tiistai 28. syyskuuta 2010

Onnenmaa

Eräällä junamatkallaan Monsieur Plume pohti mihin hän on elämässään matkalla?
Onneen? Niin kyllä. Onni oli hänen tavoitteensa elämässä, mutta mistä hän saattaisi ostaa lipun onneen, yhtä helposti kuin hän juuri oli ostanut lipun Keuruulle?

Mitä hän tarvitsisi päästäkseen onnen tilaan? Herra Plume oli aina ajatellut, että jos hän sijoittaisi aikaansa koulutukseen, perheeseen, terveyteen ja omakotitaloon, onni tulisi kaupanpäällisenä.
Niin juuri. Kaiken tämän hän hankkisi ensin ja vasta sitten hän sallisi itselleen luvan olla onnellinen.

Mutta hetkinen? Mitä hän oli juuri sanonut? Niinkö se menikin? Oliko hän juuri kieltänyt itseään vielä olemasta onnellinen - vain, jotta saisi enemmän motivaatiota työhön ja elämässä menestymiseen.
Hetkinen totisesti! Sehän tarkoitti, että hänellä itsellään oli kaiken aikaa ollut päätösvalta onneen. Ikänsä hän oli juossut ties minkä tehtävän perässä ja ajatellut onnen olevan aina seuraavan nurkan takana. Ja koko sen ajan hän itse oli huijannut itseltään onnen - vain, jotta saisi tehdyksi enemmän turhia ja epämukavia asioita.

Oliko hänellä valta? Mitä jos hän sallisi itselleen - ihan kokeilumielessä - pienen onnen hetken, ilman että se olisi minkäänlainen palkkio tai pakollinen lepohetki kahden urakan välissä. Kyllä. Sitä teoriaa täytyi testata heti paikalla. Tänään Herra Plume hetkeksi unohtaisi pakottavan tarpeensa menestyä ja kokeilisi miltä tuntui olla onnellinen.

Näin. Nyt se oli päällä. Onni. Ja se tuntuikin heti ihan hyvältä. Junan ikkunasta ohitse soljuva maisema näytti oikein kunnolliselta ja taivas oli kauniisti täynnä pilvirepaleita.

Hän nousi paikaltaan ja lähti vähän jaloittelemaan onnessaan. Junan käytävät olivat kapeat ja tukkoisat, ravintolavaunussa oli pitkä jono - mutta oikeastaan aika kului rattoisasti, kun oli onni päällä, eikä tarvinnut irvistellä kummemman elämän puolesta.

Herra Plume yritti keskustella muiden matkustajien kanssa, mutta huomasi oudon ilmiön. Kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut hänen mielipiteistään tai huomioistaan. Ikään kuin ihmiset olisivat eläneet toisessa todellisuudessa ja heidän välilleen olisi laskeutunut sumea lasiseinä.

Hän ei ollut arvannut, että Onnessa voisi olla näin yksinäistä. Hän itse hyväksyi onnellisesti kaiken mitä tapahtui, mutta muut kulkivat Kiireessä, Pelossa, Ärtymysessä. He puhuivat Kiireen ja Pelon ja Ärtymyksen kieltä - eivätkä he ymmärtäneet miten joku toinen ei saattanut ymmärtää heidän huolenaiheitaan ja maailmaansa kohdistamia moitteita.

Herra Plume alkoi jo vähän ahdistua Onni-kokemuksestaan. Hän yritti jakaa onneaan koskevat oivallukset muille, mutta he vain työnsivät hänet loitommalle. Tuntui, että he olisivat suorastaan kammonneet onnea ja pelänneet saavansa tartunnan.

Se oli sinänsä järkevä reaktio, päätteli herra Plume, sillä hän ei ollut vielä antanut ahdistuksensa voittaa ja onnen tilassa hän otti vastaan kaikki asiat sellaisina kuin ne olivat. Ihmiset olivat kuten hän ennen: he olivat asettaneet itselleen tiettyjä tavoitteita, tiettyjä ihanteita - ja koska ne eivät vielä olleet toteutuneet, he pitivät kiirettä, puristivat hammasta, torjuivat onnen kuin se olisi jokin tauti, joka uhkasi saattaa heidän pitkäkestoisen urakkansa ennenaikaiseen päätökseen, pilaisi kaiken, ennen kuin he olisivat yltäneet tavoitteeseensa kurjuuden kannuksin.

Ja kun he joskus saivat yhden askareen täyttymään, he asettivat itselleen toisen. Mikään ei riittänyt heille niin kauan kuin he vain jaksoivat kieltää itseltään täyttymyksen. Ja siinä tilassaan he olivat toimeliaita, puuskuttivat kuin veturit kohti jotain asemaa, joka ei koskaan tulisi - mutta joka oli kaiken aikaa kohta tuloillaan. He olivat jatkuvassa viimeisen ponnistuksen tilassa, väänsivät ja väkersivät kuin hullut.

Nyt herra Plume ei enää kestänyt. Onni oli aikeissa tehdä hänet hulluksi! Hänen täytyi saada kahvia ja nopeasti. Miksei jono edennyt. Vitun huonot järjestelyt. Miksi nämä ihmiset matelivat. Mitä he tahtoivat! Ansaitsiko heistä kukaan kahvinsa ennen häntä?! Miksi nämä käytävät olivat niin saatanan kapeita. Vitun rautatieyhtiöt ja niiden idioottimainen logistiikka.

Silloin joku kosketti häntä olkapäästä. Se oli mies, jolle hän oli aiemmin yrittänyt puhua, mutta joka ei ollut kuunnellut häntä. Nyt mies hymyili ystävällisesti:

- Ymmärrän tarkalleen miltä tuntuu, mies sanoi. - Tämä jonottaminen on ihan sietämätöntä. Nykyajan junamatkan on ihan perseestä. Ota tuosta.

Mies ojensi hänelle pientä jaloviinapulloa, jonka oli kaivanut povitaskustaan. Herra Plume tarttui pulloon ja otti pitkän kulauksen.
- Kiitos. Tilataanko oluet?, hän kysyi. - että menisi matka rattoisammin.
- Otetaan toki, vastasi mies. - Onneen on vielä matkaa.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Lasikenkä, osa 2

Linnassa oli tungosta. Kuninkaan miehet olivat vierailleet kaikissa kaupungeissa ja tuoneet mukanaan jokaisen nuoren naisen, jonka jalkaterä oli oikean mallinen. Tyttöjä oli satoja ja nyt täytyi selvittää kuka heistä oli todellinen prinsessa.

Jonottamista kesti tuntikausia ja sillä aikaa Tuhkimon sisarpuolta alkoi heikottaa. Hän oli menettänyt paljon verta ja riiputti päätään voimattomana. Varpaita viilentävä jää oli sulanut, ja lihakimpaleet näyttivät jo pelottavan harmailta. Jono ei edennyt, joten lopulta sisko tuupertui ja hänet kannettiin paareilla ensiapuun.

Pussi jäi hoitajille, ja Tuhkimo piteli sormissaan enää pientä paperilappua, johon oli painettu kolminumeroinen luku. Viimein hänen numeronsa kuulutettiin, ja hän tuli käytävään, jonka molemmat seinät olivat täynnä pukuhuoneita. Siellä hänen tuli sovittaa ylleen juhlamekkoa, jota sitäkin löytyi vain yhtä kokoa.

Puku istui, joten Tuhkimolle annettiin myös uusi pari lasikenkiä ja hänet johdatettiin ulos käytävän toisesta päähän. Ovelta avautui näyttämö, ja sillä jokaisen kokelaan täytyi kävellä edestakaisin horjumatta.

Näyttämön edessä istui kolme tuomaria pöytiensä takana.
”No, näytä meille mitä osaat” sanoi äreän näköinen mies brittiaksentilla.
”En minä osaa kuin siivota”, Tuhkimo vastasi.
”Osaatko laulaa?” kysyi toinen tuomareista.
”En minä tiedä. Minä olen vasta neljätoista”, Tuhkimo soperteli itku kurkussa.
”Antakaa sille luuta. Katsotaan mihin se pystyy”, kehotti naistuomari.
”Näetkö lattiassa tähden? Mene seisomaan sen päälle ja aloita.”

Tuhkimo totteli käskyä. Hän alkoi lakaista lattiaa ja lauloi samalla haikeaa tuutulaulua, jota hänen äitinsä oli aina iltaisin laulanut, ennen kuin oli kuollut rintasyöpään.

”Aika kliseistä Disney-matskua”, kommentoi äreä miestuomari.
”Mutta kuitenkin aika herttainen tyttö”, sanoi toinen miestuomari, joka eleistään päätellen ei ollut aktiivinen osapuoli verhojen sulkeuduttua.
”Ääni on kouluttamaton, mutta laulussa on herkkää tunnetta”, nainen puolusti.
”No menköön tällä kertaa. Onneksi olkoon! Sinä olet jatkossa!”

Tuhkimo oli nyt päässyt viimeiselle kierrokselle. Hänet puettiin uimapukuun, ja hänen rintaansa kiinnitettiin halpa paperinen ruusuke, jossa oli numero ”9”. Sen jälkeen muut osanottajat kutsuttiin lavalle ja kaikki kymmenen tyttöä seisoivat rinnakkain uimapuvuissa ja korkkareissa.

Salin suuret ovet avautuivat ja sisään astui finninaamainen teinipoika. Hän näytti vähän hemmotellulta, neuroottisemmalta versiolta Harry Potterista. Nörttipoika käveli lavan eteen ja katsoi ylös. Hän osoitti Tuhkimoa ja sanoi:
”Valitsen tuon.”

Tuhkimon sydän pomppasi kurkkuun. Hän ei tiennyt mitä kaikesta ajatella. Oliko hän iloinen vai yhä enemmän kauhuissaan kaikesta?

Prinssi tuijotti häntä kuumeisesti, mutta sitten pojan katse herpaantui ja siirtyi Tuhkimosta vasemmalle. Sitten oikealle. Poika kohotti sormensa.
”Ja tuon.”
”Ja tuon myös…”
”Hitto, minä otan ne kaikki”, poika julisti.
”Erinomainen valinta, teidän korkeutenne”, sanoi hovimestari. Siinä valossa näytti erehdyttävästi siltä kuin hovimestari olisi Michael Caine, Tuhkimon äitipuolen suosikkinäyttelijä. ”Kerrassaan erinomainen valinta.”

maanantai 20. syyskuuta 2010

Lasikenkä

Pöly kohosi ilmaan ja ikkunalasit helisivät, kun kuninkaan sotilaat ratsastivat läpi kylän ja kuuluttivat suurta uutista kaikille alamaisille. Nuori prinssi etsi itselleen morsianta ja virka kuuluisi sille tytölle, jonka jalkaan lasinen kenkä istui. Ei hätää: jokainen neito kyllä vuorollaan ehtisi sovittaa.

Tuhkimon sisaret kirkuivat korviasärkevästi ja syöksyivät jonon kärkeen. Myös Tuhkimo itse ehti paikalle ensimmäisten joukossa, sillä äitipuolensa käskystä hän oli koko varhaisen aamun ryöminyt kadulla katukiviä kiillottamassa.

Vanhin sisarista riuhtaisi kengän virkailijan kädestä ja yritti kammeta sitä jalkaansa. Kenkä oli ainakin viisi numeroa liian pieni ja muodoiltaan periksi antamaton. Siskopuoli oli kuitenkin päättäväinen ja hetkeäkään epäröimättä hän nipsaisi leathermänillä irti muutaman varpaansa ja vuoli vielä kantapäästä pois kovat nahat.
"Pistetään ne jäihin niin lekuri ompelee illalla takaisin", hän mutisi. "Käyhän Tuhkimo-kulta hakemassa pakkasesta pari jääpalaa."

Tuhkimo piteli nyt sylissään minigrip-pussia, jossa vaaleanpunaisessa jäämurskassa killuivat hänen sisarensa varpaat. Sillä aikaa hän seurasi kuinka toinen sisko tehtävästään suoriutuisi.

Jälkimmäinen sisarpuolista oli kauniimpi ja sirompi, mutta hänellä oli aina ollut veren näkemisen kanssa ongelmia. Hän oli kasvoiltaan aivan vihreänkalpea ja koetti olla vilkaisematta koko lasikenkää, koska sen läpi kuulsivat yhä vanhemman sisaren veri ja nahanriekaleet. Kenkä olisi ehkä istunut, mutta sitä ennen pikkusisko oksensi kuuluvasti ja lyyhistyi maahan tiedottomana.

Seuraavaksi tuli Tuhkimon vuoro. Hän poimi lasikengän käteensä ja käänsi sen ympäri, jolla edes suurin osa verestä ja oksennuksesta valuisi ulos. Heikkohermoinen pikkusisko oli sinä aamuna syönyt suuren lautasellisen tahmeaa kaurapuuroa, ja nyt hänen vatsansa sisältö oli tunkeutunut sitkeästi kengän kovaan kaarikäytävään: koko sisällön näki selkeästi, sillä hieno kristalli ei peittänyt mitään näkymästä.

Tuhkimo nieli kauhuntunteensa ja sujautti jalkansa nopeasti sisälle lasikenkään. Varpaidensa välissä hän tunsi paakkuuntuneen veren ja limaiset kaurahiutaleet, mutta taisteli kuvotusta vastaan ja osoitti tuomareiden edessä, että hänellä riitti pokkaa vaikka prinsessaksi asti.

Virallisten sääntöjen mukaan kenkä oli puhunut - ja sekä Tuhkimo että vanhempi sisarpuolista hyväksyttäisiin jatkoon. Heidät nostettiin rattaille ja kyyditettiin kuninkaalliseen haastatteluun.

Kärrynpenkillä istuessaan Tuhkimo yhä puristi sormissaan hyistä pakastepussia, jossa irtonaiset varpaat kotoisasti loikoilivat viileässä hauteessaan.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Prinsessasatu

Sinä yönä oli kirkas täysikuu, eikä kuningas saanut nukutuksi. Hän päätti hakea itselleen kupin lämmintä kaakaota tai lehmuksenkukka-teetä. Hän pelkäsi kutsua palvelusväkeä, koska varoi herättämästä kuningatarta.

Kuningas hiipi linnan hämärällä käytävällä ja huomasi, että prinsessan huoneesta kajasti valoa. Hän koputti ovelle ja löysi tyttarensä työpöydän äärestä kirjoittamasta päiväkirjaansa.

- Etkö saa unta, kysyi kuningas.
- En, vastasi prinsessä äreästi ja jatkoi kirjoittamista.

- Häiritseekö sinuakin kuutamo?, kysyi isä.
- Ei, vastasi prinsessa.

- Onko patja liian kova?
- Ei.

- Mikä on hätänä? Ei kai vaan ole se aika kuukaudesta?
- Ei, vastasi prinsessa. - Jätä minut rauhaan, et kumminkaan ymmärtäisi.

- Sano nyt vaan. Minä lupaan kuunnella. Kirjoitatko rakkauskirjettä jollekin ihanalle prinssille.

- En. En. En, vastasi prinsessa. - Mutta jos välttämättä tahdot tietää niin laadin säätykokoukselle kirjelmää.
- Ahaa, siis kumminkin kirjoitat kirjettä?

- Tämä on enemmänkin ohjelmanjulistus. Siinä vastataan talonpoikien hätään. On pakko tehdä nopeasti uudistuksia maan omistusta koskevaan lakiin, jotta välttyisimme siltä, että viime vuoden nälänhätä toistuisi.

- Haen keittiöstä kaakaota, sanoi kuningas. - Haluatko, että tuon sinullekin kupillisen.
- Ei kiitos, vastasi prinsessa tylysti. - En ihan oikeasti halua ummistaa silmiäni ennen kuin tämä on tehty.
- Entä lehmuksenkukkateetä?
- Isä, kuuntelisitko kerrankin. Jos emme nopeasti reagoi kriisiin, on edessä mellakoita ja mahdollinen kansannousu. Pian joku aatelisherra vaistoaa tilaisuutensa ja yrittää päästä armeijan ja kansan suosioon. Jos niin käy, saattaa meitä kohdata täysimittainen vallankaappaus.

- Omalla kohdallani lehmuksenkukka aina toimii super-hyvin, pohti kuningas. Hän istahti prinsessan sängylle ja mutisi: - Aika kova patja. Käsken palvelijoita heti tuomaan pehmeämmän.
- Meidän täytyisi myöntää ahkerille torppareille mahdollisuus työnsä avulla lunastaa itselleen se maa jota he viljelevät. Tällöin he olisivat motivoituneempia tuottamaan paremman sadon, kunnostamaan aitat ja muut rakennukset. Nyt kaikki pyrkimys lisätä tuotantoa on yhdentekevää, kun viljelijöillä ei käytännössä ole mitään omistusoikeuksia työnsä tuloksiin.

- Itselläni on sellainen mahtava niskan mukaan muotoutuva tyyny. Patjakaan ei saisi olla liian pehmeä, ettei selkä tule kipeäksi. Muista, että jos syöt sängyssä niin lakanoihin jää muruja ja se tuntuu ikävältä. Nyt lähden keittämään sitä kaakaota, hyvää yötä oma kultapuppelini!