Luomiskertomuksen lähtökohdat, eli kuinka lapsi vaimennetaan

Tutkiskelin tänään Kevätpörriäistä vuodelta 1968. Äkisti alkoivat aivoissani pisteet yhdistyä ja tunsin tehneeni merkittävän havainnon. Sitä tapahtuu usein, ja olen oppinut suhtautumaan kohtuullisen kriittisesti omiin oivalluksiini, jotten eksyisi liian syvälle paranoidin yksityisajattelun pyörteisiin.

Niinpä tarkistin, oliko oivalluksessani mitään perään. Kävin materiaalia uudellen läpi ja kyllä vain. Yhteydet olivat hämmästyttävän ilmeisiä. Intuitioni ei ehkä sittenkään keksinyt tyhjästä omiaan.

Olen lukenut elämäni varrella enemmän kuin yhden luomiskertomuksen. Jo pelkästään Vanhassa Testamentissa on kaksi eri versiota judeo-kristillisestä luomiskertomuksesta.

Kevätpörriäinen 1968

Kevätpörriäisessä lasten esittämissä kysymyksissä ja suurissa hämmästyksen aiheissa toistuivat lähes sellaisenaan samat kysymykset, joihin luomiskertomukset yleensä pyrkivät tarjoamaan vastauksen, kuten:
Miten ihmisten kieli tai kielet ovat saaneet alkunsa? Miten eläimet saivat nimensä? Miten maailma luotiin ja niin edespäin...

Yhteys kulttuurin ja ihmisluonnon välillä voi tietenkin kulkea useampaan suuntiin. Kristillinen kulttuuri ja varhaiskasvatus voivat houkutella lapset esittämään juuri tällaisia kysymyksiä, joissa he haluavat varmistuksen tai täsmennyksen esikoulussa ja uskonnonopetuksessa kuulemiinsa myytteihin. Lapsi toistaa samoja kysymyksiä, jotta saisi useammalta auktoriteetilta vahvistuksen itselleen tärkeisiin mysteereihin. Ja kun vastauksissa on pieniä eroja - tai kenties suurempiakin - lapsi hämmentyy ja kalastelee lisää täsmentäviä vastauksia täydentääkseen maailmankuvaansa.

Osa Kevätpörriäisen kysymyksistä sivuaa enemmän uskonnon aihepiiriä ja osa enemmän tieteen aihepiirejä.

Mallioppiminen ja varhaislapsuudessa opetettujen tarinoiden unohtuminen voivat motivoida tällaisia kysymyksiä, mutta yhtä hyvin voi olettaa, että lapset ovat esittäneet samoja kysymyksiä myös muina aikoina ja muissa kulttuureissa. Pelkkä olettaminen ei tietenkään riitä. Tähän tarvittaisiin apua vertailevalta uskontotieteeltä ja kulttuurintutkimukselta. Ei vaikea haaste, mutta nojatuolista käsin on aina hyvä hillitä innostustaan.

Sen verran ehkä tiedämme - tai voimme kotimaassamme, itse kokemusperäisesti asiaa tutkia - että nämä kysymykset eivät taida olla kadonneet mihinkään, sitten vuoden 1968. Varmastikin myös valituissa ateistiperheissä 2000-luvulla kuulee samoja kysymyksiä yhä esitettävän. En tietenkään voi tietää, missä laajuudessa tämä tapahtuu.

Varovainen veikkaukseni on, että kaikissa?

Yhtä hyvin joku vuoden 1968 Kevätpörriäiseen valikoitunut kysymyssarja saattaa edustaa pientä otosta, jossa ilmenee vakavia valintavääristymiä. Yhteys luomismyyttiin on synnyttänyt toimituskunnan aikuisissa nostalgisia tuntemuksia, joten he haluavat julkaista juuri nämä lasten kysymykset satojen ja tuhansien joukosta. Harkiten tai alitajuisesti he tahtovat ylläpitää perinteitä sekä yhtenäiskulttuuria.

Olen ollut vahva sosiaalisten konstruktioiden puolustaja, ja olen sitä yhä, kunhan käsitteet on järkevästi rajattu, mutta sanottakoon silti, että nykyään enemmän kallistun strukturalistien kuin jälkistrukturalistien kannalle. Jälkistrukturalistinen oletus olisi tällaisen aineiston äärellä se, että kulttuuri on toisintanut itseään lasten kysymyksissä ja etenkin niiden seulonnassa, mistä on tuloksena sarja luomismyyttiä mukailevia kysymyksiä... kuten myös muita kysymyksiä, jotka sijoittuvat uskonnollisen maailmankuvan kontekstiin - tai käsittelevät vaikkapa Joulupukkia, jota tuskin kukaan lapsi pystyy itsenäisesti kehittelemään arkkityyppisten unikuviensa pohjalta.

"Vuoresta vetosen synty,
Tulen synty taivosesta,
Alku rauan ruostehesta,
Vasken kanta kalliosta." (Veden syntysanoja)

Ja huomattakoon, että myös Kalevalasta löytyy näitä samoja kysymyksiä ja niihin tarjottuja vastauksia. Kysymysten herättämä uteliaisuus ei siis vaadi kristillistä kasvupohjaa, vaikka tuntemamme Kalevala olisikin kristillisen modernismin vääristämä teos.

Strukturalistinen oletus lähtisi käänteisesti siitä, että kysymysten taustalla on jonkinlainen universaali ihmisluonto, josta kautta aikojen kumpuavat samat mysteerit. Kuka minä olen? Mistä me olemme tänne tulleet? Mikä tämä paikka on? Kuinka se on saanut alkunsa? Mitä on elämän tarkoitus?

Tämä on hyvä testi. Oletko maailmankuvaltasi - olettaen, että olet filosofian, humanismin tai kielitieteen kysymyksistä kiinnostunut ihminen - enemmän modernisti vai postmodernisti? Uskotko siihen, että ihmisyydessä on ikiaikaisia arkkityyppejä ja psykologista kaipuuta, joka ilmenee kaikissa ajoissa? Vai uskotko ennemmin, että ihminen on kulttuurinsa tuote?

Spontaaneja kysymyksiä ei ole.

Totta kai vastaus on järkevällä ihmisellä jotakin tältä väliltä, mutta kysymys on mielestäni valtavan oleellinen - suorastaan yksi 1900-luvun filosofian ydinkysymyksistä.

Myös Kevätpörriäinen voi toimia tutkimusaineistona, todistaen myös sen, etten sentään ihan turhaan yli vuosikymmentä istunut filosofian ja kirjallisuustieteen luennoilla. Vaikka off-topic liittyy nyt enemmän romaaniin, jota työstän. En halua poiketa siitä liian kauas, innostua esimerkisi metafysiikasta tai taas kerran palata relativismiin.

Sen sijaan aion tehdä pienen syrjähyppäyksen itämaisiin uskontoihin, sillä niistä löytyy samoja kysymyksiä, mutta eri järjestyksessä priorisoituna.

Kuvassa yllä kysytään, miksi en muista lapsuuteni kokemuksia? Tämä on varmasti monelle tuttu hämmennyksen aihe ala-asteelta, ainakin itseäni mietitytti, mitkä ovat varhaisimmat muistikuvani lapsuudesta ja miksi en muistanut millaista oli olla vauva?

Jos maailmanselitykseen liittyy ajatus sielunvaelluksesta, voi tällaista kysymystä johdatella sen suuntaiseen vastaukseen. Paljon riippuu siis siitä, mihin lasten kysymyksiin aikuiset tahtovat tarttua ja mitä he osaavat tai haluavat lapselle selittää.

Voisimme etsiä sellaista kompromissia, että ihmisellä on filosofinen kompetenssi esittää tiettyjä vaikeita kysymyksiä metafyysistä aiheista. Aikuiset sitten kykynsä mukaan vastaisivat valitsemiinsa, ja koettaisivat vaentaa loput. Vaikka tietenkin myös vastausten antaminen on omanlaistaan vaientamista.

Uskonnollisen luomismyytit itsensä voisi määritellä "primitiiviseksi varhaiskasvatukseksi". Uskonnon ensimmäiset kirjat, kenties myös varhaisimmat tarinat, keskittyvät vastaamaan kysymyksiin, joita lapset tyypillisimmillään itse keksivät esittää, melko spontaanisti, vaikkakin myöhemmin kehittelevät uusia kysymyksiä aiemmin saatujen vastausten pohjalta.

Perinteiseen kulttuuriseen tarinavalikoimaan kasautuu sukupolvien pitkän seulonnan ja tuotekehittelyn kautta sellaisia satuja ja tarinoita, jotka tyydyttävät lasten filosofista uteliaisuutta ja auttavat vanhempia sulkemaan heidän suunsa. Nämä samat kysymykset heräävät yhä nykyajassa, koska ne liittyvät ihmisen identiteettiin, turvallisuudentunteeseen ja perustaviin psykologisiin tarpeisiin.

Luomiskertomus saattaa vaikuttaa tehottomalta lastenvahdilta videoiden tai nykyaikaisten lelujen rinnalla, mutta se on omana aikanaan ollut toimiva apuväline kasvatuksessa ja paimentamisessa. Se on tyrehdyttänyt sellaista uteliaisuutta, joka kohdistuu mahdottomiin kysymyksiin, joihin olisi ajanhukkaa etsiä vastausta.

Näin siis ainakin joskus pronssikaudella, jonne varhaiset kirjalliset lähteet ajoittuvat. Tuona aikana kehitetty kysymysten ja vastausten sarja on itse asiassa ollut niinkin huippuunsa hiottu ja tehokas, että sitä käytetään yhä edelleen. Miljoonat ihmiset nojaavat Raamatun luomiskertomukseen, koska lapset esittävät yhä kutakuinkin samoja kysymyksiä, joihin vanhemmilla ei ole tarjota nopeampia, helpompia tai toimivampia ratkaisuja.

Niin se käy.

Näennäistiede vastaan näennäistietämys

Eräs asia, mikä Wikipediassa minua suuresti ärsyttää, on sen tiettyjen aihealueiden tolkuton puolueellisuus. Itse haluaisin, että Wikipedia tarjoaisi laaja-alaista ja objektiivista tietoa kaikista aiheista, mutta sitten on näitä tällaisia artikkeleja.

Mikä tässä artikkelissa esimerkiksi on vialla?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Biodynaaminen_viljely

Lähteeksi on yksinomaan kaksi saman kirjoittajan (skeptikon) teosta:

Selin, Risto, Marketta Ollikainen & Ilpo V. Salmi (toim.): Paholaisen asianajajan paluu: Opaskirja skeptikolle

Selin, Risto: Ihmeellinen maailma: Skeptikon tietosanakirja.

Artikkeli ei toisin sanoen kerro biodynaamisen viljelyn mahdollisista hyödyllisistä puolista mitään, vaan perustuu pelkästään aiheen parissa hassuttelulle.

Kun esimerkiksi itse olen juonut useita biodynaamisesti tuotettuja viinejä, jotka ovat erittäin laadukkaita, ei minua kiinnosta tietää, mikä niissä on epätieteellistä tai hassua, vaan haluan tietää missä ne ovat onnistuneet. Saamme kiittää skeptikoita siitä, etteivät asiasta paremmin tietävät ihmiset esiinny julkisuudessa, koska heille naureskeltaisiiin.

Kyse on viljelystä, eikä astrologiasta. Jos astrologialla ei ole lopputulokseen mitään vaikutusta, niin sitten silla ei pitäisi olla mitään sijaa myöskään tällaisissa artikkeleissa. On epäoleellista jos urheilija uskoo horoskooppeihin, jos hän voittaa kultaa. Samoin on ihan sama vaikka viininviljelijä lausuisi jokaisen poimimansa rypäleen kohdalla taikasanoja, kunhan se viini on hyvää.

Biodynaaminen viljely saattaa näennäistieteellisiä elementtejä, mutta aivan samalla tavoin skeptikot tuon tuosta sortuvat perustamaan näkemyksensä "näennäistietämykseen". He esimerkiksi muodostavat biodynaamisesta viljelystä mielipiteen opiskelematta aihetta millään tavoin. He eivät lue biodynaamisen viljelyn käsikirjoja, he eivät työskentele maatilalla tai edes keskustele biodynaamisen viljelijän kanssa.

Heidän skeptisyytensä ikään kuin velvoittaa, että he eivät tiedä mitään aiheesta.

Skeptikkoa voisi verrata ihmiseen - ja monet tuntemani skeptikot itse asiassa ovat juuri tällaisiä - joka ei koskaan syö sieniä tai ole käynyt sienestämässä, koska sienet voivat olla myrkyllisiä.

He eivät tunnista ainuttakaan sientä. He tietävät sienistä vain sen, ettei niihin pidä koskea. Pienikin murunen voi tappaa. Itse asiassa sienten kanssa ei kannata edes keskustella.

Näennäistietämykseensä talertunut skeptikko tietää valtavan paljon useista aiheista, koska hän tietää, että ne ovat huuhaata. Niinpä hän tietää niistä kaiken.

Skeptikon itseluottamusta tuntuu rajattomasti lisäävän se, että hän on niin monen aiheen kokonaisvaltainen asiantuntija. Hän tietää kaiken astrologiasta, homeopatiasta, akupunktiosta, ufoista ja vaikka mistä. Hänen tietonsa näistä asiosta on rajaton, koska hän tietää, ettei niissä ole mitään tiedettävää.

Ihan ok. Ei kaikken tarvitse perehtyä. Käyhän se nopeiten näin. Skeptikoilla on kuitenkin paha tapa laajentaa tätä laajaa tietämystään kaikkiin elämänsä osa-alueisiin.

Skeptisyyteen taipuvainen henkilö saattaa esimerkiksi tietää kaiken autoista tai urheilusta tai politiikasta. Hän tietää niin paljon, ettei ehdi muutenkaan kuuntelemaan vastapuolia. Hän tietää jo kuuntelematta kaiken vaimostaan ja lapsistaan. Hän tietää, ettei kannata hakea töitä, koska kumminkaan häntä ei kutsuta työhaastatteluun.

Hän tietää, että on turha lähteä katsomaan peliä, kun ei ne kumminkaan voita. On lähteä kalaan, kun ei kala kumminkaan syö.

Skeptikko tietää etenkin miten vaikeaa se on, kun on aina kaikissa asioissa oikeassa.

Mutta kun minä haluaisin vain tietää, että miksi ne biodnaamiset viinit ovat niin hyviä! Eikö joku voisi vaikka kääntää saksankielisestä artikkelista, jos siellä on joku steinerilaisen koulun kasvatti selittänyt mitä muuta ne tekevät siellä pelloillaan paitsi lukevat horoskooppeja ja hautaavat häränsarvia.

Kai ne nyt jotain muutakin siellä tekee? Miksi kukaan ei kerro. Miksi kaikki muut aina hiljenevät, kun skeptikko on päättänyt avata suunsa?

Luukku 15: Ateistien rikokset

Hallituksen viime aikaiset leikkaukset ovat palauttaneet uutisvirtaan teatteriohjaaja Esa Leskisen parin vuoden takaisen kirjoituksen taiteen merkityksestä tehokkuuden ja markkinavetoisen kilpailun vastavoimana:
http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/nakokulma-taide-pelastaa-kilpailulta/

Kirjoitus on melko pitkä ja sisältää useita komeita kohtia. Kiinnitän siinä nyt kuitenkin huomioni vain yhteen juonteeseen. Tarkoitukseni ei ole kritisoida tekstiä, vaan ainoastaan hyödyntää sitä ponnahduslautana toiseen aiheeseen. Suosittelen lukemaan jutun ihan erikseen.

"(Jumalan kuolema) aiheutti eräänlaisen kuolevaisuuden ja elämän rajallisuuden tajun heräämisen: yhä kasvavan kollektiivisen tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista. Liberalistinen yhteiskuntajärjestelmä rakentuu tämän kuolevaisuudentajun synnyttämälle yksilöistymiselle ja erillisyyden tunteelle."

Vaikka tekstin muut sivallukset markkinavoimien ideologista valtaa vastaan ovat varsin osuvia, jäin miettimään mikä todella on kuolevaisuuden ja kulutushysterian suhde. Amerikassa ateismia pidetään pahimpana syntinä ja samaan aikaan maa on kapitalismin soidunkantaja.

Aiemmin samana vuonna ilmestyi uutinen ateismin Yhdysvalloissa herättämästä epäluottamuksesta:

"...uskonnottomiksi itsensä luokitelleet pitkälti jakoivat samat mielipiteet uskonnollisten ihmisten kanssa. Gervais päätteli, että sen enempää uskovat kuin uskonnottomatkaan eivät luota ateisteihin, koska ihmisten yleisesti uskotaan käyttäytyvän paremmin, jos he kuvittelevat Jumalan tarkkailevan heitä."

Linkki: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/

Tietenkin se, mitä ihmiset uskovat ateisteista ja kristityistä on eri asia kuin miten ateistit tai kristityt todellisuudessa toimivat. Mielikuva tarkkailevan Jumalan suojelevasta vaikutuksesta voi kenties kääntyä myös itseään vastaan, jos siihen turvaudutaan liiaksi, eikä moraalia muilla tavoin vahvisteta. Onhan tutkimuksella osoitettu, että kristityt teinit tulevat raskaaksi sitä todennäköisemmin, mitä vahvempia siveyslupauksia he antavat.
nytimes.com/2009/religions-link-to-teen-pregnancy/
Jos teinit lupaavat pidättäytyä kaikesta seksistä ennen avioliittoa, he eivät kanna mukanaan kondomeja, eikä heillä usein myöskään ole ikäisilleen tyypillistä tietämystä seksistä ja ehkäisystä.

Yhdysvalloissa korrelaatio uskonnollisten osavaltioiden ja teiniraskauksien välillä on eritäin vahva:
www.livescience.com/teen-birth-rates-higher-highly-religious-states

Itse tulkitsen tilastoja myös siten, että seksuaalisuuden tabuluonne estää tietoisten kognitioiden kehittymisen, jolloin vaistot voivat ohjata käyttäytymistä vapaasti. Tämä kenties onkin tabujen varsinainen tehtävä; ne mahdollistavat juuri sen asian toteumisen, jonka ne kieltävät: sukupuoliyhteyden, sodankäynnin tai vaikkapa lihansyönnillä mässäilemisen.

Entä sitten rikollisuus? Ateismin vaaroista on trollattu myös Suomi24-ketjussa: suomi24.fi/ateistipropaganda-lisannyt-rikollisuutta
Luotettavia tilastoja on vaikea löytää, mutta ainakin epäluotettavien tilastojen valossa ateistit tekevät paljon vähemmän rikoksia kuin mitkään keskeiset uskontokunnat, jopa vähemmän kuin buddhalaiset.
www.patheos.com/what-percentage-of-prisoners-are-atheists-its-a-lot-smaller-than-we-ever-imagined/

Tilastovääristymä voi toki johtua myös siitä, ettei monikaan halua vankilaoloissa identifioitua ateistiksi, vaan pyrkii mitä pikimmin etsimään yhteisöllisyyden tukea jostakin ryhmästä. Vankilassa uskonnollisten narratiivien lohduttavat ulottuvuudet kenties myös itsessään saavat lisää arvoa?

Palaan vielä alkuperäiseen lainaukseen:

"...tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista."

Tällaiset eksistentialistiset tunnot leimaavat vahvasti 1900-lukua, mutta esiintyvätkö ne vain sattumalta historiassa rinnakkain globaalin markkinatalouden kanssa? Tilastojen valossa ateismi (tai uskonnottomuus) ei edes ole merkittävästi lisääntynyt, vaikka ateismilka onkin yhä enemmän avoimia äänenkannattajia, sen tähden ettei liberaaleissa valtioissa ketään suoraan rankaista hänen yksilöllisestä vakaumuksestaan.

Onko kuolemanjälkeisen elämän ja yhteisöllisyyden välillä mitään välttämätömtä loogista yhteyttä? Mistä juontuu ajatus, että ihminen olisi yksin, jos hän on kuolevainen? Mistä tällainen syntagma on peräisin - eikö päin vastoin kuolevaisuus olisi jotain, mikä meitä ihmisiä kykenee yhdistämään?

En puhu nyt vain Esa Leskisen kirjoituksesta. Olen kohdannut tämän saman ajatuksen jo usein aiemminkin.

Kenties syntagma perustuu hätiköintiin, joka on muodoltaa oikaistu: A - B - C ketju lyhennetään muotoon A - C.

Jos A on "Jumalan kuolema" ja C on "yksinäisyys", olisiko ketjusta kadonnut B sitten "toivottomuus" tai "ahdistus".

Ainakin ahdistus ja toivottomuus saavat meidät tuntemaan itsemme yksinäisiksi. Ne myös herkästi edistävät meidän yksinäisyyttämme, koska emme hakeudu muiden joukkoon tai koska muut eivät innostu alakuloisesta seurastamme.

Ihaa-aasi asuu yksin suolla.

Tämä on hyvin tyypillinen esimerkki siitä, miten jokin psykologinen päättelyketju tai omaan kokemukseen perustuva intuitio lyhenee metafyysiseksi syntagmaksi.

Jos me kuitenkin palaamme vielä lähemmäs ihmiselämän konkretiaa, voimme kenties huomata, että ateismin on yhteydessä yksinäisyyteen sitä kautta, että ateisteja on niin hemmetin vähän suhteessa kristittyihin. Ateistit ovat kulttuurisesti marginaalisessa asemassa. Heillä ei ole mahdollisuus juhlistaa omia arvojaan kansallisten juhlapyhien ja perinteiden muodossa.

Ateisti mököttää yksin, koska häneltä puuttuu ystävä, toinen ateisti. Vielä toistaiseksi ateistit lisäksi koostuvat liiankin usein kriittisistä vastaanhangottelijoista. He ovat jo luonteeltaan eripuraisia. Ateistit lisäksi usein julistavat mielipiteitään tietyllä altavastaajan äkäisyydellä, mikä entisestään lisää valtaväestön mielikuvaa siitä, että he ovat antisosiaalisia - mikä puolestaan on Yhdysvalloissa liki pitäen sama asia kuin rikollisuus:

criminal tendency = antisocial behaviour.

Siksihän noitiakin aikoinaan poltettiin. He elivät omassa mökissään kaukana asutuksen laitamilla. He eivät kuuluneet joukkoon.

Ehkä samasta syystä rikkaudet tuottavat katkeruutta ja ideologisia vääristymiä. Rikkaat kokevat kaikkina aikoina joutuneensa marginaaliin, ja vieraantuneensa yhteisöllisyydestä, koska kulttuuria ei räätälöidä heidän tarpeisiin (eli narratiivit eivät tulkitse heidän omimpia kokemuksiaan) ja heidän mielessään kehkeytyy vainoharhaisia ajatuksia vallankumouksesta.

Tästäkin aukenee toinen syntagma, jota Esa Leskinen kenties on alitajuisesti hahmotellut: Ateismi, yksinäisyys, yksinäisyys, kapitalismi.

Yleisradio ja valtionkirkko

Ainakin kahden asian suhteen olen äärimmäisen konservatiivinen. En missään nimessä halua, että Suomessa kajottaisiin Yleisradion rahoitukseen tai erotettaisiin kirkkoa valtiosta.

Ensimmäinen näkemys lienee helpommin ymmärrettävissä, vaikka Iltalehden viimeisimmän gallupin mukaan kolme neljästä suomalaisesta tahtoisi säästää valtion kuluissa supistamalla tai jopa lakkauttamalla Yleisradion. (Ehkä ei ollut viisasta säätää niin hartaasti televisioveron uudistusten kanssa?)

Omassa elämässäni Yleisradio on täysin suvereenissa asemassa. Melkein kaikki sarjat, joita viime vuosilta tulee mieleen, olen katsonut Yle Areenalta.

Mukaan mahtuvat Ville Haapasalon seikkailut Venäjällä, Madventuresin Rikun ja Tunnan projektit eri muodoissaan, uunituore Veden saartamat, jossa vierailtiin Suomen sisävesien ja merialueiden saaristoissa... viisasta muuten, että sarja esitettiin talvella, jolloin on kaikkein suurin ikävä veden äärelle.

Muutaja jakso Veden saartamista on vielä nähtävissä Areenalta:

http://areena.yle.fi/tv/2057502 - Veden saartamat

Lisäksi Areena on näytttänyt parhaita ulkomaisia sarjoja, joten Ääliö ulkomailla, jossa maailman nerokkain idiootti Karl Pilkington kohtaa vieraita kulttuureita. Jopa äitini ja tyttöystäväni suosikkiohjelmat on katsottu juuri Areenalta, esim. Hakekaa kätilöt.

Minun puolestani muille kanaville ne saavat tehdä ihan mitä huvittaa, mutta Yleen ei jumalauta kosketa!

Kyse ei ole vain laadukkaista sarjoista. Yleisradion rahoittaminen on fiksua siinäkin mielessä, että pienen maan on äärettömän vaikea kilpailla ulkomaisten tuotantoyhtiöiden kanssa. Sen näkee jo suoraan siinä, kuinka vähän kaikki muut kanavat panostavat kotimaiseen tuotantoon. Ei se kannata, koska ulkomailta voi ostaa varmoja menestystuotteita, joiden markkinointikin tapahtuu melkein ilmaiseksi netin kautta.

Kaikki muut kanavat syytävät rahaa pois suomesta. Ne ostavat ohjelmia ulkomailta ja työllistävät meillä kourallisen väkeä. Ylen rahoituksen karsiminen vain vähentäisi työpaikkoja ja tuhoaisi pienen maan edellytykset tehdä kulttuuria omista asioista ja omalla kielellä. Perussuomalaistenkin peräänkuuluttama kansallisen identiteetin rakentaminen on mahdollista vain Yleisradion avulla, joka on mielestäni onnistunut erittäin hyvin pistämään kampoihin Brysselille ja Hollywoodille.

Yleisradion toiminnasta ei sentään päätetä EU:ssa tai jonkun suuryrityksen johtokunnassa. Jos yksityistäisimme Yleisradion, hyvin pian sen ostaisi joku kiinalainen tai venäläinen suursijoittaja. Sen jälkeen tässä maassa ei todellakaan olisi mitään omaa. Yleisradion voisi hankkia kokoelmiinsa vaikka Vladimir Putin ja sen jälkeen ykköseltä tulisi vain maksettuja dokumentteja paidattomasta Putinista metsästysretkillä.

Suomessa ei oikein osata arvostaa itsenäistä mediaa, vaikka lähinaapurista voidaan suoraan katsoa mitä tapahtuu, kun öljy-yhtiöt ja hallituspuolueen liittolaiset omistavat suurimmat televisiokanavat.

Sekin on surullista, että niin monet koulutetut kokoomuslaiset kritisoivat jatkuvasti Yleisradiota, koska siellä kuulemma on valloillaan sosiaalidemokraattinen ilmapiiri. Varmaan se on osin tottakin, koska mediamme lähihistoria on demarivaltaista, mutta kansalliset edut ylittävät mielestäni mahdolliset puolepoliittiset riidat. Jos joku haluaa kritisoida Yleisradiota demarikytkennöitä, niin puhukoon siitä suoraan.

Kaikkein pelottavinta olisi ajatus uutislähetysten kaupallistumisesta. Vaikka iso osa väestöstä ei välittäisikään dokumenttielokuvista tai Ylen kulttuuritarjonnasta, on uutisten säilytettävä nykyinen haukotuttavuutensa. Uutislähetykset eivät voi perustua siihen mitä ihmiset haluavat kuulla.

Samasta syystä kannatan valtionkirkkoa. Voimme verrata nykyistä mallia esimerkiksi Amerikkaan, jossa uskonnollisuus on radikalisoitunut, kaupallistunut ja tunkeutunut politiikkaan. Amerikassa uskonto ja politiikka ovat kytköksissä juuri siitä syystä, että valtio on aikoinaan erotettu kirkosta.

Miksi valtiota ja kirkkoa ei saa erottaa toisistaan?

Perusteluni saattavat hätkähdyttää etenkin vapaa-ajattelijoita, joille oman kokemukseni perusteella muut kuin konservatiiviset tai kristilliset näkökulmat voivat tarjota uutta pureskeltavaa.

Kun uskonnollisten järjestöjen täytyy kerätä rahoituksensa yksityisesti, ne oppivat ajattelemaan niin kuin poliitikot. Uskonnot haalivat jäseniään ja jäsenmaksujaan populistisesti - mistä on seurauksena se, että puolueet ja kirkkokunnat löytävät toisistaan liittolaisia. Luonnontilassa tai vapaassa markkinataloudessa ei varsinaisesti esiinny selkeitä eroja metafyysisen todellisuuden ja poliittisten arvomaailmojen välillä. Kyse on samasta ryhmäytymisestä ja suosion haalimisesta, jossa lopullisia äänestyspäätöksiä tehdään tunteella.

Suomessa valtiota ja kirkkoa ei ole virallisesti erotettu toisistaan, mutta juuri tästä syystä ne pysyvät toisistaan erillä. Niiden välillä kulkee byrokraattinen, käsitteellinen ja sosiaalinen jaottelu, joka on lähtöisin valtion organisaatiomallista.

Kun uskonto ja politiikka on määritelty saman systeemin osaksi, ne on myös määritelty huolehtimaan eri asioista kategorisesti. Uskonnon ja politiikan ammattiurat ja meriitit kulkevat samaan suuntaan, rinnakkain, mutta eri latua. Amerikan mallissa ne ovat yhtä ja samaa mytologista mössöä, joka hyödyntää osin samaa symbolista sanastoa. Ihmisten omatuntoa ohjaava arvopohjainen pääoma on vapaasti käytettävissä. Poliitikko saa saarnata Jumalasta, koska sitä työtä ei ole erikseen määritelty piispoille, jotka kuuluvat samaan kattojärjestöön ja huomauttaisivat heti amatöörimäisestä retoriikasta tai asiavirheistä.

Yhdysvalloissa ei esimerkiksi ole yhtä tiettyä ylintä uskonnollista auktoriteettiä, joten ei ole ketään moittimassa presidenttiä, jos hän rienaa Jeesusta julistamalla oikeutettua kostoa Herran nimeen.

Jos kirkkoa ei ole opetettu maltillisuuteen akateemisen, valtiollisen pappiskoulutuksen kautta, politiikan ja uskonnollisten järjestöjen toiminnan mentaliteetti on samantyylinen. Kirkot eivät saa rahoitustaan veroina, joten ne politikoivat muita kirkkokuntia vastaan. Papit eivät myöskään ole tutustuneet tieteelliseen ajatteluun, koska heiltä ei edellytetä akateemista koulutusta, enemmänkin karismaa ja hurmoshenkeä.

Amerikassa uskonto on heitetty kadulle kuin kissa, mutta se on oppinut tulemaan toimeen. Vapaana rellestävän uskonnollisuuden yhteiskunnassa on vaikea elää uskonnottomana, koska papit ovat taitavia saarnamiehiä, mainosmiehiä ja agitaattoreita. Heillä on omat katujenginsä ja mafiansa, joiden johtajat ovat usein elinikäisessä virassa. Virallisten tahojen legitimoimaa oppia ei ole, joten lupaukset voi sovittaa asiakkaan tarpeisiin.

Tavalliset ihmiset altistuvat arjessaan enemmän uskonnolliselle suostuttelulle, kun jokainen uskontokunta on asematunnelissa harekrishnojen kanssa jakamassa ilosanomaa. On hankala elää tapauskovaisena, kun oma kirkko muistuttaa kaiken aikaa siitä, että se tarvitsee jäsentensä rakkautta ja rahalahjoituksia. Suomalaisen valtiokirkon ei tarvitse kamppanjoida kannatuksensa puolesta, jolloin se on tyytyväisempi ja passiivisempi.

Vapaassa markkinataloudessa toimivan uskonnon jäsenten sitoutuminen omaan seurakuntaansa on lujempaa, koska he tuntevat ylpeyttä vapaaehtoisesti luovuttamastaan avusta ja myös kokevat velvollisuudekseen kerätä kirkolleen lisää jäseniä. Meikäläiseen luterilaiseen kirkkoon mennään lähinnä juhlimaan tai hiljentymään. Siellä ei heti synny sellaista painetta, että miten minä voin osoittaa hyödyllisyyttäni tälle seurakunnalle? Kirkollisvero on maksettu ja sillä selvä. Ei tarvitse osallistua sen enempää.

Suomalaisessa yhteiskunnassa politiikkaa on mahdollista tehdä ilman uskonnollista vakaumusta. Poliitikoilla on oma työnsä ja papeilla omansa. Ne ovat samaa systeemiä ja siksi erillään.

Upanisadien uskonnollisuudesta (ja muustakin)

Kansanomaisin uskonnon funktio on epämukavien kysymysten pakoilu. Papit ja filosofit yksinkertaisesti tarjoavat kuulijoilleen vastauksia, joita nämä tahtovat kuulla. Kyse ei ole niinkään manipulaatiosta tai hyväksikäytöstä kuin parantamisesta.

Terve ihminen ei ole arvoitusten riivaama. Hän kehystää maailmansa lohduttavilla myyteillä ja katkaisee kysymykset tarpeettomina kuin napanuoran. Samalla tavoin kuin tavallisen ihmisen ei tarvitse tietää mitään maksan tai munuaisten toiminasta, ei hänen tarvitse vaivata päätään myöskään kuolemalla. Sellaiset asiat ovat asiantuntijoiden heiniä. Ja asiantuntijan tehtävä on hymyillä ja sanoa, että kaikki on kuten pitäälom.

Sillä tavoin elämä jatkuu, ja ongelmat joita ei voi ratkaista, eivät näyttäydy ongelmina lainkaan.

Upanisadit poikkeavat eräässä suhteessa useimmista muista uskonnollisista teoksista. Ne ovat pappissäädyn ja eliitin ohjekirjoja, eivät tavallisen kansan lukemistoa. Niinpä niissä voi tunnustaa asioita, jotka muista kirjoista on sensuroitu tai verhottu vertauskuviin.

Chandogya Upanisadissa esimerkiksi on säe:

"Aurinko on jumalista korkein. Tämä on tietenkin vain asioiden runollinen ilmaus."

Lähes kaikissa upanisadeissa on kohta, jossa dialogin muodossa testataan opiskelijan järjenjuoksua ja henkistä valmiutta.

Jos oppilas läpäisee testin, hän saa kuulla korkeamman totuuden: yleensä se kiistää jotakin edellä esitettyä tai ainakin paljastaa sen olevan karkea yksinkertaistus. Yltääkseen korkeimpaan tietoon oppilaiden on osattava olla kriittisiä. Upanisadien sanoma ei ole tarkoitettu hyväuskoisille. Lopulta asiat sanotaan niin kuin ne ovat ja lähestytään ateismia - tai pikemminkin jotain muuta, ateismin korkeampaa muotoa, joka lännessä vasta odottaa ilmenemistään.

Upanisadeissa ateismi ja materialismi esitetään alkeellisina väliasteina. Lapsi ikään kuin hoksaa, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Siinä ei idässä nähdä mitään ihmeellistä.

Lännessä monet ihmiset, jotka kieltävät Jumalan olemassaolon, luulevat saavuttaneensa jonkinlaisen erittäin vaativan ymmärryksen tason. Se on tietenkin pelkkaa bullshittiä. Sehän on vain yksi kyllä-ei -kysymys, joka ei ratkaise mitään. Täysi idioottikin voi opetella ulkoa oikean vastauksen - tai siis sen vastauksen, joka muita ihmisiä eniten miellyttää. Jeesus pelastaa, Jumala on kuollut - tai jotakin muuta, mitä?

Vaarallisinta on juuri se, että luulee saavuttaneensa ymmärryksen päätepisteen. Chandogya Upanisadissa tämä opintojen ansakuoppa esitetään erittäin upean tarinan kautta (8. kirja). Demoni yksinkertaistaa kuulemansa opetuksen ja muuttaa ne sellaiseen muotoon, joka hänen egoaan miellyttää. Jumalten lähettiläs Indra puolestaan alkaa nähdä suuressa kertomuksessa porsaanreikiä ja palaa opettajansa luokse kyseenalaistaakseen tämän opetukset. Opettaja Prajapati ilostuu siitä, että saa älyllistä haastetta ja vastaa siihen parhaansa mukaan.

Linkki: Chandogya Upanisadi

Kirjoitus kertoo myös opiskeluun vaadittavasta pitkäjänteisyydestä. Viisautta ei voi tiivistää muutamaan aforismiin vaan sitä on lähestyttävä dialektisesti tai hermeneuttisessa kehässä - pitkän kyselyn ja hapuilun kautta. Näkemyksen syventyminen on filosofinen prosessi, jossa oikotiet ovat vaarallisia.

Samalla tavoin ateistit ovat vaarallisia, koska he ovat oikaisseet siihen päätelmään, että Jumalaa ei ole - mutta he eivät välttämättä ymmärrä mitään elämästä. Kun ihminen käy läpi monia henkisiä kriisejä ja kohtaa iloja ja vastoinkäymisiä, hän lopulta havaitsee, että se runollinen tarina, jota kutsumme evankeliumiksi, eli ilosanomaksi tai pelastuskertomukseksi, onkin itse asiassa varsin todenmukainen ja syvällinen kuvaus inhimillisestä elämästä kaikkine ylä- ja alamäkineen.

Oikaisemisen ongelma koskettaa yhtä lailla kristittyja tai ateisteja. Jos ihminen suoraan hyppää siihen päätelmään, että Jumala on, hän ymmärtää Jumalasta ihan yhtä vähän kuin sellainen ihminen, joka hyppää siihen päätelmään, että Jumalaa ei ole.

Tärkeintä ei ole edes se, mitä me ajattelemme Jumalasta. Tärkeämpää on, että löydämme sellaisen uskon tai epäuskon asteen, joka tyydyttää meidän henkiset tarpeemme.


Jumalten nukketeatteri

Upanisadeilla on useita kirjoittajia. Useimmat heistä suhtautuvat jumaliin kuin draaman arkkityyppeihin. Jumalat ovat eräänlaista käytännöllistä nukketeatteria: luonnetyyppejä tai ihmisen persoonallisuuden puolia, jotka on esitetty kärjistetyssä muodossa.

Nukketeatteri on erittäin hyödyllinen tapa kertoa tarinoita - ja tarinat puolestaan saavat kuulijat keskittymään. Polyteismi on kaikkiaan varsin tehokas pedagoginen strategia.

Lännessä hindulaisuuteen on suhtauduttu jopa ylimielisemmin kuin yksijumalaisuuteen. Monet tiedeuskovaiset sijoittavat koko Intian kulttuurin hölynpölykoriin, eivätkä vaivaudu noteeraamaan sitä millään tavoin. Jos ihmiset, jotka uskovat yhteen jumalaan ovat hölmöjä, miten moneen jumalaan uskovien kanssa voisi edes keskustella.

Jälleen yksi kysymys hallitsee kaikkea: Jumalien määrä: nolla, yksi tai enemmän. Kyse on eräänlaisesta maailmankatsomuksellisesta rotuerottelusta. Täysin epäoleellinen seikka, kuten ihonväri tai jumalten lukumäärä asetetaan tärkeimmäksi kriteeriksi. Se ei edes vaikuta ihmisen arvoihin tai muihin uskomuksiin.

Kun hindulaisuutta on perinteisesti opetettu kouluissa, lapsille ei ole opetettu yhtään mitään oleellista. Tarinoita ei ole kerrottu - ja juuri tarinat ovat syy sille, miksi jumalia on niin lukuisia. Onhan meilläkin Aku Ankkoja ja Hannu Hanhia. Aku Ankka on toisaalta lyhytjänteisyyden ja toisaalta sinnikkyyden ilmentymä, kun taas Hannu Hanhi edustaa satumaista onnekkuutta.

Saatamme sanoa henkilöstä, että hän on kyllä melkoinen hannuhanhi. Tämä ei juurikaan eroa siitä, miten hindulaisuuden jumalista voi puhua. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivät köyhät ja kouluttamattomat ihmiset ihan oikeastikin uskoisi jumalten olemassaoloon. Uskotaanhan suomessakin lottovoittoon ja siihen, ettei hukkuminen voi juhannuksena osua omalle kohdalle.

Koska länsimaiset kirkot ja tiedeyhteisöt ovat voineet määritellä kulttuurien edistyneisyyden asteen, ovat ne päätyneet kategoriaan: polyteismi - teismi - ateismi. Tämä johtuu ehkä siitä, että monet muut kategoriat paljastaisivat idän ehtineen meidän edellemme.

Jos Ingmar Bergmanin elokuvassa Talven valoa olisi päähenkilönä ollut Upanisadeihin perehtynyt brahmiini, koko uskonkriisi olisi ratkennut varttitunnissa. Pappi olisi vain sanonut, että onneksi olkoon, tervetuloa kerhoon! Nyt opetan sinulle korkeamman totuuden: uskonto on vain runollinen esitys kaiken pysymättömyydestä.

Kaikki muodot ovat katoavaisia, mutta alutonta ja loputonta muutoksen prosessia kutsutaan nimellä luominen. Kaikki mikä on mahdollista, tulee tapahtumaan miljardien vuosien aikana rajattomassa avaruudessa. Sinun oma tietoisuutesi sammuu, mutta itse asiassa se on jo sammunut. Joka hetki sinä muutut joksikin toiseksi. Tämä on kuitenkin ilosanoma, sillä jokaisessa olennossa ilmenevä tietoisuus todistaa samalla tavoin olemisen ihmettä. Minä olen sinun ylösnousemuksesi ja sinä olet minun ylösnousemukseni.


Brahmiinien tehtävät

Kuten kaikissa kulttuureissa, papit ovat eräänlaisia virkamiehiä. He ottavat vastuun tietyistä rituaaleista ja pyrkivät säilyttämään yhteiskuntarauhan. He vihkivät syntyneet ja hautaavat kuolleet. Tarpeen mukaan he turvautuvat myytteihin, vaikka eivät itsekään uskoisi niihin.

He tietävät, että taikauskot voivat olla kansan omaksi parhaaksi. Ensinnäkin ihmiset tarvitsevat turvallisuuden tunnetta ja uskoa jatkuvuuteen. Muutoin he eivät sijoita tulevaisuuteen vaan elävät kädestä suuhun. Uskonto kasvattaa kohtuullisuuteen, eettisyyteen, ahkeruuteen ja säästäväisyyteen. Taustalla voi olla hyväntahtoista kusetusta, mutta se toimii.

Tämän kaiken Upanisadit myöntävät melko lailla suoraan. Kuten totesin, ne ovat oppikirja ylemmille kasteille, eivät kaiken kansan iltalukemistoa.

Uskontojen yhteiskuntarauhaa ylläpitävä propaganda oikeutetaan - ja mielestäni tämä oikeutus on perusteltu - kahdella tapaa. Ensinnäkin myyttiset tarinat sisältävät käytännöllisiä elämänviisauksia ja vahvistavat tärkeitä arvoja. Uskontojen pyhät kirjoitukset ovat valikoituneet vuosien varrella monista eri lähteistä: mukaan ovat päätyneet sellaiset tarinat, jotka ovat vetovoimaisia ja jotka mahdollisimman monen ihmisen omatunto sallii. Mutta populistista televisioviihdettä ne eivät ole. Ne ovat filosofisia opetustarinoita, eivät halpaa roskaa.

Upanisadeissa ei ole juuri lainkaan vihapuhetta tai väkivallalla mässäilyä, kuten esimerkiksi Vanhassa Testamentissa. Opetukset ovat viisaita ja hyveellisiä - ainakin minun mielestäni. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että eräänlaisena kansalliseepoksena mukaan on valikoitu kirjoituksia, jotka esittävät Intian historian kauniissa valossa. Tämän jälkeen englanninkieliset kääntäjät ovat valikoineet suosikkikohtansa, joista minä sitten olen suomentanut omat suosikkikohtani.

Kyse on siis valioaineista. En peittele sitä, että tarkoitukseni on saada lukija ällistymään. Kyse on parhaiden tekstien parhaista paloista... mutta silti Upanisadit ovat omituisen väkivallattomia. Ikään kuin pakollista takaa-ajokohtausta ja lopun suurta miekkataistelua ei tarvittaisikaan jokaisessa jännittävässä tarinassa?

Myyteille on myös toinen hyvä peruste: ne ovat tosia. Ne ovat todellisten asioiden runollinen ilmaus.


Todellisuus, jota sellainaan on vaikea niellä

Upanisadeissa on usein käänne, jossa oppilaan illuusiot murskataan.

Brihad-Aranyaka 2:4 sisältää kohdan, jossa Yajnavalkya toteaa uteliaalle vaimolleen:

"...Kuoleman jälkeen ei ole tietoisuutta."


"Olen ällistynyt" sanoi vaimo. "Kuinka voit yhtäkkiä sanoa, ettei kuoleman jälkeen ole tietoisuutta?!"

Karujen tosiasioiden myöntäminen toimii perustana sellaiselle tiedolle, jota eivät aallot hajota tai tuuli puhalla kumoon. Lopulta kuitenkin usein palataan samoihin väitteisiin, joista lähdettiin liikkeelle ja jotka kiistettiin. Samat lauseet pätevät, nyt ne vain ymmärretään toiselta kantilta.
Uskonnon todenmukaisuus täytyy kokea elävässä elämässä ja sisäistää henkilökohtaisten oivallusten kautta.

Sanat ovat vain sanoja. Jos niitä ei ole juurrutettu syvälle persoonaan, niissä ei ole voimaa.
Jumalan olemassaolo riippuu täysin siitä, mitä "Jumalalla" tarkoitetaan. Uskonnolliset käsitteet ovat hyödyllisiä tietyssä diskurssissa, mutta niillä on perusta myös todellisuudessa. Täytyy vain osata antaa todellisuuden toimia käsitteiden esikuvana, eikä uskotella itselleen, että sanojen voimasta todellisuus muuttaisi mielensä.

Ateisteillekin tekisi hyvää se, että he kohtaisivat inhimillisen todellisuuden koko kirjon, eivätkä itsepintaisesti väittäisi, että uskontojen tulisi kuolla sen vuoksi, että ateisteilla on mielessään utopia uskonnottomattasta maailmasta. Todellisuus on se, että ihmiset uskovat monenlaisiin asioihin ja he myös kipeästi tarvitsevat uskoa - kuten myös toivoa ja rakkautta.

Ateistien näkemys ihmisestä ei ole realistinen. Se on ideologia, joka yksinkertaistaa todellisuutta ja rakentaa tarpeettomia vastakkainasetteluja. Ateistit lankeavat samaan ryhmäidentiteettien psykologiaan ja esimerkiksi suosittelevat tai tyrmäävät kirjoja sen mukaan vastaako kirjoittaja yhteen kysymykseen samoin kuin he itse: lehtihaastattelussa tämän romaanin kirjoittaja sanoi olevansa ateisti... varmasti hänen kirjansakin siinä tapauksessa täytyy olla lukemisen arvoinen jne.

Jumalan kiistämisessä ei ole kyse yleismaailmallisesta tai sellaiseksi koskaan muodostuvasta uskomuksesta vaan tietyn aikakauden asenneilmastosta ja eräänlaisesta pienpuolueesta. Yksi ainoa kysymys ei koskaan riitä määrittämään ihmisen maailmankuvaa. Tämä nähdään hyvin jo siinä, miten riitaisia Vapaa-ajattelijat ovat julkisuudessa. Ryhmän jäsenet eivät tule toimeen keskenään, koska loppujen lopuksi ei-uskovaiset kannattavat hyvin erilaisia arvoja ja näkemyksiä. He uskovat ties minkälaisiin hulluihin asioihin.

En halua luokitella itseäni millään sellaisella termillä, koska taustalla oleva kysymys ei kerro minusta mitään - päin vastoin se saattaisi antaa ajattelustani täysin vääristyneen käsityksen.


Upanisadien mystiikka

Upanisadien kuuluisa vastaus on neti-neti. Ei tämä, ei tuo. Kyse on pitkälti samasta havainnosta, johon myös kristilliset mystikot ovat päätyneet: Jumalasta ei voida puhua aktiivisin lausein, vaan ainoastaan negaation kautta. Jumala ei ole sitä, Jumala ei ole tätä.

Kaikki käsitteelliset määrittely-yritykset ovat tuhoon tuomittuja, koska käsitteet lähtökohtaisesti erittelevät ja karsinoivat todellisuutta. Jumalasta ei voida puhua dualististen käsitteiden ja kategorioiden kautta. Emme voi leikata kakkua ja sanoa: tämä puoli kuuluu Brahmanille, tämä puoli ei. Syön sen itse. Aina kun itse syömme kakkua, se on Brahman, joka syö Brahmanilla maustettua Brahmania.

Ja tämä koko lause on tietenkin täysin hullunkurinen, eikä kerro Brahmanista yhtään mitään.

Upanisadien toinen avainlause sanoo: Tat Twam Asi - Sinä olet se!

Kuka sinä ja mikä se? Siinäpä se. Ehkäpä se sama jokin, mistä ei mitään järjellistä voitu sanoa. Atman on Brahman. Mikä ihmeen Atman, mikä kumma Brahman.

Lauseet ovat nerokkaita, koska ne sanovat kaiken sanomatta juuri mitään. Samassa yhteydessä tekee mieli lainata Nagarjunaa, joka nimiin liitetään viisaus: "Muoto on tyhjyyttä, tyhjyys on muotoa."

Ah, miten nerokasta! Mieleen tulee Pseudo-Dionyseos ja Mestari Eckhart. Onneksi mystikot tietävät mistä he puhuvat.

Ja mistäs sen sitten voi tietää? Sen vaan tietää.


Viisauden aaltoliike

Itämaisen filosofian historiassa nähdään huippukausia ja asteittaista taantumista, jopa suoranaisia romahduksia.

Ihmiskunnan historiassa oli meneillään mielenkiintoinen vaihe, kun 500 eaa. elivät samaan aikaan Buddha, Kungfutse, Laotse ja jainalaisuuden perustaja Mahavira. On vaikea sanoa, oliko kyseessä laskukausi vai nousukausi. Kaikki neljä puhuvat henkisestä ja kulttuurisesta rappiosta, mutta pikemminkin näyttää siltä, että kyse oli teknisestä ja taloudellisesta kukoistuskaudesta.

Kungfutse opettaa hyviä tapoja, joiden hän näkee vaipuneen unohdukseen. Todellisuudessa hän itse pitkälti määrittelee uudenlaisen tapakulttuurin omien fantasioidensa pohjalta. Aikalaiskertomusten mukaan hän oli neuroottinen ja pikkutarkka hienostelija, joka sai huippupalkkaa valtiollisessa virassa. Hän rakasti etikettiä ja yhtenäisiä käytöstapoja, mistä voi päätellä hänen olleen lievästi autistinen persoonallisuus.

Laotsen kirjoituksiin sisältyy toteamus siitä, että kun johtajat ovat rappiolla, nousee kansan keskuudesta yksilöitä, jotka näyttävät uudenlaisen elämisen mallia. Todennäköisesti hän ajatteli ennemmin itseään kuin Kungfutsen kaltaisia juppeja. Jotenkin myös hän pystyi tulemaan toimeen vähällä työllä, vaikka oli melkoinen hippi. Ja hipit ja taiteilijat puolestaan ovat vauraan aikakauden tuote: valtio maksaa eläkkeitä suojateilleen tai eliitin keskuudessa harjoitetaan mesenaattitoimintaa.

Sidharta Gautama eli kertoman mukaan yltäkylläisyydessä, mutta koki herätyksen ja kaipasi jotain syvällisempää. Hän eli askeesissa, mutta luopui siitä, koska halusi elää tasapainoisesti, ei äärimmäisyyksiä. Buddhan joskus väitetään itse keksineen lähes kaiken, mutta todellisuudessa hän lainasi suurimman osan opetuksistaan vanhemmista teksteistä. Hän vain päivitti opetuksia, jotka olivat taantuneet - ja saaneet fanaattisia piirteitä.

Historiassa on monia vuosisatoja, joista ei kerrota juuri mitään legendoja. Ja sitten on yksi tällainen ihmeellinen neljän maailmanuskonnon samanhetkinen syntykausi. Aikakautta ei tietääkseni ole verrattu renessanssiin, mutta mitä muutakaan se on voinut olla: idän kultakausi, jolle ei juuri löydy vertailukohtia.

Kun kirjoitin Cdandogya Upanisadin 8. kirjaan kommentaareja (aiempi linkki), olisin halunnut liittää mukaan myös Taolaisen kommentaarin, Nagarjunan Tyhjyys-kommentaarin sekä Adi Shankaran non-dualistisen kommentaarin. Ne kaikki eräällä tavoin kuuluvat samaan filosofiseen traditioon, jossa kaavoihinsa kangistuneita perinteitä uhmataan ja dharmaa päivitetään uuteen asuun.

Viisaudet eivät koskaan voi saavutta lopullista, täydellistä muotoaan. Jokaisen historiallisen aikakauden täytyy kyetä pukemaan oivallukset tuoreeseen asuun - ja tietenkin sitä varten oivalluksia täytyy ensin kokea. Kirjoituksista valikoidaan mukavalta tuntuvia palasia ja harva edes jaksaa perehtyä teksteihin, jos jonkinlainen auktoriteetti ottaa siitä vastuun.

Kuka ties onnellisempia ovat sellaiset aikakaudet, joista on jäänyt vähän mitään kerrottavaa. Ei ole sotapäälliköitä, sotia ja levottomuuksia. Uskonnollisia uudistajia ei tarvita, koska uskonto ei näytä kaipaavan uudistamista. Se tarjoaa valtaosalle ihmisistä rauhan ja levollisuuden.

Pappien tarjoamat helpot ja kauniin runolliset vastaukset sammuttavat sen ikävän palon, joka kysymysten ja epäilysten muodossa kärventää monien ihmisten sydäntä ja mieltä.

Ei ole vuosikymmeniin koettu lamaa, joten ei ole laman lapsia. Ei ole epäluottamusta ja levottomuutta, joka purkautuisi korkeampien vastausten etsintänä.

Ei ole ilmastonmuutoksen kaltaista suurta katastrofia, joka väijyy tulevaisuuden yllä ja vaatii nopeaa reagoimista: asenteiden ja arvojen täyskäännöstä.

Ei ole yllättävää kirjapainon tai internetin kaltaista keksintöä, joka tuo ihmisten ulottuville valtavan määrän uutta tietoa ja kyseenalaistaa heidän aiemmat uskomuksensa.

Ehkä sellainen aikakausi todellakin olisi onnellisempi, jolloin historian valossa ei ole tapahtunut mitään. Mikään vaara ei ole uhannut tavallisten ihmisten elämää, joten ei myöskään ole tarvittu sankareita; ei profeettoja, ei vallankumoustaistelijoita tai tuskaisia taiteilijoita.

Ehkäpä niin, mutta me emme selvästikään elä sellaista aikaa. Juuri nyt julkaistaan ennätysmäärä hengellistä kirjallisuutta. Siitä iso osa on tietenkin helppoa ja populistista, ja toinen iso siivu muodostuu kännisten dharmapummien sekoiluista - mutta joukkoon mahtuu myös paljon terävää dharmaa.

Jos heräämme ajoissa ja tiedostamme aikakautemme ongelmat, kurssi ehkä kääntyy kohti parempaa. Enkä näe mitenkään pahana sitäkään, että tilanteen taas muuttuessa paremmaksi vaipuisimme taas porvallisen elämän turvalliseen uneen.