Toiminnanohjauksen häiriö ja yksilökeskeinen yhteiskunta

Tiedän tarkalleen mikä on ongelma, mutta en pysty tekemään asialle mitään. Asia ei luultavasti muutu loputtomalla analysoimisella, mutta en mahda itselleni mitään. Se juuri on ongelma. Yritän, mutta en muutu.

Tilanne on se, että kirjoitan kaiken aikaa uutta, mutta en saa julkaistuksi. Jätän työn kesken, odottamaan tarkistusta, mutta seuraavana päivänä en palaa asiaan. Kai minä vain unohdan. Ei muistu mieleen. Innostun jostakin uudesta, mistä taas kirjoitan.

Ongelma ei ole se, että kirjoittaisin pelkkää paskaa. Enemänkin ongelma on, että minua ahdistavat kaikki ne paremmat tekstit, joita olen vuosien aikana kirjoittanut - ja joista en suurinta osaa ole koskaan julkaissut, tai tarjonnut julkaistavaksi. Ajattelen, että ne ovat liian hyviä jaettavaksi ilmaiseksi. Päätän tarjota niitä lehteen, koota kirjaksi, mutta sitten asia jää lojumaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut keskenjättämisestä, keskittymishäiriöstä, ADD:sta ja henkilöistä, joissa nämä taipumukset ilmenevät. Heistä yleensä ei tullut mitään. He eivät ratkaisseet ongelmaa elinaikanaan. Joku toinen kokosi heidän kirjallisesta jäämistöstään teoksen, joka sitten muodostui klassikoksi: Simone Weil, Kafka, C.S.Peirce, Sokrates - heitä riittää. He tiesivät ongelman, kirjoittivat siitä päiväkirjoissaan, kirjeissään, jopa novelleissaan, mutta he eivät voittaneet ongelmaa.

Luultavasti historian hämärään on jäänyt tuhansittain kirjailijoita ja ajattelijoita, joiden perikunta on vain hävittänyt heidän muistikirjansa tai ne ovat unohtuneet ullakolle, kunnes koko talo on painunut kasaan. Asia on jäänyt levälleen. Ei ole ollut suhteita. Ei ole ollut kärsivällistä lukijaa. Luultavimmin tekstejä olisi pitänyt toimittaa, tai kenties osa on ollut valmista sellaisenaan. Mutta kukaan ei ole jaksanut lukea tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Mitä enemmän tekstejä kertyy, sen vaikeammaksi ongelma muodostuu - mutta nyt minun ei ollut tarkoitus puhua mistään teksteistä, vaan elämästä laajemmin. Olen se kuka olen. Kirjoittamalla kirkastun vain omaksi ongelmaiseksi itsekseni.

Minulla on pitkäjänteisyyttä ja luja tahto, mutta ei kykyä järjestää asioita tärkeysjärjestykseen ja toimia sen mukaan.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ilmenee

Mainitsemani keskittymishäiriö itsessään tuottaa taidetta. Se näkyy taiteilijoiden elämässä, koska järkevä ihminen ei ryhtyisi taiteilijaksi. Hän asettaisi elämän perustarpeet taiteen edelle. Hän saattaisi kyetä myös luomaan taidetta, mutta ei pakkomielteisesti.

Greta Thunbergin asperger ja siihen liittyvä ehdottomuus eivät tulleet minulle uutena asiana. Kun opiskelin yliopistolla filosofiaa vuosituhannen alussa, olin hyvin kiinnostunut filosofien elämästä. Tiesin, että Sokrates puhui totta (tai ainakin lausui Trumpin lailla oman mielipiteensä), vaikka se ei aina ollut viisasta. Hän joi ennemmin myrkkymaljan kuin pyörsi sanansa. Tiesin, että Kant käveli autistisen kellontarkasti saman reitin joka päivä.

Sokrates ja Kant pärjäsivät, koska heillä oli apua. Tämän asian korostaminen usein unohtuu elämänkertureilta. Sokrates eli yliluokkalaisena yhteiskunnassa, joka perustui orjuuteen. Kantilla oli kamaripalvelija. He kumpikin olivat säätyläisiä. Vaikea elämä ja tietyt luonteenheikkoudet eivät siis yhdisty vain laiskoihin rääsyläisiin, joilta puuttuu tahdonvoimaa.

Äly tai vaikealle tehtävälle omistautuminen eivät määritä ihmisen pärjäämistä yhteiskunnassa. Shakin "maailmanmestari" tai ainakin 1800-luvun alkupuoliskon paras pelaaja Louis-Charles Mahe de La Bourdonnais kuoli rääsyläisenä Lontoossa vuonna 1840. Romantiikan aikakausi oli totisesti nimensä veroinen, sillä tarvittiin vahvaa ideologiaa ja paatosta, että taiteilija pysyi elossa jollain muullakin kuin leivällä. Useimmat tietenkään eivät siihen kyenneet. Aleksis Kivi, Edgar Allan Poe ja Henry Thoreau kuolivat pennittöminä. Kierkegaard kirjoitti valtavan tuotannon perintönsä turvin, kunnes rahat loppuivat ja siihen loppui myös elämä.

Järkevämpää olisi tietenkin tutkia menestyneempien kirjoittajien elämää, eikä velloa epäonnistujien kurjuudessa, mutta sitäkin minä olen tehnyt. En vain osaa muuttaa teoriaa käytännöksi.

Saatan joka aamu vannoa itselleni, että tänään tarjoan tekstejäni julkaistavaksi johonkin lehteen, mutta illalla huomaan, että asia ei ole edistynyt. Olen tehnyt kaikkea muuta, mutta en sitä, mitä oli tarkoitus.

Tähän liittyy prokrastinaatiota, mutta harvoin minulla on edes aikaa jahkailla ja lykätä aloittamista. Ennemmin tartun innokkaasti johonkin tehtävään, mutta se on satunnainen. Se voi olla jotain tärkeää tai sitten ei.

En tee niitä asioita, joita minua itseäni huvittaisi, sillä itse en ole asiasta päättämässä. Minulla on ollut jo vuosia tapana kirjoittaa listoja (jo ennen muoti-ilmiötä), joissa luettelen KIIREISET asiat, vähemmän kiireiset asiat sekä juttuja, joita pitäisi tehdä myöhemmin, esimerksi:

KIIREISIÄ:
- lähetä Kelan liite
- uusi kirjaston lainat
- laskuta kirjastoa esiintymisestä
- hae apurahaa
- syö jotain

VÄHEMMÄN KIIREISIÄ:
- varaa aika auton katsastukseen
- siivoa
- täydennä CV:tä
- valmistu maisteriksi

EHTII MYÖHEMMINKIN:
- kirjoita Pikkujättiläiseen
- tarjoa tekstejä lehtiin
- tee jotain mikä on kivaa

Joka kerta listojen kategoriat muuttuvat, samoin kuin visuaalinen asettelu. Perään saatan piirtää neliön, johon merkkaan ruksin, kun tehtävä on suoritettu, mutta suhtaudun siihen nykyään vähän nihkeämmin, kun se on kuulemma muotia.

On täysin satunnaista mihin tehtävään tartun. Se yleensä tapahtuu spontaanisti suuren innostumisen saattelemana. Päähäni voi iskea suuri inspiraatio liittyen laskujen maksamiseen, mutta homma on nopeasti ohi ja sitten minut valtaa outo tyhjyys.

Kirjoittaminen on mukavampaa, koska se on työ, joka ei koskaan lopu. Kirjoitan paljon, siivoan vähemmän. Varsin vähän teen mitään, mikä olisi perinteisessä mielessä kivaa.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ei ole ollut joskus ongelma

Toimeliaisuus on pienempi ongelma, jos se kohdistuu hyödyllisiin asioihin. Sittenkin se voi olla ongelma, joka rampauttaa koko elämän, jos energia ei kohdistu välttämättömiin ja kiireellisiin asioihin.

Hyödyllistä voi olla esimerkiksi tenniksen pelaaminen, kävely meren rannassa tai opiskeleminen. Ainakaan ne eivät ole niin haitallisia harrastuksia. Mutta ne muodostuvat ongelmaksi, jos ennemmin tekee terveellisiä ja kivoja juttuja kuin nukkuu, käy suihkussa tai maksaa vuokran.

Järkevä ihminen - tai kuka tahansa, jonka aivot toimivat edes kohtalaisesti - osaa erottaa välttämättömät asiat sekundaarisista: syö, nuku, peseydy, siivoa ja elätä itsesi.

Kun toiminnanohjaus reistailee, henkilö saattaa olla tuplasti muita ahkerampi kompensoidakseen puutteitaan, mutta hän vain syventää ongelmiaan. Hän ikään kuin rakentaa taloa, jossa on kahdeksan seinää, mutta ei kattoa. Neljää seinää riittäisi, jos olisi yksi katto.

Tällainen pakkomielteinen ja puuhakas käyttäytyminen ei välttämättä ole ollut ongelma suurperheissä ja kyläyhteisöissä. On syntynyt luontaista työnjakoa: joku on innokkaasti valmistanut ruokaa monta kattilallista, minkä ansiosta muiden ei ole tarvinnut nähdä sitä vaivaa.

Joku on voinut rakentaa vaikka sata seinää ja ikkunaa, kunhan toiset ovat tajunneet auttaa häntä ja asettaa päälle katon. Erimerkki on banaali, mutta lähempänä totuutta kuin uskoisit. Näin typerästi pakkomielteisen puuhakas ihminen voi käyttäytyä. Minä esimerkiksi olen kirjoittanut tuhat runoa ja sata novellia, tarjoamatta niitä mihinkään - ja joku toinen on saavuttanut paljon enemmän kirjoittamalla kymmenen novellia, joista viisi on julkaistu.

Yhteisöissä: työyhteisöissä, kylissä ja perheissä on riittänyt, että pienellä joukolla on järkeä päässään, tai ainakin kykyä toimia tärkeysjärjestysten mukaan. Muut ovat voineet seurata vaistojaan ja pakkomielteitään, tuottaen puuhakkuudellaan enemmän kuin tarvittaisiin. Sen on voinut myydä tai vaihtaa muiden yhteisöjen kanssa, kunhan porukassa on edes yksi joka sen osaa. Yksi on metsästänyt, toinen rakentanut, kolmas kokannut, neljäs siivonnut - ja jokainen on noudattanut vain luontoaan.

Nykyajan suurin haaste on, että meidän on jokaisen osattava aivan kaikkea, mutta se kaikki ei tule luonnostaan. On täytettävä lomakkeita, vastattava puheluihin, laskettava menoja, metsästettävä suurriistaa, korjattava auto, pestävä pyykkiä, täydennettävä ansioluetteloa ja ylläpidettävä somepresenssiä.

Ihmisestä ei kertakaikkiaan ole siihen. Siksi me tunnemme olomme niin kurjaksi. Jokainen päivä muistuttaa siitä kaikesta, missä me emme ole hyviä. Joudumme laatimaan listoja asioista, joita emme haluaisi tehdä. Ja listalle lopulta jäävät kummittelemaan juuri ne pahimmat asiat. Arki näyttäytyy kamalalta.

Jos henkilö A ei tykkää siivoamisesta, hänen on joka aamu katsottava sotkujaan ja tuijotettava tehtävälistaa, jossa lukee isolla lihavoituna SIIVOA!

Jos henkilö B ei tykkää ruoanlaitosta, hänen on nähtävä nälkää.

Olisi niin älyttömän helppoa, jos henkilö A ja B asuisivat yhdessä. A voisi laittaa ruokaa molemmille ja B voisi siivota molempien edestä. Kumpikin välttyisi siltä mitä inhoaa eniten. Ja kumpikin saisi onnistumisen kokemuksia, kun saisi tehdä enemmän sitä mitä osaa.

Tämä on perinteisen yhteisöllisyyden voimavara. Ja uskon, että tämä yksilön äärimmäinen vastuuttaminen on myös suurin yksittäinen syy sille, miksi ihmiset suurkaupungeissa, omissa yksiöissään, masentuvat ja kokevat niin paljon ahdistusta.

Itse esimerkiksi tarvitsisin kustannustoimittajan, joka lukisi tekstini ja osaisi sanoa mikä siitä on hyvää ja kelpaa julkaistavaksi. Pitäisi olla toinen ihminen tekemässä 5% siitä työstä, minkä olen itse tehnyt kirjoittaessani, minkä jälkeen 100% omasta työstäni ei menisi hukkaan.

Muutaman päivän työllä korjautuisi se tragedia, että vuosikymmenen työ ei olisi ollut turhaa.

Tilanne luultavammin vain pahentuu

Olen surulla katsellut suomalaisen koulujärjestelmän individualistista kehitystä. Opiskelijoilta vaaditaan yhä enemmän itseohjautuvuutta. On siirrytty luokattomaan lukioon ja purettu perinteiset aikataulut. On opiskelijasta itsestään kiinni tekeekö hän läksyjään. On opiskelijasta itsestään kiinni tuijottaako hän tunnilla älypuhelinta.

Ymmärrettävästi oppimistulokset romahtavat nopealla tahdilla. Ihmisten omalle vastuulle säilytetään koko elämä. Luultavasti siirrytään pian järjestelmään, jossa ei ole yhteistä ruokailua, eikä myöskään yhteistä koulurakennusta. Oppilaan on itse kehitettävä omasta päästään oppivelvollisuus ja opetussuunnitelma, koska hänellä on oltava se vapaus.

Se sopii ehkä joillekin, niille joilla on suunnaton taito elää pelossa ja kantaa huolta. Heidän "huolellisuutensa" on kymppi, eli he tekevät läksyt, koska osaavat kuvitella jonkin jumalaisen tarkkailijan tai koska heille on kotona opetettu kuria - tai koska heillä on itsekurin ja täsmällisyyden geeni.

Suuri enemmistö - ja etenkin me, joille asia on erityisen vaikea - elävät puolittaista elämää. On valmistuttu koulusta vain puolittain. On tehty puolet niistä asioista, joita päivän aikana piti. On siivottu puolet asunnosta. On syöty joka toinen päivä, nukuttu joka toinen yö. Ei ole mitään sosiaalisia tukirakenteita tai auttajia. Jokaisen pitää pärjätä omillaan. Täytyy joka kuukausi neuvotella uusiksi työsopimus, lähettää verokortit ja opetella ymmärtämään uusia laintulkintoja.

Työhön menee puolet päivästä ja toinen puoli menee sen asian kauhistelemiseen, että pitäisi täyttää sähköiset tuntilistat ja laskuttaa työnantajaa ja lähettää tiedot verottajalle, koska jokainen on nykyään yrittäjä.

Näinhän eivät tietenkään rikkaat elä, tai ole koskaan eläneet. Heillä on taloudenhoitajia, tilintarkastajia, kokkeja, sihteereitä, räätäleitä ja autonkuljettajia. Heidän elämänsä on hyvin tarkasti järjestettyä ja heidän työtehtävänsä ovat tarkasti rajatut. Kun köyhän täytyy osata sata eri taitoa, tehdä itse kaikki, rikkaalle riittää että hän osaa olla itsevarma. Se on tietenkin helppoa, kun ei ole muistutuksia epäonnistumisista. Voi ulkoistaa sen, mitä ei osaa.

Säntillisesti järjestäytynyt koululaitos ja työelämä ovat tarjonneet keskiluokille ne samat kavennetun elämän rakenteet, joista ankarat eliitit ovat aina hyötyneet. Ei ole ollut häiriötekijöitä. Esimerkiksi kouluun ei ole ennen saanut tuoda edes sarjakuvalehteä. Ja nyt jokaisella on käsissään keskittymiskyvyn tuhoava viihdekeskus.

Tilanne on oikeastaan aivan katastrofaalinen, mutta monet asiantuntijat eivät myönnä sitä ääneen. He eivät itse koe tilannetta ongelmaksi. Ehkä he eivät kärsi ongelmasta?

Ehkä asiantuntijat ovat valmistuneet koulusta ajallaan? Ehkä heillä on kyky tehdä ensin ne asiat, jotka vaativat kiireellistä toimeksipanoa? Kenties heitä ei siinä tapauksessa kannattaisi kuunnella. Tarkemman kuvauksen tulevaisuudesta voivat tarjota neuroottiset taiteilijat, joiden elämä häiriintyy pienistäkin virikkeitä ja jotka tuovat näkyviin herkkiä signaaleja ennen kuin täydellisesti romahtavat paineen alla.

Tämäkin on aihe, josta täytyisi kirjoittaa hallitummin, rauhallisemmin ja vakuuttavammalla sävyllä. Tämäkin on aihe, josta minun pitäisi kirjoittaa jonnekin muualle kuin Pikkujättiläiseen, mutta sitä päivää ei tule.

Adjektiivit ja luovien voimien tuomioistuin

Olikohan se lukion toisella, kun kirjoitin novellin, joka tuntui siihen astisen elämäni parhaalta. Se oli melkein yhtä hyvä kuin Kafkan novellit, tai itse asiassa jopa parempi, jos vertailukohdaksi otetaan Kafkan huonoimmat. Onhan myönnettävä, että edes parhaimpien kirjoittajien eräät kirjoitukset eivät olisi nähneet päivänvaloa - tai ainakaan niitä ei olisi käännetty muille kielille - ilman niitä onnistuneempia.

Nyt joka tapauksessa olin siinä pisteessä, jossa tarvittiin enää myöhempien huippusuoritusten tuomaa kuuluisuutta. Tässäkin tekstissä kenties tunnistettaisiin jokin päivä pilkahduksia siitä samasta neroudesta joka huippuunsa kehittyneenä mullisti maailman, tai ainakin pieniä osia jonkun sisäisestä maailmasta.

Teksti oli siis hyvä, mutta kaipasin varmuutta. Tarvitsin siis lukijoita. Ja niinpä seuraavana päivänä annoin ystäväni lukea novellin. Se ei ollut alkuunkaan jokapäiväistä.

Hän kaiketi piti tekstistä. Sen vaistosi hänen silmistään ja hymähdyksistä, joiden mukaan koetin mielessäni seurata hänen etenemistään tarinassa. Milloin kuuluisi yllättyä, milloin naurahtaa.

Luettuaan koko kirjoituksen hän kuitenkin yllätti minut, sillä hän painoi sormensa eräälle riville ja sanoi:
- Tähän kohtaan mielestäni sopisi paremmin jokin toinen adjektiivi... minkä sanottuaan hän mietti hetken, ja lausui lopuksi adjektiivin, mikä kieltämättä hitto vieköön oli parempi.

En oikein tiennyt piisikö minun harmistua vai ilostua hänen avuliaisuudestaan. Minua harmitti se, että hän sillä tavoin paljasti tekstini heikkouden ja osoitti paremmuutta adjektiivien valitsemisen taidossa. Mutta toisaalta hän tahtoi osallistua tekstin luomiseen juuri sen tähden, että tajusin sen arvon. Toisin sanoen hän janosi saada osan kunniasta. Tarkoittiko tämä sitä, että hän näki tekstin niin hyväksi, että tahtoi olla kerskumassa adjektiivillaan sitten kun novellini voittaisi pääpalkinnon?

Kiistatta hänen tarjoamansa adjektiivi oli parempi. alkuperäinen oli todella heikko, nyt kun asiaa tarkemmin mietti, mutta silti minua arvelutti vaihtaa sitä.

Pelkäsin, että jotkin korkeammat luovuuden voimat rankaisivat minua, jos teksti ei olisi sataprosenttisesti omani. Epäilin sitäkin, voisinko enää väittää sitä itse kirjoittamakseni. Se tuntuisi valheelliselta, jos ylpeilisin saavutuksellani. Minähän olin kirjoittanut tekstin, jossa vilisti kehno adjektiivi. Jos siitä ei sellaista löytyisi, ei se enää olisi sama teksti.

Yritin vaihtaa huonon adjektiivin tilalle toisen itse keksimäni. Keksin useita vaihtoehtoja, mutta yksikään ei ollut aivan niin istuva kuin se, jota ystäväni ehdotti. Jos päätyisin keskinkertaiseen sanaan, hän ehkä loukkaantuisi, koska ajattelisi minun tahallani välttelevän hänen ehdotustaan, mikä kaiken lisäksi oli totta.

Hädissäni koetin muuttaa koko virkkeen, jotta jokin toinen adjektiivisi kuulostaisi siinä komeammalta. Onnistuinkin, mutta sitten huomasin, että viereinen virke ei enää yhtä sujuvasti yhdistynyt siihen. Sitäkin täytyisi muuttaa. En ollut osannut kuvitella, että yksi adjektiivi voisi olla kuin talon kantava seinä, jota ilman koko katto romahtaa niskaa.

Aloin ymmärtää miksi Kafka kirjoitti joistain novelleista 20 versiota, eikä sittenkään tarjonnut niitä julkaistavaksi. Kenties Max Brod joutui samanlaisen moraalisen tunnemyrkyn kouriin yrittäessään vaihtaa adjektiivia ystävänsä jälkeensä jättämissä kirjoituksissa?

Pian olin yliviivannut tai alleviivannut puolet sivun tekstistä. Marginaalit olivat täynnä kysymysmerkkejä ja huutomerkkejä. Korjausmerkinnät levittyivät kuin ihottumana viereisille sivuille asti. Olin täydellisessä umpikujassa. Edessäni ei enää levittäytynyt novelli, vaan jonkinlainen mystinen koneisto täynnä johtoja ja rattaita. Hetkeä sitten koneisto oli jyskyttänyt tarinaa eteen päin kuin valtamerilaivan jättimäinen dieselmoottori, mutta nyt se oli vaiti kuin hylätty neuvostoaikainen ratapiha.

Minulla oli yksi varastettu adjektiivi, jonka ympärillä kaikki muu tuntui roskakirjallisuudelta. Ja roskakirjallisuutta sentään määritti se, että sillä oli lukijoita. Ja ne lukijat eivät olleet niin nuukia yhdestä adjektiivista. En osannut samaistua heihin. Olin tullut pisteeseen, josta ei enää päässyt edemmäs. Oli kirjoitettava uusi teksti. Ja uusi, ja uusi.

Ystäväni saattaisi tunnistaa saman adjektiivin toisesta tekstistä. Sana ei ollut kenenkään oma, mutta suotakoon hänelle se kunnia.

Profeetat katukuvassa

Tänä aamuna radiossa haastateltiin pöytälätkän ammattilaista, joka kesken kaiken alkoi puhua siitä, kuinka hänen näkemänsä ennustustuksen mukaan Jumala on päättänyt kurittaa Suomen kansaa tämän ylpeyksien tähden.

Eilen radiossa haastateltiin toista miestä, joka harrastuksista kysyttäessä kertoi saaneensa armolahjaksi kielillä puhumisen. Nyt en heitä huulta. Lama on tuonut profeetat katukuvaan.

Ajassamme ei riitä enää se, että passiivisesti jaetaan flaijereita ohikulkijoille. Torien laidalla repaleiset nuoret miehet huutavat tuomiopäivän ennustuksia. Ei ole harvinaista, jos täydessä ravintolassa joku huutaa täyteen ääneen: "Jumalan nimeen! Katukaa syntejänne! Herra armahtaa!"

Hänellä ei ole pommia. Hän ei ole terroristi. Tämä on arkipäivää.

Moni ei enää edes ylläty. Toiset eivät avaa silmiään, vaikka muutos on ollut raju ja nopea. Eriarvoisuus alkaa olla saavuttanut ajassamme absurdit mittasuhteet. Toisilla ei ole mitään ja toisilla on kaikki. Me emme hoitaneet lapsiperheiden velkaongelmia. Me emme ratkaisseet nuorisotyöttömyyttä tai löytäneet resursseja mielenterveyskuntoutukseen. Ongelmista vain lakattiin puhumasta, kun vastauksia ei löytynyt.

Nyt me kohtaamme seuraukset. Pitkäaikaistyöttömien silmissä etuoikeutetut, mistään muiden ongelmista tietämättömät hyväonniset elävät synnissä. Helsinki on Sodoma tai Gomorra, kenties pahempaakin.

Profeettojen mukaan ajat ovat vaikeat. Seitsemän vuoden niukkuus on ohitettu, mutta luvassa on vain seitsemän vuotta lisää. Raamatussa sentään luvataan, että seitsemän vuoden orjuuden jälkeen velallisen velka on kuitattu. Meidän laissamme ei ole pykäliä, joilla orjuus päättyisi, koska emme myönnä, että orjuutta ajassamme olisi. Silti sitä on, se on vain monimutkaisempaa, ja monimutkaisuudessaan julmaa. Orjat saavat kuulla omistajiltaan julistusta siitä, että he ovat tasa-arvoisia ja että heidän kahleensa ovat olemassa vain koska he itse ovat huonompia ihmisiä.

Me emme vain orjuuta ihmisiä ja kiellä, että he olisivat orjia. Lisäksi me syyllistämme heidät. Ei ihme, jos vanhatestamentillinen maailma tuntuu armollisemmalta.

Kun radiossa tai televisiossa muutama on ensin uskaltanut haastaa haastattelijan ja ohi aiheen alkanut puhua Jumalan rangaistuksesta, joka pian koittaa ylpeydessä ja synnissä elävälle maalle, niin esimerkin yllytyksestä muut seuraavat. He näkevät vihdoinkin edessään valon kajastuksen.

Kyse ei ole maahanmuuttajista, vaan kotoperäisistä valkoisista suomalaisista. Minäkin voisin olla yksi heistä, sillä elän jo viidettä vuotta peräkkäin köyhyysrajan alapuolella. Olen köyhyysrajan alapuolella, koska teen luovaa työtä, eli en nauti työttömyyden eduista. Jos en tekisi yhtään mitään, pääsisin köyhyysrajan tuntumaan. Tavallani minäkin siis jo olen hullu idealisti, kenties profeettojakin pelottavampi näky jonkun silmissä.

Pelkokotila valtayhteiskunnassamme on niin synkkä ja syvä, että eläminen ankarassa uskonnollisessa lahkossakin antaa jo enemmän lohtua. Viralliset talousasiantuntujat tai poliittiset johtajamme eivät lupaa vaikeassa asemassa oleville edes toivoa aikojen paranemisesta. Heillä ei ole visiota, joten suuntaa elämälle etsitään pyhistä kirjoituksista ja messiaanisilta hahmoilta.

Profeetat lupaavat yhtä lailla vaikeita aikoja, mutta he ovat saaneet takaisin armolahjansa. Heidän kokemansa hätä on ollut niin suuri, että he ovat vilpittömästi polvistuneet Herran edessä ja saaneet pyhän hengen kasteen. He puhuvat Jeesuksen rakkaudesta ja sisäisestä kirkkaudesta tavalla, joka on varsin vakuuttava.

Maamme bruttokansantuote on yhä turvallisen ylenpalttinen, mutta silti pitkään jatkunut armoton körttiläispolitiikka on kohdistunut kaikkein köyhimpiin ja ajanut kansalaiset niin ahtaalle, että sosiologien mukaan kansan henkinen hätä on jo verrattavissa 1800-luvun nälkävuosiin.

Nälkäiset profeetat ovat aivan eri tavalla karismaattisia kuin lihavien aikojen tekopyhät saarnaajat.

Linkki (aikamme ytimeen):
Räppäri Mikael Gabriel tatuoi putinin naaman jalkaansa (koska Putin lupaa taistella illuminatia vastaan.)

PS.
Myös ystäväni ja suuresti arvostamani hengellisen oman tien kulkija Markus Uku Laitinen, joka pitkään zeniä harrastettueen vaihtoi Hare Krishna -liikkeeseen, kirjoittaa blogissaan:

"Säälin itseäni ja muita ihmisiä, koska nyky-yhteiskunnan tila on hyvin surullinen."

http://markusukulaitinen.com/2016/02/02/toinen-mahdollisuus/

Vaikka vielä kymmen vuotta sitten meditaation harrastaminen oli kasvussa ja Dhara-forumilla käytiin hienoja keskusteluja, on nykyisessä suomalaisuudessa nähtävissä hyvin vähän mitään jälkeä hengellisten harjoitusten tuottamista ajattomista hyveistä: tyyneydestä, myötätunnosta, kärsivällisyydestä tai kauaskatseisuudesta. Monenlaisia omituisten poppakonstien tai kosmisten salaisuuksien nimessä rahastavia guruja nähdään kaiken maailman messuilla, mutta valtamediassa ei viisailla mystikoilla ole mitään asemaa.

Laman seurauksena talouspuhe saa elämässämme yhä suuremman jalansijan, vaikka yksi taantuman taustasyy on juuri se, että nykyään kaikkialla mietitään vain rahaa. Sellainen mielenmaisena ei tuota innovaatioita tai parempaa työrauhaa. Me emme luo laatua hätäisyydellä tai vellomalla kauhukuvitelmissa.

Samoin monet poliittiset liikkeet lupaavat tarjota nopeita lääkkeitä pelkotilaan, mutta ne saavat äänensä kuuluviin vain pelon lietsomisen kautta.

Mystiikka on todellisuudessa elämisen taidetta

Ihmistä eivät kannattele yhteiskunnan huipulla vain hänen taitonsa, vaan etupäässä sosiaaliset sopimukset; normit ja harhat. Jos kukaan haluaa vapautua harhoista, hänen täytyy olla hyvin etuoikeutettu ja ovela - tai vaihtoehtoisesti laskeutua kulttuurinsa pohjamutiin, luopua kaikesta vallasta ja kunniasta.

Mystiikan historia heijastelee yhä omana aikanamme näkyviä tieteen ongelmia. Tiede saa kyllä suunnata mielenkiintonsa elottomiin esineisiin, kasveihin tai eläimiin, mutta silloin jos tieteilijät liiaksi kiinnostuvat inhimillisestä käyttäytymisestä, heitä pilkallisesti nimitetään humanisteiksi ja pian heiltä kielletään kaikki taloudellinen apu.

Suurimmat humanistit ovat kutsuneet kanssaeläjiään apinoiksi jo vuosituhansia ennen perinnöllisyystieteilijöitä, mutta siitä ei suoda heille mitään kunniaa. Humanistin onkin oltava mielellään runoilija tai mystikko, jotta hän pääsisi rahattomuutensa häpeästä. Ihmisen on kaikkina aikoina lupa olla köyhä vain, jos hän on julistautunut hulluksi - eikä kukaan kuuntele hullua humanistia, mutta hullua runoilijaa joku saattaa kuunnellakin, ihan piruuttaan.

Mystikko parhaimmillaan olla yhtä hyvin perehtynyt tieteeseen kuin kunnioitetuimmat professorimme, mutta hän saa tuoda esille ajatuksia, joita edes professorin ei ole lupa ilmaista. Mystikko voi sanoa esimerkiksi näin:

"Kun Jumala näkee ihmisen olevan valmis, hän ei kiinnita huomiota siihen, mitä ihminen on aikaisemmin ollut. Jumala on nyt-hetkessä läsnä oleva Jumala." -Mestari Eckhart

Eikö olekin ihastuttava julkea väite!

- Ai miten niin julkea, sanoisi joku toinen, - Tuohan on yksistään lupaus armollisuudesta ja anteeksiaanosta! 

- Armollisuudesta? ihmettelisi kolmas. 

- Niin juuri, armollisuudesta, toistaisi edellinen - Voimme olla miten syntisiä tahansa, mutta Jumalan edessä olemme kaikista synneistämme puhtaita.´ 

- Mutta eihän tuossa sellaista sanota. Tuossahan väitetään, ettei Jumala antaisi armoa minun tohtorinväitöskirjalleni tai laskisi miten paljon minulle on ehtinyt kertyä eläkettä niiltä vuosilta, kun olin toimitusjohtajana. En minä sellaista Jumala hyväksy, jolla on muistihäiriö! Kyllä Jumalan sietäisi muistaa minun aiemmat saavutukseni, sillä niiden perusteellahan minun palkkanikin määräytyy.

Mystikon sanat ovat vaarallisia, koska todellisuus on kavala etenkin niille, joille on kertynyt paljon yhteiskunnallista hyvää. Kristinuskon Jumala on leimallisesti köyhien ja kapinallisten Jumala, jota etuoikeutut syystäkin vieroksuvat. Aetelma oli sama jo Jeesuksen aikoihin, kun fariseukset tahtoivat teloittaa hänet sosialistina, joka lupasi tasa-arvoa tulevassa valtakunnassa.

Itse en tässä kirjoituksessa esiinny mystikkona, sillä en kätke ajatuksiani vertauskuviin. Tahdon täysin avoimmesti ilmaista, että sekä rikkaat että köyhät löytävät hyvin pienellä vaivalla itselleen mieluisan fantasian, jonka lupaukset määrittyvät heidän erilaisista tarpeistaan käsin. Jumalamme voi yhtä hyvin kadehtia tai mässäillä kanssamme, sillä Raamattu on näkökulmien aarreaitta, kenties maailman ensimmäinen täyden valikoiman supermarket.

Mestari Eckhart oli huimapäinen ja pelasi suurella riskillä vihjatessaan, että todellisen kristityn tulisi ennemmin huomioida läheistensä kuin Jumalansa tarpeet. Jos lähimmäisten etu sitä vaati, oli luovuttava jopa siitä lohduttavasta mielikuvasta, että Jumala oli valinnut meidät tekemään hänen pyhää työtään.

Paskat Jumala ketään oli valinnut. Ihmiset vain hybriksen vallassa kuvittelivat olevansa muita parempia ja tietävänsä mikä on Jumalan tahto. Hän sanoessaan Eckhart ei puhunut vain papistosta, vaan myös profeetoista, pyhimyksistä ja itsestään.

Mestari Eckhartille Jumalan sana ei ilmennyt käytännön kehoituksina. Jumalan sana oli se, mikä jäi jäljelle, kun ihmisten puheista poistettiin heidän illuusionsa.

"Saatat nyt kysyä, milloin ihmisellä on oikeanlainen tahto? Tahto on silloin eheä ja oikeanlainen, kun se on irti itsekkyyden siteistä" 

- Mestari Eckhart: Sielun syvyys (suomentanut Kai Pihlajamaa)

sekä:

"Meidän on opittava murtautumaan läpi asioista ja tavoittamaan niissä Jumala."

Tällainen mystinen asenne edellyttää melko paljon modernia itsereflektiivisyyttä sekä vallitsevan tapakulttuurin dekonstruoimista. Tavallaan Eckhart on sukua myös zenbuddhalaisille tai fenomenologeille, koska hän kehottaa meitä etsimään Jumalan yhteyttä nykyhetkestä.

Mystikoille "outside-the-box"-ajattelu ei tuoda erityisiä vaikeuksia, koska he elävät laatikoiden ulkopuolella.

Kiinnostavampaa on se kuinka mystinen asenne tuomitaan kaikkina aikoina vaikeaksi. Eihän siinä ole mitään vaikeaa. Miltei jokaisen mystikon keskeiset väittämät voi asettaa loogisen tarkastelun kohteeksi, eikä niissä ole mitään paradoksaalista.

Outside-the-box -ajattelun voisi ehkä kääntää yksinkertaisesti sitoutumattomuudeksi. Ihminen osaa lähes luonnostaan nähdä asiat kirkkaammassa valossa, jos kysymyksen ja hänen itsensä välillä ei ole eturistiriitoja.

Ajattelumme ristiriidat ovat lähes aina eturistiriitoja. Lapset osaavat siksikin jo ajatella luovemmin, ettei heillä ole valtaa. He eivät ole oman asemansa turmelemia.

Eckhart on sanonut:

"Jumala on valo kaikissa asioissa."

Pikkujättiläinen kääntää sen muotoon:

"Osattomuus on valo kaikissa asioissa."

Tietenkin ihmiselle voi jäädä vielä kaiken köyhyydenkin keskellä kimaltelevaksi omaisuudeksi turhan korkea käsitys omasta itsestään. Vaikka Pikkujättiläinen kiistämättä edustaa Suomen tämän hetken parasta esseistiikkaa, on minunkin hyvä meditoida näiden Eckhartin sanojen äärellä:

"Päästäkäämme ensin irti itsestämme, niin luovumme samalla aivan kaikesta. Totisesti, vaikka joku luopuisi kuningaskunnasta tai koko maailmasta, mutta pitäisi silti kiinni itsestään, hän ei olisi luopunut vielä mistään."