Peripeli - näkökulma elämän tarkoitukseen

"Ikävystymisestä valittaminen on mielemme keino kehittää itselleen tekemistä. Paremman puutteessa käy valittaminen. Siihen voi runsaalla harjoittelulla kehittää paljonkin mielekkyyttä."

Jotenkin lienen ajatellut, että tämä ajatus liittyy peripeliin, kun olen sen samannimiseen tiedostoon liittänyt vuonna 2005. Minulla tosin on taipumus liittää kaikkien aiheiden oheen sivuhuomioita kaikista aiheista. Silloin se ei ole enää sama aihe.

Kesällä 2012 julkaisin Pikkujättiläisessä kirjoituksen otsikolla "Peripeli":
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2012/08/peripeli.html

Reilu vuosi sitten kirjoitukseni hieman ehostettuna päätyi Filosofian Akatemian julkaisemaan Elämän tarkoitus -antologiaan. Peripelistä olen sittemmin halunnut useaan otteeseen kirjoittaa lisää, mutta vasta nyt jaksoin etsiä muistitikulta vanhojen tietokoneiden tekstitiedostojen joukosta kadonneita luonnoksia.

Valittuja ajatuksia vuosikymmenen takaa

"Jos ihminen kieltäytyy pelaamasta asemansa määrittämässä roolissa, hänen on kohdattava muiden pilkka. On äärimmäisen vaikea sanoa sosiaaliselle leikille ei, olivat kyseessä sitten lapset tai aikuiset. Peli auttaa meitä liittoutumaan ja keskittymään. Ilman mielekkäiden pelien turvaa ihminen masentuu. 

Me kaipaamme pientä luolaa, tiivistä metsästysporukkaa. Etsimme muutamia eloonjäämisen kannalta tärkeitä niksejä. Autolla ajaminen rauhoittaa, koska liikennesäännöt ovat niin yksiselitteisiä. Tehtävä on selkeästi rajattu ja ratti tarjoaa suurta ja merkityksellistä valtaa. 

Alkuaskeleet pelin ulkopuolella eivät ole helppoja. Elämä vaikuttaa ehkä tyhjältä, oma olento mitättömältä. Pelistä ei päästä ulos, vaan siitä tiputaan pois."

Tästä pääsemme yhteen peripelin ulottuvuuteen.n En ole varma mikä oli termin ihkaensimmäinen merkitys, mutta muistelen ajatelleeni, että peripeli on jotakin, mikä on muiden pelien ulkopuolella. Me voimme tavoittaa elämän perimmäisen pelin, jos selvitämme pienemmät meille ojennetut ja itse kehittelemämme pelit. Me voimme selvittää ne hallinnan tai luovuttamisen kautta, mutta hallinnan tie on lähes mahdoton.

Helpompaa on pudottautua oravanpyörästä ja ryhtyä mystikoksi, päästä käsiksi johonkin todellisempaan. Näinhän mystiikkaa ja hengellisyyttä usein markkinoidaan.

Tässä kohtaamme ongelman, jonka monet gurut ja filosofit myös tunnustavat: hengellisyys on omanlaisensa peli. Sitäkin kutsutaan "kilvoitteluksi". Se voi olla peli, joka tähtää onnellisuuteen tai taivaspaikkaan, mutta kaikesta huolimatta sekin on peli. Siihen jotenkin tullaan mukaan, opitaan säännöt ja edetään pelissä.

Jos koulunkäynnin, työelämän, parisuhteen ja perheen ulkopuolelta etsii syvempää tai suurempaa peliä, ei hengellisyys ole enempää kuin korvike.

Biologisesti ajateltuna lisääntymisen voisi esittää olen meidän perimmäinen tarkoituksemme, eikä yhteiskuntakaan välttämättä väitä vastaan. Monille yhteiskunnallisille instituutioille eivät lapset kuitenkaan edusta muuta kuin rasitetta. Yritykset ovat kiinnostuneempia siitä, että työntekijät tulevat töihin ajoissa kuin että he tekevät lapsia. Yritysmaailman lisääntyneen valta-aseman kautta voisimme kenties selittää länsimaiden alhaista syntyvyyttä. Syntyvyys ei ole niiden välittömien, lyhytaikaisten intressien mukainen kysymys, joten perheen perustamisesta ja vastuullisesta vanhemmuudesta on tullut haastavaa.

Monissa markkinatalouden tai virkamieskoneistojen mekanismeissa ei ole mitenkään huomioitu lapsiperheitä tai kaipuuta hankkia lapsia.

Peripelin yksi ulottuvuus voisi olla "elämämme lopullinen pistelasku". Mistä kaikesta me koemme elämässämme saavamme pisteitä? Meidän pelisuoritustamme on nykyään totuttu mittaamaan enemmän rahassa kuin jälkeläisten määrässä.

Peripeli on siitä hieno käsite, että se ehti nopeasti kehittyä moniin suuntiin, mutta kokeillaan tähän mennessä esitetyillä avuilla hahmotella alkuperäisintä ajatusta.

1.) Mitä on tämän pelin ulkopuolella?

Ensin ehkä täytyisi kysyä: Mikä on tämä peli, jota juuri nyt pelaan?

Tällä nimenomaisella hetkellä yritän selittää jollekin kasvottomalle ja nimettömälle yleisölle, mitä merkitsee käsite "peripeli" ja kuinka se on alkoinaan syntynyt. 

Peripeli on siitä hassu työkalu, että se tuottaa tehokkaita vieraantumisen kokemuksia. Nytkin tätä peliä miettiessäni unohdin jo ihan kokonaan mihin suuntaan olin ajatusta viemässä. Hämmennyin siitä, että mietin kuka on tekstini mahdollinen lukija ja miksi kirjoitan tätä.

Peripeli ei onnistu ainakaan vielä vastaamaan meille mikä on elämän tarkoitus, mutta se tuottaa itsereflektiivistä nolostumista. Se myös tehokkaasti osoittaa, miten paljon erilaisia pelejä elämäämme mahtuu.

Juuri nyt tämän kirjoituspelin ulkopuolella on kirjasto. Istun kirjaston koneella. Vastapäätä minuun vasemmalla ja suoraan edessä istuu kaksi minulle tyystin tuntematonta ihmistä. Toinen juuri nyt aivasti. Muistan nähneeni aivastaneen naisen aiemminkin. Hän lienee noin 50-vuotias.

Kun nousen tältä koneelta, alkaa peli, jota kutsun "kaupassa käymiseksi". Ostan arkisia ruokatarvikkeita. Jos kaupassa on vielä tähän aikaan kahvia (perjantaina klo 14:21), saatan ottaa kupillisen. Ei ole vielä liian myöhäistä, jos ehdin kauppaan ennen neljää.

Olen vasta muutama vuosi sitten tajunnut, että lähes kaikista tavallisista ruokakaupoista saa tiskin läheltä kahvia ja se maksaa joskus vain 50 senttiä, yleensä euron. Joskus kahvi on ilmaista tai ainakaan siitä ei tarvitse maksaa, jos on kauppiaan kanssa tuttavallisissa väleissä. Joskus kahvia saa liha- ja kalatiskin läheisyydestä kaupan perältä.

Koska monet ostavat kahvilasta 3 eurolla aivan tavallista kahvia, voisi ruokakauppojen kahvinmyyntiä kutsua "salaisuudeksi". Se on hyödyllinen niksi, jonka tuntemalla säästää elämän varrella huomattavan summan.

Matkalla lapsuudesta aikuisuuteen me omaksumme valtaisan määrän tietoa, joka liittyy erilaisiin elämäntilanteisiin. En ole koskaan laskenut miten monta eri peliä tyypilliseen arkipäivään liittyy, mutta koetetaan sitä nyt:

kahvinkeitto/teenkeitto

aamupala

suihku

pukeutuminen

kengännauhojen sitominen

avainten, lompakon ja puhelimen muistaminen

ulkona rappukäytävän edustalla naapurin tunnistaminen satunnaisesta ohikulkijasta

bussiin astuminen ja maksaminen

oikealta pysäkiltä poisjääminen

- - -

Listaa voisi jatkaa varmasti sadalla askareella ennen kuin päästäisiin iltaan. Monet työtehtävät sitä paitsi voitaisiin jakaa useampiin osa-alueisiin, joihin liittyy erityistaitoja.

Sanoisin, että osallistumme päivisin vähintään sataan peliin, mutta elämässä pärjätäkseen niitä täytyy hallita tuhansia. Ihmiselämä on enemmänkin korttipakka kuin shakkilauta, sillä korttipakalla voi pelata lähes loputtomasti erilaisia pelejä.

Seuraava kysymys:

2.) Mistä me ajattelemme elämässämme ansaitsevamme pisteitä?

Vastaukset varmaankin vaihtelevat. Niinpä en mene nyt siihen yleisemmällä tasolla, vaan kerron ainoastaan (hetken kuluttua) muutamia epätyypillisempiä saavutuksia, joista itse koen ansainneeni palkinnon. Yksi tapa hahmottaa kysymystä onkin sen muotoileminen toisin:

2B) Millaiset teot omasta mielestäni oikeuttavat sen, että saan hemmotella itseäni? Milloin tunnen syyllisyyttä, jos olen jättänyt jotakin tekemättä?

Peripeli koskettaa monia kysymyksiä, joihin ei liity mitään kieroa tai kummallista. Silti niistä puhutaan vähän.

Lapsen itsetunto on aikuista itsetuntoa haavoittuvampi, koska lapsella ei ole ammatin tuomaa roolia. Niinpä häntä mitataan kaikessa.

Jotkut koettavat vastata tähän yrittämättä olla kaikessa hyviä, mutta aikaa myöten ihmisen on tunnustettava tappiot tietyillä aloilla ja se on luonnollista. Esimerkiksi jos roteva kuulantyöntäjä häviäisi juoksukilpailussa hoikalle ja epäurheilulliselle nörtille, me emme ajattelisi että se on häpeä. Me ymmärrämme että kuulantyöntäjän lajiin kuuluu se, että hänellä on valtavasti lihasmassaa. Pitkällä juoksumatkalla se hidastaa häntä.

Aikuiset ovat hyviä jossain asioissa, mutta eivät tunne häpeää siitä, jos jossain toisessa asiassa ovat keskinkertaisia. Lapsille sen sijaan jokainen hävitty peli voi olla itkun aihe. He eivät ymmärrä, että häviäminen on tärkeää, koska se kartoittaa heidän yksilöllisiä taitojaan.

Tästä samasta syystä on mielestäni ongelmallista, että koululaisia liiaksi mitataan keskiavojen mukaan. Kouluarvosanojen vuoksi monilla on turhankin heikko itsetunto lapsena, vaikka heidän erityistaitonsa auttavat heitä työelämässä. Jotkut eivät edes hakeudu tai pääse aloille, joilla he menestyisivät, koska koulu on saanut heidät uskomaan, ettei heistä ole mihinkään.

Jos palaamme kysymykseen nro 2, niin saamme monista peleistä paremmin kiinni niiden palkitsemismekanismien kautta. Esimerkiksi laihduttamisesta voi tulla jollekin ihmiselle peli, jossa menestymisen hän palkitsee itselleen syömällä herkkuja. Tällöin peli ja sen palkinto ovat ristiriidassa keskenään: palkinto mitätöi pelin saavutukset. Toisin päin tulkiten taas saattaisi ajatella, että palkinto mahdollistaa pelin jatkumisen resetoimalla tilanteen. Peli ja sen palkinto ovat eräänlaisessa symbioottisessa riippuvuussuhteessa.

Peripelin varhaisen ajatuspolun suurin huomio - sikäli kuin muistan - oli se, että ihmiset pelkäävät pelien ratkeamista, koska pelien väliseen tilaan voi liittyä ahdistavia tyhjyyden kokemuksia. Peripeli ei ole vain sosiaalipsykologiaa, se on myös eksistentialismia.

Kun peruspelit (hampaidenpesu, autolla ajaminen) tai välipelit (etapit, kuten opiskelu tai työhaastattelu) katkeavat tappioon tai voittoon, me nytkähdämme kohti jotakin perustavampaa peliä, ja tästä on peripeli saanut nimensä. Se on jonkinlainen horisontti, jota vasten muut pelit piirtyvät.

Paljon puhutaan maailmankuvasta tai maailmankatsomuksesta. Kuitenkin meidän identiteettimme kannalta on vähintään yhtä tärkeää, että meillä on jokin perustava "tarkoitus", jota vasten me mittaamme elämässä edistymistä ja minkä perusteella me rankaisemme tai hemmottelemme itseämme.

Tämä eksistentialistis-ontologinen pelilauta voi olla sidoksissa uskontoon tai kenties me kärsimme henkisestä kriisistä juuri siksi, että koemme jonkin perustavan päämäärän puuttuvan elämästämme.

Jotkut uppoutuvat koukuttaviin ja vaikeasti ratkaistaviin peleihin juuri vältelläkseen tällaisia kysymyksiä. Toiset harrastavat filosofia, joogaa, meditaatiota tai vaikka logoterapiaa löytääkseen itselleen jotakin perustavampaa pohjaa, jota kriittiset kysymykset eivät heti puhko, niin että nopat ja pelinappulat taas putoaisivat pöytien ja lattian lävitse maan ytimeen asti ulottuvaan pimeään kuiluun.

Peripeli voi olla turvaverkko, joka pysäyttää vapaan putoamisen. Varmuudella me emme sitä kuitenkaan voi tietää. Asiasta ei ole vielä ollut edes puhetta.

PS.

Lupasin edellä vastata kysymykseen "mistä koen ansainneeni palkinnon?"

Jos esimerkiksi vertaan biojätteen roskiin viemistä ja tähän blogiin kirjoittamista, niin voi hyvinkin olla että biojätteen viemisestä tunnen hieman suurempaa ylpeyttä. Kumpaakin harrastan suunnilleen yhtä usein, mutta biojätteen käsistä pudottamisen jälkeen selkä ei ole kipeä. Aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta tyydytys on yhtä suuri. Siksi biojäte on niin verraton ilonaihe.

Biojätteessä on kuitenkin se ongelma, etten heti täyden pussin viemisen jälkeen pysty uudestaan viemään biojätepussia, joten siksi haen tyydytystä siitä, että kirjoitan blogia. Vaikka biojätepussien viemisen tuottama välitön tyydytys on kohtuullinen suhteessa vaivannäköön, on blogiin kirjoittamisessa se suuri ero, että voin jälkikäteen tarkistaa mitä olen kirjoittanut ja miten monesti tehtävä on suoritettu hyvin. Biojätteistä en pidä minkäänlaista päiväkirjaa.

Blogin kirjoittamisella on siis pidempiaikaisia seurauksia, joita on myös vaikeampi ennustaa. Se on ollut enemmänkin järjen valinta. En kirjoita blogia palkitakseni itseni sen jälkeen suklaapatukalla - vaikka nyt ajattelenkin kuumeisesti sitä kello neljän kahvia.

Olen ymmärtänyt asian jotenkin niin, että roskapussin vieminen on iloinen omantunnon askare, josta en koskaan elämässäni tule täydellisesti vapautumaan. Se puhdistaa keittiön ilmaa ja keventää sielua synneistä, mutta ei johda minnekään pidemmällä tähtäimellä (tai kenties kompostiin, jos asiaa tarkastelee biojätteen näkökulmasta). Filosofisten käsitteiden keksiminen ja jatkokehittely sen sijaan on jotain, mihin voin erikoistua. Kirjoitettuani yhden tekstin, ajattelen että peli jatkuu farmissa, kunnes olen valmis siitymään pelissä seuraavalle tasolle.

Nyt ajattelen, että tämä oli tältä haavaa tässä, mutta palaan pian aiheeseen.

PPS.
Mieleeni tuli vielä sanoa, että pelit liittyvät elämässäni palkitsemiseen hyvin konkreettisesti, sillä tykkään palkita itseäni tietokonepeleillä. Saatan uppoutua etenkin avoimen maailman roolipeleihin päiväkausiksi.

Tietokonepelit, elokuvat ja romaanit ovat eräänlaista fantasian ulkoistamista. Ne loitontavat todellisuudesta, mutta samalla ne opettavat hyvin konkreettisesti, miten pako todellisuudesta voi olla nautinnollista. Fiktioon ja taiteeseen pakeneville ihmisille on kenties alhaisempi kynnys myöntää, että he eivät kaiken aikaa kestä elää todellisuudessa.

Paljon vaikeampaa tällainen itsetutkiskelu lienee ihmisille, joiden arkinen vallankäyttö on omanlaisensa egotrippi. He elävät työkseen siinä fantasiassa, että ovat parempia ihmisiä ja oikeutettuja moniin etuoikeuksiin. Aseman mahdollistamat muuttumattomat roolit ja menestysmielikuvien luominen tuovat heille heidän palkkansa.

Kuten yritysoppaissa nykyään on tapana sanoa: menestykseen ei riitä hyvä tuote ja ammattitaito - jopa tärkeämpää on kertoa kiinnostavia tarinoita. Asiakkaille myydään elämäntapoja ja identiteettejä. Ne kaikki sijoittuvat mukavasti pienempien haasteiden taustalle. En sanoisi että identiteetti ja peripeli ovat alkuunkaan sama asia, mutta identiteetin kautta monet arjen peruspelit voivat kiinnittyä peripeliin, joka piiloutuu kaiken taustalle.

Kiinteä ja kotoisa identiteetti on myös mitä tehokkain keino välttyä filosofisilta kysymyksiltä. Terve identiteetti leimaa ihmistä, joka on sisäistänyt fantasian. Muiden on etsittävä lohtua ulkoistetuista fantasioista.

Pornoelokuvista ja runouden väärinymmärtämisestä

Vielä 1970-luvulla pornoelokuvien ja eroottisen draaman välinen ero oli hämärä. Pornoksi luokiteltiin elokuva, jossa näytettiin enemmän.

Pornonäyttelijöitä ei luokiteltu näyttelijöiksi, koska ymmärrettiin etteivät he näytelleet. He saattoivat teeskennellä tunteitaan, mutta eivät tekojaan. Porno on ollut tositeeveen edelläkävijä.

Aiemmin pornoon yritettiin saada kehystarina, koska elokuvataiteen mielikuva ohjasi tekijöiden ja yleisön odotuksia. Kenties pornon tekijät vielä 70-luvulla kuvittelivat, että seksuaalinen vapautuminen etenisi ja etenisi, kunnes lopulta heidän elokuviensa taiteellinen arvo tunnustettaisiin julkisesti.

Voi olla, että pornoelokuvien tekijöillä oli väärä odotus myös siitä, että miehet katselisivat pornoa oppiakseen siitä small-talk-taitoja ja naisten pokaamista. Siksi elokuvien putkimies soittaa ovikelloa, avaa työkalupakin ja kenties sanoo yhden lauseen, ennen kuin talon emäntä on kypsä seksiin.

Täytyy muistaa, että nuoret teollisuudenalat ovat alkuvaiheissaan olleet hyvinkin kokeellisia. Vasta myöhemmin menestystekijät ovat hahmottuneet yrityksen ja erehdyksen kautta. Yleisö ei itsekään aluksi tiedä mitä se haluaa, mihin se saattaisi mieltyä.

Edes lopuksi yleisö ei tiedä mitä se haluaa, mutta kauppiaat tietävät mitä kannattaa tarjota myytäväksi. Myyjän ja asiakkaan mielikuvien epäsuhtaa korostaa se, että viihdeteollisuuden kaikilla aloilla tuottajat ovat vanhoja kettuja, jotka luottavat tilastoihin ja tutkimustietoon, kun taas asiakkaat ovat ikuisia amatöörejä, jotka torjuvat mielestään koko harrastuksen ja keskustelevat asiasta hyvin vähän keskenään. Mitään toitoista harkintaa tai sosiaalisia etikettejä ei edellytetä.

Tunnettuja pornokriitikoita ei ole, koska porno ei kannusta kriittisyyteen. Sosiaaliset rakenteet sen ympärillä eivät kannusta edes keskusteluun.

Nykyään porno saattaa alkaa siitä, että kalu on jo valmiiksi sisällä. On myös oma teollisuutenalansa pelkille loppuhuipennuksille.

Porno on abstraktin taiteen ja kirjallisuuden tavoin luopunut narratiivista, mutta onnistunut samaan aikaan säilyttämään suuren yleisön suosion. Siksi haluan verrata sitä moderniin runouteen.

(Kenties porno on lopulta ainoa kulttuurimme osa-alue, joka kykeni toteuttamaan edes yhden postmodernismin premisseistä. Kuten Pikkujättiläisen tyyliin kuuluu, idea ei tule Lacanilta, Foucault'lta tai Zizekiltä. En tiedä mistä se tulee. Aamulla herätessäni vain tajusin että modernissa runoudessa narratiivi on hieman samalla tavoin pirstaloitu puheenakteiksi kuten pornossa on elokuvakerronta pelkistetty akteiksi.)

Runouden hahmottaminen sanataiteen puhtaana kliimaksina

Olen jo pidemmän aikaa etsinyt vastausta kysymykseen, vierastavatko monet ihmiset runoutta vain siksi, että heillä on siitä väärä käsitys vai löytyykö vika ennemmin runoilijoiden tekniikoista ja toimintatavoista? Kenties ongelma on sisäänrakennettuna runouteen - tai sitten aikamme vain suosii liikkuvaa kuvaa sanojen kustannuksella?

Omasta mielestäni runouden kuuluisi olla paljon proosaa suositumpaa, koska siinä merkitykset tiivistyvät ja kommunikaatio tehostuu.

Runous on Ferrari ja romaani vain käytetty farmari - mutta silti ihmiset valitsevat jälkimmäisen. Runoudessa on luovuttu suuresta tarinan kaaresta, jotta jokaisella sivulla ja jokaisessa lauseessa voisi toteutua sisään-ulos, sisään-ulos. Runoja lukiessa hengästyy ja otsallee nousee hiki.

Onko runous itseilmaisuna niin raakaa, että sitä täytyy jollain tavoin häpeillä kuin paljasta ihoa? Siksikö aikuiset miehet punastuvat? Siksikö esiintyvää runoilijaa katsotaan kuin ihmistä, joka olisi unohtanut housunsa kotiin?

Mutta eihän runous ole sellaista, ei ainakaan enää.

Tavalliset ihmiset saattavat kirjoittaa runoja, jotka herättävät myötähäpeää huonoilla riimeillä tai silkalla pateettisuudellaan.

Runokirja on kymmenestä romaanista poimittujen timanttisten lauseiden tiivistymä. Runous on sitä kun oivallusten orgasmi laukeaa ja metaforien mälli lentää.

Ehkä runous voi hyvin, mutta katseilta salassa?

Kirjoja luetaan, mutta vain niitä vain ei kehdata ostaa omaksi, koska myyjät eivät ole ymmärtäneet kääriä tuotetta ruskeaan paperipussiin.

Runouden hahmottaminen eäonnistuneena lähestymisyrityksenä

Ehkä näkökulmani on täysin väärä? Ehkä runous on pohjimmiltaan hätiköityä? Toisin sanoen me runoilijat olemme kärsimättömiä ihmisiä jotka kiirehtivät väärässä asiassa?

Ehkä oivallusta ei voi hoputaa? Ajatukset täytyisi istuttaa hienovaraisesti tarinan lomassa. Lukijaa täytyy lämmitellä. Ehkä romaanikirjailija viisaasti ymmärtää, että todellisessa elämässä ihmiset kaipaavat enemmän läheisyyttä ja esileikkejä.

Runoilijan kirjoitusvaiheesa kokema oivallus voi hyvinkin olla arvokas ja mullistava, mutta lukijan on vaikea päästä samalle aallonpituudelle, koska arjessa voimavarat ovat rajoitetut.

Ihminen ei voi kaiken aikaa olla hullaantunut - ei edes sanoihin.

Runous herättää kateellista ärtymystä siitä, että jollain on yllin kyllin aikaa olla sillä tavalla taiteellinen ja leikkiä ideoilla.

Ehkä ihmisen on pornoa katsellessaan helpompi kuvitella olevansa hän, tässä ja nyt.

Kenties meidän on lähtökohtaisesti vaikeampi uskoa siihen, että minä olen näin nokkela ja luova, kuin samaistua fantasiaan, jossa vihdoin pääsin panemaan.

Muutamia havaintoja ruoka-aineista ja seksistä

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että pitäisi olla jonkinlainen nettisivusto, jolla voisi muotoilla hypoteeseja.

Tässä muutamia havaintoja, joita minun tekisi mieli tutkia perusteellisemmin, mutta muilla ihmisille lienee siihen työhön paljon paremmat edellytykset.

1) Pitsan päälle tavataan laittaa valkosipulia ja oreganoa. Molemmat ovat luonnon omia antibiootteja.

Nykytiedon valossa tiedämme, että vehnä aiheuttaa hyvin monille ihmisille suolistossa tulehdukset. Kenties valkosipuli ja oregano ovat vaistonvaraisia keinoja lieventää pitsan aiheuttaman suolistotulehduksen oireita?

2) Sellerissä on feromoneja, etenkin maskuliinista androsteronia.

On monia raaka-aineita, joiden tuoksusta lapset eivät tykkää. Tietyt aikuiset tulevat silti niistä aivan hulluiksi. Tunnetuin esimerkki lienee valkoinen tryffeli, mutta myös niinkin arkisessa juureksessa kuin palsternakassa on samoja feromoneja.

Sellerissä on feromoneja, jotka lisäävät seksihaluja.

Ehkä lapset viisaasti tietävät pysyä erossa raaka-aineista, jotka sisältävät mies- tai naishormoneja tai lähettävät alitajuista viestintää häiritseviä feromoneja.

Lasten kehitystä voi jopa häiritä se, jos heidät pakotetaan syömään sellaista ruokaa, joka ei heidän kehitysvaiheessaan ole optimaalista. Aikuisten ei pitäisi tuputtaa lapsille ruokaa, jotka heitä itseään viehättää kenties vain sukupuolikonnotaatioiden kautta. Monet ruoat maistuvat ja tuoksuvat aikuisena aivan erilaiselle kuin lapsena, ja mielitekojemme taustasyynä voi olla evoluution viisas sallimus.

Makujen ja hajujen subjektiivisuus eri elämänvaiheissa on tärkeä kokemus, jota ei saisi unohtaa.


3) Makkara muistuttaa tiedät mitä, mutta liha ei olekaan kesäisen miehisyyden maagisin ainesosa, vaan taika syntyy lisukkeesta

Miehet tykkäävät ahtaa naamansa makkaraa jääkiekko-otteluiden ja pesäpallomatsien erätauolla, mutta tutkimukset osoittavat, että äijämätön tärkein osa on sinappi:
http://www.predatornutrition.com/blog/2012/03/26/new-anabolic-mustard/

Sinappi on miltei verrattavissa anabolisiin steroideihin ja siitä onkin viime vuosina tullut bodareiden lisäravintoa. Sinappi kenties saa lihakset kasvamaan, mutta omankin kokemukseni mukaan se on niistä yksi harvoista raaka-aineista, jolle naiset usein nyrpistelevät.

Olin noin 10 vuotta syömättä punaista lihaa, mutta sitten kauppoihin tuli luomumakkaroita ja olen koettanut yhdistää vegetarismiin miehistelyä tukemalla mielestäni oikeaa suuntausta. Eniten kala-kasviskaudellani kaipasin juuri sinappia. Oli vaikea keksiä kasviksia joiden kanssa se sopisi yhteen.

Sinapissa vain on sitä jotain, enkä yhtään yllättynyt, kun tänään ensi kertaa luin sen sisältävän mieshormoneja. Muistan kuinka koulussa niitä kavereita ei pidetty miehekkäinä, jotka eivät laittaneet lihapiirakkaansa sinappia.

Pelkkä ketsuppi kyrsän päällä on perjantai-illtana nakkarin edustalla kohtuullisen neitimäinen ratkaisu.


4.) Tutkimuksessa on havaittu, että homomiehet reagoivat eri tavoin muiden miesten feromoneihin kuin heteromiehet.

More-evidence-sexuality-is-innate-gay-men-respond-to-male-sex-pheromones

Hajujen perusteella voisi kenties olla mahdollista tunnistaa ihmisen seksuaaliset taipumukset, mutta toinen johtopäätös on vielä mielenkiintoisempi:

Feromonien aiheuttama käyttäytyminen voi kenties selittää, miksi homous on niinkin yleinen ominaisuus ihmispopulaatioissa. Heteromiehet joutuvat ehkä helpommin keskenään toimintaa häiritsevään kilpailutilanteeseen, koska he ärsyyntyvät toistensa silkasta tuoksusta ja alkavat kukkoilla siitä kuka on ryhmän alfauros.

Jos ryhmässä kuitenkin on yksikin seksuaalisesti eri tavoin virittynyt yksilö, hän reagoivat eri tavoin ja osaa toimia sovittelevammin ryhmässä. Ylipäänsä ryhmätoiminnalle on tärkeää erilaisten näkökulmien ja reaktioiden rikkaus. Yksi erilainen reaktio antaa ryhmälle viettikäyttäytymistä hillitsevän viestin - ja homouden toiset streotypiset piirteet, kuten parempi itseilmaisu ja tunneälykkyys vahvistavat heidän asemaansa kriittisenä kontrollielementtinä.

Nykyään yksi heteromiesten käyttäytymistä barbarisoiva tekijä voi olla se, että homojen ei enää tarvitse sulautua heteromiesten ryhmiin, vaan he saavat muodostaa omia alakulttuureitaan. Tällöin heteromiesten laumautuminen on aiempaa typerämpää, kun joukossa ei ole piilohomon tuomaa avarakatseisuutta.

Saman kaltainen sukupuoli-ilmiö voisi kenties selittää myös sitä, miksi pelkästään naisista koostuvilla ryhmillä on tiettyjä vaikeuksia säilyttää sopuisuutensa - mutta yhdenkin miehen (tai homon) läsnäolo tasapainottaa tilannetta. Ehkä ryhmädynamiikkaa sietäisi enemmänkin tutkia feromonien lähettämien tiedostamattomien signaalien näkökulmasta? Tiedämme, että feromoneilla on myös se tehtävä, että he kiihtyessämme lähettävät lähistölle viestejä, joihin toiset ihmiset reagoivat.

Me kykenemme aivan konkreettisesti haistamaan samassa huoneessa pelon, vihan tai rakkauden, koska nenämme saa tietoa muiden tunnetiloista.


5.) Liittyvätkö feromonit siihen, että miehet ovat naisia useammin huippukokkeja?

Nyt liikun jo viellä pidemmälle spekulatioin heikoille jäille - mutta en ajattele, että arvailut itse asiassa olisivat yhtään sen pahempi asia kuin mielipiteet. Arvailuista sentään niiden esittäjä osaa itsekin ajatella, että väite vaatii lisätutkimusta - kun taas mielipiteen esittäjä saattaa olettaa, että kyse on varmennetusta totuudesta.

Tästä näkökulmasta katsottuna on ristiriitaista, että välttelemme arvailua, mutta pidämme suuressa arvossa mielipiteitä. Kyse ei siis ole salaliitoista, vaan itsekriittisestä spekulaatiosta, kun väitän, että miesten asema keittiössä voisi kenties liittyä seksiin ja hormonitoimintaan.

Naiset syövät nykyään varsin paljon soijaa, jonka tiedetään sisältävän naishormoneja (tai ainakin aineita, jotka toimivat kuten naishormoni estosteroni). Miehet ovat paljon vähemmän hanakkaita laittamaan suuhunsa sellaisia aineita, joita naiset heille tutputtavat. Miesten voisi kenties väittää pysyvän aikuisenakin nirsompina kuin naisten.

Edellä puhuin lasten kenties perustellusta nirsoudesta - kenties sama pätee myös miehiin. Syitä voi olla useita:

A) Miehet säilyttävät paljon kauemmin sukukypsyytensä. Koska miehet voivat saada lapsia vielä yli 60-vuotiainakin, heille on paljon tärkeämpää se, että he luottavat sisäiseen vaistoonsa ruoan suhteen ja välttelevät aineita, joissa saattaisi olla naishormoneja. Suurempi nirsous tuottaa tarkempaa ammattitaitoa.

B) Naisilla hormonaalinen tasapaino vaihtelee enemmän kuukausirytmin mukaan. Tiettynä aikana kuukaudesta he ovat nälkäisempiä sekä ruoan että seksin suhteen. Miehillä mieltymysten tasaisuus tekee helpommaksi saman gastronomisen tyylin noudattamisen ympäri kuukauden, joka luo asiakassuhteeseen luottamusta.

C) Naisten seksuaaliseen halukkuuteen näyttäisi joidenkin tutkimusten mukaan vaikuttavan mieshormoni testosteronin lisääntyminen veressä. Kummallakin on siis eroottisesti latautuneessa tilanteessa miehisempi kemiallinen lataus. Miehet osaavat varmemmin vastata omilla ruoka-ainevalinnoillaan viettelemiseen viritetyn hetken vaatimukseen, mikä ratkaisee hyvin paljon wow-efektin aikaansaamisessa. Huippuravintolan asiakastyytyväisyydessä on aina mukana ripaus seksuaalista viettelyä, mikä on enemmän miesten heiniä.

D) Edellä mainittu homomiesten viehtymys mieshormoneihin on myös yksi mahdollinen vaikuttaja, sillä homot ovat pitkään esittäneet merkittävää roolia muotimaailmassa - eikä ravintolamaailma ole kovin kaukana muusta urbaanin eliitin ymmärtämästä taiteesta.

Heteromiesten on vaikeampi luottaa siihen, että naiset osaisivat päättää mitä he laittavat suuhunsa. Homomiehet ovat myös mieltyneempi mieskokkeihin - eivätkä naisetkaan pistä pahitteeksi sitä, että heidät vietellään ruoalla. Niinpä ei ole mikään yllätys, jos miehet saavat etua sukupuolestaan tavoitellessaan Michelin-tähtiä.

Chefsworld.net - Female Michelin chefs making less than 1% michelin-starred chefs

Naisten osuus Michelin-kokeista on 1 prosentti. Kenties lasikattoa eivät tässä tapauksessa synnytä pelkästään epäreilut normit, vaan työssä ovat myös feromonit?

Homostelun mahti

Verraton relativismi, osa 5: Homoseksuaalisuuden eduista.

Kysymys, joka aikamme liberaalin älykön mielessä väistämättä liikkuu: onko seksuaalinen vapautuminen degeneroivaa ja turmiollista? Johtaako vapaa homoseksuaalisuus ihmislajin moraaliseen veltostumiseen ja geneettiseen heikentymiseen?

Tämä kysymys on totta kai syytä ottaa vakavasti. Monet historian suuret taiteilijanerot ja ajattelijat ovat kuuluneet seksuaalivähemmistöihin. Heillä on ollut puolellaan monta etua.

Moraalista tuomiota pelkäävä ja ulkopuoliseksi itsensä tunteva ihminen on herkempi kyseenalaistamaan oman aikansa ajatuksia. Tämä tuo tilaa uusille, edistyksellisemmille näkökulmille ja ideoille. Syrjityt ja kaltoin kohdellut yksilöt ovat myös tunteneet toisiaan kohtaan myötätuntoa ja luoneet vahvoja ystävyyssuhteita ja liittolaisuuksia. He ovat myös tunteneet voimakkaampaa paloa maailman muuttamiseen. Homoseksuaalien ryhmien suojissa uudet ja mullistavat ajatukset ovat kehittyneet, kun tavalliset ihmiset ovat eläneet tavallista elämäänsä.

Myös perheettömyys ja lapsettomuus on joissakin tapauksissa mahdollistanut koko elämän mittaisen uran tutkijana tai taiteilijana, kun yhteiskunta ei muutoin ole sellaista uraa tukenut.

Iso kysymys onkin, mitä tapahtuu nyt? Homoseksuaalisuus on ainakin osittain periytyvää, ja yhä useammat homot elävät avoimessa homosuhteessa. Ennen he perustivat perheen, kuten muutkin ja elivät kaksoiselämää. Jos homot eivät hanki lapsia, väheneekö taipumus ajan mittaan, mikä johtaisi yhteiskunnallisen moninaisuuden kaventumiseen? Homot ikään kuin kuolevat sukupuuttoon.

Tämän kysymyksen taustalla on monta oletusta, joita minun on käsiteltävä erikseen. Ensin on selitettävä, miksi homoutta ylipäätään esiintyy ja millaisia suuria psykologisia ja sosiaalisia etuja se tarjoaa. Tarkoitukseni on siis todistaa, ettei homous ei ole evolutiivinen oikku, vaan sillä on oma merkityksensä ihmisyhteisöissä.


Hakatkaa homot, ne vie meidän naiset!

Monesti irrationaalinen moraalinen kuohunta on seurausta sekavista ja jäsentymättömistä peloista, jotka koostuvat myyteistä ja todenmukaisista aavistuksista.

Homoseksuaalisuuden olemassaoloa ei voi selittää sillä, että olisi jokin yksi on/off -piirre, joka määrittäisi yksilön menestystä. Homoseksuaalisuutta on olemassa, koska umpihomot ja umpiheterot eivät erityisen hyvin pärjää tässä maailmassa.

Jos kaikki olisivat umpiheteroita, maailma olisi aika tyly ja tylsä paikka. Miehet ja naiset eivät ymmärtäisi toisiaan ja perheroolit olisivat ehdottomat. Peliteoreettisesti on helppo nähdä, kuinka parhaiten lähes kaikissa yhteiskunnissa pärjäävät yksilöt, jotka lukevat toisia ihmisiä sukupuoluolesta riipumatta ja aavistavat heidän ajatuksensa.

Mies menestyy naismarkkinoilla, jos hän tietää mitä naiset haluavat, mutta silti haluaa panna naisia. Biseksuaalit ovat tässä suhteessa ylivertaisia. Itse pidän itseäni seksuaalisesti täysin heterona, mutta minulla on paljon naisystäviä. En ole henkisesti hetero, vain seksuaalisesti. Kiihotun naisista, mutta tykkään myös keskustella naisten asioista. En ajattele, että muuttuisin homoksi, jos pidän Ameliesta ja suorastaan rakastan elokuvaa Rakkautta ennen aamua.

Vastaavasti on homoja, jotka ovat henkisesti heteroja. He tykkäävät miesten jutuista: autoista, metsästyksestä, urheilusta, kaljanjuonnista... Heissä ei ole mitään naismaista, eivätkä he välitä naisista edes juttuseuraksi. He ovat rajoittuneita äijiä ja erityisesti heitä uhkaa nyt sukupuutto. Jos moraali ei velvota heitä perustamaan perhettä julkisivuksi, he eivät perusta perhettä. Naiset eivät kiinnosta heitä. En tiedä tuntevatko he edes oloaan onnelliseksi tässä yhteiskunnassa, jos heitä ei liiemmin kiinnosta myöskään värikkäät kulkueet ja karnevaalit. Heitä ei varmaan kiinnosta kuunnella edes homoystäviään, jos nämä ovat liian naismaisia.

Voi toki olla, että monet homot perustavat perheen nykyäänkin, koska he ymmärtävät kauniin vaimon ja lasten merkityksen statussymbolina. He eivät halua olla ulkopuolisia. He haluavat kokea normaalin elämän kaikki vaiheet.


Mitä homous tarjoaa?

Muistan kuinka itse murrosiässä olin aivan lyöty. Minua hävetti lähes kaikki mitä ruumiissani tapahtui. Inhosin karvoittumista ja lihasten kasvaessa ajattelin muuttuvani neliskanttisemmaksi. Tunsin valtavaa himoa nähdessäni tyttöjen kehittyvän naiseksi ja pelkäsin katsoa tai lähestyä heitä, koska farkuissa alkoi tuntua kipeää pakotusta. Ajattelin, että nainen on kauneudessa täysin yliverainen olento ja ettei miehellä ole mitään mahdollisuuksia. Mies on niin kulmikas, karvainen ja ruma. En uskaltanut kunnolla jutella tytöille vasta kuin lukiossa, jos heti silloinkaan.

Olen lähinnä kirjallisuudesta (Ralf Königin sarjakuvista) lukenut hyvin toisenlaisia kasvukertomuksia. Usein juuri homomiehet kuvaavat nuoruuttaan röyhkeästi. He ovat innoissaan omasta itsestään. Katsoessaan peilikuvaansa he näkevät jotain kaunista. He kokevat itsensä seksikkäiksi ja saavat siitä itsevarmuutta. Vastaavasti he eivät ollenkaan hämmenny naisten seurassa.

Kun sosiaaliset paineet pakottavat homoja hankkimaan tyttöystävän, he myös helposti saavat sellaisen. Komeat homot saavat nopean startin sukupuolielämään, koska pelkäävät naisia vähemmän ja heillä on myös parempi itsetunto omasta ruumiistaan. Historiallisesti he ovat joko hankkineet vaimon statuksen ja velvollisuuden vuoksi tai sitten he ovat perustaneet liittonsa tasa-arvoiseen ystävyyteen. Mikään ei ole estänyt homoja lisääntymästä, niin kauan kuin yhteiskunta on velvoittanut heitä pysymään piilossa julkisuudelta. Kaksoiselämänsä turvin he ovat muodostaneet syviä ja kestäviä liittoja myös miehiin ja keskinäinen salaisuus on vain lisännyt näiden ystävyyssuhteiden uskollisuutta.

Parhaiten ovat tietenkin pärjänneet ne henkilöt, jotka ovat suhtautuneet lämpimällä uteliaisuudella kaikkiin ihmisiin. Sen sijaan, että kysymme, miksi on homoutta, tulisi ehkä kysyä: miksi kaikki eivät ole biseksuaaleja?

Siihenkin toki löytyy selitys: ihminen on suurilta osin uskollinen parisuhteissa ja pettää vain satunnaisesti. Jälkipolvelle on eduksi se, että molemmat vanhemmat osallistuvat lasten kasvatukseen ja elättämiseen, joten ydinperhe on vakiintunut prototyypiksi. Jos kaikki olisivat biseksuaaleja, perheiden keskinäiset suhteet menisivät sekaviksi. Mustasukkaisuutta ja uskottomuutta esiintyisi varmasti nykyistä enemmän.

On syytä muistaa myös se, että seksi ja siitä aiheutuva välienselvittely kuluttavat resursseja. Ei ihmisillä aiemmin ollut aikaa ja tarmoa vain paneskella joka suuntaan ja sitten selvitellä välejään. Nykyaikainen seksuaalinen vapautuminen ei ole seurausta vain ajattelun muuttumisesta: ennen perhekriisit olivat paljon suurempi uhka hyvinvoinnille. Jos isä ja äiti riitelivät, toinen ei noin vain voinut marssia ulos ja lähteä junalla takaisin äitinsä luokse. Lähimpään taloon saattoi olla kymmenen kilometriä. Ei riidan päätteeksi voinut ottaa taksia. Jos perhe hajosi, joku joutui tarpomaan hangessa.

Ei ystävilleen voinut edes soittaa edeltä että nyt minä olen tulossa. Käveletkö koko yön susien ulvoessa ympärillä vain havaitaksesi, ettei ketään ole kotona ja ovi on lukossa? Ennen ihmiset varoivat enemmän monimutkaistamasta elämäänsä, sillä ongelmia ei päässyt pakoon. Voi olla että talvi hiljentää seksihimojamme myös tästä syystä. Jos talvella pettää ja jää kiinni, se saattoi keskiajalla koutua kuolemaksi. Tärkeämpää oli varmistaa ruokahuolto ja katto pään päällä. Sen sijaan jos keväällä tekee jotakin hölmöä, on sentään koko kesä aikaa anella armoa.


Lopuksi: Ennen oli homot rautaa...

Olen joskus kuullut homojen vitsailevan, että elämä oli jännittävintä vielä silloin kun täytyi taistella ja kokea läpimurtoja. Nykyhomot eivät tiedä mitään poliittisista taisteluista ja sinnikkyydestä.

Minua kiinnostaa tietää enemmänkin se, miksi vielä nykyään jotkut vihaavat homoja. Millä tavoin jonkun toisen homous on minulle itselleni uhka? Miksi homoja pitää heittää pulloilla ja hakata?

Olisi kiva kuulla perusteluja. Siksi minua harmittaa se, ettei uusnatseja oikein koskaan syvällisesti haastatella mediassa. Jos heidän perusteensa ovat typeriä, olisi mukavaa että se typeryys tuotaisiin julkisuuteen. Onhan tosi harmillista, ettei heille tule tilaisuutta nolata itseään. He voisivat jopa muuttaa mieltään, kun kerrankin kuulisivat itsensä puhuvan. Joskus joku ajatus voi tuntua pätevältä, kun sen hiljaa mielessään ajattelee, mutta sitten se ei enää kuulostakaan niin hyvältä, kun se tulee ulos sanoina.

Lukijan motiivit

Vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa oli ilmiselvää, ettei lukeminen ollut sopiva harrastus herrasmiehelle tai hienolle naiselle. Lukemisen motiivit eivät kertakaikkiaan voineet olla mitään muuta kuin halpamaisia.

Lukeminen oli päiväunelmointia, lorvailemista, johon ei ollut varaa - tai vielä pahempaa: sairaalloisen uteliaisuuden ja juoruilemisen jatke. Kirjoja luettiin yksin ja usein salaa omassa kammiossa, koska ne sisälsivät häpeällisiä seksuaalisia elementtejä. Niiden lukeminen julkisesti olisi aiheuttanut näkyvää kiihotusta (kröh, esim. poskien punertumista) tai spontaaneja naurunröhähdyksiä.

Kirjallisuus paljasti sopimattomia totuuksia seurapiirien tapakulttuurista, valtarakenteista tai kunnioitetuista henkilöistä.

Tällaiset käsitykset kirjallisuudesta ovat tietenkin aikansa eläneitä, mutta valitettavasti ennakkoluuloissa on yhä edelleenkin perää. Kirjat myyvät hyvin, jos ne ovat kaunokirjallisia skandaaleja. Menestyneet romaanit rikkovat ennatyksiä julmuudessa, kyynisyydessä, irstailussa sekä pelkojen lietsomisessa.

Myös monet klassikot ja "laaturomaanit" vetoavat ihmisten alimpiin tunteisiin. Stieg Larsonin Miehet jotka vihaavat naisia on oikeastaan aika sairas teos, koska sen maailmankuva on niin mustavalkoinen ja kärjistetty. Se on kaikkea muuta kuin realistinen kuvaus tavallisen (tai edes todellisen) ruotsalaisesta elämästä. Kirjassa rikos on viety äärimmilleen, samoin henkilöhahmot. Emme kutsu Lisbeth Salanderia kyyniseksi stereotypiaksi, koska hän on uuden ajan, siis oman aikamme kyyninen stereotypia.

Samoin tuntuu hieman väärältä syyttää Sofi Oksasen Puhdistusta populistisesta kärjistämisestä. Draaman käänteiden kuuluu olla juuri niin dramaattisia kuin kykenemme hyväksymään. Muutaman vuosikymmenen takaiset "kovaksi keitetyt" dekkarit tuntuvat nyt laimeilta. Vaikka niissä onkin raiskauksia ja julmia murhia, niissä ei ole riittävän julmia raiskauksia ja riittävän yksityiskohtaisesti kuvattuna.

Kirjallisuuden historia on täynnä skandaaleja: Seitsemän veljestä ja Humiseva harju olivat oman aikansa kohuteoksia. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle: Minna Canthin Työmiehen vaimo, Maria Jotunin Huojuva talo, Ilmari Kiannon Punainen viiva, Hannu Salaman Juhannustanssit, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu  - kohuja on riittänyt joka sukupolvelle - ja lukijakunnan suosio on aina ollut taattua!


Lukijan intressit

Ymmärrämmekö me viihdeteollisuutta paremmin, jos tarkastelemme kuluttajien motiiveja: mitä ihmiset odottavat voittavansa sillä, että he lukevat kirjoja? (Entä mitä minä odotan? Miksen jo ole lukenut kirjaa 50 Shades of Gray?)

Ilmiö sai minut ajattelemaan kysymystä velvollisuudesta. Kirjaa mainostetaan raitiovaunuissa lattealla sloganilla "Ota selvää mistä kaikki puhuvat."

Kuitenkin tuo imperatiivimuotoinen mainoslause osuu asian ytimeen, ja varmaankin tekee tehtävänsä. Joskus velvollisuutenamme on olla uteliaita, halpamaisia, jopa ääliöitä.

Meitä velvoittaa inhimillisyys ja kaikki mitä siihen kuuluu.

Siitäkö tässä on kyse: moraalisesta velvollisuudesta pysyä perillä oman aikansa muoti-ilmiöistä? Vetoaako kyseinen mainos minun velvollisuudentuntooni? Minusta ainakin tuntuu siltä. Yhtä hyvin samaa romaania voisi markkinoida näin:

Kukaan kunnon kristitty ei voi ohittaa tätä teosta!

tai

Suomalainen, rakastatko isänmaatasi? - lue 50 shades of Gray!

tai

Olet huono äiti, jos et lue!

Minusta kehoitus: "Ota selvää mistä kaikki puhuvat", on eräänlaista moralisointia. Se tahtoo sanoa, että on epänormaalia ja epäilyttävää olla kiinnostumatta tästä ilmiöstä - koska kaikki muut ovat jo siitä kiinnostuneita. Ethän halua herättää muissa epäilyksiä! Et kai sinä ole jotenkin poikkeava?

Herkistyin ajattelemaan mainosta ehkä siitä syystä, että muutama päivä aikaisemmin yli 80-vuotias isoäitini oli sanonut jotakin, mikä jäi mieleeni. Olin tutkinut hänen kirjahyllyään, jolloin hän tokaisi:

"Noh, olen hankkinut lähinnä niitä kirjoja joista aikoinaan puhuttiin."

Se tuntui jonkinlaiselta itsensä vähättelyltä: "tuskin siellä on mitään, mikä sinua kiinnostaisi, kun ei minulle ole ollut omaa erityistä makua... tuskin siellä on mitään, millä enää nykypäivänä olisi arvoa".

Hyllystä löytyi runsaasti Mika Waltaria, Eeva Joenpeltoa, Väinö Linnaa, Kalle Päätaloa, Märta Tikkasta, Antti Tuuria... Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä, Juoksuhaudantie... tosiaankin niitä kirjoja, joista on puhuttu ja yhä nykyään saatetaan puhua.

Joukossa oli paljon laadukkaita romaaneja, mutta kaikkia yhdisti se pahamaineinen piirre, että ne olivat julkisen keskustelun klassikkoja. (Hitto että on hieno termi: julkisen keskustelun klassikot. Eikö olekin paljonpuhuva! Muotoilin sen ihan itse, juuri äsken? :D)


Lukeminen osallistumisen muotona

Puhe ja yleisyys, suuret painosmäärät ja medianäkyvyys näyttäisivät olevan keskeinen taustasyy lukemiselle, mikä ei tietenkään ole uutinen.

En tarkoita nyt sitä, että suosio olisi tae tai edes lupaus kirjan laadusta: sitähän esimerkiksi kirjan 50 shades -mainos ei lainkaan vihjaa. Kirjan erinomaisuudesta ei ole mitään puhetta.

Pikemminkin kirja kannattaa lukea siitä syystä, että se avaa mahdollisuuden kirjan ohessa tapahtuvaan oheistoimintaan. Kirjan voi ottaa esille kahvikeskustelussa, koska voi olettaa, että tietenkin kaikilla on siitä mielipide. Jos kirjan on itse lukenut niin vain parempi.

Kirja vihkii diskurssiin. Tämä on yksi lukemisen piilomotiiveista, monelle jopa se ensisijainen syy lukea - ja lukea heti nopeasti, ennen kuin keskustelu kirjan ympärillä laantuu. Siksihän kirjoja ostetaan ja luetaan eniten pian niiden ilmestyttyä. Daa-a!

Mainokset, lööpit ja kohutapahtumat ovat hetkellistä sosiaalista pääomaa, tai eräänlaisia pelimerkkejä, joiden avustuksella sosiaalinen kohtaaminen helpottuu. Me luemme kirjan ikään kuin menisimme kasinon kassaluukulle ja vaihtaisimme rahaa pelimerkeiksi. Ajankohtaisen diskurssin sisällä vain nämä tietyt pelimerkit ovat käypää valuuttaa.

Sosiaalinen koodisto edellyttää meitä vähintään vilkaisemaan Finlandia-palkitun kirjan takakansitekstiä. Meidän täytyy noteerata teos, jos haluamme kuulua tiettyyn säätyyn - siihen yhteiskunnan kerrostumaan, joka on kiinnostunut laadukkaista populaarikulttuurin tuotteista: joka ennemmin käy katsomassa Cannesin elokuvajuhlilla palkitun ranskalaisen elokuvan kuin jonkin amerikkalaisen toimintapläjäyksen tai Adam Sandlerin viimeisimmän komedian - tai ei, nyt sanoin liikaa: tarkoitin tietenkin, että ennemmin käy katsomassa Oscar-palkitun elokuvan tai kotimaisen. Cannes menee jo liian pitkälle.

Taide-elokuvien näytöksissä tuntee itsensä syrjäytyneeksi runkkariksi, kun yleisössä on itsensä lisäksi yksi vanha ukko ja keski-ikäinen nainen -jokainen omilla riveillään, eri puolilla salia.

Siitä ei synny keskustelua.

Katsomisen syy on jokin toinen, vähäpätöisempi - kuten vaikkapa elämyksestä nauttiminen.

Iltatyttö & ylämummo

JOURNALISMITUTKIELMA, DEKONSTRUKTIO.

Olen pannut merkille, että Iltalehden Iltatyttöjä kiinnostaa urheilu. Ehkä juuri siksi he ovat yhteistoimin valinneet esiintyä juuri Urheilu-liitteen takakannessa. Aina kun tytöiltä kysytään kuulumisia, he tahtovat kehua Teemua tai Kimiä - tai lähettävät kannustavan viestin sen päivän tulessa oleville suomalaisurheilijoille.

(Ja älkää kysykö minulta miksi olen sattunut huomaamaan tällaisen ilmiön. Kaava on vain liian usein toistuva, siinä kaikki.)

Tässä lisää joitakin viimeaikaisia terveisiä Iltatytöiltä:

Iltatyttöjen perehtyneen ja suorastaan "asiantuntevan" intohimon urheilua kohtaan voisi tietenkin selittää sillä, että urheilutapahtumat ovat kiinnostavinta mitä maailmasta löytyy, eivätkä iltatytöt tässä suhteessa eroa juurikaan muista itselleen rehellisistä naisista.

Tämä on ehkä juuri se maskuliininen mututuntuma, johon Iltalehden toimitus nojaa, mutta tarjolla olevan aineiston pohjalta voidaan muotoilla myös vaihtoehtoisia teorioita. Epäilyksiin kannustaa etenkin se, että yhteen tai enintään muutamiin mallikuvauksiin osallistuneet tytöt tuskin ehtisivät lehden sivuilla kommentoida ottelutuloksia, jotka ovat selvinneet puoli tuntia ennen painoksen deadlinea. (Voi tietenkin olla, että Iltalehdellä on käytössä jonkinlainen Iltatyttöjen oma agenttipuhelin tai twitter-palvelu. Kuka ties?)

Mitä siis tapahtuu Iltalehden urheilutoimituksen kollektiivisessa ilmi- eli julkitajunnassa, jota heidän suhteellisuudentajuntansa ei näytä kyseenalaistavan? Tässä muutamia mieleeni juolahtaneita selityksiä:

1) SISÄPIIRIN VITSI. Joskus sai alkunsa sellainen talon tapa, että keksittäessä sanoja iltatyttöjen suuhun, silkan helppouden vuoksi päätettiin viitata ajankohtaisiin urheilusaavutuksiin. Koska Iltalehti on sopivasti kansallistuntoinen julkaisu, sen tytöt kehuvat tietenkin etupäässä suomalaisurheilijoita: Jaria, Villeä, Mikaa, Markusta ja kumppaneita.

Harvinaisempi poikkeus on suomalaisen naisurheilijan kehuminen, mutta vain, jos suurta menestystä on tullut - sillä muutoin vähäpukeisten tyttöjen välinen tsemppaaminen saatettaisiin lukea liiankin kutkuttavaksi. (Huom. Urheilijat ovat usein vähäpukeisempia kuin iltatytöt.)

2) TARKOITUKSELLINEN MYYTIT VAHVISTAMINEN, jonka sanelee Iltalehden terveitä elämäntapoja vaaliva julkaisupolitiikka. Nuorten miesten on syytä antaa elää siinä uskossa, että missit ja muut vähäpukeiset neitokaiset tykkäävät urheilijoista.

Kaikki tämä tapahtuu tietenkin puhtaasti kansakunnan parasta ajatellen, eikä minulla itsellänikään ole mitään pientä propagandaa vastaan. Onhan lihomiselle ja syrjäytymiselle alttiit nykymiehet syytä ravistella lenkkipoluille ja kuntosaleille. Iltatyttöjen terveiset kannustavat peräkylien pojat liikkumaan siinä toivossa, että päästyään 3. divarin tiimiin ja näyttäessään paremman ilman paitaa myös Matti Meikäläinen saattaisi haaveilla pimpsasta.

3) VAKAA OLETUS, ETTÄ KAIKKI TYTÖT OVAT POHJIMMILTAAN KIINNOSTUNEITA URHEILIJOISTA. Vaikka uskoni on vahva sen suhteen, että teoriat 1. ja 2. ovat todennäköisempiä, en voi tämän aineiston perusteella sulkea pois myöskään sitä vaihtoehtoa, ettei Iltalehden urheilutoimituksen väki olettaisi iltatytön ja jääkiekkoilijan muodostavan täydellisen parin - niin kuin Raamattu tai Evoluutio sen tarkoitti.

Tästä seuraa, että jos iltatyttökokelaat eivät itse vielä tiedosta olemustaan, heidät on toimituksen toimesta eheytettävä tiedostamaan sisimmäinen luontonsa ja paikkansa maailmanjärjestyksessä.

Oli tradition taustamotiivina mikä tahansa, iltatyttöjen rooliin kuuluu, että he haaveilevat urheilijasta - tai ainakin urheilijoiden kuuluu pyöriä heidän virtuaalisissa puhekuplissaan.

Jos kävisi niin ikävästi, että joku tytöistä ei sattuisikaan saamaan omakseen unelmiensa Karia tai Vesaa, hän saattaa olla varsin onnellinen myös kohdatessaan Kari-nimisen toimittajaan, joka jakaa hänen harvinaisen intohimonsa. Onhan parisuhteessa trimmatujen kehojen ohella tärkeää myöskin se, että on yhteisiä harrastuksia ja jotain mistä keskustella.

Urheilu on siitä täydellinen himojen kohde, että se koskaan pysähdy tai saavuta täydellisyyttään (kuten Hemulin postimerkkikokoelma). Urheilu tuottaa jatkuvalla tahdilla uusia tuloksia, halusimme tai ei. Tässä suhteessa urheilu on ollut modernismin projektille mitä sopivin elämänkumppani.

Himopelaajan päiväkirja: Oleminen, aika ja Fallout

Kaikki fantasiamme eivät suinkaan ole seksuaalifantasioita. Erootiset päivähaaveet ovat vain parhaiten tiedostettuja fantasioiden joukossa, koska niiden jatkuvasti hoetaan olevan normaali asia. Seksuaalifantasioistaan saa sekä vaieta että puhua. Niitä ei suinkaan tarvitse torjua mielestä tai unohtaa - ellei sitten koe jotain uskonnollista ahdistusta ajatustensa tähden.

Seksuaalisia tarinoita ja kuvitelmia julkaistaan estoitta sekä miehille että naisille suunnatuissa lehdissä. Tietyt seksuaalisuuden muodot saattavat olla rohkeampia kuin toiset, mutta joka tapauksessa on täysin luvallista tunnustaa itselleen, jos märkiin päiväuniin uppoutuu päivin ja öin, aamuin ja illoin.

Nyt en aion kuitenkaan puhua seksistä sen enempää, vaan pohtia niitä kaikkia muita fantasioita, joita tuosta vain ilmaantuu mieleen, velloo siellä hetken ja sitten taas katoaa jonnekin vaistojen ja unien hallitsemalle aivojen suljetulle osastolle. Kuten sanoin, ei-seksuaalista fantasioista on paljon vaikeampi puhua. Niistä ei tunnu saavan otetta.


Fantasiamme vaietut huoneet

Kaikki tietävät kosto-fantasiat. Ne ovat seksuaalifantasioiden ohella toinen ryhmä, jolla on oma valmis terminsä ja selkeät kulttuuriset vastineensa. Varmaan kaikilla on ollut kostofantasioita muodossa tai toisessa. Vaikka lapsuuteni oli selkeästi rikkaampi koston ajatusten suhteen, tunnustan yhä silloin tällöin ajautuvani jonkinlaisen köyhän kostofantasian liepeille.
En kuvittele niinkään, että suoranaisesti tappaisin jonkun, mutta saatan esimerkiksi haaveilla siitä, että jokin epämiellyttävä henkilö tai minut jottenkin päihittänyt ihminen saisi "ansionsa mukaan". Saatan esimerkiksi tuskastua ihmisryhmän, kuten amerikkalaisten tai töölöläisten ääliömäisyydestä ja toivoa että he joutuisivat kosketuksiin todellisuuden kanssa - hyvinkin rankasti.

Kostofantasioitteni tyypillisiä kohteita ovat esimerkiksi karppaajat - mutta tämä on hyvin laimea esimerkki, koska karppaaja on niin ilmeisesti myynyt sielunsa paholaiselle. Muistan myös kuinka Syyskuun yhdentenätoista kaksoistornien romahtaessa minun ällistykseeni ja syttyvän sodan pelkoon sekoittui selkeitä kostofantasian elementtejä. Kykenin monellakin tunteen tasolla ymmärtämään terroristien motiiveja, koska tiesin, että maailma oli jo pitkään odottanut jonkinlaista Robin Hoodia, joka taistelisi vaurauden maiden ahneita raharuhtinaita vastaan. Ja olihan tosiaan kyseessä World Trade Center - lännen rikkauden ja mahtavuuden symboli.

(Nyt hyppäsin siis laimeasta esimerkistä suoraan siihen oman aikamme kaikkein käytetyimpään ja kuluneimpaan.)

Luulen, että kostofantasioiden suhteen olen kuitenkin melkoinen amatööri. Olen ehkä liian hyväosainen repiäkseni niistä kaiken ilon irti. Lapsena asiat olivat toisin, kun minulla oli selkeitä vihollisia - tyypillisiä peruskoulun kusipäitä, joiden päänmenoksi suunnittelin kaikenlaista luovaa, vaikka harvoin kuitenkaan uskalsin toteuttaa mitään vastaiskuistani. Ehkä päästin ilmat jonkun pyöränrenkaista, siinä kaikki.


Fantasioilla rahastaminen

Kostofantasiat on seksuaalifantasioiden ohella myös tehokkaimmin kyetty muuntamaan rahaksi. Melkein joka toinen supersankari on jonkinlainen "kostaja". Kuuluisin heistä on tietenkin Batman, joka kostaa Gotham Cityn alamaailmalle omien vanhempiensa kuoleman - tosin hän toimii usein epäuskottavan armeliaasti.

Kirjallisuudessa kostofantasiat ovat suorastaan klassinen genre. Monte Criston Kreivi on kostofantasia. Shakespearen Hamlet on kostofantasia. Homeroksen Odysseia huipentuu kostofantasiaan, kun Odysseus saapuu kotiin ja tappaa vaimonsa kilpakosijat.
Kaikkein kuuluisin kostofantasioiden lähde on tietenkin Raamattu. Sodomman ja Gomorran tuho on kostofantasia. Noan rakentaa arkkinsa, koska Jumala tahtoo kostaa ihmiskunnalle. Kun juutalaiset pakenevat Egyptin vankeudesta, esitetään yhdeksän kostofantasiaa sammakoiden, heinäsirkkojen ja esikoislasten kuoleman muodossa. Jep, Mooseksen kirjat koonneilla henkilöillä todella taisi olla traumoja Egyptin orjuudesta.

Raamatun kostofantasiat eivät kuitenkaan rajoitu vain Vanhaan Testamenttiin. Myös kristityt kokivat vainoja liikkeen ensimmäisinä vuosisatoina ja niinpä pyhiin teksteihin on liitetty täysin tuulesta temmattu ja mieletön kostofantasia nimeltään Johanneksen ilmestys, toiselta nimeltään Ilmestyskirja.

Johanneksen ilmestyksen kirjoittaneella Johanneksella ei tiettävästi ole edes mitään tekemistä sen Johanneksen kanssa, joka tunnetaan apostolina tai sen Johanneksen kanssa, jonka mukaan on nimetty Johanneksen evankeliumi - saati sitten Johannes Kastajan, mutta Johannes on kai varhaisella keskiajalla ollut riittävän vakuuttava nimi, jotta täysin randomi huumehoureinen visio meni läpi kustannustoimittajien syynistä ja päätyi osaksi Uutta Testamenttia. Miten monelta hullulta lahkolta olisimme ehkä välttyneet, jos Ilmestyskirja olisi tunnustettu siksi mitä se on - eli hourupäisen henkilön kostofantasiaksi.


Päiväunelmien supermarket

Ei huolta, aion kyllä puhua Fallout-pelisarjasta, tämä alustus vain tuntuu venyvän järjettömiin mittoihin. Minulla on varmaan vain d-viamiinin puutetta tai jotain, kun en osaa pysyä aiheessa. Olen kyllä ottanut AD-HD-lääkkeeni. Tämä fantasia-aihelma täytyy vain kartoittaa perin pohjin ennen kuin uskallan kommentoida maailman täydellisintä Scifi-Fantasia-Rooli-Seikkailu-peliä sanallakaan.

Joillekin päiväunelmillemme ei kielestämme ja kulttuuristamme löydy käsitteellistä ilmiasua. Ne vain tapahtuvat, mutta eivät jää muistiin. Niille ei ole sanaa, eikä niitä ehkä siksi osata myöskään kaupallistaa peliteollisuudessa.

Yksi pelien tarjoama etu elokuviin ja kirjoihin nähden on SAVE/LOAD -mahdollisuus. Jonkin haastavan kohdan ohittamista voi yrittää lukuisia kertoja - mutta aivan yhtä hyvin jonkin kohdan voi tallettaa, koska se oli helppo ja mukava, siinä on jotain hienoa, jonka vuoksi on syytä palata - jos nyt sitten koskaan sellaiselle sattuu aikaa ja tarvetta.

Olen huomannut elämässäni usein haaveilleeni juuri tuosta samasta kyvystä tallettaa ja loudata. Jos vain voisin ottaa uusiksi jonkin epäonnistuneen vaiheen - tai elää uudestaan läpi parhaita hetkiä. Itse asiassa tällaiset fantasiat eivät suinkaan ole peliteollisuuden keksintöä. Ihmiset ovat varmaan koko olemassaolonsa ajan sekä jossitelleet epäonnistumisiaan että kaihonneet hyviä vanhoja päiviä. Aivojemme unelmoimassa LOAD/SAVE -toiminnossa ei ole mitään uutta. Muistimme jo valmiiksi tallettaa ja loudailee mitä sattuu. Hyvien hetken muistamiseen ei tarvita digitaalikameraa tai edes valokuvamuistia - menneiden tapahtumien muistot seuraavat meitä siunauksena tai sirouksena, miten sen nyt kulloinkin tahtoo nähdä.

Odota vain niin huomaat jo seuraavan parin päivän aikana ajautuneesi rutiininomaisten seksifantasioiden lomassa myös jos-vain tai kumpa-voisin-palata-siihen-hetkeen -fantasiaan. Jossittelu on yhtä arkipäiväinen synti kuin himo tai katkeruus.


Entä ne vaikeammin hahmoteltavat fantasiat

Mistä kaikesta ihminen voi haaveilla? Eivätkö mahdollisuutemme ole rajattomat? Voisin esitellä tuhat päiväunelmien lajia, mutta mitkä niistä kertoisivat mitään ihmisestä tai maailman parhaasta pelisarjasta. Mehän haaveilemme auringosta silloin kun on kylmä ja viileästä tuulesta silloin kun on liian kuuma. Meidän mielemme jatkuvasti pakenee jonnekin muualle, jossa asiat ovat paremmin - vaikka emme kovin täsmällisesti edes osaisi määritellä mitä se kaikista parhain edes olisi.

Ihmistä lajina leimaa se, että hän ei ole läsnä. Muistaakseni Risto Ahti on sanonut jotain sen suuntaista, että "synti on puutteellista läsnäoloa." Tähän havaintoon liittyy se hieno teologinen ikuisuusongelma, että synti itse asiassa astuu maailmaan vasta silloin, kun ihminen alkaa haaveilla Paratiisista ja Jumalasta - sekä tietenkin Jumalan kaltaiseksi tulemisesta. Hän haaveilee kaikesta hyvästä ja parmmasta ja sitä myöten luo perustan omalle pahuudelleen - huomaamattomuudelle, ohitse kävelemiselle.

Ehkä laupias samarialainenkin pysähtyi auttamaan muukalaista vain siksi, ettei hän sillä hetkellä sattunut pohdiskelemaan omaa eettistä erinomaisuuttaan.

Pahuushan arkisimmissa muodoissaan on vain sitä, että emme kohtaa todellisuutta ja lähimmäisiämme kasvoista kasvoihin. Sen sijaan pakenemme menneisyyteen ja tulevaisuuteen - ja peleihin, kuten Fallout 2 tai Fallout 3, jotka ovat siinä suhteessa omaa luokkaansa. Pahuuden syntyyn sanotaan riittävän, että hyvät ihmiset katsovat muualle. Mihin he sitten katsovat? Ehkä syvälle itseensä, ehkä he kurkottavat kohti Jumalaa - tai ehkä he ovat liian uppoutuneita kirjoittamaan utopistisia julistuksia hyvyyden voitosta.

Seksuaalinen tantra, joka on erikoinen länsimaisiin tarpeisiin luotu yksinkertaistus buddhalaisesta vajrayana-perinteestä, etsii ratkaisuja intimiteettiin siitä, että ollaan intiimisti. Siis suljetaan televisio, suljetaan jääkaapin ovi, katsotaan toisia silmiin. Jotenkin on hullua kuinka on tultu siihen, että läsnäoloa varten täytyy käydä kursseja - mutta niin se vain on nykyään, myönnän koko skenaarion todeksi ja tutuksi.

Luulen, ettei Heidegger Olemista ja aikaa kirjoittaessaan edes tajunnut mihin moderni maailma oli menossa - että häntä luettaisiin niinkin paljon lähinnä siksi, että ihmiset ovat unohtaneet olemisen perusteet, vieraantuneet oman maailmassa olemisensa sietämättömästä sellaisuudesta, kuhan-vaan-jossain-ja-jonkinlaisena-olemisesta, olemisesta ilman, että se kaiken aikaan suuntautuisi joksikin toisenlaiseksi tulemiseen tai jonkun elokuvan roolihahmon elämään samaistumiseen. Oleminen sellaisena kuin se sattuu olemaan on kokemassa jonkinlaisen rajun inflaation, kun kaikki oleminen on tehostunut suorittamiseksi ja totiseksi eksistoimiseksi, eli elämysten sekä "olemusten" metsästämiseksi. Mutta nyt aloin puhua jo Heideggeria vastaan. Olkoon niin.


Lopuksi

Palaan vielä Fallout-peleihin yksityiskohtaisemmin toisessa kirjoituksessa. Tahtoisin vielä luetella useampia fantasian lajeja, mutta lista täydentyy kaiken aikaa, kun bongaan uusia. Toisaalta en haluaisi pilata päiväunelmiani olemalla niistä liian tietoinen - paitsi tietenkin buddhalaisena minun on harjoiteltava negatiivisten tunteiden tiedostamista, ja tyynnyttmistä, jotta jonakin päivänä voisi haastaa Dalai Laman kaksintaisteluun tyyneydessä. Ah, siinä vasta klassinen buddlainen fantasia: minä versus Buddha - kumpi räpsäyttää silmiään ensimmäisenä, kumman otsalla hikipisarat kiivaammin valuvat! It's on!

Sellaista samsarista pläjäystä odotellessa on pakko asettaa toivonsa pienemmille fantasioille: televisioon pääsemis -fantasioille, Finlandia-palkinnon voittamis -fantasioille, avaruuskävelyfantasioille ja muille ehkä jonakin päivänä toteutuville in your dreams -fantasioille, kuten sille epätodelliselle sattumalle, että kukaan koskaan lukisi näin pitkää blogivuolatusta loppuun saakka.


Loppujen lopuksi

Ihminen ei eroa muista eläimistä ehkä niinkään väitetyn rationaalisuutensa vaan juuri kuvittelukykynsä vuoksi. Mielessään hän ennakoi tulevaa, käy läpi menneitä virheitä ja ennakoi toisten ihmisten reaktioita. Juuri suunnittelu antaa ihmiselle etulyöntiaseman, vaikka suunnitelmamme joskus olisivatkin aivan järjettömiä.

Tuotantoeläinten kärsimystä kuulee usein oikeutettavan sillä, että eläimet eivät kykene samaan kuin ihmiset - mutta eikö eläinten kokema kärsimys ole paljon pahempi asia juuri siitä samaisesta syystä! Eläimet eivät häkissään voi uppoutua unelmiinsa ja paeta vallitsevia olosuhteita tulevaisuuteen, menneisyyteen tai silkkaan kuvitelmaan. Ne joutuvat ottamaan kärsimykset vastaan sellaisenaan, olemaan läsnä, tuntemaan tilanteen koko toivottomuuden.

Halutessamme me ihmiset osaamme kyllä kuvitella että sika ei viihdy, mutta mielikuvituksemme sallii yhtä hyvin myös sen, että me kuvittelemme pois koko ongelman. Kykenemme myötätuntoon, mutta juuri empatiakykymme vuoksi me emme halua nähdä tai kuulla koko asiasta. Eettisyys kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta käytännössä siitä tulee ikävä tunne vatsanpohjaan. Samaistumme ennemmin vaikka elokuvan tai kirjan tai pelin hahmoihin, koska sillä ei ole oikeasti niin väliä kuinka heille käy. Hehän ovat vain keksittyjä hahmoja.

Rajaton kuvittelukykymme on mahdollistanut sen, että ylipäänsä suostumme elämään pienissä betonisissa asunnoissa, istumaan monta tuntia aloillamme bussissa ja sietämään melua, saasteita ja fyysistä epämukavuutta. Kuvittelukykymme on antanut meille teknologian ja uskontojen siivet, mutta pahimmillaan se kyykyttää meidät yhteiskunnallisiin oloihin, joissa jopa ruukkukasvi saattaisi nahistua.

Oh, be a fine girl, Kiss Me!

Jostain olin saanut sen käsityksen, että oma aurinkomme olisi tähtien joukossa vähäpätöinen, vain vaatimaton hiekanjyvä todellisten super-aurinkojen rinnalla.

Osittain se onkin totta, sillä tunnetusta maailmankaikkeudesta on löydetty tähtiä, jotka ovat todellisia jättiläisiä - tuhansia, ellei miljoonia kertoja omaa aurinkoamme kookkaampia.

Kuten helposti käy, ihmisen mieli vääntää tällaisen havainnon vähättelyksi ja itsesyytökseksi. Me olemme vain pieniä muurahaisia, emmekä ansaitse sen enempää, koska aurinkommekin on muiden aurinkojen joukossa niin vähäpätöinen. Voi meitä mitättömiä, jotka erehdyimme luulemaan joskus jumalaksi tuota pikku tähtöstä vain koska se on lähellä ja siksi näyttää niin suurelta. Todelliset titaanit ovatkin ihan muualla ja nyt meidän täytyy suunnata kumarruksemme toiseen suuntaan. Miten me saatoimmekin olla niin tyhmiä?! Tunnen itseni likaiseksi ja häpäistyksi?

Mutta, mutta... koko juttu on ihan täyttä paskaa! On nimittäin väärää tietoa, että aurinkomme olisi keskivertoa pienempi. Itse asiassa, jos uusimpia tilastoja katsotaan niin oma aurinkomme on suurempi kuin 90% tähdistä. Aurinkomme pienuus on täysi myytti ja tieteen vanhentunut olettamus - aivan kuten olettamukset penikseni pienuudesta. Kaikki johtui vain siitä, että tapasin yhden tytön, jonka edellinen rakastaja oli ollut hevosen sukulainen ja sitten vuosia elin ihan väässä luulossa siitä mikä on normaalia - mutta ei siitä nyt enempää.

Varmaan parempi jos aloitan ihan alusta ja kerron miten koko väärinkäsitys on syntynyt.


Pieni vai suuri?

Niin, siis jossain vaiheessa keksittiin, että tähdet ovat tosi kaukana - tosi, tosi, tosi kaukana. Siitä on nyt varmaan jo sata vuotta tai enemmänkin. Jotkin tähdet ovat tuhansien valovuosien päässä ja silti ne näkyvät paljaalla silmällä. Syy on yksinkertaisesti se, että ne ovat aivan helvetin isoja ja jumalattoman valovoimaisia.

Esimerkiksi Betelgeuze, joka löytyy Orionin tähtikuvion vasemmasta yläkulmasta, on itse asiassa yli 600 valovuoden päässä, mutta silti vain näyttäytyy silmälle vain hieman himmeämpänä kuin Sirius, joka on ainoastaan 8 valovuoden päässä. Sirius, eli Koirantähti on lähin tähti, jonka voi nähdä pohjoiselta pallonpuoliskolta.

(Varsinaisesti Alfa Centauri on meitä kaikkein lähimpänä oleva tähtijärjestelmä, mutta sen voi nähdä vain eteläisellä pallonpuoliskolla. Sirius ja Alfa Centauri ovat kuuluisia paitsi kirkkaudestaan, myös lukuisista tieteiskirjoista, elokuvista ja peleistä. Tähtitieteestä innostunut aloittelija huomaa aivan aluksi, että lähitähdistä puhuminen on monimutkaista, koska Sirius ja A.C. ovat kumpikin itse asiassa useamman tähden järjestelmiä ja täytyy erottaa tähdet ja tähtijärjestelmät, Rigil Kentauri, Proxima, Canis Majoris jne. jne. - kaikki menee nopeasti kovin sekavaksi.)

Betelgeuze on jättiläinen, mutta Sirius ja Alfa Kentauri ovat kumpikin jokseenkin meidän aurinkomme kokoisia - ainakin kosmisissa mittasuhteissa katsottuna. Meidän auringollamme ei ole siis mitään hävettävää sen naapureiden rinnalla. Jättiläiset asuvat ihan muilla nurkilla.

Ongelma on pitkälti siinä, etteivät tiedeuutisista kirjoittavat päivämediat koskaan tee juttua siitä, jos jonkin tähden havaitaan olevan omaa aurinkoamme pienempi. Vain todella suuren luokan starat kelpaavat lööppeihin.

Kuitenkin viime vuosina on havaittu, että avaruus on tulvillaan pieniä, himmeitä tähtiä. Niitä kutsutaan ruskeiksi kääpiöiksi, eikä niitä voi edes erottaa paljain silmin. Jopa tarkimmilla kaukoputkilla pienimpiä tähtiä on kyetty paikallistamaan vain lähiavaruudesta.
Relative Star Sizes (Wikipedia)

Parin viime vuosikymmenen aikana luettelo lähimmistä tähdistä on mennyt uusiksi, sillä joka suunnalta lähiavaruudesta, 5-20 valovuoden säteellä, on löytynyt lukematon joukko tummia ja mitättömiä pikkutähtiä. Jotkin niistä eivät edes loista näkyvää valoa vaan ainoastaan lämpösäteilyä, joka havaitaan infrapunakameroilla. Pienimmät uusista tähtilöydöistä ovat vain hieman Jupiteria suurempia.

Viimeisten tietojen pohjalta on syytä olettaa, että koko galaksimme on tulvillaan ennen havaitsemattomia kääpiötähtiä. Tilastollisesti ottaen oma aurinkomme onkin siis reilusti keskivertoa suurempi - ja nämä tilastot kaunistuvat kaiken aikaa, sillä kaikista pienimmät tähdet löytyvät vasta tieteen edistyessä.

(Huomattakoon nyt, että aurinko sijoittuu kokovertailussa aivan eri kohtaan riippuen siitä, kysytäänkö tähtien "keskiarvoa" vaiko "mediaania" - mutta tämä on tilastomatematiikkaa ja tylsä aihe. Samoilla kikkailuilla saadaan esimerkiksi kaksi aivan eri suuruista lukua, kun halutaan ilmaista vaikkapa kansalaisten keskipalkka.)


Olympus-syndrooma

Auringon luultu pienuus on psykologinen harha, jota jo 1900-luvun lopun tutkijat kutsuivat nimellä Olympus-syndrooma. Termin kehittäneistä tutkijoista ei valitettavasti tullut kovin kuuluisia, sillä heidän pahaksi onnekseen samana vuonna lanseerattiin myös Tukholma-syndrooma, josta tuli valtaisa hitti. Se jätti varjoonsa monta muuta, paljon oleellisempaa syndroomaa, vain koska ihmiset menevät ihan villeiksi panttivankidraamoista.

Itse en halua koskaan katsoa elokuvia, jotka kuvaavat panttivankitilanteita, koska niissä aina mainitaan Tukholma-syndrooma ja silloin muistan sen julman ja epäoikeudenmukaisen kohtalon, joka Olympus-syndroomaa sai osakseen. Tahtoisin puhdistaa sen ja monen muunkin unohdetun syndrooman maineen, mutta pelkään, ettei siihen pysty yksi ihminen blogillaan, jolla parhaimmillaankin on vain pari lukijaa.

Nyt ekstyin taas aiheesta. Olympus-harha on ehkä hienoin koskaan esitetty teoria ihmismielestä. Se on miltei Maslowin tarvehierarkian veroinen psykologinen kapistus.


Kübler-Rossin tähtisumu

Anteeksi, mutta nyt minun on pakko tehdä vielä pieni hyppäys sivupolulle. Psykologisista teorioista puhuttaessa täysin voittamaton on tietenkin surun käsittelemisen ja tosiasioiden kohtaamisen viisiportainen Kybler-Roos-malli, jonka esitteli Elisabeth Kybler-Ross vuonna 1969.

Jos psykologiassa myönnettäisiin Nobelin palkintoja niin Elisabeth Kübler Rossille niitä olisi pitänyt jakaa kokonainen sylillinen. Niin täydellisesti teoria kuvaa valheessa elämistä, olivat kyseessä sitten karppaajat, aisankannattajat tai ihan kuka vaan.

Jos teoria ei vielä ole tuttu niin tässä se tulee:
1. torjunta
2. Viha
3. Kaupankäynti
4. Masennus
5. Hyväksyntä.

Jos siis esimerkiksi karppaajalle yrittää selittää, että hänen koko elämäntapansa on epäeettinen, epäterveellinen ja kaikin puolin väärä, niin aivan ensimmäiseksi hän vain ohittaa koko asian, vaihtaa keskustelua tai peittää korvansa ja hyräilee "laa-laa-la-laa!"

Toinen vaihe on se, että karppaaja saa vitummoiset raivarit, kuten kuka tahansa lihansyöjä, jolle on esitelty kuvia pieniin karsinoihin tungetuista sioista tai ketuista, joilta puuttuu toinen korva.

Kolmas vaihe on kaupankäynti: "jos minä karppaankin niin mitä jos sovitaan, että syön lihan ohessa vaikka pari kaalinlehteä tai pähkinää - mutta papuja en syö, koska niistä tulee ilmavaivoja."

Neljännessä vaiheessa karppaaja saa ahdistuskohtauksen kun ketoosi on vaihtunut nääntymykseksi. Valitettavasti totuuden hyväksyntään karppaaja ei yleensä koskaan ehdi, sillä masennuksesta hän palaa alkuruutuun, eli siihen tilaan, jossa hän vain ahmi pullaa ja joi limuja ja voi pahoin sekä fyysisesti että henkisesti.

Pieni toivo tietenkin olisi, että karppaaja huomaisi lihan vain aiheuttavan ummetusta ja päätyisi kasvissyöjäksi, mutta se on pieni toivo - koska julma totuus on se, että viisiportaisen asteikon kaikki vaiheet on käytävä läpi ennen kuin on toivoa totuuden hyväksymisestä.
Homouden hyväksynnän vaiheet graafisesti. Thanks to
gaylaughing.blogspot.com
/2011/07/after-5-phases-of-coming-out-i-finally.html

Minunkin täytyi käydä läpi ainakin viisi parisuhdetta ennen kuin viimein hyväksyin sen, että penikseni on ihan sopivan kokoinen, itse asiassa jopa hieman keskivertoa suurempi. Se vaati paljon vihaa ja kaupankäyntiä, mutta lopulta löysin partnerin, jolla onnekseni oli kokemuksia vain paljon pienemmistä peniksistä. Hänen käsityksensä suhteellisuudesta saivat minut viimein vakuuttuneeksi.

(Miten ihmeellinen sattuma olikaan, että sama nainen oli tapaillut yli kymmentä miestä, joiden kaikkien kalu oli alle 9-senttinen? No, joskus ihmeitä vain tapahtuu. Today I am the heppiest man alive.)


Citius, Altius, Fortius

Mutta mitenkä Olympia-syndrooma siis liittyy tähtijärjestelmiin tai peniksen kokoon?

Olympus-syndrooma nimensä mukaisesti viittaa antiikkiin ja sen aikaisiin patsaisiin, joille oli tyypillistä mittava ruumiin koko, mutta pieni penis. Antiikin jumalhahmot, keisarit ja myyttiset sankarit kuvattiin kolmen tai neljän metrin korkuisina, koska sitä kautta patsaiden luoma vaikutelma on tietenkin vaikuuttavampi.

Psykologit havaitsivat, että nykyaikainen media toimii aivan samoin: se keskittyy esimerkiksi urheilussa vain ennätyksiin. Televisio on täynnä missejä ja karismaattisia tähtiä, jotka täydellisesti puettuina ja meikattuina esittävät ylimaailmallisia akrobaattisia temppuja ja saavat tavallisen ihmisen tuntemaan olonsa kovin pieneksi ja mitättömäksi.

Olympialaisten motto: "nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin" on kasvattanut sadassa vuodessa normaaliksi koetun ihmisyyden standardit aivan käsittämättömiin mittoihin. Tavallinen erinomaisuus ei merkitse enää mitään, koska mediat esittelevät meille aina vain erikoisinta erikoisuutta. Esimerkiksi suomen-mestaruus ei usseimmissa lajeissa enää merkitse mitään. Myös kansallisten tähtien on oltava kansainvälisiä menestyjiä ennen kuin heidät huomioidaan kansallisessa mediassa.

Olympia-syndrooma kuvaa siis piirimestareita tai paikallisten kauneiskisojen voittajia, jotka ahdistuvat omasta riittämättömyydestään. On suorastaan kirous pärjätä jollain alalla niin hyvin, että pääsee koettelemaan taitojensa rajoja. Monet kansalliset huiput joutuvat miltei häpäisemään itseään MM-kisoissa, joissa heille vain satelee syytöksiä viimeisestä pistesijasta, vaikka todellisuudessa he ovat yksi miljoonasta - ja päihittäneet sadoittain kilpailijoita lukuisissa karsintakilpailuissa.

Syndroomasta tulee tietenkin vakava ongelma vasta kun menestyvät ihmiset tuhoavat elämänsä itsesyytöksillä ja yliyrittämisellä - mutta saman vääristymän pienempiä tapauksia näkee kaikkialla. Ihmiset ovat menettäneet suhteellisuutensa ja pilkkaavat vaikkapa Jarkko Niemistä siitä, että hän on pudonnut ATP-listalla pari sijaa, vaikka kyse on ehkä maailman vaativimmasta yksilölajista ja hienosta urheilijasta, joka on saavuttanut lajissaan enemmän kuin kukaan toinen suomalainen.

Olympia-harha on massamedian kirous, joka kutistaa ihmisten saavutukset, ja saa heidät vertailemaan itseään Akhilleukseen, Afroditeen, MacGyveriin tai muihin jumaltarujen myyttisiin hahmoihin.

Photoshopattujen tähtikuvien ansiosta kolmimetriset antiikin patsaat ovat heränneet eloon ja nyt ne tallovat meidän itsetuntomme. Jopa tärkein, eli oma Aurinkomme on saatu meidän silmissämme tuntumaan pieneltä - ja miksi? Koska emme voi vastustaa houkutustamme katsoa. Jos jossain on jotain maagisen suurta, me kurkistamme ja muutumme suolapatsaiksi. Tahdomme katsoa, vaikka tiedämmekin että emme kestäisi nähdä.

PS. On hyvinkin mahdollista, että syndrooman keksivät jo keskiajan ihmiset, sillä antiikin jälkeensä jättämiltä patsailta toisinaan hakattiin pois sukuelimet. Olympia-syndrooman valossa syyt ei ehkä suinkaan olleet siveelliset vaan pelkkää käytännön psykologista viisautta. Mitä sitten, jos joku on kolmemetrinen, jos sillä ei ole munia?! Yksinkertainen vandalismi antoi varmaankin monelle ihmisella mahtavan synninpäästön, ja siten patsaiden häpäisemistä voisi nimittää suorastaan kristilliseksi teoksi.