Robotteja on vaikea ohjelmoida suoriutumaan yllättävistä poikkeustilanteista. Ne noudattavat ennalta määritelty ohjelmointia, joten myös yllätykset täytyisi osata ennakoida. Lisäksi robotin täytyisi kyetä tunnistamaan millaisesta ongelmata on kysymys, jos jotain tavallisesta poikkeavaa tapahtuu.
Tästä syystä robotit vaativat valvontaa, päivittämistä sekä mahdollisuuden protokollan kiertämiseen manuaalisella ohjauksella.
Sama ongelma pätee lainsäädäntöön. Poliisien ja tuomioistuinten valtuudet ja toimintaohjeet ovat tarkoin ennalta määriteltyjä.
Etiikka merkitsee moraalin säätämistä metatasolla sekä mahdollistaa parhaiden käyttäytymisohjeiden manuaalisen ohjaamiseen ja ohjelmointiin. Etiikka tarjoaa paljon ajattelunvapauksia. Filosofin on pakko kyetä irtautumaan ohjelmoinnista, siinä missä taas lainsäädäntö muistuttaa automaatiota.
Eettisiä pohdiskelujen mahdollisuuksia rajoittaa sitoutuminen tietyn kulttuurin ihmiskäsitykseen ja arvomaailmaan. Hyää etiikka on myös lähes mahdotonta harjoittaa yksipuolisesti tietyn säädyn tai eturyhmän kabineteissa. Puolueiden ohjelmaan sitoutuneet älyköt harvoin kykenevät tuottamaan eettisesti laadukkaita tekstejä.
Lopputuloksena on enemmänkin moralisointia tietyistä arvolähtökohdista käsin.
Hyvä etiikka edellyttää myös sitä, että luovutaan lainsäädönnön ihailemisesta. Kuitenkaan myöskään kapinallisuuden yksipuoliseen ihailuun ei ole varaa, kuten Hollywood-elokuvissa, joissa lähes poikkeuksetta edellytetään sankailta oman käden oikeutta, jotta voidaan saavuttaa onnellinen loppu.
Lainsäädäntö voi sitoa viranomaisten kädet, vaikka 99% tunnustaisi, että teko on moraaliton ja yhteisen hyvän näkökulmasta enimmäkseen haitallinen.
Uskon, että lainsäädäntö ja viranomaisten vallan rajoittaminen mahdollistaa paremman yhteiskunnan kuin anarkia tai äärimmäinen talousliberalismi. Silti puhun vain paremmasta maailmasta, en parhaasta mahdollisesta.
Vahvasti tunnumme hyväksyneen ajatuksen, että paras mahdollinen maailma toteutuu vain unelmissa. Elokuvien fantasiatodellisuudessa lakia voidaan rikkoa siten, että pahat teot paljastuvat ja oikeus voittaa.
Elokuvat ovat viitoittaneet myös tietä maailmaan, jossa rikoksentekijät näyttäytyvät sankareina. Hakkerit, tietovuotajat ja liikeyritysten näkökulmasta "petturit" ovat surullista kyllä ainoa keino totuuden julkitulemiseksi. Silti me emme ole osannut säätää lakeja, jotka mahdollistavat tällaisen pienemmällä rikoksella paljastetun suuremman rikoksen rankaisemisen.
Rikollisin keinoin hankittu tieto ei useissakaan tapauksissa kelpaa todistusaineistoksi tuomioistuimessa. Näin on Yhdysvalloissa ollut asioiden laita jo vuosikymmeniä ja kansainväliset kauppasopimukset ovat vaarassa tuoda saman käytännön myös EU-maihin.
Olemme kollektiivisesti usein samaa mieltä siitä, että teko on moraaliton, mutta olemme sitoneet kätemme lakiin, joka ei tunne poikkeuksia. Viisas perustuslaki olisi sellainen, jossa poikkeussäännöt ovat mahdollisia törkeimmissä ja selkeimmissä tapauksissa. Pieni ripaus anarkiaa olisi kirjoitettu sisälle lakiin, jonka julkikirjoitettuna ajatuksena on ohjailla tyhmiä kansalaisia kuin aivottomia robotteja.
Ajatus saattaa kuulostaa pelottavalta. Liian usein poikkeuksiin ovat saaneet vedota yksinvaltiaat. Liian usein erityisoikeuksia on saanut ostaa rahalla. Liian usein vihaiset väkijoukot ovat halunneet ottaa lain omiin käsiinsä. Siksi kai sen siteet ovat niin ehdottomiksi kirjailtuja.
Kuulostaa julkealta toivoa, että kylmän rauhallisesti ja sydämellä harkittu moraali edes silloin tällöin saisi asettua lain yläpuolelle.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste supersankarit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste supersankarit. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 6. huhtikuuta 2016
tiistai 6. elokuuta 2013
Upanisadien jumalat
En yritä määritellä mitä jumalat merkitsevät nykyajan intialaisille tai millaista roolia ne esittävät vedakirjallisuudessa. Oma näkökulmani on lähinnä käsiterelativistinen: on mahdotonta antaa sanalle jumala yhtä täsmällistä merkitystä. Oikeaa tulkintaa ei ole.
En edes väitä, ettei Upanisadien jumalia olisi olemassa. Jos jos joku uskoo jumaliin, silloin sana "jumala" sisältää tuon merkityksen. Jos jumalat ymmärretään luonnonvoimiksi tai abstraktioiksi, kuten "rakkaus" tai "tuli", sitä suuremmalla syyllä niistä puhuminen on runollista todenpuhumista.
On helppo havaita myös, että monille Upanisadien kirjoittajista jumalat ovat hyödyllistä fiktiota, vertauskuvia ja osa mytologista tarinankerrontaa. He kirjoittavat jumalien edesottamuksista niin kuin kyse olisi Teräsmiehen tai Peppi Pitkätossun seikkailuista. Tarinaa ei ole koskaan tarkoitettu historialliseksi totuudeksi. Se on opettavainen ja jännittävä satu. Salaisuudet ja supervoimat ovat mukana mausteena.
Jumalten yksilöllistä persoonaa on joskus yhtä vaikea hahmottaa kuin niiden yleistä merkitystä. Toisinaan Upanisadien jumalhahmot esitetään voittamattomina sankareina, toisinaan taas hyvinkin inhmillisinä ja epätäydellisinä. Tässä suhteessa ne muistuttavat hieman antiikin Kreikan tai Rooman jumalia, jotka heijastelevat yleisön oman elämän haaveita ja vastoinkäymisiä amfiteatterien saippuadraamoissa. Yhdessä tarinassa yksi ja sama jumala kokee repiviä tunteita, toisessa hän on puolueeton ja neutraali kuin tuuli, joka puhaltaa, ymmärtämättä mitään iloista ja suruista.
On myös tapauksia, joissa hyvät jumaluudet rinnastetaan pahoihin demoneihin. Tällöin jumalat ovat hieman kuin "enkelit" kristillisessä mytologiassa. Ne palvelevat ylintä jumaluutta, Brahmania, ja johdattavat ihmiset oikealle polulle. Toisinaan pienemmät jumalat esiintyvät yhden ylijumalan aspekteina. Niillä ei ole omaa persoonaa tai tahtoa, vaan ne pikemminkin ovat vain Brahmanin valonsäteitä tai heijastuksia.
Witgensteinilaisittain kyse on siis sumeasta käsitteestä, jonka pedantti erittely johtaisi vain syvemmälle huonoon kielenkäyttöön. Jumalten teot ovat hämäriä ja sillä selvä.
Entä sitten Brahman?
Brahman on monoteistinen luojajumala, panteistinen kaiken elämän taustalla oleva tietoisuus, solipsistinen uneksija, nondualistinen jakamaton todellisuus sellaisena kuin vain mystikot sen voivat vaistota ja tietenkin myös sinä itse, juuri sinä, eikä kukaan muu - paitsi samalla kaikki muutkin, me kaikki.
Ei voida yksiselitteisesti sanoa, että Upanisadit olisivat sama asia kuin "hindulaisuus" (tai että hindut uskoisivat moniin jumaliin). Pikemminkin tekstiin sisältyy koko inhimillisyys kaikessa potentiaalisuudessaan.
Jotkut kääntäjät puhuvat "hindujen pyhästä kirjasta". Minulle Upanisadit ovat pyhä kirja, minun pyhä kirjani, enkä minä välitä hinduista. Löydän kirjoituksista viisautta, jota televisiosarjoissa harvemmin kohtaa - ja saan lukemisesta suurta lohtua.
Lähes jokainen Upanisadien kirja käsittelee kuolemaa: miten siihen voi suhtautua, jos ei ole Taivasta ja Helvettiä. Miten kohdata oman itsensä katoavaisuus: kuoleman hetkellä, tässä ja nyt. Miten minuus perääntyy, laajenee ja hälvenee, kun siihen kohdistaa tutkivan valokeilan. Kuinka minä liukenee pois ja lakkaa olemasta, eikä kukaan kuole. Kysymyksen tiedostaminen tarjoaa kaikki vastaukset ja lopulta vain tietoisuus jää: ei kenenkään oma, kaikkien.
Kirjoitukset tarjoavat vastauksia epäluuloiselle ja kriittiselle mielelle, mutta keskeisimmät asiat on ilmaistu arvoituksina tai runollisessa muodossa, jotta sanat eivät järkyttäisi lapsenmielisia ja niitä, joilla on tarve uskoa johdatukseen (johtajiin) ja jotka eivät pärjäisi yksin, seuranaan vain vaivalloiset ajatukset.
Vedakirjallisuus on kokoelma usean eri kastin tarkoitukseen kehitetyistä teksteistä, mutta korkealle arvostetut Upanisadit puhuttelevat etupäässä herroja ja pappeja. Kirjoituksista löytyy vastauksia useisiin elämän vaiheisiin: oppineisuuden, älykkyyden ja elämänkokemuksen mukaan. Riippuu monesta asiasta, millaisia tulkintoja lukija on valmis tekemään. Mitkä sanat hän hyväksyy totena ja mitkä vertauskuvana - ja mitä kaikkea hän sivuuttaa, koska ei juuri nyt kestä ajatella...
Näiden tekstien äärellä kriittistä kyselyä voi jatkaa hyvinkin pitkälle. Voi jopa mennä loppuun asti. Kaiken voi kyseenalaistaa: nähdä jumalat satuna, kieltää ilmiöiden pysyvyyden, kohdata kuoleman ehdottomuuden ja vapautua erillisen minuuden illuusioista.
Käytännössä Upanisadit sisältävät myös kaikki ne keskeiset osaset, joista buddhalaisuus on rakentunut. Nämä ovat niitä tekstejä, joita Buddha luki lapsena. Hän varmasti palasi niihin monissa aikuisiän väittelyissään, etsiessään totuutta, joka tyydyttäisi hänen kriittisen järkensä ja vapauttaisi hänet lohduttavista illuusioista.
Buddhalaisuus on joissakin kohdin antiteesi Upanisadeille, mutta valtaosin se on Upanisadien syvällistä ja johdonmukaista tulkintaa; perehtynyt ja viisas lukutapa. On samantekevää sanommeko, että Atman on Brahman tai ettei mitään Atmania ole olemassakaan. Joka tapauksessa käännymme kohti minää, kiellämme sen, oivallamme ja ego lakkaa määräämästä elämäämme. Tilalla on jotakin paljon parempaa: elämän iloinen leikki, murheista vapaa mieli, pelottomuus, tyyntyminen ja rauha.
Buddhalainen Arhat etsii vapautusta jällensyntymän ketjusta, ymmärtää ettei ole mitään ketjua, että kaikki on mielikuvituksen tuotetta. Hän vapautuu peloista. Suurin osa pelkää jotakin päinvastaista: että jälleensyntymää ei tapahdu. Upanisadit vastaavat samaan aikaan kumpaankin huoleen jälleensyntymä on totta, mutta sinä et ole se, joka jälleensyntyy. Se joka jälleensyntyy on Atman, tietoisuuden ilmiö. Sinä olet hän, se olet sinä!
En edes väitä, ettei Upanisadien jumalia olisi olemassa. Jos jos joku uskoo jumaliin, silloin sana "jumala" sisältää tuon merkityksen. Jos jumalat ymmärretään luonnonvoimiksi tai abstraktioiksi, kuten "rakkaus" tai "tuli", sitä suuremmalla syyllä niistä puhuminen on runollista todenpuhumista.
On helppo havaita myös, että monille Upanisadien kirjoittajista jumalat ovat hyödyllistä fiktiota, vertauskuvia ja osa mytologista tarinankerrontaa. He kirjoittavat jumalien edesottamuksista niin kuin kyse olisi Teräsmiehen tai Peppi Pitkätossun seikkailuista. Tarinaa ei ole koskaan tarkoitettu historialliseksi totuudeksi. Se on opettavainen ja jännittävä satu. Salaisuudet ja supervoimat ovat mukana mausteena.
Jumalten yksilöllistä persoonaa on joskus yhtä vaikea hahmottaa kuin niiden yleistä merkitystä. Toisinaan Upanisadien jumalhahmot esitetään voittamattomina sankareina, toisinaan taas hyvinkin inhmillisinä ja epätäydellisinä. Tässä suhteessa ne muistuttavat hieman antiikin Kreikan tai Rooman jumalia, jotka heijastelevat yleisön oman elämän haaveita ja vastoinkäymisiä amfiteatterien saippuadraamoissa. Yhdessä tarinassa yksi ja sama jumala kokee repiviä tunteita, toisessa hän on puolueeton ja neutraali kuin tuuli, joka puhaltaa, ymmärtämättä mitään iloista ja suruista.
On myös tapauksia, joissa hyvät jumaluudet rinnastetaan pahoihin demoneihin. Tällöin jumalat ovat hieman kuin "enkelit" kristillisessä mytologiassa. Ne palvelevat ylintä jumaluutta, Brahmania, ja johdattavat ihmiset oikealle polulle. Toisinaan pienemmät jumalat esiintyvät yhden ylijumalan aspekteina. Niillä ei ole omaa persoonaa tai tahtoa, vaan ne pikemminkin ovat vain Brahmanin valonsäteitä tai heijastuksia.
Witgensteinilaisittain kyse on siis sumeasta käsitteestä, jonka pedantti erittely johtaisi vain syvemmälle huonoon kielenkäyttöön. Jumalten teot ovat hämäriä ja sillä selvä.
Entä sitten Brahman?
Brahman on monoteistinen luojajumala, panteistinen kaiken elämän taustalla oleva tietoisuus, solipsistinen uneksija, nondualistinen jakamaton todellisuus sellaisena kuin vain mystikot sen voivat vaistota ja tietenkin myös sinä itse, juuri sinä, eikä kukaan muu - paitsi samalla kaikki muutkin, me kaikki.
Ei voida yksiselitteisesti sanoa, että Upanisadit olisivat sama asia kuin "hindulaisuus" (tai että hindut uskoisivat moniin jumaliin). Pikemminkin tekstiin sisältyy koko inhimillisyys kaikessa potentiaalisuudessaan.
Jotkut kääntäjät puhuvat "hindujen pyhästä kirjasta". Minulle Upanisadit ovat pyhä kirja, minun pyhä kirjani, enkä minä välitä hinduista. Löydän kirjoituksista viisautta, jota televisiosarjoissa harvemmin kohtaa - ja saan lukemisesta suurta lohtua.
Lähes jokainen Upanisadien kirja käsittelee kuolemaa: miten siihen voi suhtautua, jos ei ole Taivasta ja Helvettiä. Miten kohdata oman itsensä katoavaisuus: kuoleman hetkellä, tässä ja nyt. Miten minuus perääntyy, laajenee ja hälvenee, kun siihen kohdistaa tutkivan valokeilan. Kuinka minä liukenee pois ja lakkaa olemasta, eikä kukaan kuole. Kysymyksen tiedostaminen tarjoaa kaikki vastaukset ja lopulta vain tietoisuus jää: ei kenenkään oma, kaikkien.
Kirjoitukset tarjoavat vastauksia epäluuloiselle ja kriittiselle mielelle, mutta keskeisimmät asiat on ilmaistu arvoituksina tai runollisessa muodossa, jotta sanat eivät järkyttäisi lapsenmielisia ja niitä, joilla on tarve uskoa johdatukseen (johtajiin) ja jotka eivät pärjäisi yksin, seuranaan vain vaivalloiset ajatukset.
Vedakirjallisuus on kokoelma usean eri kastin tarkoitukseen kehitetyistä teksteistä, mutta korkealle arvostetut Upanisadit puhuttelevat etupäässä herroja ja pappeja. Kirjoituksista löytyy vastauksia useisiin elämän vaiheisiin: oppineisuuden, älykkyyden ja elämänkokemuksen mukaan. Riippuu monesta asiasta, millaisia tulkintoja lukija on valmis tekemään. Mitkä sanat hän hyväksyy totena ja mitkä vertauskuvana - ja mitä kaikkea hän sivuuttaa, koska ei juuri nyt kestä ajatella...
Näiden tekstien äärellä kriittistä kyselyä voi jatkaa hyvinkin pitkälle. Voi jopa mennä loppuun asti. Kaiken voi kyseenalaistaa: nähdä jumalat satuna, kieltää ilmiöiden pysyvyyden, kohdata kuoleman ehdottomuuden ja vapautua erillisen minuuden illuusioista.
Käytännössä Upanisadit sisältävät myös kaikki ne keskeiset osaset, joista buddhalaisuus on rakentunut. Nämä ovat niitä tekstejä, joita Buddha luki lapsena. Hän varmasti palasi niihin monissa aikuisiän väittelyissään, etsiessään totuutta, joka tyydyttäisi hänen kriittisen järkensä ja vapauttaisi hänet lohduttavista illuusioista.
Buddhalaisuus on joissakin kohdin antiteesi Upanisadeille, mutta valtaosin se on Upanisadien syvällistä ja johdonmukaista tulkintaa; perehtynyt ja viisas lukutapa. On samantekevää sanommeko, että Atman on Brahman tai ettei mitään Atmania ole olemassakaan. Joka tapauksessa käännymme kohti minää, kiellämme sen, oivallamme ja ego lakkaa määräämästä elämäämme. Tilalla on jotakin paljon parempaa: elämän iloinen leikki, murheista vapaa mieli, pelottomuus, tyyntyminen ja rauha.
Buddhalainen Arhat etsii vapautusta jällensyntymän ketjusta, ymmärtää ettei ole mitään ketjua, että kaikki on mielikuvituksen tuotetta. Hän vapautuu peloista. Suurin osa pelkää jotakin päinvastaista: että jälleensyntymää ei tapahdu. Upanisadit vastaavat samaan aikaan kumpaankin huoleen jälleensyntymä on totta, mutta sinä et ole se, joka jälleensyntyy. Se joka jälleensyntyy on Atman, tietoisuuden ilmiö. Sinä olet hän, se olet sinä!
maanantai 27. elokuuta 2012
Kelpoisuus
Relativismi on välttämätön työkalu filosofisessa ajattelussa. Ilman sitä ei ole mahdollista tarkastella inhimillisen todellisuuden sellaisuutta. Pohdinnat kangistuvat platoniseksi ideamaailmaan ja pysyviin arvoihin vetoamiseksi - mikä on pelkkää elämästä vieraantunutta abstratiota - tai sitten aristoteeliseksi määritelmien päälleekkäinkasaamiseksi ja tiedon järjestelyksi - mikä on pelkkää skolastiikkaa ja byrokraattista näpertelyä.
Instituutiot tietenkin tarvitsevat uskoa arvojen pysyvyyteen ja määritelmien aukottomuuteen - mutta vapaalle ajattelijalle ne ovat myrkkyä. Ehkä siksi akateeminen filosofia niin vierastaakin sekä tervettä järkeä että luovuutta.
Puhe on nyt siis arvorelativismista, ei tietoteoreettisesta relativismista. Arvorelativismi ei ole edes ismi. Se on vain inhimillisen todellisuuden lakien objektiivista tarkastelua. Mikään kulttuuri ei välty arvorelativismilta. Tämä on asia, josta ei edes synny keskustelua.
Älä tapa!
Otetaan esimerkiksi tappaminen. Älä tapa! Käsky on hyvin selkeä ja silti me kollektiivisesti hyväksymme, että ihminen, joka tappaa sodassa onkin sankari. Tappamisen moraalinen tuomittavuus on siis hyvin suhteellista. Näin se vain menee. Mikään yhteiskunta ei säästy sisään rakennetulta arvorelativismilta. Jopa pyhimpiin sääntöihin löytyy aina poikkeuksia. Ristiriidat ovat kaikkien näkyvissä, niitä ei vain uskalleta kohdata.
Relativistilla en tarkoita ihmistä, joka väistämättä haluaisi asettaa kyseenalaisiksi kaikki arvot. Ei hänen tarvitse. Ihmiset kyllä tekevät sen jo aivan itse. Relativisti päin vastoin saattaa tavoitella suurempaa eettisyyttä, koska hän on vilpitön itseään ja sosiaalista todellisuutta kohtaan. Kaikki on suhteellista.
Kun Immanuel Kant aikoinaan loi oman moraalifilosofiansa, hänellä oli vaikeuksia muotoilla sääntöjä, jotka pätisivät ehdottomasti. Nykyäänkin monet filosofisen koulutuksen saaneet ihmiset kokevat tämän ongelmalliseksi.
Siinä ei ole mitään ongelmallista. Kaikki inhimillisen todellisuuden pyhät palikat ovat kontekstisidonnaisia ja tulkinnanvaraisia. Relatiivisuutta eivät monet kuitenkaan uskalla myöntää, koska se sotisi platonismia, aristotelismia ja kantilaisuutta vastaan (tosin löytyy myös niitä kantilaisia, jotka ymmärtävät kategorisen imperatiivin olevan pohjimmiltaan intuintiivinen ja tilannekohtainen rakennelma: "toimi siis tavalla, joka voisi olla lakina tällaisessa spesifissä tilanteessa, mutta jota ei ole mahdollista määritellä aukottomasti. Keskity omantunnon mukaiseen tekoon, älä sen loogiseen muotoiluun.")
Kvalifysiikka
Antiikin filosofeista osui lähimmäksi Protagoras, joka sanoi "ihminen on kaiken mitta". Hän oli oikeassa ainakin kvalifysiikan näkökulmasta. (Tarkalleen ottaen me emme tiedä minkälaisia ajatuksia Protagoras kannatti, koska häneltä ei ole säilynyt omia kirjoituksia.)
Ja mitä kvalifysiikka sitten on?
Tiedät varmaan, että monet kvanttifysiikan havainnot ovat arkikokemuksemme vastaisia. Näyttäisi siltä, että kun siirrymme riittävän pieneen mittakaavaan, maailma paljastuu hyvin toisenlaiseksi. Kvanttifysiikan tutkimustulokset ovat ällätykselliiä ja vaikeasti ymmärrettäviä, sillä ajattelumme on kehittynyt palvelemaan meitä aistein kosketeltavien ilmiöiden kokoluokassa. Me hämmennymme hyvin herkästi siirryttäessä mikroskooppiseen tai makroskooppiseen.
Kvalifysiikka tutkii samalla tavoin hämmentävia ilmiöitä, mutta ne liittyvät laatuun ja inhimilliseen elämystodellisuuteen. Me kohtaamme elämässämme kummallisia ristiriitoja, koska evoluution myötä me olemme oppineet soveltamaan tiettyjä ajattelun oikopolkuja. Sovellamme niitä usein tiedostamatta. Suljemme pois esimerkiksi ristiriitoja, jotka johtaisivat meidät havaitsemaan elämämme arvaamattomuuden ja suhteellisuuden. Suojelemme psyykeämme peloilta.
Ihminen on tuomitseva, ennakkoluuloinen, ahdasmielinen, äkkipikainen, kateellinen, juoruileva, utelias - ja vaikka mitä - koska joissain tilanteissa se on hänen omaksi parhaakseen. Kvalifysiikka pyrkii tarkastelemaan kaikkia inhimillisen todellisuuden puolia ennakkoluuloista ja arvosteluista vapaana. Emmehän me esimerkiksi voisi nähdä kateellisuudessa mitään järkeä, jos vain suoralta kädeltä toteaisimme, että se on absoluuttisen paha asia.
Ikävien inhimillisten ilmiöiden ymmärrys syntyy vasta relativistisen tutkimusasenteen kautta. Jos lukuisat ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavoin, lajimme tai ainakin tiettyjen yksilöiden on täytynyt joskus hyötyä siitä - niinpä sen luokitteleminen vain ja ainoastaan pahaksi asiaksi ei ole tieteellisesti tai filosofisesti hedelmällistä.
Relativismi ei taaskaan tarkoita sitä, ettei moraalitonta käyttäytymistä saisi paheksua. Paheksuminen ja moralisoiminen ovat produktiivista toimintaa, joten myös niitä on syytä tutkia puolueettomasti. Ja mikäpä olisi parempi tapa lähestyä paheksumista kuin heittäytyä tuon tunteen vietäväksi. Hyi! Kamalaa!
Arkikokemuksemme vastainen sankarillisuus
Sankarillisuus on kvalifysiikan näkökulmasta kiinnostava aihe. Ennen kuin selitän mistä on kyse, joudun turvautumaan määritelmään.
Tarkoitan sankarillisuudella sosiaalista tunnustusta. Joku voi käyttäytyä sankarillisesti, mutta varsinainen "sankarillisuus" toteutuu vasta silloin, kun muut näkevät ja tunnustavat henkilön suurenmoisuutta. Hiljaiset arjen sankarit ovat eri asia. Määritelmän mukaiset sankarit saavat mitalleja ja hurraa-huutoja. Sankareille järjestetään valtiolliset hautajaiset ja pystytetään patsaita.
Kaikki tietenkin haluavat lyöttäytyä sankarin seuraan. Kukapa ei esimerkiksi tahtoisi olla taputtamassa olalle, kun keihäänheittäjämme palaa olympialaisista mitali kaulassaan. Sivistyneistön jäsenet voivat tietenkin väittää, ettei heitä liikuta tuollaiset asiat, mutta hekin ovat väkijoukon takana kuikkimassa kun sankari kulkee ohi ja tytöt päästelevät ilmoille ihastelevia kiljauksiaan.
Eräs kaikkia ihmisiä määrittävä piirre on se, että haluaisimme olla jollain tapaa sankarillisia. (Joku voi tietenkin sanoa, että ei muuten määritä kaikkia! No, kaikki on suhteellista.) Ainakin me tahtoisimme tulla luokitelluksi "kelvollisiksi", jotta meitä ei arvosteltaisi tai syrjittäisi.
Määrittelen seuraavanlaisen karkean asteikon ihmisen yleiselle kelvollisuudelle:
Tällaiset kaaviot eivät tietenkään koskaan ole kivoja, mutta niin se vain menee, että toiset toivotetaan tervetulleeksi ja toiset ei niinkään. En nyt ala sen tarkemmin erítellä, että mikä tekee ihmisestä kelvollisen ja mikä mahdollisesti riistää ihmiseltä ihmisarvon. Kysymys on hyvin kulttuurikohtainen ja liittyy pitkälti ennakkoluuloihin ja pinnallisiin mielikuviin.
Hyveellisellä tai moitteettomalla tarkoitan nyt yksinkertaisesti ihmistä, jolla on hyvä maine. Puhun siis edelleenkin sosiaalisesta arvostuksesta, en ihmisten todellisista ansioista. Myös moitteettomat ihmiset voivat saada kutsun juhliin - joskus jopa ihmiset, jotka ovat nipin napin kelvollisia. He ehkä kuuluvat sukuun tai sattuvat tuntemaan oikean ihmisen, mutta he eivät ole sillä tavalla kuuluisia ja ansioituneita, että ihmiset joukoin ryntäisivät hyysäämään ja tarjoilemaan drinkkejä heidät nähdessään.
Yleensä moitteettomat ja kelvolliset ovat niitä, joiden läsnäoloa kukaan ei erityisemmin pistä merkille.
Hyveellisyyden eteen tehtävä työ
Mutta asiaan. Mikä sankarillisuudessa sitten on mielenkiintoista relativismin tai kvalifysiikan näkökulmasta?
Moitteettomat ja hyveelliset ihmiset joutuvat varomaan sanojaan ja käyttäytymään siivosti. Jos he tekevät jotain paheksuttavaa, he saavat kyllä kuulla siitä. Mitä hyveellisemmästä henkilöstä on kyse, sitä enemmän häneltä odotetaan asiallista käytöstä ja nuhteettomuutta.
Sosiaalisen arvostuksen ja muiden ihmisten edellyttämässä nuhteettomuuden suhdetta ilmaisevassa käyrässä tapahtuu kuitenkin erikoinen notkahdus, kun saavutetaan sankaruuden tietty aste. Kyllin ansioitunut sankari saakin yhtäkkiä käyttäytyä täysin sopimattomasti, eikä häntä silti julkisesti uskalleta tuomita. Edelleenkin useimmat ihmiset haluavat olla hänen ystäviään.
Tämä ihmiö on mitä tyypillisin kvalifysiikan tutkimuskohde. Ihmisten käyttäytymisessä ja arvostuksissa tapahtuu erikoinen kiepsahdus, jonka olemassaolon kaikki voivat havaita, mutta joka on silti voimakkaasti terveen järjen vastainen. Jos perushyveellinen ihminen tekisi jotain samanlaista kuin sankari, eli esimerkiksi pettäisi puolisoaan tai esiintyisi julkisesti humalassa, hän menettäisi kasvonsa. Mutta samaan aikaan me suorastaan odotamme, että sankari tekee jotain typerää ja häpeällistä - eikä hän itse tai kukaan muukaan ole moksiskaan.
Kaikki siis jälleen kerran suhteellista, erityisesti mitä tulee moraaliin.
Lopuksi: ristiriidan ratkaisuyrityksiä?
On ainakin kaksi tapaa lähestyä tätä kyseistä paradoksia. Ensinnäkin voimme ajatella, että sankarillisuudessa on tietyn pisteen jälkeen kyse jostain ihan muusta kuin siitä, että ihminen olisi hyvänä esimerkki muille tai jonkinlainen hyveiden ruumiillistuma. Sankarillisuus on pitkälti showbisnestä: hurmosta ja myyttisyyttä. Emme välttämättä ole aidosti kiinnostuneita sankarista ihmisenä. Haluamme vain itsekkäästi lainata jotakin hänen loistostaan tai olla lokkimassa muruja hänen voitonjuhliensa buffet-pöydästä. Haluamme olla paikalla ihan vain siksi, että odotamme näkevämme jotakin jännittävää: hyvässä tai pahassa. Olemme uteliaita ja kalastelemme jotakin kerrottavaa.
Onneksi osaan esittää myös vähemmän kyynisen selityksen. Jälleen täytyy määritellä. Mitä eroa on ansioilla ja moitteettomuudella? Näkisin asian niin, että ansiot tai hyveet ovat jotakin mikä ihmisessä säilyy paikasta tai seurasta riippumatta. Joku on esimerkiksi ahkera tai rohkea. Sosiaalinen hyveellisyys ja moitteettomuus ovat puolestaan jotain, mitä varten täytyy todistella.
Ihminen saavuttaa taitoja kehittämällä itseään. Sosiaalisesti tunnustetun moitteettomuden hän puolestaan saavuttaa negatiivisesti: hän välttää tekoja, jotka saattaisivat pilata hänen maineensa.
Monet kuvittelevat, että he ovat lähellä sankarillisuutta, koska he ovat eläneet moitteettomasti. Moitteettomuudesta on kuitenkin äärimmäisen pitkä matka sankarillisuuteen. Tämä johtuu juuri siitä, että moitteettomuus on kokemattomuutta ja pelkoa. Siveellinen ihminen suojelee mainettaan ja siksi hän ei kykene sankarillisuuteen, kun sen hetki koittaa.
Sankariksi tullakseen ihmisen on jo alun perin täytynyt pyristellä irti normien mukaisesta normaalisuudesta ja pikkusieluisesta moitteettomuudesta. Uskaltamiseen liittyy aina moraalista riskinottoa, vaikka taustalla olisi hyvä tarkoitus. Poikkeaminen ryhmästä voidaan käsittää väärin - jos ei muuten niin kateudesta.
Lisäksi: Jo antiikin myytit vaativat, että tarinan hyveellinen sankari lankeaa. Vain virheen tai vastoinkäymisen kautta kohtalon kortit on tasattu. Kenelläkään ei pidä olla onnea liikaa, eikä kukaan saa olla liian hyvä - ainakaan, jos hän toivoo olla sankarimme.
Instituutiot tietenkin tarvitsevat uskoa arvojen pysyvyyteen ja määritelmien aukottomuuteen - mutta vapaalle ajattelijalle ne ovat myrkkyä. Ehkä siksi akateeminen filosofia niin vierastaakin sekä tervettä järkeä että luovuutta.
Puhe on nyt siis arvorelativismista, ei tietoteoreettisesta relativismista. Arvorelativismi ei ole edes ismi. Se on vain inhimillisen todellisuuden lakien objektiivista tarkastelua. Mikään kulttuuri ei välty arvorelativismilta. Tämä on asia, josta ei edes synny keskustelua.
Älä tapa!
Otetaan esimerkiksi tappaminen. Älä tapa! Käsky on hyvin selkeä ja silti me kollektiivisesti hyväksymme, että ihminen, joka tappaa sodassa onkin sankari. Tappamisen moraalinen tuomittavuus on siis hyvin suhteellista. Näin se vain menee. Mikään yhteiskunta ei säästy sisään rakennetulta arvorelativismilta. Jopa pyhimpiin sääntöihin löytyy aina poikkeuksia. Ristiriidat ovat kaikkien näkyvissä, niitä ei vain uskalleta kohdata.
Relativistilla en tarkoita ihmistä, joka väistämättä haluaisi asettaa kyseenalaisiksi kaikki arvot. Ei hänen tarvitse. Ihmiset kyllä tekevät sen jo aivan itse. Relativisti päin vastoin saattaa tavoitella suurempaa eettisyyttä, koska hän on vilpitön itseään ja sosiaalista todellisuutta kohtaan. Kaikki on suhteellista.
Kun Immanuel Kant aikoinaan loi oman moraalifilosofiansa, hänellä oli vaikeuksia muotoilla sääntöjä, jotka pätisivät ehdottomasti. Nykyäänkin monet filosofisen koulutuksen saaneet ihmiset kokevat tämän ongelmalliseksi.
Siinä ei ole mitään ongelmallista. Kaikki inhimillisen todellisuuden pyhät palikat ovat kontekstisidonnaisia ja tulkinnanvaraisia. Relatiivisuutta eivät monet kuitenkaan uskalla myöntää, koska se sotisi platonismia, aristotelismia ja kantilaisuutta vastaan (tosin löytyy myös niitä kantilaisia, jotka ymmärtävät kategorisen imperatiivin olevan pohjimmiltaan intuintiivinen ja tilannekohtainen rakennelma: "toimi siis tavalla, joka voisi olla lakina tällaisessa spesifissä tilanteessa, mutta jota ei ole mahdollista määritellä aukottomasti. Keskity omantunnon mukaiseen tekoon, älä sen loogiseen muotoiluun.")
Kvalifysiikka
Antiikin filosofeista osui lähimmäksi Protagoras, joka sanoi "ihminen on kaiken mitta". Hän oli oikeassa ainakin kvalifysiikan näkökulmasta. (Tarkalleen ottaen me emme tiedä minkälaisia ajatuksia Protagoras kannatti, koska häneltä ei ole säilynyt omia kirjoituksia.)
Ja mitä kvalifysiikka sitten on?
Tiedät varmaan, että monet kvanttifysiikan havainnot ovat arkikokemuksemme vastaisia. Näyttäisi siltä, että kun siirrymme riittävän pieneen mittakaavaan, maailma paljastuu hyvin toisenlaiseksi. Kvanttifysiikan tutkimustulokset ovat ällätykselliiä ja vaikeasti ymmärrettäviä, sillä ajattelumme on kehittynyt palvelemaan meitä aistein kosketeltavien ilmiöiden kokoluokassa. Me hämmennymme hyvin herkästi siirryttäessä mikroskooppiseen tai makroskooppiseen.
Kvalifysiikka tutkii samalla tavoin hämmentävia ilmiöitä, mutta ne liittyvät laatuun ja inhimilliseen elämystodellisuuteen. Me kohtaamme elämässämme kummallisia ristiriitoja, koska evoluution myötä me olemme oppineet soveltamaan tiettyjä ajattelun oikopolkuja. Sovellamme niitä usein tiedostamatta. Suljemme pois esimerkiksi ristiriitoja, jotka johtaisivat meidät havaitsemaan elämämme arvaamattomuuden ja suhteellisuuden. Suojelemme psyykeämme peloilta.
Ihminen on tuomitseva, ennakkoluuloinen, ahdasmielinen, äkkipikainen, kateellinen, juoruileva, utelias - ja vaikka mitä - koska joissain tilanteissa se on hänen omaksi parhaakseen. Kvalifysiikka pyrkii tarkastelemaan kaikkia inhimillisen todellisuuden puolia ennakkoluuloista ja arvosteluista vapaana. Emmehän me esimerkiksi voisi nähdä kateellisuudessa mitään järkeä, jos vain suoralta kädeltä toteaisimme, että se on absoluuttisen paha asia.
Ikävien inhimillisten ilmiöiden ymmärrys syntyy vasta relativistisen tutkimusasenteen kautta. Jos lukuisat ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavoin, lajimme tai ainakin tiettyjen yksilöiden on täytynyt joskus hyötyä siitä - niinpä sen luokitteleminen vain ja ainoastaan pahaksi asiaksi ei ole tieteellisesti tai filosofisesti hedelmällistä.
Relativismi ei taaskaan tarkoita sitä, ettei moraalitonta käyttäytymistä saisi paheksua. Paheksuminen ja moralisoiminen ovat produktiivista toimintaa, joten myös niitä on syytä tutkia puolueettomasti. Ja mikäpä olisi parempi tapa lähestyä paheksumista kuin heittäytyä tuon tunteen vietäväksi. Hyi! Kamalaa!
Arkikokemuksemme vastainen sankarillisuus
Sankarillisuus on kvalifysiikan näkökulmasta kiinnostava aihe. Ennen kuin selitän mistä on kyse, joudun turvautumaan määritelmään.
Tarkoitan sankarillisuudella sosiaalista tunnustusta. Joku voi käyttäytyä sankarillisesti, mutta varsinainen "sankarillisuus" toteutuu vasta silloin, kun muut näkevät ja tunnustavat henkilön suurenmoisuutta. Hiljaiset arjen sankarit ovat eri asia. Määritelmän mukaiset sankarit saavat mitalleja ja hurraa-huutoja. Sankareille järjestetään valtiolliset hautajaiset ja pystytetään patsaita.
Kaikki tietenkin haluavat lyöttäytyä sankarin seuraan. Kukapa ei esimerkiksi tahtoisi olla taputtamassa olalle, kun keihäänheittäjämme palaa olympialaisista mitali kaulassaan. Sivistyneistön jäsenet voivat tietenkin väittää, ettei heitä liikuta tuollaiset asiat, mutta hekin ovat väkijoukon takana kuikkimassa kun sankari kulkee ohi ja tytöt päästelevät ilmoille ihastelevia kiljauksiaan.
Eräs kaikkia ihmisiä määrittävä piirre on se, että haluaisimme olla jollain tapaa sankarillisia. (Joku voi tietenkin sanoa, että ei muuten määritä kaikkia! No, kaikki on suhteellista.) Ainakin me tahtoisimme tulla luokitelluksi "kelvollisiksi", jotta meitä ei arvosteltaisi tai syrjittäisi.
Määrittelen seuraavanlaisen karkean asteikon ihmisen yleiselle kelvollisuudelle:
 |
| Sosiaalinen kelpoisuus |
Hyveellisellä tai moitteettomalla tarkoitan nyt yksinkertaisesti ihmistä, jolla on hyvä maine. Puhun siis edelleenkin sosiaalisesta arvostuksesta, en ihmisten todellisista ansioista. Myös moitteettomat ihmiset voivat saada kutsun juhliin - joskus jopa ihmiset, jotka ovat nipin napin kelvollisia. He ehkä kuuluvat sukuun tai sattuvat tuntemaan oikean ihmisen, mutta he eivät ole sillä tavalla kuuluisia ja ansioituneita, että ihmiset joukoin ryntäisivät hyysäämään ja tarjoilemaan drinkkejä heidät nähdessään.
Yleensä moitteettomat ja kelvolliset ovat niitä, joiden läsnäoloa kukaan ei erityisemmin pistä merkille.
Hyveellisyyden eteen tehtävä työ
Mutta asiaan. Mikä sankarillisuudessa sitten on mielenkiintoista relativismin tai kvalifysiikan näkökulmasta?
Moitteettomat ja hyveelliset ihmiset joutuvat varomaan sanojaan ja käyttäytymään siivosti. Jos he tekevät jotain paheksuttavaa, he saavat kyllä kuulla siitä. Mitä hyveellisemmästä henkilöstä on kyse, sitä enemmän häneltä odotetaan asiallista käytöstä ja nuhteettomuutta.
 |
| Sankarin lankeaminen kvalifyysisenä ilmiönä. |
Tämä ihmiö on mitä tyypillisin kvalifysiikan tutkimuskohde. Ihmisten käyttäytymisessä ja arvostuksissa tapahtuu erikoinen kiepsahdus, jonka olemassaolon kaikki voivat havaita, mutta joka on silti voimakkaasti terveen järjen vastainen. Jos perushyveellinen ihminen tekisi jotain samanlaista kuin sankari, eli esimerkiksi pettäisi puolisoaan tai esiintyisi julkisesti humalassa, hän menettäisi kasvonsa. Mutta samaan aikaan me suorastaan odotamme, että sankari tekee jotain typerää ja häpeällistä - eikä hän itse tai kukaan muukaan ole moksiskaan.
Kaikki siis jälleen kerran suhteellista, erityisesti mitä tulee moraaliin.
Lopuksi: ristiriidan ratkaisuyrityksiä?
On ainakin kaksi tapaa lähestyä tätä kyseistä paradoksia. Ensinnäkin voimme ajatella, että sankarillisuudessa on tietyn pisteen jälkeen kyse jostain ihan muusta kuin siitä, että ihminen olisi hyvänä esimerkki muille tai jonkinlainen hyveiden ruumiillistuma. Sankarillisuus on pitkälti showbisnestä: hurmosta ja myyttisyyttä. Emme välttämättä ole aidosti kiinnostuneita sankarista ihmisenä. Haluamme vain itsekkäästi lainata jotakin hänen loistostaan tai olla lokkimassa muruja hänen voitonjuhliensa buffet-pöydästä. Haluamme olla paikalla ihan vain siksi, että odotamme näkevämme jotakin jännittävää: hyvässä tai pahassa. Olemme uteliaita ja kalastelemme jotakin kerrottavaa.
Onneksi osaan esittää myös vähemmän kyynisen selityksen. Jälleen täytyy määritellä. Mitä eroa on ansioilla ja moitteettomuudella? Näkisin asian niin, että ansiot tai hyveet ovat jotakin mikä ihmisessä säilyy paikasta tai seurasta riippumatta. Joku on esimerkiksi ahkera tai rohkea. Sosiaalinen hyveellisyys ja moitteettomuus ovat puolestaan jotain, mitä varten täytyy todistella.
Ihminen saavuttaa taitoja kehittämällä itseään. Sosiaalisesti tunnustetun moitteettomuden hän puolestaan saavuttaa negatiivisesti: hän välttää tekoja, jotka saattaisivat pilata hänen maineensa.
Monet kuvittelevat, että he ovat lähellä sankarillisuutta, koska he ovat eläneet moitteettomasti. Moitteettomuudesta on kuitenkin äärimmäisen pitkä matka sankarillisuuteen. Tämä johtuu juuri siitä, että moitteettomuus on kokemattomuutta ja pelkoa. Siveellinen ihminen suojelee mainettaan ja siksi hän ei kykene sankarillisuuteen, kun sen hetki koittaa.
Sankariksi tullakseen ihmisen on jo alun perin täytynyt pyristellä irti normien mukaisesta normaalisuudesta ja pikkusieluisesta moitteettomuudesta. Uskaltamiseen liittyy aina moraalista riskinottoa, vaikka taustalla olisi hyvä tarkoitus. Poikkeaminen ryhmästä voidaan käsittää väärin - jos ei muuten niin kateudesta.
Lisäksi: Jo antiikin myytit vaativat, että tarinan hyveellinen sankari lankeaa. Vain virheen tai vastoinkäymisen kautta kohtalon kortit on tasattu. Kenelläkään ei pidä olla onnea liikaa, eikä kukaan saa olla liian hyvä - ainakaan, jos hän toivoo olla sankarimme.
perjantai 3. elokuuta 2012
Indigo-lapset
Termi indigolapsi
on new age hömppää, mutta siinä on taustalla tietty psykologinen
havainto. Jotkin lapset käyttäytyvät kuin kuninkaalliset. He ovat
kopeita ja osaavat manipuloida vanhempiaan. Heillä on jo nuorella iällä
syntynyt vahva käsitys siitä, että kohtalo on määrännyt heidät suuriin
tekoihin.
Tämä ei tarkoita, että indigolapsi olisi suuren mestarin inkarnaatio tai nero. Hän saattaa vain olla hemmoteltu ja megalomaaninen. Elämässä se ei välttmättä ole pahitteeksi. Me kaikki tarvitsemme annoksen tervettä itsepetosta ja uhoa. Indigolapsella vain sattuu olemaan poikkeuksellisen kehittynyt kyky elää optimistisissa harhaluuloissa. Hän on Kristus, pieni Buddha, tarinan Joukahainen, joka polleasti haastaa wanhan Väinämöisen kaksinkamppailuun.
Mitä meidän tulisi tietää indigolapsista?
Lootuskirja -nettisivuilla annetaan määritelmä, jonka perusteella indigolapsen voi tunnistaa:
Indigolapset tulevat, oletko valmis?
Lootuskirja kertoo, että indigolapset ovat aivan uusi ilmiö. Lasten käytöstä ei voi selittää vanhoilla termeillä, sillä aiemmin lasten aura oli eri värinen ja he synnynnäisesti tottelivat omia vanhempiaan.
On helppo löytää todisteita siitä, että indigolapsia on ollut kaikkina aikoina. Esimerkiksi lähes jokainen Herman Hessen romaani on kertomus "indigolapsesta". Kaikki hänen tarinansa alkavat romanttisella toitettelulla päähenkilön erityislaadusta ja kohtalon asettamasta kutsumuksesta, josta hän itse on tietoinen.
Ehkä indigolapsia on nykyään enemmän lähinä siksi, ettei vielä ennen 1960-lukua ollut mitään varsinaista nuorisokulttuuria. Nykyään itseensä uskoville nuorille tarjotaan paremmat mahdollisuudet itsensä todistamiseksi. Idolsin alkukarsinnat ovat esimerkiksi täynnä indigolapsia. Jotkut heistä loistavat taidoillaam, toiset vain herättävät huomiota surkuhupaisuudellaan.
Julkisen esiintymisen ja omien puheiden perusteella Janne Kortteinen on eräänlainen indigolapsi, samoin Miki Liukkonen. Onneksi he sattuvat olemaan myös lahjakkaita. Joskus julkisuuteen pääsee pelkällä mahtailulla ja showlla. Niin on aina ollut ja tulee olemaan - varsinkin kun tiettyjen tuntomerkkien matkimisella voi vakuuttaa monet sellaiset, jotka uskovat indigo-lapsiin ja vastaaviin jyrkkiin määritelmiin.
Aurasi väri määrää yhteiskuntaluokkasi
Googletin lisää indigo-lapsista ja löysin pari kiinnostavaa artikkelia. Tässä ensimmäisessä sanotaan suurinpiirtein samat asiat, jotka itsekin ehdin päätellä.
Helmi-blogi: kristallilapset:
Ultra-lehti 2002:
Ensin vanhemmat tietenkin idolisoivat omat lapsensa:
Tämä ei tarkoita, että indigolapsi olisi suuren mestarin inkarnaatio tai nero. Hän saattaa vain olla hemmoteltu ja megalomaaninen. Elämässä se ei välttmättä ole pahitteeksi. Me kaikki tarvitsemme annoksen tervettä itsepetosta ja uhoa. Indigolapsella vain sattuu olemaan poikkeuksellisen kehittynyt kyky elää optimistisissa harhaluuloissa. Hän on Kristus, pieni Buddha, tarinan Joukahainen, joka polleasti haastaa wanhan Väinämöisen kaksinkamppailuun.
Mitä meidän tulisi tietää indigolapsista?
Lootuskirja -nettisivuilla annetaan määritelmä, jonka perusteella indigolapsen voi tunnistaa:
Onhan se hämmästyttävää, kun joku toinen onkin vaatimattomampi, ujompi ja passiivisempi.
1. He tulevat maailmaan ikään kuin kuninkaallisina (ja käyttäytyvät usein sen mukaisesti).
2. Heistä tuntuu, että he "ovat täällä ansiosta" ja ovat hämmästyneitä, kun muut eivät tunne samoin.
Lapset usein kertovat vanhemmilleen, että nyt minä olen Peter Pan tai Robin Hood - tai "poliisi" tai "rosvo". Jos vanhemmat ihailevat Krishnaa tai Dalai Lamaa ja kertovat myyttisiä tarinoita lapsilleen, ei ole yllättävää jos lapsi juoksee pihalla ja huutaa "Minä olen Krishna, näytän teille!"
3. Itsensä arvostaminen ei ole tärkeä asia. He kertovat usein vanhemmille "keitä he ovat".
4. Heillä on vaikeuksia ehdottomina annettujen käskyjen suhteen (määrääminen ilman selitystä tai vaihtoehtoa).
5. He eivät yksinkertaisesti halua tehdä tiettyjä asioita, esimerkiksi jonottaminen on heille vaikeaa.
Heillä on toisin sanoen ADHD.Tosin jonottaminen voi olla vaikeaa kenelle tahansa.
Heillä on ADHD. Nyt se alkaa olla jo aika ilmeistä. Jos ennusteet käyvät toteen, heistä tulee rallikuskeja, rokkitähtiä tai runoilijoita.
6. He turhautuvat rituaalinomaisiin systeemeihin, jotka eivät vaadi luovaa ajattelua.
7. He keksivät usein parempia toimintatapoja niin kotona kuin koulussa, mikä saa heidät vaikuttamaan "järjestelmän murtajilta" (järjestelmään sopeutumattomilta).
Vaihtoehtoisesti heillä voi olla myös Asperger.
8. He vaikuttavat asosiaalisilta, elleivät he ole relevantissa seurassa. Ellei heidän ympärillään ole muita vastaavaa tietoisuutta omaavia, he kääntyvät usein sisäänpäin ja heistä tuntuu, että muut eivät ymmärrä heitä. Koulu on heille usein tavattoman vaikeaa sosiaalisesti.
Kukapa lapsi suostuisi syyllisyys-kuriin.
9. He eivät suostu "syyllisyys"-kuriin ("Odota, kunnes isäsi tulee kotiin ja näkee, mitä olet tehnyt.").
Niin, he ovat lapsia, ja lisäksi hemmoteltuja ja ylimieisiä lapsia - mahdollisesti perheen ainoa lapsi - tai sekin on mahdollista etä vanhemmat tuntevat syyllisyyttä siitä, ettei heillä ole lapsilleen aikaa ja he korvaavat sen tottelemalla lastensa pyyntöjä ja venyttämällä rajoja.
10. He eivät ujostele ilmoittaa, mitä he tarvitsevat.
Indigolapset tulevat, oletko valmis?
Lootuskirja kertoo, että indigolapset ovat aivan uusi ilmiö. Lasten käytöstä ei voi selittää vanhoilla termeillä, sillä aiemmin lasten aura oli eri värinen ja he synnynnäisesti tottelivat omia vanhempiaan.
"Nyt käsityksemme on seuraava:
Varmasti lapsissa on yksilöllisiä eroja muuallakin kuin amerikassa. Itsevarmat lapset saattavat olla ikäisiään lahjakkaampia. Heillä on tuskin suuriakaan vaikeuksia manipuloida herkkäuskoisia aikuisia, jotka tahtovat löytää todisteita omille uskomuksilleen.1. Tämä ei ole amerikkalainen ilmiö. Olemme itse nähneet sen jo kolmessa maanosassa.2. Se näyttää ylittävän kulttuurirajat (käsittäen monia kieliä)."
Psykologinen paradigma, joka pitää jokaista ihmistä standardimittaisena, varmaan ansaitseekin tulla kyseenalaistetuksi - sikäli kuin sellaista psykologiaa paljoakaan esiintyy.3. Se on välttänyt valtavirran huomion johtuen siitä, että se on aivan liian "kummallinen" tarkasteltavaksi psykologisen paradigman* näkökulmasta, joka omahyväisesti pitää ihmistä staattisena, muuttumattomana mallina. Yleensä yhteiskunnalla on taipumus uskoa evoluutioon, mutta vain menneessä aikamuodossa. Käsitys, että voisimme nähdä uudenlaisen inhimillisen tietoisuuden saapuvan nyt hitaasti planeetalle ja ilmentyvän lapsissamme, ylittää täysin vakiintuneen vanhoillisen ajattelun.
Etsivä löytää. Yleensä kun tulemme tietoiseksi tietystä ilmiöstä, alamme nähdä siitä merkkejä joka puolella. Meillä nyt uusi skeema, jota voimme soveltaa kokemukseemme. Maailma pommittaa meitä jatkuvasti informaatiolla, mutta näemme sen vain, minkä herkistymme näkemään.4. Ilmiö laajenee – siitä tulee jatkuvasti lisää uutisia julkisuuteen.5. Se on ollut olemassa kyllin kauan, niin että monet ammattilaiset alkavat havaita sen.
On helppo löytää todisteita siitä, että indigolapsia on ollut kaikkina aikoina. Esimerkiksi lähes jokainen Herman Hessen romaani on kertomus "indigolapsesta". Kaikki hänen tarinansa alkavat romanttisella toitettelulla päähenkilön erityislaadusta ja kohtalon asettamasta kutsumuksesta, josta hän itse on tietoinen.
Ehkä indigolapsia on nykyään enemmän lähinä siksi, ettei vielä ennen 1960-lukua ollut mitään varsinaista nuorisokulttuuria. Nykyään itseensä uskoville nuorille tarjotaan paremmat mahdollisuudet itsensä todistamiseksi. Idolsin alkukarsinnat ovat esimerkiksi täynnä indigolapsia. Jotkut heistä loistavat taidoillaam, toiset vain herättävät huomiota surkuhupaisuudellaan.
Julkisen esiintymisen ja omien puheiden perusteella Janne Kortteinen on eräänlainen indigolapsi, samoin Miki Liukkonen. Onneksi he sattuvat olemaan myös lahjakkaita. Joskus julkisuuteen pääsee pelkällä mahtailulla ja showlla. Niin on aina ollut ja tulee olemaan - varsinkin kun tiettyjen tuntomerkkien matkimisella voi vakuuttaa monet sellaiset, jotka uskovat indigo-lapsiin ja vastaaviin jyrkkiin määritelmiin.
Aurasi väri määrää yhteiskuntaluokkasi
Googletin lisää indigo-lapsista ja löysin pari kiinnostavaa artikkelia. Tässä ensimmäisessä sanotaan suurinpiirtein samat asiat, jotka itsekin ehdin päätellä.
Helmi-blogi: kristallilapset:
"Kirjallisuuden mukaan indigo- ja kristallilapsilla on nykyisessä ihmiskunnan murrosvaiheessa kuitenkin erilaiset tehtävät. Indigoiden tarkoitus on hajottaa sellaiset yhteiskunnan rakenteet, jotka eivät enää toimi. Siksi indigot ovat luonteeltaan kapinallisia ja saattavat vaikuttaa rauhattomilta. Koulu ei heitä yleensä kiinnosta, eivätkä he jaksa keskittyä läksyihin. Indigolapsista kirjoittaneen amerikkalaisen Lee Carrollin mukaan heillä onkin usein virheellisesti ADHD-diagnoosi."Tässä toisessa homma sitten meneekin jo aika överiksi. Melkoisiin johtopäätöksiin kiirehditään muutamien vihjeiden perusteella.
Ultra-lehti 2002:
"Likaiset lapset ovat näkyvin joukko tässä järjestelmässä. Heitäkin on ollut koko 1900-luvun ajan. Likaisilla lapsilla on epävarma olemus, joka "hakee" koko ajan apua. He ovat yleensä silmiinpistävän laihoja ja hoitamattoman näköisiä... He voivat olla ns. saatananpalvojia tai muuten anarkistisesti käyttäytyviä. He ovat yleensä harmaitten lasten ohjauksessa."Tällaisten värianalyysien perusteella syntyisi aika pelottava yhteiskunta. Jotkut ovat syntyjään messiaita, toiset luokitellaan "likaisiksi" hyvin intuitiivisin tai mielivaltaisin perustein.
"Meillä indigo ilmoitti, että hän on Jeesus ja häntä pitää totella."Ja sitten he korottavat myös itsensä:
"Hopealapset ovat "valaistuneita" sieluja. Heitä on ollut jo koko 1900 luvun ajan. Heidän tehtävänään on olla indigoiden luottomiehiä ja tietyssä mielessä heidän rauhoittelijoitaan. Sen takia hopeaihmiset ovat monesti indigolasten vanhempia."Oikeastaan tällä tavoin käyttäytyvät ihmiset ovat skeptikoille hyvin kallisarvoisia. Jos tänään vanhemmat voivat uskoa lapsensa olevan messias, se ehkä selittää miksi aikoinaan erään puusepän äiti vakuuttui poikansa erityislaatuisuudesta - ja kuinka tuon puhujanlahjoilla siunatun indigolapsen seuraan liittyi kalastajia ja muita opetuslapsia, joilla oli suuria odotuksia yhteiskunnallisesta muutoksesta.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Kapteeni Ansio VS. tri. Tyhjyys!
Aiemmassa kirjoituksessani kerroin kuinka joulupukista oli tullut Suomen merkittävin vaikuttaja vuonna 2100. Silloin jäi sanomatta, että maailman mittakaavassa joulupukki ei sentään ole suurin ja rakastetuin supersankari. Alkaneen vuosisadan hahmo tulee olemaan Kapteeni Ansio, työnantajien ruhtinas.
Joulupukki antaa lahjoja ja Kari Grandi tuo juotavaa janoisille, mutta työn-antaja antaa tärkeimmän, eli työtä. Kehittyneiden maiden urbaani soturi ei taistele nälkää tai leijonia vastaan - hänen jatkuva sotansa käydään muilla tarvehierarkian tasoilla.
Elämämme suurin taistelu on taistelua arjen mielekkyydestä ja omanarvontunnosta. Työtä tarvitaan, jotta sälyisi mielenterveys ja kipinä, tekemisen ponsi.
OLIVER HOLE
Alkuaikojen sarjakuvissa Kapteeni Ansio esitettiin varsin mielikuvi-tuksettomasti. Hän lähinnä paljasti korruptoituneita liikemiehiä tai sotki yritysjohtajien suunnitelmia irtisanoa väkeä. Vähä vähältä kuitenkin kapteeni Ansion käsikirjoittajatiimi alkoi saada ratkaisevia oivalluksia ja löysi keinoja kuvata todellisia yhteiskunnan ongelmia.
Ratkaiseva käänne tapahtui, kun käsikirjoitustiimiin liittyi nuori visionääri Oliver Hole, joka myöhemmällä iällään tunnettiin myös nimellä "Nairobin hullu sosiologi". Hän kehitteli uraa uurtavia teorioita ja voitti jopa talouden Nobelin. Värikkään uransa aikana Oliver Hole toimi myös dosenttina Oulun yliopistossa.
20-vuotias nero loi heti ensi töikseen Kapteeni Ansiolle joukon uusia vihollisia. Pitkäaikaisin ja kammottavin nemesis oli Tohtori Tyhjyys. Tohtori oli syönyt psykosomaattisia sieniä ja harjoittanut zen-meditaatiota, mutta jotain oli mennyt kamalasti pieleen ja tohtori Tyhjyys ajautui voiman pimeälle puolelle.
Tohtori vakuuttui siitä, että jokaisen tulisi jäädä työttömäksi ja kokea sisällään ammottava tyhjyys - vasta silloin uusi Buddha saapuisi pelastamaan ihmiskunnan. Tämä pääpahis oli siis jonkinlainen anti-bodhisattva, ei niinkään antikristus.
Juuri tällaiset huimaavat ideat tekivät Oliver Holen tuotannosta niin tunnistettavaa ja toivat uuden syvyyden Kapteeni Ansion periamerikkalaisiin sekkailuihin.
(Muita Oliverin luomia hahmoja ovat esimerkiksi madam Masennus ja super-Pekkarinen.)
TYÖREFORMIN TARVE
Sarjakuvia lukevat sukupolvet uskalsivat ajatella asioita uudelta kantilta ja Kapteeni ansion ennakkoluulottomat ideat hiipivät mukaan politiikkaan ja yrityselämään.
Omalla toiminnallaan kapteeni oli antanut rohkaisevia esimerkkejä kokonaisesta työreformista. Huomio oli kiinnitetty erityisesti siihen, miten vaikeaa työtä oli tehdä: lähes kaikki tehtävät oli jo varattu tietylle henkilölle - joka mustasukkaisesti vahti, ettei kukaan muu astuisi hänen reviirilleen. Jos esimerkiksi kadulla näki irtonaisen katukiven ja yritti laittaa sen paikoilleen, tuli heti joku huutamaan: painu vittuun, älä yritä viedä mun duunia!
Työ oli muuttunut arvotavaraksi ja suojelukohteeksi. Jos jossain oli avoin työpaikka, sitä täytyi suojella vartioilla ja murtohälyttimillä - muussa tapauksessa joku vielä yrittäisi salaa mennä tekemään sitä.
Aina kun kaupunkiin tuotiin uusia työpaikkoja, ne kuljetettiin paikalle panssaroidussa vaunussa, poliisisaattueessa. Presidentti itse saapui avaamaan työhuoneet, ja piispat siunasivat jokaisen uuden työsopimuksen.
Miljoonat ihmiset kärsivät, koska työn näennäisestä niukkuudesta huolimatta oli joka puolella silti yhä tarvetta työlle. Työhön vain ei saanut tarttua, koska se oli niin tarkasti säädeltyä. Työtä suojeltiin neuroottisemmin kuin jonkin sukupuuttoon kuolevan lajin viimeistä yksilöä.
TUOTTOKORTTI
Kapteeni Ansio -lehdessä ensi kertaa esiteltiin keksintö, joka muutti kaiken tämän. Ihmiset olivat tottuneet siihen, että kuluttaminen oli helppoa. Missä tahansa tarjoutui tilaisuuksia kuluttamiseen. Työ sen sijaan oli tiukasti rajattu tietylle alueelle ja määrätylle ajanjaksolle.
Kapteeni Ansio käänsi luottokortin idean päälaelleen. Sarjakuvan vaihtoehtoisessa maailmassa asiat olivat paremmin, koska ihmisillä oli "tuottokortti". Sitä vinguttamalla saattoi missä tahansa ryhtyä työhön heti jos vain näki työlle tarvetta.
Kun ihmiset kantoivat mukanaan tuottokorttia, he uskalsivat kaduilla nostaa roskat roskikseen ja auttaa mummot tien yli. Nyt kaikki tiskasivat itse astiansa ja trimmasivat piha-aitansa kuten muinaisina aikoina. Tuottokortti valtuutti heidät tekemään työtä missä vain, milloin vain.
Ostoskeskusten paikalle nousi nyt tienauskeskuksia. Jos kuka tahansa oli rahaa tai tekemistä vailla, hän saattoi vain kävellä tienauskeskukseen ja hänelle heti löydettiin jotain mielekästä puuhaa. Myös nuoriso hengasi "tienareissa" ja sai palkkaa vastaan kokeilla erilaisia ammatteja.
Idea oli saatu tietokonepeleistä, joissa koko ajan tarjottiin uusia tehtäviä ja pelaaja koukutettiin työhön. Tietokonepeleistä ei edes ansainnut mitään, mutta silti ihmiset vapaaehtoisesti kääntelivät vipuja ja kantoivat tavaroita paikasta toiseen.
Tienauskeskusten suosio lähti samanlaiseen nousuun, heti kun vain vaikeustaso saatiin säädettyä tasolle, joka teki tehtävästä sopivan haastavaa. Tärkeintä oli se, ettei työ ollut turhaa, riistänyt ketään tai tuhonnut luontoa. Mikä tahansa työ olikaan niin sitä tehdessään ihminen tunsi, että oli pelastamassa maailman.
Joulupukki antaa lahjoja ja Kari Grandi tuo juotavaa janoisille, mutta työn-antaja antaa tärkeimmän, eli työtä. Kehittyneiden maiden urbaani soturi ei taistele nälkää tai leijonia vastaan - hänen jatkuva sotansa käydään muilla tarvehierarkian tasoilla.
Elämämme suurin taistelu on taistelua arjen mielekkyydestä ja omanarvontunnosta. Työtä tarvitaan, jotta sälyisi mielenterveys ja kipinä, tekemisen ponsi.
OLIVER HOLE
Alkuaikojen sarjakuvissa Kapteeni Ansio esitettiin varsin mielikuvi-tuksettomasti. Hän lähinnä paljasti korruptoituneita liikemiehiä tai sotki yritysjohtajien suunnitelmia irtisanoa väkeä. Vähä vähältä kuitenkin kapteeni Ansion käsikirjoittajatiimi alkoi saada ratkaisevia oivalluksia ja löysi keinoja kuvata todellisia yhteiskunnan ongelmia.
Ratkaiseva käänne tapahtui, kun käsikirjoitustiimiin liittyi nuori visionääri Oliver Hole, joka myöhemmällä iällään tunnettiin myös nimellä "Nairobin hullu sosiologi". Hän kehitteli uraa uurtavia teorioita ja voitti jopa talouden Nobelin. Värikkään uransa aikana Oliver Hole toimi myös dosenttina Oulun yliopistossa.
20-vuotias nero loi heti ensi töikseen Kapteeni Ansiolle joukon uusia vihollisia. Pitkäaikaisin ja kammottavin nemesis oli Tohtori Tyhjyys. Tohtori oli syönyt psykosomaattisia sieniä ja harjoittanut zen-meditaatiota, mutta jotain oli mennyt kamalasti pieleen ja tohtori Tyhjyys ajautui voiman pimeälle puolelle.
Tohtori vakuuttui siitä, että jokaisen tulisi jäädä työttömäksi ja kokea sisällään ammottava tyhjyys - vasta silloin uusi Buddha saapuisi pelastamaan ihmiskunnan. Tämä pääpahis oli siis jonkinlainen anti-bodhisattva, ei niinkään antikristus.
Juuri tällaiset huimaavat ideat tekivät Oliver Holen tuotannosta niin tunnistettavaa ja toivat uuden syvyyden Kapteeni Ansion periamerikkalaisiin sekkailuihin.
(Muita Oliverin luomia hahmoja ovat esimerkiksi madam Masennus ja super-Pekkarinen.)
TYÖREFORMIN TARVE
Sarjakuvia lukevat sukupolvet uskalsivat ajatella asioita uudelta kantilta ja Kapteeni ansion ennakkoluulottomat ideat hiipivät mukaan politiikkaan ja yrityselämään.
Omalla toiminnallaan kapteeni oli antanut rohkaisevia esimerkkejä kokonaisesta työreformista. Huomio oli kiinnitetty erityisesti siihen, miten vaikeaa työtä oli tehdä: lähes kaikki tehtävät oli jo varattu tietylle henkilölle - joka mustasukkaisesti vahti, ettei kukaan muu astuisi hänen reviirilleen. Jos esimerkiksi kadulla näki irtonaisen katukiven ja yritti laittaa sen paikoilleen, tuli heti joku huutamaan: painu vittuun, älä yritä viedä mun duunia!
Työ oli muuttunut arvotavaraksi ja suojelukohteeksi. Jos jossain oli avoin työpaikka, sitä täytyi suojella vartioilla ja murtohälyttimillä - muussa tapauksessa joku vielä yrittäisi salaa mennä tekemään sitä.
Aina kun kaupunkiin tuotiin uusia työpaikkoja, ne kuljetettiin paikalle panssaroidussa vaunussa, poliisisaattueessa. Presidentti itse saapui avaamaan työhuoneet, ja piispat siunasivat jokaisen uuden työsopimuksen.
Miljoonat ihmiset kärsivät, koska työn näennäisestä niukkuudesta huolimatta oli joka puolella silti yhä tarvetta työlle. Työhön vain ei saanut tarttua, koska se oli niin tarkasti säädeltyä. Työtä suojeltiin neuroottisemmin kuin jonkin sukupuuttoon kuolevan lajin viimeistä yksilöä.
TUOTTOKORTTI
Kapteeni Ansio -lehdessä ensi kertaa esiteltiin keksintö, joka muutti kaiken tämän. Ihmiset olivat tottuneet siihen, että kuluttaminen oli helppoa. Missä tahansa tarjoutui tilaisuuksia kuluttamiseen. Työ sen sijaan oli tiukasti rajattu tietylle alueelle ja määrätylle ajanjaksolle.
Kapteeni Ansio käänsi luottokortin idean päälaelleen. Sarjakuvan vaihtoehtoisessa maailmassa asiat olivat paremmin, koska ihmisillä oli "tuottokortti". Sitä vinguttamalla saattoi missä tahansa ryhtyä työhön heti jos vain näki työlle tarvetta.
Kun ihmiset kantoivat mukanaan tuottokorttia, he uskalsivat kaduilla nostaa roskat roskikseen ja auttaa mummot tien yli. Nyt kaikki tiskasivat itse astiansa ja trimmasivat piha-aitansa kuten muinaisina aikoina. Tuottokortti valtuutti heidät tekemään työtä missä vain, milloin vain.
Ostoskeskusten paikalle nousi nyt tienauskeskuksia. Jos kuka tahansa oli rahaa tai tekemistä vailla, hän saattoi vain kävellä tienauskeskukseen ja hänelle heti löydettiin jotain mielekästä puuhaa. Myös nuoriso hengasi "tienareissa" ja sai palkkaa vastaan kokeilla erilaisia ammatteja.
Idea oli saatu tietokonepeleistä, joissa koko ajan tarjottiin uusia tehtäviä ja pelaaja koukutettiin työhön. Tietokonepeleistä ei edes ansainnut mitään, mutta silti ihmiset vapaaehtoisesti kääntelivät vipuja ja kantoivat tavaroita paikasta toiseen.
Tienauskeskusten suosio lähti samanlaiseen nousuun, heti kun vain vaikeustaso saatiin säädettyä tasolle, joka teki tehtävästä sopivan haastavaa. Tärkeintä oli se, ettei työ ollut turhaa, riistänyt ketään tai tuhonnut luontoa. Mikä tahansa työ olikaan niin sitä tehdessään ihminen tunsi, että oli pelastamassa maailman.
maanantai 8. helmikuuta 2010
Side-kick Schiller
Weimarin kansallisteatterin edustalla seisoo kuuluisa patsas kahdesta romantiikan viittasankarista. Jalustalla miehet poseeraavat samanveroisina ja kättelevät toisiaan sovussa, mutta historioitsijoilla ei ole epäselvyyttä siitä kumpi on saksalaisen kirjallisuuden Batman, ja kumpi on Robin.
Itse asiassa jos sanakirjasta tarkistaa mitä tarkoittaa side-kick niin löytää ensin viittauksen Watsoniin, Sanzo Panzaan sekä muihin kuvitteellisiin apureihin – ja perässä seuraa varovainen maininta todellisen maailman tutkapareista: Marx ja Engels, Lennon ja McCartney, Pekka ja Pätkä, Goethe ja Schiller – aina tässä järjestyksessä.
Vielä 1800-alussa voimasuhteet olivat melko tasoissa. Schillerin Rosvojen intensiivinen vimma veti hyvinkin vertoja Nuoren Werterin säälittävälle alakulolle, ja Wilhelm Tell kilpaili kuuluisuudessa Goethen Faustin kanssa. Kumpikin löysi yleisönsä, kumpikin onnistui kansallistuntoisten myyttien uudelleenkirjoituksessa.
On säilynyt vanha asiakirja, joka osoittaa, että muutama vuosi ennen Schillerin kuolemaa vedonlyöjät tarjosivat kertoimia 1,85 – 1,90 (Schillerin hyväksi) siitä, kumpi saa kuolemansa jälkeen pidemmän maininnan Ensyklopedia Britannicaan. Ilmeisesti Wilhelm Telliä pidettiin ajattomana hittituotteena - ja muutenkin Schillerin käsikirjoituksissa oli enemmän miekkatappeluja, räjähdyksiä ja takaa-ajoja.
Kun Schiller sitten vielä dramaattisesti kuoli nuorena keuhkotautiin, ja Goethe vaan mennä porskutti kohti tylsää vanhuutta, ajateltiin pelin olevan jo ratkaistu: Goethe unohtuisi nopeasti ja Friedrich Schiller muistettaisiin ikuisesti nuorena, köyhänä rebelinä.
Goethe oli kuitenkin piilotellut hihassaan melkoista ässää. Pian Schillerin kuoleman jälkeen hän esitteli innovaation, jota kukaan ei ollut osannut kirjailijalta odottaa: väriympyrän.
Väriympyrä oli välitön menestys koko Euroopassa. Jokainen halusi heti tietää mikä väri on sekoitus mistäkin pääväreistä ja mikä puolestaan on sen vastaväri. Nykyään Goethen kotikaupungista voi ostaa kahvimukin tai t-paidan, jossa komeilee väriympyröitä ties minkälaisissa väreissä.
Jos verrataan myyntitilastoja niin väriympyrällinen t-paita myy ainakin neljä kertaa niin paljon kuin mikään Schilleriin yhdistettävä hahmo.
Otto von Bismarck jopa leikki ajatuksella, että väriympyrä painettaisiin uuden yhdistyneen Saksan lippuun.
Väriympyrästä on tullut symboli, joka yhdistetään Goetheen niin vahvasti, että Schillerin synninkaupungeissa juhlitaan kirjailijaneron elämää polttamalla pieniä lippuja ja olkinukkeja, joihin on kirjailtu nuo kuusi pahamaineista Trivial Pursuit -palikkaa.
Kun itse viime kesänä vierailin Weimarissa, näin paikallisessa ”Die Räuber” –nimisessä kapakassa pisulaarin, jossa kellui väriympyrän muotoinen vessanraikastin.
Itse asiassa jos sanakirjasta tarkistaa mitä tarkoittaa side-kick niin löytää ensin viittauksen Watsoniin, Sanzo Panzaan sekä muihin kuvitteellisiin apureihin – ja perässä seuraa varovainen maininta todellisen maailman tutkapareista: Marx ja Engels, Lennon ja McCartney, Pekka ja Pätkä, Goethe ja Schiller – aina tässä järjestyksessä.
Vielä 1800-alussa voimasuhteet olivat melko tasoissa. Schillerin Rosvojen intensiivinen vimma veti hyvinkin vertoja Nuoren Werterin säälittävälle alakulolle, ja Wilhelm Tell kilpaili kuuluisuudessa Goethen Faustin kanssa. Kumpikin löysi yleisönsä, kumpikin onnistui kansallistuntoisten myyttien uudelleenkirjoituksessa.
On säilynyt vanha asiakirja, joka osoittaa, että muutama vuosi ennen Schillerin kuolemaa vedonlyöjät tarjosivat kertoimia 1,85 – 1,90 (Schillerin hyväksi) siitä, kumpi saa kuolemansa jälkeen pidemmän maininnan Ensyklopedia Britannicaan. Ilmeisesti Wilhelm Telliä pidettiin ajattomana hittituotteena - ja muutenkin Schillerin käsikirjoituksissa oli enemmän miekkatappeluja, räjähdyksiä ja takaa-ajoja.
Kun Schiller sitten vielä dramaattisesti kuoli nuorena keuhkotautiin, ja Goethe vaan mennä porskutti kohti tylsää vanhuutta, ajateltiin pelin olevan jo ratkaistu: Goethe unohtuisi nopeasti ja Friedrich Schiller muistettaisiin ikuisesti nuorena, köyhänä rebelinä.
Goethe oli kuitenkin piilotellut hihassaan melkoista ässää. Pian Schillerin kuoleman jälkeen hän esitteli innovaation, jota kukaan ei ollut osannut kirjailijalta odottaa: väriympyrän.
Väriympyrä oli välitön menestys koko Euroopassa. Jokainen halusi heti tietää mikä väri on sekoitus mistäkin pääväreistä ja mikä puolestaan on sen vastaväri. Nykyään Goethen kotikaupungista voi ostaa kahvimukin tai t-paidan, jossa komeilee väriympyröitä ties minkälaisissa väreissä.
Jos verrataan myyntitilastoja niin väriympyrällinen t-paita myy ainakin neljä kertaa niin paljon kuin mikään Schilleriin yhdistettävä hahmo.
Otto von Bismarck jopa leikki ajatuksella, että väriympyrä painettaisiin uuden yhdistyneen Saksan lippuun.
Väriympyrästä on tullut symboli, joka yhdistetään Goetheen niin vahvasti, että Schillerin synninkaupungeissa juhlitaan kirjailijaneron elämää polttamalla pieniä lippuja ja olkinukkeja, joihin on kirjailtu nuo kuusi pahamaineista Trivial Pursuit -palikkaa.
Kun itse viime kesänä vierailin Weimarissa, näin paikallisessa ”Die Räuber” –nimisessä kapakassa pisulaarin, jossa kellui väriympyrän muotoinen vessanraikastin.
lauantai 26. joulukuuta 2009
Polonium ja Pikivälke
1900-luvun tieteessä yksi on ylitse muiden. Nyt varmaan mietit: ai Einstein vai? Ei suinkaan. On hieman kyseenalaista edes kutsua Einsteinia tiedemieheksi, sillä hän oli vain yksi aikansa tuhansista tabermantukkaisista teoreetikoista. Einsteinin onneksi hänen kaavansa ja laskelmansa lähtivät oikeista oletuksista, jotka James Clerk Maxwell oli muotoillut puoli vuosisataa aikaisemmin. Einstein vain salli itselleen sen ajatuksen, että mitäpä jos aine onkin energiaa ja aika suhteellista - ja yhtäkkiä monet ennen niin pulmalliset tieteen havainnot loksahtivat yhteen.
Einstein oli kylläkin ennakkoluuloton ajattelija, joka mullisti fysiikan, koska luotti enemmän paljaiden lukujen todistukseen kuin ylevään newtonilaiseen traditioon. Varsinaisen puurtamisen ja tutkimisen alalla hän ei kuitenkaan yllä korkeimpaan kärkeen. Jos käytetään niinkin karkeaa mittaria kuin Nobel-palkintoja, nähdään, että vain yhdelle henkilölle tämä kunnia on suotu peräti kolme kertaa:
1903 - fysiikka
1911 - kemia
1914 - laki & järjestys
Ensimmäisellä kerralla palkinto myönnettiin pariskunnalle, uusien radioaktiivisten alkuaineiden löytämisestä. Kuitenkin vain muutama vuosi myöhemmin mies menetti henkensä traagisesti, ja vaimo jatkoi työtään yksin.
Puolison tapaturmainen kuolema vaikutti sankarimme myöhempiin ponnisteluihin, sillä vuoden 1903 läpimurron jälkeen kuuluisuus ja rahallinen apu olivat jo tyydyttäneet pariskunnan suurimman kunnianhimon. Laboratoriossaan he enää lähinnä kuuntelivat jatsia ja paistoivat popcornia radiumin hehkussa.
Oli tavallinen perjantai-ilta ja Pierre Curie oli käynyt lainaamassa uusimman George Méliesin kuuseikkailun läheisestä videovuokraamosta. Hän oli ylittämässä katua, kun hevosvaunut syöksyivät esiin sumusta ja murskasivat hänen luunsa. Vaunuja ajoi poliiseja pakeneva pankkiryöstäjä.
Marie järkyttyi onnettomuudesta niin suuresti, että kykeni säilyttämään elämänhalunsa vain suuntaamalla kaiken voimansa työhön. Miehensä hautajaisissa Marie Curie vannoi, ettei lepäisi ennen kuin olisi tieteensä keinoin poistanut maailmasta rikollisuuden.
Hän eristäytyi laboratorioonsa ja eli vuosia vain rakkauden eläintensä seurassa. Perheen lemmikit edustivat hänelle lempeyttä ja hyvyyttä, ja hän keksi sekoittaa niiden ruokaan radiumia, sillä uskoi vakaasti, että säteily parantaisi kaikki vaivat. Näin syntyivät modernin ajan ensimmäiset supersankarit: Pollonium-koira ja kissa Pikivälke.
Yhdessä voittamattomien eläintensä kanssa Marie Curie hallitsi yötä ja piti huolta siitä, että kaikki kunnon kansalaiset saivat nukkua yönsä turvassa.
Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kuitenkin mullisti kaiken. Rintaman molemmin puolin johtajat vaativat ajan kuuluisinta naista kehittämään itselleen radiumtykkejä tai supersotilaita.
Marie Curie ei koskaan saapunut vastaanottamaan viimeistä hänelle myönnettyä tunnustusta, lain ja järjestyksen Nobelia, sillä vain viikkoa ennen hän katosi mystisesti. Arvellaan että Curie pettyi ihmiskuntaan ja vetäytyi johonkin syrjäiseen piilopaikkaan, jossa hän pian menehtyi kaikkeen saamansa säteilyyn.
Internetin mysteeri- ja salaliittosivut ovat kuitenkin hahmotelleet lukuisia teorioita, jotka kiistävät virallisen historiankirjoituksen. Jotkut epäilevät, että Marie Curie vetäytyi Korvatunturille, jossa hän kasvatti lentäviä poroja. Tämä selittäisi myös sen, miksi Petterin nenänpää hehkuu.
Toiset väittävät tietävänsä, että Marie Curie nukkuu kuun pimeällä puolella, josta hän vielä palaa auttamaan maailman tiedeyhteisöä sen kriittisimmällä hetkellä.
Einstein oli kylläkin ennakkoluuloton ajattelija, joka mullisti fysiikan, koska luotti enemmän paljaiden lukujen todistukseen kuin ylevään newtonilaiseen traditioon. Varsinaisen puurtamisen ja tutkimisen alalla hän ei kuitenkaan yllä korkeimpaan kärkeen. Jos käytetään niinkin karkeaa mittaria kuin Nobel-palkintoja, nähdään, että vain yhdelle henkilölle tämä kunnia on suotu peräti kolme kertaa:
1903 - fysiikka
1911 - kemia
1914 - laki & järjestys
Ensimmäisellä kerralla palkinto myönnettiin pariskunnalle, uusien radioaktiivisten alkuaineiden löytämisestä. Kuitenkin vain muutama vuosi myöhemmin mies menetti henkensä traagisesti, ja vaimo jatkoi työtään yksin.
Puolison tapaturmainen kuolema vaikutti sankarimme myöhempiin ponnisteluihin, sillä vuoden 1903 läpimurron jälkeen kuuluisuus ja rahallinen apu olivat jo tyydyttäneet pariskunnan suurimman kunnianhimon. Laboratoriossaan he enää lähinnä kuuntelivat jatsia ja paistoivat popcornia radiumin hehkussa.
Oli tavallinen perjantai-ilta ja Pierre Curie oli käynyt lainaamassa uusimman George Méliesin kuuseikkailun läheisestä videovuokraamosta. Hän oli ylittämässä katua, kun hevosvaunut syöksyivät esiin sumusta ja murskasivat hänen luunsa. Vaunuja ajoi poliiseja pakeneva pankkiryöstäjä.
Marie järkyttyi onnettomuudesta niin suuresti, että kykeni säilyttämään elämänhalunsa vain suuntaamalla kaiken voimansa työhön. Miehensä hautajaisissa Marie Curie vannoi, ettei lepäisi ennen kuin olisi tieteensä keinoin poistanut maailmasta rikollisuuden.
Hän eristäytyi laboratorioonsa ja eli vuosia vain rakkauden eläintensä seurassa. Perheen lemmikit edustivat hänelle lempeyttä ja hyvyyttä, ja hän keksi sekoittaa niiden ruokaan radiumia, sillä uskoi vakaasti, että säteily parantaisi kaikki vaivat. Näin syntyivät modernin ajan ensimmäiset supersankarit: Pollonium-koira ja kissa Pikivälke.
Yhdessä voittamattomien eläintensä kanssa Marie Curie hallitsi yötä ja piti huolta siitä, että kaikki kunnon kansalaiset saivat nukkua yönsä turvassa.
Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kuitenkin mullisti kaiken. Rintaman molemmin puolin johtajat vaativat ajan kuuluisinta naista kehittämään itselleen radiumtykkejä tai supersotilaita.
Marie Curie ei koskaan saapunut vastaanottamaan viimeistä hänelle myönnettyä tunnustusta, lain ja järjestyksen Nobelia, sillä vain viikkoa ennen hän katosi mystisesti. Arvellaan että Curie pettyi ihmiskuntaan ja vetäytyi johonkin syrjäiseen piilopaikkaan, jossa hän pian menehtyi kaikkeen saamansa säteilyyn.
Internetin mysteeri- ja salaliittosivut ovat kuitenkin hahmotelleet lukuisia teorioita, jotka kiistävät virallisen historiankirjoituksen. Jotkut epäilevät, että Marie Curie vetäytyi Korvatunturille, jossa hän kasvatti lentäviä poroja. Tämä selittäisi myös sen, miksi Petterin nenänpää hehkuu.
Toiset väittävät tietävänsä, että Marie Curie nukkuu kuun pimeällä puolella, josta hän vielä palaa auttamaan maailman tiedeyhteisöä sen kriittisimmällä hetkellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)