Itsekkyyden vaikeudesta

Haluan kirjoittaa asiasta, joka ansaitsisi laajemman käsittelyn. Laajahko avautuminen on nytkin luvassa, mutta ei riittävän hieno ja harkittu, sillä aihe on tärkeä. Ainakin itse koen, että tähän kysymykseen kiteytyy omassa elämässäni paljon ahdistusta. (Tämä liittyy jossain määrin myös edellisen julkaisuni teemaan, eli elämänhallinnan ongelmiin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa.)

Ensimmäinen asia on yleinen itsekkyyden vaikeus. Väittämä saattaa aluksi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni ihmisen on yleensä erittäin vaikea olla itsekäs, eli huolissaan omasta hyvinvoinnistaan.
Monikaan ei esimerkiksi pukeudu hienosti itseään varten, vain tunteakseen itsensä voimalliseksi. Varmasti jotkut tekevät niin, mutta eivät useimmat. Myöskään ihmiset harvoin valmistavat itselleen hienoja ateroita, vain nautiskellakseen, tai avaavat hienoja viinejä juodakseen he yksin. Varmasti jotkut tekevät näin, mutta yleensä se vaiva nähdään vain jos tulee vieraita.

Ihminen harvoin kuntoilee, syö hyvin, siivoaa ja peseytyy itseään varten. Me toisin sanoen kannamme huolta itsestämme toisia varten. Kun tämän ymmärtää niin se mullistaa koko käsityksen ihmisen itsekkyydestä.

Tämä selittää myös paljon nykyajan ahdistuksesta ja pahoinvoinnista. Kun ihmiset eristetään kaupungeissa yksiöön, he eivät osaa olla itsekkäitä. He eivät kuntoile, syö terveellisesti tai käy edes suihkussa, ellei ole tarkoitus lähteä ihmisten ilmoille, missä täytyy olla reipas ja onnellinen muiden mieliksi.

Hymy suuntautuu ulospäin, vaikka se tuottaa myös sisäistä iloa. Hymy on kohdistettu muille. Samoin nauru, samoin itku. Jos kukaan ei ole näkemässä kyyneliä, jää vain häilyvä toivo enkelistä, joka olisi vartiovuorossa. Ihmistä suojelee ajatus siitä, että joku on läsnä ja tuon toisen voi tehdä iloiseksi sillä, että on armelias itselleen. Muutoin on miltei mahdotonta olla itselleen hyvä.

Itsekkyyden sijasta ihmisellä on voimakas sisäänrakennettu tarve olla huolissaan muista ihmisistä. Kun ihmisiä asuu saman katon alla ja he ovat hyvissä väleissä keskenään, he huomauttelevat toisilleen, joskus julmastikin, miten pitäisi tehdä sitä ja tätä: käydä parturissa, keventää vyötäröä, lopettaa tupakointi ja syödä enemmän tuoreita marjoja. Sehän on ihana asia, että huomautellaan.
Jos vieras ihminen kadulla huomauttaa jostakin ulkonäköön liittyvästä, syntyy syvä suru siitä, ettei kotona ole ketään niin rakasta ja läheistä, että hän huomauttelisi. On kamalaa, kun tärkeä asia jää kadunkulkijoiden, laupiaiden samarialaisten vastuulle.

Kun ihmisellä on työpaikka, hän yrittää olla kunnossa ollakseen muille hyödyksi. Kun hänellä on lapsia, hän pitää huolta itsestään heitä varten. Ihminen ei ole itsekäs, hän on pikemminkin perhekeskeinen, heimokeskeinen. Hän tahtoo olla osaava ja terve, jotta ei olisi muille vaivaksi, vaan tuottaisi heille iloa. Onhan tällaisen toiminnan taustalla tietenkin itsesuojeluvaisto, mutta se vaisto uinailee, jos ihmisen on kannettava vastuu itsestään, vain oman onnensa tähden.

Näkisin että tämä pätee useimpien kohdalla. Poikkeuksia toki on, mutta puhe ihmisen yleisestä itsekeskeisyydestä on puppua. Ilmiö on ehkä historiassa vieras, sillä sen todella näkee ilmentyvän vasta, kun ihmiset eristetään toisistaan ja heidän tulee aika olla itsekeskeisiä aamusta iltaan. Se ei yllättäen synny luonnostaan. Itsekkyys vaatii erityistä ponnistelua, opiskeluakin, eikä ehkä sittenkään onnistu kaikilta.

En tiedä onko tämä uusi havainto, mutta mielestäni nykyajan suuri virheoletus (joka usein liitetään kapitalismiin) on se, että keskivertoihmisen oletetaan olevan itsekäs. Ja kun hän kaikkien oletusten vastaisesti ei osaa, tuntee hän siitäkin huonoa omaatuntoa ja itsetunto romahtaa aina vain syvemmälle.

Usein kysytään: "Miksi tuo ihminen ei kanna itsestään huolta?" Mielestäni kysymys on absurdi. Ei tietenkään. Sehän olisi täysin luonnotonta. Apinakin poimii kirppuja ennemmin kaverinsa selästä kuin omastaan.

Meillä on kirjoja, elokuvia ja musiikkia sitä varten, että voisimme myötäelää toisten iloja ja suruja. Ja jokaisen suuren tarinan tärkein käänne on se hetki, jolloin sankari epäonnistuu itsekkyydessä.
Hänelle tarjotaan tilaisuutta ajatella pelkästään itseään, mutta hän ei osaa. Me näemme että hän on heikko. Sankari on niin heikko, että kuuntelee vaistoaan ja toimii epäitsekkäästi. Se ei yllätä ketään. Se ei ole yllättävä käänne. Yllättävää on se, että me julkisesti oletamme ihmisestä jotain vastakkaista.

Vastuu kaiken osaamisesta

Aloitin sanomalla: ensinnäkin... Toiseksi tähän kuvioon liittyy nykyään laaja vastuu kaiken osaamisesta. Olen vuosikausia laatinut listoja asioista joita täytyisi hoitaa - jo ennen kuin puhuttiin "bujoilusta", ja minusta alkaa tuntua siltä, että tällainen tehtävälistojen tehtailu on pahinta myrkkyä itsearvostukselle. Listalle nimittäin aina jäävät kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi ne tehtävät, joita vähiten osaa ja vähiten tekisi mieli hoitaa. Tämän seurauksena tuijottaa aina vain omia puutteitaan ja saa muistutuksen siitä, miten arjen täyttävät epämieluisat tehtävät. Samaan aikaan unohtaa, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi, kun ne asiat pyyhitään yli.

Pitäisi ennemmin pyyhkiä yli ne asiat joita ei ole saanut aikaiseksi, mutta alleviivata ja ympyröidä kaikki se, mikä on saatettu loppuun. Sellainen lista kohottaisi mieltä, eikä tuottaisi ahdistusta.

Kaiken osaaminen liittyy myös yhteisöllisyyden hajoamiseen. Kun kaikkea täytyisi nykyään  jokaisen ihmisen hallita - nykyään kun yhä useampi asuu yksin - saa toistuvasti muistutuksia osaamattomuudestaan ja tahdonvoimansa heikkoudesta. Ne asiat kun tuppaavat olemaan näkyvillä ja levällään, joita ei ole tehty - ja saavutukset puolestaan ovat siisteissä kansioissa, piilossa katseilta. Arki on oman taitamattomuuden tuijottamista. Jos ei osaa korjata jotain konetta, sen romua tuijotellaan päivät pitkät. Jos ei tykkää pyykkaamisesta, pyykit rönsyilevät yli korista ja pitkin lattioita. Jos on ruokaa jäänyt syömättä, ne täyttävät jääkaapin ja muistuttavat ylitetyistä päivämääristä. Kaikki mitä vähiten haluaisi nähdä ja ajatella on lähimpänä naaman edessä. Onko sitten mikään ihme, jos tekee mieli paeta someen ja peittää näkymä älypuhelimella?

Jos taas mietitään vanhaa köyhää ja kurjaa maailmaa, jossa oli yhteisöjä, riitoja, nalkutusta ja yhteenottoja, oli siellä myös sopimuksia siitä, mitä kukakin saa tai joutuu tekemään. Ei välttämättä joutunut kantamaan huonoa omaatuntoa ihan kaikesta. Kodin tekemättömät asiat oli pilkottu lohkoiksi ja itse kullakin oli joku siipale ongelmista, joista hän joutui vastaamaan. Murheita oli määrällisesti vähemmän. Sen pystyi vielä hallitsemaan, ei ollut jatkuvaa nimetöntä ahdistusta siitä, että maailma kaatuu päälle, mutta sen lisäksi myös arki.

Kaikkea oli vähemmän, koska elämä jaettiin. Leipä jaettiin, työt jaettiin. Jokaiselle jäi muruja. Se usein tehtiin pakosta, mutta sitä vähää osasi pitää koossa ja arvostaa. Ja ennen kaikkea valveillaoloaika kohdistui tärkeiden pakollisten asioiden hoitamiseen. Ihmisen elämä ei valunut hukkaan. Sitähän se on, kun tekee niitä asioita, joita nykyään useimmat tekevät: tyhjänpäiväistä viihdettä ja tyhjänpäiväisiä turhamaisia työtehtäviä, joita ilmankin pärjäämme, mistä työttömät ovat todiste.

Ihmisestä on tullut pinnallista onnellisuutta etsivä turhake, joka ahdistuu omasta tarpeettomuudestaan. Meidät, kuten muutkin eläimet, on evoluutio opettanut selviytymään, ja iloitsemaan siitä, että nälkä ja vilu on voitettu suurilla kamppailuilla. Meillä ei ole luontaisia valmiuksia elämään, joka on pyrkimystä täyttää sisäistä tyhjyyttä, yksin ja harhaanjohtavien virikkeiden yltäkylläisyydessä.

Kuka apropriaatiota arvostaa ja miksi?

Appropriaatio on kuulemma juuri nyt hyvinkin muodikas sana, vaikka ilmiö on ikiaikainen. Taiteilijat ovat aina ottaneet toisiltaan vaikutuksia, sekä jossain määrin plagioineet toistensa ideoita, juonikuvioita tai tyyliä. Apropriaatiosta tykätään puhua kenties siksi, että samaan hengenvetoon voidaan päteä myös tietämyksellä intertekstuaalisuudesta, mimesiksestä, kollaasi-tekniikoista tai piratismista ja tekijänoikeuksiin liittyvästä lainsäädännöstä. (Muut termit linkitin Wikipediaan, mutta oletan, että jokainen tietää mitä on piratismi.)

Jani Leinonen

Kenties apropriaatio, eli kulttuurinen omiminen (tai takaisinvaltaaminen) on juuri nyt huudossa, koska hiljattain Kiasmassa järjestettiin Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu. Sen yksi viesti oli, että taiteen on uskallettava vallata takaisin julkinen tila (kuten tekevät Banksy ja muut graffititaiteilijat) sekä kollektiivinen kulttuurinen pääomamme, johon lukeutuvat brändit ja monet muut symbolit.

Kansainväliset suuryritykset voivat isolla rahalla vallata käyttöönsä mainosplakaatit, mutta niillä ei ole oikeutta määrätä mitä kieltä me puhumme tai mitä sanoja me käytämme. Taiteen tehtävä on myös tehdä meidät tietoiseksi siitä, miten paljon meihin jatkuvasti yritetään huomaamatta vaikuttaa tuotesijoittelulla ja tutuksi tekemisellä, koska tuttu ja turvallinen herättää kuluttajassa luottamusta. Tunnettujen tuotemerkkien varastaminen, niiden sanoman muuntaminen sekä käyttäminen yritystä itseään vastaan on tämän ajan appropriaatiota, mutta käsite kätkee sisäänsä kokonaisen maailman.

Vastakulttuurien appropriaatiota voi hyvin hyödyntää myös runoudessa, kuten tein teoksessa Muovin kukkia (2010), missä useampikin otsikko tai runo viittaa mielikuvateollisuuteen.

"Connecting People"

On kuitenkin myös - tai jopa suuremmassa määrin - valtakulttuurin harjoittamaa varastamista ja omimista, josta voisi puhua myös monikossa eliittien appropriaationa.

Vasemmistolainen ja "tiedostava" varastaminen on yleensä vain epätoivoinen yritys herättää keskustelua siinä maailmassa, jossa kansainvälinen viihdeteollisuus säälimättä kopioi kaiken minkä se vain lain puutteissa voi. Esimerkiksi menestyneiden elokuvien jatko-osat ovat yleensä vain kopioita ensimmäisestä elokuvasta. Samat hahmot, melkein sama juoni, mutta vähän köykäisempi käsikirjoitus ja väsyneeltä kuulostavat näyttelijät.

Hollywoodilla on myös tapana tuottaa menestyneistä kansallisista elokuvista omia versioitaan, kuten tehtiin ruotsalaisen Stig Larsonin kirjoihin perustuvalle menestyselokuvalle Miehet jotka vihaavat naisia (2009), josta syntyi The Girl with the Dragon Tattoo (2011). Samoin aivan loistava ruotsalainen vampyyrielokuva Let The Right One In (2008) kääntyi paljon heikommaksi jenkkiversioksi Let Me In (2010), jolla on myös surkea nimi. Ideoiden omiminen on siis täysin sallittua, jos on rahaa millä mällätä. Monille kopioiduksi tuleminen on myös ollut suuri ylpeyden aihe tai ainoa tie näkyvyyteen. Pieni bändi saatetaan tuntea vain siitä, että suurempi bändi on tehnyt heidän biisistään cover-version.

Kirjojen tai elokuvien jatko-osissa alkuperäinen tekijä plagioi itseään, joten se ei ole mitenkään laitonta, mutta moni kokee sen silti moraalisesti kyseenalaiseksi, jos koko tarkoitus on vain rahastaa surkealla jatko-osalla ja yleisön odotukset pettyvät. Tämä on yksi osoitus kulttuurimme mimeettisyydestä, mikä laajemmin viittaa siihen inhimilliset kulttuurit perustuvat toistolle ja kopioimiselle. Me sarjatuotamme elämyksiä, mutta emme pelkästään rahastuksen vuoksi, vaan siksikin, että yleisö janoaa kokea tuttujen kokemusten ja tuttujen hahmojen herättämää turvallisuutta.


Siksihän Teletappien jokainen jakso oli lähes identtinen: Uudestaan! UUDESTAAN!

(En tiedä kuka kortin on suunnitellut, mutta tämäkin on mielestäni käsite-taidetta parhaimmillaan, kuten meemit usein ovat: Pokemon-Teletapit. Tällaista tulisi useammin ripustaa taidemuseon seinälle niin se heti näyttäytyisi paljon nerokkaampana.)

Eliiteistä monikossa, eli ketkä siitä apropriaatiosta nyt sitten kaikkein eniten tykkäävät?

Palataan otsikon kysymykseen: kenelle muotikäsite on merkityksellinen ja miksi?

Imitoimisen ja toiston ymmärtäminen ihmisyyden perusedellytykseksi ei ole hyödyllistä ainoastaan viihdeteollisuudelle, joka voi skaalata ideoita globaaliin mittakaavaan tai myydä ohjelma-konsepteja kansallisille toimijoille (kuten Big Brother tai Idols on kqaupallisen ja helvetin kalliin sapluunan mukaan kopioitu kaikkiin maihin, aivan samoin kuin McDonalds). Se ei ole hyödyllinen ainoastaan vastakulttuurille, joka voi taiteen ja ilmaisunvapauden nimissä julistaa jonkin alueen "yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi" tai lyödä vastapalloon vallan symboliikkaa, joka on peräisin pyramidin huipulta.

Appropriaatio on hyödyllinen käsite myös niille, jotka voivat päteä omalla tietämyksellään - kuten minulle, joka blogissani mieluusti name-droppailen nerokkaita ihmisiä, ja samalla tuon esiin oman sivistyneisyyteni. Totta kai rakastan puhetta intertekstuaalisuudesta, koska minua niin harvemmin vituttaa se, että taide on tulvillaan historiallisia ja ristikkäisiä viittauksia, joita tunnistamalla voi kellitellä omassa lukeneisuudessaan.

Ja silti se minua silloin tällöin vituttaa, ja mielestäni kaikilla on siihen oikeus. Appropriaatio olisi erittäin hyödyllinen käsite myös sille neljännelle ryhmälle (tai positiolle), josta katsottuna taide näyttäytyy omanlaisenaan eliittinä ja pienen sisäpiirin puuhasteluna, jonka sisällä tykätään päteä jutuilla, jotka vain siinä ryhmässä koetaan tietämisen arvoiseksi, ja kovasti nyökytellään ja juodaan viiniä ja haukutaan tyhmiä ihmisiä ja kehutaan toinen toistaan.

Erityisen selkeästi apropriaatio ärsyttää tavallista väkeä - ja aivan syystä - jos siitä tulee jonkun taiteilijan lähes yksinomainen työkalu ja tehokeino. Silloin hänen koko uransa näyttäytyy monen silmissä vain tyhjänpäiväisenä tekotaiteena, koska sillä ei ole omaa luovaa sisältöä, se on vain viittauksia, eli pelkkä pätemistä, vain sitä.

Seuraava katkelma on artikkelista "Ontology and the Challenge of Literary Appropriation", jonka on kirjoittanut Darren Hudson Hick:

"Levine is unquestionably one of the most influential artists of the last thirty years, and AWE4 is propably her most famous work. Levines's works of appropriation are, in short, taken very seriously By artists and art experts. To rail agains AWE4, it seems, is an exercise in futility." 
LINKKI artikkeliin
En minäkään tiennyt kuka on Levine tai AWE4, joten sitä täytyy avata.

Vuonna 1981 Sherrie Levine julkaisi näyttelyssä valokuvan, joka oli nimetty After Walker Evans: 4, koska se oli täydellinen kopio 1975 kuolleen Walker Evansin tunnetusta valokuvasta. Se oli siis sama valokuva, mutta eri taideteos, koska se oli nyt eri taiteilijan (ja tällä kertaa naisen) julkaisema.
LINKKI valokuvaan

Ymmärrän sen pointin, että kohtalaisen rustiikkisen kasvokuvan tulkinta muuttuu suuresti riippuen siitä, onko taiteilija nainen tai mies. Kuva kertoo hieman eri tarinaa, koska taideteoksen merkitystä pähkäillessämme me mietimme myös tekijän motiiveja. Jos kuvassa on alaston nainen provosoivassa asennossa, sen voi tulkita olevan pornografiaa (koska se kiihdyttää) tai feministinen protesti (koska se kiihdyttää myös, mutta eri syistä, sillä se samalla kommentoi sitä maailmaa jossa me elämme ja siihen liittyviä sukupuoliodotuksia).

Otetaan sama katkelma uudestaan, mutta suomennettuna:

"Levine on kiistatta yksi viimeisen 30 vuoden vaikutusvaltaisimmista taiteilijoista, ja Walker Evansia mukaillen on eittämättä hänen kuuluisin teoksensa. Levinen työ on otettu hyvin vakavasti vastaan taiteilijoiden ja taiteen tuntijoiden keskuudessa. Jos joku on nyt aikeissa hermostua tällaisen taiteen tähden, se on nähdäkseni täysin hyödytöntä" (koska tästä kohuttiin jo 1981, ja sittemmin apropriaatiosta on tullut osa taiteen traditiota).

On ymmärrettävää, että suurempi yleisö kokee tällaisen taiteen hyvin vieraaksi. Kyse on käsitetaiteesta, jossa leikitään kulttuurisilla normeilla ja taiteeseen liittyvillä odotuksilla, eikä niinkään taitotaiteesta, jossa tulisi näkyviin taiteentekijän käsityöläismäinen osaaminen.

Ero on merkittävä, sillä käsitetaide lähes aina vaatii yleisöltään suurta tietotaitoa, eli symbolista kompetenssia, kun taas perinteinen taitotaide vaatii sitä vain taiteilijalta. Taiteilijan tehtävä on olla työssään niin taidokas, että hänen kykynsä paljastuvat myös maallikolle.

Modernit abstraktit taiteet ja myöhemmät postmodernit liikkeet vaikuttavat monen silmissä yritykseltä päästä vähemmällä. Taiteilija ei viitsi opetella tekniikoita, joten hän ryhtyy käsitetaiteilijaksi, heittää yhteen jotain ideoita ja sitten kutsuu sitä taiteeksi. Nousu valokeilaan ei tietenkään onnistu niin helposti, mutta tällainen taide täysin ymmärrettävästi jättää yleisön kylmäksi, koska se ei avaudu. Se näyttää vain vessanpöntöltä tai siltä mitä se nyt sattuukaan olemaan.

Taiteilija on laiska paska ja ylimielinen kusipää. Tämä on vielä ihan reilua, koska kusipäisen ihmisen osa tässä maailmassa on usein kurja. Hän saa vapaasti tukehtua omaan vittumaisuuteensa ja kuolla nuorena who cares. Ei se mitään. Paljon pahemmalta näyttää se, kun lauma korkeasti koulutettuja ihmisiä seisoo vessanpytyn ääressä ja hehkuttaa sitä ihmeellisimpänä asiana koskaan. Se jo kirpaisee.

Taidetta jota ei ymmärretä - ja joka ennen kaikkea ei edes pyri tulemaan laajemman yleisön ymmärtämäksi - voi mielestäni täysin oikeutetusti kutsua elitistiseksi. Ja jos joku väittää muuta, hän joko itse kuuluu tuohon elitistien tyhmään (kuten minä, köh) tai sitten hän on säälittävä wannabe-taiteilija (myönnetään) tai sitten hän koettaa orwellilaisten sanaleikkien avulla kääntää asiat joksikin mitä ne eivät ole (tunnustan senkin).

On tyhmää kieltää, ettei ihmisillä olisi oikeutta hermostua. Se kielii kuplassa elämisestä. Ja samaan aikaan taiteelle hermostuminen on äärimmäisen hyödytöntä. Ragettaa voi minkä ehtii, mutta kaikenlaiset kohut ja vihaajat vain lisäävät entisestään tunnettujen taiteilijoiden julkisuutta. Jonkun taiteilijan tyrmäämisen sijasta olisi paljon fiksumpaa valita taiteilija, josta tykkää, ja tuoda hänet esiin parempana vaihtoehtona. Hyville jutuille yläpeukkua ennemmin kuin alapeukkua sellaiselle mikä ei itseä puhuttele.

Tapa jolla taide nykyään itseään markkinoi ja tyyli, jolla usein se julkisuudessa esiintyy, on kuitenkin vaarallisen harkitsematon, kun mietitään taiteen yhteiskunnallista roolia ja sen rajattomia mahdollisuuksia maailmamme mullistajana. Taide lähtee herkästi mukaan vastakkainasetteluihin ja edistää entisestään polarisaatiota, sillä kulttuuripääoman edusmiehet, kuten dosentit ja kriitikot ja muut asiantuntijat ovat usein aivan liian viehättyneitä omaan kykyynsä selittää auki taidetta, joka muille on liian vaikeaa.

Taiteen "expertit", kuten katkelmassa mainitaan, saattavat silloin tällöin tehdä tärkeää kansanvalistuksellista työtä, mutta liian usein he tekevät sitä itselleen - ollakseen muita parempia - eikä muita varten, toimiakseen tulkkina. Ja sitä paitsi he usein tekevät sen huonosti. Taidetta ei osata selittää. Siitä ei osata tehdä kiinnostavaa. Meillä on paskoja eksperttejä. Tai kenties heitä onkin liian vähän, jotta ei synny kilpailua joka pitäisi laatua yllä?

Appropriaatioon liittyy sekin, että omilla hienoilla selityksillä ownataan jonkun toisen teos osaksi omaa asiantuntemusta. Sitähän asiantuntijat juuri tekevät: he ovat riippuvaisia siitä, että jokin ilmiökenttä on liian monimutkainen, jotta he saisivat pyytää konsultin arvolleen sopivia palkkioita siitä hyvästä, että selittävät käsitteitä ja avaavat teorioiden hienouksia.

Sankarillinen rikollisuus ja kelvoton lainkuuliaisuus

Robotteja on vaikea ohjelmoida suoriutumaan yllättävistä poikkeustilanteista. Ne noudattavat ennalta määritelty ohjelmointia, joten myös yllätykset täytyisi osata ennakoida. Lisäksi robotin täytyisi kyetä tunnistamaan millaisesta ongelmata on kysymys, jos jotain tavallisesta poikkeavaa tapahtuu.

Tästä syystä robotit vaativat valvontaa, päivittämistä sekä mahdollisuuden protokollan kiertämiseen manuaalisella ohjauksella.

Sama ongelma pätee lainsäädäntöön. Poliisien ja tuomioistuinten valtuudet ja toimintaohjeet ovat tarkoin ennalta määriteltyjä.

Etiikka merkitsee moraalin säätämistä metatasolla sekä mahdollistaa parhaiden käyttäytymisohjeiden manuaalisen ohjaamiseen ja ohjelmointiin. Etiikka tarjoaa paljon ajattelunvapauksia. Filosofin on pakko kyetä irtautumaan ohjelmoinnista, siinä missä taas lainsäädäntö muistuttaa automaatiota.

Eettisiä pohdiskelujen mahdollisuuksia rajoittaa sitoutuminen tietyn kulttuurin ihmiskäsitykseen ja arvomaailmaan. Hyää etiikka on myös lähes mahdotonta harjoittaa yksipuolisesti tietyn säädyn tai eturyhmän kabineteissa. Puolueiden ohjelmaan sitoutuneet älyköt harvoin kykenevät tuottamaan eettisesti laadukkaita tekstejä.

Lopputuloksena on enemmänkin moralisointia tietyistä arvolähtökohdista käsin.

Hyvä etiikka edellyttää myös sitä, että luovutaan lainsäädönnön ihailemisesta. Kuitenkaan myöskään kapinallisuuden yksipuoliseen ihailuun ei ole varaa, kuten Hollywood-elokuvissa, joissa lähes poikkeuksetta edellytetään sankailta oman käden oikeutta, jotta voidaan saavuttaa onnellinen loppu.

Lainsäädäntö voi sitoa viranomaisten kädet, vaikka 99% tunnustaisi, että teko on moraaliton ja yhteisen hyvän näkökulmasta enimmäkseen haitallinen.

Uskon, että lainsäädäntö ja viranomaisten vallan rajoittaminen mahdollistaa paremman yhteiskunnan kuin anarkia tai äärimmäinen talousliberalismi. Silti puhun vain paremmasta maailmasta, en parhaasta mahdollisesta.

Vahvasti tunnumme hyväksyneen ajatuksen, että paras mahdollinen maailma toteutuu vain unelmissa. Elokuvien fantasiatodellisuudessa lakia voidaan rikkoa siten, että pahat teot paljastuvat ja oikeus voittaa.

Elokuvat ovat viitoittaneet myös tietä maailmaan, jossa rikoksentekijät näyttäytyvät sankareina. Hakkerit, tietovuotajat ja liikeyritysten näkökulmasta "petturit" ovat surullista kyllä ainoa keino totuuden julkitulemiseksi. Silti me emme ole osannut säätää lakeja, jotka mahdollistavat tällaisen pienemmällä rikoksella paljastetun suuremman rikoksen rankaisemisen.

Rikollisin keinoin hankittu tieto ei useissakaan tapauksissa kelpaa todistusaineistoksi tuomioistuimessa. Näin on Yhdysvalloissa ollut asioiden laita jo vuosikymmeniä ja kansainväliset kauppasopimukset ovat vaarassa tuoda saman käytännön myös EU-maihin.

Olemme kollektiivisesti usein samaa mieltä siitä, että teko on moraaliton, mutta olemme sitoneet kätemme lakiin, joka ei tunne poikkeuksia. Viisas perustuslaki olisi sellainen, jossa poikkeussäännöt ovat mahdollisia törkeimmissä ja selkeimmissä tapauksissa. Pieni ripaus anarkiaa olisi kirjoitettu sisälle lakiin, jonka julkikirjoitettuna ajatuksena on ohjailla tyhmiä kansalaisia kuin aivottomia robotteja.

Ajatus saattaa kuulostaa pelottavalta. Liian usein poikkeuksiin ovat saaneet vedota yksinvaltiaat. Liian usein erityisoikeuksia on saanut ostaa rahalla. Liian usein vihaiset väkijoukot ovat halunneet ottaa lain omiin käsiinsä. Siksi kai sen siteet ovat niin ehdottomiksi kirjailtuja.

Kuulostaa julkealta toivoa, että kylmän rauhallisesti ja sydämellä harkittu moraali edes silloin tällöin saisi asettua lain yläpuolelle.

Irtautumisherkkyys

Irtautumisherkkyydellä tarkoitan inhimillistä taitoa päästää irti omasta näkökulmastaan tai siitä näkökulmasta, jota on asettunut puolustamaan väittelyssä. Vastaavasti voisi puhua myös uppoutumisherkkyydestä, eli kyvystä suhtautua tarjottuun haasteeseen tai dramaattiseen tilanteeseen äärimmäisellä vakavuudella ja kaikkensa antaen.

Irtautumisherkkänä en tietenkään suhtaudu sanaan kritiikittömällä ihailulla. Haluan heti myöntää, että irtautumisherkkyydessä ei välttämättä ole kyse erityistaidosta, vaan pikemminkin heikkoudesta. Onhan "herkkyys" monissa muissakin tapauksissa helposti ymmärrettävissä negatiiviseksi piirteeksi. Herkkä ihminen ei saa tehtyä annettua tehtävää rivakasti, koska hän tiedostaa siihen liittyvien näkökulmien ristiriitaisuuksia. Etiikka on usein tehokkaan aikaansaamisen este ja omasta näkökulmastaan irtautuvalle pahimmillaan juolahtavat mieleen juuri eettiset kysymykset.

Irtautumisherkkyys on sukua sekä huonolle itsetunnolle että monikulttuuriselle tiedostamistaipumukselle. Suvaitsevaisuuteen yhdistetty saamattomuus onkin ehkä aikamme halaajien halveksimisen perusteista suurin. Useita näkökulmia huomioiva ja omasta tehtävänannostaan irtautunut ihminen muistuttaa suuresti ihmistä, jolla on huono itsetunto. Häntä on vaikea siitä syystä kunnioittaa. Häntä on yhtä vaikea ihailla kuin hallita.

Irtautumisherkkyys voivat kumpikin ilmentää eräänlaista samaistumiskyvyn notkeutta, jota uskoakseni voidaan harjoittelun avulla myös kehittää. Nähdäkseni esimerkiksi elokuvat, romaanit ja ulkomaanmatkailu aidosti kehittävät tätä taitoa. Irtautumisherkkyys on osa sitä laajaa taitokokoelmaa, jota aiemmin kutsuttiin nimellä "sivistyneisyys" (mutta ei tietenkään yksi ja sama asia). Vasta kun ihminen kykenee irtautumaan omista välittömistä intresseistään sekä sulkeistamaan oman identiteettinsä kysymyksen ulkopuolle, hän voi kehittää vasta-argumentteja niille väitteille. joita hän lähtökohtaisesti puolustaisi. Tämä taito mahdollistaa myös sen, ettei hän heti hikeenny, jos joku yllättäen loukkaa arvoja, jotka ovat hänelle läheisiä.

Omien uskomusten kyseenalaistaminen tekee niistä vahvempia. Siksi irtautumisherkkää ei mielellään kutsuta mukaan keskusteluun. Hän tekisi vastapuolestaan selvää jälkeä. Jos ajassamme on kaksi ääripäätä, niin toinen ääripää on se, joka kutsuu toisen ääripään mukaan keskusteluun. Toinen ääripää keskustelee vain omiensa kanssa.

Mukavampaahan se tietenkin olisi, jos omalle mukavuusalueelleen voisi kotiutua pysyvästi

Osin irtautumisherkkyys lienee synnynnäistä, mutta olisi syytä vakavasti tutkia myös koulutuksen ja henkilökohtaisten kriisien vaikutusta ihmisen alttiuteen tahallisesti tai tahtomattaan lipsahtaa pois omasta kulttuurisesta positiostaan. Hyvän irtautumisherkyyden omaavan kirjailijan tunnistaa siitä, että hän osaa kirjoittaa dialogia, jonka molemmat osapuolet tuntuvat aidosti seisovansa sanojensa takana. Huonon irtautumisherkkyyden tunnusmerkkinä puolestaan ovat muun muassa olkinuket ja stereotyyppiset hahmot, joiden olemus tuntuu pinnalliselta tai pilkalliselta. Latteiden karikatyyrien luomiseen riittää tunnettujen roolihahmojen imitointi, eikä toisen saappaisiin ole oikeasti edes yritetty astuma.

Tällaista kirjallista kuvittelukykyä helpottaa se, jos on viettänyt aikaa monenlaisten ihmisten kanssa ja kokenut elämässään vaihtelevia olosuhteita. Usein sanotaan, että on parasta kirjoittaa asioista, jotka tuntee - eli lähteä liikkeelle näkökulmista, joista käsin on maailmaa kurkistellut. On kuitenkin hankala tiedostaa, että oma näkökulma on näkökulma, jos sitä ei ole koskaan edes leikkimielisesti vaihtanut johonkin toiseen. Leikki ja näytteleminen edistävät näkökulmiin harjaantumista.

Eräällä tavoin kyky irtautua on jopa nykyaikaisessa monikulttuurisuudessa elämisen ehto. Se on monille luonnotonta, mistä kumpuaa suurta vastenmielisyyttä. Omia heimotovereita tai ammatillista sisäryhmää kohtaan osoitettu kriittisyys koetaan petturuuden esiasteeksi, mistä syystä relativismi nähdään huonossa valossa. Relativistin ajatellaan olevan ihminen, jolle mikään ei ole pyhää. Hän voi tilanteen salliessa vaihtaa kasvojaan kuin kameleontti tai kaksoisagentti. Relativisti on kiehtovalla tavalla sekä potentiaalinen aikamme sankari että antisankari. Relativistille monikulttuurisuus ei tuota mitään yletöntä epämukavuutta, joten hän kykenee sukkuloimaan useissa keskusteluissa ja on valmis kuuntelemaan vastapuolta jo silkasta kiinnostuksesta näkökulmia kohtaan.

Vierastan relativismin rinnastamista nihilismiin, sillä relativisti on ihastunut arvoihin, joita nihilisti ei voi sietää. Asialla ole myöskään mitään tekemistä psykopatian kanssa - psykopaatille eivät mitkään arvot ja omantunnonasiat ole sisäisesti tuttuja, kun taas relativistille ne kaikki voivat olla tuttuja. Arvot ovat olemassa, mutta niiden rajat liukuvat ja limittyvät.

Relativistia vastaan koettu epäilys on silti ymmärrettävää. Jos oman ryhmämme etu on tärkeintä - kuten se usein on - ei ole suurtakaan väliä sillä, ylenkatsooko joku meidän arvojamme tasavertaisesti vastapuolen arvojen kanssa (nihilisti) vai haluaako hän ymmärtääkö molempia osapuolia (relativisti, suvakki, irtautumisherkkä). Joka tapauksessa me emme saa relativisteilta erityiskohtelua sen enempää kuin nihilisteiltäkään. Se ei käy laatuunsa, ja relativisti voi osoittautua jopa nihilistiä suuremaksi uhaksi. Hän nimittäin saattaa päästä sisäryhmän kanssa samalle aalonpituudelle ja sitä kautta käsiksi suurempiin salaisuuksiin.

Keskittymishäiriön suhde irtautumisherkkyyteen

Aivan erillinen aiheensa on AD-HD:n suhde irtaumisherkkyyteen. Itse olen sekä taipuvainen uppoutumaan että irtautumaan, mutta vaihtelevissa jaksoissa. Kun innostun, uppoudun tehtävään täydellisesti - mutta jos en innostu, en myöskään saa mitään aikaiseksi. Lisäksi saatan seuraavana päivänä mitätöidä tunnetasolle kaikki edellisen päivän aikaansaannokset. Katson työtäni ja mietin, että miten olenkaan ollut hölmö. Vaikka en olisi suoranaisesti erehtynyt, niin monta asiaa on siitä huolimatta jäänyt sanomatta. En koskaan ole täysin tyytyväinen kirjoituksiini, eikä edes tyytyväisyys tunnu riittävän. Kenties huono itsetunto sittenkin selittää osan taipumuksestani irtautua rajusti siitä aiheesta, johon olen ensin syvästi uppoutunut - tai sitten tunnen jonkinlaista häpeää taipumuksestani uppoutua niin, että ajantaju katoaa.

Todennäköisesti vaihtelu liittyy aivokemiaan. Jollain tavoin aivojeni dopamiinitason ollessa suurimmillaan uppoudun täydellisesti, mutta sitten koittaa eräänlainen krapula. Juoksen ikään kuin lyhyitä, mutta tehokkaita ajattelun sprinttejä. Annan kaikkeni ja sitten olen hapoilla.

Voi olla, että rakkauteni relativismiin on sekin yhteydessä keskittymishäiriöön. Tunnen aika ajoinsuurta häpeää ja katkeruuta siitä, etten ole älykkyydestäni huolimatta edennyt elämässäni kuten toivoin. Vaikka oivaltaisin miten paljon ja kykenisin tuottamaan tekstiä aiheesta kuin aiheesta, sillä ei ole merkitystä, koska elämässä ei ole kysymys ideoiden määrästä. Tärkeämpää on keskittyä yhteen asiaan useampia päiviä ja todistaa taitonsa. Itse jään aina puolitiehen. saan hyvän idean ja kirjoitan kenties pari sivua hyvää tekstiä, mutta sitten kadotan motivaationi tai itsetuntoni ja aloitan aivan uudesta aiheesta, kokonaan alusta.

Kukaan ei maksa 2/5 väitöskirjasta, 80% valmiista artikkelista tai kivasti aloitetusta romaanista, koska ne eivät ole kokonaisia teoksia, ja taiteen sekä tieteen täytyy tuottaa samalla tavalla kokonaisia objekteja kuin ovat autot, talot tai jääkaapit. Puolikas romaani on yhtä lailla hyödytön kuin talo, josta puuttuu yksi seinä tai auto, josta puuttuu yksi rengas. Ideoitteni esitykset johdattavat lukijan vain ajatuksen alkuun, mutta eivät tarjoa valmiiksi pureskeltua ratkaisua ja unohdusta. En osaa herättää luottamusta. Tunnen, että kaikki mitä kirjoitan on yhtä hyödytöntä kuin jääkaappi ilman ovea.

Irtautumisherkkyys voisi olla potentiaalinen psykologisen relativismin käsiteellisten työkälujen valikoimaa. Haluaisin selittää, mitä tarkoitan "psykologisella" erona metafyysiseen tai epistemologiseen, mutta en enää saa kiinni näkökulman tähdellisyydestä.

Varmaankin haluaisin sanoa, ettei relativismi, josta kaiken aikaa olen puhunut, väitä, että ihmisen uskomukset olisivat ainoa todellisuus tai ettei mikään mielipide olisi toista parempi, koska vihaan mielipiteitä siinä missä kuka tahansa. En näkökulmia ylistäessäni tahdo sanoa, etteivät ihmisten mielipiteet olisi tyhmiä. On selkeitä laatueroja asiaan perehtyneen ammattilaisen ja ylimalkaisesti asiaan suhtautuvan ennakkoluuloissa. Ei relativismi tarkoita alkuunkaan sitä, että tyhmät mielipiteet tulisi ottaa vakavasti. Pikemminkin täytyy päästä kokonaan irti mielipiteistä, jotta voisi havaita erilaisten ihmisten erilaiset näkökulmat. Kyse on smaistumisesta ja herkkyydestä, joka voi perustua vain terveeseen järkeen ja laajaan elämänkokemukseen.

Kun erilaiset ihmiset ilmaisevat omia tyhmiä mielipiteitään, niiden tyhmyys usein perustuu juuri siihen, että he eivät ole kyenneet tai halunneet irtautua. Heidän mielipiteensä ovat oppimattomia, koska näkökulmat, joihin ne perustuvat ovat yksioikoisia.

Psykologisesti ymmärrettynä ei ole millään tavalla mullistavaa sanoa, että ihmisten kulttuurit ja elämistodellisuus sisältävät suhteellisia totuuksia. Tämä näkemysten suhteellisuuden tiedostaminen on relativismia ja yhteiskuntamme pirtaleinen moninaisuus on helpompi tiedostaa, jos irtautuu turvallisista, varmoista totuuksista.

Totta hitossa se kuulostaa ylimieliseltä. Joku, joka ei etene elämässään, väittää näkevänsä asiat selkeämmin, koska näkee asiat sekä sisäpuolelta että ulkopuolelta. Hän on muukalainen omassa kotimaassaan. Ei sellaiseen höpinään kannata luottaa. Sehän kaikki sitä paitsi kumpuaa keskittymishäiriöstä.

Facebookin yhteys antiikin tragediaan

Ennen kuin sanon mitään Facebookista, yritän selittää millä tavoin tragedian merkitys on ymmärretty väärin kenties jo antiikissa.

Aivan liiaksi on takerruttu Aristoteleen katharsiksen käsitteeseen. Siihen viitataan nykyäänkin toistuvasti, kun selitetään miksi ihmiset nauttivat epämieluisista ja pelottavista asioista, kuten väkivallasta, kauhusta ja tarinan sankarin kohtaamista dramaattisista vastoinkäymisistä.

Filosofien ja älykköjen perisynti on etsiä vastausta yksilöstä, vaikka tragedian anti on hyvin sosiaalista. Etenkin antiikissa ja keskiajalla tragediaa oli lähes mahdotonta kohdata yksin. Kansalla ei ollut kirjoja tai edes lukutaitoa, vain näytelmiä, joissa pieneen tilaan oli tunkeutunut suuri ja herkästi reagoiva yleisö.

Pahojen tapahtumien päämäärä on herättää vastareaktioita. Yleisön kokema positiivinen elämys syntyy sitä kautta, että katsoja huomaa muiden ihmisten rreagoivan epäoikeuteen buuauksilla ja huokauksilla. Vaikka tragedian tapahtumat ovat julmia ja toivottomia, antaa yleisön moraalinen tuohtumus toivoa paremmasta. Hyvän tragedian päämääränä on havahtuminen siihen, että muutkin ihmiset tuntevat myötätuntoa ja tahtovat oikeuden toteutuvan.

Tragedia on keskeinen demokratian osatekijä. Se herättää luottamusta siihen, että kansalla voisi olla kykyä tehdä oikeita valintoja - ja että johtajatkin voidaan kenties pehmittää tekemään sydämen päätöksiä.

Tragedia on myötätunnon koulu. Se opettaa samaistumaan erilaisten ihmisten hätään, ja herättää luottamusta siihen, että muutkin kenties osaisivat samaistua sinun ongelmiisi, jos et kätke niitä kulisseihin, Tragedia myös tuo esiin kansan sisukkuuden, mitä tulee moraaliin. Tragedia muistuttaa, että kansan myötätunnon ohella johtajat voivat myös voittaa omakseen myös kansan vihan.

Kun näytös on päättynyt, ja sankari kohdannut kammottavan kohtalonsa, hiipii tajuntaan ajatus, ettei mikään tapahtuneesta kenties sittenkään ollut totta. Kyseessä oli näytelmä. Totta on kuitenkin se, että ihmiset nauroivat, itkivät ja paljastivat toisilleen kykenevänsä tunnistamaan epäoikeuden.

Tämän kaiken rinnalla aristotelinen katharsis tuntuu vain päälle liimatulta abstraktiolta.

Entä miten tämä kaikki sitten liityy Facebookiin? Kenties arvaatkin jo. Facebookista on kehittynyt lyhyessä ajassa närkästyksen ja tuohtumuksen areena.

Facebook esittää meille vuoroin komediaa (hassuja videoita) ja vuoroin tragediaa (yritysjohtajien kohtuuttomia bonuksia, työntekijöiden irtisanomisia, poliitikkojen valheita). Näiden asioiden kohtaaminen yksin olisi mahdotonta. Niitä ei voisi kantaa. Yhdessä ikäviä asioita kuitenkin reunustaa muiden ihmisten suuttumus.

Kuten antiikin tragediat, Facebook paljastaa meille epäoikeutta ja ihmisen pahuutta, jotta kokisimme, että emme ole yksin vastustaessamme sitä. Facebook siis tavallaan luo sankarillisuutta, jota pitkään modernin ihmisen elämästä on puuttunut.

Suvaitsevaiset ihmiset voivat kokea itsensä sankareiksi tiedostaessaan, että pahuus juontuu ihmisen tietämättömyydestä. Rasistit voivat tuntea itsensä sankareiksi, kun uskaltavat julkisesti puhua maahanmuuttajien uhasta. Salaliittoteoreetikot voivat tuntea itsensä sankareiksi, kun uskaltavat paljastaa viranomaisten valheita.

Eräässä mielessä facebookissa ei ole kyse tragediasta, vaikka esitetyt tapahtumat ovat traagisia. Ehkä kyse onkin enemmään herooisesta eepoksesta, jossa kukin kokoaa ympärilleen apuvoimia taistelussa maailman pahuutta vastaan.

Hamstraamisen suhteesta köyhyyteen

Hiljattain uutisoitiin, että Suomen Huutokauppakeisari on aikamme suosituin kotimainen TV-sarja:
http://www.iltalehti.fi/viihde/2016011520966172_vi.shtml

Niukat ajat ovat muuttaneet ihmisten rahankäyttötottumuksia. Vaikka rahaa on vähän, niin kulutusyhteiskunnan moraalisia velvollisuuksia voi toteuttaa kirpputoreilla. Tavaran hamstraaminen ja taito tunnistaa arvotavara krääsän seasta lisää myös turvallisuudentunnetta, josta vähän kaikilla on nykyään pula.

Tänään Ylen kirjoituksen lopussa aivojani kutitteli huomio, että niukkuus on sosiaalisen statuksen korostamista:
http://yle.fi/uutiset/tavarasta_luopumisen_tuska_on_ihmisella_geeneissa/8685366

Monesti olenkin ihmetellyt sitä, kuinka vähän itseäni reilusti varakkaampien ihmisten asunnoissa on joskus tavaraa. Heidän olohuoneessaan esimerkiksi saattaa olla vain sohva, televisio, seinataulu ja pari lamppua. Jos he tarvitse jotain muuta, he voivat ostaa sen. Jos jokin esine hajoaa, sen voi huoletta heittää roskiin. Kenties korjattavissa olevaa rojua ei tarvitse säästää pahan päivän varalta.

Koska rikkailla on varaa tulla toimeen vähemmällä, he usein myös korostavat sitä, miten vähän heillä on tavaraa. Kenties he myös samaistavat hamstraamisen köyhyyteen, koska vanhan rojun varastointi todella yhdistyy niukkuuteen.

Tämä ilmiö pätee mielenkiintoisella tavalla myös tietoon ja moraaliin. Erittäin rikas ja vaikutusvaltainen ihminen, kuten Donald Trump voi ylpeillä sillä, miten vähän hän piittää faktoista ja terveestä järjestä.

Miljonäärillä on varaa luottaa tärkeissä päätöksissä asiantuntijaan. Ei hänen tarvitse itse päntätä päähänsä jotain nippelitietoa.

Tämä on vain yksi selitys sille, miksi erittäin rikkaat ihmiset - kuten Paris Hilton tai George W. Bush - muistuttivat henkisesti kaikkein vähävaraisimpia ja ovat suurella menestyksellä tehneet suuren numeron omasta tietämättömyydestään. Se lähentää heitä kansaan. He ovat tyhmiä, koska heillä on siihen varaa. Samaa laakeria tavoittelee nyt päähänsä Trump.

Itse asiassa Krishnamurti on joskus todennut, että tavaran haaliminen on sukua tiedon haalimiselle. Kumpikin on yhtä lailla taakka, jonka etuoikeutetut mieluusti jättävät muiden kannettavaksi.

Krishnamurtin tiedon haalimiseen kohdistuvat moitteet olivat jopa näistä kahdesta ankarampia. Tavarasta pääsee eroon tulitikulla. Turhasta tiedosta ei vapaudu edes lomamatkoillaan.

Kaikkein köyhimmät kohtaavat järkyttäviä epäkohtia

Toimeentulotuella eläminen on valtava henkilökohtainen häpeä ja myös yleisemmin suuri tabu. Tilanteesta kertoo hyvin se, ettei Facebookista löydy toimeentulon tarvitsijoiden tukiryhmää. Kukaan ei ole kehdannut perustaa sellaista tai sitten kaikki toimeentulotuella elävät toivovat, että tilanne on väliaikainen.

Useimmat ymmärtävät, että toimeentulotuki on niin pieni, että sillä hädin tuskin elää. Harvat kuitenkaan ovat kuulleet, millaisia epäkohtia siihen liittyy. Työttömyysetuuksia nauttivat ehkä tietävät, että heille oikeutettu lupa tienata 300 euroa ei koske toimeentuella eläviä. Toimeentulotuella elävä ei saa tienata penniäkään tai palkasta vähennetään 100%. Epäkohdasta ei kuitenkaan puhuta, vaikka maassamme elää yli 100.000 työtöntä, jotka eivät ole oikeutettuja edes alimpaan päivärahaan.


JÄRJESTELMÄ PAKOTTAA ASUMAAN ERILLÄÄN

Absurdeja ristiriitoja syntyy etenkin siitä, että yhdessä elävät pariskunnat katsotaan yhteisvastuullisiksi toimeentulostaan. Lisäksi yhdessä elävät saavat pienemmän summan kuin jos he asuisivat erillaan. Tämä on maamme asuntotilanteen kannalta erittäin ongelmallista, sillä pienituloisen pariskunnan ei kannana muuttaa yhteen tai siitä koituu vain taloudellisia ongelmia.

Jos yhdessä asuvasta pariskunnasta toinen työllistyy, se välttämättä näy minkäänlaisena tulonlisäyksenä. Oletetaan, että pariskunta saa toimeentulotukea (ja asumistukea) vuokraan 600 euron sekä kaksi kertaa 400 euroa, eli noin 1400 euroa.

Jos nyt toinen löytää työn, josta jää käteen 1400 euroa, siitä ei synny mitään tulonlisäystä.

Jos pariskunta taas asuu erillään, saa toinen yhä vuokraan 600 euroa plus elämiseen 400 euroa. Erillään asuvan pariskunnan tulot ovat siis 2400 euroa, eli 1000 euroa enemmän verrattuna siihen jos he asuisivat yhdessä. Ristiriidan maksajaksi joutuu tässä tapauksessa valtio tai kunta. Lisäksi erillään asumiseen pakottava lainsäädäntö pahentaa asuntotilannetta ja nostaa vuokrien hintaa, jolloin yhteiskunnalle koituva lasku on vielä suurempi.

Joku voi olettaa, että nykysäännöillä pariskunnan toisella osapuolella on syytä ottaa vastaan minimipalkkaisia töitä, mutta ei sellaisia tarjota toimeentulolla asuville. Työllistymistoimet kohdistuvat niihin, jotka nauttivat työttömyyseduista. Toimeentulolla elävä ei välttämättä saa edes työttömyysalennuksia yleisessä saunassa, vaikka hän on heitäkin heikommassa asemassa.

Kuinka sitten on mahdollista, että joku ei saa työttömyystukea, jos joutuu työttömäksi?

Esimerkiksi kirjailijat, taiteilijat ja urheilijat, jotka toimivat apurahojen turvin, lasketaan nykyään yrittäjiksi - ja aiemmin heidän tulkittiin olevan "työstäkieltäytyjiä", vaikka he olisivat työskennelleet apurahoilla useita vuosia, eivätkä missään vaiheissa hangoitelleet vastaan. He eivät ole oikeutettuja työntekijöiden oikeuksiin, koska heiltä puuttuu työnantaja sekä työsopimus. Kyse on sen verran marginaalisesta ryhmästä, josta vain pieni osa kokee vääryyttä kerrallaan, ettei tilanteeseen ole vaadittu muutosta.


KÖYHÄ ON ONNEKAS, JOS HÄN SAA EDES SEN VÄHÄN, MITÄ LAISSA LUVATAAN

Olen elänyt toimeentulotuella elämäni aikana kolmesti, ja joka kerta on jäänyt sellainen fiilis, että minua ei pidetä ihmisen arvoisena ja minua suorastaan yritetään huijata.

Ensinnäkin toimeentulotuen suuruuteen liittyvissä laskelmissa on ollut toistuvasti kummallisia virheitä - ja joka kerta siihen suuhtaan, että olen saanut vähemmän kuin mihin minulla olisi oikeus. Pelkään, että kyse on joissakin kunnissa suoranaisesta ohjeistuksesta. Kunta säästää, jos oikeus ei toteudu.

Laskelmissa on esimerkiksi laskettu samoja tuloja kahteen kertaan: minulta on pahimmiltaan vähennety 300 euroa, koska olen toimittanut sekä palkkakuitin että tilitiedot: molemmissa lukee 300 euroa tuloa, joten toimeentulotuestani on peräkkäisinä kuukausina vähennetty kahteen kertaan tuo 300 euroa, koska tiliote on esimerkiksi tammikuulta ja palkkakuitti helmikuulta.

Edellisellä kerralla tuplasti on laskettu veronpalautukset. Olen hakenut tammikuulle toimeentulotukea, joten joulukuussa saamani 250 euron veronpalautus on laskettu ensin joulukuun tuloksi, koska se näkyy joulukuun tiliotteessa. Huomasin kuitenkin, että sama veronpalautus on vähennetty myös tammikuun laskelmassa, joten tein palautteen.

Tämä kuulostaa vainoharhaiselta ja kenties kyse on sattumasta, mutta kuulun siihen pieneen vähemmistöön, jolla on pokkaa soittaa tai lähettää kirjeitä, jos on aihetta vaatia oikaisua. Olen ollut asiallinen ja minua on kohdeltu asiallisesti sen jälkeen, kun olen osoittanut virheet. En vain ymmärrä miten niitä virheitä sattuu niin helposti ja toistuvasti juuri kaikkein hädänalaisimpien kohdalle. Tässä olisi hyvä tutkimuksen aihe jollekin opiskelijalle, jos hän vain saa käsiinsä ihmisten laskelmia. En tiedä onko olemassa mitään sisäistä valvontamekanismia tai virkamiestä, jonka tehtävä on tutkia kuntien toimeentulotuen myöntöperusteiden oikeudellisuutta.


TOIMEENTULOTUELLA ASUVAN ON OPITTAVA KAIKKI NIKSIT JOTTA HÄN VOISI SAADA PENNIÄKÄÄN

Toimeentulotuen laskemisperusteet on yleensä äärimmäisen tarkka tuntea, jotta voisi saada lähellekään lain määrittämän määrän.

Ensinnäkin kaikkien sukulaisten ja ystävien kanssa on tehtävä selväksi, että mitään rahaa ei makseta tilille. Jos esimerkiksi mummoni saa päähänsä, että äitini pitäisi saada lahja 50-vuotispäiviksi, ja hän siirtää tililleni 200 euroa ja sitten soittaa perään, että "Hei. Sinä kun asut Helsingissä niin käytkö ostamassa äidillesi sellaisen huivn Stockmannilta, jota mainostettiin lehdessä."

Tämän seurauksena olen totaalisen kusessa. Minulla on tililläni jonkun toisen lahjaan tarkoitettu raha, joka estää sen että saisin seuraavassa kuussa mitään toimeentulotukea.

Sääntö 1: Jokaiselle tutulle on tehtävä selväksi, ettei tilille saa laittaa yhtään mitään. Jos haluaa antaa lahjoja tai maksaa velkojaan, niin se täytyy hoitaa käteisellä.

Sääntö 2: Tilillä on myös oltava riittävästi rahaa maksujen maksamiseen tai olet kusessa.

Oletetaan, että nostan tililtäni 20 euroa ja huomaan, että siellä on 20 euroa liian vähän rahaa vuokraan ja puhelinlaskuun. Niinpä menen pankkiin ja palautan rahan tililleni. sitten maksan vuokran ja laskut.

Tämän seurauksena menetän 20 euroa, koska tililläni näkyy pankkitalletus, jota on mahdotonta osoittaa samaksi rahaksi, joka sieltä on hetkeä aiemmin nostettu. Seurauksena on, että saan seuraavassa kuussa 20 euroa vähemmän.

Sääntö 3: Jos olet pakotettu pikavippeihin, olet kusessa.

Sama epäoikeus pätee pikavippeihin. Jos toimeentulotuen käsittelyn viipyessä otan lainaa, maksan sillä laskuja ja sitten maksan lainan takaisin toimeentulotuella, siitä seuraa, että menetän seuraavassa kuussa saman suuruisen summan toimeentulotuesta. Saamani lainasumma tulkitaan tuloksi, mutta lainan maksua ei tulkita hyväksyttäväksi menoksi.

Sääntö 4: Kaikki rahaliikenne on saatanasta.

Jos vippaan kaverilleni rahaa ja hän maksaa sen takaisin, koko summa on menetetty. Jopa virheelliset palautukset liian suuresta maksusta voidaan katsoa tuloksi. Jos siis vahingossa naputtelen vuokraa maksaessani satasen liikaa, ja vuokranantaja maksaa satasen takaisin tililleni, se satanen on minulta pois.

Ehkä kaikkein julminta on se, että veronpalautukset lasketaan tuloksi, mutta mätkyjä ei lasketa hyväksyttäväksi menoksi.

Jos pariskunnan toinen osapuoli saa 500 euroa veronpalautusta ja toinen saa 1000 euroa mätkyjä, se tarkoittaa sitä, että siinä kuussa he menettävät 500 euroa ylimääräistä toimeentulotuesta, koska vain veronpalautus huomioidaan. Verottaja samaan aikaan vaatii heiltä 500 euroa, jota heillä ei ole varaa maksaa.

Samasta summasta veloitetaan kahteen kertaan, mutta joskus se on täysin laillista, ja se tekee kaikkein kipeintä. Köyhä tuntee olevansa lain ja oikeuden ulkopuolella.

PS.
Alussa mainitsin, ettei Facebookista löydy tukiryhmää toimeentulotuella eläville. Nyt löytyy.

PSS.
Julkaisin tämän kirjoituksen vahingossa vaikka piti laittaa varastoon odottamaan. Kartoitan vielä materiaalia "toimentulotuen hakijoiden tukiryhmään".

Mittasuhteiden etiikka

Monesti vastaan tulee tapauksia, joissa etiikan peruskurssien opetukset tuntuvat riittämättömiltä. Esimeerkiksi antiikin hyve-etiikka, Immanuel Kantin velvollisuusetiikka ja utilitarismi ovat hyödyllisiä työkaluja etenkin, jos niiden erilaisiin tulkintoihin ja sovelluksiin jaksaa perehtyä. Silti ne eivät aina riitä.

Filosofinen etiikka (ainakaan suomalaisissa perusteoksissa) ei jostain syystä myöskään huomioi monia sellaisia erotteluja, jotka toteutuvat käytännön juridiikassa. Esimerkiksi kuolemantuottamus ja tappo erotetaan toisistaan sen mukaan, mitkä ovat tappajan tarkoitusperät. Rangaistus kuolematuottamuksesta voidaan langettaa huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä, joka on johtanut toisen kuolemaan, mutta tekijä ei ole tavoitellut kenenkään vahingoittumista. Hän on vain töppäillyt tai tehnyt työnsä kelvottomasti (vaikkapa hiihtohissin korjaajana).

Vaikka oikeuskäsityksessämme elää tällainen hyvinkin järkevä käytäntö, ei filosofian peruskursseilla yleensä velvollisuusetiikan ja seurausetiikan ohessa puhuta sanallakaan tarkoitusperäetiikasta tai intentioetiikasta, Sananlaskukin sanoo, että tarkoitus pyhittää keinot, mutta filosofeille tällaisen kysymyksenasettelun painoarvo ei ole ollut erityisen korkea.

Kenties (1) syynä on se, että filosofit ennemmin kiistelevät "tahdon vapaudesta", joka liittyy syvällisemmin ihmisten motiiveihin ja aikomusten syntyperään. Tämä on enemmän mielenfilosofian tai metafysiikan kuin eiikan alaa. Kenties (2) sekin vaikuttaa asiaan, että kansalaisilla on hyvin selkeä intuitiivinen yksimielisyys intentionaalisuuden vahvistavasta vaikutuksesta rikosten rangaistavuusasteeseen. Kysymyksen äärellä ei siis tarvitse filosofoida.

Nyt kun pääsin vauhtiin, niin tahdon esittää vielä muutama mahdollisen taustasyyn tämän vaikkapa motivaatioetiikaksi tai aikomusetiikaksi nimitettävän haaran hiljaiselolle: Etiikan historian keskivaiheilla, eli pitkän kristillisen vaikutuspiirin alaisena kenties(3) katsottiin parhaaksi jättää ihmisen sisäisten aikeiden arvioiminen Jumalan harteille. Maallinen oikeuslaitos ja sitä myöten filosofia sai tehtäväkseen tutkia moraalia (säädyllisyyttä), tekoja ja niiden seurauksia, mutta kunkin aikomukset olivat omantunnon asia kuuluivat yksityisyyden piiriin ja omantunnon asia. Kenties(4) uudemmalla ajalla ihmisten pään sisäiset tapahtumat ovat siirtyneet enemmänkin sielutieteen ja myöhemmin psykologian alaisuuteen, eikä filosofia ole nähty alan asiantuntijaksi - etenkin, kun psykologit ja oikeusoppineet ovat selkeästi luoneet syyntakeisuudesta keskeisen oikeuskäsitteen.

Nyt kun olen jo neljästi spekuloinut historiallisilla sivuseikoilla, niin kenties pääsemme varsinaiseen asiaan.

Riihimäen dilemma - etiikan tulkintoja konkreettisen esimerkin kautta

Tarkoitukseni ei ole nyt puhua tämän enempää ihmisten tarkoitusperistä, vaan niistä toiminnan tasoista ja erilaisista mittasuhteista, joihin unelmissamme kurkotamme ja joihin vetoamme, kun puolustamme omia toimiamme tai jonkun toisen parempia aikomuksia.

Kipinän tälle kirjoitukselle sain uutisesta, joka oli osuvasti nimettu "Sankari vai konnna?"

Liimatainen ei totellut kaupunginhallituksen äänestysohjetta, kun kuntayhtymän hallitus äänesti tämän vuoden budjetista.

Kun muut hallituksen riihimäkeläiset jäsenet äänestivät uuden säästöbudjetin puolesta, liittyi Matti Liimatainen hausjärveläisten ja loppilaisten rintamaan sitä vastaan.

Liimatainen uskoo, että virkojen täyttämättä jättäminen olisi näkynyt päivystyksen ruuhkien venymisenä ja ihmisten hakeutumisessa yksityisvastaanotoille ja erikoissairaanhoitoon.

– Minusta se olisi ollut selvä heikennys perusterveydenhuoltoon.

Liimatainen sanoo tienneensä mitä teki, mutta puolustaneensa vanhuksia ja vähäosaisia.

yle.fi/vasemmistoliiton edustaja aiheutti riihimaelle lahes puolen miljoonan euron lisamenot

Liimataisen toiminnan ansiosta kaksi kunnallista lääkäriä ja kaksi sairaanhoitajaa saivat kenties säilyttää työnsä, mutta kunnan budjetissa tämä näkyy huomattavana menoeränä.

Tapaus on filosofisesti kiinnostava, sillä harvoin harvoin me näemme näin prototyyppistä moraalista dilemmaa. Oikeastaan jokainen etiikan koulukunta tarjoaa apua, mutta yksikään ei tarjoa vastausta.

1.) Hyve-etiikan valossa me törmäämme nopeasti siihen, että erilaiset korkeammat elämänarvot ja toiminnan ihanteet asettuvat vastakkain.

On esimerkiksi helppo väittää, että Liimatainen osoitti "rohkeutta", koska hän uskalsi äänestää eri tavoin, vaikka tiesi, että siitä seuraa hänelle ongelmia. Myös valmius "puolustaa heikoimpia" on usein nähty korkeaksi hyveeksi.

Toisaalta hän ei osoittanut "lojaalisuutta" tai kurinalaisuutta oman kuntansa hallintoa kohtaan. Pelkän uutisen perusteella on vaikea sanoa, rikkoiko hän kenties myös lupauksensa, jos hän aiemmin sellaisen ehti antaa. Takinkääntäminen sekä jo sovitusta poikkeaminen herättää politiikassa ymmärrettävää paheksuntaa. Myös "säästäväisyys" koetaan meillä hyveeksi, ja sen arvoa on viime aikoina myös painotettu painotettu.

Jos mieleemme tulee muita antiikin tai oman aikamme hyveitä, huomaamme nopeasti, että ne jakautuvat. Sama ongelma ilmenee monissa muissakin käytännön elämän haasteissa. Niinpä hyveillä on oltava jonkinlainen hierarkia, ja tätä yleisesti hyväksyttyjen arvokkaiksi koettujen asioiden tärkeysjärjestystä me voimme kutsua vaikkapa omantunnon ääneksi tai poliittisesti vakaumukseksi.

Kuten jutussa todetaan:

"Kyse oli kuulemma periaatteesta."

2.) Seurausetiikan valossa tapaus ei ole yhtään sen yksinkertaisempi. Me tiedämme uutisen perusteella, että seurauksena on mahdollisesti se, että Riihimäki joutuu ottamaan lisää velkaa, korottamaan veroja tai säästämään jostakin muualta. Näiden toimien seurauksia on erittäin vaikea arvioida, eikä siihen kannata näillä tiedoilla edes ryhtyä.

Moni voi esittää, että jos kaupunginvaltuuston muut jäsenet olivat yksimielisiä, kyse oli kenties parhaaksi todetun vaihtoehdon vesittämisestä, ja nyt kaupunginhallituksen on turvauduttava vieläkin huonompaan ratkaisuun. Toisaalta, jos Lopen ja Hausjärven edustajat olivat vastakkaista mieltä, voi kyse voi olla myös paikallisen poliittisen hegemonian säilyttämisestä, eikä kuntayhtymän kokonaiskuvassa taloudellista vahinkoa tapahdu, vaikka Riihimäki kokisi arvovaltatappion.

Seurauksia pohdittaessa voidaan tehdä monimutkaisia laskelmia myös lääkärin tai sairaanhoitajan palkkojen vaikutuksesta ostovoimaan ja huomioida kerrannaisvaikutuksia. Näin ollen lasku on varmasti pienempi kuin mainittu puoli miljoonaa.

Seurausetiikan voidaan ehkä nykyään nähdä kuuluvan enemmän kansantaloustieteen tai sosiaalipolitiikan piiriin, eikä ole filosofin asia puhua valintojen seurauksista.


3.) Velvollisuusetiikan valossa nousee jälleen esiin sana "kuuliaisuus", josta oli puhetta hyveitä arvioitaessa. Tärkeä osa velvollisuuksiamme on se, että me toimimme yhdenmukaisesti ja johdonmukaisesti. Jos me tunnustamme jotain periaatetta, me pidämme siitä kiinni. Jos me yhdessä sovimme jostakin, me myös pidämme siitä kiinni.

Kyse lieneekin tässä tapauksessa juuri kahden tai useamman vahvan velvollisuuden risteämisestä: toisaalta Liimataisella on ollut velvollisuuksia työyhteisöään, eli kaupunginvaltuustoa kohtaan. Toisaalta hänellä on velvollisuuksia riihimäkeläisiä kohtaan, joiden verorahojen käytöstä hän on vastaamassa. Lisäksi Liimataisella on velvollisuuksia omaa äänestäjäkuntaansa kohtaan. Koska hän on vasemmiston edustaja, uskallan päätellä, että hän mieltää oman äänestäjäkuntansa keskeiseksi osaksi juuri ne vanhukset ja sairaat, joiden elämää lääkärijonot eniten koskettavat.

Poliitikkojen on usein mahdotonta totella kahta tai useampaa herraa, vaikka he kaikki varmaankin parhaansa mukaan tahtoisivat luvata jokaiselle maan ja taivaan.

Mittasuhteiden arvostuksesta

Utilitarismi kenties selkeimmin puhuu yhteisestä hyvästä, mutta kaikissa eettisissä koulukunnissa kohdataan toistuvasti tilanne, jossa vastakkain ovat suuremman ja pienemmän etu. Usein pienen etu on henkilön oma etu, mutta suuren ei välttämättä tarkoitakaan kaikkien yhteistä hyvää, vaan esimerkiksi perheen tai kansakunnan etua.

Michel de Montesque kirjoitti kauniisti suurten näkökulmien merkityksestä, vaikka yleistäen voidaan todeta, että evoluutio ei ole psykologisesti valmistanut ihmistä ymmärtämään erittäin suuria lukuja tai ajattelemaan asioista globaalisti.

"Hyveellisyys merkitsee sitä, että ihminen asettaa perheensä edun oman itsensä edelle, oman kansakuntansa edun perheensä edelle sekä lopulta koko ihmiskunnan edun kansakuntansa edelle."

Vastakkain ovat kaksi intuitiivista koulukuntaa: Monille on kauhistus, jos joku arvottaa hyvän ystävänsä, sukulaisensa tai maantoverinsa edelle edes kymmenien tai satojen tuntemattomien ihmisten hyödyn. Jos voisit pelastaa kymmenen tai sadan tuntemattoman hengen siten, että sallisit oman veljesi kuolla, kykenisitkö siihen? Entä äitisi? Entä itsesi? Entä oman lapsesi? Viimeinen varmastikin koetaan valinnoista kaikkein mahdottomimmaksi.

Vaikka joku pelastaisi miljoonan tuntemattoman hengen, häntä pidettäisiin laajalti hirviönä, jos hän olisi valinnallaan uhrannut oman lapsensa.

Nykyään Montesquen ajatus tunnetaan paremmin Star trekin herra Spock:in epäinhimillisenä järkeilynä:

“The needs of the many outweigh the needs of the few”

Tämänkin utilitaristisen lauseen alkuperä lienee Charles Dickensin romaanissa Kaksi kaupunkia (1859). Nettikansa on yleisesti ottaen varsin laiskaa suorittamaan lainausten arkeologiaa, mutta pitkäjänteisellä kaivelemisella voi aforismien, nokkeluuksien ja muiden sitaattien alkuperää tonkia kauaskin historiaan.

Jos palaamme Riihimäen tapaukseen, voimme asettaa erilaisten tahojen edut järjestykseen mittasuhteiden valossa.

Esimerkiksi kuntayhtymän etu on varmaankin Spockin ja Montesqueun valossa suurempi kuin riihimäkeläisten etu, vaikka samaan aikaan potilaiden tai potkuilta säästyneen hoitohenkilökunnan etu on pienempi kuin kaikkien riihimäkeläisten etu.

Suomen tai koko ihmiskunnan etua on tässä tapauksessa varmaankin mahdotonta arvioida.

Meidän on kuitenkin syytä muistaa vielä yksi taso, eli Matti Liimataisen henkilökohtainen etu. Tapauksen seurauksena hän voi hyvinkin saada potkut sekä niskoilleen monen riihimäkeläisen vihat.

Järjestyksessä pienimmästä suurimpaan:

Kuntayhtymä.
Riihimäkeläiset.
Potilaat.
Kaupunginhallitus/hoitohenkilökunta
Liimatainen

Vaikka kuntayhtymä iloitsisi uutisesta ja samaan aikaan Liimatainen itse kärsisi eniten, meidän voi olla vaikea julistaa häntä sankariksi, sillä mittasuhteiden lisäksi moraalisessa arvioinnissa vaikuttaa paljon meidän henkilökohtainen arvomaailmamme ja kykymme samaistua ennemmin itsellemme tuttuihin yksiköihin.

Esimerkiksi poliitikko saattaa karsastaa Liimataisen ratkaisua, kun samaan aikaan jossain joku sairaanhoitaja lukee uutista ilolla. Eettisiä tapauksia pähkäiltäessä eivät monestikaan filosofiset työkalut riitä, vaan lisäksi tarvitaan itsetuntemusta ja arkipsykologiaa. Mihin tai kehen me osaamme parhaiten samaistua?

Lopuksi vielä yksi mutka matkaan: vaikka tällä tavoin utilitaristisesti hahmottelisimmekin mittasuhteita, huomaamme monesti vaivihkaa vetoavamme tuntemukseen, että velvollisuudet, arvot ja hyveet ovat sittenkin jotain vielä suurempaa kuin kuntayhtymät tai kansakunnat.

Arvojen voima piileekin siinä, että ne esiintyvät järkälemäisinä, suorastaan universaaleina, eli avaruuksiasyleilevinä. Vaikka kyse olisi tuhansista tai miljoonista ihmisistä, saattavat pyhät periaatteet helposti mennä suurten kansanjoukkojen edelle, sillä ne kuuluvat ikuisuuden sfääriin.

Eräänlaisena synteesinä me voisimmekin asettaa kaikkien inhimillisten suuruusluokkien ylle tyhjän laatikon, johon sijoitamme tarpeen vaatiessa sen ihanteen, jota jopa kaikkien yhteinen etu tuntuu loukkaavan. Tällä tavoin olemme itseämme kohtaan rehellisempiä ja kenties vältymme lankeamasta oman mielemme ansaan.

Ei olisi esimerkiksi ennenkuulumatonta, jos oman terveytensä, eläinten hyvinvoinnin, kasvihuonepäästöjen ja vaikka sademetsien tuhoutumisenkin uhalla suomalainen mies asettaisi kaiken yläpuolelle ikuisen oikeuden syödä makkaraa, koska periaate on pyhä!

Luukku 12-13: Empatiavero ja sympatiavero

Empaattisuus tulkitaan usein sinisilmäisyydeksi ja heikkoudeksi - tai se suorastaan nähdään taustasyyksi kansakunnan heikkouteen. Helppo elämä ja liika lempeys tekee miehistä vellishousuja, jotka kieltäytyvät armeijasta, eivätkä halua edes osallistua metsästykseen.

Vielä suurempaa sinisilmäisyyttä kuitenkin olisi taipuminen vaatimusten edessä, joissa puolustetaan auttamisen vapaaehtoisuutta. Olemme jo aivan riittävästi tehneet myönnytyksiä siihen suuntaan, kun kuukausittaisista avustuksista on tullut sivistyneistön ja suvaitsevaiston perusvelvollisuus.

Koska verokertymästä erotetut valtion kehitysavut ollaan puolittamassa, mutta samaan aikaan monet maksavat kuukausittain Unicefille, Kirkon ulkomaanavulle tai vastaaville järjestöille, voidaan avustustoimien sanoa perustuvan "empatiaveroon".

Empatiavero on veroa, joka tavalla tai toisella rankaisee ihmistä siitä, että hän tuntee myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Evoluution näkökulmasta se heikentää hyvien yksilöiden elinkelpoisuutta, koska heillä on muita suurempi rasite. 

(google antaa 0 osumaa. Ei liity "solidaarisuusveroon".)

Empatiavero on peliteoreettisesti erittäin huono ratkaisu, sillä se tarjoaa ylimääräisen kilpailuedun niille, jotka jättävät maksamatta. Näin yhteiskunta kannustaa itsekkyyteen ja tarjoaa psykopatiaan taipuvaisille ylimääräisen perusteen tuntea itsestään ylpeyttä. He ovat omasta mielestään entistäkin järkevämpiä, koska eivät maksa. Onhan heillä se oikeus. Tyhmähän se olisi, joka maksaisi.

Myös tavallisten, lainkuuliaisten kansalaisten on varsin helppo kieltäytyä maksamasta, sillä perusteita tarjotaan lukuisia: emmehän me esimerkiksi voi tietää kuinka suuri osa rahoista menee byrokratiakuluihin ja kuinka iso osa päätyy lopulliseen avustuskohteeseen. Lisäksi on kiistaa siitä, auttaako auttaminen todella niitä ihmisiä, joita yritetään auttaa, vai saako raha heidät vain laiskistumaan.

Tällaiset perusteet toimivat kätevänä tekosyynä sille, ettei monikaan lopulta maksa. On sitä paitsi vaivalloista perehtyä asioihin... ja niin kauan kuin ei ole perehtynyt, on vaikea valita mihin avustuskohteeseen rahansa suuntaisi.

Samaan aikaan vapaaehtoisuus kannustaa maksajia puhumaan siitä, että he maksavat, koska heidän täytyy jollain keinolla patistaa muita maksamaan.

Lopputuloksena todennäköisesti on, että kaikki tulevat kuulumaan yhä enemmän valitusta kauheista oloista ja heitä yhä useammalta taholta pyydetään osallistumaan. Vapaaehtoisuuden lisääntyminen tulee siis kasvattamaan myös kaikkien kohtaamaan häirintää: Apuasi tarvitaan! Katso kammottavat kuvat!

Vapaaehtoisuus mitä ilmeisimmin tulee tarjoamaan tiedostajille ja maailmanparantajille suuremmat perusteet julistaa omaa paremmuuttaan. He ovat entistäkin röyhkeämpiä, koska maksavat suuria summia - ja myös tekevät siitä suuren numeron. Samaan aikaan, kun ne, jotka eivät maksa tuntevat suurta iloa siitä, että toimivat järkevästi ja säästävät rahansa, jotka "kumminkin vain päätyisivät tukemaan jonkinlaista terrorismia".

Vapaaehtoisuuden seuraksena avustamisesta tulee enemmänkin tietyn säädyn elämäntapa, mikä puolestaan johtaa herkästi äärimmäisyyksiin. Tunnustakseen luokkauskollisuutta monet esimerkiksi testamenttaavat rahojaan hyväntekeväisyyskohteisiin. Se voi kuulostaa hyvältä, mutta herkästi vaihtelevia tukisummia on paljon vaikeampi kohdistaa järkevästi kuin tasaisesti virtaavia avustuksia. (Varoitus: Tämä oletus ei perustu kovin pitkälti harkittuun ajatusketjuun tai minkäänlaiseen sosiologiseen tutkimukseen. Tasaisessa virrassa voi puolestaan hyvinkin olla suurempi laiskistava vaikutus, jos sellaista onkaan. Avustussummat ovat joka tapauksessa vain murto-osa kaikesta siitä rahasta, jonka rikkaat teollisuusmaat tuovat niistä maista, joita ne avustavat.)

Itse olen lahjoittanut noin 10 vuoden ajan 5 euroa Greenpeacelle ja Amnestylle 5 euroa, koska ne edustavat minulle sellaista kansalaisrohkeutta, jota valtionpäämiehiltä usein puuttuu. Järjestöt (etenkin Greenpeace) herättävät ristiriitaisia tunteita, joten niitä mielestäni sopiikin rahoittaa ennemmin yksityisesti kuin veroista. Olisi aika nurinkurista, jos valtiot rahoittaisiat kansalaistottelemattomuutta. Kummallekin järjestölle olen siis maksanut varmaan jo yli 600 euroa, mutta se ole mielestäni paljon. Paljon suurempia summia lienen kuluttanut esimerkiksi purukumiin.

Sitä paitsi on kätevää, kun voi kadulla sanoa feissaajille "Maksan jo!"
http://www.tamperelainen.fi/artikkeli/63005-arsyttavaa-tai-ei-feissaus-on-liian-kannattavaa-jotta-se-loppuisi

"Sori, mutta olen jo parisuhteessa! Lupasin, etten juttele tuntemattomille."

Mielestäni Punaisen ristin tai Unicefin rahoituksen ei tulisi olla kansalaisten harteilla, ja syyt ovat kansainväliset. Kyse on kaikkia maailman maita tarpeen mukaan avustavista perinteisistä järjestöistä, joiden rahoitukseen kaikkien maailman valtioiden myös tulisi kykyjensä mukaan osallistua.

Jos Suomi puolittaa oman valtionapunsa, se näyttää huonoa merkkiä. Jos oletuksena on, että yksittäiset kansalaiset voivat itsenäisesti lahjoittaa rahaa samoihin kohteisiin, ei sillä ole merkitystä, koska maita mitataan valtioiden lahjoitusten, ei kansalaisten osallisuuden perusteella. Jos oletus kansalaisten anteliaisuuden lisääntymisestä olisikin oikea, tällainen ratkaisu olisi ulkopoliittisesti mahdollisimman typerä: maksamme kansakuntana kuten ennenkin, mutta tilastoissa näyttää siltä, että maksaisimme vähemmän kuin ennen - sitäkö vapaaehtoisuudelta halutaan!?

Entä mitä sitten on "sympatiavero"?

Sympatiavero esiintyy nettisanakirjasssa, mutta en kuvauksen perusteella tajua edes mistä siinä on kysymys: http://urbaanisanakirja.com/word/sympatiavero/

Oma määritelmäni sympatiaverolle on aivan toisenlainen:

Sympatiavero on kaikki se yhteenlaskettu aika, jonka olemme kuluttaneet söpöjen eläinvideoiden katseluun. Söpöys vaatii veronsa.

Kissanomistajat toki maksavat huomattavasti suurempia summia hemmotellakseen lemmikkejään, mutta se ei ole veroa, vaan perustuu vapaaehtoisuuteen.

Lopuksi

Tiivistän oman näkemykseni empatiaverosta ja vapaaehtoisuudesta Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin neljänteen muotoiluun. Kant esitti itse jo kolme eri versiota, mutta neljäs voisi olla tällainen:

Kategorinen imperatiivi, 4. formula: 

Jos tietyn yleishyödyllisen periaatteen olisi mielestäsi hyvä olla yleisenä lakina, vaadi, että siitä tulee yleinen laki.

Kun viisaat elämäntavat koskettavat normien kautta myös niitä, joiden viisaus ei riitä niiden ymmärtämiseen, kaikki voittavat. Vaatimalla yleisesti sitovia lakeja me voimme kollektiivisesti hyötyä esimerkiksi kierrätyksen, avustustoiminnan, kasvissyönnin, julkisen liikenteen ja monien muidenkin tapojen eduista.

Sekään ei olisi pahitteeksi, jos ihmisiä pakotettaisiin liikkumaan ja alittamaan tietty raja Cooperin testissä tai muuten heille lankeaisi korkeampi veroaste. Olisi hyvä saada useita konkreettisia kannusteita huolehtia omasta terveydestä. (Tietenkään säännöt eivät koskisi niitä, joilla on lääketieteellinen perustelu kieltäytyä.)

kts myös edellinen luukku 11: Holhoaminen OK

Pahuutta on helpompi palvella

Pahaa on helpompi palvella. Riittää kun tottelee käskyjä.

Ajatus kunnialliseen elämään johtavan polun kapeudesta elää vahvana kristillisyydessä, mutta ajatuksessa on järkeä myös peliteoreettisessa mielessä.

Pahaa on helpompi palvella, koska pahuuden palvelemiseksi ei tarvitse osata paljoakaan. Pahaa voi palvella vaikka puolivahingossa, ajattelemattomuuttaan.

Lasten kouluttaminen sotilaiksi todistettavasti onnistuu pienilläkin resursseissa, mutta kukapa kouluttaisi kokonaisen armeijan lapsilääkäreitä?

Ihmisestä voi tuoda vihan esiin muutamalla tarkkaan valitulla sanalla ja vaikka lyönneillä. Samalla tavoin ei ketään käden käänteessä kasvateta rajattomaan myötätuntoon ja rakkauteen.

Palvelukset pahalle luonnostuvat ilman rahaa ja sivistystä, vaikka yhdellä väärällä valinnalla.

Oikeastaan olisi enemmän syytä puolustaa näkemystä, jonka mukaan ihminen on enimmäkseen ja pohjimmiltaan hyvä, koska meistä niin monet selviävät elämästään läpi ilman ainuttakaan totaalista hirmutekoa.

Vaikka pahuus on niinkin helppoa, me enimmäkseen emme edes huomaa tilaisuutta olla paha. Ei sinänsä, että välttämättä huomaisimme myöskään tarjoutuvaa tilaisuutta sankaruuteen, vaikka moni sellaisista tilanteista unelmoikin.

Hyvyys on juuri siksi niin vaikeaa, että se vaatii herellä olemista ja luovaa ajattelua. Pahuus on sitä, että seuraamme niitä malleja, joita meille esitellään. Hyvyys vaatii sitä, että uskaltaa rikkoa odotuksia vastaan, ja uskoa myös itseensä enemmän kuin ympäriltä annetaan aihetta.

Pahojen asema on siinä suhteessa turvatumpi, että tyhmyys ja ahneus riittää vallan mainiosti.

Pahuuden monesti oletetaan edellyttävän oveluutta, mutta ovela paha ei jää kiinni ja paljastu. Useimmiten pahuus kumpuaa tyhmyydestä ja myös tyhmyyden ansiosta se tulee näkyväksi.

Sanat tyhmä ja tuhma eivät syyttä ole niin lähellä toisiaan.

Paha voi antaa käskyjä ja toinen paha tottelee, luullen siten olevansa oikein hyvä. Tämäkin logiikka antaa pahuudelle täysin ilmaista etua maailmassa.

Hyvyyteen on vaikea komentaa. Hyvyys edellyttää myös sitä, että jokainen hyvyyteen toisen ihmisen ohjaava antaa tälle toiselle kaiken vapauden.

Hyvän asialla ollessamme meidän täytyy soveltaa monia taitoja, kuunnella autettavia ja myös tarkistaa mitä sanoo sydämemme.

Hyvä, joka lähettää hyvän asialle, ei koko ajan vahdi vierestä. Hyvä luottaa siihen, että tiettyjen taitojen jälkeen oppilas ylittää opettajansa. Muutoin kumpikaan ei yllä siihen hyvään, johon on unelmissaan kuvitellut.

Hyvyys on vaikeaa myös siksi, että hyvien tekojen tekeminen edellyttää meidän oman sisäisen pimeytemme tuntemista. Hyvän on oltava tietoinen maailman muutoksesta ja omasta sisäisestä myllerryksestään. Yhdelle ihmiselle osoitettu hyvyys ei ole toiselle kuin loukkaus, jos tekijällä ei ole ihmisviisautta.

Pahuus menee mönkään, jos paha kaivelee liiaksi itsessään olevaa hyvyyttä. Siksi pahin, mitä paha tietää on peili. Vampyyritkin kammoavat itsetutkiskelua. Siksi he eivät näy peilissä. Se on heidän pahuutensa tärkeä edellytys, että he eivät tiedä kuka he ovat ja mitä he tekevät.

Se on perin helppoa.

Ulkoaikalainen

"Kaikki eivät voi suorittaa jotain tavatonta, mutta kaikki voivat kyetä tavallisiin tekoihin tavattomassa hengessä."
- Musta kansalaisaktivisti Booker T. Washington 1800-luvun lopulla.

Kunkin aikakauden ihmisillä olisi eniten opittavaa juuri niiden arvojen edustajilta, joita he eniten vieroksuvat. Viekas esseisti esimerkiksi lukee ateistien oppaita ja kääntää niiden kriittisen sanoman kristittyjen kielelle. Sitten hän lukee kristittyjen oppaita ja kääntää niiden ikiaikaisen viisauden ateistien kielelle.

Olen mieluusti lukenut menneiden aikakausien unohdettuja kirjoja, koska niissä törmää usein niin ällistyttäviin totuuksiin, ettei vastaavia ole löytynyt edes Nasan Mars-mönkijästä kertovissa uutisissa. Olemme kääntäneet selkämme historialle, koska oletamme jollain tavoin perustavasti kehittyneemme. Kuitenkin satoja vuosia vanhat kirjoitukset kommentoivat aikamme ilmiöitä paremmin kuin kukaan aikamme kolumnisteista.

Kyse on totta kai myös siitä, haluammeko me kuulla sanoja, jotka lujittavat olemassaolevia asenteitamme - vai haluammeko oikeasti päästä asioista jyvälle, ja hyväksyä niiden koko monimuotoisuuden. Usein vanhoissa teksteissä asiat esiintyvät kirkkaampina, koska niitä ei ole sirpaloitu keskenään riitelevien osapuolten näkemyksiksi, vaan tulokulma on puolueettomampi.

Mietitään esimerkiksi sosiaalista mediaa toteamusten valossa, jotka esittää Fr.W.Foerster vuonna 1931 julkaistussa teoksessa Kasvatus ja itsekasvatus:

"Dante kuvaa infernossaan paikan, jossa valitus, huokaukset ja vouhkina kaikkiala täyttävät tähdettömän ilman: siellä kärsivät luonteettomat, - ihmiset, joita eivät mitkään horjumattomat ihanteet ole suojelleet ympäristön painoa, ajan hengen tyranniutta eikä heitä itseään vastaan, ja jotka sen vuoksi ovat olleet ryhdittömästi alttiina kaikille ulkomaailman vaihteleville houkutuksille ja kaikille omille sairaalloisille tiloilleen ja mielialoilleen - jotka jokainen tuska saa temmatuksi juuristaan irti."

Kirjan dramaattinen tyyli vaikuttaa kenties vanhentuneelta, mutta vahvempi on sen teho ulkopuolisena havahduttajana. Eikö juuri tästä ole someraivossa ja klikkauskulttuurissa kyse: ihmiset vihastuvat vuoroin yhdestä ja vuoroin toisesta ilmiöstä, jolle eivät yhtään mitään mahda.

Ei Helvetti ole sitä, että me kohtaisimme kärsimystä tai tietäisimme onnettomuuksista - Helvetti on sitä, että me kaiken aikaa kollektiivisesti reagoimme sille kaikelle ja heittäydymme toivottomuuden mielivaltaisten tuntemusten valtaan. Suurin osa valveillaoloajastamme tuhlautuu siihen, kuinka valitamme, ilmaisemme järkytystämme ja annamme tukemme toistemme kuohunnalle - samaan aikaan, kun poliitikot tekevät mitä lystäävät.

Kalterit ja puhelin: Pikkujättiläinen, valokuva: Huffington Post

Ainahan johtajat ovat tehneet mitä lystäävät, mutta nyt olemme luoneet sosiaalisen Helvetin, jossa ikään kuin omalla valittamisellamme olisi jotain painoarvoa - ja niinpä me valitamme. Elämästämme on tullut silkkaa kurjuudessa rypemistä, vaikka useimpien kohdalla useimmat asiat ovat yhä hyvin.

Foersterin kirja on kuin suunnattu tätä aikaa varten, sillä pääpaino on juuri kysmykselle: Mitä tehdä, jotta emme olisi ryhdittömästi alttiina kaikille ulkomaailman vaihteleville houkutuksille?

Palasin kirjan pariin, koska eräs radio-ohjelma tällä viikolla palautti mieleeni kuinka valtaisaa on ajassamme ryhdittömän vapaudessa lillumisen ihanne. Ohjelmassa iloisesti toitotettiin sitä kuinka aivan kaikki tulee sallia ja lasten saada päättää mistä hyvänsä. Jos vaikka lapsi hipelöi itseään niin häntä tulee kaikin tavoin rohkaista masturboimaan julkisella paikalla.

Aloin voida pahoin, mutta en siksi, että kyse olisi seksuaalisuudesta. Kyse ei ole siitä, että seksuaalisten himojen seuraaminen olisi sen turmiollisempaa kuin muidenkaan. Enemmänkin minua hirvittää maailma, jossa asioita ei millään tavoin aseteta tärkeysjärjestykseen. Itsetyydytys ei ole esimerkiksi itsessään kamala synti, mutta ihmisten tulisi kasvattajana asettaa etusijalle se, että lapsi tekee ensin läksynsä, syö lautasen tyhjäksi, siivoaa huoneensa, ja sitten jos aikaa jää niin hän voi hipelöidä itseään - ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.

Minua raivostuttaa kuunnella, jos arvovaltaiset ihmiset toitottavat sitä, että maailmassa kaikki on saman arvoista ja samalla tavoin yhdentekevää, koska se ei ole totta. Me kärsimme laajamittaisesti siitä, että meiltä puuttuu Foersterin mainitsemaa ryhtiä. Ihmiset voivat sen tähden fyysisesti ja henkisesti pahoin.

Siitäkin syystä tällainen puhe on eettisesti arveluttavaa, että se julkinen kaiken salliminen kohtelee ihmisiä epätasa-arvoisesti. Paremmissa perheissä silti tajutaan pitää kiinni rajoista, joita lapsi tarvitsee tunteakseen itsensä rakastetksi. Yleinen kaikensallivuus tuottaa suurta haittaa niille, joilla on taipumuksia antaa houkutuksille periksi. Ei heitä saisi yllyttää houkutuksiin, jotka eivät edistä heidän taloudellista pärjäämistään tai pitkäaikaista onnellisuuttaan.

Kaikki eivät ole niin etuoikeutettuja, että heillä olisi hyvät vanhemmat, vastuullisia ystäviä ja muita enemmän synnynnäistä kurinalaisuutta (joka ei tietenkään määrää kaikkea). Liberalismin ja individualismin läpitunkevat ihanteet ovat etuoikeutettujen keino huolehtia omasta edustaan. He hyötyvät, kun loput kansasta jätetään heitteille.

Ryhdin puuttuminen ei koske ainoastaan yksilöä, vaan myös instituutioita. Kaiken aikaa tiedotusvälineiden itsekritiikki ja journalistiset ihanteet ovat höltymässä. Lööpit ovat aivan kammottavaa sontaa, ja ihmisten yksinkertaisempi enemmistö jätetään pähkäilemään ovatko väitteet salaliitosta tosia.

Ylipäänsä säätämisen ja pähkäilyn määrä on lisääntynyt eksponentiaalisesti, koska toimituskuntien tehtäviä on ulkoistettu kuluttajalle: ensimmäinen ja tärkein tällainen tehtävä olisi faktojen tarkistaminen.

Selkärangan kasvatusohjeita selkärangattomille

Foersterin kirja on painonsa arvoinen kullassa. Toisin sanoen sen arvo on nykyisillä kullan kursseilla 210g x 35e/g = 7.350 euroa. (Olen valmis myymään sen myös hieman edullisemmin, koska olen jo kopioinut talteen tärkeimmät kohdat. Kenties se ei myöskään ole 24 karattin, vaan ainoastaa 18 kultaa, koska muutoin sivut olisivat liian hauraita käänneltäviksi, kultahan on pehmeä metalli?):

"Mitä nuorisoomme tulee, on tilanne suunnilleen tämä: ulkoapäin tulevat kiihotukset ovat suhteettomasti lisääntyneet, mutta sisäiset vastustusvoimat samoin kuin luonteen ulkonaiset apu- ja suojauskeinot ovat yhtä suhteettomasti vähentyneet." 

"...Niin ollen täytyy yksilön sammua keskellä kaikkea individualismia: viime mainittu merkitsee silloin vain yksilön oikeutta lakkaamattomaan vaihteluun hänen mukautuessaan mitä erilaisempiin kollektiivisiin muotteihin ja vaatimuksiin" 

"...yhteiskunnallisen miellyttämishalumme ja kaikkien muiden laumatunteiden saaliiksi."

Wau. Ja joku vielä kuvittelee, ettei lukeminen kannata. Lukeminen kannattaa aina.

Foerster ilmaisee ketään aikamme kriitikkoa paremmin sen kritiikin, jonka olen jo pitkään allekirjoittanut individualismista. Meille ei kaupata individualismin ihanteita siksi, että me saisimme yksilöllisyyden normien purkautuessa ja sovinnaisuuden rajojen poistuessa paremmin olla oma itsemme. Individualismin piilofunktio on päin vastoin sallia yhteiskunta, jossa yksilön on aina mukaudutta vuoroin minkäkin suuremman instituution tai korporaation tarpeisiin.

Meidät yksilöllisyyttämme koossa pitävät rakenteet puretaan, jotta meistä tulisi helpommin muovautuvaa mössöä teollisuuden tarpeisiin. Kyse on siis hajoita ja hallitse periaatteesta, jota rokkitähdet ja julkkikset tiedostamattaa agitoivat - koska heillä itsellään on kivaa. Rahahan lopulta mahdollistaa paljon enemmän vapauksia kuin vapaat ajatukset, jotka enimmäkseen vain johtavat hankaluuksiin, ajassa kuin ajassa.

Pink Floydin "Brick in The Wall" -biisi kertoo 1900-luvun laajemmasta muutoksesta, joka mielestäni ei ole vain toivottavaa: Aiemmin kotikuri ja koululaitos muovasivat ihmisistä jämeriä ja ihanteisiin uskovia, mutta neliskanttisia ja karkeita pässinpäitä. Nyttemmin ihmisten taas on sallittu veltostua saamattomiksi sohvaperunoiksi, jotka sallivat kaiken, mikä ei häiritse heidän omaa elämäänsä.

Tiedän, että monille voi olla pyhäinhäväistys, jos kritisoin Pink Floydin sanoituksia, mutta kumpi näistä sitten lopulta on vallanpitäjille ja tyranneille haitallisempi: tiiliskivi vai sohvaperuna?

Jos ihminen tahtoo heittäytyä hankalaksi, eikö tiiliskivi tehokkaammin pysäytä koneiston rattaita. Aktivistien ja anarkistien tulisi ennemmin ottaa ihanteekseen mennyt yhteiskunta, jossa yksilöt oikeasti kykenivät ajamaan asioita, jotka kokivat itselleen mielekkäiksi, eivätkä vain liiskaantuneet hajanaisiksi mielipiteiksi kuin poliitikon kasvoihin heitetty mätä tomaatti.

Tavallaanhan näin on monin puolin toimittukin. Antti Nylen puhuu ihaillen uutta teknologiaa vastustavista luddiiteista ja Pentti Linkola katsoo taaksepäin miehisiin ammatteihin, jotka antoivat ihmiselle itsearvostusta ja fyysistä kestävyyttä, kuten myös mielenlujuutta. Tommi Melenderin Antiaikalainen on myös lähtenyt liikkeille hyvin anakronistisista teemoista, vaikka blogin yhä kasvava ajankohtaisuus herättää aihetta huoleen.

Salliminen itsessään ei ole varsinainen ongelma, sillä suvaitsevaisto jos jokin yhä lähimmin edustaa sivistyneistöä, vaikka monet moitteet ovat tosia. Ongelma ei ole se, että me sallisimme liikaa, vaan että meiltä puuttuvat sellaiset korkea päämäärät ja visiot, jotka veisivat elämää eteen päin.

Nuoret ovat vihaisia ja kyynisiä, koska heille annetaan liian vähän eväitä elämään. Ei passiivinen vapauttaminen ole todellista huolenpitoa. Nuoret eivät vieläkään saa politiikassa edes murto-osaa siitä huomiosta, jonka he ansaitsisivat. Nuoret tarvitsisivat avoimia työskentelytiloja, projekteja joihin osallistua - ja ennen kaikkea terveitä lupauksia. Nyt elämme yhteiskunnassa, jossa kaikki lupaukset työllistymisestä tuntuvat valheilta, ja se jos mikä on tragedia, sillä tuhannet kokonaiset elämät menevät hukkaan sen tähden, että alussa parhaat motivoimiset keinot puuttuvat tai mitään ei edes yritetä.

Kenties aikuisten tulisi luvata, että he eivät voi sanoa nuorten puolesta mitkä taidot tulevaisuudessa ovat tärkeitä: niinpä tärkeintä olisi kaiken aikaa kehittää itseään valmistautuakseen suuriin muutoksiin ja avautuviin mahdollisuuksiin, joita aikuiset eivät ole edes hahmottaneet:

"Oikean kasvatuksen pitäisi nostaa ihminen ajasta, s. o. ryhdittömästä sovittautumisesta maailman vaatimuksiin, tehdäkseen hänet siten oman itsensä ja maailman herraksi."

Aika muuttuu, juupa juu

Tiedän, etten Pikkujättiläistä kirjoittaessani toteuta ainakaan tätä neuvoa:

"Kasvatuksen arvokkain tehtävä on irrottaa sielu sivuasioiden ihailusta."

Toisaalta voin kenties puolustautua sillä, että olen pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti tehnyt tehtäväkseni juuri sivuasioiden ihailun. Se on siis minun päätoimeni, eikä mikään veltto ja satunnainen aiheesta lipeäminen.

Kirjoittamisen ja lukemisen päämääränä minulla on kaiken aikaa ollut kirjallisten taitojeni ja vistykseni kartuttaminen, sillä uskon seuraavan ihanteen pätevät myös tulevina aikoina:

"Ennen muuta kasvattaa oleminen, jalostettu oleminen, ja vasta sitten tekeminen ja puhuminen."

Historian, matematiikan tai kirjallisten taitojen opiskelu on siitä hyödyllistä, että se kohdistuu olemukseen, samoin kuin leikkimielinen ja myönteiseksi koettu liikunta. Ihmisen omaan olemukseen kohdistuvan muutostyön kannustaminen vaatii kuitenkin konkreettisia vaihtoehtoja: mitään ei tapahdu, jos sanotaan. että voit olla mitä haluat, koska se ei ole totta. Tarvitaan joku soittamaan jokaiselle huonosti koulussa menestyvälle oppilaalle sekä työttömälle ja tarjoamaan vaihtoehtoja. Muuten meidän yhteiskuntamme jatkaa huipputulosten esittämistä syrjäyttämisessä ja saamattomuudessa.

Minulle tämä blogi edustaa kirjallista treenia, ei niinkään valmista lopputuotosta. Jatkuvasti kerään valmista materiaalia myös kirjassa julkaistavaksi, mutta olen kirjojen suhteen liiankin perfektionistinen - vaikka itsekritiikki ei ehkä näy täällä bittiavaruudessa, jossa julkaisen lähes kaiken suoraan lennosta. Virallista esseekäsikirjoitusta en ole vielä koskaan edes tarjonnut julkaistavaksi, koska haluan sen olevan aivan täydellinen. Miksi julkaista kirjoja, jos ne eivät kestä aikaa? Toisaalta miksi viivytellä, jos lukijat voivat itse päättää mistä asioista he kirjassa pitävät ja mistä eivät?

"Kasvatus on valikoimista."

Kympin oppilaan hetkellinen tragedia on kenties yhtä suuri kuin kutosen oppilaan. Kympin oppilas ei koulun päätteeksi tiedä missä hän on hyvä, koska hän on joko tasaisen hyvä kaikessa tai hänen menestyksensä selittyy myös ahkeruudella, kotikurilla tai tehokkailla opiskelumenetelmillä. Kutosen oppilas ei ole saanut myöskään koulusta mitään antimia jatkosuunnitelmille. Kummankin koulu omalla tavallaan jättää heitetille, vaikka toki kympin oppilaan saamat suositukset avaavat hänelle ovia. Vain yhdestä hän voi silti kulkea.

Puhumme paljon siitä, että koulutasapäistää ihmisiä, mutta pikemminkin keskiarvoihin tuijottava koululaitos tasapaistää ihmisten prioriteettejä. Jos ihminen todella löytää koulussa kutsumuksensa, vaikka liikunnan, laulun, kuvaamataiteen tai minkä tahansa aineen kympillä - muiden arvosanojen ollessa seiskoja - ainakin hän saa jotain osviittaa taidoistaan ja taipumuksistaan.

"Juuri siksi, ettei nykyään ole henkisen maailman määräämiä varmoja tarkoitusperiä, näemme ihmisten usein avuttomana joutuvan alemman maailman tarkoitusperien saaliiksi. Tai sitten tyydytään aivan häilyviin päämääriin, joilla ei ole järjestävää voimaa."

Monet kerrat koululaitos on sisältä käsin tuntunut minusta sopivan jonkin aivan toisen tarpeisiin kuin omiini, sillä koulu tahtoo opettaa valtavasti asioita maailmasta, mutta niin vähän minusta itsestäni. Enhän koulussa edes oppinut, että älykkyysosamääräni oikeuttaisi Mensan jäsenyyteen tai että minulla on ADHD. Kaiken sellaisen sain selvittää omalla ajallani. Sentään pituuskasvuani seurattiin vuosi vuodelta kuin se olisi maailman tärkein asia.

Koulun jälkeen on pääteltävä mitä tahtoisi elämältään, eli suoritettava valintoja. En tiedä mikä on se ylevä teoria, jonka perusteella yhteiskunnan ei ole lupa osallistua nuorten tärkeimpiin päätöksiin tai edes esitellä vaihtoehtoja ja tarjota apua niiden hyvien ja huonojen puolten kartoittamiseen - mutta varmaan sekin ihanne on aikoinaan viisaasti harkittu. Perusteelliset selitykset kääntävät usein pääni, mutta saan etsiä niitä unohdetuista kirjoista, koska lehtiuutiset harvoin kiinnostuvat miksi? tai miten? -kysymyksistä, jotka ovat lähimpänä sydäntäni. Paljon jännittävämpää näyttää mediassa olevan kuka, missä, mitä - vaikka tällaiset ilmiöt menettävät nopeammin merkityksensä.

Monin tavoin sama viisaus pätee myös taiteisiin: luovuus on valikoimista. On pakko päättää mihin tänään keskitän kaiken energiani. On luovuttava jostain, jotta toinen projekti tulisi valmiiksi.

Kirjan julkaiseminen saattaisi tuoda Pikkujättiläiseen lisää lukijoita, mutta kenties alitajuisesti pelkään juuri sitä. Kynnys kirjoittamiselle nousisi korkeammaksi, jos blogini tekstejä jossain siteerattaisiin.

Haluan kirjoittaa ajattomuudelle myös siksi, etten usko ihmisen koskaan suuresti muuttuneen, vaikka välineemme saavat meidät käyttäytymään epätarkoituksellisilla tavoilla. Kulttuurimme on monin tavoin hakoteillä, koska ihanteemme ja kasvatusmenetelmämme eivät ole sopeutuneet tekniikan tarjoamiin mahdollisuuksiin tai ympäristömme houkutuksiin, jotka riistävät meiltä kallisarvoista aikaa, jonka viisaammilla eväillä varustettuna osaisimme suunnata lähimmäisillemme ja ylläpitää paremmin myös omaa terveyttämme.

"Heinrich Heine on kerran katsellessaan Antverpenin tuomiokirkkoa lausunut: Noilla ajoilla oli dogmeja, meillä on vain mielipiteitä. Mutta mielipiteillä ei rakenneta tuomiokirkkoja." 

- Foerster: Kasvatus ja itsekasvatus (1931)

Kolme apinaa - paluu viisauden lähteelle

Väärinkäsitysten arkeologiaa ja symbolisten kompostien tonkimista kulttuurimme takapihalla.

Blogini alkuvaiheissa julkaisin tarinan Kolmesta viisaasta apinasta. Kukaan ei ole kommentoinut kirjoitusta, mutta sillä on tähän mennessä eniten lukijoita koko Pikkujättiläisen historiassa. Lukijoita kertyy tasaiseen tahtiin, joten olen päätellyt suosion perustuvan pelkästään siihen, että sanaparia googletetaan ahkerasti. "kolme apinaa, kolme apinaa..."

Todennäköisesti useimmat lukijat etsivät vain kuvaa kolmesta apinasta, jonka voisivat liittää johonkin keskusteluketjuun ilmentämään jonkin henkilön tyhmyyttä ja tietämättömyyttä. Omassa periamerikkalaisessa kulttuuripiirissämme kolmen apinan meemissä näyttäisi olevan kyse esimerkiksi siitä, että muiden kohdatessa ongelmia käännetään vain päätä toiseen suuntaan:

"In the Western world both the proverb and the image are often used to refer to a lack of moral responsibility.." https://en.wikipedia.org/wiki/Three_wise_monkeys

Alkuperäisessä postauksestani löytyvän tarinan kolmesta apinasta olin kehitellyt omasta päästäni, mutta se perustui kuitenkin mielikuviin, joita olin rekonstruoinut zenbuddhalaisesta kirjallisuudesta. Japanissa viisaus "see no evil" tai ainakin jokin sen variaatiot saattavat esiintyä ilman mitään hassuja apinoita. Usein näissä opetuksissa ajatus liitetään karman käsitteeseen, mitä tulen käsittelemään myöhemmin.

Oma viittaukseni Laotseen ja Kungfutseen olivat vain osa suurta vitsiä, jota ilmeisesti kovin moni ei tajunnut. Syytän siitä vain itseäni, sillä muinainen kirjoitukseni ei klikkauksistaan huolimatta ole kovin hääppöinen. Siinä on aivan liikaa turhaa löpinää ennen kuin päästään itse asiaan - ja kenties syyllistyn siihen nytkin.

Oheisista kuvista voi havaita, että kolmea apinaa käytetään lännessä lähinnä pilkkaamisen apuvälineenä. Apinat ymmärretään tyhmiksi tai hassunkurisiksi. Ne eivät tahdo tiedostaa ongelmiaan tai kuulla itsestään mitään negatiivista.

Hikipedia esimerkiksi toteaa, että:

"Mizaru on apina, joka peittää silmänsä. Hän kuvaa facepalmin hyvettä."

Ajatukset "pahuudesta" legitimoivat pahuutta

Itämaisessa henkisessä traditiossa pahuuden tunnustamisesta kieltäytymisellä on kuitenkin paljon syvällisempiä merkityksiä, joita myös yritin tavoittaa sekavassa tarinassani.

Ensinnäkin ihmisten tai ilmiöiden tulkitseminen pahoiksi herättää meissä pelkoa ja pelko herättää vihaa.

Kenties onnistuneimman länsimaisen tulkinnan kolmen apinan opetuksesta muotoilee Star Warsin jedimestari Yoda:

"Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering."

Luke kieltäytyy näkemästä omassa isässään pahaa, ja lopulta sinnikkään sydämeen vetoamisen kautta hän onnistuu pelastamaan hänet voiman pimeästä puolelta. Yhtä hyvin Luke olisi voinut hokea itselleen: "See no evil, see no evil..."

Kun määrittelemme ihmisten toimet pahoiksi, meissä myös herkästi herää halu korjata vääryyksiä oman käden oikeudella ja toisilla vääryyksillä. Pahuuden näkeminen voi siis hyvinkin suoraviivaisesti johtaa konfliktien kärjistymiseen, leirien pystyttämiseen ja avoimeen väkivaltaan.

Vaikka selityksessä nyt uhkaavat mennä puurot sekaisin, voidaan kehoitus See no evil tulkita myös useiden Jeesuksen oppien mukaiseksi:

"Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi." 

"Älä tuomitse muita, ettei sinua tuomittaisi." 

"Älä vastusta pahaa pahalla." jne.

Elämänviisaudet ovat usein ajattomia, eivätkä niitä sido valtiolliset rajat. Kun emme näe pahaa, se yksinkertaisesti tarkoittaa, että me emme suostu tekemään nopeita johtopäätöksiä jonkun syyllisyydestä pelkkien kevyiden todisteiden valossa, emme salli itsemme vaipua pyhän raivon valtaan ja pahenna asiaa puhumalla kaikille siitä, miten pahoja joku on meille tehnyt.

Kolme apinaa ja karma

Karmaa olen viime aikoina käsitellyt valitettavan vähän, sillä siihen liittyy niin paljon psykologista viisautta, joka vasta viime aikoina on noussut keskustelun aiheeksi lännessä. Karman laista vapautuminen voidaan ensinnäkin ymmärtää juuri pyrkimykseksi irtautua pitkään jatkuneesta paskarallista, jossa ongelmia vain sysätään itse heikommille. Me vapaudumme kärsimyksen ketjusta, kun kieltäydymme osallistumasta toimintaan, joka tuottaa kärsimystä.

Kolmen apinan tapauksessa karman käsite kuitenkin tavoittaa aivan toisen ilmikentän, joka on aivan yhtä vähän yliluonnollista alkuperää kuin mitä kuvailin edellä. See no evil ei tarkoita suinkaan sitä, että peittäisimme silmämme, kuten kuvien apinat tekevät, vaan että emme kuvittelisi asioiden johtavan huonoon lopputulokseen ennen kuin olemme yrittäneetkään.

Karmaan liittyy mystiikalla hämärretty, mutta varsin realistinen ajatus siitä, että ajatuksemme ja sanamme tuottavat asiat todeksi. Kun me kadotamme luottamuksemme muiden ihmisten hyvyyteen ja arastelemmme yhteistyötä, me tulemme tuottaneeksi itsellemme ja muille paljon enemmän pahaa kuin jos luottaisimme asioiden järjestymiseen.

Yhteistoiminta edellyttää kompromisseja ja anteeksiantoa. Jos sitkeästi takerrumme mielikuvaamme pahuudesta, ei sovitteluun koskaan päästä.

Apinoihin liittyvästä mielikuvasta on vaikea irtautua, sillä meemien elämää ei oikein kyetä kontrolloimaan suunnitellusti.

Ehkä apinat voitaisiin kokonaan unohtaa ja muotoilla ajatus uudelleen jotenkin tähän tyyliin:

Älä muistele kohtaamiasi vääryyksiä, 

älä keskitä ajatuksiasi vain ongelmiin, 

älä kuvittele että epäonnistut kaikessa 

tai odota muilta pelkkää petollisuutta

Me vapautamme itsemme syyn ja seurauksen ketjusta, kun tunnistamme itsessämme ne psykologiset laukaisijat, joiden kautta heräävät alkukantaiset pelot, kunnes lopulta kadotamme kontrollin.

Meidänkin ajassamme jatkuvat negatiiviset uutiset ja juorut vastapuolen tyhmyydestä ja pahuudesta - mikä hyvänsä koettu vastapuolemme sitten onkaan - ylläpitävät jatkuvasti kiihtyvää eripuran ja kyräilyn ilmapiiriä, joka siellä täällä purkautuu esiin yksittäisten ryhmien typerehtimisenä.

Parasta kaikille voisi olla se, jos opettelisimme vanhoja sivistyselämän tapoja, ja kieltäytyisimme pystyttämästä olkinukkeja ja mustamaalaamasta ihmisiä, joita hädin tuskin tunnemme.

Älä puhu muiden pahuudesta, jos sinulla ei ole kiistattomia näyttäjö. Älä silloinkaan puhu "pahuudesta", vaan tietämättömyydestä, heikkoudesta, erehdyksistä. Älä leimaa ihmistä pahaksi, jotta hänen pahuudestaan ei tulisi pysyvä tila. Korjaa rauhallisesti väärät käsitykset, ole pitkämielinen - hieno sana, eikö - ja anna anteeksi.

Anteeksianto ei tarkoita sitä, että voimattomana katselemme sivusta. Emme kauaa katsele pahaa, koska pistämme sille heti stopin.