000-07:00

Perustin tämän blogin siinä tarkoituksessa, että löytäisin vastauksia pieniin arkisiin ilmiöihin, jotka herättävät suuria kysymyksiä itsessäni ja ihmisissä ympärilläni. Yksi tällaisista ihmetyksen kohteista on eräs puolimuistettu ja hämärästi ymmärretty kuvajainen profeetasta, jonka oma kulttuurini on hivuttanut sanastooni ja sitä kautta myös käsitykseeni maailmasta.

Kaikki liittyy jotenkin islaminuskon perustaneeseen profeettaan ja vuoreen. Mitä asiaa Muhammedilla oli vuorelle? Miksi hän tahtoi vuoren luokseen? Mistä vuoresta edes oli kyse?

Saattaa olla, että tästäkin asiasta puhuttiin tarkemmin ala-asteella, mutta olen vain unohtanut. Tai ehkä kukaan ei tiedä, eikä kukaan haluakaan tietää. Joka tapauksessa päätin rohkeasti ottaa asiasta selvää.

Normaalisti olisin vain tyytynyt sepittämään päästäni jonkinlaisen tarinan. Myönnän sellaista tapahtuneen. Joskus olen tällaisessa tilanteessa vain satuillut ja se on mennyt läpi ihan täydestä. En muista että montaakaan kertaa kukaan olisi kommentoinut kirjoitusteni epäkohtia.

Tällä kertaa kuitenkin tein kunnon taustatyötä. Monen mutkan kautta selvisi, että kaikki alkaa Jobin kirjasta.

NO JOKO PELOTTAA, JOB?!

Monissa Vanhan Testamentin tarinoissa Jumalan voimaa kuvataan sillä, kuinka Hän halutessaan vaikka kääntää vuoret nurin. Job alistuu Jumalan tahtoon, koska tiedostaa itsensä voimattomaksi tällaisen mahdin edessä. Mitäpä siinä auttaisi kapinoida, jos kuolee vaimo ja lapset, kun Jumalan laajassa maailmassa tapahtuu even more serious shit.

"Hän siirtää vuoret äkkiarvaamatta, hän kukistaa ne vihassaan." (Job 9:5)

Job pakenee kokemaansa surua suurempiin mittasuhteisiin. Hän kieltää inhimillisen kärsimyksensä ja kovettaa sydämensä ajattelemalla, että kokonaiset kylät ovat hautautuneet laavavirtojen alle ja tuhannet talot sortuneet maan järistessä. Hän näkee itsensä pieneksi ja sitä kautta myös hänen suuri tragediansa tuntuu pienemmältä.

Jobin kirjaa yleensä tulkitaan hyvän uskovaisen (tai hyvän palvelijan) nöyryyden ylistykseksi. Job kestää kaiken niin kuin hyvä vaimo, jota mies hakkaa. Jobin voi myös nähdä esimerkiksi ihmisestä, joka on täysin kieltänyt aineellisen maailman ja kohdannut lihan tyhjyyden. Hän kestää kaiken ehkä siksi, että hän on äärimmäinen nihilisti.

Mutta tässä ei pitänyt olla kyse vain Jobista. Esimerkiksi myös psalmeissa samaa "Jumala on suuri, vuoriakin mahtavampi" -teemaa varioidaan jo absurdisti liioitellen. Profetaalinen herran todeksi kokeminen ja mahtavaksi julistaminen ilmaistaa leikitellen:

"Te vuoret, miksi hypitte kuin oinaat!" (Psalmit 114:6)

(Tai ehkä tarkoitus on vain ilmaista, että aika kiitää vinhasti, vuodet juoksevat kuin villit hevoset yli vuorten - kuten Bukovsky sen ilmaisee. Mutta ehkä tuohon aikaan ei ollut animaatioita, joissa nopeutettuna näemme, kuinka vuosituhansien vieriessä mannerlaatat liukuvat toistensa alle ja kuinka eroosio nakertaa kiveä.)

VUORISAARNA JA SAARNA VUORESTA

Jeesus jatkaa tätä omassa kulttuurissaan hyvin tunnettua kielikuvaa psykologisempaan suuntaan. Useammassakin kohtaa evankeliumeja Jeesus toteaa, että jos ihmisillä olisi ripauskaan uskoa niin he siirtäisivät sillä vuoria.

Jeesuksen opetuksissa huomio on siirtynyt Jumalan mahtavilla voimilla pelottelun sijaan henkiseen valmennukseen. Jeesus on kuin urheilutiimin kapteeni (tai kapinallisjohtaja), joka yrittää valaa kuulijoihin luottamusta. Hänen viestinsä on se, että kun ihmiset uskovat itseensä ja tekevät lujasti yhdessä töitä, he saavuttavat jopa mahdottoman.

Paavali siteeraa tätä optimistisempaa variaatiota Korinttilaiskirjeessään, mikä osiltaan todistaa kielikuvan koko merkityksen nopeasti muuttuneen kristityssä yhteisössä Jeesuksen (tai jonkun häntä edeltäneen opettajan) vaikutuksesta. Paavalin kuuluisat sanat kuuluvat:

"Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja... ja usko, jolla voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi." (1. Kor. 13)

Tässä Paavalin tekstissä vuoriteema on pelkkä sivulause ja presuppositio, eli tausta, jota vasten varsinaine pointti esitetään, mutta tuon taustaoletuksen merkitys on jo vaihtunut kristilliseksi. Vanhatestamentillisessä mielenmaisemassa vuorten liikkuminen oli mitä kauhistuttavin Jumala vihan osoitus, joka sai kuset lorahtamaan housuun, mutta nyt sen voi jo rinnastaa rakkauteen!

(Ilmestyskirja on siitä v**tumainen teksti, että siinä palataan tylysti vanhatestamentilliseen vihakirjoitteluun ja ihmisiä taas pelotellaan sillä, miten lopun aikoina Jumala kaataa vuoret ihmisten niskaan.)

NO ENTÄ SITTEN SE MUHAMMED?

Tämän uuvuttavan taustoituksen jälkeen otamme muutaman sadan vuoden loikan ja pääsemme Muhammediin.

Muhammedin kerrotaan mieluusti käyskennellen vuorien yksinäisyydessä ajattelemassa ja myös esitetään joissakin tarinoissa henkilönä, joka tapasi pitää opetuspuheita vuorilla.

Varsinainen juju on kuitenkin se, että jossain vaiheessa juutalaisten ja kristittyjen runsaasti viljelemä vuoriteema siirtyi myös arabiheimojen kielenkäyttöön - ja syntyi kolmas variaatio samasta fraasista.

Tarinan mukaan Muhammedia epäilevä kuulija vaati saada näytön siitä, että usko siirtää vuoria. Niinpä Muhammed lupasi rukoilla ja pyytää Jumalalta merkkiä mahtavuudestaan.

Mitään ei tapahtunut. Vuori ei liikkunut tuumaakaan. Muhammed kuitenkin suureen ääneen kiitti ja ylisti Herraa. Hän selitti kuulijoilleen, että jos Allah olisi siirtänyt vuorta, he olisivat kaikki kuolleet.

Herra oli suuressa viisaudessaan valinnut tänään armahtaa heitä ja antaa osoituksen - ei vihastaan - vaan rakkaudestaan omia uppiniskaisia lapsiaan kohtaan. Siksi hän ei sallinut vuoren värähtääkään heidän allaan.

UUDEN AJAN VARIAATIO

Mutta hetkinen? Eihän tämä ei ollut se versio, jonka me tunnemme. Eihän Muhammed tarinassa suinkaan mene vuorelle! Hän on jo vuorella! Tarkoituksemme oli selvittää mitä hän vuorelta tahtoi, siinä tietyssä virkkeessä, jossa hän nimen omaan näkee kaiken sen vaivan päästäkseen vuoren luokse.

Jälleen meidän täytyy ottaa uuvuttava yli puolen vuosituhannen loikka historiassa. Etsimämme vastaus ei löydy edes ristiretkiltä vaan jopa senkin jälkeen, Amerikan löytämisen ja uskonpuhdistuksen ajoilta - ja jälleen huomaamme kuinka koko vuorilla seikkailemisen ydinajatuksen on muuttanut muotoaan.

"Jos vuori ei tule Muhammedin luo, Muhammed menee vuoren luo." - Francis Bacon (1561–1626)

Viimeinkin. Siinä se nyt on. Mutta mitä ihmettä Bacon on oikein miettinyt! Eikö hän ole jo tajunnut, että kolme samaan meemiin kohdistuvaa mutaatiota on jo ihan liikaa ihmismielen käsityskyvylle. Kukaan ei pysy kärryillä oman kulttuurinsa arkeologisista kerrostumista!

Esitellaan nyt kuitenkin myös se ajatus, joka tähän sutkautukseen piiloutuu. Baconin koko suuri elämäntyö liittyy tieteellisen ajattelun edistämiseen. Siinä hommassa hän oli aivan mestari ja edes harvat nykyajan tieteenfilosofit ja yliopistontutkijat kykenisivät kuvailemaan - saati toteuttamaan - tieteen perusperiaatteita, kuten Francis Bacon, myöhäisrenessanssin nero, jonka jotkut jopa epäilevät olleen Shakespearen parhaiden kirjoitusten taustahäärijänä.

Bacon yksinkertaisesti esittää, että vuori (siis luonto ja sen lait) eivät tottele ihmisen haluja, vaan ihmisen on itse nähtävä vaivaa saadakseen selvää luonnon toimintaperiaatteista. Tiede on hidasta vaivalloista patikoimista pois lapsellisesta maailman käskyttämisestä ja kohti nöyrää asioiden hyväksymistä. Baconin esimerkissä Muhammed itse asiassa esitetään viisaana ja valaistuneena henkilönä, joka lakkaa istumassta persiillään ja elämästä päänsä sisäisissä kuvitelmissa - ja hyväksyy sen, että totuutta täytyy lähestyä hattu kourassa.

Baconin virke paljastaa myös hänen kantansa rationalismin ja empirismin väliseen kiistaan. Filofia ei etene, jos vastausten odotetaan vain ilmaantuvan pyynnöstä tai kontemplaation seurauksena. Saavuttaaksemme tuloksia tieteessä tai filosofiassa meidän täytyy suorittaa kokeita. Sen sijaan, että istuisimme kabineteissa ja loputtomasti teoretisoimme millainen näköala vuorelta mahtaakaan avartua, meidän tulee itse kiivetä vuorelle ja katsoa mitä siitä seuraa.

Lopuksi jää vain yksi ratkaisematon arvoitus - ja mahdollisesti jo viides variaatio samasta teemasta.

Isoin kysymys kuuluu: Miksi William Shatner kiipesi vuorelle?

Vastauksen kuulette tässä: Because he was in love.

Linkki: Video: Shatner on the Mount