Gonzotiede ja pyramidit

Minun täytyisi tänään täyttää passihakemus, joten tunsin suurta paloa kirjoittaa pikkujättiläiseen ihan muista aiheista. Koronakriisin aikana olisi sietänyt kirjoittaa tänne laajaltikin, mutta keväällä monet aiheet tuntuivat liian tärkeiltä, etten saanut aikaiseksi. Nyt kun passihakemus on tärkeä ja kiireellinen, onnistun pakenemaan sitä mahdollisimman epäoleelliseen puuhailuun.

Vaikka ylläpidän tätä blogia laiskasti, tuntuu Gonzotiede vuosi vuodelta vain merkityksellisemmältä puuhalta, ja toivon mukaan saisin joskus nytkäytettyä eteen päin 600-sivuisen esseeteokseni, jota piilottelen pöytälaatikossani (tai edes koottua yhteen Pikkujättiläisen parhaita kirjoituksia vuosien varrelta). En ole tuplatohtori, eikä minulla ei ole poliittista agendaa, joten on vaikea kuvitella, että ketään kiinnostaisivat yksityiset johtopäätelmäni filosofiasta, ihmisluonnosta tai tieteentekemisen inhimillisistä haasteista. Etenkin kun osaisin tuskin suolta sellaista hölynpölyä, että se tuottaisi uutiskynnyksen ylittävää vastareaoktiota.

Gonzotiede tulee aina vain aiheellisemmaksi, kun tuplatohtorit ja muut itseäni paljon arvovaltaisemmat tiedeihmiset päätyvät tekemään hassunhauskoja juttuja, niin kuin Ruotsin koronakeväässä, jossa asiantuntijaelinten korkeimpien auktoriteettien mielipiteet ja empiiriset faktat eivät juurikaan ole toisiaan kohdanneet. Nimitän lahdentakaista syvää tragediaa hassunhauskaksi asiaksi, sillä hassunhauskat asiat ovat usein preludia suurimmille tragedioille ja syvimmälle mielipuolisuudelle. Matkustajien hassunhauskoista hatuista ja eleistä voi esimerkiksi päätellä, että valtamerilaiva on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että se pian törmää jäävuoreen ja uppoaa valtameren pohjaan.

Samalla tavoin on täysin loogista, että koronavirus puhkesi rajuimmaksi epidemiaksi juuri Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, koska kummassakin tapauksessa on kysymys maailman parhaasta valtiosta. Ruotsi on maailman turvallisin valtio, joten kansalaisten ei tarvinnut tehdä mitään, asiathan kyllä hoituisivat. Ja niin ei mitään tehty, ja siksi eivät asiat hoituneet. Jos occamin partaveistä hyödyntäen poistamme kaikki monimutkaisemmat teoriat, on helppo nähdä kaava, missä varmuus omasta onnistumisesta johtaa täydellisimpään epäonnistumiseen. (Suomessa onneksi ei kukaan ota vakavasti väitteitä, joiden mukaan on kyse maailman onnellisimmasta kansasta. Jos koskaan tulee päivä, jolloin tämä asia tunnustetaan kollektiivisesti todeksi, me olemme todella syvissä ongelmissa.)

Gonzotieteilijän asenteen on oltava sopivan kevyt ja ihmiselämästä irrallinen, muutoinhan ei hassunhauskoja asioita kestäisi kohdata ollenkaan.

Oman aikamme tiede on alkanut silmissäni näyttäytyä hassunhauskojen asioiden kerholta, mutta todellisiin epäkohtiin ei siinäkään tapauksessa kannata kohdistaa huomiotaan. Muutoin mielenterveydelle käy samoin kuin henkilökohtaiselle taloudelle, josta en ole jaksanut piitata, koska en kertakaikkiaan osaa, ja täydellisen epäonnistumisen jälkeen ei muuta enää voi paitsi lakata piittaamasta.

Niinpä ajattelin pitkän hautomisen jälkeen puhua pyramideista. Pyramidit ovat siitä mukava aihe, ettei niistä voi keskustella vakavasti. Jos akateemikkojen seurassa lausuu sanan "pyramidi", syttyy useimpien kuulijan päähän ensimmäiseksi kuva, missä pääosaa esittävät lentävät lautaset. Sen jälkeen on turha haaveille kuulijoista, saati sitten apurahoista, vaikka olisi aikeissa keskustella lomamatkastaan Kairoon.

Jos taas yhteiskuntatieteilijoiden tai politiikan harrastajien seurassa puhuu pyramideista, on luultavammin ensimmäinen mielikuva hieman erilainen. Edelleenkään eivät pääosaa esitä muinaiset egyptiläiset, vaan illuminati ja yhdysvaltain perustajien yhteyden vapaamuurareihin.

Jos tahtoo pärjätä taiteiden kentillä, on tiedostettava ihmisten assosiaatiot ja hyödynnettävä näitä yhteyksiä niin, että oikeat symbolit yhdistyvät oikeisiin tunteisiin ja värittävät elämänkokemuksia samalla tavoin kuin Howard Shoren musiikki on muuttanut vellovat taistelukohtaukset merellisen eeppiseksi Sormusten herra -trilogiassa. Jos menee liian pitkälle assosiaatioissa, sairastuu paranoidiin skitsofreniaan, tai masentuu sen tähden, että taiteesta tulee liian kansaanmenevää ja voimallista, eikä sillä enää pysty miellyttämään eliittejä, jotka arvostavat distinktiivistä hienovaraisuutta ja heikompaa puhuttelevuutta.

Sanat eivät suinkaan ole viattomia, vaan ne on ladattu täyteen merkityksiä. Siksi ilahduin suuresti, kun satuin törmäämään Oulun yliopiston tutkimusryhmään, joka täysin avoimesti ilmoitti uuden rakennusmateriaalinsa saaneen innoitusta muistaisilta pyramidien rakentajilta:

"Geopolymeeritekniikka on ollut olemassa jo pitkään; jotkut uskovat, että jopa Egyptin pyramidit olisikin valmistettu valamalla geopolymeeristä. Nimityksen keksi ranskalainen tutkija 1970-luvulla."

OULUN YLIOPISTO: Geopolymeerit muuttavat maailmaa

Jos jakaisin vuosittaista gonzotieteellistä palkintoa rohkeimmasta tieteellisestä teosta, olisi palkinto ansaitusti myönnetty Oulun yliopiston kuitu- ja partikkelitekniikan tutkimusyksikölle, jossa kaikkia apurahatahoja ja kasvojenmenetyksen vaaraa uhmaten on uskallettu mainita pyramidit.

Kyseisessä hankkeessa ei ole mitään pseudotieteellistä, mutta jo pelkkä vihjaus muinaisten rakentajien salaisuuksiin on merkki sydäntä lämmittävästä ennakkoluulottomuudesta ja ihanan terveestä itsevarmuudesta, jota en voi muuta kuin rakastaa.

Geopolymerit voivat hyvinkin olla tervetullut lisä materiaalitieteen valikoimiin, ja on hyvinkin todennäköistä, että vastaavia geopolymerejä todella käytettiin muinaisina aikoina, olihan esimerkiksi roomalaisilla myös sementtiä, jota he sekoittivat tulivuoren tuhkasta, ja se vetää kestävyydessä vertoja modernille portlandin sementille. Pyramideista vain ei parane puhua, ja jos ihmettelet miksi liioittelen, koeta jakaa Facebookiin yksikin pyramidien arkeologisiin mysteereihin liittyvä juttu. Huomaat että pala nousee kurkkuun, ja ennemmin tekisit jotakin ihan muuta kuin kertaliipaisulla tuhoaisit kaiken uskottavuutesi ystäviesi silmissä.

Jos vuotuisen gonzo-palkinnon avulla olisi mahdollisuus jollakin tavoin lieventää tieteenkentän tabuja ja armotonta teologisen ahdasmielisyyden valtaa, se olisi unelmieni täyttymys.

Runoilijana en voi kuin ihmetellä sitä tiedostamattomien sääntöjen ja pelkojen verkostoa, jossa tieteentekijät toimivat, luisuen asteittain kohti yhä huonompia (tai pinnallisempia) tuloksia useilla aloilla. On vaikea kerryttää kansakunnan kokonaissivistystä, tai kannustaa itseään parempiin suorituksiin tutkijana, jos empiiriset tulokset eivät saa mitään näkyvyyttä mediassa, eikä kovalla osaamisella ole konsulttikielen veroista merkitystä apurahoista taisteltaessa. Myös mittarit on pyritty laatimaan yliopistojen ja kaupunkien statusta silmälläpitäen, imago edellä, jolloin lopulta vain diskurssilla ja habituksella on merkitystä. Tämä sosiaalisen tanssin dynamiikka on edelleen monille näkymätön, ja he suhtautuvat siitä puhumiseen kuin mystiikkaan. Gonzotieteen ja tieteen keskinäinen asetelma onkin hyvin samanlainen kuin keskiajan mystiikalla ja keskiajan teologialla. On vapaan ja ulkopuolisen puheen kenttä, joka on vapautensa tähden täysin käsittämätöntä lähes kaikille, sekä ääneenlausumattomien sääntöjen ahdasmielinen rakenne, jossa taas säännöt ovat osanottajille niin tuttuja, ettei niitä tarvitse ääneen lausua.

Tieteen kriisi 2000-luvulla koostuu osaltaan myös siitä, ettei filosofialla ja humanismilla ole enää mitään merkitystä verrattuna talouteen, lääketieteeseen ja teknologiaan, jotka keräävät kaiken yksityisen rahoituksen. Niinpä tieteentekijöiden enemmistön tieteellinen itsekriittisyys jää täysin olemattomaksi, ja heidän hybriksensä mahdollistaa sen, että ihmisluonto saa täyden vallan. Kun kollektiivit uskovat olevansa inhimillisyyden yläpuolella, mutta eivät tunnista teatterin lisääntyvää valtaa, nousee oppimisen sekä tutkimuksen sijaan ainoaksi merkitseväksi asiaksi sosiaalinen kudelma, jossa ei ole eroa skolastiikkaan tai feodalismiin. Mehän tiedämme, että ne olivat juuri tyhjien fantastisten käsitteiden pyörittelyä, mutta näiden termien tuntemisesta, ja etenkin latinan hallitsemisesta oli palkkana viheliäinen papin virka, jonka turvin saattoi kuitenkin vaivihkaa tarkkailla tähtiä tai tutkia kasvien risteyttämistä.

Aikamme tieteen kenttä on tulvillaan paaveja, piispoja, kauluksia ja symboleja, joiden avulla käydään kauppaa uskottavuudesta. Täytyy miellyttää ihmisiä, täytyy elättää perhe, täytyy tuottaa julkaisuja. Tiedettä ei missään välissä ole välttämätöntä tehdä. Se jää tutkijan vapaa-ajan harrastukseksi, ellei koko tehtävää kohta jätetä gonzotieteilijöille, jotka edistävät tiedon täsmentymistä tai kumuloitumista ilman mitään statusta, pyrkivät samalla luomaan perustaa sille että ahtaiden ajatusten välissä olisi edes hieman tilaa hengittää ja salaa liikutella ajatuksiaan, jotta pää ei täysin jämähdä.

Gonzotieteilijä on kuka tahansa ihminen, joka päättää kieltäytyä Play Stationin pelaamisesta, jotta voisi ennemmin käyttää vapaa-aikansa siihen että lukee esseitä, tutkimuskirjallisuutta ja yhdistelee lankoja, koska virallisten asiantuntijoiden asema on liian usein saavutettu narsismilla ja kyynärpäätaktikoinnilla. Enää voi harvoin luottaa siihen, että kärkijuoksijoilla olisi muuta kulttuurista pääomaa paitsi sosiaalisia kontakteja ja kyky suoltaa termejä, jotka miellyttävät valtaapitäviä. Sofistien ja fariseusten maailmassa on vain koetettava olla huutava ääni erämaassa, tai vaatimaton zen-mestari, joka ennemmin hoitaa puutarhaa kuin sotkee itseään ontoksikovertaviin politiikan kiemuroihin.

Gonzotiede: Horoskoopit, D-vitamiini ja ihmisen juoksuaika

Pahoittelut siitä, etten ole paljoakaan kirjoitellut tänne blogiin. Olen viimeiset neljä vuotta keskittynyt pääsääntöisesti (vihdoinkin!) romaanin kirjoittamiseen, joka on edennyt mukavasti, ja saattaa edetä samalla uralla myös seuraavat neljä vuotta. Olen kaiken aikaa kuitenkin koettanut pitää yllä myös esseeprojektia Gonzotieteestä. Olen vuosien varrella julkaissut täällä useita kirjoituksia tägillä "Gonzo", ja kirja on gonzotieteestä on ollut tekeillä noin kymmenen vuotta.

Tämäkin perin jännittävä artikkeli lukeutuu siihen kategoriaan - mutta mitä ihmettä on "gonzotiede"? Gonzotieteen määritelmä on elänyt vuosien varrella, koska minulla on keksijänä kaikki vapaus määritellä se niin monta kertaa minua huvittaa. Lopulta tietenkin jokin merkitys vakiintuu, sikäli kuin 1) kirja koskaan valmistuu, 2) se julkaistaan, ja 3) kukaan toinen ihminen koskaan tulee käyttämään sanaa ja koettaa selittää, mitä sillä tarkoitetaan.

Gonzotieteen velka Gonzo-journalismille

Gonzo-tiede on henkilökohtaista heittäytymistä tutkimusaiheeseen, joka on muiden silmissä epäoleellinen, kyseenalainen tai jopa vaarallinen. Se on siis suoraa perintöä Gonzo-journalismille, joka syntyi beatnikkien ja hipisukupolven vastakulttuurista ja happohöyryisistä sekoiluista. Alan ensimmäisenä merkkiteoksena pidetään Hunter S. Thompsonin kirjaa Helvetin enkelit (1966),
jonka hän kirjoitti elettyään moottoripyötäkerhon parissa. Termi "gonzo" kuitenkin vakiintui vasta myöhemmin 70-luvulla.

Thompsonin reportaasi on tyyliltään värikäs, mikä tietenkin auttoi asiaa, mutta kirja merkitsi myös aidosti merkittävää käännettä tutkivassa journalismissa. Ihmisillä oli lähinnä vain pinnallisiin ennakkoluuloihin perustuvia mielikuvia siitä, mitä jengien sisällä tapahtui ja myös Suomessa puhuttiin kauhistellen "lättähatuista". Kirja oli siis ymmärrettävä hitti, mutta se oli myös omaan kulttuuriin kohdistuvaa kulttuurintutkimusta, eli antropologiaa omalla takapihalla.

Laajemmin ajateltuna tutkiva journalismi eli viime vuosisadan lopulla kukoistuskautta, jos verrataan nykytilanteeseen, missä suurin osa toimittajista vain istuu tietokoneen ääressä ja etsii kiinnostavia ilmiöitä somesta tai englanninkielisiä juttuja, joita voisi kääntää suomeksi ja tarjota YLE:lle tai Hesariin, koska meillä menee läpi kaikki mikä on ensi julkaistu The Guardianissa.

Gonzojournalismi-artikkelissa häntä ei mainita, mutta mielestäni parhaiten lajia on sittemmin kehittänyt Louis Theroux, jonka wiki-artikkelissa ei myöskään mainita "gonzoa". Netistä kuitenkin löytyy haastatteluja, joissa hän tunnustaa saaneensa gonzosta suoria vaikutteita. Theroux on haastatellut outoja ja marginaalisia ryhmiä, kuten ufoharrastajia, uusnatseja ja uskonnollisten kulttien jäseniä, mutta hänen gonzonsa on vähemmän räväkästi kuin Hunter S.Thompsonilla. Louis Theroux antaa ihmisille tilaa itse puhua, eikä kärjistä asioita sen fantastisemmaksi kuin ne jo ovat omalla verbaliikallaan ja liioittelulla, kuten gonzossa on joskus tapana.

Esimerkiksi kun Riku ja Tunna Madventuresissa syövät ällöttäviä ötököitä kaukomaissa, he luovat gonzojournalismia juuri halvalla, skandaalinhakuisella tyylillä. Heidän matkoillaan parhaita katsojakokemuksia ovat pikemminkin olleet ne tilanteet, joita ei ole keinotekoisesti korostettu, vaan vieras kulttuuri on päässyt esille autenttisemmin. Siinä suhteessa itselleni mieluisampaa gonzojournalismia edustaa Ricky Gervaisin tuottama ja Karl Pilkingtonin "näyttelemä" Ääliö ulkomailla. Asetelmat ovat siinäkin keinotekoisia, koska Pilkington vetää ylikorostuneen flegmaattista roolia, mutta konfliktit eksoottisen kulttuurin kanssa ovat sittenkin realistisia ja samaistuttavia. En välttämättä itse söisi ulkomailla apinan aivoja, mutta saattaisin kärsiä kuumuudesta ja toivoa, että pääsen takaisin hotellille, koska olen niin puhki jonotettuani raunioille paahtavassa helteessä.

Gonzojournalismi on jo itsessään monella tavoin sukua tieteelle, sillä siinä ei oleteta filosofisesti asioita sohvalta, vaan käydään konkreettisesti paikan päällä katsomassa. Tiedettä gonzojournalismi ei tietenkään ole siinä merkityksessä, ettei sitä vertaisarvioida, mutta hyvä gonzojournalismi perustuu mahdollisimman todenmukaiseen kuvaukseen ilmiöstä. Sitä kautta se voi uudistaa meidän ennakkokäsityksiämme asioista.

Ja juuri tämä on oleellista myös gonzo-tieteessä. Saatat löytää netistä muita, jotka vuosien varrella ovat väittäneet harrrastavansa asiaa nimeltään "gonzo-science", mutta he ovat kaikki harhaoppisia tyhmiä kakkapyllyjä. Omassa gonzotieteessäni, joka on ainoa oikea gonzotiede, ei oikeastaan poiketa tieteen perusihanteista millään tavoin. Päin vastoin gonzotiede merkitsee sitä, että tieteen ihanteita seurataan uskollisemmin kuin mihin tieteentekijöillä on mahdollisuuksia.

Gonzotieteilijälle tieteen ihanteet menevät oman urakehityksen edelle

Mitä ihmettä tarkoittaa se, että henkilö seuraisi tieteen ihanteita uskollisemmin kuin tieteentekijöille on mahdollista? Pitkä vastaus vaatisi tuekseen kokonaisen luvun paksussa kirjassa, mutta lyhyesti sanottuna tieteentekijöillä on lukuisia luonnollisia rajoituksia. Heidän täytyy ensinnäkin hankkia rahaa, usein valtaisia summia rahoittaakseen jonkin tutkimuksen, jossa he tarvitsevat hiukkaskiihdyttimiä, aivoskannereita tai kemianlaboratorioita. Heillä voi myös vähemmän teknisillä aloilla olla rajoitteita, kuten esimerksi fyysisiä aitoja ja lupa-asioita, jotka estävät heitä omin päin kaivamasta auki arkeologista kohdetta. Tässä tapauksessa en sano, että gonzotieteilijän tulisi tunkeutua laittomasti sinetöityyn muinaushautaan, se oli vain esimerkki rajoitteesta. Tässä tapauksessa rajoite on moraalisesti varsin perusteltu.

Mutta kaikista tärkein este tieteentekijällä on maine. Heidän täytyy vaalia hyvää mainetta, jotta he saisivat rahoitusta tai voisivat tehdä asioita luvalla, ja sitten tuoda esiin löydöksensä maineikkaassa julkaisussa, joka vaalii omaa mainettaan. Gonzotieteilijä eroaa tavallisesta tieteentekijästä siinä, ettei hän salli henkilökohtaisen urakehityksensä tulla oman tieteellisen uteliaisuutensa ja periksiantamattomuutensa edelle. Hän noudattaa tieteellista kriittisyyttä ja vaatii tutkimuksia myös siellä, missä sosiaaliset odotukset toimivat muille pidäkkeenä. Toisin sanoen hän uhmaa tabuja.

Eräällä tavoin gonzotieteilijä sijoittuu tieteen kentällä vastakkaiselle puolelle kuin skeptikot, jotka ovat nykytieteen jesuiittoja. Skeptikot vaalivat tieteellisten kysymysten puhtautta ja hyökkäävät sellaisia kysymyksenasetteluja kohtaan, joissa haiskahtaa synti. Skeptikot eivät kyseenalaista tieteen yksinkertaistuksia edes maailman monimutkaisuuden edessä, eli he alkavat räksyttää heti, jos koodista millään tavoin poiketaan.

Tarkoitukseni on myöhemmin kirjoittaa laajasti siitä, miten skeptikot ovat viime aikoina targetoineet ja uhkailleet tutkijoita, jotka ovat vaatineet parempia 5G-tutkimuksia. Skeptikot ovat äänekkäästi leimanneet myös asiallisesti radioaktiivisen säteilyn avoimista kysymyksistä puhuneet ihmiset hörhöiksi ja vaatineet heille eroa ja ties mitä älytöntä. Vaikka en halua lietsoa mitään hysteriaa aiheesta, ei mielestäni tieteeseen kuulu se, että ihmisiä uhkaillaan silla perusteella, että he vaativat tutkimuksia. Näiden tutkijoiden ulostulot ovat olleet varsin asiallisia, kun taas skeptikoiden kirjoitukset ovat olleet täysin törkeitä ja täynnä halpamaista retoriikkaa.

Gonzotieteen näkökulmasta skeptikot eivät noudata edes omia ihanteitaan, sillä he eivät suhtaudu valmiisiin vastauksiin tai valmiisiin kysymysasetelmiin skeptisesti. Heillä on vahva valmis mielipide, minkä lisäksi heillä on mielessään viholliskuva ja heidän asenteensa on aggressiivinen ja henkilöönmenevä, mikä ei kuulu tieteelliseen keskusteluun. He puhuvat täysin avoimesti siitä, miten kaikki 5G-huolet ovat aiheettomia, koska sama väittely on käyty edellisten mobiilisukupolvien aikana. Uutta teknologiaa on turha tutkia, koska hörhöjen kanta perustuu uuden teknologian pelkoon ja siksi hörhöt ovat automaattisesti väärässä. Mutta tällainen ennakkotietämys asioista ei ole loogisesti pätevä, sillä myös vaihtopohjainen pelko voi osua oikeaan sattumalta. Myös säteilyn aallonpituuksilla on väliä, eikä tieteessä voi asioita tietää, ellei niitä ole tutkittu.

Terveysvaikutuksia huolestuttavampaa 5G-keskustelussa on mielestäni se, miten ala-arvoista on keskustelun sävy. Skeptikkojen lukittu kanta radiosäteilyyn, GMO-viljelyyn tai muihin kysymyksiin on saanut aikaan myös sen, että he ovat vuosia kieltäytyneet puhumasta radiotaajuuksien mahdollisista vaikutuksista myöskään pölyttävien hyönteisten tai lepakoiden terveyteen. Väänsin heidän kanssaan somessa vuosia jopa siitä, ovatko hyönteiset kuolemassa. Heidän yksiselitteinen kantansa oli lopulta se, että hyönteiset voivat paremmin kuin koskaan, sillä he eivät keskustelujen aikana lähentyneet totuutta, vaan he etääntyivät siitä. Heidän mielipiteensä muuttui sitä radikaalimmaksi mitä enemmän toin esiin todistusaineistoa.

Nyt on tieteellisesti kiistatonta, että skeptikot olivat täysin väärässä, kun he kielsivät kategorisesti neonikotinidien yhteyden mehiläiskuolemiin. He sortuivat sokeaan teknologiauskoon ja asettautuivat suurten kemianyritysten puolelle osin myös siitä syystä, että heitä lobattiin. Heidän joukoissaan oli kemiaa opiskelleita henkilöitä, joiden työllisyyden kannalta oli suotuisaa, ettei hyönteismyrkkyjen yhteyttä hyönteisten kuolemiin voitaisi osoittaa, mikä jo lähtökohtaisesti täysin absurdia. Kaikkien esittämieni väitteiden tueksi on olemassa ruudunkaappauksia sekä tutkimuksia, mutta se on niin sotkuisa vyyhti, että käsitelen sitä joskus erikseen.

Gonzo-tieteen mahdollinen tutkimuskenttä: horoskoopit

Kun edellä totesin, että gonzo-tiede asettuu tieteen kentällä eri laidalle kuin skeptikot, siitä voisi nopeasti päätellä, että he asettuvat samalle laidalle kuin pseudotieteilijät. Mutta tästä ei suinkaan ole kyse. Pseudotiede ei nimittäin sijoitu tieteen kentälle, kun taas gonzotiede sijoittuu. On tärkeää pitää mielessä, että gonzotieteilijä seuraa tieteen ihanteita pidemmälle kuin skeptikot, mikä tarkoittaa avointa mieltä monille sellaisille kysymyksille, joita skeptikko välttää, koska hän on omaksunut tabuja sekä jesuiittojen puhtauskäsityksiä tieteellisistä hyveistä ja synneistä.

Skeptikko näkee pseudotieteilijät syntisinä, joten hän alkaa heti räksyttää kuin tieteen uskollinen vahtikoira, joka hän kokee olevansa. Hän hyökkää näiden ihmisten kimppuun solvauksin ja jakaa kavereilleen meemejä, joissa näistä ihmisistä on rakennettu olkinukkeja. Skeptikko on samalla tavoin kuplautunut kuin vihreät ja perussuomalaiset ovat suhteessaan toisiinsa: hän ei näe ihmistä, hän näkee vihollisen, joka on vaaraksi yhteiskunnalle.

Gonzotieteilijä suhtautuu pseudotieteisiin, kuten kaikkiin asioihin: tieteellisellä uteliaisuudella. Hän tarkastelee ilmiökenttää, ja hän hahmottaa asioiden välisiä yhteyksiä, koska hän pitää silmänsä auki. Aikaa myöten gonzotieteilijä voi ymmärtää, miksi ilmastodenialistit toimivat niin kuin toimivat, tai miksi ihmiset ovat kiinnostuneita horoskoopeista tai homeopatiasta. Skeptikot harvoin ymmärtävät näitä ilmiöitä edes aivan alkeellisella tasolla, koska he eivät ole suostuneet keskusteluun ihmisten kanssa. He ovat ainoastaan väittäneet vastaan. He eivät ole kohdanneet ihmistä ihmisenä ja kuunnelleet.

Jos tämä gonzotieteen haara kiinnostaa, olen vuonna 2013 kirjoittanut lyhyen esseen kukkatipoista, joista en tietäisi mitään, ellen olisi lukenut aiheesta mieli avoinna.

Horoskoopit ovat tutkimuskenttä, jota on tutkittu aivan liian vähän. Syyt ovat ilmeiset, mutta todelliset rajoitukset eivät ole tähtitieteellisiä. Meidän ei tarvitse tavoittaa kaukaisia taivaankappaleita, jotta voisimme tarkastella horoskooppien yhteyttä ihmisten luonteeseen, mistä niissä on pohjimmiltaan kyse. Jos lähtökohtana on todistaa, että horoskoopit eivät kerro mitään mistään, se ei ole tiedettä. Tiede ei toimi niin, että asetetaan valmis tavoite ja sitten etsitään todistusaineistoa ja argumentteja tämän valmiin kannan tueksi.

Horoskooppien tutkiminen vaikuttaa hörhöltä touhulta, mistä syystä sitä harjoitetaan vähän suhteessa ilmiökentän laajuuteen ja kulttuuriseen painoarvoon.

Jos horoskooppeja lähestyy gonzotieteellisellä uteliaisuudella ja avoimin mielin, huomaa hyvinkin nopeasti tiettyjä kiintoisia ilmiöitä.

Esimerkiksi miehet eivät ole koskaan horoskooppimerkiltään neitsyitä. Kun kuulet miehen kertovan suurieleisesti millaisten tähtien alla hän on syntynyt, hän on aina leijona, härkä, jousimies tai vaaka.

Neitsyet, D-vitamiinit ja keskittymishäiriö

Alku on ollut tahmaista, mutta nyt pääsemme varsinaiseen aiheeseen, päräyttävään gonzotieteelliseen tutkimuskenttään, jossa ennakkoasenteet mullistuvat.

Olen aiemmin puhunut avoimesti siitä, miten minulla on diagnosoitu ADHD. Sen seurauksena olen hyvin utelias, kekseliäs, innokas ja impulsiivinen sekä taipuvainen kulkemaan omia polkujani ja uhmaamaan auktoriteettejä. Lisäksi yleisenä asperger- ja adhd-piirteenä kiinnostun usein omista erityisistä mielenkiinnonkohteistani. Valitettavasti innostumiseen yhdistyy myös se, että into laantuu, minkä seurauksena jätän asioita kesken. Kohdistan huomioni aina uusiin asioihin, minkä seurauksena olen dilententti, joka kirjoittaa tätä kaikkien asioiden pöhköä ensyklopediaa, sen sijaan että saisi valmiiksi hyvin jäsennellyn kirjan yhdestä rajatusta aiheesta.

Mutta keskittymishäiriöön yhdistyy taipumus huomata asioita, jotka menevät muilta ohi katseen, koska ne "eivät ole oleellisia". Mitä me voimme päätellä seuraavasta ihmeellisestä datasta, jonka kanssa jouduin kohdakkain AD/HD-aikuisten suljetussa Facebook-ryhmässä? Olen rajannut ulos nimet sekä profiilikuvat, jotta kenenkään yksityisyys ei ole vaarattuna ja näemme pelkkiä numeroita.

Neitsyet jostakin omituisesta syystä hallitsevat tilastoa (49 henkilöä). Perää pitää härkä (vain 18 henkilöä).

Lähestytään asiaa ensin tieteellisellä asenteella:

1) Kyse on auttamattomasti liian pienestä otoksesta, jotta se olisi tieteellisesti merkittävä. Sattuman osuutta ei voi sulkea pois.

2) Ihmiset saattavat olla laiskoja ja he kiinnostuvat klikkaamaan vain kärjessä näkyviä vaihtoehtoja, sillä muut vaihtoehdot tulevat näkyville vasta jos ensin klikkaa somevirrassa vilahtavaa avausta. Tämä vääristävä ilmiö näkyy hyvin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joissa suosituimmat kommentit keräävät tuhansia peukkuja, koska ne ovat ainoat jotka aluksi näkyvät. Harva on niin kiinnostunut keskustelusta että jaksaa selata kommentteja eteen päin. Tästä syystä tykkäysten määrä putoaa usein kärkikommenttien muutamasta tuhannesta tykkäyksestä nopeasti pariin sataan, pariin kymmeneen ja lopulta vain muutamiin. Kahdestä täysin identtisestä kommentista toinen on saattanut kerätä sata kertaa enemmän tykkäyksiä, koska se on julkaistu ensin ja se on päässyt näkyville kärkikommentteihin.

(Tällä käyttäytymisellä on myös vastakkainen ilmiö, jossa kaksi vaihtoehtoa äänestyksessä vuorottelevat, koska ihmiset haluavat äänestää altavastaajaa, eli kannustaa perässähiihtäjää. Kärkiehdokkaan fanit puolestaan laiskistuvat, kun näkevät oman suosikkinsa kärjessä, eivätkä välitä enää nähdä vaivaa äänestääkseen - ja sitten toinen tulee takaa ja menee ohi. Näin on usein käynyt tositeeveekilpailujen yleisöäänestyksissä. Myös poliittisissa vaaleissa tilanne joskus kiristyy vaalipäivän lähestyessä, koska gallupit ja ennakko-odotukset vaikuttavat äänestäjien käyttäytymiseen.)

3) Kuten edellä totesin, miehet harvemmin julistavat olevansa neitsyitä. Tällä saattaa olla käänteinen vaikutus naisten identiteetille. ADHD-aikuisten ryhmässä on selkeästi enemmän naisjäseniä, vaikka ADHD on useammin diagnosoitu pojilla. Tämä on itsessään kiinnostava sosiaalinen ilmiö, mitä olen pohtinut itsekseni jonkin verran, mutta en pidä pohdiskelujani tältä osin kovin arvokkaina. Luulen, että ryhmässä on naisia ensinnäkin siksi, että naiset useammin etsivät tällaista vertaistukea ja koska kyse on juuri aikuisten ryhmästä. Moni nainen on saanut diagnoosin vasta aikuisena, koska se herkemmin huomataan pojilla, koska sitä osataan odottaa pojilta. Tässä suhteessa mielikuvat toivon mukaan tulevaisuudessa muuttuvat. Kun on saanut diagnoosin jo kouluikäisenä, ei niinkään identifioidu "AD/HD-aikuiseksi"

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:
Jotta aineisto olisi millään tavalla validi, täytyisi meidän tutkia laajempaa määrää jäsenistöstä. Tämä onnistuisi esimerkiksi luomalla ohjelma, joka hakee jokaisen jäsenen syntymäajan profiilitiedoista, sijoittaa sen horoskooppimerkin alle ja sitten luo meille eksaktin tilaston, jossa on huomioitu kaikki 4000 jäsentä.

Lisäksi meidän täytyy sovittaa jäsenet yhteen luonnollisen syntyvyysjakauman kanssa. Suomalaiset eivät synny suinkaan tasaisesti pitkin vuotta. Merkittävä data täytyisi rinnastaa koko väestöön ja katsoa onko siinä jotain poikkeavuutta. Näkemämme hyvin pienen otoksen perusteella poikkeavuutta näyttäisi olevan. Jos se ei ole satunnaista, asiaa täytyisi kyetä selittämään.

TÄRKEÄ GONZOTIETEELLINEN SIVUHUOMIO:
Edellä kuvattu puhtaasti algoritmin avulla jäsenrekisteristä kerätty tieto saattaa kuitenkin olla harha-askel, sillä se vain kertoisi, milloin henkilöt ovat syntyneet. Se ei kertoisi siitä, ketkä identifioituvat omaan horoskooppimerkkiinsä, mikä on vähintään yhtä tärkeää tai jopa kaikkein oleellisin asia horoskoopeissa.

Jos horoskoopit ohjaavat henkilön käytöstä ja muokkaavat persoonaa sen mukaan, miten hän itsensä mieltää, eli minkälaiseksi hän itsensä visualisoi ja sosiaalisesti leimautuu, on horoskoopeilla todellista kulttuurista vaikutusta, vaikka vaikutus ei olisi peräisin tähtien liikkeestä.

Esimerkiksi voisimme olettaa, jos tässä samaistumis- ja leimautumiskäytöksessä on mitään perää, että skorpionit tykkäävät keskimääräistä enemmän hevimusiikista, koska heidän oma symbolinsa on The Scorpions. Leijonat taas tykkäisivät erityisen paljon Narnia-kirjoista. Nämä esimerkit aliarvioivat ihmisten älykkyyttä niin totaalisesti, että tällainen gonzotieteellinen tutkimushypoteesi saattaisi miellyttää jopa skeptikkoja.

Asiaa tietenkin sietäisi tutkia, koska kaikkea sietää tutkia.

Tähän mennessä olen tarkoituksella johdattanut huomiota kulttuurisiin ja psykologisiin seikkoihin, koska biologisen perustan olettaminen olisi vähän liikaa jopa gonzotieteilijälle. Nyt kannattaa kuitenkin ottaa tukeva istuma-asento tuolilla ja pidellä kiinni hatusta. Mitä jos me olisimme heittäytyneet täydellä sydämellä asiaan ja luottaneet aineistoon?

Turun yliopisto julkaisi joulukuun 2019 lopulla mediatiedotteen:

"Turun yliopiston lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan ADHD:n osuus oli 34 prosenttia suurempi lapsilla, joiden äideillä oli D-vitamiinivaje kuin lapsilla, joiden äitien veren D-vitamiinipitoisuus oli riittävällä tasolla raskauden ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella.

Kyseessä on ensimmäinen väestötason tutkimus, joka selvitti lasten tarkkaavaisuus- ja yliaktiivisuushäiriö ADHD:n yhteyttä äidin veren D-vitamiinipitoisuuteen alku- ja keskiraskaudessa.

Tutkimuksessa oli mukana 1067 ADHD-diagnoosin Suomessa vuosina 1998–1999 saanutta lasta ja vastaava määrä verrokkeja."

LINKKI:
Äidin raskausajan D-vitamiinin puutos on yhteydessa lapsen kohonneeseen ADHD-riskiin

34 prosenttia suurempi riski! Näin merkittävää eroa en olisi ikinä voinut kuvitella pelkästään D-vitamiinin puutostilan aiheuttavan.

Mutta hetkinen, hetkinen! Milloin neitsyet ovat syntyneet? 23.elokuuta-22. syyskuuta.

Jos siitä lasketaan 9 kuukautta taaksepäin, voidaan päätellä, että neitsyet on saatettu aluilleen tammikuussa. Ja raskauden ensimmäinen, kriittisin kolmannes sijoittuu tammikuusta maaliskuuhun, jolloin D-vitamiinitasot ovat väestöllä yleensä alimmillaan.

Härkä, vesimies, oinas ja kauris ovat vähiten edustettuna ADHD-aikuisten äänestyksessä. Me emme tiedä ovatko he todella harvinaisimmat horoskooppimerkit ryhmässä, mutta me tiedämme, että nämä kaikki neljä merkkiä ovat syntyneet tammikuun ja toukokuun välillä. Silloin raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittuu keväälle ja kesälle, jolloin äidillä on hyvät mahdollisuudet saada aurinkoa ja D-vitamiinia.

On aivan ällistyttävää, miten pienen horoskooppikyselyn otos vastaa tutkimusta. Yliopiston tiedotteessa sanotaan, että kyseessä on "ensimmäinen väestötason tutkimus..." Mutta mitä kaikkea me saisimmekaan aikaan, jos suhtautuisimme kohtaamiimme ilmiöihin samalla avoimella mielellä, jolla gonzotieteilijä suhtautuu horoskooppeihin. Tietohan on ollut täysin helposti saatavilla jo vuosikausia. Täytyisi vain osata nähdä ennakkoluulottomasti, ja sitten sulkea pois vääriä selityksiä, kunnes oikea yhteys on havaittu ja todeksi osoitettu.

D-vitamiini, ms-tauti ja ihmisen juoksuaika

Jos edellä ei ollut riittämiin gonzotiedettä, niin juttuhan ei suinkaan jää siihen. Hesari julkaisi eilen uutisen, jonka mukaan:

"Turun yliopistossa väittelevän Kira Åkerlundin tutkimuksessa selvisi, että raskaudenaikainen d-vitamiinivaje kaksinkertaisti suomalaisnaisten ja heidän lastensa riskin sairastua ms-tautiin."

LINKKI: Raskaudenaikainen matala d-vitamiinitaso kaksinkertaistaa lapsen ja äidin riskin sairastua ms-tautiin

Jos D-vitamiinilla on näinkin voimakas korrelaatio useiden neurologisten oireyhtymien välillä, täytyy ihmetellä, miksi ihmiselle ei ole kehittynyt juoksuaikaa, kuten monille muille eläimille. Olisi niin ilmeisiä hyötyjä siitä, että lapsi siitetään juhannuksena ja äiti saa raskauden ensimmäiset kuukaudet tuoreita vihanneksia, marjoja ja auringonvaloa.

Mutta tässä on nyt se varaus, että kulttuurisesti näin on juurikin saattanut olla asian laita. Entisaikaan on pyritty juhannustaioilla ja juhannustansseilla ohjaamaan lemmenpuuhia juurikin alkukesään. Nykyään vain nämä kulttuuriset "juoksut" ovat rapistuneet monen muun tradition ohella.

Aiemmin ihmiset myös viettivät paljon enemmän aikaa ulkona, eikä D-vitamiinia saanut lisäravinteena, jolloin auringossa paistattelun hyöty oli varmasti vielä merkittävämpi. Niinpä kulttuuinen kannustin siittää lapsia juuri juhannuksena antoi merkittävää hyötyä. Viime vuosikymmeninä autismi ja ADHD ovat lisääntyneet huomattavasti ja niissä on paljon yhteistä. Yksi tekijä monen muun ohella saattaa olla liika oleskelu sisällä, minkä takia äidit eivät saa D-vitamiinia luonnollisesti ihon kautta.

Löysin YLE:n uutisen vuodelta 2016, jossa kerrotaan hämmästyttävästä ja kaiken edellä kerrotun valossa hälyyttävästä muutoksesta:

"Maaliskuu ei enää ole yleisin syntymäkuukausi. Kevään valtakausi päättyi kuin seinään 2000-luvulle tultaessa. Sitä ennen vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa."

LINKKI:
Maaliskuu hävisi vauvakisan – nykyään synnytään keskikesällä 

Vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa. Äitien raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittui loppukesään, jolloin tarjolla oli valoa, mansikoita ja tuoreita kasviksia.

On hämmästyttävää, miten paljon traditiosta löytää salattua viisautta, jos siihen ei suhtaudu skeptisesti, mutta ei myöskään sokealla konservatistisella asenteella, vaan kysyy rohkeasti, että miksi näin on ollut tapana, mikä siinä on mieli?

Kun me esitämme tällaisia kysymyksiä ja katsomme ilmiöitä gonzotieteilijän ennakkoluulottomuudella, se ei ehkä edistä tieteellistä uraa, mutta se voi edistää tiedettä. Siinä on gonzotieteen päämäärä: sekoittaa yllättäviin paradigmanvaihdoksiin runsaasti makeaa huumoria, jotta skeptikoiden riivaama, takakireä ja julkisen maineensa puolesta pelkäävä tiedeyhteisö suostuisi nielemään karvaan lääkkeen, joka on sille hyväksi.

Luomiskertomuksen lähtökohdat, eli kuinka lapsi vaimennetaan

Tutkiskelin tänään Kevätpörriäistä vuodelta 1968. Äkisti alkoivat aivoissani pisteet yhdistyä ja tunsin tehneeni merkittävän havainnon. Sitä tapahtuu usein, ja olen oppinut suhtautumaan kohtuullisen kriittisesti omiin oivalluksiini, jotten eksyisi liian syvälle paranoidin yksityisajattelun pyörteisiin.

Niinpä tarkistin, oliko oivalluksessani mitään perään. Kävin materiaalia uudellen läpi ja kyllä vain. Yhteydet olivat hämmästyttävän ilmeisiä. Intuitioni ei ehkä sittenkään keksinyt tyhjästä omiaan.

Olen lukenut elämäni varrella enemmän kuin yhden luomiskertomuksen. Jo pelkästään Vanhassa Testamentissa on kaksi eri versiota judeo-kristillisestä luomiskertomuksesta.

Kevätpörriäinen 1968

Kevätpörriäisessä lasten esittämissä kysymyksissä ja suurissa hämmästyksen aiheissa toistuivat lähes sellaisenaan samat kysymykset, joihin luomiskertomukset yleensä pyrkivät tarjoamaan vastauksen, kuten:
Miten ihmisten kieli tai kielet ovat saaneet alkunsa? Miten eläimet saivat nimensä? Miten maailma luotiin ja niin edespäin...

Yhteys kulttuurin ja ihmisluonnon välillä voi tietenkin kulkea useampaan suuntiin. Kristillinen kulttuuri ja varhaiskasvatus voivat houkutella lapset esittämään juuri tällaisia kysymyksiä, joissa he haluavat varmistuksen tai täsmennyksen esikoulussa ja uskonnonopetuksessa kuulemiinsa myytteihin. Lapsi toistaa samoja kysymyksiä, jotta saisi useammalta auktoriteetilta vahvistuksen itselleen tärkeisiin mysteereihin. Ja kun vastauksissa on pieniä eroja - tai kenties suurempiakin - lapsi hämmentyy ja kalastelee lisää täsmentäviä vastauksia täydentääkseen maailmankuvaansa.

Osa Kevätpörriäisen kysymyksistä sivuaa enemmän uskonnon aihepiiriä ja osa enemmän tieteen aihepiirejä.

Mallioppiminen ja varhaislapsuudessa opetettujen tarinoiden unohtuminen voivat motivoida tällaisia kysymyksiä, mutta yhtä hyvin voi olettaa, että lapset ovat esittäneet samoja kysymyksiä myös muina aikoina ja muissa kulttuureissa. Pelkkä olettaminen ei tietenkään riitä. Tähän tarvittaisiin apua vertailevalta uskontotieteeltä ja kulttuurintutkimukselta. Ei vaikea haaste, mutta nojatuolista käsin on aina hyvä hillitä innostustaan.

Sen verran ehkä tiedämme - tai voimme kotimaassamme, itse kokemusperäisesti asiaa tutkia - että nämä kysymykset eivät taida olla kadonneet mihinkään, sitten vuoden 1968. Varmastikin myös valituissa ateistiperheissä 2000-luvulla kuulee samoja kysymyksiä yhä esitettävän. En tietenkään voi tietää, missä laajuudessa tämä tapahtuu.

Varovainen veikkaukseni on, että kaikissa?

Yhtä hyvin joku vuoden 1968 Kevätpörriäiseen valikoitunut kysymyssarja saattaa edustaa pientä otosta, jossa ilmenee vakavia valintavääristymiä. Yhteys luomismyyttiin on synnyttänyt toimituskunnan aikuisissa nostalgisia tuntemuksia, joten he haluavat julkaista juuri nämä lasten kysymykset satojen ja tuhansien joukosta. Harkiten tai alitajuisesti he tahtovat ylläpitää perinteitä sekä yhtenäiskulttuuria.

Olen ollut vahva sosiaalisten konstruktioiden puolustaja, ja olen sitä yhä, kunhan käsitteet on järkevästi rajattu, mutta sanottakoon silti, että nykyään enemmän kallistun strukturalistien kuin jälkistrukturalistien kannalle. Jälkistrukturalistinen oletus olisi tällaisen aineiston äärellä se, että kulttuuri on toisintanut itseään lasten kysymyksissä ja etenkin niiden seulonnassa, mistä on tuloksena sarja luomismyyttiä mukailevia kysymyksiä... kuten myös muita kysymyksiä, jotka sijoittuvat uskonnollisen maailmankuvan kontekstiin - tai käsittelevät vaikkapa Joulupukkia, jota tuskin kukaan lapsi pystyy itsenäisesti kehittelemään arkkityyppisten unikuviensa pohjalta.

"Vuoresta vetosen synty,
Tulen synty taivosesta,
Alku rauan ruostehesta,
Vasken kanta kalliosta." (Veden syntysanoja)

Ja huomattakoon, että myös Kalevalasta löytyy näitä samoja kysymyksiä ja niihin tarjottuja vastauksia. Kysymysten herättämä uteliaisuus ei siis vaadi kristillistä kasvupohjaa, vaikka tuntemamme Kalevala olisikin kristillisen modernismin vääristämä teos.

Strukturalistinen oletus lähtisi käänteisesti siitä, että kysymysten taustalla on jonkinlainen universaali ihmisluonto, josta kautta aikojen kumpuavat samat mysteerit. Kuka minä olen? Mistä me olemme tänne tulleet? Mikä tämä paikka on? Kuinka se on saanut alkunsa? Mitä on elämän tarkoitus?

Tämä on hyvä testi. Oletko maailmankuvaltasi - olettaen, että olet filosofian, humanismin tai kielitieteen kysymyksistä kiinnostunut ihminen - enemmän modernisti vai postmodernisti? Uskotko siihen, että ihmisyydessä on ikiaikaisia arkkityyppejä ja psykologista kaipuuta, joka ilmenee kaikissa ajoissa? Vai uskotko ennemmin, että ihminen on kulttuurinsa tuote?

Spontaaneja kysymyksiä ei ole.

Totta kai vastaus on järkevällä ihmisellä jotakin tältä väliltä, mutta kysymys on mielestäni valtavan oleellinen - suorastaan yksi 1900-luvun filosofian ydinkysymyksistä.

Myös Kevätpörriäinen voi toimia tutkimusaineistona, todistaen myös sen, etten sentään ihan turhaan yli vuosikymmentä istunut filosofian ja kirjallisuustieteen luennoilla. Vaikka off-topic liittyy nyt enemmän romaaniin, jota työstän. En halua poiketa siitä liian kauas, innostua esimerkisi metafysiikasta tai taas kerran palata relativismiin.

Sen sijaan aion tehdä pienen syrjähyppäyksen itämaisiin uskontoihin, sillä niistä löytyy samoja kysymyksiä, mutta eri järjestyksessä priorisoituna.

Kuvassa yllä kysytään, miksi en muista lapsuuteni kokemuksia? Tämä on varmasti monelle tuttu hämmennyksen aihe ala-asteelta, ainakin itseäni mietitytti, mitkä ovat varhaisimmat muistikuvani lapsuudesta ja miksi en muistanut millaista oli olla vauva?

Jos maailmanselitykseen liittyy ajatus sielunvaelluksesta, voi tällaista kysymystä johdatella sen suuntaiseen vastaukseen. Paljon riippuu siis siitä, mihin lasten kysymyksiin aikuiset tahtovat tarttua ja mitä he osaavat tai haluavat lapselle selittää.

Voisimme etsiä sellaista kompromissia, että ihmisellä on filosofinen kompetenssi esittää tiettyjä vaikeita kysymyksiä metafyysistä aiheista. Aikuiset sitten kykynsä mukaan vastaisivat valitsemiinsa, ja koettaisivat vaentaa loput. Vaikka tietenkin myös vastausten antaminen on omanlaistaan vaientamista.

Uskonnollisen luomismyytit itsensä voisi määritellä "primitiiviseksi varhaiskasvatukseksi". Uskonnon ensimmäiset kirjat, kenties myös varhaisimmat tarinat, keskittyvät vastaamaan kysymyksiin, joita lapset tyypillisimmillään itse keksivät esittää, melko spontaanisti, vaikkakin myöhemmin kehittelevät uusia kysymyksiä aiemmin saatujen vastausten pohjalta.

Perinteiseen kulttuuriseen tarinavalikoimaan kasautuu sukupolvien pitkän seulonnan ja tuotekehittelyn kautta sellaisia satuja ja tarinoita, jotka tyydyttävät lasten filosofista uteliaisuutta ja auttavat vanhempia sulkemaan heidän suunsa. Nämä samat kysymykset heräävät yhä nykyajassa, koska ne liittyvät ihmisen identiteettiin, turvallisuudentunteeseen ja perustaviin psykologisiin tarpeisiin.

Luomiskertomus saattaa vaikuttaa tehottomalta lastenvahdilta videoiden tai nykyaikaisten lelujen rinnalla, mutta se on omana aikanaan ollut toimiva apuväline kasvatuksessa ja paimentamisessa. Se on tyrehdyttänyt sellaista uteliaisuutta, joka kohdistuu mahdottomiin kysymyksiin, joihin olisi ajanhukkaa etsiä vastausta.

Näin siis ainakin joskus pronssikaudella, jonne varhaiset kirjalliset lähteet ajoittuvat. Tuona aikana kehitetty kysymysten ja vastausten sarja on itse asiassa ollut niinkin huippuunsa hiottu ja tehokas, että sitä käytetään yhä edelleen. Miljoonat ihmiset nojaavat Raamatun luomiskertomukseen, koska lapset esittävät yhä kutakuinkin samoja kysymyksiä, joihin vanhemmilla ei ole tarjota nopeampia, helpompia tai toimivampia ratkaisuja.

Niin se käy.

Narratiivien lumoava pimeys

Yletön hyveellisyys tuo kylmät väreet selkäpiihin. Mikä olisi epäluotettavampaa kuin "parempien ihmisten historia", jossa hävitetty pahuus ei saa sananvuoroa. Sen suusta tietenkin tulisi vain riidan ja epäluottamuksen siemeniä. Nujerretut kansat eivät nouse haudasta kertomalla oman versionsa. Heistä tulee vain katkeria kummituksia jotka häiritsevät hyvien ihmisten unta.

Kummittelu on sitä kun jokin epätoivottu yrittää täydentää tarinan aukkoja. Entisinä aikoina kummitukset olivat useammille ihmisille arkipäivää, sillä narratiivi jota he elivät oli sankarillisempi. Voittajaa ei keskeytetty. Hän oli itse paikalla, kun kaikki tapahtui. Totuus ei perustunut puolueettomaan selvitykseen vaan muistoon. Se sai olla juuri niin valikoitu ja väritetty kuin tahdottiin.

Todellisuus itse oli aikuisten värityskirja, joka tyynnytti pelkoja ja huojensi stressiä. Historia perustui satojen sukupolvien asteittaiseen paranteluun, eikä tylsään objektiivisuuteen.

Myös pimeys oli pimeämpää, koska narratiivia ei jatkettu ja täydennetty päivänvalossa. Kiellot syvensivät pimeyttä ja leirinuotio loi kertojan ympärille sädekehän. Yö oli elokuvateatteri, kuten meidän aikamme elokuvateatterissa vallitsee yö, eikä elokuvan menestystä mittaa sen realistisuus tai viisaus, vaan kollektiivisen luonnonvalintamme vapaus. Niinpä kaikki tarinat yhä nykyäänkin ovat tarinoita jumalista, puhuvista eläimistä ja ihmisistä, jotka kyvyissään lähestyvät jumalia.

Mörköjen ja kummitusten viehätys lapsen silmissä kasvaa siitä, että lapsi tietää vanhempiensa valehtelevan. Tarinan mörkö on aina ollut vaikeminen. Tuntemattoman ja salatun asian merkitsijä on hirviö. Jos hirviötä näytetään liikaa, se muuttuu vain villieläimeksi, ja lakkaa olemasta tarinan aukko ja vanhempien valhe. Ilkeät peikot ovat tosia koska vihollisen kasvonaamion takaa löytyi toinen ihminen. Tarinalla on kyky luoda demoni täyttämään aukkoja kuten sadun demonilla on kyky ottaa ihmisen muoto. Ihminen voi omaksua demonisia kykyjä kuvitellessaan muut ihmiset joksikin alemmaksi kuin ihmisiksi.

Ihminen kadotti epiikan tajunsa siihen hetkeen jolloin tavalliset isät lakkasivat palaamasta sodasta murhaajina. Isät ja äidit eivät enää palanneet navetasta ja sikalasta ja kanalasta murhaajina. He lakkasivat olemasta aikuisia ja luulivat kertovansa totuuden, kun he palasivat kaupasta makkarapaketti kassissaan. Heistä tuli naiveja, ja lapset ovat aina ennemmin turvautuneet murhaajiin kuin toisiin ihmisiin jotka heidän laillaan ovat lapsia. Äidit lakkasivat olemasta enkeleitä kun kauhu poistui siitä verestä jota he vuodattavat jalkojensa välistä. Oli ok puhua asioista ja todellisuutemme hirviömäiset repeymät kuroutuivat umpeen. Pimeys väistyi ja sen myötä elämästämme katosi eeppisyys.

Kaipaamme yhä ja aina siihen tarinankerronnan traditioon, jossa vallitsi katkosten pimeys. Kaipaamme sitä kontrastien takia, mutta myös siksi että saisimme kokea kauhua. Kauhu on kohoamista aikuisuuteen ja aikuisuuden ydin on mysteeri.

Vaikenemisessaan ja arvoituksellisuudessaan Jumala on meidän kaikkien isä. Hän on aukkojen jumala, mutta eri syistä kuin tieteilijät esittävät. Mysteeri on se mikä myy dekkareita ja täyttää messuhalleja.

Meidän historiamme on vesittynyt kauhuilla, joihin ei oteta etäisyyttä. Jota natsismin kauhut olisivat meille todellisia, niistä täytyisi puhua kuiskaillen. Nyt me olemme paljastaneet ihmisen julmuuden kuin Alien paljastuu jatko-osien valokeilassa.

Historiamme on parhaimmillaan vain kertomusta tieteen sankariteoista, ja hyvä historiallinen tarina tarvitsee yhä konnan. Usein se konna on jokin instituutio tai valtio tai jopa maailmankäsitys. He tappoivat Giordano Brunon. He pakottivat Galileon vierailemaan Roomassa. Tarinan kertominen on kosto siitä mitä he tekivät päähenkilölle.

Kiistelemme siitä kuka ajassamme suostuisi niin kavalaksi konnaksi, ettei hänestä saa puhua lasten kuullen. Kuka olisi meille hän-jonka-nimeä-ei-saa-lausua?

Tarina tarvitsee pimeyttä, inhimillisyyttä ja inhimillisyyden pimeyttä. Pyhimyselämäkerta on harvoin tarina kaikesta siitä mitä joku ei tehnyt. Suosiossa auttaa jos sankari itsekin on samaistuttava. Tiedämme kumpi kahdesta on pienempi paha, tai ainakin pienempi.

Sääliteltävän uhrin ongelma on syyttömyys. Kipeät uhraukset sen sijaan tarkoittavat sitä että on ollut totinen syy. Historian silmissä on aina viisaampaa joutua tuomiolle siitä mikä tehtiin sittenkin vaikka nähtiin seuraukset. Sokrates ei sanonut olevansa syytön. Hän vetosi siihen että on tarpeellinen.

(Kristinuskon myöhempi oivallus on kannustaa tuomitut poistamaan kaikki epäilykset omasta syyttömyydestään. Kun joku on varmuudella suorittanut ne teot, poistuu rikosten ympäriltä aukkojen pimeys ja silloin enin osa yleisöstä leppyy. Tuntuu siltä kuin pahuutta ei olisikaan.)

Sokrates teki itsestään niin korvaamattoman, että lopulta näytti siltä kuin tuomitsijoiden perimmäisenä syynä olisi ollut pelko ja kateus. Rötökset olivat pikku juttu, mutta he eivät kestäneet sitä suosiota jonka ne keräsivät. Sokrates meni kuolemaansa kuin mies joka esiintyy tarinassa päähenkilönä.

Hänen sisäisessä maailmassaan oli sellaista kadehdittavaa eeppisyyttä. Kuin hän olisi paskanpuhujien kuningas.

Tekijyyden suhde rikokseen ja skandaaliin

Aloittakaamme sanasta "eksonarratiivi". Eksonarratiivi on kirjan ulkopuolinen tarina, jolta on vaikea välttyä kirjaa lukiessa. Siitä siis tavallaan tulee osa teoskokonaisuutta, toivoi kirjailija sitä tai ei. Hyvin usein eksonarratiivi (tai sen tiivistelmä) painetaan jo kirjan takakanteen tai kansiliepeeseen, etenkin kun kirjasta otetaan uusia painoksia tai sitä käännetään vieraille kielille. Usein on myös yhtä vaikea erottaa eksonarratiivia niistä taiteellisista syistä, jonka tähden kirja on päätetty kääntää toiselle kielelle. Kirjan ulkopuolisista tapahtumista on tullut erottamaton osa sen sisältöä.

Esimerkiksi Robert M. Pirsigin kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito eksonarratiivi löytyy helposti sekä kirjan suomalaisen käännöksen kannesta että Wikipedia-artikkelista:

"It was originally rejected by 121 publishers, more than any other bestselling book."
"kirjan, jonka 121 muuta kustantajaa oli jo hylännyt..."

Salman Rushien teoksella Saatanalliset säkeet on kenties vieläkin tunnetumpi ulkotarinasta. Tämäkin lainaus on Wikipediasta:

"Kirja laukaisi ilmestyessään vastalauseiden ryöpyn ympäri islamilaista maailmaa, ja Ruhollah Khomeini julisti Rushdielle kuolemantuomion..."

Eksonarratiivi saattaa olla tahaton tai hyvinkin tarkkaan käsikirjoitettu. Monet menestyskirjailijat tiedostavat jo varhain kirjan ulkopuolisten narratiivien merkityksen, ja hyödyntävät niitä urallaan. Näissä tapauksissa eksonarratiivi saattaa olla täysin keksitty, suorastaan verrattavissa muuhun taiteelliseen tarinankerrontaan.

Agatha Christie käsikirjoitti elämänsä aikana useampiakin julkisuustempauksia, mutta kaikkein ratkaisevin oli katoaminen, jonka motiiveista kiistellään yhä, ja kenties ikuisesti:

Katoaminen nosti Christien julkisuuden keilaan. Vaikka Roger Ackroydin murha oli menestynyt hyvin, katoamisen yhteydessä Christien ammattina lehdissä oli vain ”kirjailijatar” tai ”salapoliisiromaanien kirjoittaja”. Katoamisvuosi 1926 oli myös vedenjakaja Christien kirjallisella uralla.

Kirjailija oli kenties masentunut henkilökohtaisen elämän vaikeuksista tai ehkä uupunut pitkästä luomisporsessista, mikä sai hänet hakeutumaan yksinäisyyteen, mutta katoaminen saattoi myös olla laskelmoitu julkisuustempaus. Agatha Christie varmaankin tiesi, että kirjailijat tarvitsevat jonkin skandaalin, joka nostaa heidät julkisuuskynnyksen yli. Jos hänen kirjansa ovat lukijoiden mieleen, se kyllä myöhemmin annetaan anteeksi.

Eksonarratiivien lajityypeistä

Erilaisten eksonarratiivien luokitteleminen ja rajanveto on aivan yhtä mielekäs tutkimuskohde kuin kirjalliset genret - ja ainakin ne tarvitsevat avukseen teoreettista käsitteistöä.

A) Eksonarratiivit voidaan esimerkiksi yhdistää joko yksittäiseen kirjaan, tiettyyn kirjasarjaan tai kirjailijan uraan.

B) Niiden synty voi sijoittua kirjailijan elämään tai yhtä liittyä hänen kuolemaansa.

C) Ne voivat olla tahallisia tai tahattomia.

Tässä kohtaa jo huomaamme miten nämä erottelut sivuavat toisiaan. Kirjailijan kuolema voi nimittäin olla suunniteltu (siis itsemurha) tai tapaturmainen. Kummassakin tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kuolemasta muodostuu eksonarratiivi, jos kirjailija on nuori, tai jos kuolema on yllättävä ja dramaattinen, kuten auto-onnettomuus, huumeiden yliannostus tai muuta sellaista.

Agatha Christie tiesi, että hänen äkillinen katoamisensa saisi aikaan huhun itsemurhasta. Hän siis tavallaan hyödynsi olemassaolevaa ja hyvinkin tunnettua eksonarratiivien genreä, tai oikeammin kahta. Ensin hän kuoli ja sitten hän heräsi kuolleista, eli media oli pakotettu uutisoimaan hänestä useampaan kertaan. Tempaus sai osakseen niin sääliä kuin moraalisaarnaa, mistä pääsemme seuraavaan erotteluun:

D) Eksonarratiivi voi olla moraalisesti maineikas tai pahamainen.

Myös negatiivinen julkisuus yleensä lisää kirjojen myyntiä ja myös vahvistaa olemassaolevan fanikunnan kiintymystä, kun he asettuvat puolustamaan sankariaan syytöksiltä, etenkin jos kyse on yksittäistapauksesta, eikä pysyvästä luonteenpiirteestä - joka sekin voi tuoda jälkimainetta. Esimerkiksi homoseksuaalisuus aikoinaan tuhosi Oscar Wilden elämän, mutta se ei enää niinkään varjosta hänen jälkimainettaan.

Yllättävää on, miten moni taiteilija on eri taiteiden historiassa hyötynyt plagiaattisyytöksistä tai kunnianloukkauksesta, jotka ovat lopulta synnyttäneet hänelle laajan lukijakunnan tai tehneet hänestä jonkin pienen piirin kulttihahmon, huolimatta kaikesta moraalisesta paatoksesta, joka häneen on kohdistettu, tai kenties juuri sen tähden.

Paul Verlainen suomenkielinen Wikipedia-sivu on hyvin lyhyt, mutta siellä muistetaan luonnollisesti mainita:

"Hän ampui rakastajaansa Arthur Rimbaudia juovuspäissään mustasukkaisuusdraaman päätteeksi, joutui vankilaan, ja vapauduttuaan muutti Englantiin."

Tässä katkelmassa tuntuu turhalta mainita, että Verlaine muutti Englantiin. Ketä se kiinnostaa, vaikka tietenkin kirjailijan tuotannon kannalta on hyvinkin tärkeää se, millä kielialueella hän saa kielellisiä vaikutteita ja millä kielellä hän julkaisee.

Eksonarratiivien klassisia tyyppejä:

1. Kuolemaan liittyvä eeppisyys:
1.1. Nuorena kuoleminen.
1.2. Sankarikuolema (esimerkiksi sodassa).
1.3. Mystinen kuolema (esimerkiksi Marilyn Monroe).
1.4. Äkillinen kuolema (esimerkiksi James Dean).
1.5. Romanttinen kuoleminen, esim. sydänsuruihin tai tuberkuloosiin tai mihin tahansa romanttisiin mielikuviin yhdistyvä ennenaikainen kuolema.
1.6. Kiistanalainen sankarikuolema (esimerkiksi Algot untola, eli Maiju Lassila, joka teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä vuoden 1918 sisällissodassa.)
1.7. Pahamaineinen kuolema (esimerkiksi huumeiden tai alkoholin, taikka tappelemisen, humalassa ajamisen ynnä muun rikollisen toiminnan seurauksena.)
jne.

Mieleenpainuvimmat tarinat yleensä edellyttävät useampien kriteerien samanaikaisuutta, eli esimerkiksi Marilyn Monroe kuoli nuorena, yllättäen ja salaperäisissä olosuhteissa.

Nuoruudesta voi tulla riippakivi myös elävälle taiteilijalle, jos hänet vielä myöhemmälläkin iällä tunnetaan "lapsitähtenä" tai "lapsinerona".

2. Parisuhteet sekä muut (seksuaaliset) suhteet:
2.1. Suhde itseään kuuluisampaan henkilöön, joka nostaa kummankin julkisuutta. (Esimerkiksi Pentti Arajärven julkisuus Tarja Halosen puolisona tai runoilija Jenni Haukion julkisuus presidentti Niinistön puolisona.)
2.2. Skandaalinomainen (sala)suhde tai myrskyinen ero. Näitähän riittää.
2.3. Sukulaisuus, joka syystä tai toisesta korostuu julkisuudessa.
jne.

Nämä kaksi eksonarratiivien luokkaa ovat yleisbiografistisia, eli käsittelevat enemmän henkilöä kuin hänen teoksiaan, ellei teos jotenkin erityisesti kytkeydy henkilön kuolemaan tai parisuhteeseen. Sekin nimittäin on mahdollista:

Seppo Heikinheimon teos Mätämunan muistelmat (1997) ilmestyi pian hänen itsemurhansa jälkeen, ja kirjassa hän avaa oman itsemurhansa syitä. Teos on siis elämäkerta, mutta myös kuolemakerta tai laajamittainen itsemurhakirje.

Märta Tikkasen teos Vuosisadan rakkaustarina (1978) oli ilmestyessään skandaali, mutta sillä se käsitteli hänen vaikeaa yhteiseloaan alkoholisti-taiteilija Henrik Tikkasen kanssa, eikä yleensä niin rajuja kirjoja ole julkaistu ihmisistä, jotka elävät. Teos oli kuitenkin eräänlainen kirjallinen vastaisku, sillä Henrik Tikkanen oli aiemmin omissa kirjoissaan hyvin röyhkeästi käsitellyt heidän seksielämäänsä.

Tikkasten kirjojen elämäkerrallinen sisältö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eksonarratiivi olisi luettavissa suoraan kirjojen kansien välistä. Eksonarratiivi on eri asia kuin yksittäisen henkilön elämän ja hänen kirjojensa suhde ja mahdollinen yhtäläisyys. Eksonarratiivi ei viittaa ihmisen elämäntarinaan, vaan siihen narratiiviin, jonka julkisuus kirjan ympärille synnyttää tiettyjen lainalaisuuksien voimasta. Eksonarratiivi on siis hyvinkinen strukturalistinen käsite, joka edellyttää kollektiivista toimintaa ja julkisuuteen liittyviä konventioita. Juuri siksi eksonarratiiveja on niinkin helppo tunnistaa ja luokitella.

Voisimme käsitellä enemmänkin biografistisia eksonarratiiveja, mutta tärkeintä on huomioida kirjallis-romanttiset ikuisuusaiheet rakkaus ja kuolema.

Mennään siis teokseen itseensä liittyviin eksonarratiiveihin, joista keskeisimpiä ovat:

3A. Teoksen voittamat palkinnot ja tunnustukset.
sekä
3B. Teoksen kohtaama murskakritiikki.

Näkyvä palkinto voi saada aikaan sen, että teos muistetaan vast'edes kaikissa mahdollisissa yhteyksissä "Finlandia-romaanina" tai ikuisesti toistetaan kuinka Aleksis Kivi masentui August Allqvistin kritiikistä, mistä Wikipedia tietää kertoa:

"Seitsemän veljeksen arvostelussaan hän teilasi kirjan täysin, pitäen sitä myöhemmin jopa ”häpeäpilkkuna suomalaisessa kirjallisuudessa"."

Tämäkin on historiallisesti luotu keskusnarratiivi, jonka vaikutuksista Kiven varhaiseen kuolemaan tullaan varmasti kiistelemään iät ajat. On hyvin mahdollista, että voimakas kritiikki tässäkin tapauksessa vain voimisti kirjan ihailijoiden sitä kohtaan osoittamaa rakkautta, eikä lempeämpi kritiikki olisi lopulta estänyt kirjailijaa näkemästä nälkää ja sairastumasta psyykkisesti.

4. Kirjan sovitukset elokuviksi, näytelmiksi jne.

Moni kirja, kuten vaikkapa Kellopeli appelsiini tai Apinoiden planeetta tunnetaan nykyään paljon paremmin elokuvaversioistaan, eikä niitä monikaan ilman niitä enää lukisi?

5. Sensuuri sekä oikeusjutut.

Wkipedia tietää Hannu Salaman Juhannustansseista:

"Salaman vuonna 1964 julkaistu neljäs teos Juhannustanssit toi tekijälleen syytteen jumalanpilkasta..."

Voimme kenties huomata tässä jotakin yhtäläisyyttä Salman Rushien saamaan vastaanottoon, tosin Salamaa ei sentään uhattu kuolemalla.

Lopuksi:

Kirjallisen teoksen riippuvuutta sen ulkopuolisesta narratiivista voidaan mitata esimerkiksi kysymällä, kuinka monta kertaa suurempi joukko vain tuntee teoksen, eikä ole sitä lukenut. Voidaan myös pyytää ihmisiä kuvailemaan kirjan juonta sekä sen julkisuutta. Tällöin huomataan, miten jotkut tuntevat kirjan vain sen julkisuuden kautta, osaamatta kuvailla mitään sen tyylistä tai sisällöstä.

Jos kirjalla ei ole lainkaan eksonarratiivia, voidaan olettaa, että sen tuntevat vain ihmiset, jotka ovat sen lukeneet tai sitä selailleet. He tietävät kirjasta omankohtaisesti, käsiteltyään sitä kaupassa tai kirjastossa. He ovat ehkä lukeneet kirjan, mutta eivät osaa kertoa mitään siihen liittyvää anekdoottia.

Jotkin kirjat kuin ihmeen kaupalla löytävät itselleen lukijoita pelkän oman sisältönsä voimalla, mutta se on harvinaista. Kirja vain osuu kirjastossa käteen sattumalta, tai sitä suosittelee kaveri, ja se tempaa lukijan mukaansa, mutta siitä ei pidetä mitään ääntä julkisuudessa. Jos taas kirjaan yhdistyy laajasti tunnettu tarina, saattaa 100 kertaa suurempi joukko olla siitä tietoinen, vaikka ei olisi sitä lukenut.

Eräs kirja on jopa tunnettu siitä, miten sitä ei ole kukaan lukenut. Volter Kilven Alastalon salissa voitaisiin sijoittaa kategoriaan nro 6:

6. Kirjan vaikeatajuisuus, pituus, pitkäveteisyys tai muu lukemista legendaarisella tavalla vaikeuttava tekijä.

Hyvinkin moni on loppujen lopuksi lukenut James Joycen kirjan Odysseus, mutta ainakin Finnegans Wake sijoittuu tähän kategoriaan.

Tällaisten hyvinkin kätevästi "eksonarratiivien" kautta selittyvien kulttuuristen ilmiöiden olemassaolo osoittaa varsin konkreettisesti, miten tarpeellista on erottaa toisistaan kirjailijan henkilöön liittyvät elämäkerralliset tapahtumat sellaisesta narratiivista, joka yhdistyy suoraan kirjaan itseensä, eikä enää millään konstilla siitä enää irtoa. Eksonarratiivien lajityypillisistä piirteistä ja tunnistettavista kategorioista olen tässä sivunnut vain hyvin pientä osaa.

Päivän uutinen on aina Trumpin kuolema

"Vaihtoehtoisten faktojen" seurauksena George Orwellin 1984 nousi taas myyntilistoille. Kun lueskelin Roland Barthesin kirjoitusta "Tekijän kuolema" (1968), se tuntui vähintään yhtä ajankohtaiselta.
Donald Trumpin katkeruus mediaa kohtaan näyttäisi ainakin osaltaan juontuvan siitä, ettei hän ymmärrä omaa jokapäiväistä kuolevaisuuttaan.
Media tarttuu yhteen sanaan tai yhteen lauseeseen, joka sitten alkaa elää täysin omaa elämäänsä. Puhuja ei voi vetää sanojaan takaisin. Ne eivät ole hänen omaisuuttaan. Kerran vapaaksi päästettyjä lipsahduksia ei voi ostaa takaisin itselleen edes miljardilla dollarilla.
Tekijä on kuollut, mutta teksti elää. Ja sen elämä voi olla aika rajua. Trumpin suusta pulpahtaneet sanat elävät kuin nuori play-boy, jonka bileisiin kaikki tahtovat päästä. Jos puhe on Ruotsista, niin sillä viikolla kaikkien on puhuttava Ruotsista. Mikään muu puheenaihe ei kerta kaikkiaan tule noteeratuksi.
Median toiminta perustuu juoruja ahmivan ja rajuimmin reagoivan yleisön toimintaan, ja kaiken perustana on ihmisyys: uteliaisuus, kateus, inho, jäljittelynhalu ja hauskuuttelun pakkomielle. Kaikki tapahtuu Trumpista riippumattomista syistä, mutta hän on silti alkuperäisessä vastuussa, koska ei ymmärrä mitä on tapahtumassa. Hänen pitäisi ymmärtää pitää turpansa kiinni, jos ei tunne laajempaa yleisöään tai osaa harkita sanojaan.
Ei riitä, että ilmaisee ajatuksensa, pitäisi osata ennustaa myös reaktio. Ja se on luonnollisesti mahdotonta, kun oppositio vääntää kaikkia sanoja miten se tahtoo.

Roland Barthesin klassikkotekstissä ei puhuta postmodernismista tai totuuden kuolemasta, mutta se ajoittuu modernismin kuolinkamppailuun, mikä tekee siitä yllättävän helppolukuista myös postmodernin ajan ihmiselle. Kritiikin kohteena on ensinnäkin tekijään kohdistunut romanttinen ja epärealistinen ihailu, sekä yleisön tirkistelynhalu, joka uhkaa sokaista meidät tekstin ja sen vastaanoton voimille. Barthes kirjoittaa:
"Nykyisen kulttuurin kirjallisuuskäsitys on tyrannimaisesti keskittynyt kirjailijan persoonaan, mieltymyksiin, intohimoihin. Van Goghin tuotanto on yhtä kuin hänen hulluutensa. Kapitalistisen ideologian summa ja lopputulos on kirjallisuudessa eniten painottunut (ja hyvin tuotteistettu) kirjailijan "henkilö"..."
Ja kuitenkin todellisuudessa, etenkin jos lausuttu ajatus on kenellekään minkään arvoinen, tai se mahdollistaa useita tulkintoja, joita puhuja ei ole tiedostanut, voivat kuulijat loputtomiin kiistellä siitä, mitä sanoilla on tarkoitettu, mitä siinä ei sanottu tai mitä ei olisi pitänyt sanoa:
"...tapahtuu irtautuminen: ääni menettää alkuperänsä, kirjailija astuu välittömään kuolemaansa, kirjoitus alkaa..."

Barthesin maailmassa "kirjoitus" viittaa johonkin mikä kaiken aikaa muuttuu, eikä sitä kontrolloi kukaan, se elää omaa elämäänsä, eikä tekijä voi vetää takaisin sitä mitä on luonut... Sinun lapsesi eivät ole sinun. Tekijä on kuollut ja teksti elää. Pian kukaan ei enää edes muista sanojen alkuperäistä kontekstia tai tarkoitusta. Niin kauan kuin teksti voi voi tulla väärinymmärretyksi ja vääristyä, se elää, ja sitten se unohtuu.
Jos joku muotoilee lauseen, joka on liian tosi ja liian viisas, siihen ei kohdistu hyökkäyksiä, eikä se niin ollen kiinnosta ketään. Sitä ei voi kukaan vääristellä omiin tarpeisiinsa, joten on koko ihmiskunnalle vain kuollutta painoa.
Joka päivä oppositiossa oleva media poimii Trumpin puheista sen kaikkein typerimmän lausahduksen, paisuttelee ja riepottelee sitä aikansa, ja samalla synnyttää republikaanien ympärille sumuverhon, jonka suojassa he voivat laajentaa sotilasbudjettia, kasvattaa velkaa ja etsiä uutta kohdetta sodalle. Trump ei ehkä itsekään tajua mitä hän on tekemässä, mutta hän tekee suuren palveluksen esimerkiksi Yhdysvaltain aseteollisuudelle, jonka valta on jo nyt lähes rajatonta.

Fiksuimmat toimittajat varmasti täysin ymmärtävät, miten hyödytöntä ja turmiollista on käydä sotaa olkinukeilla ja vitseillä, koska se kuluttaa kaiken hapen järkevältä keskustelulta, mutta liberaali media tai etenkään sosiaalinen media eivät mahda itselleen mitään. Mitä typerämpiä ajatuksia Trumpin puheista erotellaan, sitä enemmän hän on meille kaikille vain irrallisia lauseita, jotka yhdistyvät tuntemattomaan edesmenneeseen vanhukseen, joka näyttäytyy meille hassujen meemien kautta.
Ajattelu on kuollut ja kommunkaatiota hallitsee kollektiivisen alitajunnan muodostama nälkäinen olento, joka janoaa vain uusia olkinukkeja ja meemejä. Tekijä on kuollut ja tekstin nälkä on rajaton.
"Teksti on tehty moninaisista kirjoituksista, jotka ovat lähtöisin monista kulttuureista ja päätyvät keskinäiseen dialogiin, parodiaan, vastaväitteeseen. Mutta on paikka, johon tämä monimuotoisuus kerääntyy, eikä tämä paikka ole kirjailija, kuten tähän asti on sanottu, vaan lukija: lukija on juuri se avaruus, johon kirjautuvat kaikki sitaatit, joista kirjoitus on tehty."
Niinpä jää lukijan vastuulle huolehtia omasta mentaalihygieniastaan, ja pitää mielessä, että puhuja on täysin voimaton määrittämään, mitä meille hänestä kerrotaan, mitkä asiat internetin neuroverkko ja kollektiivinen alitajuntamme meille valikoivat. Maailmankuva muodostuu pienistä informaation puroista, ja siksi on viisasta pitää silmällä millaista roskaruokaa facebookin liukuhihna meille tarjoaa. Tarkkoja lukijoita meistä voi tulla vain, jos tiedostamme tekijän kuoleman. Roland Barthes lopettaa
esseensä sanoihin:
"Kirjailijan kuolema on lukijan syntymän väistämätön hinta."
Unohtakaa Trump. Hän on kuollut. Häntä ei ole. Olkaa sen sijaan huolissanne omasta maailmankuvastanne, sen vääristymistä. Se on ainoa asia, mille voitte tehdä mitään. Olkaamme siis huolellisia lukijoita.

The responses are mostly off topic

Kyllä ja ei (vanhan filosofisen teeman uudelleenlämmittelyä) sekä Gonzotiede.

Suurella osalla ihmisistä näyttäisi olevan vaikeuksia tunnistaa teoretisointia tai ymmärtää mitään sen päälle. Kenties ongelma juontuu siitä, että teoreemat tai hypoteesit ovat "ajatusleikkejä". Ne siis edellyttävät sitä, että on kykyä ja kiinnostusta pelata mahdollisilla maailmoilla ja olla suoraltakäsin sitoutumatta väitteiden totuusarvoon. Monille asiat tuntuvat vain olevan tosia tai epätosia. Heidän mielikuvituksensa ei jousta ja löydä toden ja valheen välistä "mahdollista".

Ehkä heillä vain ei ole aikaa ja energiaa? He tahtovat saavat vastauksia nopeasti, koska ovat kiireisiä aikuisia? En kiellä sitä, ettei filosofinen harrastus tai tieteellinen asenne vaatisi valtavasti työtä ja aikaa kypsyäkseen.

Menen suoraan esimerkkiin, koska innostuin tästä aloituksesta aivan erityisellä tavalla. Minulla ei ole mitään erityistä asiantuntemusta borrelioosista, eli Lymen taudista, mutta punkit ovat pistäneet parinkymmentä kertaa ja jotain olen lukenut aiheesta. Joskus sanotaan, että kroonisilla potilailla on sairaudestaan enemmän tietoa kuin lääkäreillään, mikä varmaan monesti myös pitää paikkansa - etenkin jos potilas on millään tavoin analyyttinen ja taipuvainen tutkimaan asioita omalla ajallaan.

Puhun nyt avauksen kirjoittajasta, en itsestäni. En ole sairastanut borrelioosia. Tällaisia näkee niin harvoin, mutta vastaukset ovat sitäkin tyypillisempiä:

It is always taken at face value that a herx reaction is the result of Lyme bacteria dying. Therefore it's a sign that you are making progress.

Sorry, but this leaves me with many questions, such as:

- What if other bacteria can cause a herx? Bacteria that do not cause Lyme. Who has proven that only bad bacteria cause a herx?

- What if a herx is the result of the bacteria trying to create a smoke screen as they escape, much as a squid shoots ink, then disappears? And nothing really gets killed? Who has proven herx = death of bad bacteria?

Hän kertoo postauksen lopuksi myös omista kokemuksistaan:

These are all questions I have asked myself over the last 5 years of treatment, as I slowly get worse despite different doctors, different treatments and different antibiotics after 20 years of infection.

http://flash.lymenet.org/scripts/ultimatebb.cgi?ubb=get_topic;f=1;t=083721;p=0

Sivun alalaidassa alkuperäinen postaaja pääsee taas ääneen:

"the responses are mostly off topic. I am not interested in my herx. I am interested in herx theory"

Minulle avainkohtia ovat alun "What if..." ja lopun "I am interested in... theory". Monikaan keskustelussa ei tunnista näitä minulle täysin ilmeisiä sanoja.

Muut ihmiset tarjoavat lähinnä virallisia vastauksia, jotka aloittaja selvästikin jo tuntee. Oletettavasti muut eivät ole lukeneet kommenttia loppuun asti ja huomanneet, että kirjoittaja tietää asiasta jotakin, tai sitten he eivät vain piittaa siitä ja tarjoavat omaa asiantuntemustaan kuin vähä-älyiselle.

Syvempi ongelma on se, ettei sana "theory" merkitse monillekaan yhtään mitään. Ehkä se edustaa sitä tieteen mystisempää puolta, josta ymmärtävät vain Einstein ja Stephen Hawkins - tai ehkä se on heille lähempänä fiktiota. Tieteistarinoissa on teoriaa, mutta todellinen tiede käsittelee vain ehdottomia totuuksia.

Ei ole mitenkään hassumpi ajatusleikki, että borreliabakteeri jättäisi jälkeensä jonkinlainen sumuverhon kuin mustekala ja tämä toiminta jotenkin muuttaa taudin krooniseksi ja myrkyttää potilaan (Wikipedia.org/Herxheimer_reaction), mutta hienointa ja arvokkainta tässä koko jutussa on se, että tällaisia ihmisiä on, jotka heittävät teorioita hatustaan ja artikuloivat täysin selväsanaisesti, että sitä he tekevät.

Että heitä on enemmänkin. Välillä sitä tuntee itsensä maailman ainoaksi "gonzotieteilijäksi". Siksi olen myös kirjoittanut samannimistä kirjaa, jossa pseudotieteen, näennäistieteen, kvasitieteen - miten ne sitten toisistaan eroavatkaan - rinnalle tulee käsite gonzotiede, eli gonzo science. Ainakaan vielä pari vuotta sitten, kun aloitin, ei kukaan ollut sitä termiä määritellyt ja lanseeraanut.

Teen sen nyt. Gonzotiede on:
1.) Tieteellisen metodin ja asenteen soveltamista virallisen tieteen ulkopuolella, joko tiedeyhteisöjen reunamarginaaleissa, ulkopuolella tai peräti koskettamaan aihealueita, joita tiede ei ole aiemmin tutkinut. Maailmaan ilmestyy jatkuvasti uusia ilmiökenttiä (teknisen tai kulttuurisen kehityksen ansiosta), minkä lisäksi virallinen tiede usein on liian selkeärajaisiin kategorioihin jaettua. Uusia aihealueita löytyy näin ollen myös poikkitieteellisista ilmiöistä, jotka voivat olla hyvinkin klassisia, mutta niille ei löydy akateemista erikoistumislinjaa tai rahoitusta.

Poikkitieteellisten haasteiden lisäksi on "väliinputoajatieteitä", joita kumpikaan tai useampi tiede ei välitä edes kutsua poikkitieteelliseksi, vaan aineryhmät ikään kuin kenenkään sitä haluamatta tuuppivat sitä naapurille. Todellisuuden osa-alue voi ikään kuin jäädä viimeiseksi ihmisten huutoäänestyksessä.

Gonzotiede voi siis olla eräänlaista freelance-tiedettä, mutta se on paljon enemmänkin kuin sitä.

Gonzotieteen määrittely-yritystä sekä alustava luonnosmainen manifesti

2.) Rahoituksen haalimisen ja akateemisen yhteisön hierarkiassa korkealle kipuamisen lisäksi tieteessä on monia sellaisia "välttämättömiä" status-riskejä, joista vain gonzotieteilijä voi yrittää vapautua. Tieteentekijän uskottavuus voi esimerkiksi heti joutua vaakalaudalle, jos hän seurustelee pseudotieteilijöiden kanssa - vaikkakin siinä tarkoituksessa, että hän tekisi heistä jonkinlaista sosiaalista koetta.

Tällaisista syistä monet pseudotieteellisen ja parapsykologiset ilmiöt ovat vahvoja. Niiden jäsenistö kokee suurta yhteenkuuluvaisuutta siitä, että heitä halutaan "vaientaa", eikä heitä oteta vakavasti "virallisessa tieteessä".

Minusta on vakava ongelma, että vakavat tieteentekijät useinkin ovat pikkumaisia ja pelkäävät maineensa puolesta. Joskus he ovat myös suorastaan turhamaisia. On gonzotieteilijälle luonteista, että hän viettää aikaa erikoisten ja erilaisten ihmisten seurassa, koska he ruokkivat hänen mielikuvitustaan ja tarjoavat mahdollisuuksia sosiaalisille kokeille. Jos jokin yhdistää minua Jeesukseen, niin enintään se, että en häpeile istua samaan pöytään kerjäläisten, huorien ja varkaiden kanssa.

3.) Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän rahoitus ja uskottavuus ovat vaikeasti turvattavissa, on gonzotieteilijän oltava valmis tekemään monia henkilökohtaisia uhrauksia ja ottamaan elämässään suuria riskejä. Hänellä täytyy siis olla aivan poikkeuksellinen kutsumus esteistä välittämättä esittää rohkeitä kysymyksiä, muodostaa rohkeita hypoteeseja, sallia uskomustensa kumoutua ja edistää mitä suurimmalla tavoin tiedettä.

Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän tieteelliseltä yhteisöltä saamansa kriittinen tuki on oletettavasti hyvinkin puutteellista, on hänen uskallettava sitä suuremmassa määrin altistaa itseään ja teorioitaan kaikelle muulle kritiikille. Hän tarvitsee siis kutsumuksen ohella myös mitä suuremman määrän itseluottamusta ja kärsivällisyyttä.

Koska edellä sanotusta seuraa myös, että gonzotieteilijä on alttiina pseudotieteen sekä muuten vain sekopäisten ihmisten vaikutteille ja ideoille, on hänen oltava mielensä kantimilta mitä tasapainoisin henkilö. Muutoin hän saattaa sairastua masennukseen tai skitsofreniaan.

Gonzotieteilijän on toisin sanoen ja tähän kaikkeen kyetäkseen mentävä tieteellisessä ajattelussa paljon tavanmukaista maisteria pidemmälle. Hänen on ymmärrettävä tieteenfilosofiasta kaikki oleellinen ja enemmänkin. Hänen on myös ihmeellisellä tavoin kyettävä säilyttämään kaiken naureskelun keskella lapsenmielisyytensä.

Jos pseudotieteilijät ovat jollakin tavoin tieteellisessä maailmankuvassaan vajavaisia, on gonzotieteilijä toista maata. Hän on likimain yli-ihminen, jonkinlainen ybertieteilijä, jota normaalin inhimillisyyden rajat ja rajoitukset eivät kosketa.

Miten kukaan kykenee siihen?

Ensiksi meidän on huomattava, että teknologia tarjoaa nykyään aivan uudet mahdollisuudet itsensä sivistämiseen ja tiedonhankintaan - aivan kuten myös tieteellisten ajatusten julkilausumiseen ja koettelemiseen. Tiedeyhteisön ei välttämättä tarvitse olla täysin akateeminen, jos fiksut ja oppineet ihmiset kohtaavat toisensa netin välityksellä globaalisti.

Toiseksi on otettava hieman surumielin huomioon pari seikkaa: Tiede on viime aikoina kokenut monia arvovaltakriisejä, jotka pian pakottavat sen muuttamaan toimintatapojaan, etenkin julkisuudessa - sekä painottamaan enemmän tiedon popularisointia kuin pelkkää kärkitutkimusta. Tässä tieteen ja kansan välisesssä uudessa vuoropuhelussa on kenties elintilaa myös gonzotieteelle, jota sama ylimielisyys ja statuspisteiden (tutkinnot ja julkaisut) haaliminen ei rajoita. Tiede tarvitsee myös muita institutionaalisia herätyksiä, esimerkiksi sen suhteessa politiikkaan ja uritysmaailman rahoitukseen, jotka kumpikin uhkaavat tehdä siitä "vähemmän tiedettä" ja enemmän jotakin muuta, kuten arvovaltansa lainaamista kaupallisiin tarkoituksiin.

Perinteisen tieteen nukkuessa tai horjuessa tulevat erilaiset freelancer-tieteilijät tekemään monia merkittäviä havaintoja.

Kolmanneksi: Vaikka edellä puhuin gonzotieteilijästä yli-ihmisenä, ei hänen erityisomituisuutensa tarvitse juontua neroudesta. Hänen apunaan ovat myös tieteen tähänastiset saavutukset. Hän saa aivan eri tavalla apua esimerkiksi psykologialta kuin aiemmat sukupolvet. Teoriassa - ja teorioihinhan me juuri nyt luotamme - hän voi valjastaa käyttöönsä aivan uuden NLP:hen tai vastaavaan ihmiskäsitykseen perustuvan metodiikan, joka estää häntä sortumasta samaan itsepetokseen kuin aiempien vuosisatojen ns nojatuolifilofit ja nojatuoliantropologit, joista osa jo silloin teki varsin hyvää työtä.

Gonzotieteilijällä on apunaan kirjasto, joka ylittää moninkertaisesti kaiken sen, minkä kadotimme Aleksandrian kirjastossa. Hän pystyy teoriassa sellaisiinkin asioihin, joita emme osaa edes teoretisoida.

Tuhansista itsenäisesti tieteellistä työtä tekevistä yksilöistä monet ovat jo löytäneet apua. Me vain emme ole kuulleet heistä vielä. Tarvitaan esimerkiksi julkaisufoorumi ja vertaisryhmiä, jotta gonzotiede todella kohoaa akateemisen tieteen rinnalle ja jopa sen ohitse.


PS. Borrelioosiin liittyy monia arvoituksia, jotka voivat vielä mullistaa tieteen käsitystä bakteereista ja kehon immunijärjestelmästä. On kyseenalaista, että kun taudinaiheuttajaa ei kunnolla ymmärretä, ja kun ei oikein muutakaan osata, jää ainoaksi keinoksi vuosikausia kestävä, ja monesti hyödytön lääkekuuri joka tuhoaa yleisterveyden:

"Silloin kun oireita on kestänyt yli vuoden, saatetaan tarvita vuodesta puoleentoista vuotta kestävä antibioottihoito."http://borrelioosi.net/artikkeli_borrelioosista/hoito

Kroonistuneesta borrelioosista on julkaistu paljon artikkeleita ja näytetty Prisma-dokumenttejakin, mutta vastaukset eivät oikein vakuuta. Sairaus on mysteerinen hieman kuin Crohnin-tauti tai yleinen reumatismi, johon liittyy myös mysteereitä.

Kenties vastaus ei löydy edes borrelioosista itsestään, vaan kroonistumiseen ja myös herx-reaktioon liittyy jokin muu yhteistekijä, kuten suoliston antibioottikanta, joita ihmisillä on tutkitusti erilaisia. Jokin muu elimistön bakteeri tuottaa myrkyn joka pahentaa oireita? Tai ehkä kyse on todellakin mustekalamaisesta sumuverhosta?

Todellisuudessa elämisen taito, osa 2

Lisää peripelistä ja elämän tarkoituksesta.

Vuonna 2013 julkaisin pienen esseen kirjaprojektista, joka kaiketi alkoi 2008, sikäli kuin voin itseeni luottaa:
2013/01/todellisuudessa-elamisen-taito

Näemmä olen sivunnut aihetta myös Aukea-net -sivustolla kapteenin avaruusseikkailujen ohessa:
http://aukea.net/nayta.php?teos=88946&tyyppi=1

Olen sittemmin jatkanut aiheen kehitystyötä siinä missä muitakin. Ajatustasolla olen pohtinut paljon parasta tulokulmaa ja kirjoittanut käsin erinäisiä raapustuksia. Pikkujättiläiseen olen myös tallentanut piiloon muutamia julkaisemattomia kirjoituksia.

Tänään teki mieleni taas sanoa jotakin kysymyksestä. Mitä tarkoittaa, ettei ihminen elä todellisuudessa?

Peripeli ja elämämme eeppisyys

En sanoisi että kysymys on varsinaisesti ongelmasta, jonka voisi ratkaista. Enemmänkin käsillä on haaste, joka arkarruttaa monia ajattelevia ihmisiä. En kuitenkin itse hahmota ongelmaa metafyysiseksi. En lähesty sitä esimerkiksi havaitsemisen tai eksistenssin näkökulmasta, vaan pikemminkin modernin humanismin narratologiasta käsin.

Emme elä todellisuudessa, vaan tarinassa. Tästä tarinasta voidaan lähinnä sanoa vain, että ihminen lajityypillisesti mieltää itsensä tyypillisesti tarinan sankariksi - tai vähintään hän on hyvien puolella.

Kaiken lisäksi ilman lohdullista ja rohkaisevaa tarinaa ihminen sairastuu. Tieteellinen maailmankuva ei tarkoita kertomusten puuttumista. Näkökulma ei erota tiedettä ja uskontoa, vaan se yhdistää niitä. Ateistitkin kertovat itselleen tarinaa siitä, miten he pelastavat ihmiskunnan taikauskolta.

Ei tarinan tarvitse olla valheellinen ollakseen tarina. Kysymys ei ole totuusarvon vaan mielekkyyden mittaamisesta. On eri asia sanoa "hän elää valheessa" tai "hän kertoo itselleen tarinaa". Tarinassa maailmaa koskevat irralliset uskomukset, todet tai epätode, nivoutuvat ajalliseksi jatkumoksi.

Jos siis haluan, että joku lukee minun kirjoituksiani, minun täytyy jollain tavoin vakuuttaa hänet siitä, että lukemiseen hukattu aika edistää tarinaa. Hän esimerkiksi kehittyy ihmisenä tai hankkii sosiaalista pääomaa - tai ratkoo mysteereitä - tai saa hetken tarvitsemaansa lepoa - tai provosoituu, mikä antaa hänelle puhtia..

Ihminen ei ole kovinkaan järkevä olento, mutta hän kertoo jatkuvasti itselleen tarinaa, jossa hänen tekonsa vaikuttavat joko järjeviltä tai intuitiivisesti oikeilta, jolloin ne myös ovat pohjimmiltaan järkeviä. Intiutiomme vain huomioi paremmin emotionaaliset tarpeemme ja tekee kokonaisvaltaisempia, holistisempia ratkaisuja.

Näin minä ainakin uskon, enkä ajattele sen olevan ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa, koska tieteellinen maailmankuvani on humanistinen.

Kirjoittaessani nyt tätä kevyesti pähkäilevää ja ikään kuin intuition pimennosta lauseita esiin taikovaa kirjoitusta, kerron itselleni tarinaa siitä, että tämä kirjoitusprosessi edistää tulevan esseekokoelmani valmistumista. Ja mitä enemmän teen työtä, sen parempi kirjasta tulee, vaikka siinä kohtaa tarina saattaa myös haarautua. On yhtä todennäköistä että kirjasta tulee sitä huonompi mitä enemmän siihen pistän omaa ajatteluani ja työtunteja, joiden aikana se haarautuu lopputtomiin suuntiin.

1900-luvun ranskalaiset filosofit, kenties muutkin, puhuivat suuresta kertomuksesta. Tämä suuri kertomus nivoi yhteen ja selitti pienempiä kertomuksia. Jos ja kun ihmisen kohtaamat, kokemat ja kuvittelemat pienet kertomukset eivät nivoutuneet yhteen, hän kärsi eksistentialisesta kriisistä. Hänen maailmankuvansa muuttui sirpaleiseksi, sillä ei ollut pohjaa tai päämäärää.

Olen itse puhunut "peripelistä", mikä on yksi tapa lähestyä kysymystä. Peripelissä on myöskin kysymys päämääristä, eli perimmäisestä pelistä. Mikä on elämämme johtava teema? Mitä varten me elämme? Ja kun olemme vastanneet tähän, niin mikä sen päämäärä löytyy sen tuolta puolen? Ja entä sen jälkeen, tai, kuten myös on tapana sanoa: "entä sitten?"

EVVK vai EVVV?

Kiinnostamattomuuden syvä filosofia: onko saavutettavissa tilaa, jossa kiinnostus ei voisi olla vähäisempää? Eikö sittenkin voisi kiinnostaa vielä hieman vähempää?

Päättyykö kiinnostus nollaan vai voiko se mennä negatiivisen puolelle? Tämäkin huimapäinen eksistentialistinen EVVK-teeman jatkokysymys on kenties jäänyt aiemmilta filosofeilta esittämättä?

Lisäksi minun on nostettava esille toinenkin kenties vieläkin akateemisesti kunniakas huomio. Suomalaisen EVVK, eli "ei voisi vähempää kiinnostaa" alkuperäinen englanninkielinen vastine on CNCL, eli "could not care less":
Urbandictionary.com/CNCL

Toisin sanoen käännös on virheellinen tai kenties siihen on tarkoituksella istutettu erilainen merkitys. Suorempi käännös sanan "care" huomioiden olisi EVVV, eli "ei voisi vähempää välittää".

Välittämisen ja kiinnostamisen ero on melkoisen suuri, sillä ensimmäisen voi ymmärtää myös empatian puutteeksi:
- Lapset näkevät nälkää. En voisi vähempää välittää.

Kiinnostuksen puuttuminen on vähemmän julmaa, sillä se tunnistaa heti sukupolvien väliseksi uhmaksi tai kapinoimiseksi virallisia prioriteetteja vastaan.

Peripeli, osa 3

Olen viimeinkin saanut luetuksi uudelleen varhaisimmat kirjoitukseni "peripelistä" vuosilta 2005 ja 2006. Vihkoissa saattaa olla sitäkin vanhempia merkintöjä, mutta ensimmäinen vakavampi pohdiskelu näyttäisi sijoittuvan näille vuosille.

On helppo havaita, kuinka käsitteen merkityssisältö on muuntautunut vuosien varrella. Se on oikeastaan helppo havaita vasta nyt, kun en enää johonkin aikaan ole tehnyt siihen muutoksia tai suhtautunut siihen liian vakavasti.

Varhaisimmissa kirjoituksissa korostuu inhimillisen elämän sitoutuneisuus ja tietty fanaattisuus. Olen tuolloin kirjoittanut tarinan, jossa "pelin" ehdottomuus ilmenee:
http://aukea.net/nayta.php?teos=92292&tyyppi=
(Ensimmäinen pidempi katkelma.)

Kyse ei ole alkujaan vakavasta romaani-ideasta, vaan pelkästään esimerkin tarjoamisesta filosofiseen teemaan. Sittemmin olen nimennyt sen romaaninaloitukseksi, koska olen keräillyt niitä tietoisesti ja kierjoitanutkin muutaman vain aloitukseksi.

Pääpointtina 10 vuotta sitten syntyneessä tarinassa on kaiketi se (arvailen, kuten kuka tahansa), ettemme näe mahdolliseksi leikin jättämistä kesken johtoasemassa. Ihminen ei kykene leikin tiimellyksessä tiedostamaan, että leikki on leikkiä, jos hän on johtoasemassa, eikä hän kenties vastaavasti kykenisi pärjäämään leikissä, ellei hän suhtaudu siihen pitkällä aikajänteellä kuolemanvakavasti.

Ihmisen menestyksekäs elämä toisin sanoen edellyttää sitä, että tarjottu haaste otetaan todesta. Ihmisen on osattava ottaa leikki todesta. Toistan: leikki, todesta. Valokeilan kohdistuessa sinuun on sinun näyteltävä. Muistathan oman roolisi?

Totuuden suhde totisuuteen. Et voi olla tosissasi!  Aikuisten oikeasti. Sitäkö tiede on? Sitä voivat olla tiede tai uskonto.

Elämässä selviämisen ehto on pitkäjänteinen kuolemanvakavuus, joka ei kuitenkaan johda jähmettymiseen. Tarina jalkapalloilijasta, joka hylkää maalin tekemisen tilaisuuden on fantastinen siksi, että se on mahdotonta kuvitella todeksi.

Me tiedämme ihmisestä sen, että hän ei käyttäytyisi noin.

Kuka tahansa muu, mutta ei ihminen.

Ja tästä pääsemme luontevasti takaisin narratiiveihin. Tarinoilla on meihin erityistä voimaa, jota oikeastaan vain niillä on. Meihin uppoaa herkemmin tieto joka on tarinaformaatissa, sillä vain silloin me pääsemme sisälle asian vakavuuteen.

Me haluamme pelastaa lapsen, joka näkee nälkää, emme miljoonaa lasta. Emme me halua korjata tilastoja, vaan muuttaa tarinan kulkua. Siksi käy usein jopa niin, että se kiistan osapuoli, jolla on vähemmän näyttöä, voittaa. Heillä on vetovoimaisempi tarina, koska se on harvinaisempi, eksoottisempi ja jännittävämpi.

Kaikki ovat kuulleet tarinan miehestä joka omistaa pistoolin ja ampuu sillä humalapäissään ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Paljon voimallisempi on tarina miehestä, joka ampuu kotiinsa tunkeutuneen murhamiehen. Tilanne on harvinaisempi ja siksi kuvitelmalla on meihin suuri voima.

Viattoman kuolema saattaisi olla jopa voimakkaammin tunteisiin vetoava, jos sitä tapahtuisi harvemmin. Jos yksi sadasta pistoolilla aiheutetusta kuolemasta koituisi viattomalle - mikä tragedia!

Jos tilastolliset voimasuhteet viittaavat liian vahvasti yhteen johtopäätökseen, saattaa sen argumentin puolustaja laiminlyödä hyvän tarinan kehystämistä. Vastapuoli saa silloin narratiivisen edun.

Tästä juontui mieleeni, että jos puolustuksella on vain yksi uskottava tarina, se on uskottavampi. Näin jopa opetetaan eräissä retoriikan oppikirjoissa. On parempi istuttaa valamiehistön mieliin yksi vahva epäilys joka kaivertaa heitä. Jos epäilyksiä on useampia, ne jakavat niitä valamiehiä, jotka eivät haluaisi tuomita syytöntä. Liian laaja todistusaineisto hämmentää heitä. Vapauttavaa tuomiota harkitsevat eivät ole yhtä vahvassa rintamassa kuin jos vapauttavia seikkoja olisi vain yksi - kunhan se yksi todiste vain on riittävän järkeenkäypä.

Asiat on näytettävä toteen joko kuvalla tai tarinalla - mutta nykyään kuvasta on taas tullut paljon tarinaa epäluotettavampi.

Katso myös:
Osa 1:
2012/08/peripeli
Osa 2:
2016/03/peripeli-nakokulma-elaman-tarkoitukseen