Luomiskertomuksen lähtökohdat, eli kuinka lapsi vaimennetaan

Tutkiskelin tänään Kevätpörriäistä vuodelta 1968. Äkisti alkoivat aivoissani pisteet yhdistyä ja tunsin tehneeni merkittävän havainnon. Sitä tapahtuu usein, ja olen oppinut suhtautumaan kohtuullisen kriittisesti omiin oivalluksiini, jotten eksyisi liian syvälle paranoidin yksityisajattelun pyörteisiin.

Niinpä tarkistin, oliko oivalluksessani mitään perään. Kävin materiaalia uudellen läpi ja kyllä vain. Yhteydet olivat hämmästyttävän ilmeisiä. Intuitioni ei ehkä sittenkään keksinyt tyhjästä omiaan.

Olen lukenut elämäni varrella enemmän kuin yhden luomiskertomuksen. Jo pelkästään Vanhassa Testamentissa on kaksi eri versiota judeo-kristillisestä luomiskertomuksesta.

Kevätpörriäinen 1968

Kevätpörriäisessä lasten esittämissä kysymyksissä ja suurissa hämmästyksen aiheissa toistuivat lähes sellaisenaan samat kysymykset, joihin luomiskertomukset yleensä pyrkivät tarjoamaan vastauksen, kuten:
Miten ihmisten kieli tai kielet ovat saaneet alkunsa? Miten eläimet saivat nimensä? Miten maailma luotiin ja niin edespäin...

Yhteys kulttuurin ja ihmisluonnon välillä voi tietenkin kulkea useampaan suuntiin. Kristillinen kulttuuri ja varhaiskasvatus voivat houkutella lapset esittämään juuri tällaisia kysymyksiä, joissa he haluavat varmistuksen tai täsmennyksen esikoulussa ja uskonnonopetuksessa kuulemiinsa myytteihin. Lapsi toistaa samoja kysymyksiä, jotta saisi useammalta auktoriteetilta vahvistuksen itselleen tärkeisiin mysteereihin. Ja kun vastauksissa on pieniä eroja - tai kenties suurempiakin - lapsi hämmentyy ja kalastelee lisää täsmentäviä vastauksia täydentääkseen maailmankuvaansa.

Osa Kevätpörriäisen kysymyksistä sivuaa enemmän uskonnon aihepiiriä ja osa enemmän tieteen aihepiirejä.

Mallioppiminen ja varhaislapsuudessa opetettujen tarinoiden unohtuminen voivat motivoida tällaisia kysymyksiä, mutta yhtä hyvin voi olettaa, että lapset ovat esittäneet samoja kysymyksiä myös muina aikoina ja muissa kulttuureissa. Pelkkä olettaminen ei tietenkään riitä. Tähän tarvittaisiin apua vertailevalta uskontotieteeltä ja kulttuurintutkimukselta. Ei vaikea haaste, mutta nojatuolista käsin on aina hyvä hillitä innostustaan.

Sen verran ehkä tiedämme - tai voimme kotimaassamme, itse kokemusperäisesti asiaa tutkia - että nämä kysymykset eivät taida olla kadonneet mihinkään, sitten vuoden 1968. Varmastikin myös valituissa ateistiperheissä 2000-luvulla kuulee samoja kysymyksiä yhä esitettävän. En tietenkään voi tietää, missä laajuudessa tämä tapahtuu.

Varovainen veikkaukseni on, että kaikissa?

Yhtä hyvin joku vuoden 1968 Kevätpörriäiseen valikoitunut kysymyssarja saattaa edustaa pientä otosta, jossa ilmenee vakavia valintavääristymiä. Yhteys luomismyyttiin on synnyttänyt toimituskunnan aikuisissa nostalgisia tuntemuksia, joten he haluavat julkaista juuri nämä lasten kysymykset satojen ja tuhansien joukosta. Harkiten tai alitajuisesti he tahtovat ylläpitää perinteitä sekä yhtenäiskulttuuria.

Olen ollut vahva sosiaalisten konstruktioiden puolustaja, ja olen sitä yhä, kunhan käsitteet on järkevästi rajattu, mutta sanottakoon silti, että nykyään enemmän kallistun strukturalistien kuin jälkistrukturalistien kannalle. Jälkistrukturalistinen oletus olisi tällaisen aineiston äärellä se, että kulttuuri on toisintanut itseään lasten kysymyksissä ja etenkin niiden seulonnassa, mistä on tuloksena sarja luomismyyttiä mukailevia kysymyksiä... kuten myös muita kysymyksiä, jotka sijoittuvat uskonnollisen maailmankuvan kontekstiin - tai käsittelevät vaikkapa Joulupukkia, jota tuskin kukaan lapsi pystyy itsenäisesti kehittelemään arkkityyppisten unikuviensa pohjalta.

"Vuoresta vetosen synty,
Tulen synty taivosesta,
Alku rauan ruostehesta,
Vasken kanta kalliosta." (Veden syntysanoja)

Ja huomattakoon, että myös Kalevalasta löytyy näitä samoja kysymyksiä ja niihin tarjottuja vastauksia. Kysymysten herättämä uteliaisuus ei siis vaadi kristillistä kasvupohjaa, vaikka tuntemamme Kalevala olisikin kristillisen modernismin vääristämä teos.

Strukturalistinen oletus lähtisi käänteisesti siitä, että kysymysten taustalla on jonkinlainen universaali ihmisluonto, josta kautta aikojen kumpuavat samat mysteerit. Kuka minä olen? Mistä me olemme tänne tulleet? Mikä tämä paikka on? Kuinka se on saanut alkunsa? Mitä on elämän tarkoitus?

Tämä on hyvä testi. Oletko maailmankuvaltasi - olettaen, että olet filosofian, humanismin tai kielitieteen kysymyksistä kiinnostunut ihminen - enemmän modernisti vai postmodernisti? Uskotko siihen, että ihmisyydessä on ikiaikaisia arkkityyppejä ja psykologista kaipuuta, joka ilmenee kaikissa ajoissa? Vai uskotko ennemmin, että ihminen on kulttuurinsa tuote?

Spontaaneja kysymyksiä ei ole.

Totta kai vastaus on järkevällä ihmisellä jotakin tältä väliltä, mutta kysymys on mielestäni valtavan oleellinen - suorastaan yksi 1900-luvun filosofian ydinkysymyksistä.

Myös Kevätpörriäinen voi toimia tutkimusaineistona, todistaen myös sen, etten sentään ihan turhaan yli vuosikymmentä istunut filosofian ja kirjallisuustieteen luennoilla. Vaikka off-topic liittyy nyt enemmän romaaniin, jota työstän. En halua poiketa siitä liian kauas, innostua esimerkisi metafysiikasta tai taas kerran palata relativismiin.

Sen sijaan aion tehdä pienen syrjähyppäyksen itämaisiin uskontoihin, sillä niistä löytyy samoja kysymyksiä, mutta eri järjestyksessä priorisoituna.

Kuvassa yllä kysytään, miksi en muista lapsuuteni kokemuksia? Tämä on varmasti monelle tuttu hämmennyksen aihe ala-asteelta, ainakin itseäni mietitytti, mitkä ovat varhaisimmat muistikuvani lapsuudesta ja miksi en muistanut millaista oli olla vauva?

Jos maailmanselitykseen liittyy ajatus sielunvaelluksesta, voi tällaista kysymystä johdatella sen suuntaiseen vastaukseen. Paljon riippuu siis siitä, mihin lasten kysymyksiin aikuiset tahtovat tarttua ja mitä he osaavat tai haluavat lapselle selittää.

Voisimme etsiä sellaista kompromissia, että ihmisellä on filosofinen kompetenssi esittää tiettyjä vaikeita kysymyksiä metafyysistä aiheista. Aikuiset sitten kykynsä mukaan vastaisivat valitsemiinsa, ja koettaisivat vaentaa loput. Vaikka tietenkin myös vastausten antaminen on omanlaistaan vaientamista.

Uskonnollisen luomismyytit itsensä voisi määritellä "primitiiviseksi varhaiskasvatukseksi". Uskonnon ensimmäiset kirjat, kenties myös varhaisimmat tarinat, keskittyvät vastaamaan kysymyksiin, joita lapset tyypillisimmillään itse keksivät esittää, melko spontaanisti, vaikkakin myöhemmin kehittelevät uusia kysymyksiä aiemmin saatujen vastausten pohjalta.

Perinteiseen kulttuuriseen tarinavalikoimaan kasautuu sukupolvien pitkän seulonnan ja tuotekehittelyn kautta sellaisia satuja ja tarinoita, jotka tyydyttävät lasten filosofista uteliaisuutta ja auttavat vanhempia sulkemaan heidän suunsa. Nämä samat kysymykset heräävät yhä nykyajassa, koska ne liittyvät ihmisen identiteettiin, turvallisuudentunteeseen ja perustaviin psykologisiin tarpeisiin.

Luomiskertomus saattaa vaikuttaa tehottomalta lastenvahdilta videoiden tai nykyaikaisten lelujen rinnalla, mutta se on omana aikanaan ollut toimiva apuväline kasvatuksessa ja paimentamisessa. Se on tyrehdyttänyt sellaista uteliaisuutta, joka kohdistuu mahdottomiin kysymyksiin, joihin olisi ajanhukkaa etsiä vastausta.

Näin siis ainakin joskus pronssikaudella, jonne varhaiset kirjalliset lähteet ajoittuvat. Tuona aikana kehitetty kysymysten ja vastausten sarja on itse asiassa ollut niinkin huippuunsa hiottu ja tehokas, että sitä käytetään yhä edelleen. Miljoonat ihmiset nojaavat Raamatun luomiskertomukseen, koska lapset esittävät yhä kutakuinkin samoja kysymyksiä, joihin vanhemmilla ei ole tarjota nopeampia, helpompia tai toimivampia ratkaisuja.

Niin se käy.

...ja nousi kolmantena päivänä

Taas yksi juttu jota en ole koskaan tullut miettineeksi, mutta se vaan yhtäkkiä pomppaa ajatuksiin, kun jotkin alitajuiset langat solmiutuvat. Tällä kertaa yhdistyivät kooma, juomavesi ja Jeesus.


On sanottu, että ihminen yleensä kestää juomatta vain kolme päivää. Kävin vielä tarkistamassa wikipediasta ja siltä se vahvasti näyttää, että koomapotilaat tilastollisesti heräävät tyypillisimmin kolmanteen päivään mennessä. Tämä on loogista, koska kehon parannusmekanismien on kooman… aikana tehtävä taikansa kolmessa päivässä tai henkilö kuolee nestehukkaan. (Ainakin siinä primitiivisessä heimoyhteisössä jossa nykyihminen on kehittynyt.)


Nyt en sano että vedentarve ja koomatilastot tukisivat sitä hypoteesiä, että Jeesus oli koomassa ja heräsi kolmantena päivänä (tai oli hereillä kun häntä tultiin katsomaa), kuten tyypilinen koomapotilas. Yhtä hyvin on mahdollista, että jo entisaikaan lääkärit ja kansanparantajat tiesivät, että jos joku on koomassa, on kolme päivää aikaa ja sitten toivo alkaa olla menetetty (koska ei ole käytössä tiputusta.) Ja tämän tiedon pohjalta tarina sepitettiin näin.


Monesti kolmen päivän aikajanaa on tulkittu lukumystiikan ja numerologian valossa, mutta tässä tapauksessa annettu 3 päivää menee yksiin lääketieteen kokemusten kanssa. Ja lääketiede ei Rooman aikana ollut mitään pelkkää taikauskoa, vaan kohtalaisen edistynyt ala.


Tässä kohtaa joku kenties miettii, että: "Mutta Raamatun tekstin tarkoitus on korostaa sitä, miten Jeesuksen herääminen oli ihme. Ei silloin lääketieteellä (edes roomalaisella) ole tarinassa osaa tai arpaa."

Kyllä, nykynarratiivin tai Matteus-Johannes-narratiivin kannalta asia on ehkä näin, mistä syystä varmaan en tullut ajatelleeksikaan yhteyttä aiemmin. Jos kuitenkin mietitään Jeesuksen opetuslapsia ja aikalaisia (nyt otan sen kannan että Jeesuksella on todellinen historiallinen esikuva), voidaan rivien välistä lukea, ettei kristus-narratiivi ja siihen liittyvät ihmeet ole koko totuus. Jeesus oli myös poliittinen hahmo sekä parantaja, jolla oli laaja kannattajakunta. (Markuksen ja Tuomaan evankeliumeissa nämä maallisemmat pyrkimykset nousevat paremmin esiin.)


Etenkin parantajan roolin kannalta on uskottavaa, että siinä yhteisössä, johon vaivaiset hakeutuivat ja joissa moni myös ilmeisesti parantui, oli kollektiivista kiinnostusta kansanlääketiedettä kohtaan. Sitä kautta on mahdollista rekonstruoida alkunarratiivi, jossa kolme päivää olisi kuulostanut oikealta ja uskottavalta. Vasta myöhemmässä narratiivissa kaikki väännettiin toteuttamaan vanhatestamentillista ihme-ennustusta...


Mutta tämä nyt oli vain tällainen pikainen esimerkki siitä, miten juttuja viriää päässä randomisti.

Kyynisyyden apologia

Yksilöiden välisen kilpailun koveneminen ja taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen ovat luoneet kysyntää positiivisuuden profeetoille.

Positiivisuuspuheen yhtenä tukipilarina ovat todelliset tutkimukset, joiden mukaan myönteisyys ja kiitollisuus korreloivat terveyden ja onnellisuuden kanssa. Vaikka tämä olisikin totta, saavat positiivisuuden profeetat varsinaisen nosteensa siitä, että monilla ei mene hyvin, ja nekin, joille menee hyvän, kärsivät tulevaisuuden epävarmuudesta ja lukuisista muista peloista.

Tänä aamuna tein taas sen virheen, että avasin television. Siellänuori ja ihan kohtuullisen järjelliseltä kuulostava elämänvalmennusguru kertoi, että hänen tuoreen kirjansa mukaan tunnelmaa luovat sisustus, toimintatavat ja ihmisten välinen kohtaaminen. Asiakaskunta sanelee, että tunnelmanluojien listasta unohtuivat kokonaan realiteetit. Nehän eivät koskaan ole life-coach väelle mitään sellaista, mitä tulisi ottaa huomioon.

Monikaan psykologi tuskin kiistäisi, että elämänvalmennuksen ydinosaamista on defenssien ja illuusioiden voimistaminen. Lisäksi aikamme positiivisuuspuheessa tähdätään (todennäköisesti autuaan tiedostomattomasti) siihen, että ihmisten taloudellinen eriarvoisuus häivytettäisiin mielestä. Koska menestysoppaiden asiakasryhmä myödostuu kohtuullisen etuoikeutetuista, ei koskaan saa myöntää että köyhyys tai sairaus voisivat aikaansaada huonoa tunnelmaa. Niistä ei kuulu edes tiedostaa. Kyse on sinun ongelmistasi, ei muiden. "Älä tee muiden ongelmista sinun ongelmiasi" on tyypillinen positiivisuuskirjallisuuden opetus.

Karkoita ystäväpiiristäsi ihmiset, joista säteilee kriittistä energiaa, on toinen opetus. Toisin sanoen, jos sinulla menee hyvin, älä hengaa luusereiden kanssa.

Jos satut olemaan köyhä tai kiinnostunut köyhien asemasta, siitä aiheesta puhutaan enemmän Raamatussa, ja moneen otteeseen. Raamatun ympärille muodostuukin aloilleen jämähtäneiden tai pelistä pudonneiden ihmisten sosiaalisia kerrostumia, jossa ongelmat ovat todellisia ja niistä uskalletaan keskustella todellisina ongelmina. Hiljalleen minusta onkin alkanut tuntua siltä, että pappien opettamat viisaudet ovat lähempänä todellisuutta kuin aikamme menestysoppaiden iloiset profetiat.

Positiiviivisuusopaissa painotettu "onnellisuus on oma valinta" opettaa ymmärtämään, että heikosti pärjäävien huono tunnelma johtuu heidän omista huonoista päätöksistään ja väärästä asenteesta. He voisivat luoda hyvää tunnelmaa jos pakottaisivat itsensä hymyilemään tai edes tajuaisivat pysyä omissa porukoissaan, poissa muiden silmistä.

Aikamme työttömät ja köyhät ovat peikkoja, jotka irvistelevät sillan alla Kokoomuksen virallisessa tsemppijulistuksessa:

Vaikka periaatejulistuksen virallinen sanoma on "Suomi pystyy parempaan yhdessä!", nähdään kuvan pohjalla hahmoja, jotka eivät ole ymmärtäneet positiivisuuden sanomaa.

Kokoomuksen sanoma lienee se, että ihmiset, jotka eivät ole kohteliaita ja iloluonteisia - saati onnellisia -, tulee ympäröidä piikkilangalla. Kuva havainnollistaa hyvin sitä, miten muiden menestyksellä rikastuneen ihmisen omissa silmissään tahtovat oikeuttaa paremman asemansa. Kärsivien ihmisten ruma irvistys muuntaa nämä peikoiksi. Koska he ovat ali-ihmisiä, meidän on lupa kohdella heitä eri tavalla. Heidät täytyy ympäröidä aidoin, koska he eivät kykene itse huolehtimaan omasta menestyksestään. Emme saa sallia sitä, että heidän paha hanjunsa levittäytyy paremmille asuinaluille, joissa he saavat lapset esittämään kysymyksiäm joihin ei ole kiva vastata, kuten: "Äiti, miksi tuolla roskapöntössä asuvalla sedällä ei ole kenkiä?"

Samalla kuva onnistuu havainnollistamaan sitä, miten menestyneisyyden hyvät fiilikset heidän oman kokemuksensa mukaan edellyttävät kontrastin luomista niihin, jotka eivät ole menestyneitä. Heidät on tuotava mukaan kuvaan muistutukseksi omasta paremmuudesta.

Muuntamaton, alkuperäinen yksityiskohta Kokoomuksen julisteessa: peikkoja sillan alla.

Peikkoja on kolme, kuten saduissa yleensä. Yksi heistä on täynnä vihaa ja näyttäisi siltä kuin liekit käristäisivät häntä. Voi myös olla, että hän itse tuo liekit mukanaan omasta helvetistään ja on siis eräänlainen demoni. Liekit voivat kuvastaa myös sitä, että hän tahtoo muille pahaa, koska hän on kateellinen ja tahtoo maailman ympärillään palavan liekkeinä. (Hyvin epätodennäköistä on, että hahmo millään tavoin viittaisi polttopulloiskuihin, koska niitä tapahtui vasta hieman kuvan julkaisemisen jälkeen.)

Keskimmäinen peikko on laskenut kätensä tappion merkiksi ja sanoo: "vali vali rui rui." Hän on siis saamaton ruikuttaja ja mitä ilmeisemmin ilmentää laiskuutta sekä kiittämättömyyttä. Yhteiskuntamme huono-osaiset eivät ymmärrä, miten hyvin heillä menee, kun ovat saaneet nauttia seitsemän perättäisen porvarihallituksen komennosta.

Viimeinen kolmesta peikosta on lyhytkätinen, eli "ihan kädetön" ja hänen päänsä yläpuolella leijuu sadepilvi. Tämä viimeinen peikko todistaa positiivisuuspuheen tärkeintä sanomaa, joka liittyy vetovoiman lakiin.

Periaate tiivistyy yksinkertaisimmin Rhonda Byrnen kirjassa The Secret (suom. Salaisuus):

"Ajatukset ovat magneettisia, ja ajatuksilla on taajuutensa. Kun ajattelet, lähetät ajatuksia maailmankaikkeuteen, ja magneettisesti ne vetävät puoleensa kaikkea itsensä kaltaista, mikä on samalla taajuudella."

Kun olet peikko, jonka luonteeseen kuuluu kateus, laiskuus ja kiittämättömyys, saat siitä hyvästä maailmankaikkeudelta lahjaksi vastoinkäymisiä.

Tämä lienee Kokoomuksen virallinen kanta: maailmankaikkeus lähettää sinulle asioita, joita ajatuksesi tuottavat. Parempi siis ajatella iloisia ajatuksia. Kun ajattelet positiivisesti ja saat ripauksen valkoista pulveria, niin pystyt lentämään kuten Peter Pan.

Hymy on sekä alistumisen merkki että oman etuoikeuden suojelija

Myönteisyyden psykologia on hyvin monimutkaista, vaikka paljon voidaan oppia seuraamalla apinoita. Monilla apinalajeilla hymy on ystävällisyyden ja alistumisen merkki, kunhan silmät eivät ole uhkaavassa irvistyksessä, mikä tarkoittaa hampaiden paljastamista.

Hymyileminen esimerkiksi simpansseilla merkitsee hieman samaa kuin ihmisillä: toverillisuutta ja tuttavallisuutta, myös iloa. 

Osaamme erottaa milloin simpanssi hymyilee ja milloin se paljastaa hampaansa uhkaavasti.

Hymy on kuitenkin niin ihmisillä kuin apinoilla tärkeä keino osoittaa kuka on pomo. Alempiaevoisen kuuluu hymyillä pitkään ja leveästi, kun taas ylempiarvoisen hymy on lähinnä nopea virnistys, mikä todistaa kiireestä ja aseman tärkeydestä: "huomioin sinut pikaisella hymyllä, mutta minulla ei ole aikaa virnistellä kaikki päivät."

Ylempiarvoisen ilme hieman ylimielisesti on mutrulla, mikä ilmentää hänen suurta vastuutaan. Hän hymyilee niukasti myös siksi, että hierarkisessa yhteisössä hymyt ovat rajallinen huomionosoitus alaisille. Alaisten jatkuva leveä hymyileminen on eräänlaista suosion kerjäämistä. Hymyilevä työntekijä tai palvelija yrittää saada lauman alfa-uroksen tai alfa-naaraan hymyilemään mukanaa, koska hymyn saaminen ylempiarvoiselta on tunnustus ja tuo alempiarvoiselle hyvän olon. Hymyjä onkin melko helppo kalastella koska ne tarttuvat.

Supermallin ja tavallisen mallin ero on siinä, että supermalli virnuilee kylmästi, kun tavallinen malli hymyilee kuin missi; alistuvasti, suu ammollaan ja lakkaamatta.

Ylempiosainen yleensä ilmentää hymynsä varautuneisuutta pitämällä suunsa kiinni ja hän voi myös hymyn ajaksi sulkea silmänsä, jotta kukaan ei luulisi, että hän hymyilee heille. Tutut ilmeet ja eleet voidaan melko helposti dekonstruoida osatekijöiksi, jotka löytyvät myös muiden kädellisten maailmasta.

Hymyilen, koska menee hyvin, mutta suljen silmäni, jotta et luulisi minun hymyilevän sinun hyvlle työsuorituksellesi = ylimielinseksi tunnistettu virne.

Toinen vaihtoehto on katsoa hymyillessään yläviistoon, jotta hymy ikään kuin suuntautuisi korkeammille voimille, eikä alaisille.

Iloisuus ehkä antaa yksilölle luottamusta ja toiminnan tarmoa, mutta positiivisuus on tärkeä menestystekijä myös siksi, että erilaiset eliitit ja viralliset portinvartijat kontrolloivat julkisuutta ja käyttävät valtaansa torjumalla negatiiviset tai vihaiset ihmiset, joiden huomio on realiteeteissä. Yhteiskunnallisen nousun ehtona on hymyileminen, koska hymy

1.) ilmentää alistumista

2.) toimii testinä rehellisyydestäsi, sillä olemme kehittyneet arvioimaan toisen hymyä silmien ja poskien ja kehonkielen mukaan

3.) toimii testinä fyysisestä terveydestäsi, mikä näkyy hampaista tai hymyn väkinäisyydestä

4.) kertoo, että et näe ristiriitoja ryhmän arvoissa ja ideologoissa (allekirjoitat ne tai olet liian tyhmä tajuamaan milloin sopimukset ja säännöt toimivat sinua vastaan)

5.) lupaudut ylläpitämään etuoikeutettujen ihmisten mukavaa ilmapiiriä ja suhtautumaan muiden hymyilijöiden tavoin äärikeinoilla laskuuden, kateuden ja vastoinkäymisten peikkoja vastaan.

Hymy on sopimus solidaarisuudesta ja uskollisuudesta, joka velvoittaa iloisesti nielemään vallitsevan ideologian nurjat puolet. Posiviitiivisuuspuheen ja elämänvalmennuksen neuvot ilmentävät rikkaiden köyhien välisen kuilun kasvamista. Alimpana ovat murjottajat, joita kukaan ei välitä auttaa. Sitten tulevat ne kurjat, jotka kaikin tavoin pyrkivät hymyilemään, vaikka itku on kurkussa. Sitten tuleva hyväuskoiset, joille hymyileminen on luontaista. Sitten taitavasti hymyilevät kilpailukykyiset, jotka osaavat hymyllään tehdä kauppoja. Ylimpänä ovat etuoikeutetut, joiden hymy on vaitonaista, koska heillä on vataa parempaan. Heidän ei tarvitse hymyillä. Heidät on vapautettu siitä raskaasta vastuusta.

Hymyilemisestä kieltäytyminen voi teini-ikäisten keskuudessa tarkoittaa, että tyyppi on rebel. Hän on cool. Joskus sanotaan, että kun todellinen elämä alkaa, niin siistien tyyppien hymy hyytyy. Oikeampi olisi sanoa, että he ovat työelämässä joutuneet niin pahan paikkaan, että heidän on pakko opetella hymyilemään.

Positiivisuuden vaatimus on tietenkin vasta alkusoittoa eriarvoistuvassa maailmassa. Kun riittävän monella ihmisellä menee niin huonosti, että heillä ei ole voimaa pitää kasvoillaan edes tekohymyä, alkaa muurien rakentaminen. Eliitti pystyttää itselleen palatseja, joissa se voi tanssia yötä myöten. Juhliin tietenkin kutsutaan vain niitä, joilla on voimia hymyillä. Muiden ihmisten olemassaoloa ei edes tiedosteta.

Kun tilanne vielä siitä kärjistyy, on pakko ottaa käyttöön naamiot. Yksi aikamme ikoni on aika hyvin valittu, sillä se ilmentää näiden naamiojuhlien todellisuutta, jossa hymy on vallankäyttöä ja alisttumista. Hymystä voi tulla myös tasa-arvon ja kapinan symboli.

Kokoomuksen ajatuspajalaisten tai graafikon olisi pitänyt olla kaukaa viisaita ja muistaa lisätä siltansa alle vielä yksi luihu tyyppi:

PS.
Kirjoitin kesällä melkein samasta aiheesta. Halusin palata asiaan, koska hahmottelen kirjaa näennäisvapaudesta ja positiivisuuden profeetoista. Olen kirjoittanut pöytälaatikkoon paljon sellaista, mitä en ole julkaissut, mutta aikamme ilmapiiri on siinä määrin kärjistynyt, että paine julkaista jonkinlainen vakava pamfletti on kasvamassa melkoisen suureksi:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/07/positiivisuuspuhe-on-vallankumouksen.html

Profeetat katukuvassa

Tänä aamuna radiossa haastateltiin pöytälätkän ammattilaista, joka kesken kaiken alkoi puhua siitä, kuinka hänen näkemänsä ennustustuksen mukaan Jumala on päättänyt kurittaa Suomen kansaa tämän ylpeyksien tähden.

Eilen radiossa haastateltiin toista miestä, joka harrastuksista kysyttäessä kertoi saaneensa armolahjaksi kielillä puhumisen. Nyt en heitä huulta. Lama on tuonut profeetat katukuvaan.

Ajassamme ei riitä enää se, että passiivisesti jaetaan flaijereita ohikulkijoille. Torien laidalla repaleiset nuoret miehet huutavat tuomiopäivän ennustuksia. Ei ole harvinaista, jos täydessä ravintolassa joku huutaa täyteen ääneen: "Jumalan nimeen! Katukaa syntejänne! Herra armahtaa!"

Hänellä ei ole pommia. Hän ei ole terroristi. Tämä on arkipäivää.

Moni ei enää edes ylläty. Toiset eivät avaa silmiään, vaikka muutos on ollut raju ja nopea. Eriarvoisuus alkaa olla saavuttanut ajassamme absurdit mittasuhteet. Toisilla ei ole mitään ja toisilla on kaikki. Me emme hoitaneet lapsiperheiden velkaongelmia. Me emme ratkaisseet nuorisotyöttömyyttä tai löytäneet resursseja mielenterveyskuntoutukseen. Ongelmista vain lakattiin puhumasta, kun vastauksia ei löytynyt.

Nyt me kohtaamme seuraukset. Pitkäaikaistyöttömien silmissä etuoikeutetut, mistään muiden ongelmista tietämättömät hyväonniset elävät synnissä. Helsinki on Sodoma tai Gomorra, kenties pahempaakin.

Profeettojen mukaan ajat ovat vaikeat. Seitsemän vuoden niukkuus on ohitettu, mutta luvassa on vain seitsemän vuotta lisää. Raamatussa sentään luvataan, että seitsemän vuoden orjuuden jälkeen velallisen velka on kuitattu. Meidän laissamme ei ole pykäliä, joilla orjuus päättyisi, koska emme myönnä, että orjuutta ajassamme olisi. Silti sitä on, se on vain monimutkaisempaa, ja monimutkaisuudessaan julmaa. Orjat saavat kuulla omistajiltaan julistusta siitä, että he ovat tasa-arvoisia ja että heidän kahleensa ovat olemassa vain koska he itse ovat huonompia ihmisiä.

Me emme vain orjuuta ihmisiä ja kiellä, että he olisivat orjia. Lisäksi me syyllistämme heidät. Ei ihme, jos vanhatestamentillinen maailma tuntuu armollisemmalta.

Kun radiossa tai televisiossa muutama on ensin uskaltanut haastaa haastattelijan ja ohi aiheen alkanut puhua Jumalan rangaistuksesta, joka pian koittaa ylpeydessä ja synnissä elävälle maalle, niin esimerkin yllytyksestä muut seuraavat. He näkevät vihdoinkin edessään valon kajastuksen.

Kyse ei ole maahanmuuttajista, vaan kotoperäisistä valkoisista suomalaisista. Minäkin voisin olla yksi heistä, sillä elän jo viidettä vuotta peräkkäin köyhyysrajan alapuolella. Olen köyhyysrajan alapuolella, koska teen luovaa työtä, eli en nauti työttömyyden eduista. Jos en tekisi yhtään mitään, pääsisin köyhyysrajan tuntumaan. Tavallani minäkin siis jo olen hullu idealisti, kenties profeettojakin pelottavampi näky jonkun silmissä.

Pelkokotila valtayhteiskunnassamme on niin synkkä ja syvä, että eläminen ankarassa uskonnollisessa lahkossakin antaa jo enemmän lohtua. Viralliset talousasiantuntujat tai poliittiset johtajamme eivät lupaa vaikeassa asemassa oleville edes toivoa aikojen paranemisesta. Heillä ei ole visiota, joten suuntaa elämälle etsitään pyhistä kirjoituksista ja messiaanisilta hahmoilta.

Profeetat lupaavat yhtä lailla vaikeita aikoja, mutta he ovat saaneet takaisin armolahjansa. Heidän kokemansa hätä on ollut niin suuri, että he ovat vilpittömästi polvistuneet Herran edessä ja saaneet pyhän hengen kasteen. He puhuvat Jeesuksen rakkaudesta ja sisäisestä kirkkaudesta tavalla, joka on varsin vakuuttava.

Maamme bruttokansantuote on yhä turvallisen ylenpalttinen, mutta silti pitkään jatkunut armoton körttiläispolitiikka on kohdistunut kaikkein köyhimpiin ja ajanut kansalaiset niin ahtaalle, että sosiologien mukaan kansan henkinen hätä on jo verrattavissa 1800-luvun nälkävuosiin.

Nälkäiset profeetat ovat aivan eri tavalla karismaattisia kuin lihavien aikojen tekopyhät saarnaajat.

Linkki (aikamme ytimeen):
Räppäri Mikael Gabriel tatuoi putinin naaman jalkaansa (koska Putin lupaa taistella illuminatia vastaan.)

PS.
Myös ystäväni ja suuresti arvostamani hengellisen oman tien kulkija Markus Uku Laitinen, joka pitkään zeniä harrastettueen vaihtoi Hare Krishna -liikkeeseen, kirjoittaa blogissaan:

"Säälin itseäni ja muita ihmisiä, koska nyky-yhteiskunnan tila on hyvin surullinen."

http://markusukulaitinen.com/2016/02/02/toinen-mahdollisuus/

Vaikka vielä kymmen vuotta sitten meditaation harrastaminen oli kasvussa ja Dhara-forumilla käytiin hienoja keskusteluja, on nykyisessä suomalaisuudessa nähtävissä hyvin vähän mitään jälkeä hengellisten harjoitusten tuottamista ajattomista hyveistä: tyyneydestä, myötätunnosta, kärsivällisyydestä tai kauaskatseisuudesta. Monenlaisia omituisten poppakonstien tai kosmisten salaisuuksien nimessä rahastavia guruja nähdään kaiken maailman messuilla, mutta valtamediassa ei viisailla mystikoilla ole mitään asemaa.

Laman seurauksena talouspuhe saa elämässämme yhä suuremman jalansijan, vaikka yksi taantuman taustasyy on juuri se, että nykyään kaikkialla mietitään vain rahaa. Sellainen mielenmaisena ei tuota innovaatioita tai parempaa työrauhaa. Me emme luo laatua hätäisyydellä tai vellomalla kauhukuvitelmissa.

Samoin monet poliittiset liikkeet lupaavat tarjota nopeita lääkkeitä pelkotilaan, mutta ne saavat äänensä kuuluviin vain pelon lietsomisen kautta.

Runoilijan tehtävä on huokua viisautta (2014)

Mirkka Rekola in memoriam (1931 - 2014).

Mystikoissa on erikoista se, että jälkikäteen on hyvin vaikea muistaa mitä he sanoivat. Silti se oli täysin päivän selvää, että he olivat oikeassa. Jokin kuriton meissä vain kohdistaa katsetta aivan toisaalle kuin sydämen hihassa nykisi leikkiin kutsuva lapsi.

On vaikea myöskään muistaa oliko se varmasti hän joka puhui. Usein nimittäin muistan kirjoista kaikkein parhaiten sen, mitä niissä ei sanottu.

Se jätettiin sanomatta niin kirkkaasti ja kauniisti, ettei ollut tarvetta.

Minulla on esimerkiksi vahva tunne siitä, että Mirkka Rekola olisi kirjoittanut:

Runous on maailman kuvaamista huikaisevan realistisessa valossa.

Mirkka Rekolan muistotilaisuudesta muistan vain sen mitä jätin sanomatta. Repaleiselle paperille olin merkinnyt lauseita, joita en saanut suustani. Nyt myös niiden alkuperä on hämärän peitossa.

Olen melko varma, että Mirkka Rekola itse on sanonut:

Mystiikka on puhetta, jossa pääosassa on kuunteleminen.

Tai kenties hänen käyttämiensä sanojen välinen hiljaisuus on joskus puhunut näin:

Sielu on kommunikaation aiheuttama halkeama ihmisten erillisyydessä.

Ehkä sen sanoikin Risto Ahti?

Kuka tietää? Onko sillä väliä? Rakastan sitä, mitä ajatusten alkuperän unohtaminen meille sallii. Minulla ei ole esimerkiksi aavistustakaan siitä, onko Eeva-Liisa Manner sanonut mitään tällaista:

Tiedemies on kristus, joka kantaa epäilyksen ristiä läpi kaupungin ja toivoo, että väkijoukosta astuisi esiin joku ja ottaisi todistustaakasta kantaakseen edes poikkihirren.

Ilman assosiaatioita häneen, tai ilman muistini tärveltymistä, en sanoisi näin.

On niin helppoa jättää kokonaan sanomatta sellaista, minkä muistaa tarkasti.

Kenties varmuus on enemmänkin kuvaa kuin ääntä. Kokonaisnäkemykset ovat sanattomia. Ihmisellä ei ole keinoja niiden nopeaan ilmaisemiseen.

Puhe on luontaisesti kuin tarina. Sillä on alku, keskikohta ja loppu. Huonosti muistava ihminen on niin monesta kohtaa repaleinen, että tarina purkautuu hänestä ulos kuin villapaidan lanka.


Aalloilla kulkemisen taito

Mirkka Rekolan elämä on myös tarjonnut minulle kenties parhaan keksimäni tulkinnan Jeesuksen ihmeteosta, jossa hän kävelee vetten päällä. Olen pyrkinyt todistelemaan, että Raamattu antaa vastauksen, ja jos se tuntuu pöyristyttävältä väitteeltä niin toimikoon tämä esimerkkinä myös hätiköimisestä.

Suhtaudun Ramatun kertomuksiin ikään kuin zen-buddhalaisiin koaneihin, joilla ei ole välttämättä mitään tiettyä yhtä vastausta, mutta niiden pohdiskelu voi avata mielessä monia lukkoja. Kaikista Jeesus Nasaretilaisen suorittamista ihmeteoista kinkkisin on pitkään ollut juuri tämä aallokossa kulkeminen. Uudessa Testamentissa Jeesus kertoo moneen otteeseen, että hänen kertomuksensa sekä toimintansa on vertauskuvallista ja tapahtumia täytyy tulkita symbolisella tasolla.

Mitä hän siis tahtoo todistaa kävelemällä vetten päällä? Tähän teologit usein tarjoavat varsin niukalti sisältöä - ehkä siksi, ettei tarian metaforisuus sovi heidän pirtaansa, hehän saavat toimeentulonsa juuri toimeentulosta, joka opetuslapsille merkitsi kaikesta turvallisuudesta luopumista.

Useat opetuslapsista olivat kalastajia. Jeesus pyysi heitä luopumaan isiensä ammatista, kuten hän itse ilmeisesti oli tehnyt - ja ryhtymään ihmisten kalastajiksi. Hän myös lupasi ruhtinaallisia kalansaaliita, jos he niin tekisivät, mutta myös kärsimyksiä.

Tämä vertauskuva ihmisten kalastamisesta on pitkään johtanut minua harhaan, sillä tuskin Jeesus tarkoitti ainakaan sitä, että opetuslasten tulisi oppia tallomaan moraalisäädöksiä ja röyhkeästi kävelemään ihmisjoukkojen ylitse. Toki heidän työnsä edellytti paljon maallisen arvovallan ja lainsäädännön kyseenalaistamista, jotka huoletta voi nähdä yli käveltäväksi ilmiökentäksi.

Vetten päällä kulkemisen voi siis ensinnäkin ajatella nykyaikaisesta supertähteydestä ja joukkohysteriasta käsin ja tulkita tarinaa vertaukseksi suurten kansanjoukkojen kollektiivisesta voimasta. Vedet, eli kansakunnat kannattelevat oikeudenmukaista profeettaa hieman kuten festivaaliyleisöt kannattelevat väkijoukkoon huimapäisesti syöksyvää rokkitähteä. Ymmärrätte varmaan, että tulkinnassa on jotain perää siitäkin huolimatta, että se on lähtökohtaisesti anakronistinen, eikä Jeesuksen aikana varmaankaan ollut mitään vastaavia seuraleikkejä.

Idean kansanjoukkojen kollektiivisesta voimasta voi silti ymmärtää siitä huolimatta, jos mietitään mitä Jeesus uhkasi tekevänsä ja myös teki - hänhän antoi ymmärtää olevansa uusi juutalaisten kuningas tai ainakaan hän ei suoraan torjunut tällaista väitettä kun se hänelle esitettiin.

Fariseukset ja roomalaiset hallitsijat varmaankin olisivat ymmärtäneet vertauksen jopa paremmin kuin Jeesuksen opetuslapset, ja ehkä siksi sen sisältö on niin hämärtynyt suullisessa perinteessä.

Pontius Pilatus varmaankin katseli korokkeeltaan silmät pyöreinä, kuinka peloton nuori mies tuntui kykenevän mahdottomiin saavutuksiin. Hän tasapainotteli köyhän ja kurjan kansan kannattelemana ilman mitään omaisuutta tai arvonimiä. Aivan konkreettisesti hän teki ilman venettä jotain sellaista, mihin vain veneellä olisi pitänyt pystyä, eli ansaitsi omilla teoillaan audienssin sen alueen korkeimman johtajan kanssa, joka oli Rooman keisarin edustajana toimiva Pontius Pilatus.

Pilatus itse oli se ranta, jota kohden Jeesus käveli kansansuosionsa kannattelemana. Ihmisjoukot leijuttelivät häntä kuin liuhulettistä rokkitähteä, juutalaisten kuningasta.

Pontius, toisin kuin useimmat fariseukset, sentään huomasi Jeesuksen olemuksessa jotakin suurenmoista. Hän tuskin kutsui sitä korkeamman voiman väliintuloksi, mutta hän todella näki Jeesuksessa sellaista arvovaltaa, että hän oli valmis avoimeen keskusteluun.

Toinen, vielä vaikeammin tavoitettava tulkinta samasta ihmeteosta on todennäköisemmin sellainen, minkä opetuslapset itse tavoittivat. Tämän tulkinnan avaimena on juuri Mirkka Rekola, enkä olisi koko juttua ilman häntä edes hoksannut.

Jeesus siis pyysi kalastajia jättämään ammattinsa ja seuraamaan häntä parantajana, puhujana ja Jumalan valtakunnan julistajana. He varmasti tuona hetkenä tai hieman sen jälkeen tunsivat, että Jeesus pyysi heiltä jotain mahdotonta - heidän konkreettisesti täytyi jättää oma veneensä ja tehdä jotakin mitä he eivät uskoneet mahdolliseksi - tai mikä ei sopinut heidän säätyynsä ja ammattiinsa.

Jeesus käveli vetten päällä, eli hurmasi kansanjoukot ja elätti itsensä ilman porvarillista ammattia. Veneestä astuminen konkreettisesti tarkoitti sitä, että opetuslasten täytyy luottaa jonakin päivänä pystyvänsä samaan - sehän on opetuslasten lähtökohtaisena tarkoituksena kaikissa ammateissa: oppia mestarin taidot pitkän ja vaativan oppipoikakoulutuksen varrella.

Osasta opetuslapsia nimen omaan tulikin puhujia ja profeettoja. Heistä kerrotaan, että he jatkoivat Jeesuksen työtä, paransivat sairaita ja pitivät pitkiä puheita Jumalan valtakunnasta. Jos heille vuosia aiemmin olisi kerrottu, että he pystyvät siihen, he eivät olisi uskoneet silmiään - se olisi ollut jotain aivan yhtä ihmeellistä kuin vetten päällä käveleminen, sula mahdottomuus.

Vetten päällä kävelemisen voi myös nähdä jonakin sellaisena kykynä, mikä ammatista riippumatta tuntuu yhtä mahdottomalta, nimittäin eläminen ilman ammattia ja säännöllisiä tuloja. Juuri sen Mirkka Rekola ihmeellisellä tavalla hallitsi: hän selvisi hengissä ilman työntekoa ja minkäänlaisia tuloja. Hän oli köyhä ja silti hän hengitti. Hän kirjoitti runoja ja silti hän ei siinä hetkessä kuolla kupsahtanut.

Pikkujättiläinen suosittaa sunnuntaiden rajoitettuja aukioloaikoja myös nettiin

Tänään on sadepäivä. Heti aamusta koko kehoni huusi lisää lepoa. Puolisoni vaikutti puolikuolleelta ja tunnusteltuamme toistemme pulssia ryömimme keittiöön keittämään vihreää teetä ja surruuttamaan blenderillä superfood-koktailia.

Tyypilliseen tapaansa M. on ollut töissä koko viikonlopun ja itse matkustin Viipurin reissulla viidessä päivässä viidelle paikkakunnalle, mikä tuntui polttavana uupumuksena etenkin maanantaiaamuna. Lepopäivät ovat harvinaista luksusta, koska olen taiteilija, yrittäjä, vapaa kirjailija ja bloggaaja. Koko ajan on jokin dedis ylittymässä - tai kaksi tai kolme.

Vapaapäivä tarkoittaa käytännössä vain sitä, että saan valita minkä työn tekisin ensimmäiseksi.

Sadepäivä yllyttää ihmistö hiljentämään tahtiaan kenties siksi, että keho tuntee järkeä paremmin paremmin fysiikkamme rajat. Jaksamisellamme on tietty raja, eikä myrskyn keskellä kannata väkisin puskea. Sadepäivän väsymys on vaistojen viisautta.

Työtehoni elpyy monen päivän ajaksi, jos jokin ulkoinen pakko ensin taivuttaa minut levolle. Yleensä tarvitaan sairastuminen tai jokin ongelma, kuten auton jäähdytysjärjestelmän hajoaminen. Eilen esimerkiksi tuntui aivan mahtavalta istua korjaamon aulassa 30 minuuttia. Jonottamiseen sisältyi pieni hengähdystauko, eikä minun ollut hetkeen mahdollista millään tavoin toteuttaa itseäni tai edes vastailla sähköposteihin. En ollut tarkkaan ennalta suunnitellut sen puolituntisen ajankäyttöä, joten saatoin vain odottaa tyhmänä - vähän kuin ennen aikaan junamatkalla pystyin keskittymään kirjaan, koska muuta ei ollut tehtävissä.

Sittemmin älypuhelimet ovat kokonaan häivyttäneet työajan ja vapaa-ajan välisen eron - ja luterilaiseen tyyliin selkein häviäjä on juuri vapaa-aika.

Äitinikään ei ole osannut koskaan lomailla. Hän vain murehtii ajan kulumista hukkaan ja omaa tarpeettomuuttaan. Silti hän on työhön palatessaan monta viikkoa energinen, koska säädökset ovat kavalasti pakottaneet hänet keräämään voimia toimettomuuden pakkohoitolassa.

Olisi aivan taivaallisen edistyksellistä, jos Facebook ja sähköpostit pysyisivät sunnuntaisin kiinni. En voisi syyllistää itseäni mistään, koska vapaa-aika olisi lain sanelemaa - hieman kuin ennen, jolloin sade saattoi sanelle maanviljelijän arkea.

Sateella tehtiin puhdetöitä. Sunnuntaina ehkä välteltiin niitäkin tai sitten huhkittiin salaa. Ihmiset olivat iskussa, koska pakolliset toimettomuuden jaksot latasivat heidän akkujaan ja kasvattivat työn tekemisen nälkää. (Raamatun kertomuksissa toistuu usein kuvio, jossa tavalliset ihmiset tahtovat väkisin huhkia ympäri viikon, mutta oppineiden on jyrkästi asetettava heille rajoja - koska lepo on kaikkien omaksi parhaaksi.)

Nykyään kaikkialla näkee ihmisiä, jotka puskevat eteen päin pelkällä sissienergialla. Digitaaliset verkostot ulottavat heidän työtehtävänsä myös työpaikan ulkopuolelle ja puhelin on kuin lapsi, joka nukkuu harvoin ja huutaa huomiota. Koskaan ei saa kunnolla levätä päästäkseen sellaiseen virkeään tahtotilaan, jossa pakokauhu väistyisi. Asiat edistyvät kahvilla ja varaenergian rippeillä. Väsymyksen synnyttämä aliteho, selkäkipu, päänsärky ja närästys verottavat tuottavuutta. Konetta ei voi pysäyttää korjauksia varten ja siksi täytyy puskea kolmella sylinterillä.

Vapaaehtoisesti suomalainen yrittäjä ei lepää, joten tarvitaan suotuisa influenssaepidemia, jalan katkeaminen tai valtion sanelema juhlapyhä. Ja silti eivät sunnuntait ulotu nettiin, eikä sairaus estä surffaamista. Seurauksena on täydellinen loppuunpalaminen ja tila, jossa lakkaamattomasta uurastuksesta ei jää käteen muuta kuin syyllisyys siitä, ettei voinut antaa enempää.

Me ihmettelemme julmia valtioita, joissa rikoksentekijöiltä katkotaan sormia tai käsiä, sillä onhan päivän selvää, että se vähentää heidän työtehoaan. Silti me emme huomaa mitään ongelmaa siinä, jos pakotamme itsemme hoipertelemaan töiden ääreen puolikuolleena väsymyksestä.

Miksi ei maailma voisi olla niin viisas ja armollinen, että Facebook pysyisi kiinni sunnuntaisin? Miksi sunnuntaisäädökset on leimattu uskonnolliseksi hapatukseksi? Eihän ihmisten jaksaminen ole uskosta kiinni - tai jos onkin, niin vain nauretavimpien uskomusten varassa me voimme jaksaa tällaisten sairaiden työtahtien ylläpitämistä.

Onko se niin hullu ajatus, että rajoitukset olisivat ihmisen omaksi parhaaksi? Onhan se ehkä uusi ajatus liberalistisen joukkopsykoosin aikakaudella, mutta antaisin epäröimättä tukeni sellaiselle lakiehdotukselle. Maanantaina kaikkialla näkisi virkeitä ihmisiä, jotka ovat nukkuneet levollisesti, nähneet ystäviään ja ulkoilleet.

Sitä voisi kutsua vaikka sadepäivän asetukseksi. Korkeammat voimat asettaisivat ihmisen hulluudelle jotkin kohtuullisuuden rajat. Sähkökatkos tulisi ja pelastaisi,

Mystiikka on todellisuudessa elämisen taidetta

Ihmistä eivät kannattele yhteiskunnan huipulla vain hänen taitonsa, vaan etupäässä sosiaaliset sopimukset; normit ja harhat. Jos kukaan haluaa vapautua harhoista, hänen täytyy olla hyvin etuoikeutettu ja ovela - tai vaihtoehtoisesti laskeutua kulttuurinsa pohjamutiin, luopua kaikesta vallasta ja kunniasta.

Mystiikan historia heijastelee yhä omana aikanamme näkyviä tieteen ongelmia. Tiede saa kyllä suunnata mielenkiintonsa elottomiin esineisiin, kasveihin tai eläimiin, mutta silloin jos tieteilijät liiaksi kiinnostuvat inhimillisestä käyttäytymisestä, heitä pilkallisesti nimitetään humanisteiksi ja pian heiltä kielletään kaikki taloudellinen apu.

Suurimmat humanistit ovat kutsuneet kanssaeläjiään apinoiksi jo vuosituhansia ennen perinnöllisyystieteilijöitä, mutta siitä ei suoda heille mitään kunniaa. Humanistin onkin oltava mielellään runoilija tai mystikko, jotta hän pääsisi rahattomuutensa häpeästä. Ihmisen on kaikkina aikoina lupa olla köyhä vain, jos hän on julistautunut hulluksi - eikä kukaan kuuntele hullua humanistia, mutta hullua runoilijaa joku saattaa kuunnellakin, ihan piruuttaan.

Mystikko parhaimmillaan olla yhtä hyvin perehtynyt tieteeseen kuin kunnioitetuimmat professorimme, mutta hän saa tuoda esille ajatuksia, joita edes professorin ei ole lupa ilmaista. Mystikko voi sanoa esimerkiksi näin:

"Kun Jumala näkee ihmisen olevan valmis, hän ei kiinnita huomiota siihen, mitä ihminen on aikaisemmin ollut. Jumala on nyt-hetkessä läsnä oleva Jumala." -Mestari Eckhart

Eikö olekin ihastuttava julkea väite!

- Ai miten niin julkea, sanoisi joku toinen, - Tuohan on yksistään lupaus armollisuudesta ja anteeksiaanosta! 

- Armollisuudesta? ihmettelisi kolmas. 

- Niin juuri, armollisuudesta, toistaisi edellinen - Voimme olla miten syntisiä tahansa, mutta Jumalan edessä olemme kaikista synneistämme puhtaita.´ 

- Mutta eihän tuossa sellaista sanota. Tuossahan väitetään, ettei Jumala antaisi armoa minun tohtorinväitöskirjalleni tai laskisi miten paljon minulle on ehtinyt kertyä eläkettä niiltä vuosilta, kun olin toimitusjohtajana. En minä sellaista Jumala hyväksy, jolla on muistihäiriö! Kyllä Jumalan sietäisi muistaa minun aiemmat saavutukseni, sillä niiden perusteellahan minun palkkanikin määräytyy.

Mystikon sanat ovat vaarallisia, koska todellisuus on kavala etenkin niille, joille on kertynyt paljon yhteiskunnallista hyvää. Kristinuskon Jumala on leimallisesti köyhien ja kapinallisten Jumala, jota etuoikeutut syystäkin vieroksuvat. Aetelma oli sama jo Jeesuksen aikoihin, kun fariseukset tahtoivat teloittaa hänet sosialistina, joka lupasi tasa-arvoa tulevassa valtakunnassa.

Itse en tässä kirjoituksessa esiinny mystikkona, sillä en kätke ajatuksiani vertauskuviin. Tahdon täysin avoimmesti ilmaista, että sekä rikkaat että köyhät löytävät hyvin pienellä vaivalla itselleen mieluisan fantasian, jonka lupaukset määrittyvät heidän erilaisista tarpeistaan käsin. Jumalamme voi yhtä hyvin kadehtia tai mässäillä kanssamme, sillä Raamattu on näkökulmien aarreaitta, kenties maailman ensimmäinen täyden valikoiman supermarket.

Mestari Eckhart oli huimapäinen ja pelasi suurella riskillä vihjatessaan, että todellisen kristityn tulisi ennemmin huomioida läheistensä kuin Jumalansa tarpeet. Jos lähimmäisten etu sitä vaati, oli luovuttava jopa siitä lohduttavasta mielikuvasta, että Jumala oli valinnut meidät tekemään hänen pyhää työtään.

Paskat Jumala ketään oli valinnut. Ihmiset vain hybriksen vallassa kuvittelivat olevansa muita parempia ja tietävänsä mikä on Jumalan tahto. Hän sanoessaan Eckhart ei puhunut vain papistosta, vaan myös profeetoista, pyhimyksistä ja itsestään.

Mestari Eckhartille Jumalan sana ei ilmennyt käytännön kehoituksina. Jumalan sana oli se, mikä jäi jäljelle, kun ihmisten puheista poistettiin heidän illuusionsa.

"Saatat nyt kysyä, milloin ihmisellä on oikeanlainen tahto? Tahto on silloin eheä ja oikeanlainen, kun se on irti itsekkyyden siteistä" 

- Mestari Eckhart: Sielun syvyys (suomentanut Kai Pihlajamaa)

sekä:

"Meidän on opittava murtautumaan läpi asioista ja tavoittamaan niissä Jumala."

Tällainen mystinen asenne edellyttää melko paljon modernia itsereflektiivisyyttä sekä vallitsevan tapakulttuurin dekonstruoimista. Tavallaan Eckhart on sukua myös zenbuddhalaisille tai fenomenologeille, koska hän kehottaa meitä etsimään Jumalan yhteyttä nykyhetkestä.

Mystikoille "outside-the-box"-ajattelu ei tuoda erityisiä vaikeuksia, koska he elävät laatikoiden ulkopuolella.

Kiinnostavampaa on se kuinka mystinen asenne tuomitaan kaikkina aikoina vaikeaksi. Eihän siinä ole mitään vaikeaa. Miltei jokaisen mystikon keskeiset väittämät voi asettaa loogisen tarkastelun kohteeksi, eikä niissä ole mitään paradoksaalista.

Outside-the-box -ajattelun voisi ehkä kääntää yksinkertaisesti sitoutumattomuudeksi. Ihminen osaa lähes luonnostaan nähdä asiat kirkkaammassa valossa, jos kysymyksen ja hänen itsensä välillä ei ole eturistiriitoja.

Ajattelumme ristiriidat ovat lähes aina eturistiriitoja. Lapset osaavat siksikin jo ajatella luovemmin, ettei heillä ole valtaa. He eivät ole oman asemansa turmelemia.

Eckhart on sanonut:

"Jumala on valo kaikissa asioissa."

Pikkujättiläinen kääntää sen muotoon:

"Osattomuus on valo kaikissa asioissa."

Tietenkin ihmiselle voi jäädä vielä kaiken köyhyydenkin keskellä kimaltelevaksi omaisuudeksi turhan korkea käsitys omasta itsestään. Vaikka Pikkujättiläinen kiistämättä edustaa Suomen tämän hetken parasta esseistiikkaa, on minunkin hyvä meditoida näiden Eckhartin sanojen äärellä:

"Päästäkäämme ensin irti itsestämme, niin luovumme samalla aivan kaikesta. Totisesti, vaikka joku luopuisi kuningaskunnasta tai koko maailmasta, mutta pitäisi silti kiinni itsestään, hän ei olisi luopunut vielä mistään."

Yleisradio ja valtionkirkko

Ainakin kahden asian suhteen olen äärimmäisen konservatiivinen. En missään nimessä halua, että Suomessa kajottaisiin Yleisradion rahoitukseen tai erotettaisiin kirkkoa valtiosta.

Ensimmäinen näkemys lienee helpommin ymmärrettävissä, vaikka Iltalehden viimeisimmän gallupin mukaan kolme neljästä suomalaisesta tahtoisi säästää valtion kuluissa supistamalla tai jopa lakkauttamalla Yleisradion. (Ehkä ei ollut viisasta säätää niin hartaasti televisioveron uudistusten kanssa?)

Omassa elämässäni Yleisradio on täysin suvereenissa asemassa. Melkein kaikki sarjat, joita viime vuosilta tulee mieleen, olen katsonut Yle Areenalta.

Mukaan mahtuvat Ville Haapasalon seikkailut Venäjällä, Madventuresin Rikun ja Tunnan projektit eri muodoissaan, uunituore Veden saartamat, jossa vierailtiin Suomen sisävesien ja merialueiden saaristoissa... viisasta muuten, että sarja esitettiin talvella, jolloin on kaikkein suurin ikävä veden äärelle.

Muutaja jakso Veden saartamista on vielä nähtävissä Areenalta:

http://areena.yle.fi/tv/2057502 - Veden saartamat

Lisäksi Areena on näytttänyt parhaita ulkomaisia sarjoja, joten Ääliö ulkomailla, jossa maailman nerokkain idiootti Karl Pilkington kohtaa vieraita kulttuureita. Jopa äitini ja tyttöystäväni suosikkiohjelmat on katsottu juuri Areenalta, esim. Hakekaa kätilöt.

Minun puolestani muille kanaville ne saavat tehdä ihan mitä huvittaa, mutta Yleen ei jumalauta kosketa!

Kyse ei ole vain laadukkaista sarjoista. Yleisradion rahoittaminen on fiksua siinäkin mielessä, että pienen maan on äärettömän vaikea kilpailla ulkomaisten tuotantoyhtiöiden kanssa. Sen näkee jo suoraan siinä, kuinka vähän kaikki muut kanavat panostavat kotimaiseen tuotantoon. Ei se kannata, koska ulkomailta voi ostaa varmoja menestystuotteita, joiden markkinointikin tapahtuu melkein ilmaiseksi netin kautta.

Kaikki muut kanavat syytävät rahaa pois suomesta. Ne ostavat ohjelmia ulkomailta ja työllistävät meillä kourallisen väkeä. Ylen rahoituksen karsiminen vain vähentäisi työpaikkoja ja tuhoaisi pienen maan edellytykset tehdä kulttuuria omista asioista ja omalla kielellä. Perussuomalaistenkin peräänkuuluttama kansallisen identiteetin rakentaminen on mahdollista vain Yleisradion avulla, joka on mielestäni onnistunut erittäin hyvin pistämään kampoihin Brysselille ja Hollywoodille.

Yleisradion toiminnasta ei sentään päätetä EU:ssa tai jonkun suuryrityksen johtokunnassa. Jos yksityistäisimme Yleisradion, hyvin pian sen ostaisi joku kiinalainen tai venäläinen suursijoittaja. Sen jälkeen tässä maassa ei todellakaan olisi mitään omaa. Yleisradion voisi hankkia kokoelmiinsa vaikka Vladimir Putin ja sen jälkeen ykköseltä tulisi vain maksettuja dokumentteja paidattomasta Putinista metsästysretkillä.

Suomessa ei oikein osata arvostaa itsenäistä mediaa, vaikka lähinaapurista voidaan suoraan katsoa mitä tapahtuu, kun öljy-yhtiöt ja hallituspuolueen liittolaiset omistavat suurimmat televisiokanavat.

Sekin on surullista, että niin monet koulutetut kokoomuslaiset kritisoivat jatkuvasti Yleisradiota, koska siellä kuulemma on valloillaan sosiaalidemokraattinen ilmapiiri. Varmaan se on osin tottakin, koska mediamme lähihistoria on demarivaltaista, mutta kansalliset edut ylittävät mielestäni mahdolliset puolepoliittiset riidat. Jos joku haluaa kritisoida Yleisradiota demarikytkennöitä, niin puhukoon siitä suoraan.

Kaikkein pelottavinta olisi ajatus uutislähetysten kaupallistumisesta. Vaikka iso osa väestöstä ei välittäisikään dokumenttielokuvista tai Ylen kulttuuritarjonnasta, on uutisten säilytettävä nykyinen haukotuttavuutensa. Uutislähetykset eivät voi perustua siihen mitä ihmiset haluavat kuulla.

Samasta syystä kannatan valtionkirkkoa. Voimme verrata nykyistä mallia esimerkiksi Amerikkaan, jossa uskonnollisuus on radikalisoitunut, kaupallistunut ja tunkeutunut politiikkaan. Amerikassa uskonto ja politiikka ovat kytköksissä juuri siitä syystä, että valtio on aikoinaan erotettu kirkosta.

Miksi valtiota ja kirkkoa ei saa erottaa toisistaan?

Perusteluni saattavat hätkähdyttää etenkin vapaa-ajattelijoita, joille oman kokemukseni perusteella muut kuin konservatiiviset tai kristilliset näkökulmat voivat tarjota uutta pureskeltavaa.

Kun uskonnollisten järjestöjen täytyy kerätä rahoituksensa yksityisesti, ne oppivat ajattelemaan niin kuin poliitikot. Uskonnot haalivat jäseniään ja jäsenmaksujaan populistisesti - mistä on seurauksena se, että puolueet ja kirkkokunnat löytävät toisistaan liittolaisia. Luonnontilassa tai vapaassa markkinataloudessa ei varsinaisesti esiinny selkeitä eroja metafyysisen todellisuuden ja poliittisten arvomaailmojen välillä. Kyse on samasta ryhmäytymisestä ja suosion haalimisesta, jossa lopullisia äänestyspäätöksiä tehdään tunteella.

Suomessa valtiota ja kirkkoa ei ole virallisesti erotettu toisistaan, mutta juuri tästä syystä ne pysyvät toisistaan erillä. Niiden välillä kulkee byrokraattinen, käsitteellinen ja sosiaalinen jaottelu, joka on lähtöisin valtion organisaatiomallista.

Kun uskonto ja politiikka on määritelty saman systeemin osaksi, ne on myös määritelty huolehtimaan eri asioista kategorisesti. Uskonnon ja politiikan ammattiurat ja meriitit kulkevat samaan suuntaan, rinnakkain, mutta eri latua. Amerikan mallissa ne ovat yhtä ja samaa mytologista mössöä, joka hyödyntää osin samaa symbolista sanastoa. Ihmisten omatuntoa ohjaava arvopohjainen pääoma on vapaasti käytettävissä. Poliitikko saa saarnata Jumalasta, koska sitä työtä ei ole erikseen määritelty piispoille, jotka kuuluvat samaan kattojärjestöön ja huomauttaisivat heti amatöörimäisestä retoriikasta tai asiavirheistä.

Yhdysvalloissa ei esimerkiksi ole yhtä tiettyä ylintä uskonnollista auktoriteettiä, joten ei ole ketään moittimassa presidenttiä, jos hän rienaa Jeesusta julistamalla oikeutettua kostoa Herran nimeen.

Jos kirkkoa ei ole opetettu maltillisuuteen akateemisen, valtiollisen pappiskoulutuksen kautta, politiikan ja uskonnollisten järjestöjen toiminnan mentaliteetti on samantyylinen. Kirkot eivät saa rahoitustaan veroina, joten ne politikoivat muita kirkkokuntia vastaan. Papit eivät myöskään ole tutustuneet tieteelliseen ajatteluun, koska heiltä ei edellytetä akateemista koulutusta, enemmänkin karismaa ja hurmoshenkeä.

Amerikassa uskonto on heitetty kadulle kuin kissa, mutta se on oppinut tulemaan toimeen. Vapaana rellestävän uskonnollisuuden yhteiskunnassa on vaikea elää uskonnottomana, koska papit ovat taitavia saarnamiehiä, mainosmiehiä ja agitaattoreita. Heillä on omat katujenginsä ja mafiansa, joiden johtajat ovat usein elinikäisessä virassa. Virallisten tahojen legitimoimaa oppia ei ole, joten lupaukset voi sovittaa asiakkaan tarpeisiin.

Tavalliset ihmiset altistuvat arjessaan enemmän uskonnolliselle suostuttelulle, kun jokainen uskontokunta on asematunnelissa harekrishnojen kanssa jakamassa ilosanomaa. On hankala elää tapauskovaisena, kun oma kirkko muistuttaa kaiken aikaa siitä, että se tarvitsee jäsentensä rakkautta ja rahalahjoituksia. Suomalaisen valtiokirkon ei tarvitse kamppanjoida kannatuksensa puolesta, jolloin se on tyytyväisempi ja passiivisempi.

Vapaassa markkinataloudessa toimivan uskonnon jäsenten sitoutuminen omaan seurakuntaansa on lujempaa, koska he tuntevat ylpeyttä vapaaehtoisesti luovuttamastaan avusta ja myös kokevat velvollisuudekseen kerätä kirkolleen lisää jäseniä. Meikäläiseen luterilaiseen kirkkoon mennään lähinnä juhlimaan tai hiljentymään. Siellä ei heti synny sellaista painetta, että miten minä voin osoittaa hyödyllisyyttäni tälle seurakunnalle? Kirkollisvero on maksettu ja sillä selvä. Ei tarvitse osallistua sen enempää.

Suomalaisessa yhteiskunnassa politiikkaa on mahdollista tehdä ilman uskonnollista vakaumusta. Poliitikoilla on oma työnsä ja papeilla omansa. Ne ovat samaa systeemiä ja siksi erillään.

Uskosi on sinut pelastanut!

Usko on tärkeässä asemassa luterilaisuudessa, kuten myös suomalaisessa uskontotieteessä, jonka nimi ei ole toivomustiede tai rakkaustiede. Silti (tai ehkä juuri siksi) usko otetaan itsestäänselvyytenä. Mitä Jeesus tarkoitti uskolla? Mitä me sillä tarkoitamme?

Jos vertauskohdaksi otetaan rakkaus, niin sen piirissä on luotu lukuisia tunnettuja erotteluja: on eroottista rakkautta, toverillista rakkautta, älyllistä rakkautta, suvaitsevaisuutta, nopeita ihastuksia, vuosikymmien ajan kypsyteltyä avio-onnea, kaihoa, ikävöintiä, myötätuntoa ja ehdotonta äidinrakkautta, vain muutamia mainitakseni.

Rakkaus tunnistetaan kaikkea muuta kuin helpoksi käsitteeksi. Jopa koirat osaavat jollakin tavoin rakastaa perheensä tai laumansa jäseniä, eikä kaikkea tähän maailmaan mahtuvaa rakkautta ole mahdollista määritellä yhdellä huitaisulla.

Uskokaa minua, kun sanon, ettei "usko" ei ole sen helpompi aihe. Mitä Jeesus tarkoitti, kun hän sanoi "Uskosi on sinut pelastanut."

Tarkoittiko hän:

1) "Alistuminen ja sinisilmäisyys on sinut pelastanut. Et pärjää yksinäsi, parempi siis, että sulaudut laumaan ja tottelet määräyksiä. Usko siis heti, kun ylempiarvoisesi jotain sanovat!"

vai?

2) "Uskosi yliluonnollisiin voimiin on sinut pelastanut. Jatka turvautumista näkymättömään henkimaailmaan, niin kaikki kääntyy paremmaksi!"

vai?

3) "Optimismi ja luottamus toisten ihmisten hyvyyteen sekä maailman oikeudenmukaisuuteen on sinut pelastanut. Paranit, koska vapauduit kyynisyydestä."

vai?

4) "Pelastuit apaattisuudelta, koska aloit viimeinkin uskoa omiin kykyihisi. Kesti kauan ennen kuin sain sinut uskomaan, että olet kaunis ja merkityksellinen."

Aiemmin tässä blogissa kirjoitin myös siitä, kuinka Jeesuksen eräät sanat voi psykologisen tietämyksen ja uskomuslääketieteen vuosituhantisen perinteen valossa tulkita myös näin:

5) "Placebo on sinut pelastanut. Paranit, koska uskoit lääkkeen voimaan, ja koska uskosi elämään elpyi."

LINKKI: 2012/12/raamattu-antaa-vastauksen

Kärjistetyistä esimerkeistä näemme, ettei uskomisella ole yhtä ainoa merkitystä. Myös tieteellisen koulutuksen saaneet ihmiset uskovat tieteelliseen metodiin. He uskovat todistusaineistoon, jos ja kun sitä on riittävästi koeteltu.

Tiedeyhtisön uskomusten rakentamisessa kestää kauemmin, mutta toisaalta näkemykset tällöin lepäävät vakaammalla pohjalla. Totuudet on tämänkin jälkeen lupa kiistää. Uudet jäsenet liittyvät tutkijayhteisöön kyselemisen ja kyseenalaistamisen kautta. Syntyy keskinäistä luottamusta ja maailmankuvallista varmuutta, joita yhtä hyvin voisi nimittää uskoksi.


Usko voi kannustaa omatoimisuuteen tai arkuuteen

Mielestäni on tärkeä erottaa toisistaan uskomisen passiiviset ja aktiiviset merkitykset.

Uskomisen ulottuvuuksia, kaavakuva 1.

Ihmisen voi kouluttaa uskomaan ulkopuolelta tulevia komentoja, käyttäen apuna karismaa ja kulttuurisia symboleja. Armeijassa jyrkkä arvohierakia iskostuu muutamassa kuukaudessa, jopa muutamassa viikossa, eikä sitä sen jälkeen kyseenalaista kukaan.

Alokkailla on luja usko siihen, että jotain pahaa tapahtuu, jos he eivät heti tee niin kuin käsketään. Tätä uskoa vahvistetaan nöyryyttämisillä ja rangaistuksilla.

Kun ihminen on tottunut ulkoa tuleviin käskyihin ja toimimiseen yhteisössä, hänen on vaikea pärjätä liberaalissa yhteiskunnassa omin avuin. Hän ei tiedä mitä hän tekisi, sillä häneltä ehkä puuttuu aloitekykyä ja uskoa omiin taitoihinsa. Jos koulutus on vähäistä, se usko voi olla täysin perusteltua. Aloitekyky johtaisi lähinnä nöyryyttäviin epäonnistumisiin ja ongelmiin. Onhan rikollisillakin usein runsaasti aloitekykyä.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa yksilöt pyritään kasvattamaan itsenäisiksi, mutta on utopistista ajatella, että ihmiset voisivat elää riippumattomina hierarkioista. Jos 20 vuotta paperitehtaalla työskennellyt paperimies saa potkut, hänen on vaikea siinä samassa järjestää koko elämänsä uusiksi. Hänellä on paljon tyhjää aikaa, joka tuntuu ahdistavalta ja merkityksettömältä.

Ihminen on vaikea saada uskomaan, että hän voi hankkia uuden koulutuksen ja löytää uusia töitä, jos hänen koko tietotaitonsa on aiemmin sidottu johinkin muuhun. Yhtälö ei toimi, eikä optimismia voi noin vain taikoa ihmiseen, jos se on epärealistista ja valheellista.

Usko sijaitseekin usein ympäröivässä yhteiskunnassa, ei niinkään yksilössä. Jos papit eivät elä, kuten he opettavat, parhaatkin kristityt lakkaavat uskomasta pappien sanaa. Niin se vain menee, ja niin sen kuuluukin mennä.

 
Uskolla on voimaannuttava vaikutus elämäämme

Usko antaa varmuutta, mikä helpottaa päätöksentekoa ja toimintaa. Voidaan erottaa toisistaan usko ulkoisiin ja sisäisiin voimiin. Kun tämä erottelu yhdistetään aiempaan, saadaan seuraavanlainen uskon nelikenttä.

(Muitakin vastaavia nelikenttiä on totta kai täysi vapaus hahmotella, sikäli kuin riittää uskoa omiin kognitiivisiin kykyihin):

Uskomisen nelikenttä, kaavio 2A.

Jeesuksen toiminnassa voidaan nähdä paljon kapinointia, joka pohjautuu hänen yksilölliseen uskoonsa. Hänen uskonsa eroaa ympäröivän yhteiskunnan yleisistä arvoista, mikä tuottaa hänessä näkyvää aktiivisuutta. Hän ei sopeudu ja myönny, vaan haastaa vallanpitäjät.

Opetuslapset kuvataan Uuden Testamentin kirjoissa usein passiivisina. Heissä voidaan nähdä paikoin sinisilmäisyyttä, eivätkä heidän omat aloitteensa usein johda muuhun kuin sähläämiseen. Parhaimmillaan heidän passiivisuutensa kuitenkin tuottaa hyvää yhteishenkeä. He luottavat opettajaansa.

Kun opetteja on ristiinnaulittu, tilanne muuttuu aivan toiseksi. Nyt opetuslapset joutuvat aktivoitumaan. Osa heistä jatkaa kapinointia, mutta päällimmäisenä on luja optimismi ja kollektiivinen usko paremmasta maailmasta, joka saapuu joko yliluonnollista tai luonnollista tietä.

Yksilönkehityksessä voidaan erottaa kaksi varsin erilaista tietä kypsään toiminnallisuuteen:

Uskomisen nelikenttä, kaavio 2B.

Lapset uskovat lähes sokeasti kaiken, minkä heidän vanhempansa opettavat. Joidenkin ihmisten onni on kasvaa luotattavien ja osaavien aikuisten seurassa. He eivät menetä uskoaan opettajiinsa tai kohtaa omien vanhempiensa ilmeisiä puutteita, ennen kuin ehkä keski-iän kynnyksellä. Heidän kouluaikaansa leimaa luottamus.

Toiset lapset - sekin voi olla suureksi onneksi, mutta ehkä ei niin usein - kadottavat hyvin varhain uskonsa aikuisten hyvyyteen. He elävät ehkä yhteiskunnassa, jossa aikuisiin ei voi luottaa. Opettajat ovat kaikkea muuta kuin päteviä, eivätkä välitä oppilaistaan.

Myös paremmissa yhteiskunnissa jotkut kulkevat elämän läpi kapinan tietä. Se voi johtua myös heidän temperamentistaan ja synnynnäisestä levottomuudesta. He kartuttavat elämänkokemusta yritysten ja erehdysten kautta, eivät niinkään omaksumalla sitä auktoriteeteilta.

Lopputulos voi kummassakin tapauksessa on onnistunut: lapsesta kasvaa aloitekykyinen, aktiivinen ja omiin taitoihinsa luottava aikuinen. Uskolla on tärkeä rooli hänen elämässään. Hän uskoo, että asioita voi parantaa omalla toiminnalla, ja että loppujen lopuksi useimmat ihmiset tahtovat hyvää, ja elämän saldo tulee olemaan positiivinen. Harkittuja riskejä kannattaa ottaa. On uskoa parempaan huomiseen.

Käenmuna

Vuonna 325, niin kutsutussa Nikeian kirkolliskokouksessa, toteutettiin eräs kristinuskon historian häpeällisimmistä teoista. Silloin pyhät kirkkoisät raottivat kaapuaan ja pullauttivat Kristuksen opetusten viereen suuren, myrkynvihreän munan. Siitä munasta syntyi käenpoikanen, joka siitä asti on ahminut suuhunsa kaiken hyvän ja kammennut pois pesästä ison osan alkuperäisestä ilosanomasta, jonka Jeesus Nasaretilainen jätti perinnökseen.

Tämä loiseliö on nimeltään Apostolinen Uskontunnustus, ja yhä edelleenkin sen vierasta meemiperintöä levitetään rippikouluissa ja käytetään määrittelemään oikeaoppista uskoa.
Linkki: Uskontunnustus

Uskontunnustuksen rumuus tulee ilme, kun sitä verrataan Isä meidän -rukoukseen, tekstiin, jonka Jeesus itse lahjoitti opetuslapsilleen tueksi ja turvaksi.
Linkki: Isä meidän -rukous

Eräät kristinuskon räikeimmistä ristiriidoista löytyvät juuri näiden kahden tekstin väliltä, ja valitettavan usein Jeesuksen omat opetukset häviävät arvovaltakiistassa Nikeian uskontunnustukselle (tai sen tiivistelmälle).


Isä meidän VS. Uskontunnustus

Muistan kuinka ala-asteella ja vielä rippikoulussakin epäröin lausuessani uskontunnustusta. Tuntui kuin olisin tehnyt moninkertaisen petoksen. Varsinkaan juuri tämän tekstin kohdalla en ollut varma omasta uskostani, vaikka yritin tehdä parhaani. Nautin aidosti laulaessani eräitä virsiä - kuten esimerkiksi "Jumalan kämmenellä" - eikä minulla ollut mitään vaikeuksia oppia Isä meidän -rukousta. Uskontunnustusta lausuessani en kuitenkaan koskaan kyennyt uskomaan niihin sanoihin, joita muiden mukana mutustelin - ja lisäksi tunsin eräänlaista myötähäpeää Jeesuksen puolesta. Minulla oli sellainen olo kuin varsinkin hän itse olisi vieroksunut näitä sanoja. Jotenkin vaistosin, ettei Jeesuksella ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Vasta aikuisiällä aloin saada jonkinlaisen käsityksen kirkkohistorian kammottavista sekoiluista. Aloin ymmärtää miten mielipuolisia ja harhaisia tietyt kristityt auktoriteetit olivat olleet. En kuitenkaan kadottanut uskoani Jeesukseen. Hän merkitsi minulle paljon enemmän kuin virallinen kirkko. Näin hänet yhä elävänä kapinavoimana, joka ensimmäisenä tekonaan olisi murskannut kaikki oman aikamme fariseukset, jotka mukamas puhuvat hänen nimissään.

Lapsena en uskaltanut myöntää sitä ääneen, saati sitten perustella, mutta intuitioni sanoi jo silloin: uskontunnustuksen olivat kirjoittaneet myöhempien aikojen fariseukset, ei Kristus itse.

Ainakin kolme keskeistä yksityiskohtaa erottavat alkuperäisen ilmoituksen ja sen rinnalla elävän väärennöksen ja loiseliön. Ensinnäkin Isä meidän -rukous alkaa sanoilla:

"Isä meidän, joka olet taivaissa"

Ja tyylinsä mukaisesti uskontunnustus heti kättelyssä kiistää sen mitä Jeesus sanoi:

Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan...

Jeesus puhuu meidän isästämme, ei omasta isästään. Hän ei opeta meitä rukoilemaan: "Isään Jeesuksen, joka on taivaissa...", "Minun isääni, joka on taivaissa...", ei näin.

Tämä voi vaikuttaa pieneltä seikalta, mutta varsinaisesti kyseessä on merkittävästä uudelleenmäärittelystä, joka ulottuu kristinuskon koko sanomaan. Miksi meidän täytyisi uskoa, että kaikkivaltias Jumala tarvitsi yhden pojan, ikään kuin vallanperijäkseen? Miksi kirkko yhä edelleenkin pakottaa jäsenensä uskomaan antropomorfiseen pakanamyyttiin, jossa Zeus tai Apollo makaa ihmisnaisen kanssa ja siittää Herkuleksen kaltaisen sankarin?

Miksi emme voisi hyväksyä sitä, että Jeesuksen tarkoitus oli havahduttaa meidät ymmärtämään, että me kaikki olemme Jumalan lapsia? Miksi juuri kallein ja kaunein oppisisältö täytyy kategorisesti turmella?

Johanneksen evankeliumin 1. luvussa sanotaan:

"Mutta niille, jotka hänen ottivat vastaan, antoi hän voiman Jumalan lapsiksi tulla..."

Miten tämä nyt sitten muka menee yksiin sen kanssa, että pitäisi uskoa ainoaan poikaan? Miksi uskovaiset tunnustavat uskoa, joka ei ole linjassa Raamatun kanssa?


Neitsyt-myytti ja rituaalinen örsökaste

Edellä esiteltyä fantastista puolta vahvistaa toinen uskontunnustukseen lisätty mytologinen elementti:

"...joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta..."

Harva maallikko tietää, ettei Raamatussa juuri mainita neitseellisestä syntymää. Puhun nyt Uudesta Testamentista. Koko kirjasta ei löydä selkeää mainintaa siitä, että Maria olisi ollut neitsyt. Neitsythöpinä on tarkoituksellista myöhempää tulkintaa:

Neitseellinen syntymä:

"kyseessä on Vanhan testamentin kreikankielisen laitoksen (Septuagintan, 200-luvulta eaa.) käännösvirhe, jossa heprean "alma" ('nuori nainen') on käännetty muotoon "parthenos" ('neitsyt')"

(Wikipedia-artikkelista "Historiallinen Jeesus")

Itse asiassa on outoa, että niinkin tärkeä seikka olisi unohtunut keskeisiltä apostoleilta. Markus ei puhu mitään aiheesta. Matteus ja Johannes vihjaavat runollisesti, että Maria oli paksuna jo ennen naimisiinmenoa - joka on kaikkina aikoina varsin yleistä, mutta siitä myös on tapana puhua kuiskaillen. Luulisi, että mysteerinen raskaus kannattaisi ilmaista selkeästi, kun kumminkin keerotaan niin monista muista Jeesuksen tekemistä ihmeistä.

On aivan eri asia puhua neitsyydestä ja pyhän hengen vaikutuksesta. Matteus kirjoittaa:

Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. (Matt 1:18)

Nykyäänkin joku voisi sanoa, että raskaus on lahja Jumalalta tai osoitus pyhän hengen vaikutuksesta. Se ei tarkoita, ettei minkäänlaista yhdyntää olisi koskaan tapahtunut. Miltei jokainen tuntemani äiti tai isä on kutsunut oman lapsensa syntymää elämänsä suurimmaksi ihmeeksi. Neitsytvaimon ihailu on maskuliinisen kulttuurin ja huonon miehisen itsetunnon absurdi jäänne, joka ei kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan, eikä myöskään nykyaikaiseen uskoon...

En edes välittäisi todistella ja argumentoida neitseellistä syntymää vastaan, koska mielestäni koko asia on täysin epäoleellinen. Vapahtajan äidin neitseellisyyden ei pitäisi vaikuttaa mitenkään toivon ja rakkauden sanomaan, eikä sillä pitäisi olla mitään sijaa uskontunnustuksen tekstissä. Yksityiskohta on ympätty mukaan lisäämään uskon maagillisuutta oppimattomien silmissä - ja kuitenkin juuri oppineet pitävät siitä kynsin ja hampain kiinni.

Paradoksaalisesti uskontunnustuksen fantastiset elementit ennen kaikkea vaikeuttavat uskomista. Yksilö pakotetaan alistumaan ja myöntymään sille, mikä on kaikkein tarpeettominta ja epätodennäköisintä. Uskontunnustuksen opettelussa on kyse eräänlaisesta henkisestä simputuksesta ja keltanokkakasteesta: uuden tulokkaan on ikään kuin syötävä matoja ja seistävä päällään. Hän pääsee mukaan kulttiin vasta päntättyään päähänsä rimpsun, jossa on kaikkein vähiten mitään järkeä.

Kristittyjen keskinäinen yhteys lujittuu, kun he myöntävät uskovansa johonkin, mihin kukaan selväjärkinen ei muuten vain uskoisi - toisin sanoen uskontunnustuksen eräs sosiaalinen tehtävä on selkeästi erottaa kristityt muista uskontokunnista.

Jos uskontunnustus olisi yleismaailmallinen, sen voisivat allekirjoittaa buddhalaiset tai ateistit, kuka tahansa. Se lakkaisi määrittämästä kristittyjä ja olisi kaikkien omaisuutta. Mitä jos uskontunnustuksessa esimerkiksi sanottaisiin:

Uskon siihen, että päivänvalo on peräisin auringosta ja että yöllä on keskimäärin pimeämpää kuin päivällä. Uskon siihen, että vesi jäätyy pakkasella, ja että jos päästän irti esineestä, se putoaa maahan - ellei sitten kyse ole ilmapallosta, joka jää leijumaan paikoilleen tai kohoaa.

Uskon, että jos satutan toista ihmistä, häntä sattuu. Uskon, että jos satutan kyllin monia ihmisiä, joku heistä kostaa ja sitten minua sattuu. Uskon, että jos valehtelen, muut lopulta lakkaavat uskomasta minun puheitani. Uskon, että jos aina ahnehdin itselleni isomman palan kakusta, minulla ei pian ole ystäviä - ja samoin uskon, että ystäväni kaikkoavat myös silloin, jos toistuvasti puhun heistä selän takana pahaa.

Uskon, että jonakin päivänä minä kuolen, eikä kuolemani hetkeä voi etukäteen tietää. Uskon, että myös läheiseni kuolevat, enkä elämässäni voi välttyä menetykseltä ja surulta. En tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta lohdutukseni on se, että lapset jotka tähän maailmaan syntyvät, tulevat kokemaan samat ilot ja surut. Niinpä haluan jättää heille yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään, enkä turmella maailmaa omalla lyhytnäköisyydelläni ja välinpitämättömyydelläni.

Uskon, että elämäni on onnellisempi ja harmonisempi, jos kuuntelen omantuntoni ääntä ja pyrin huomioimaan myös muut ihmiset. Uskon, että vaikka omistaisin rajattomasti rahaa ja valtaa, en osaisi olla onnellinen, tietäessäni, että muut joutuvat kärsimään minun tekojeni tai tekemättä jättämisteni tähden.

Viisaus ja henkinen sisältö puuttuvat

Kolmas syy katkeruuteeni on uskontunnustuksen silkka hyödyttömyys elämän oppaana. Siinä ei sanota mitään syvällistä, kaunista tai todellisuudelle herkistävää.

Isä meidän -rukous on joka päiväinen muistutus kiitollisuudesta ja se puhuu kauniisti anteeksiannon puolesta:

"Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,

niin kuin mekin anteeksi annamme niille,

jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."

Mitä uskontunnustuksessa opetetaan? Ei mitään.

...istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella...

Mitä merkitystä sillä on, istutaanko oikealla vai vasemmalla puolella? Miksi Jumalan pitäisi edes istua? Teksti on tulvillaan kulttuurisidonnaista hölynpölyä. Okei, saamme tietää että nousi kolmantena päivänä - numerologiaa kehiin, kolmonen on pyhä luku, joka toistuu tekstissä muuallakin. Joukossa on sentään historiallinen fakta: Pontius pilatuksen aikana... sentään jotain, mihin voin uskoa.

Uskontunnustuksen maagiset väitteet lähinnä laimentavat Kristuksen kumouksellista opetusta, jossa hän yllyttää köyhiä ja syrjäytyneitä kansalaisia antamaan itselleen sen arvon, joka heille kuuluu ja vaatimaan uudenlaista yhteiskuntaa. Jos ja kun Jeesus kohotetaan ainoaksi lapseksi, se jättää kansalle vain passiivisen toivon ainoan vapahtajan uudesta saapumisesta, ja riisuu sen kapina-aikeista. Ollaan tässä ja odotetaan, kun ei muuta voida. Kristus-hahmoa toisin sanon käytetään hänen omien vallankumouksellisten toiveidensa toteutumisen esteenä.

Ilman Paavalin kirjeitä ja ilman myöhempiä uskontunnustusrimpsuja evankeliumien sanoman voisi tulkita kehoitukseksi pelottomuuteen. Me kaikki olemme pyhän hengen ihme, Jumalan tasavertaisia lapsia. Ei meidän tule alistua vallanpitäjien käskyille ja uskoa, ettei meillä ole Jumalan silmissä mitään arvoa.

Uskontunnustus on eräänlaista kategorista jumalanpilkkaa. Ennen kaikkea se on pitkäkestoinen ja järjestelmällinen sketsi, huumoripläjäys. Teologian opettajat ja opiskelijat tietävät kyllä kirkon historiallisen syntytarinan. Jos he ovat luterilaisia, he tietävät myös, että Luther vaati palaamaan takaisin Raamattuun ja hylkäämään katolisen kirkon harhapolut.

Silti stand-up-rutiini jatkuu ja lapset pakotetaan opettelemaan ulkoa rimssu, jonka tiedetään olevan täynnä epäolleellisuuksia. Uskontunnustuksen ei tulisi missään tapauksessa langettaa varjoa Isä meidän -rukouksen päälle, sillä se on vain kapeakatseisten ja asemansa puolesta pelänneiden vallanpitäjien yritys määritellä oikeaoppisuutta. Se on irrationaalinen ja ahdasmielinen loru, joka on valovuosien päässä Uuden Testamentin kuvaaman itseoppineen ja uudistusmielisen kansanparantajan elämänopetuksista.

JEESUKSEN TOP 10 HOLY MOMENTS COUNT-DOWN

Joulukuu 2012 on omistettu Jeesukselle. Jouluaaton kunniaksi julkaisen leikkimielisen listan kohdista, jotka mielestäni ovat Uuden Testamentin parhaita hetkiä.

Juuri tällaisten asioiden vuoksi minä diggaan Jeesuksesta, enkä sano tätä mitenkään ironisesti. Saatte nähdä, että Jeesus oli aivan loistava heppu, eikä myöskään evankeliumien kirjoittajilta puuttunut huumorintajua.


HUIPPUHETKI NRO 10: Luukas 12:13-14

muuan mies kansanjoukosta sanoi hänelle: "Opettaja, sano minun veljelleni, että hän jakaisi kanssani perinnön".

Mutta Jeesus vastasi hänelle: "Ihminen, kuka on minut asettanut teille tuomariksi tai jakomieheksi?"

Asiaa. Mitäs tulee ruikutttamaan jostain perheriidoistaan. Selvittäisi itse omat raha-asiansa. Jeesus vastaa vain, että "...ei ihmisen elämä riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä ylenpalttisesti olisi".


HUIPPUHETKI NRO 9: Markus luku 2:27

Fariseukset valittavat siitä kuinka Jeesus parantaa sairaita sunnuntaina ja sallii opetuslastensa tehdä muutakin kuin istua varjossa viettämässä siestaa.

Jeesus sanoi heille: "Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten."

Jeesusta iljettää se, kuinka fariseukset, ja heidän pauloissaan olevat kansalaiset, suhtautuvat sääntöihin kuin aivottomat robotit. He eivät suostu ottamaan ylimääräistä askelta, vaikka talo palaisi.

Jeesus ymmärtää, että laki on vain sopimus ihmisten omaksi parhaaksi, eikä järjetöntä sopimusta tarvitse noudattaa. Miksi estää itseään tekemästä jotain mihin olisi kykyä ja voimia – vain koska sattuu olemaan lepopäivä?

kysyi sitten fariseuksilta: "Kumpi on sapattina luvallista, tehdä hyvää vai tehdä pahaa, pelastaa ihmishenki vai tappaa ihminen?" He eivät vastanneet mitään.

Jeesus loi heihin vihaisen katseen; hän oli murheissaan heidän sydämensä kovuudesta.

Samaan teemaan liittyy vertaus uudesta ja vanhasta leilistä: ei uutta viiniä vanhoihin leileihin, vai miten se meni... Jeesus ajaa takaa sitä, että uudenlainen maailmankuva ja opillinen sisältö – uusi aika, uusi sukupolvi, jota hän edustaa – tarvitsee tuekseen myös uusia sääntöjä, uusia vapauksia.

Uusi viini, uudet leilit = Vanhat koirat eivät opi uusia temppuja.

Sapattisääntö näyttäisi olevan Jeesukselle yksi turhimmista koko juutalaisessa perinteessä. Siihen palataan uudestaan ja uudestaan. Nykynäkökulmasta katsottuna aihe tuntuu jokseenkin vähäpätöiseltä, olemmehan aika lailla purkaneet kaikki kauppojen sunnuntaiaukioloa koskevat säädökset. Toisaalta nykymeno voi johtaa tilanteeseen, jossa ihmiset palavat puhki ja haluavat todellakin pyhittää lepopäivän. Kierros alkaa taas alusta.

Mooses oli vapautunut orjuudesta, joten hän ja hänen kansansa arvostivat sitä, että viikossa oli edes yksi päivä jolloin ei tarvinnut raataa. Sapatista tuli varhaisille kristityille monenlaisen orjamaisen kuuliaisuuden ja typerien sääntöjen symboli. Kaikessa on aaltoliikettä. Käskyjen sanantarkka tulkitseminen ja kuuliaisuus typeryydelle saavat vain uusia muotoja.

Nyt vastustetaan koulujen kasvisruokapäivää. Monet ovat tehneet lihan kanssa pyhän liiton ja heille jo yksi päivä viikossa merkitsee pyhäinhäväistystä ja kaiken pahan alkua.


HUIPPUHETKI NRO 8: Naiset matkassa

Luukas 8:1-3

Jeesus kulki kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään julistaen ilosanomaa Jumalan valtakunnasta. Hänellä oli seurassaan kaksitoista opetuslastaan sekä muutamia naisia, jotka hän oli parantanut taudeista ja vapauttanut pahojen henkien vallasta. Näitä olivat Magdalan Maria, josta hän oli ajanut ulos seitsemän pahaa henkeä, Johanna, jonka aviomies Kuusas oli Herodeksen korkeita virkamiehiä, sekä Susanna. Lisäksi oli monia muita naisia, ja kaikki nämä avustivat heitä omilla varoillaan.

Elämä roomalaisessa provinssissa lepäsi ja lepää yhä pitkälti naisten varassa. Antropologit ovat tutkineet säilyneitä metsästäjä-keräilijä-kulttuureja, ja havainneet, että joka puolella miehet kyllä tekevät suuren numeron metsästyksestään ja kaatamistaan saaliista, mutta suurimman osan työstä tekevät naiset: he siivoavat, kantavat vettä, hoitavat lapsia, pesevät pyykkiä, keräävät marjoja ja juureksia, viljelevät pientä peltotilkkua jne.

Miehet lähinnä lorvailivat ja pelailivat pelejä – silloin tällöin vaivautuvat joelle tai viidakkoon etsimään isompaa riistaa. Palattuaan kotiin heille järjestettiin isot juhlat, vaikka heillä olisi ollut tuomisinaan vain rusakko ja pari sammakkoa. Todellisuudessa miesten työpanos ei ole elättänyt montaakaan ihmisyhteisöä ennen tai nykyään.

”Lisäksi oli monia muita naisia, ja kaikki nämä avustivat heitä omilla varoillaan.”

Myös nykyaikainen yhteiskunta lepää pitkälti naisten tekemän työn varassa. Naiset vain eivät osaa tai tahdo vaatia työstään yhtä suurta palkkaa kuin miehet.

Tämä katkelma osoittaa hyvin kuinka A) myös Jeesuksen opetustyö lepäsi naisten tekemän työn varassa, sekä B) kuinka Jeesus suhtautui naisiin paljon suuremmalla vakavuudella kuin valtaosa tuon ajan miehistä - tai ylipäänsä Lähi-Idän miehet nykyäänkään. Tähän voisi tietenkin nostaa rinnalle monta muutakin sitaattia, mutta suosittelen ennemminkin lukemaan ja etsimään niitä itse.

Okei, yhtä en osaa olla mainitsematta, Luukas 4:38:

Simonin anoppi oli kovassa kuumeessa. Jeesusta pyydettiin auttamaan. Heti paikalla nainen nousi jalkeilleen ja alkoi palvella vieraitaan.

Tämän saman ihmeen todistanut monta kertaa :D Halleluja!


HUIPPUHETKI NRO 7. Tekoja, ei sanoja

Matteuksen evankeliumin alussa esitellään Johannes Kastaja. Matt 3:

kun Johannes näki, että hänen kasteelleen oli tulossa monia fariseuksia ja saddukeuksia, hän sanoi heille: ”Te käärmeen sikiöt!

Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy. Kirves on jo pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmä, kaadetaan ja heitetään tuleen.”

Johannes puhuu hedelmistä, eli teoista. Hän on kyllästynyt ihmisten tyhjiin lupauksiin.

Myöhemmin samassa kirjassa huomataan, kuinka Jeesus ottaa paljon vaikutteita Johannes Kastajalta, varsinkin suhtautumisessaan fariseuksiin. Matt. 23:

”Kaiken minkä he tekevät, he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikoilla ja synagogassa etummaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat rabbiksi.”

Jotenkin "viitojen isot tupsut" saa minut hymyilemään.

Matt. 23:27-33:

”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt!”

”Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne ovat kyllä kauniita, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita.”

Jälleen sama juttu: ei mitään kovin ihmeellistä, vain täyttä asiaa.

HUIPPUHETKI NRO 6. Aterialla fariseuksen kotona

Luukas 7: 36-49 on yksi kauneimmista katkelmista. Siinä - kuten parhaissa kohdissa muutenkaan - ei tapahdu minkäänlaista taikuutta. Kyse on vain mullistavasta asennemuutoksesta.

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki.
Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli:
"Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen."
Silloin Jeesus sanoi hänelle:
"Simon, minulla on sinulle puhuttavaa."
"Puhu vain, opettaja", fariseus vastasi.

"Oli kaksi miestä", sanoi Jeesus. "He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?"

Simon vastasi:
"Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi."
"Aivan oikein", sanoi Jeesus.
Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille:
"Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin.

Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän."

Ja hän sanoi naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi."

Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: "Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi."

Ihmiset luovat keskenään sosiaalisen hierarkian, perustuen valtaan, taitoihin, ulkonäköön, syntyperään ja ties mihin. Kun ihminen vajoaa tässä hierarkiassa riittävän alas, hän alkaa itsekin tuntea itsensä arvottomaksi ja likaiseksi.

Nykyaikaiset psykologit ja sosiologit puhuvat leimautumisesta ja rooleista, mutta ilmiö on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kyse on alemmuudentunnosta ja häpeästä, ahdistuksesta ja masennuksesta, niiden kasautumisesta.

Jotkut miehet reagoivat tähän hieman näkyvämmin kuin naiset. He muuttuvat aggressiiviseksi, väliinpitämättömiksi. Tuhoavat itsensä väkivallalla ja päihteillä, sortuvat ehkä itsemurhaan tai kiipeävät hävityn painiottelun jälkeen katolle ammuskelemaan. Jotkut toiset, kuten tarinan nainen, pikemminkin alistuvat ja hiljentyvät. Palvellen muita he hiljaa näivettyvät kunnes lakkavat olemasta. He eivät osaa enää pyytää itselleen palkkaa tai parempia oikeuksia, niin vähän he näkevät itsessään mitään ansiota.

Alemmuudentuntoa ja häpeää kutsutaan Raamatussa usein termillä ”synti”. Kun joku sanoo ”syntinen nainen”, hän todellisuudessa tarkoittaa: ”alemman kastin nainen” tai ”nainen, joka ei anna itselleen arvoa” tai ”nainen, joka on joutunut pakon edessä myymään itseään” tai "varaton henkilö".

Ihmisillä on sisäsyntyinen taipumus ajatella, että seura tekee kaltaisekseen – että jos rikas ja kuuluisa koskettaa meitä, jos saamme olla hänen seurassaan, me itsekin kohoamme arvossa. Yhä nykyään monet maksavat isoja rahoja päästäkseen näkemään julkkiksia tai päästäkseen vip-tilaisuuksiin, joissa mahtavat ihmiset hengaavat.

Koemme että rumien ja alhaisten ihmisten seura alentaa ja saastuttaa meidät – riippumatta siitä, ovatko he likaisia tai sairaita. Spitaaliset tietenkin ovat selkeä merkki, mutta usein ”spitaalisuus” on henkistä laatua, eli ihmisten pelkkä kurjuus ja alhaisuus tekee heistä epätoivottuja. Eihän kukaan esimerkiksi halua asua Helsingin Maunulassa, kauniissa puistojen täyttämässä kaupunginosassa, joka sijaistsee Käpylän ja Pirkkolan välissä – koska Maunulassa on kehitysvammaisia, alkoholisteja ja kaiken päälle vielä romanejakin.

Kaiken tämän Jeesus siis tiedostaa, kuten kuka tahansa tervejärkinen ja hyväsydäminen ihminen. Jeesuksella on kuitenkin poikkeuksellista röyhkeyttä ja pokkaa – myötätuntoa unohtamatta. Jeesus sallii yhteiskunnan hylkäämien yksilöiden tulla luokseen ja koskettaa itseään. Jeesus toimii hyvin samalla tavoin kuin Intialaiset Adi Shankara ja Gandhi, jotka vastoi paikallisia hyviä tapoja kohtelivat kastittomia ihmisiä niin kuin nämä olisivat ihmisiä.

Jeesuksen nerokas ilmaisu tälle hyväksynnälle on: ”saat syntisi anteeksi.” Hän siis runollisesti, tavalla, joka varmasti sapettaa fariseuksia, sanoo: ”minä en tuomitse sinua. Minun seurassani sinun ei tarvitse hävetä itseäsi.”

Jeesus uhkaa koko ympäröivän yhteiskunnan rauhaa ja järjestystä sillä, että hän osoittaa likaiseksi ja syntiseksi – jopa vihollisiksi määriteltyjen – henkilöiden olevan pohjimmiltaan vain ihmisiä, jotka syystä tai toisesta eivät ole yhteiskunnan mittapuiden mukaisia.

Sosiaalisia hierarkioita liikaa kunnioittavien silmissä kyse on ihmeestä. Muiden ihmisten mielipide on todellisuuden voimista mahtavin. Normien uhmaaminen on todellista veden päällä kävelemistä.


HUIPPUHETKET NRO 1 - 5 JULKAISTAAN JOULUPÄIVÄNÄ!