Sieravuoren lavarunofestivaali 3.-4.elokuuta, sekä höpinää aiheesta

Pikkujättiläinen on edelleen jäänyt vähälle huomiolle, kun olen keskittynyt seuraavan runokirjan, romaanin sekä Kevätpörriäis-kollaasien kirjoittamiseen. Olen myös mietiskellyt varsin synkästi filosofian mahdollisuuksia (kun sen asema on niin marginaalinen), mutta sellaisten mietelmien purkamisen aika tulee myöhemmin.

Lavarunouden saralla tapahtuu kesällä paljon uutta, jännää ja vallankumouksellista. Ensinnäkin Helsinki Poetry Connection järjestää heinäkuun alussa kahden viikon lavarunokiertueen, jonka ajankohdista ja paikkakunnista julkaisen pian tarkempaa tietoa. Olen kiertueella mukana viikon päivät.

Porukan sisällä olemme unelmoineet tällaisesta projektista vuosia, ja nyt se toteutuu! Retkeä myös dokumentoidaan, ja siitä ilmestyy jossakin vaiheessa dokumenttivideo.

HPC:n kiertue starttaa Heinolasta heinäkuun alussa, mutta lisäksi elokuun alussa järjestetään Eurassa laatuaan ensimmäinen pelkästään lavarunoudelle omistautunut kesäfestivaali:
https://www.tiketti.fi/Sieravuoren-Lavarunofestivaali

Mukana on niin kovia tyyppejä, että uskallan varmuudella sanoa, että Sieravuorella tullaan näkemään jotain ihan unohtumatonta. Olen kovassa seurassa, ja julisteeseen painetuista nimistä omani on aika varmuudella se vähiten nimekkäin.

Fiilis on loistava. Saan esiintyä paineetta, ja on kaikki mahdollisuudet yllättää yleisö positiivisesti. Minulla on nykyään vahva luottamus siihen, että kun yleisö on iso, on minun helpompi pistää kaikki peliin. Mitä enemmän jännittää, sen paremmin se menee. Ja onneksi ei ole kyse kilpailusta, jossa täytyisi käyttää aika tehokkaasti ja laskelmoiden. Saa vapautuneesti nauttia kaikkien muiden esityksestä. Yleensä uusien yleisöjen edessä (ja vähemmän traditionaalisissa puitteissa) koen olevani parhaassa elementissäni. Uskallan olla itsevarmasti ujo, uljaasti outo tai häpeilemättä tavanomainen, mistä muodostuu monien runojeni sielunmaisema. Uusien yleisöjen edessä minun on helpompi myös antaa itselleni lupa keskittyä testattuun Greatest Hits -materiaaliin, kun yleensä Open Mic -illoissa luen lähinnä uusia tekstejä kokeilumielessä.

Jos samoja tekstejä lukee monta kertaa lyhyessä ajassa, niihin voi tympääntyä syvästi. Ymmärrän näyttelijöiden ja muusikkojen turhautumista, jos pitää vetää sama show päivästä toiseen. Mutta sitä en ymmärrä, miten he sen pystyvät tekemään. Kai sitä on vain kyettävä sisäistämään, että uudelle yleisölle tarina on ennenkuulematon, ja kokemus ennenkokematon. On oltava taito samaistua läsnäolevaan yleisön tunteisiin, eikä omaan asemaan lavastetun illuusion toteuttajana. Ei voi olla itsekeskeinen, tai sitten on oltava todella vahvat rutiinit.

Suorastaan omituista on miten paljon nykyään nautin esiintymisestä. En ole sillä tavalla julkisuuden henkilö, että kukaan odottaisi minulta mitään ihmeellistä. Siinä tilanteessa on helppo yllättää. (Nimikin on riittävän tavallinen, ettei se jää kenenkään mieleen.)

Tekstejä löytyy nykyään kaikkiin mielialoihin, joten saan olla sillä tavalla aito. Jos fiilis on surumielinen, saan esittää surullisia tai nostalgisia, jopa traagisiakin tekstejä. Kun aikoinaan otin osaa Poetry Slam -kisoihin, olin ehkä liiankin analyyttisesti miettinyt mitä tulen esittämään, eikä 3 minuutissa oikeastaan ehdi sanoa paljoakaan. Kilpailutilanteita myös jännitin ihan eri tavalla, kun kisoja oli aikoinaan vain kerran vuodessa, ja tuntui, että tässäkö tämä nyt oli, vuosi aikaa seuraavaan tapahtumaan. Ja nykyään Helsigissä on useita lavarunotapahtumia kuukaudessa.

Parasta on, kun saa esiintyä rauhassa ilman tiukkaa aikarajoitusta, ja voi lukea ne tekstit, joihin sillä hetkellä uskoo. Enkä olisi niin varma siitä, millaisen tekstin haluan kussakin fiiliksessä lukea, ellen olisi vuosien ajan käynyt kuukausittain Open Mic-klubeilla testaamassa materiaalia. Elävän yleisön reaktioista oppii valtavan paljon. Oppii siitä tekstistä,kuten myös kaikkien muiden esittämistä teksteistä, kun ensin opettelee kuuntelemaan. Ja kun tekstin lukee ääneen, huomaa konkreettisesti onko kirjoitus sellaista, että siihen syvästi uskoo. Silloin sen vasta tuntee. Monesti koen lavalla, että sanat ovat vääriä, jolloin ne voi korvata toisilla; niitä on liikaa, jolloin voi karsia; tai rytmi ei toimi, jolloin tekstiä voi järjestää uudelleen. Mutta hienoa on etenkin se, kun huomaa kirjoittaneensa ihan täyttä bullshittiä, jossa vain koettaa huijata muita tai itseään. Siltähän ei voi välttyä.

PS.
Jos poliittisia höpinöitä on ikävä, olen kirjoittanut niistä aiheista Uusi Suomi -blogia, kun siellä on kohtalaisen helppo herättää keskustelua:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

Urheilijat kuolevat aina nuorena

Miksi urheilu on kaikessa parempaa kuin taide? Miksi urheilulla on enemmän harrastajia? Miksi siinä liikkuu enemmän rahaa?

Iltapäivälehdissä on urheiluliite, mutta ei kulttuuriliitettä. Jääkiekkohalli on rakennettu ensin jääkiekkoa ja vasta sitten kulttuuritapahtumia varten. Olympialaisten katsojamääriä voidaan mitata miljardeissa. Kansainvälisissä tennisturnauksissa jaetaan kuuhausittain suurempia palkkiota kuin koskaan Nobel-voittajille.

Minuakin kuohuttaa se, jos Pekka Himanen saa 700.000 euroa, mutta Roger Federer voi tienata saman summan Grand Slamin hävitystä välieräottelusta. Hänen ei tarvitse luvata yhteiskunnalle mitään vastineeksi.

Yritän miettiä kysymystä pelkästään sosiaalisten rakenteiden kautta – en siis aio käsitellä arvoja tai asenteita, enkä esittää väitteitä absoluuttisesta paremmuudesta.

On aika itsestään selvää, että suurempi harrastajamäärä ja suuremmat yleisöt johtavat suurempaan medianäkyvyyteen, mikä puolestaan johtaa suurempiin mainosrahoihin ja kilpailupalkintoihin. Mutta mistä kaikki alkaa? Kouluissa opetetaan äidinkieltä huomattavasti enemmän kuin liikuntaa. Kansainväliset urheilukisat ovat vain reilut sata vuotta vanha ilmiö – ja jo nyt niiden ympärillä pyörii bisnes, jonka kohtuullisuus on karannut kaiken järkeilyn ulottumattomiin.

Urheilu-ura on lyhyt – ja mitä sen jälkeen?

Urheilijat siirtyvät eläkkeelle nuorena. Sen jälkeen he eivät eläköidy, vaan usein saavuttavat melko hyvän aseman yhteiskunnassa. Toisinaan entiset urheilijat siirtyvät politiikkaan ja liike-elämään jo 30-vuotiaana. Samalla he vievät sinne omat arvostuksensa lajia kohtaan, ja rakentavat kytköksiä puolueiden ja urheiluseurojen välille.

Suurissa urheiluorganisaatiossa syntyy erilaisia ikäkerrostumia, joissa vanhemmat urheilijat valmentavat tai tukevat taloudellisesti nuorempia. Tällaista ei taiteissa juurikaan tapahdu, koska taiteen tekemistä voi jatkaa lähes hamaan tappiin.

Random-kaavio

Yleensä kirjailijat ja kuvataiteilijat alkavat saavuttaa kiinnostavan taitotason ja löytää oman tyylinsä vasta siinä iässä, kun urheilijat jo siirtyvät toisiin virkoihin. Kunnioitetut mestarit eivät siirry syrjään ja aja lajin yhteisiä etuja, vaan he jatkavat loppuun asti individualistista kilpailua toisiaan vastaan

Mitä jos Sofi Oksanen lopettaisi nyt kirjoittamisen ja siirtyisi muihin töihin? Mitä jos yhteiskunnassa olisi kymmenittäin osaavia lobbareita ja agentteja, jotka kouluttaisivat nuorempiaan, ylläpitäisivät paikallisia järjestöjä ja markkinoisivat alansa uusia tähtiä - ja kaikki he olisivat ex-taiteilijoita? Kirjallisten piirien yhteiskunnallinen vaikutusvalta voisi lisääntyä, kun tärkeissä viroissa toimisi enemmän kirjallisuuden puolestapuhujia. Nyt vain Jari Tervo toimii televisiomooseksena Lauantai-illan Ministeriössä, mutta hänkään ei ole lopettanut kirjoittamista... eikä lopeta, ennen kuin saavuttaa luvatun Finlandiansa.

Varhainen eläköityminen pätee kuitenkin vain urheilijoihin, eikä se asia tule muuttumaan. Toki joillakin aloilla (kuten klassinen musiikki) koulutetaan paljon taiteilijoita, ja osasta sitten tulee opettajia ja yhdistysosaajia.

Kansainvälinen vertailu on helpompaa

Urheilu on suurempi bisnes myös siksi, että kansallisten urheilutulosten keskinäinen vertailu on helppoa. Jos joku hyppää Kalevan kisoissa pituutta 9 metriä, voimme olettaa, että hän voi tehdä saman myös MM-kisoissa. Ainakin me haluamme nähdä hänet MM-kisoissa.

Kirjallisuus on sikäli kaikkein eristynein taidemuoto, ettei vieraskielisestä kirjasta ymmärrä välttämättä hölkäsen pöläystä. Kuvataiteista ja musiikista sentään tajuaa jotain, vaikka kulttuurit eroaisivat suuresti. Kirjailija tavallaan joutuu oman kielensä vangiksi, ellei joku toinen näe suurta vaivaa hänen teostensa kääntämiseksi.

Urheilu on ylivoimainen ymmärrettävyydessä ja vertailtavuudessa. Kansainvälisiä kilpailuja järjestettäessä ei ole yleensä mitään kielimuuria. Näemme ilman selostajaakin, kuka teki maalin tai saapui maaliin ensimmäisenä. Kisat ovat universaali tapahtuma ja sitä kautta pärjäämiseen liittyy kansallisia etuja. Kaikki tämä kasvattaa media-arvoa ja houkuttelee paikalle isot rahat.

Suuremmat kansalliset panokset

Urheilu mahdollistaa hyvin poikkeuksellisia yhteisöllisyyden kokemuksia ja vanvistaa kansallista itsetuntoa. Urheilu onkin ehkä tärkein nationalismin liittolainen, vaikka myös kulttuurin piirissä puhutaan kansallismyönteisyydestä ja kansallisten arvojen korostamisesta.

Jo paikallisen II divarin joukkueen ottelussa yleisölle tarjoutuu mahdollisuus kannustaa omia ja tulla osaksi suurempaa kokonaisuutta. Vastaavaa hurmaa ja kansallistuntoa on Suomessa liittynyt taiteisiin lähinnä vain sen yhden kerran, kun Lordi voitti euroviisut.

Suomi on uusi maailmanmestari, maailmanmestari!

On ilmiselvää, että tällä osa-alueella urheilu voi kevyesti perustella kansalaisille ja päättäjille sen, miksi valtion tulisi tukea sitä verorahoin... ja kaikki alkaa kansainvälisesti ymmärrettävästä kielestä.

Joukkueen sisälle mahtuu myös yksilö

Joukkuelajit ovat kiinnostavampia myös muista syistä kuin siksi, että ne edustavat jotakin kaupunkia tai kansaa. Joukkueet sisältävät myös yksilöitä. Voi kannattaa ennemmin Messia tai Barcelonaa, ihan kummin päin haluaa – voi jopa vihata Cristiano Ronaldoa ja silti samaan aikaan kannattaa Real Madridia.

The Beatles on kaikkien aikojen suurin bändi ehkä siksi, että se tarjosi faneilleen laajan kokoelman erilaisia yksilöitä. Ei ollut pelkästään kyse Beatlesien fanittamisesta, vaan poliittisen John Lennonin, valaistuneen George Harrisonin tai mukavan tavallisen Ringo Starin kannattamisesta. (Kuka ties joku on joskus kannattanut myös Paul McCartney'ta? Onhan Mikki Hiirelläkin fanikuntansa.)

Nuorten on helpompi fanittaa bändejä, koska kavereiden kanssa voi silti olla erimielinen siitä, kuka bändin jäsenistä on suosikein.

Ehkä krjailijoiden tai kuvataiteilijoiden tulisi perustaa joukkueita? Ai niin, sehän on jo kerran tapahtunutkin – Tulenkantajat on ainakin historiassa esitetty eräänlaisena bändinä. Se tekee heti koko jutusta vähän kiinnostavamman. Kuinka siistiä olisi ollut elää silloin japäästä näkemään koko porukan yhtä aikaa jonkun kotibileissä! Mihinkäs minä laitoinkaan sen minun aikakoneeni?!

Myös eräässä toistaiseksi mainitsemattomassa taidelajissa syntyy bändejä, nimittäin sketsihuumorissa. Monty Python oli tiimi – ja samoin Marx-veljekset, Kummeli jne. Studio Julmahuvin näyttelijät muistetaan yhä kollektiivin edustajina.

Säännöllisyys

Urheilukilpailut järjestetään melko usein ja säännöllisesti. On helpompi muodostaa rutiineja harrastamiseen ja kilpailujen seuraamiseen, kun jatkuvasti laji muistuttaa olemassaolostaan. Kilpailukaudessa on pitkäjänteisyyttä ja esimerkiksi jääkiekkojoukkueen kausilipusta voi joutua maksamaan tuhansia. Laji vaatii sitoutumista ja pienemmistäkin pääsylipputuloista kertyy kauden aikana iso rahasumma.

Säännöllisyys helpottaa myös toimittajien työtä, kun työnsä ja elämänsä voi rytmittää. Rahasta ei tarvitse ahdistua, kun myös urheilijoiden ja lajin parissa työskentelevien toimitsijoiden tulot ja menot ovat säännöllisemmät.

Kirjailijan on vaikea pitää yllä julkaisutahtia joka kuukausi. Ehkä vain lyhyet sarjakuvat, kuten Fingerpori, voivat olla samalla tavoin säännöllistä ja jatkuvaa.

Btw. oletko koskaan ajatellut, että Fingerpori on kansallisaatetta nostattamaan luotu brändi, mistä kielii alkuosa FINgerpori.

Nimi vihjaa Talvisodan henkeen myös liittämällä Suomen ja Saksan samaan rintamaan ja soittamalla porilaisten marssia: FIN + GER + Pori = isänmaallinen sarjakuva.

Kilpailun avoimmuus

Runokilpailuun lähetetään tekstejä - ja sitten puoen vuoden kuluttua joku julistaa kuka voitti ja ketkä saivat kunniamaininnan. Kilpailussa ei ole minkäänlaista avoimmuutta. Lukijat voivat ehkä verrata kärkiryhmän keskinäisiä eroja, mutta kaikki valintametodit ja välivaiheet jäävät pimentoon.

Urheilussa tällaista kabinettien sisällä tapahtuvaa päätöksentekoa ei koskaan sallittaisi - eikä myöskään näin pitkää viivettä suorituksen ja arvioinnin välillä. Urheiluyleisö on saapunut paikalle, koska se haluaa nähdä reilun ja avoimen mittelön, jossa kilpailijat asettuvat samalle viivalle.

Runokilpailut täytyisi päivittää nykyaikaan ottamalla mallia laulukilpailuista. Idols, X-Factor ja Voice perustuvat kaikki siihen, että kilpailija kävelee lavalle ja sen jälkeen tuomaristo kertoo hänelle suorat sanat. Yleisö saa myös nähdä sen suorituksen, johon kritiikki perustuu. Kierroksia on useita, kilpailijan on kyettävä kehittymään sarjan aikana, voitettava puolelleen sekä tuomaristo että yleisö.

Runokilpailusta tulisi reilumpi, avoimempi ja kiinnostavampi, jos ensin suoritettaisiin karsinta - kaikki runot olisivat kaikkien nähtävissä ja tuomaristo perustelisi kantansa. Ei siihen tarvittaisi edes televisio-ohjelmaa. Internetissä tämä kaikki olisi nykyään täysin mahdollista toteuttaa. Yleisön kiinnostus lisääntyisi ja sen vuoksi kannattaisi myös nähdä enemmän vaivaa.

Finaalissa kohtaisivat tuomariston ja yleisön suosikit. Tässä vaiheessa jokaisen täytyisi vastata syntyneisiin odotuksiin ja esitellä uusia runoja. Kilpailuun osallistuneet häviäjät tietäisivät, missä vaiheessa he putosivat: alkukarsinnoissa, semifinaaleissa - vaiko ihan loppusuoralla. He kuulisivat mikä heidän runoistaan teki huonoja tai tavanomaisia. Kilpailijat myös näkisivät millaisia runoja kisaan osallistuu, mikä on yleinen taso - mitkä tyylit ovat eniten edustettuina... eli miksi jonkun väitetty omaperäisyys on oikeutettua.

Jos avoimmuuteen saataisiin tehtyä korjauksia, olen varma siitä, että runous otettaisiin vakavammin. Nyt suuri yleisö ei voi muuta kuin ihmetellä, että miksi heidän kaveriensa - tai heidän omien runojensa - sijaan voittajaksi päätyi joku outo tyyppi, jonka teksteistä he eivät tajua mitään.

 

Uheilusaavutusten suuruus helppo ymmärtää. Voit itse mennä pituushyppypaikalle, nostaa riman 2 metriin ja ällistellä, että kuinka helvetissä tuosta voi joku ponnistaa yli???

Muusikkojen sorminäppäryyttä ja tulkinnan väkevyyttä voit ällistettä siten, että istut pianon ääreen ja yrität soittaa tietyn kappaleen tekemättä virhettä.

Runouden ja kuvataiteiden saavutuksia on hankala käsittää. Ne tuntuvat epäreiluilta. Ne suorastaan herättävät vihaa, koska joku on vain sotkenut jotain värejä taululle ja herättänyt tietyissä piireissä suuren kunnioituksen. Avoimmuuden lisääminen voisi muuttaa kaiken. Tarvitaan enemmän televisosta tuttuja neljän hengen tuomaristoja, jotka selittävät miksi he tykkäsivät jonkun julkkiksen tanssiliikkeistä tai jonkun leipomasta crem brulee'stä.

Kuvataiteissa ja runoudessa ei liiku rahaa, koska lajit ovat sulkeneet itsensä muun yhteiskunnan ulkopuolelle. Lajit tuntuvat elitistisiltä, koska päätökset tehdään piilossa. Joskus tuntuu, että kyse on miltei noituudesta ja vihastuttavista salaseuroista.

Taiteen historiallinen taakka

Hyötyykö urheilu siitä, että sen traditio on verrattaen nuori? Ovatko juniorit realistisempia unelmoidessaan menestyksestä kovan harjoittelun kautta? Nuoret wannabetaiteilijat lähinnä vain ryyppäävät ja sekoilevat, kunnes lopulta mitään läpimurtoa ei tapahdu.

Kirjallisuutta haittaavat monet siihen liitetyt legendat. Nerouden oletetaan syntyvän ikään kuin tyhjästä, synnynnäisesti – kun kuitenkin parhaat teokset ovat vuosien kehittymisen ja pitkäjänteisen työn tuosta.

Nuoret urheilijat voivat mitata taitojaan monella eri junioriasteella. Varhainen menestys kannustaa ja silti tulee heti selväksi, ettei voittaminen tapahdu itsestään. B-junnujen ja A-junnujen kautta voi tavoitella yhä korkeamaa suoritustasoa - ja koko ajan on kiire!

Kirjailija vain yhtäkkiä voittaa jonkun kilpailun tai saa teoksensa julkaistuksi. Ei ole mitään väliportaita, jotka kertoisivat missä mennään - kuinka kaukana on seuraava etappi ja lopullinen läpimurto. On vaikea saada ketään kertomaan mitä pitäisi muuttaa tai kuinka paljon pitäisi tehdä työtä. Niinpä nuorten kirjoittajien työskentely on hyvin summittaista ja satunnaista. Usein motivaatiota pitää yllä vain se, että on jonkinlaista synnynnäistä taipumusta maanisuuteen.

Urheilijan on helppo mitata tuloskuntoaan: tietää millä tasolla mennään suhteessa muihin ja kuinka nopeaa kehitys on ollut - onko mitään järkeä jatkaa?

Lopuksi:

Jotta kirjallisuudessa nuorten kehitystä voitaisiin paremmin edistää ja jotta laji voisi lisätä kiinnostavuuttaan ja vaikutusvaltaansa urheilun lailla, siihen täytyisi kai jotenkin ympätä lisää ryhmähenkeä, säännöllisyyttä, avoimmuutta, kansainvälisyyttä, nationalistisia intressejä ja kytköksiä liike-elämään.

Yksi tapa säännöllisyyden lisäämiseksi olisi kilpailukalenterin tiukentaminen. Ei siis enää myyttejä luovia suuria runokilpailuja silloin tällöin, vaan joka kuukausi pieniä kilpailuja, jotka motivoisivat harrastajia pitämään yllä työtahtia. Tarjottaisiin eri tasoisia osakilpailuja, joissa pärjäämällä saisi paikan finaalissa? 

Poetry Slamissa, eli runopuulaakissa (nimi on totta kai lainattu urheilusta) tätä tapahtuukin jo – ja samaten uudessa Season Slamissa, jota tästä keväästä alkaen järjestetään Helsingissä neljä kertaa vuodessa:

HPC esittaa: Helsinki-Season-Slam 

Tervetuloa yrittämään! Jos ei vielä ensi keväällä niin ehkä sitten kesällä tai syksyllä!

Kokeellinen runous, osa 3

Edellisen kirjoituksen jälkeen mieleeni muistui monia Kiiltomadon keskusteluja, joita käytiin foorumin anonyymeinä ja villinä vuosina. Jotkut kirjailijat kuulemma kirjoittivat useammalla nimimerkillä ja loivat yksinään keskusteluja niiden välille - kun taas joidenkin nimimerkkien takana oli useampien henkilöiden kollektiivi.

Ne olivat taianomaisia aikoja itselleni, koska muutoin en olisi voinut kuvitellakaan, että väittelisin (2001 asuin Haminassa ja 2002-03 Kauniaisissa) Tapani Kinnusen, Pauliina Haasjoen, Kirsti Ellilän ja monien muiden ympäri Suomea asuvien oikeiden kirjailijoiden kanssa. Harmi ettei niitä keskusteluja enää pääse tutkailemaan, kun Kiiltomatoon asetettiin ensin liiallisen trollaamisen takia kirjautumispakko ja sitten myöhemmin se muuttui asteittain pelkäksi kritiikki-palvelimeksi - tosin Suomen parhaaksi sellaiseksi.


UUDET PAIKKAKUNNAT OVAT KOKEILU JO SINÄNSÄ

Olen kasvanut Lappeenrannan Joutsenon-kaupunginosassa ja vähän päälle 20-vuotiaana suhtautumiseni Helsingin tai Turun meininkiin oli aika erilainen. Minua ylipäänsä ahdisti olla liian pitkään kaupungissa - pidin helsinkiläisiä kopeina ja ylimielisinä. Kesäisin kaipasin Saimaan rannalle. Ikävöin hiljaisuutta ja hitaampaa elämänmenoa. Viikonloppuisin matkustin kotiin tapaamaan kavereitani. Olin onnellinen, kun sain ekana yliopistovuonna asuinpaikan Kauniaisista, sillä muuten olisin saattanut angstailla jossain Itä-Helsingin opiskelijaslummissa.

Kiiltomadossa kritisoin runouden turkukeskeisyyttä ja helsinkikeskeisyyttä 90-luvulla. Suurin ongelma oli mielestäni se, ettei maaseudun ja pienten kaupunkien runoilijoilla ollut juurikaan mahdollisuuksia päästä julkisuuteen - ja sitä myöten kirjoittaa auki pikkupaikkakuntien ihmisten vaiettu elämä. Maailman paras elokuva tuohon aikaan oli mielestäni Luukas Moodyssonin F*cking Åmål, koska se tuntui olevan ainoa minkäänlainen yritys taistella Tokion, New Yorkin ja Pariisin mahtavuutta vastaan.

Ymmärrän yhä edelleenkin perussuomalaisten vitutusta siltä osin, että maaseutu esitetään maamme valtamedioissa lähinnä vain ankeitten uutisten kautta. Pikkupaikkakunta pääsee lööppeihin, jos siellä tapahtuu rasistisia rikoksia, auto-onnettomuus tai syntyy kaksipäinen vasikka. Vaikka joku kuvaisi runossaan kuinka hienosti kokemuksiaan pellon laidalla, se harvoin kiinnostaa suurten kaupunkien runopiirejä.

Nyt kun muistelen kulunutta vuosikymmentä niin voin nähdä miten johdonmukaisesti olen - lähes tiedostamatta koko asiaa - seurannut Kiiltomadossa 2001-2003 asettamaani tavoitetta. Suurin unelmani oli, että muuallakin Suomessa tapahtuisi jotakin ja että muuallakin annettaisiin lahjakkaille ihmisille mahdollisuus - ja poetry slam oli täydellinen ilmiö tähän tarkoitukseen. On ilmeistä että halusin mukaan.

Osallistuin slämeihin Helsingin karsinnoissa 2003 ja vaikka en heti voittanutkaan niin pääsin kuitenkin Turun finaaliin. Sittemmin olen käynyt finaaleissa myös Kuopiossa ja Kotkassa - ja tavannut runoilijoita Oulusta, Lahdesta, Tampereelta ja Jyväskylästä.

En usko että slam antaa ihan oikeaa kuvaa maamme runouden tyypeistä ja tyyleistä. Lavalle valikoituvat ja siellä pärjäävät vähän erilaiset temperamentit. Kaikilla ei ole pokkaa osallistua ja tulkita tekstiä sillä voimalla jonka se ansaitsisi. Myöskään baariyleisöstä valikoitu raati ei aina tajua kaikkien tekstien jujua. Pisteet saattavat erota hyvinkin radikaalisti ja usein voittajaksi valikoituu hyvä esiintyjä, jonka tekstit ovat sopivanlainen ketään ärsyttämätön kompromissi. Olen nähnyt monien hienojen tekstien tuhoutuvan joko runoilijan omaan ujoon muminaan tai tuomareiden ymmärtämättömyyteen - mutta slameissä onkin hienointa se, että siellä saa halutessaan huutaa buuata myös tuomareille - ja runoilijaa voi käydä erikseen jututtamassa väliajalla.


MUOVIN KUKKIA URBAANIN SELVIYTYMISEN KOKEILUNA

Kirjoittamieni runojen pinnan alta löytyy hyvinkin kokeellisia pyrkimyksiä. Olen halunnut löytää keinoja, jolla kaupunki avautuisi maaseutulaiselle tai toisin päin. Ennen Muovin kukkia, vuosina 2002-2007 tein kolmekin eri runokäsikirjoitusta, joista eniten on jäänyt kaivelemaan Lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa, toiselta nimeltään Hiidenkirnu. Olen säännöllisesti esittänyt kokoelman runoja ja haluaisin vieläkin julkaista sen jossakin muodossa. Saa nähdä keksinkö jotain ratkaisua.

Lainatut kumisaappaa lonksuvat jalassa(2006) on nimensä mukaisesti runollinen matka syrjäseutusuomen jalanjäljissä. Kokoelman runoissa nostalgisoidaan järvenrantamökkejä, hyttysiä ja lannan tuoksua. Mielestäni löysin hyvän balanssin vilpittömyyden ja ironian välillä ja ihmettelin miksei mikään kustantamo tarttunut siihen. Uskon että se olisi runokirjaksi myynyt ihan kiitettävästi - mutta sehän ei ole päätarkoitus runojen julkaisemisessa.

Muovin kukkia oli vasta myöhempi yritykseni löytää yhdistävä näkökulma urbaanin ja agraarin välille. Kirjoitin runoja tällä kertaa Helsingistä, mutta pienen, yksinäisen ja ahdistuneen ihmisen silmin. En väitä, että näkökulma olisi yhtään sen onnistuneempi - todennäköisesti vain ehdin kehittyä kirjoittajana niin että sain sen paremmin toimimaan. Päädyin tekemään juuri sitä mitä olin vastustanut, eli pömpöttämään Helsingin asemaa ainoana relevanttin runoilemisen aiheena.

Asuinhan nyt Helsingissä, eli miksi en kirjoittaisi siitä? Minkä lisäksi olin pieni, yksinäinen ja ahdistunut.


INTERNET YHDISTÄÄ

Suomen paras julkaisematon runoilija asuu Kokkolassa. Tiedän sen, koska seuraan mitä internetissä tapahtuu. Nykyään runous ei ole enää niin helsinkikeskeistä, koska siitä on tullut internetkeskeistä.

Internetistä voi löytää samanmielisiä uusia kavereita, mutta kaikkein tärkeintä on se että internetistä kohtaa myös erimielisiä tuntemattomia.

Kuvitellaan pikkupaikkakunnan runoilija, jota kaverit ymmärtävät, mutta jonka runoille kustantamot kaukana Helsingissä eivät lämpene. Hänkin tarvitsisi tiukkaa palautetta kehittyäkseen kirjoittajana.

Ainahan kaverit ymmärtävät. Heillä on samat taustatiedot, samat puheenaiheet, sama puhetapa ja yhteinen kokemusmaailma. Totta kai pienen paikkakunnan kaveriporukka tahtoisi korottaa jalustalle henkilön, joka tulkitsee heidän tunteitaan.

Mutta valitettavasti vain suuren kaupungin pienellä kaveriporukalla on suoria yhteyksiä kustantajiin ja he tulkitsevat kustannusliikkeille likeisiä tunteita.

Runoilijoiden kaveripiirit... valtaisa ongelma. Kukapa ei olisi jäävi sanomaan yhtään mitään kenenkään runoista, kun kaikki istuvat perjantaisin saman tuopin ympärillä ja päivittävät iPhonella Facebook-statuksiaan niin että ne hauskasti rimmaavat keskenään.

Julkaisseen runoilijan pitäisi tarkoituksellisesti muuttaa Pihtiputaalle tai Kiteelle kuvatakseen todellisen suomalaisen elämän sisältöjä - ottaa etäisyyttä kaikkiin kehuskelijoihin ja koko siihen elämäntapaan, joka ajaa kirjoittamaan vain kirjoittamisesta ja runoilemaan vain runoteknisiä kokeiluja.


EI-KOKEELLISUUDESTA

Kokeilullisuudestaan huolimatta - tai juuri sen tähden - runoudesta on tullut hyvin itseriittoinen diskurssi. Mistä kokeellinen runoilija runoilee? Mitä hän yrittää ilmaista? Yleisen tulkinnan mukaan Esim. Esa ja Teksas, Sakset ovat runokirjoja, jotka tahtoivat sanoa: näinkin voi kirjoittaa! Tämäkin voi olla runoutta!

Niin kai. Mutta samaan aikaan vaietaan niin monesta ei-kirjallisesta aiheesta, että se tekee kipeää. Kokeilu tahtoo epäsuorasti sanoa että äidinkielessä on jotain vialla. Jokainen parisuhteessa elävä tietää, että pelkkä "keskustelun" nostaminen keskustelun aiheeksi tarkoittaa, että nyt tulee moitteita.

Kielen voi myös häivyttää niin että muut aiheet pääsevät esiin. Parhaimmillaan ei-kikkaileva kieli on niin sujuvaa, että kielen olemassaoloa pistä merkille. Omien ihanteitteni runokirja olisi sellainen, jota lukiessaan ei edes huomaisi sanoja ja lauseita. Kirjasta vain välittyisi juttujen ja ilmiöiden sellaisuus.