KIRJA-ARVIO: Laatunovelleja, toim. Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila
Takakansi julistaa: "Valikoima on koottu länsimaisen kirjallisuuden parhaimmistosta... jokainen novelli on itsenäinen taideteos."
Ajatuskin jo puistattaa, kun tietää, että kokoelmaa on markkinoitu erityisesti peruskoulun ja lukion tarpeeseen. Johdantoluvussa ilmoitetaan avoimesti, että esikuvana on toiminut Aulis Ojajärven valikoima Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, jolla kidutettiin jo useampaakin maamme sukupolvea. Toimituskunta tekee siis heti selväksi mikä on myös tämän kirjan yhteiskunnallinen asema ja funktio: laatumateriaalia kouluille.
Tarkoituksena on helpottaa opettajien työtä kokoamalla samoihin kansiin historian kuivimmat ja inhotuimmat kertomukset. Yhdessä vastaavien runokokoelmien (kuten Runous näytä hampaasi) ohella WSOY:n laatukirjasto muodostaa jonkinlaisen käyttäytymistutkijoiden tarkkaan suunnitteleman loka-kampanjan, jonka ainoana tehtävänä on tyrehdyttää nuorten luontainen uteliaisuus korkeakulttuuria kohtaan. Tällä tavoin saamme uuden sukupolven insinöörejä ja huippujääkiekoilijoita, jotka osaavat sanoa ei hasikselle ja laatukirjallisuudelle.
Myös oma pikkuveljeni on äidinkielentunneilla altistettu näille uusille "itsenäisille taideteoksille" ja sen seurauksena hänen ennestään varautunut suhtautumisensa kirjoihin on silminnähden muuttunut yhä vihamielisemmäksi.
Joulupyhien luvallisen lorvimisen lomassa ajattelin toimia jonkinlaisena vapaaehtoisena koekaniinina ja itsekin tutustua teoksen antiin. Olenhan jo siinä iässä, että kestän kulkea useammankin taidegallerian läpi tuupertumatta lumeen kaikesta siitä paikallaan seisomisesta ja verensokerin äkillisestä romahtamisesta.
Missä ovat räjähdykset ja takaa-ajot?
Huomaan, että suhtautumiseni Tsehoviin ja kumppaneihin on vuosien varrella muuttunut maltillisemmaksi. Enää ei mieleni vaella päiväfantasiaan, jossa kaivan auki kirjailijan haudan ja kusta lorotan hänen tyhjään kallokoppaansa. Minussa herää enää kevyt haukotus sekä kutkuttava halu analysoida tarkasti, mistä rakentuu äärimmilleen tiivistetty puisevuus ja arkinen tyhjänpäiväisyys.
Näistä novelleista ei novelleista löydy satuolentoja, velhoja, lasermiekkoja, räjähdyksiä, murhamysteerejä, takaa-ajoja, eli tärkeimpiä kasvavan pojan a-, b- ja c-vitamiinejä.
Tarinat, joissa ei näennäisesti tapahdu mitään, ovatkin ensisijassa todistustaineistoa keskiluokkaisen ihmisen elämän vähäverisyydestä. Tyypillinen realistinen novelli matkii elämän sitä puolta, mikä on yliedustettuna - kun taas jännityskertomukset keskittyvät harvinaislaatuisiin poikkeustapauksiin.
Viihde tarjoaa fantasiaa ja pakoa arjesta. Taide sen sijaan kohottaa kasvojemme eteen peilin ja toteaa: katso itseäsi, kurjaa. Taide tuo näkyviin sen, mihin olemme turtuneet, mitä muuten emme enää ehdollistumisiltamme huomaisi.
Tsehovilainen novelli ei kuitenkaan ole vain tarkkasilmäinen dokumetti. Se on myös jokaisen nuoruutensa hukanneen apologia. Lukijalle se tarjoaa synninpäästön siitä, ettei sittenkään mikään teiki-iän unelmista toteutunut. Seitsemän merta jäivät seilaamatta, mutta hei, sentään tuli koettua kaikki se, mikä koetaan venäläisessä mestarinovellissa: aamupalan syöminen, pyykin peseminen, puolituttujen vaivaannuuttava kätteleminen ja hitaasti kroonistunut ummetus.
Mestarinovellin tehtävänä on julistaa lukijalle: katso elämääsi, tällaista se on, mitään ei koskaan tapahdu - hyväksy se!
Mestarinovelli on myös kyyninen synninpäästö keski-ikäisille virkamiehille ja äidinkielenopettajille. Sinusta ei tullut yliopiston tutkijaa, ei kirjailija, ei toimittajaa tai Hesarin mestarikriitikkoa. Olet siellä missä lähdit, kotikyläsi yläaseteella - Hyväksy se! Tunne siitä jopa ylpeyttä! Suuri saavutuksesi on se, että heijastat tsehovilaisen novellin kuolematonta tyhjäkäyntiä.
Myös sinun tapauksessasi elämä toistaa taidetta!
Lasten helvetti, aikuiseen makuun
Monien valikoimaan päätyneiden novellin teemana näyttäisi (ainakin pintapuolisesti, juonen tasolla) olevan aikuisuuden ja lapsuuden törmääminen. Tarinoiden lapset joutuvat toistuvasti aikuisten julmien oikkujen uhreiksi.
Tarinan pahuus sallitaan sitä kautta, että kertoja asettuu hämmentyneen lapsen asemaan - ja sisäistekijä puolestaan tuntuisi ilmoittavan, että kuule sinä varttunut lukija, kuinka saatoitkaan unohtaa miten vaikeaa on olla lapsi. Isä, äiti, opettaja, hävetkää itseänne! Armahtakaa!
Tällainen valintaperuste on ideana vain näennäisesti hyvä.
Useimmat novelleista todellakin ovat mestarillisia - mutta aina aikuislukijan näkökulmasta. Keskivertonuorelle ne tuskin tarjoavat kummempaa oivallusta. Ne ovat vain uusi luku siinä kiusanteossa, jota lapsi muutenkin joutuu päivittäin kokemaan.
Jos lapsi ei ymmärrä aikuisten käytöstä elävässä elämässä, miksi hän ymmärtäisi sitä yhtään paremmin kirjoista luettuna? Varsinkin kun hyvän kirjallisuuden tyyliin on jo pitkään kuulunut se, että tapahtumia ei selitetä, ne ainoastaan kuvataan pitkäpiimäisen yksityiskohtaisesti.
Muistan kuinka lapsena MILTEI KAIKKI klassiset kertomukset olivat enemmän tai vähemmän kafkamaisia. Henkilöiden käyttäytymistä ei saattanut ymmärtää. Kaikki tuntuivat vain pelaavan jotain peliä, jonka päämäärä oli hämärä ja säännöt mielivaltaiset.
Ja juuri tämä oikeastaan määrittää mestarinovellien koko lajia. Juju on siinä, että aikuisen näkökulmasta tarinoiden henkilöt käyttäytyvät täysin ymmärrettävästi. Kaikki on päivän selvää. Tarinoiden ihmiset pelaavat sitä imartelun, viettelyn ja kasvojen säilyttämisen peliä, jota aikuiset ovat tottuneet itsekin pelaamaan.
Nuorelta lukijalta jää helposti huomaamatta se sosiaalinen juonittelu, joka tapahtuu rivien välissä. Arjen sanattomat säännöt tulevat kirjoissa näkyviin - mutta se edelleenkin tapahtuu sanattomasti. Pointtia ei artikuloida kuuluvasti, henkilöiden väliset vibat ja kertojan äänensävy täytyy tunnistaa omaa kokemuspohjaa vasten, päätellä aikuisilla aivoilla.
Nuoren lukijan tunne on varmaan hieman samanlainen kuin jos seuraisi uhreilulajia, jonka sääntöjä ei ole esitelty. Jostain syystä tuomari aina vähän väliä viheltää pilliin, kun kiekko ylittää sinisen viivan. Miksi? Miksei peli saa jatkua? Mestarinovellit esittelevät tällaisia sosiaalisia paitsiosääntöjä toinen toisensa perään. Yleisö mylvii, mutta aina se tuntuu tapahtuvan väärässä kohtaa. Toinen näyttäisi olevan toista parempi, mutta silti hänen vastustajansa julistetaan voittajaksi.
Lapsi on terve, kun hän uskaltaa ilmaista oman kantansa ja kieltäytyy lukemasta tällaista saastaa - ymmärtää olla ymmärtämättä aikuisten likaista peliä. Lapset ovat idealisteja. He haluavat sankaritekoja. Eivät he tahdo heti luovuttaa paremman elämän etsinnässä ja asettua aloilleen tsehovilaiseen hitauden miljööseen, joka antaa anteeksi epäonnistumisen ja heikkouden.
Aikuiselle lukijalle näitä tarinoita sen sijaan uskallan hyvällä mieli suositella. Mestarinovellit ovat kuin laatuviskiä: lasten suussa myrkkyä, joka on syytä heti sylkäistä ulos, mutta aikuisen suussa silkkaa hunajaista, mikä sopivasti kirveltää.
