David Firth oli Finger Family -jumala jo ennen tekoälyä

On sääli, että vain yksi miljoonasta ymmärtää tämän kirjoituksen, sillä oletettavasti vain 1/1000 tietää kuka on David Firth, ja vain 1/1000 aikuisesta tuntee finger family -ilmiön. Näin ollen keskimäärin 1/100.000 voi huomata yhtymäkohdat. Ja sittenkin on epätodennäköistä, että he ovat perehtyneet myös neuroverkkojen toimintaan.

Tervetuloa Kaikkien Asioiden Pikkujättiläiseen. Yleisömme on hyvin tarkasti rajattua.

Salad Finger Family

David Firth tunnetaan parhaiten Salad Fingers hahmostaan. Hänen videonsa ovat alitajuisten, kollektiivisten painajaistemme ilmentymiä. Jos uskomme C. G. Jungin teoriaan arkkityypeistä edes pikkuriikkisen, uskallamme olettaa, että näiden maagisten kaavojen ja symbolien siemen on piilotettu syvälle ihmismielen genetiikkaan. Siksi samat kuviot toistuvat ja toimivat kaikissa ajoissa.

Wrong Heads on toinen tekoälyyn perustuvan mind fuck -koneen aivopesuohjelma. Väärien päiden historia ulottuu jo muinaisiin sivilisaatioihin, useilla mantereilla.

Tarkasti räätälöityjä alitajuisia painajaisia katselevat nykyään lähes kaikki lapset Youtubesta, jäävät koukkuun ja traumatisoituvat iäksi. Eivät ihan kaikki tietenkään.

Syy näiden videoiden olemassaoloon on Googlen kehittämissä algoritmeissä, joita ei ole ohjelmoitu - vaan ne ovat ohjelmoineet itsensä kokemukseen perustuen, ja niiden päämääränä on koukuttaa pahaa-aavistamattomat katsojat. Siinä samassa ne ajavat heidät hulluuden partaalle.

Lapset siis käytännössä tuijottavat tuntikausia pimeään kaivoon, josta katsoo takaisin Cthulhu.

Tehokkaimmat videot eivät tehoa järkeen, vaan vaistoihin. Ne ovat puhdasta opiaattia liskoaivollemme. Ne todistavat, että mentalismi ja NPL ovat totisinta totta, mutta ihmisen oma älykkyys vain ei riitä näiden aivopesutekniikoiden maksimointiin. Kuitenkin itseohjautuvien tekoälyalgoritmien käsittelyn jäljiltä aivomme ovat sulaa mössöä ja älykkyysosamäärä putoaa 20 pistettä.

936.000.000 katsojaa eivät voi olla väärässä. Yli yhdeksänsataa miljoonaa! Kun miljardi täyttyy, niin zombiepidemia puhkeaa.

Ei ole sattumaa, että mieleltään järkyttyneiden taiteellisten nerojen, kuten David Firthin luomukset hyödyntävät samaa symboliikkaa kuin tekoälyalgoritmien virtuaaliset narkoosit.

Ei minun tarvitse tätä sen enempää perustella, asian vain hyväksyy todeksi tai sitten ei.

Yksi miljoonasta ymmärtää.

Ja samalla hän ymmärtää huutaa kauhusta!

Vahvan johtajan heikot perusteet

Eilisessä kansanäänestyksessä turkkilaiset päättivät lisätä presidenttinsä valtaoikeuksia. Äänestys oli hyvin tiukka, ja ottaen huomioon miten vähän ei-puolelle annettiin tilaa julkisessa keskustelussa, ei Erdoganin asema näytä erityisen turvatulta. Sehän tietenkin voi muuttua nyt kun hän saa lisää valtaa.

Sattumoisin toissapäivänä kiinnitin huomiota siihen, miten äänekkäästi tietyissä piireissä haaveillaan vahvojen johtajien perään. Eräässä Facebook-ryhmässä minua ihmetytti se kuinka avoimesti ihmiset julistivat että johtajan täytyy olla "kova ja päättäväinen" - mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan. Ilmeisesti hänen tulisi olla miehekäs ja herättää pelkoa - mutta miksi?

On tietenkin hyvin inhimillistä ihailla vahvaa johtajaa. Vatulointiin ei ole ollut varaa silloin kun ihmiset elivät heimoista ja taistelivat reviireistä. Ihmiskunnan vanhimmat ja kestävimmät eepokset kertovat sodasta ja siihen liittyvistä kunniakäsityksistä.

Game of Thrones näyttää hyvin, ettei alkukantaisen vallanhimon ja juonittelun fantasioissa ole tilaa empatialle ja luottamukselle. Joku puukottaa selkään jos ei joka hetki pidä varaansa maksimaalisella vainoharhaisuudella.

Jonkin aikaa tällaista vahvasta johtajasta kiihottuvaa inhimillisyyttä onnistuttiin koulutuksen avulla edes sen verran vähentämään, ettei aivan kaikissa maailman maissa ole vallassa heimojohtajia, jotka vaimentavat julkisen keskustelun ja joille tärkeintä on oma suku ennen kaikkia muita. Totta kai Conan Barbaarin kaltaiset fantasiasadut viehättävät laajasti myös sivistyneistöä, mutta niissä on perinteisesti osattu käyttää huumoria ja liioittelua korostamaan eroa todellisuuteen. Luulisi että lohikäärmeet ja jättiläiset auttaisivat ymmärtämään, että kyse on viihteestä. Vietteihin vetoava fantasia on toistaiseksi osattu pitää erossa tosiasioista. Toistaiseksi.

Valistuksen ihanteet ja perusymmärrys maailmasta ovat valitettavasti romahtamassa, nyt kun internetin ja sosiaalisen median takia koulutettu eliitti ei enää hallitse informaation ja arvopuheen leviämistä. Niinpä primitiiviselle ja vietteihin vetoavalle vahvan johtajan retoriikalle on syntynyt monilukuisia tiedotuskanavia. Pelko työpaikkojen menettämisestä on pahaan aikaan osunut yhteen teknologian kehityksen kanssa. Pelolle ja vihalle on suuret markkinat samalla kun niitä edistävät mediat voivat täysin esteettä levittää kuviteltuja tarinoitaan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät samalla kun liberaali keskiluokka etääntyy kovia kokeneesta työväestä, johon kovat arvot vetoavat.

Game of Thrones on siinä suhteessa valheellinen narratiivi, ettei sen maailman kohtaamat julmuudet ja jatkuvat sodat perustu talouskasvun hiipumiseen tai heikkoihin satovuosiin. Todellisuudessahan ilmapiirin kiristymisen taustalla on aina jokin kilpailua koventava niukkuus. Syyriassa esimerkiksi sotaa edelsi kuvuus, joka hyvällä todennäköisyydellä johtuu ilmastonmuutoksesta.

Toki myös Game of Thronesin Westerosissa ilmasto on muuttumassa. The Winter is Coming... Mutta hiipivän mytologisen uhan kautta ei selity vallan horjumista kaikkialla. Mikä oikeasti saisi aikaan sen, että jokaisessa yksittäisessä kuningaskunnassa koetaan muutaman vuoden sisällä? No, se on tietenkin fantasiaa, mutta se menee hyvin yksiin oman aikamme pelkojen kanssa.

Tarussa on kyse suorastaan putinistisesta pelkojen levittämisestä: katsokaa mitä Arabikevät sai aikaan - onko nyt Tunisiassa, Libyassa tai Egyptissa tavallisen ihmisen elämä turvallisempaa kuin ennen diktatuurien kumoamista? Tämä juuri on se näkökulma, jonka avulla venäläiset saadaan uskomaan siihen, että he tarvitsevat vahvaa johtajaa, johtajaa joka säilyy valllassa ja säilyttää tasapainon, jota niin moni sisäinen ja ulkoinen vaara uhkaa. Kenties jo suosittu Game of Thrones avitti myös Brexitiä ja Trumpia, sillä sarja valoi uskoa siihen, että kaikki valta on lopulta vain vallanhimoa, eikä minkään edustajiston tai kansainliiton tähtäimenä voi olla kansalaisten etu. Valtias tai valtiatar on välttämätön paha, sillä vallankumous on vielä pahempi. Jokainen yhteiskunnallinen muutos tappaa ihmisiä kuin kärpäsiä ja jokainen kuningas on aina ehtistä julmempi.

Tietyissä ryhmissä ei enää aikoihin olla ajateltu, että Stalinin johtamistavoissa olisi jotain vikaa

Yritän epätoivoisesti löytää syitä sille, miksi internetissä konservatismilla ja kovilla arvoilla on niin suuri jalansija. Kenties työssä käyvä keskiluokka yhä käy työssä sen varren paljon, ettei ehdi osallistua keskusteluun - tai kenties kommenttiosiot ovat joillekin olemassa vain pahan olon purkamista varten; niitä ei aidosti ole tarkoitettu keskusteluun, vaan ainoastaan samanmielisyydessä rypemiseen. Monet liberaalit eivät edes tahdo avata silmiään sille, miten typerillä ja katkerilla ja armottomilla kommentteja uutisia kylvetetään ja miten paljon ne saavat tykkäyksiä.

Nykyajassa elävä ihminen hyvin todennäköisesti kuuluu kahteen ryhmään. Hänelle on joko täysi mysteeri miksi jotkut äänestävät Trumpia tai Putinia - tai sitten hänelle on täysi mysteeri miksi jotkut äänestävät valtaan sellaisen nössön kuin Kanadan Justin Trudeau. Hänhän ei eleissään ilmaise maskuliinisuutta, vaan kaikkea muuta.

Suosittelen katsomaan seuraavan videon ja siitä etenkin kohdan 3:33, jossa Trumpin retoriikka toistuu selostajan puheissa: "as a leader of a country... you need a strong leader capable to negotiate tought contracts."

Vaikka poliittinen johtaja ei edes neuvottelisi kauppasopimuksia, kuten Trump kaiken aikaa on toistellut, on tällainen puhe uponnut tehokkaasti oikeiston näennäisasiantuntijoihin sekä heidän laajaan yleisöönsä. Uusissa oikeistilaisissa, trollimedioiksikin usein nimitetyissä sosiaalisissa ryhmissä kansanaines tuntuu uskovan mitä tahansa ilmastonmuutoksesta tai rokotteiden vaaroista. Näissä ryhmissä asiantuntijan asema perustuu siihen, että he uskovat itseensä sekä yleisemmin kovuuden tärkeyteen. Heidän puheensa sanasto on raakaa ja puheesta voi miltein kuulla sen kuinka he puristavat raivoissaan hampaitaan yhteen. Omalla kovuudellaan he valavat luottamusta yleisöönsä. Heillä on myös monia muita konservatiivisia heimoarvoja, jotka edustava alkuperäistä, historiantuntemuksen sivistykseltä säästynyttä ihmisyyttä.

Videon selostaja, joka esiintyy jonkinlaisena kehonkielen ammattilaisena, kutsuu Trudeauta useaan kertaan pelokkaaksi pikkupojaksi. Hän selvästikin nauttii jokaisesta hetkestä, kun pääsee nimittelemään ja arvostelemaan johtajaa, joka hänen silmissään edustaa sairaalloista sydämenpehmeyttä, empatiaa joka tekee johtajasta epäpätevän.

Jos selostaja todella olisi ammattilainen, hän näkisi analysoimissaan tapauksissa sekä positiivisia että negatiivisia puolia. Mutta ms. Bombard - tai kuka hänen nimensä onkaan - ei ole ammattilainen, vaan propagandisti ja agitaattori. Niinpä kaikissa hänen videoissaan ja niiden kommenteissa toistuu sama kaava. Näennäisen analyyttisellä otteella Bombard julistaa poliittista retorista sanomaa oman ideologisen kuplansa jäsenille.

Tykkäyksiä videoilla on paljon, mutta lyhyt silmäys kommentteihin paljasta nopeasti, että kyse on todellakin kuplasta:

Onneksemme. Materiaali on nimittäin äärimmäisen paljastavaa. Tämä porukka - jota voi huoletta kutsua konservatiiviseksi oikeistoksi - tai aikamme äärioikeistoksi, rakastaa vahvaa johtajaa. He eivät vaalipuheessa kuuntele mitä sanotaan, tai arvioi faktoja, vaan kunnioittavat ainoastaan maskuliinista karismaa. Videon tekijä sekä kommentoijat eivät kauttaaltaan kykene ymmärtämään miten joku voisi äänestää ketään muuta kuin miehekästä miestä, joka puhkuu kaikissa eleissään itsevarmuutta.

Mikä vahvassa johtajassa sitten voisi mennä vikaan?

En enää oleta, että mikään olisi itsestäänselvää. Vaikka jokin kansa olisi historian valossa hyvinkin selkeä, ei se ole selkeä silloin, kun historiasta ei ole mitään käsitystä. Niinpä luettelen muutaman ongelman, jotka vahvaan johtajaan voivat liittyä. Aihetta ovat jo monet roomalaiset ajattelijat käsitelleet pohtiessaan diktatuurin ja demokratian eroja:

1.) Vahva johtaja ei välttämättä halua luopua vallastaan edes siinä tilanteessa, jossa kansa on saanut hänestä tarpeekseen. Vahvalla johtajalla on usein vihamiehiä ja hän voi pelätä, että hän joutuu oikeudessa vastaamaan teoistaan, kun asema ei enää suojele häntä.

2.) Valta turmelee, ja vahva johtaja voi turmelluttuaan saada paljon enemmän pahaa aikaan. Tämä on klassinen peruste sille, miksi monissa demokratioissa valta rajoitetaan kahteen kauteen.

3.) Vahva johtaja ei pidä siitä, että hänen sanojaan julkisesti kiistetään, minkä takia vahvalla johtajalla on taipumus rajoittaa tai jopa vainota mediaa. Tämä näkyi välittömästi Trumpin astuttua valtaan, ja tämää näkyy myös Erdoganin Turkissa, jossa hallituksen toivoma kanta sai valtaisan etulyöntiaseman mediassa:
– Riippumattomat tahot ovat tehneet selvityksiä, että kyllä-puoli sai 85 000 minuuttia tv-näkyvyyttä, kun taas ei-puoli 2 000 minuuttia, kuvailee Kalmari. http://yle.fi/uutiset/3-9568431

4.) Vahvan johtajan itseluottamus voi alkujaankin perustua siihen, että hän uskoo enemmän omaan mielikuvitukseensa kuin faktoihin. Itseensä voimakkaasti luottavilla ihmisillä on laajemminkin taipumus olla huonoja kuuntelijoita. He ennemmin kuvittelevat kuin perehtyvät. Sama pätee ihmisiin, jotka ovat ylsiöpositiivisia. Heidän positiivisuutensa perustuu itsepetokseen. He eivät myönnä ongelmia maailmassa tai omassa elämässään.

5.) Vahva johtaja on kauempana kansasta, vaikka hän antaisi ymmärtää ihan muuta. Vahva johtaja usein lujittaa valtaansa populismissa, jossa hän sanoo asioita, joita äänestäjät tahtovat kuulla. Lopulta hänen elämänsä on kuitenkin paljon kauempana tavallisten ihmisten elämästä kuin kansanedustajat tai ministerit - ja lopulta hän etääntyy ajatuksissaan yhä kauemmas kansan haluista ja tarpeista. Heikko johtaja saattaa kuulostaa ihmisten silmissä heikolta juuri siksi, että hän tahtoo oikeasti huomioida ihmisten erilaiset tarpeet ja joutuu siksi tekemään kompromisseja. Jos ja kun vahva johtaja toimii oikkujensa mukaan, on paljon todennäköisempää että ne oikut heikentävät kuin vahvistavat tavallisen kansalaisen elämää.

6.) Vahva johtaja tulee vuosi vuodelta aina vain huonommaksi hallitsijaksi, mutta paremmaksi valehtelijaksi. Juuri ihmisten kykenemättömyys tunnistaa valehtelemista saa aikaan sen, että he tuntevat vetoa vahvaa johtajaa kohtaan.

7.) Vahvan johtajan vahvuus ei piile vain hänessä itsessään, vaan se perustuu tiukkaan ja yhtenäiseen lähipiiriin. Koska vahva johtaja on riippuvainen lähipiirinsä tuesta, hän myös antaa paljon etuoikeuksia hyvin pienelle eliitille, joka on hänen tukenaan. Vahvat johtajat ovat historiassa lähes aina aikaansaaneet hyvinvointierojen lisääntymisen sekä lisänneet korruptiota, kun he ovat haalineet valtaa ja vaurautta omalle lähipiirilleen.

8.) Vahvat johtajat haluavat korostaa vahvuuttaan myös sotilaallisella mahdilla. Historiasta tiedämme, että vahvan johtajan valitseminen tulee aina kasvattamaan sotilasmenoja, eikä Trump ollut tässä suhteessa poikkeus. Hän lisäsi sotilasmenoja jopa enemmän kuin kukaan olisi osannut uskoa, ja käynnistin ensimmäisen hyökkäyksen ennen kuin hänen valtansa oli edes vakiintunut. Valitettavasti vahvan johtajan sotaisuus lähes aina vain lisää hänen kansansuosiotaan, ja hänen neuvonantajansa tietävät tämän hyvin, käyttäen sotia hyväkseen toiselle kaudelle pääsemiseksi. Sodan aloittanut presidentti on järjestelmällisesti päässyt jatkokaudelle. Vaikka George Bush vanhempi oli poikaansa älykkäämpi, hän ei ymmärtänyt sotia riittävästi ja kyllin näyttävästi. Niin hänen uransa presidenttinä jäi yhteen kauteen.

9.) Vahva johtaja kokee saavuttaneensa asemansa omilla erinomaisilla kyvyillään, minkä vuoksi hänellä ei ole taipumusta kehittyä ja muuttaa mielipiteitään - ainakaan julkisesti. Tässä suhteessa Trump on poikkeus, sillä hänellä tuntuu olevan hämmästyttävän huono muisti - samoin kuin hänen kannattajillaan. Hän voi sanoa yhtenä päivänä jotain ja toisena jotain ihan muuta. Tätä hänen seuraajansa eivät kuitenkaan ainakaan vielä katso heikkoudeksi, mutta toisaalta Trump ei ole mitenkään erityisen vahva ja suosittu johtaja - hänhän voitti pitkälti siksi, että vastapuolen ehdokas oli aivan yhtä surkea ja epäsuosittu.

10.) Vahva johtaja saattaa yrittää pitää kaikkia lankoja omissa käsissään, mikä johtaa siihen, ettei hän ehdi kunnolla saada aikaan yhtään mitään. Tässä joudumme erottamaan eleissään ja olemuksessaan vahvan johtajan sellaisesta johtajasta joka on todellisuudessa tehokas ja aikaansaava. Hyvän johtajan tärkeä ominaisuus olisi hyvien alaisten löytäminen ja vallan jakaminen ihmisille jotka ovat ahkeria ja osaavia. Joskus vahva johtaja ei halua palkata päteviä ihmisiä, koska hän ei tahdo, että kukaan on häntä taitavampi. Tämä ei päde kaikkiin vahvoihin johtajiin, mutta joskus vahvalla johtajalla on sekin ongelma, että pätevät alaiset eivät uskalla kyseenalaistaa häntä ja tarjota rehellisiä neuvojaan. Karismaattinen ja vahvalta vaikuttava johtaja on siis eri asia kuin pätevä johtaja. Ihmiset ovat keskimäärin huonoja arvioimaan johtajien pätevyyttä, mistä johtuen narsistisilla ja itseensä kovasti uskovilla on puolellaan hurmaus'etu, kun he kilpailevat paikoista osaavien, mutta nöyrempien ihmisten kanssa.

Tutkimusten mukaan vahvalla johtajalla on taipumus yliarvioida tarjolla olevaa tietoa. Vahva itseluottamus ja nopea toimintakyky perustuvat nopeisiin päätöksiin, ja halua tehdä nopeita päätöksiä valitettavasti tarkoittaa liiallista luottamusta ensimmäiseksi tarjolla oleviin tietoihin. Oman arvostelukyvyn tai muiden väitteiden epäileminen johtaa epäseksikkääseen hitauteen.

LINKKI:
http://www.predictablesuccess.com/blog/why-strong-leaders-over-estimate-the-quality-of-data-they-receive/

Varovaisuus sanoissa tai teoissa on viisautta, mutta viisaus ei näinä aikoina ole kovinkaan suuressa huudossa.

Sentään John Snow on Game of Thronesin suosituin hahmo, vaikka hän onkin nöytä ja empaattinen. Hänen pelastamisekseen varmalta kuolemalta tarvittiin silti taikuutta ja pientä ihmettä. Saa nähdä tuleeko hänestä tulevilla kausilla kyynisempi ja armottomampi.

Tohtorin taantuminen trolliksi

KIRJA-ARVOSTELU (eräänlainen): Jukka Hankamäki: Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995) 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka Antti Heikkilä muuttui melko suositusta, kirjoja julkaisevasta lääkäristä vainoharhaiseksi vastarannankiiskeksi, joka keräsi ympärilleen radikaalin seuraajakunnan ja nyt nimittelee "fasistiksi" kaikkia lääkäreitä, joiden hoitosuositukset eroavat hänen omistaan:
Pikkujättiläinen 2014/11/ Antti Heikkilä - "olen vainottu mielipiteitteni takia"

Moneen otteeseen olen harkinnut kirjoittavani myös jonkinlaisen lyhyen elämänkerrallisen katsauksen Marko Hamilosta, jonka nimen opin yhdistämään terävään Tiede-lehden avustajaan, joka sittemmin politisoitui ja alkoi nähdä kaikkialla punavihreitä kuplia ja suvakkien salaliittoja. Tästä seurauksena oli se, että hän ajautui julkiseen riitaan Syksy Räsäsen kanssa ja kaiketi sai jonkinlaiset potkut ainakin Tiede-lehden kolumnistina.

En ole kirjoittanut aiheesta, koska minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa tapahtuneesta. Olisin vain yhdistellyt lankoja internetin keskusteluista, mutta se ei aina ihan riitä. En tiedä olisiko minulla mitään muuta annettavana kuin jatkokysymyksiä, joten haastattelu olisi paljon fiksumpi lähestymisväylä. Timo Hännikäisen uraa vuosia seuranneena minusta näyttää siltä, että uran voi perustaa yhtä hyvin negatiiviselle kuin positiiviselle julkisuudelle. Negatiivinen julkisuus tuo ehkä jopa varmemmin klikkauksia, etenkin jos itse onnistuu tekemään itsestään marttyyrin. Monet samanmieliset myös vannoutuvat sitä lujemmin jollekin yhteisölle, mitä selkeämmin yhteisöön tai sen jäseniin kohdistuu ulkopuolista kritiikkiä. Nimi toistuu usein, kun se heitetään esimerkkinä tietystä ihmisryhmästä tai persoonallisuustyypistä. Aate henkilöityy, henkilöstä tulee kasvot jollekin itseään suuremmalle. Tämä on yksi tapa luoda uraa, mutta samalla tulee luoneeksi vihamiehiä.

Minun täytyi hetken miettiä, mistä minä tunnen nimen Jukka Hankamäki, kun törmäsin hänen infanttilistiseen avautumiseensa siitä, miten suvakit ovat tyhmiä kakkapyllyjä. Juttu on vastamedian Uutis-jossakin otsikoitu:

Suvaitse ja kärsi! – Tosiasiassa suvaitsevaiset ovat tavattoman tyhmiä

Teksti jatkuu tällaisena trollauksena koko matkan, mutta tosiaan minua jäi kaivertamaan missä minä tuon nimen olen kuullut...

Lopulta tajusin, että minullahan on lainassa Hankamäen kirja vuodelta 1995, koska buddhalaisena minua kiinnostaa se, millä tavoin minuutemme on pohjimmiltaan harhaa tai väärinkäsitystä jne. Meditaatiossa sitä voi lähestyä yhdeltä kantilta, mutta aina kiinnostaa kuulla, mitä erotteluja tekevät länsimaisen akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset.

Hankamäki on itse asiassa niinkin suosittu, että hänelle on omistettu Hikipedia-sivu:
http://hikipedia.info/wiki/Jukka_Hankam%C3%A4ki

Hän ei vuonna 2011 päässyt Perussuomalaisten listalle (oman väitteensä mukaan homoseksuaalisuutensa takia), mutta se ei ole estänyt häntä jatkamasta täysin samansuuntaista poliittista bloggaamista, jossa maahanmuutto on planeettamme suurin uhka ja kaiken pahan taustalla ovat viher-vasemmisto ja suvakki-mädättäjät, jotka ovat kahdeksan perättäisen porvarihallituksen aikana onnistuneet pitämään käsissään totaalista poliittista valtaa, tukahduttamalla kaikki muut mielipiteet, joista ei sen seurauksena kuulu tai näy mitään merkkiä missään.

Paljon on maailmassa ehtinyt tapahtumia sitten vuoden 1995, jolloin Hankamäki kaiketi haaveili akateemisesta urasta. En voi kuitenkaan olla siteeraamatta miestä itseään, hänen uusimmasta kirjoituksestaan:

"Neuvostoliitto olikin aidosti monikulttuurinen luomus."

*  

"Suvaitsevuus on ristiriitaista siksi, että se merkitsee kiusallisten asioiden sietämistä vastoin todellisia asenteita. Ihminen, joka suvaitsee, toimii valheellisesti."

* 

Ajatelkaa, mitä esimerkiksi tieteestä tulisi, jos sitä tehtäisiin suvaitsevuuden periaatteilla: ”Okei, ajatuskulkusi ja argumentaatiosi floppaavat pahasti, mutta suvaitsevuuden vuoksi katson virheitäsi läpi sormien ja hyväksyn kaiken, vaikka ei pitäisi.” – Mihin tämä johtaisi? Vastaus: esimerkiksi matematiikankokeiden kaiken kattavaan hyväksymiseen, läpikotaiseen valheellisuuteen ja kansantaloutemme tuhoon.

*

"Todellisuudessa feminismi ei olekaan naisasialiike."

(Linkkiä en taaskaan laita, koska en halua edistää valemedioiden klikkauksia. Onneksi sama teksti löytyy hieman vanhempana, ja jopa vähemmän paatoksellisena versiona myös bloggerista: http://jukkahankamaki.blogspot.fi/2016/12/suvaitse-ja-karsi.html) 

En minä suvaitse tällaista idiotismia. Mitä sitten pitäisi tehdä? Yleensä sanon ihmiselle suoraan, jos ajattelen, että hän on kusipää ja väärässä, eikä argumentit mene jakeluun. Pitäisikö lyödä turpiin? Olisiko se parempi? Netissä se on helverin vaikeaa konkreettisesti monottaa ketään, ja kasvotusten tulee paskat housuun, kun miettii ettei seuraukset voisi olla kumminkaan päin hyvät.

Mehän emme elä väkivallan suhteen missään monikulttuurissa, vaan laki kieltää sen yksiselitteisesti. Tai kenties jääkiekkokaukalossa saa vetää turpiin, mutta tätä ristiriitaa taas monikulturistit paheksuvat paljon enemmän kuin ns. keskivertosuomalaiset, joille jääkiekko on vähintään yhtä pyhä asia kuin nakkikioskin jono, sillä erotuksella että toisessa selviää 5+20 minuuttisella. Relativistina tykkään korostaa aina sitä, miten tavalliset ihmiset eivät näe oman elämänsä kaksinaismoralismia ja kaksoisstandardeja, mutta sitten toisten kulttuureissa he kyllä sen näkevät. Relativistille ihmisen ristiriitaisuus merkitsee haastetta, johon tulee tarttua. Sitä tulea analysoida, siitä relativismissa on kysymys, että silmät ovat auki. Monokulturistit pyrkivät turjumaan ristiriidat ja lopputuloksena on tukahduttava häkkyrä, jota he kutsuvat maailmankatsomuksekseen. Se on pelkkää ristiriitaa, mutta siitä ei saa puhua. On relativismia ja sille vastakohtana yhteiskuntia, jotka perustuvat tabuihín. Ota tai jätä, mutta ristiriidoista ei ihminen vapaudu koskaan, ellei sitten yksi kerrallaan, niellen helvetin raskaan pillerin.

Olen aika varma, että myöskään yliopistot tai Tiede-lehden toimittajakunta eivät suvaitse periksiantamatonta solvaamista ja jatkuvaa vastaan inttämistä, mikä voi pitkittyessään johtaa akateemisen uran tyssäämiseen. Nythän Hankamäki on kyllä jo pitkälle ylittänyt sen rajan, jossa hän koettaisi edes yrittää käyttäytyä tohtorin arvoisesti. Hankamäen arvolatautuneissa kirjoituksissa on helppo huomata, että hän ei ainakaan enää ajattele itsenäisesti (siis harjoita filosofiaa), vaan hän on omaksunut tietyn paradigman kaikki osatekijät. Vaikka homoseksuaalisuus olisi tässä viiteryhmässä hänelle erottava tekijä, ei hän varmastikaan ole yksin, ja hän kannattaa tätä maailmankatsomusta nyt myös diskurssia myöten puhuessaan "suvakeista" ja kaikesta muusta mitä siihen vastakulttuuriseen heimoon kuuluun, sen heimon uniformuun.

Ihmiset, jotka haukkuvat suvakkeja, ovat yleensä tavalla tai toisella vihaisia siitä, ettei liberaali yhteiskunta ole toteuttanut heidän unelmiaan. Heille on uskoteltu, että he saavat onnellisen elämän, jos juovat kylliksi Coca-Colaa, ja valkaisevat hampaansa, mutta ei se ole niin helppoa. Hankamäki itse näyttää eläneen siinä harhassa, että yhteiskunnallisten esteiden tulisi näinä aikoina poistua, jos on julkihomo - koska mehän olemme kollektiiviseti voittaneet kaikki sen suuntaiset ennakkoluulot? Sitten hän on pettynyt syvästi, kun homoutta ei ollakaan automaattisesti katsottu positiiviseksi asiaksi työelämässä, vaikka televisio on luvannut sen olevan pääsylippu sateenkaarimaahan. Häntä ei esimerkiksi homouden takia olla huolittu Perussuomalaisten ehdokaslistoille. Tämä merkitsee, että liberalismi on pettänyt hänet. Suvakit eivät ole ratsastaneet hänen avukseen, joten hän on suureen ääneen kironnut koko ympäröivän yhteiskunnan.

Meidän yhteiskuntamme (tai ehkä pikemminkin talousjärjestelmämme) suvaitsee kaikkea muuta paitsi luusereita, mikä usein tarkoittaa vain sitä, että voi käydä paska tuuri, ja jollekin meistä jaetaan huonot kortit. Riittää, että jää toiseksi kriittisellä hetkellä. Toiseksi tullut saa ihan yhtä vähän kuin viimeiseksi tullut, joka ei edes yrittänyt. Siksi tämä yhteiskunta tuntuukin niin rajulta. Winner takes all. Jos on oikea ihonväri, ja on käynyt oikeat koulut, se ei riitä, jos häviää kilpailussa muille, jotka kamppailevat samasta elintilasta, samoista viroista ja samasta näkyvyydestä. Voi tehdä kaiken oikein ja olla silti luuseri.

Vanhat vihaiset miehet tahtovat palauttaa ajat, jolloin sai olla luuseri, mutta elämä oli turvattu, kunhan oli tohtorin paperit ja valkoinen iho - ja oli syntynyt mieheksi. Trumpilaisten perussuomalaisten ydinjoukko vihaa tasavertaisesti maahanmuuttajia, dosentteja ja naisia, feministejä. Heidän vihollisensa näyttävät ikään kuin satunnaisesti valikoiduilta, mutta on helppo katsoa, ketka ovat ottaneet historiassa kiinni valkoista miestä, ja sitten vetää siitä yhtymäkohdat kateuteen ja vihaan.

Hankamäen ajatusleikki suvaitsevaisuudesta tieteen (matematiikan) periaatteena ei sisällä minkäänlaista mielekkyyttä, ellei tiedettä ja suvaitsevaisuutta ajattele jotenkin väärintyneen hankamäkiläisittäin - eikä ehkä sittenkään. Hänellä kaiketi menevät sekaisin suvaitseminen (erilaisen etnisyyden tai sukupuolivähemmistöjen hyväksyminen) sekä postmodernit vääristymät totuuksien suhteellisuudesta. On hyvin tyypillistä, että moninaiset asiat muodostavat fanaattisten ihmisten mielessä emotionaalisia klimppejä.

Otetaan pari esimerkkiä:

1.) ISLAMIN UHKA: Maahanmuuton vastustajat maalailevat uhkakuvia siitä, miten Suomi on muutaman vuosikymmenen kuluttua islamistinen valtio. Kuitenkin ylivoimaisesti suurin maahanmuutajaryhmä ovat venäläiset, jotka eivät ole muslimeja. Muita suuria ryhmiä ovat virolaiset (eivät muslimeja), aasialaiset (kiinalaiset ja thaimaalaiset), ruotsalaiset, saksalaiset, britit sekä somalit ja irakilaiset.

Jos maahanmuuttokriittiset olisivat rehellisiä, he eivät sanoisi vastustavansa maahanmuuttoa, vaan somalien ja irakilaisten maahanmuuttoa. Sitähän he vastustavat, aina kun asiaa vähän kaivelee. Jos he myöntäisivät, että ongelma on islam, voi heille suoraan tilastoista näyttää, ettei islam ole mikään todellinen uhkakuva, koska maahanmuutto ei tee Suomesta islamistista valtiota. Enemmän tanne muuttaa erilaisia kristittyjä tai maallistuneita ihmisiä (virolaisia tapa-ateisteja työn perässä). Koska he eivät (tietoisesti tai tietämättään) erottele mitä he tarkalleen ottaen vastustavat, he ovat lopulta vain irrationaalisia rasisteja, siinä kaikki.

Heiltä menevät tarvittaessa mitkä tahansa luvut iloisesti sekaisin, kuten "maahanmuuttajat" (eniten venäläisiä), sekä "turvapaikanhakijat" (alle 40.000 kaikkiaan). Vuonna 2016 Suomessa tehtiin alle 2.000 myönteistä päätöstä turvapaikkahakemuksissa. Ei näin pieniä lukuja koskaan uskalleta esittää, mikä kertoo vain siitä, miten hauras on se rajat kiinni -kupla, jossa kollektiivisesti eletään pseudo-nationalistisessa hurmoksessa. Suomalaisuuden kanssa sillä ei ole yleensä mitään tekemistä, vaan kaikki MV-lehden tasoiset jutut tuodaan ulkomailta, usein uutisia käännetään sanasta sanaan. Koko Janitskinin bisnes perustuu kansainväliseen formaattiin, missä tavoitteena on loetsoa ihmisten pelkoja ja ennakkoluuloja, ja kerätä klikkauksia sepittämällä maailmasta pahempi paikka kuin se onkaan. Sivutuotteena siinä vain syntyy momentumia poliittiselle populismille, jolla sitten erinäiset omiensa hylkäämät akateemikotkin koettavat ratsastaa.

Faktaa: suurimmat-maahanmuuttajaryhmat

MV-lehti ja muut valemediat tunkevat nettiin joka päivä hieman uudelleen muotoiltuna samoja uutisia samasta raiskauksesta (joka usein ei edes tapahtunut Suomessa, mutta se unohdetaan mainita) luoden mielikuvaa, että täällä raiskataan sata ihmistä joka päivä. Otsikossa ja ingeressissä jää Ruotsi, Saksa tai muu täsmällisempi rikoksen tapahtumapaikka mainitsemassa, samoin kuin tieto siitä että juttu on vuoden vanha ja siitä on uutisoitu 3 kk välein. Porukka joka näitä uutisia lukee, ei vain huomaa, tai ei halua huomata, kuinka heitä vedätetään. Tietyissä FB-ryhmissä vanhat uutiset palaavat kiertoon säännöllisin väliajoin. Joka päivälle jotakin, ja mielten muokkaus tietenkin suoritetaan "totuuden nimissä, koska valtamedia valehtelee..."

Raiskaukset ovat kyllä lisääntyneet viime vuosina, mutta elämme keskellä taantumaa ja jättityöttömyyttä, minkä lisäksi lähettyillä käydään useampaakin sotaa. Totta hitossa raiskaukset lisääntyvät, jos äkkiä tänne majoitetaan entisten työttömien lisäksi tuhansia traumatisoituneita (nuorehkoja) miehiä, jotka eivät puhu kieltä tai tule toimeen edes keskenään. Se ei kuitenkaan muuta Suomea yhtäkkiä islamistiseksi maaksi, eikä suvaitsevaisto ole se, mikä sodan on käynnistänyt tai se taho, joka on kansainvälisten avunantosopimusten taustalla. Ne ihmiset, jotka II Maailmansodan jälkeen kokosivat yhteen Euroopan palapelin, olivat paljon sivistyneempiä ja viisaampia kuin ketkään nykyajan oikeusoppineet tai suvaitsevasto.

On naurettavaa tehdä itsekäs iso numero siitä, jos Suomen täytyy kantaa osa siitä velvollisuudesta, mikä on aikoinaan kansanyhteisölle luvattu. Ei sen kunnian vaalimien ole mitään monikulturalismia, vaan se on konservatismia, historian opetusten kunnioittamista.

Euroopan islamistisen tulevaisuuden profeetoilla ei ole mitään luottamusta siihen, että A.) joku tai aika monikin tulijoista maallistuisi, kun monet vieläpä ovat paenneet juuri poliittista radikalismia ja nähneet ihan kylliksi islamin ääri-ilmiöitä, sekä B.) Ajatus juuri islamista ylivertaisena ja kaiken muun asteittain nielevänä ideologiana on absurdi, kun katsoo miten vaikea islamistisilla mailla on vaalia edes omaa yhtenäisyyttään ja itsenäisyyttään tai kansalaisten omanarvontuntoa (shiiat ja sunnit eivät tule toimeen, ja kun niin monet arabit ovat valmiita hylkäämään kotimaansa). Sekö on nyt sitten se elämäntapa, joka korvaisi omamme, kun pakenijat eivät itsekään halua sellaista elämää?

Kun yhtään tutkii miten paljon historiassa on nähty erilaisia uskomuksia, joiden keskinäinen hegemonia vaihtelee, ja jotka ovat sisäisten kulttuurievolutiivisten voimien armoilla. Islaminpelossa on kyse fatalismista, jossa kohtalonomaisten näkyjen varjolla oikeutetaan oma tietämättömyys ja vellotaan olemattomissa peloissa, joiden varjolla hylätään juuri ne arvot, joiden nähdään olevan islamille vain suupala - koska ne arvot eivät itselle tuoneetkkan hyväpalkkaista työtä ja onnellista perhe-elämää tai korkeaa asemaa julkisuuden hirarkiassa.

Monikulttuurisuus on juuri sopivan epämääräinen käsite, jotta sen alle voi mahduttaa kaikenlaista henkilökohtaista epämukavuutta, kun ei ole pokkaa syyttää omaa itseä vastoinkäymisistä.

Kenties pettyneitä on riittävän paljon, jotta epä-älyllinen keskustelu syntyy ja mölinä kykenee vakuuttamaan tietyn poliittisuuteen kykenevän kriittisen massan, mutta filosofisesti katsottuna on lopulta vain asetuttu uppiniskaisesti oppositioon, ilman suunnitelmaa mistään paremmasta tulevaisuudesta. Länsimaisessa yhteiskunnassa, edes sen sivistyneemmässä arvopohjassa, tai tieteessä ei kyetä näkemään mitään kehityspotentiaalia, vaan kuvitellaan koko arvopohjamme degeneroituvan asteittain kohti tilaa, jossa kenenkään on lähes mahdotonta nousta sängystä, koska vähintään joka toinen meistä on niin masentunut ja masturbaation heikentämä... ikään kuin tulevaisuus ei voisi tuoda meille mitään muita syitä elää kuin viha.

Vain islamin ja maahanmuuton vastustaminen herättää vanhassa katkerassa sydämessä pienen raivonkipinän, jonka turvin jaksaa kammeta itsensä ylös, kurottautua sängyn vieressä olevan tietokoneen ääreen ja satuilla blogiin kauhistuttavista suvakeista, jotka tulivat ja mädättivät. Ja sitten voi kaikkensa antaneena rojahtaa taas sänkylle ja unelmoida jonkinlaisesta valkoisesta totalitarismista, jossa Donald Trump on Suomen presidentti, ellei Putinin ole ehtinyt esimerkillään muuttaa jokaista suomalaista miestä paidattomaksi karhulla ratsastajaksi, joka tuo leivä pöytään ja pitaa naisensa kurissa...

2. MONIKULTURALISMI:in yleensä vastataan "maassa maan tavalla", ikään kuin se olisi jokin henkilökohtainen vahva suositys, vaikka se on laki. Suomen valtion laki nimittäin kohtelee aivan samalla tavoin kaikkia tulijoita. Ei monikulttuurisuus tarkoita sitä, että vallalla olisi useampi laki. Laki on se, mitä on kirjaan kirjattu. eli esimerkiksi rasistiset huutelijat ja muut kunnianloukkaajat ja rauhanrikkojat saavat kokea aika usein sen, että laki on edelleenkin voimassa. Heille vain huutelun lomassa syntyy sellainen kollektiivinen harha. että meillä saa tehdä ihan mitä tahansa, eikä millään ole mitään seurauksia, koska koulussa ei enää anneta lapsille vyötä.

Tilastojen valossa kaikkein eniten tämän maan moraalia ja lain rajoja koettelevat juuri erilaiset äärioikeistolaiset idiootit, mutta tiedän, että nämä tilastot niissä piireissä heti tahdotaan määritellä punavihreän sortovallan propagandaksi, koska poliisit ja tuomarit (joiden langettamiin tuomioihin tilastot perustuvat) ovat mädättäjiä.

Valemedioiden asenteellisissa kirjoitteluissa laki ja rikosten seuraamukset menevät iloisesti sekaisin, koska raiskausuutisoinnin virrassa keskitytään aina maksimoimaan emotionaalisen klimppin lyöntivoima ja tahmaisuus. Mitä sitten yleensä tapahtuu niille raiskaajille, jotka saavat "liian heppoisia tuomioita"? Yleensä käytäntönä on se, että jos rikoksesta (pienestäkin) tuomittu henkilö ei ole maan kansalaisia, hänet karkotetaan sinne mistä hän tulikin, jos se on juridisesti mahdollista, tai sitten jonnekin muualle. Ja yleensä karkoitus onnistuu tuosta vain. Samat valemediat vain unohtavat uutisoida siitä, että tuomio olikin 2 vuotta plus karkoitus Irakiin, mikä on ihan eri asia kuin pelkkä 2 vuotta.

Jos vielä palaan esimerkkiin matematiikan kokeista, joissa ilmeisesti "monikulttuurisuuden (vai oliko se suvaitsevaisuuden?) vallitessa" saisi antaa minkä vastauksen tahansa. Yleensä juuri perussuomalaisten vahvoilla kannatusalueilla, esimerkiksi tietyissä sosiaalisen median ryhmissä, sekä Donald Trumpin fanikunnassa, on vallalla sääntö, että mitä tahansa lukuja voi heitellä omasta päästä, eikä faktoja voi tarkistaa. Maahanmuuttajia esimerkiksi ilmoitetaan milloin kolmin- ja milloin nelinkertainen määrä, joista 90% on isis-taistelijoita.

Ihmiset, jotka nimittävät valtamedioita valehtelijoiksi, toimivat ensisijaisesti niin, koska he tahtovat oikeuttaa oman valehtelunsa. Samoin ihmiset, joilla on käsittämättömäm ristiriitainen maailmankuva, ovat jostain saaneet päähänsä, että humanistit eivät usko totuuksiin. Tämän ajatuksen alkuperä on kenties siellä. että kulttuuristen ilmiöt ovat usein hyvin monimutkaisia, mutta näkökulmat tai tulokulmat tai tutkimusnäkökulmat tai metodien vaihtoehtoisuus tai mitä niitä nyt onkaan... eivät ole sama asia kuin että voisi puhua mitä mieleen sattuu.

Kyllähän järkevä ihminen tunnistaa milloin jonkun ajatuksissa on kysymys suhteellisesta totuudesta, eli osatotuudesta tai näkökulmasta - ja milloin siinä on kysymys ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä. Ylipäänsä näkökulmista puhuminen edellyttää sitä, että tunnetaan tarkoin ne "toiset näkökulmat" joita vasten tutkimuksen näkökulmat peilautuvat.

Olen koettanut sinnikkäästi kaivaa persufilosofien (hylättyjen tai virallisten) kirjoituksista esiin jotain järkevää pelonaihetta tai totuuspohjaa huolille, mutta aina pohjalta löytyy enimmäkseen katkeruutta, tietämättömyyttä ja rasismia.

"Rekognitionismi merkitsee tosiasioiden tunnustamista. Myöskään suvaitsemattomuuden ei pidä perustua luuloihin vaan tietoon, älyyn, järkeen, loogiseen ajatteluun ja ymmärrykseen.

Niiden kaikkien yhteinen vihollinen on ituhippinä omaa maailmankatsomuksellista kudelmaansa virkkaava ja pupilleja punaviherryttävän narkoosin tainnuttama suvakki."

J. Sakari Hankamäki

En tiedä onko J. Sakari Hankamäki valmis sellaiseen "rekognionismiin", jota hän mainostaa "tosiasioiden tunnustamisena". Tosiasia on se, että hän on vahalla iällään taantunut totaaliseksi populistiseksi trolliksi, ja yrittää edelleen ansaita juuri niiden ryhmien (äidillisen tai isällisen) hyväksynnön, jotka hänet hylkäsivät, eli todistaa perussuomalaisille oman perussomalaisen aatteensa.

Koska hän näkyy päätyneen myös siihen johtopäätökseen, että nämä samat aateveljet ovat tunteellisia idiootteja, hän valitsee strategiakseen infantiilin rienaamisen. Seurauksena tekstista tulee kokoelma erinäisiä huudahduksia, joissa julistetaan viher-vasemmiston typeryyttä.

Entä sitten vuoden 1995 Hankamäki? Tämän kirjoituksen oli tarkoitus olla myöskin kirja-arvostelu?

Tunnustettakoon pari asiaa liittyen minuuteen:
1.) Minuuden esittäminen sosiaaliseksi konstruktioksi on erittäin haastava aihe, joka on aiheena myös sikäli rohkea, ettei sen voi odottaa edistävän akateemista uraa, ellei aidosti usko jälkistrukturalistien (ja Tekijän kuolema -teoksen oikeasti lukenuen pienen vähemmistön) saavuttavan jonkinlaisen akateemisen voiton maamme muutamissa yliopistoissa.
2.) Minuuden dekonstruoineen henkilön on kenties helpompi kuolettaa oma julkinen imagonsa ryhtymällä leikkiin, jossa tietää saavansa paskaa niskaansa. Silti minä toistuvasti ihmettelen kaikkia tieteentekijöitä ja tutkijoita, jotka erehtyvät luulemaan, että politiikassa olisi heille jotain sijaa... ja sitten he vielä valitsevat populismin, kuvitellen että he voisivat olla kaikkien väärinymmärrettyjen kansalaisten esikuva, koska he ovat itse tulleet väärinymmärretyiksi akatemiassa. Eihän se niin mene. Ei oppositioon asettuminen muuta ihmisen puhetta rahvaalle ymmärrettämmäksi. Eivät sivistyssanat katoa tekstistä kuin taikaiskusta, vaikka sydämessään kokisi kuuluvansa kansan syvien rivien keskuuteen, yhtenä väärinymmärretyistä.

Halla-Aho ei päässyt eduskuntaan sillä, että hän käytti hienoja sanoja ja osoitti jossain keskustelussa älykkyytensä. Hän pääsi eduskuntaan, koska hän oli riittävän monen silmissä avoimesti rasisti, ja oli oikeana hetkenä oikeassa paikassa kukkona tunkiolla, eli Homma-foorumissa iso pamppu.

Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995)

Heti pitää antaa pisteitä nimestä, jossa esiintyy kivasti tautologiaa. Sanat "minä" kahdesti peräkkäin, ja siihen perään kaksi kertaa sana "filosofia". Näihän akateemisissa otsikoissa kieltämättä usein sanat asettuvat, kun etsitään taustalla piilevää salaista sanomaa (että jokainen filosofi kirjoittaa pohjimmiltaan itsestään):

minä-minä - filosofioiden filosofiaa

Filosofit usein tykkäisivät esiintyä stoalaisina, mutta historia tuntee heistä yleensä vain pahimmin persoonallisuushäiriöiset egoistit. Tästä kenties syntyy itseään toteuttava vääristymä, kun julkisuudenkipeät pyrkivät imitoimaan kaikkein pahimpia tapauksia. Ainoa nöyrä ja pyyteetön suomalainen filosofi, jonka tunnen, on Heikki Kannisto. Hänen kirjallinen uransa on valitettavan suppea, sillä kenties hän ei ajatellut omien ajatustensa olevan siinä määrin tärkeitä, että niitä täytyisi julkaista kirjoissa läjäpäin. (Itsehän uskon kyllä olevani hyvinkin keskeinen ajattelija, mutta en osaa keskittyä kirjojen valmiiksisaattamiseen. Siinä kohtaa syytän itseäni.)

Jukka Hankamäen minäkuvaa väärinymmärrettynä ja kaltoin kohdeltuna ajattelijana on varmasti vahvistanut monikin hyvin todellinen epäreilu kohtaaminen, sekä tämä vuonna 2009 ilmestynyt Vesa Linja-Ahon blogikirjoitus, komealla otsikolla "Jukka Hankamäki - kuoliaaksi vaiettu":
http://linja-aho.blogspot.fi/2009/05/jukka-hankamaki-kuoliaaksi-vaiettu.html

Kuten muutenkin, palauttaisin tällaisissa tapauksissa huomion itseeni. Jotain tuli tehtyä väärin. Ehkä naama ei miellytä. Tarina ei sovi julkiseen narratiiviin, mutta toisaalta sekin on tarina.

Hankamäen kirjassa Minä... on yksi vakava ongelma. Se on läpeensä akateeminen. Se ei ole kaunokirjallinen teos, joka olisi kirjoitettu esseistisellä tyylillä suurelle yleisölle. Se on muistuttaa tyyliltään, siis lauserakenteiltaan ja viittaustensa muodolta (myös lähdeviitteiden määrän puolesta) akateemista opinnäytetyötä, siis gradua. Graduna se varmasti olisikin erinomainen, mutta se on päätetty julkaista kirjana maassa, jossa on tuskin kovin suurta yleisöä "minuudelle".

Toinen ratkaiseva ongelma teoksessa on se, ettei siinä rakenneta riittävän hyviä yhteymäkohtia erilaisten minäfilosofioiden, psykologian tai uskontojen välille. Kirja ei käytännössä käsittele ollenkaan länsimaista kristillistä mystikkaa tai buddhalaista filosofiaa, joissa minuudella on erittäin keskeinen rooli. Kirjoittaja tuntuu suorastaan sulkeistaneen uskonnon ulos aihekentältä, jonka traditio ulottuu uskonnoissa syvälle, jopa niiden ytimeen, ja yhdistää monia eri uskontoja toisiinsa, juuri henkilökohtaisen kokemuksen sekä mystiikan tasolla.

Minäfilosofioiden filosofia on teoksena tynkä. Se on akateeminen, mutta ei juuri muuta kuin sitä. Se on psykologisoiva ja kulkee pitkin filosofian päälinjoja. Teos ei julista omaa näkemystään, eikä se luo synteesejä. Se on oikeastaan varsin vaatimaton suhteessa aiheen mahdolliseen rohkeuteen. Hankamäen nykyiseen persoonaan nähden teosta tuskin tunnistaisi hänen kirjoittamakseen. Kuivakka, asiallinen ja sulkeutunut akateemikko on muuntautunut solvaavaksi populistiksi.

Miten minusta tuntuu, ettei tämä ole eneimmäinen tai viimeinen kerta, kun tällaista tapahtuu. Alan yhä suuremmassa määrin vakuuttua siitä, ettei liiallinen vapaus tee meille ihmisille hyvää, mutta perusteet ovat aivan toiset kuin niillä, jotka yleensä vastustavat liberalismia.

Liberalismi antaa ihmisen huonommille puolille, lyhytnäköisyydelle, ahneudelle, kiivaudelle ja ylimielisyydelle liikaa tilaa. Ei ratkaisu ole se, että käännymme pois liberalismista, vaan kehitämme kulttuurisia ja sosiaalisia keinoja kehittyä ihmisenä. Hyvät normit ovat säilyttämisen arvoisia, mutta etenkin ne jotka liittyvät keskustelukulttuuriin, koska ne liittyvät myös ajattelukulttuuriin. Ne ovat osa älyllistä ja henkistä hygieniaa. En minä maahanmuuttajatilastoja kenenkään muiden vuoksi tutki ja tarkista, vaan tarkistaakseni mielenterveyteni. Jos joku on täyttä paskaa niin kyllähän sen näkee, ellei väkisin tahdo puolustaa saman heimon jäsentä.

Idiootteja on kaikissa ryhmissä, mutta kaikissa ryhmissä heitä ei paapota.

Jos minua ei julkaista, kirjoitan paremmin. Jos haluamastani aiheesta ei haluta puhua, kirjoitan tuosta aiheesta ja vaivihkaa ohjaan keskustelun tänne. Vielä toistaiseksi uskon, että asioita voi parantaa myös parantamalla omia tapojaan, kehittämällä omaa ajatteluaan. Suvakkimädättäjälle haasteita kyllä riittää. Ihan äkkiä eivät maailmasta projektit lopu. Psykologiset ongelmat tekevät parhaansa naamioituakseen filosofisiksi tai poliittisiksi. Meillä kaikilla on traumamme jota koetamme työstää. Pyöritän tätä paskapalloa ajatellen, että se on jonakin päivänä niin iso, että se on pakko pistää merkille.

Tammikuun Facebook-tauko

Olen vuodenvaihteesta alkaen Facebook-lakossa. Pyrin keskittymään kirjojen lukemiseen, mikä ainakin aluksi on vähentänyt haluja kirjoittaa myös blogia. Klassikkokirjojen tyylistä ja esimerkistä tulee vähemmän kiireinen olo, eikä ole pakottavaa houkutusta heti toitottaa ajatuksiaan maailmalle.

Minulla ei siis ole mitään vakaumusta pidättäytyä blogin kirjoittamisesta, mutta haluan edetä rauhallisesti. Rauhallisuudessa on jotain perin uutta ja virkistävää. Mieli ei pirstoudu jatkuvasti vaihtuvien aiheiden virrasta.

Kirjojen kirjoittajat ovat viisaampia ja maltillisempia kuin somekirjoittajat. En tunne lukiessani jatkuvaa tarvetta korjata faktavirheitä tai tasoittaa keskustelukumppaneiden kiihkoa. Kirjat ovat jotain ihan muuta kuin elävien ihmisten jäsentelemättömät mielipiteet. Kai asiaan vaikuttaa myös tietoisuus siitä, ettei vastapuolelle ole mahdollista puhua - hän kun on kuollut.

Ehkä sometaitojen huipentuma on taito pysyä erossa sosiaalisesta mediasta? Päivä ainakin tuntuu illalla palkitsevammalta, jos ajattelee yhden kysymyksen loppuun ja puhuu siitä harkiten, kuin jos reagoi nopeasti sataan ajankohtaiseen ilmiöön.

Päivät tuntuvat pidemmiltä, mutta en ole kohdannut tympääntymistä. Päin vastoin tunnit muuttuvat pidentyessään täyteläisemmiksi. Läsnäolo on ällistyttävän helppoa, kun on yksi pakokeino vähemmän. Läsnäolo tuo elämään jännitystä. Asiat ovat lähempänä.

Hetki sitten naulasin seinään kolme pientä naulaa ja ripustin kolme pientä taulua. Kukaan ei kommentoinut, eikä kukaan tykännyt. Se ei pätkääkään haitannut minua. Seinä ja siihen jo kuukausien ajan nojanneet taulut tuntuivat yhtäkkiä tärkeämmiltä kuin islamin uhka tai hallituksen sortotoimet. Tärkeältä tuntui sekin, että teki jotain itselleen, eikä epämääräiseen äärettömyyteen ulottuvalle kaveripiirien kommenttimerelle.

Seinä ei esittänyt vastalausetta. Tauluilla ei ollut omaa mielipidettä. Pitkästä aikaa tunsin, että asia on nyt tällä käsitelty. Jotain tuli valmiiksi sen sijaan, että olisi syntynyt innostunut, orastava tietoisuus jostakin uudesta, joka lopulta kuitenkin ottaa enemmän kuin antaa.

Ulkoaikalainen

"Kaikki eivät voi suorittaa jotain tavatonta, mutta kaikki voivat kyetä tavallisiin tekoihin tavattomassa hengessä."
- Musta kansalaisaktivisti Booker T. Washington 1800-luvun lopulla.

Kunkin aikakauden ihmisillä olisi eniten opittavaa juuri niiden arvojen edustajilta, joita he eniten vieroksuvat. Viekas esseisti esimerkiksi lukee ateistien oppaita ja kääntää niiden kriittisen sanoman kristittyjen kielelle. Sitten hän lukee kristittyjen oppaita ja kääntää niiden ikiaikaisen viisauden ateistien kielelle.

Olen mieluusti lukenut menneiden aikakausien unohdettuja kirjoja, koska niissä törmää usein niin ällistyttäviin totuuksiin, ettei vastaavia ole löytynyt edes Nasan Mars-mönkijästä kertovissa uutisissa. Olemme kääntäneet selkämme historialle, koska oletamme jollain tavoin perustavasti kehittyneemme. Kuitenkin satoja vuosia vanhat kirjoitukset kommentoivat aikamme ilmiöitä paremmin kuin kukaan aikamme kolumnisteista.

Kyse on totta kai myös siitä, haluammeko me kuulla sanoja, jotka lujittavat olemassaolevia asenteitamme - vai haluammeko oikeasti päästä asioista jyvälle, ja hyväksyä niiden koko monimuotoisuuden. Usein vanhoissa teksteissä asiat esiintyvät kirkkaampina, koska niitä ei ole sirpaloitu keskenään riitelevien osapuolten näkemyksiksi, vaan tulokulma on puolueettomampi.

Mietitään esimerkiksi sosiaalista mediaa toteamusten valossa, jotka esittää Fr.W.Foerster vuonna 1931 julkaistussa teoksessa Kasvatus ja itsekasvatus:

"Dante kuvaa infernossaan paikan, jossa valitus, huokaukset ja vouhkina kaikkiala täyttävät tähdettömän ilman: siellä kärsivät luonteettomat, - ihmiset, joita eivät mitkään horjumattomat ihanteet ole suojelleet ympäristön painoa, ajan hengen tyranniutta eikä heitä itseään vastaan, ja jotka sen vuoksi ovat olleet ryhdittömästi alttiina kaikille ulkomaailman vaihteleville houkutuksille ja kaikille omille sairaalloisille tiloilleen ja mielialoilleen - jotka jokainen tuska saa temmatuksi juuristaan irti."

Kirjan dramaattinen tyyli vaikuttaa kenties vanhentuneelta, mutta vahvempi on sen teho ulkopuolisena havahduttajana. Eikö juuri tästä ole someraivossa ja klikkauskulttuurissa kyse: ihmiset vihastuvat vuoroin yhdestä ja vuoroin toisesta ilmiöstä, jolle eivät yhtään mitään mahda.

Ei Helvetti ole sitä, että me kohtaisimme kärsimystä tai tietäisimme onnettomuuksista - Helvetti on sitä, että me kaiken aikaa kollektiivisesti reagoimme sille kaikelle ja heittäydymme toivottomuuden mielivaltaisten tuntemusten valtaan. Suurin osa valveillaoloajastamme tuhlautuu siihen, kuinka valitamme, ilmaisemme järkytystämme ja annamme tukemme toistemme kuohunnalle - samaan aikaan, kun poliitikot tekevät mitä lystäävät.

Kalterit ja puhelin: Pikkujättiläinen, valokuva: Huffington Post

Ainahan johtajat ovat tehneet mitä lystäävät, mutta nyt olemme luoneet sosiaalisen Helvetin, jossa ikään kuin omalla valittamisellamme olisi jotain painoarvoa - ja niinpä me valitamme. Elämästämme on tullut silkkaa kurjuudessa rypemistä, vaikka useimpien kohdalla useimmat asiat ovat yhä hyvin.

Foersterin kirja on kuin suunnattu tätä aikaa varten, sillä pääpaino on juuri kysmykselle: Mitä tehdä, jotta emme olisi ryhdittömästi alttiina kaikille ulkomaailman vaihteleville houkutuksille?

Palasin kirjan pariin, koska eräs radio-ohjelma tällä viikolla palautti mieleeni kuinka valtaisaa on ajassamme ryhdittömän vapaudessa lillumisen ihanne. Ohjelmassa iloisesti toitotettiin sitä kuinka aivan kaikki tulee sallia ja lasten saada päättää mistä hyvänsä. Jos vaikka lapsi hipelöi itseään niin häntä tulee kaikin tavoin rohkaista masturboimaan julkisella paikalla.

Aloin voida pahoin, mutta en siksi, että kyse olisi seksuaalisuudesta. Kyse ei ole siitä, että seksuaalisten himojen seuraaminen olisi sen turmiollisempaa kuin muidenkaan. Enemmänkin minua hirvittää maailma, jossa asioita ei millään tavoin aseteta tärkeysjärjestykseen. Itsetyydytys ei ole esimerkiksi itsessään kamala synti, mutta ihmisten tulisi kasvattajana asettaa etusijalle se, että lapsi tekee ensin läksynsä, syö lautasen tyhjäksi, siivoaa huoneensa, ja sitten jos aikaa jää niin hän voi hipelöidä itseään - ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.

Minua raivostuttaa kuunnella, jos arvovaltaiset ihmiset toitottavat sitä, että maailmassa kaikki on saman arvoista ja samalla tavoin yhdentekevää, koska se ei ole totta. Me kärsimme laajamittaisesti siitä, että meiltä puuttuu Foersterin mainitsemaa ryhtiä. Ihmiset voivat sen tähden fyysisesti ja henkisesti pahoin.

Siitäkin syystä tällainen puhe on eettisesti arveluttavaa, että se julkinen kaiken salliminen kohtelee ihmisiä epätasa-arvoisesti. Paremmissa perheissä silti tajutaan pitää kiinni rajoista, joita lapsi tarvitsee tunteakseen itsensä rakastetksi. Yleinen kaikensallivuus tuottaa suurta haittaa niille, joilla on taipumuksia antaa houkutuksille periksi. Ei heitä saisi yllyttää houkutuksiin, jotka eivät edistä heidän taloudellista pärjäämistään tai pitkäaikaista onnellisuuttaan.

Kaikki eivät ole niin etuoikeutettuja, että heillä olisi hyvät vanhemmat, vastuullisia ystäviä ja muita enemmän synnynnäistä kurinalaisuutta (joka ei tietenkään määrää kaikkea). Liberalismin ja individualismin läpitunkevat ihanteet ovat etuoikeutettujen keino huolehtia omasta edustaan. He hyötyvät, kun loput kansasta jätetään heitteille.

Ryhdin puuttuminen ei koske ainoastaan yksilöä, vaan myös instituutioita. Kaiken aikaa tiedotusvälineiden itsekritiikki ja journalistiset ihanteet ovat höltymässä. Lööpit ovat aivan kammottavaa sontaa, ja ihmisten yksinkertaisempi enemmistö jätetään pähkäilemään ovatko väitteet salaliitosta tosia.

Ylipäänsä säätämisen ja pähkäilyn määrä on lisääntynyt eksponentiaalisesti, koska toimituskuntien tehtäviä on ulkoistettu kuluttajalle: ensimmäinen ja tärkein tällainen tehtävä olisi faktojen tarkistaminen.

Selkärangan kasvatusohjeita selkärangattomille

Foersterin kirja on painonsa arvoinen kullassa. Toisin sanoen sen arvo on nykyisillä kullan kursseilla 210g x 35e/g = 7.350 euroa. (Olen valmis myymään sen myös hieman edullisemmin, koska olen jo kopioinut talteen tärkeimmät kohdat. Kenties se ei myöskään ole 24 karattin, vaan ainoastaa 18 kultaa, koska muutoin sivut olisivat liian hauraita käänneltäviksi, kultahan on pehmeä metalli?):

"Mitä nuorisoomme tulee, on tilanne suunnilleen tämä: ulkoapäin tulevat kiihotukset ovat suhteettomasti lisääntyneet, mutta sisäiset vastustusvoimat samoin kuin luonteen ulkonaiset apu- ja suojauskeinot ovat yhtä suhteettomasti vähentyneet." 

"...Niin ollen täytyy yksilön sammua keskellä kaikkea individualismia: viime mainittu merkitsee silloin vain yksilön oikeutta lakkaamattomaan vaihteluun hänen mukautuessaan mitä erilaisempiin kollektiivisiin muotteihin ja vaatimuksiin" 

"...yhteiskunnallisen miellyttämishalumme ja kaikkien muiden laumatunteiden saaliiksi."

Wau. Ja joku vielä kuvittelee, ettei lukeminen kannata. Lukeminen kannattaa aina.

Foerster ilmaisee ketään aikamme kriitikkoa paremmin sen kritiikin, jonka olen jo pitkään allekirjoittanut individualismista. Meille ei kaupata individualismin ihanteita siksi, että me saisimme yksilöllisyyden normien purkautuessa ja sovinnaisuuden rajojen poistuessa paremmin olla oma itsemme. Individualismin piilofunktio on päin vastoin sallia yhteiskunta, jossa yksilön on aina mukaudutta vuoroin minkäkin suuremman instituution tai korporaation tarpeisiin.

Meidät yksilöllisyyttämme koossa pitävät rakenteet puretaan, jotta meistä tulisi helpommin muovautuvaa mössöä teollisuuden tarpeisiin. Kyse on siis hajoita ja hallitse periaatteesta, jota rokkitähdet ja julkkikset tiedostamattaa agitoivat - koska heillä itsellään on kivaa. Rahahan lopulta mahdollistaa paljon enemmän vapauksia kuin vapaat ajatukset, jotka enimmäkseen vain johtavat hankaluuksiin, ajassa kuin ajassa.

Pink Floydin "Brick in The Wall" -biisi kertoo 1900-luvun laajemmasta muutoksesta, joka mielestäni ei ole vain toivottavaa: Aiemmin kotikuri ja koululaitos muovasivat ihmisistä jämeriä ja ihanteisiin uskovia, mutta neliskanttisia ja karkeita pässinpäitä. Nyttemmin ihmisten taas on sallittu veltostua saamattomiksi sohvaperunoiksi, jotka sallivat kaiken, mikä ei häiritse heidän omaa elämäänsä.

Tiedän, että monille voi olla pyhäinhäväistys, jos kritisoin Pink Floydin sanoituksia, mutta kumpi näistä sitten lopulta on vallanpitäjille ja tyranneille haitallisempi: tiiliskivi vai sohvaperuna?

Jos ihminen tahtoo heittäytyä hankalaksi, eikö tiiliskivi tehokkaammin pysäytä koneiston rattaita. Aktivistien ja anarkistien tulisi ennemmin ottaa ihanteekseen mennyt yhteiskunta, jossa yksilöt oikeasti kykenivät ajamaan asioita, jotka kokivat itselleen mielekkäiksi, eivätkä vain liiskaantuneet hajanaisiksi mielipiteiksi kuin poliitikon kasvoihin heitetty mätä tomaatti.

Tavallaanhan näin on monin puolin toimittukin. Antti Nylen puhuu ihaillen uutta teknologiaa vastustavista luddiiteista ja Pentti Linkola katsoo taaksepäin miehisiin ammatteihin, jotka antoivat ihmiselle itsearvostusta ja fyysistä kestävyyttä, kuten myös mielenlujuutta. Tommi Melenderin Antiaikalainen on myös lähtenyt liikkeille hyvin anakronistisista teemoista, vaikka blogin yhä kasvava ajankohtaisuus herättää aihetta huoleen.

Salliminen itsessään ei ole varsinainen ongelma, sillä suvaitsevaisto jos jokin yhä lähimmin edustaa sivistyneistöä, vaikka monet moitteet ovat tosia. Ongelma ei ole se, että me sallisimme liikaa, vaan että meiltä puuttuvat sellaiset korkea päämäärät ja visiot, jotka veisivat elämää eteen päin.

Nuoret ovat vihaisia ja kyynisiä, koska heille annetaan liian vähän eväitä elämään. Ei passiivinen vapauttaminen ole todellista huolenpitoa. Nuoret eivät vieläkään saa politiikassa edes murto-osaa siitä huomiosta, jonka he ansaitsisivat. Nuoret tarvitsisivat avoimia työskentelytiloja, projekteja joihin osallistua - ja ennen kaikkea terveitä lupauksia. Nyt elämme yhteiskunnassa, jossa kaikki lupaukset työllistymisestä tuntuvat valheilta, ja se jos mikä on tragedia, sillä tuhannet kokonaiset elämät menevät hukkaan sen tähden, että alussa parhaat motivoimiset keinot puuttuvat tai mitään ei edes yritetä.

Kenties aikuisten tulisi luvata, että he eivät voi sanoa nuorten puolesta mitkä taidot tulevaisuudessa ovat tärkeitä: niinpä tärkeintä olisi kaiken aikaa kehittää itseään valmistautuakseen suuriin muutoksiin ja avautuviin mahdollisuuksiin, joita aikuiset eivät ole edes hahmottaneet:

"Oikean kasvatuksen pitäisi nostaa ihminen ajasta, s. o. ryhdittömästä sovittautumisesta maailman vaatimuksiin, tehdäkseen hänet siten oman itsensä ja maailman herraksi."

Aika muuttuu, juupa juu

Tiedän, etten Pikkujättiläistä kirjoittaessani toteuta ainakaan tätä neuvoa:

"Kasvatuksen arvokkain tehtävä on irrottaa sielu sivuasioiden ihailusta."

Toisaalta voin kenties puolustautua sillä, että olen pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti tehnyt tehtäväkseni juuri sivuasioiden ihailun. Se on siis minun päätoimeni, eikä mikään veltto ja satunnainen aiheesta lipeäminen.

Kirjoittamisen ja lukemisen päämääränä minulla on kaiken aikaa ollut kirjallisten taitojeni ja vistykseni kartuttaminen, sillä uskon seuraavan ihanteen pätevät myös tulevina aikoina:

"Ennen muuta kasvattaa oleminen, jalostettu oleminen, ja vasta sitten tekeminen ja puhuminen."

Historian, matematiikan tai kirjallisten taitojen opiskelu on siitä hyödyllistä, että se kohdistuu olemukseen, samoin kuin leikkimielinen ja myönteiseksi koettu liikunta. Ihmisen omaan olemukseen kohdistuvan muutostyön kannustaminen vaatii kuitenkin konkreettisia vaihtoehtoja: mitään ei tapahdu, jos sanotaan. että voit olla mitä haluat, koska se ei ole totta. Tarvitaan joku soittamaan jokaiselle huonosti koulussa menestyvälle oppilaalle sekä työttömälle ja tarjoamaan vaihtoehtoja. Muuten meidän yhteiskuntamme jatkaa huipputulosten esittämistä syrjäyttämisessä ja saamattomuudessa.

Minulle tämä blogi edustaa kirjallista treenia, ei niinkään valmista lopputuotosta. Jatkuvasti kerään valmista materiaalia myös kirjassa julkaistavaksi, mutta olen kirjojen suhteen liiankin perfektionistinen - vaikka itsekritiikki ei ehkä näy täällä bittiavaruudessa, jossa julkaisen lähes kaiken suoraan lennosta. Virallista esseekäsikirjoitusta en ole vielä koskaan edes tarjonnut julkaistavaksi, koska haluan sen olevan aivan täydellinen. Miksi julkaista kirjoja, jos ne eivät kestä aikaa? Toisaalta miksi viivytellä, jos lukijat voivat itse päättää mistä asioista he kirjassa pitävät ja mistä eivät?

"Kasvatus on valikoimista."

Kympin oppilaan hetkellinen tragedia on kenties yhtä suuri kuin kutosen oppilaan. Kympin oppilas ei koulun päätteeksi tiedä missä hän on hyvä, koska hän on joko tasaisen hyvä kaikessa tai hänen menestyksensä selittyy myös ahkeruudella, kotikurilla tai tehokkailla opiskelumenetelmillä. Kutosen oppilas ei ole saanut myöskään koulusta mitään antimia jatkosuunnitelmille. Kummankin koulu omalla tavallaan jättää heitetille, vaikka toki kympin oppilaan saamat suositukset avaavat hänelle ovia. Vain yhdestä hän voi silti kulkea.

Puhumme paljon siitä, että koulutasapäistää ihmisiä, mutta pikemminkin keskiarvoihin tuijottava koululaitos tasapaistää ihmisten prioriteettejä. Jos ihminen todella löytää koulussa kutsumuksensa, vaikka liikunnan, laulun, kuvaamataiteen tai minkä tahansa aineen kympillä - muiden arvosanojen ollessa seiskoja - ainakin hän saa jotain osviittaa taidoistaan ja taipumuksistaan.

"Juuri siksi, ettei nykyään ole henkisen maailman määräämiä varmoja tarkoitusperiä, näemme ihmisten usein avuttomana joutuvan alemman maailman tarkoitusperien saaliiksi. Tai sitten tyydytään aivan häilyviin päämääriin, joilla ei ole järjestävää voimaa."

Monet kerrat koululaitos on sisältä käsin tuntunut minusta sopivan jonkin aivan toisen tarpeisiin kuin omiini, sillä koulu tahtoo opettaa valtavasti asioita maailmasta, mutta niin vähän minusta itsestäni. Enhän koulussa edes oppinut, että älykkyysosamääräni oikeuttaisi Mensan jäsenyyteen tai että minulla on ADHD. Kaiken sellaisen sain selvittää omalla ajallani. Sentään pituuskasvuani seurattiin vuosi vuodelta kuin se olisi maailman tärkein asia.

Koulun jälkeen on pääteltävä mitä tahtoisi elämältään, eli suoritettava valintoja. En tiedä mikä on se ylevä teoria, jonka perusteella yhteiskunnan ei ole lupa osallistua nuorten tärkeimpiin päätöksiin tai edes esitellä vaihtoehtoja ja tarjota apua niiden hyvien ja huonojen puolten kartoittamiseen - mutta varmaan sekin ihanne on aikoinaan viisaasti harkittu. Perusteelliset selitykset kääntävät usein pääni, mutta saan etsiä niitä unohdetuista kirjoista, koska lehtiuutiset harvoin kiinnostuvat miksi? tai miten? -kysymyksistä, jotka ovat lähimpänä sydäntäni. Paljon jännittävämpää näyttää mediassa olevan kuka, missä, mitä - vaikka tällaiset ilmiöt menettävät nopeammin merkityksensä.

Monin tavoin sama viisaus pätee myös taiteisiin: luovuus on valikoimista. On pakko päättää mihin tänään keskitän kaiken energiani. On luovuttava jostain, jotta toinen projekti tulisi valmiiksi.

Kirjan julkaiseminen saattaisi tuoda Pikkujättiläiseen lisää lukijoita, mutta kenties alitajuisesti pelkään juuri sitä. Kynnys kirjoittamiselle nousisi korkeammaksi, jos blogini tekstejä jossain siteerattaisiin.

Haluan kirjoittaa ajattomuudelle myös siksi, etten usko ihmisen koskaan suuresti muuttuneen, vaikka välineemme saavat meidät käyttäytymään epätarkoituksellisilla tavoilla. Kulttuurimme on monin tavoin hakoteillä, koska ihanteemme ja kasvatusmenetelmämme eivät ole sopeutuneet tekniikan tarjoamiin mahdollisuuksiin tai ympäristömme houkutuksiin, jotka riistävät meiltä kallisarvoista aikaa, jonka viisaammilla eväillä varustettuna osaisimme suunnata lähimmäisillemme ja ylläpitää paremmin myös omaa terveyttämme.

"Heinrich Heine on kerran katsellessaan Antverpenin tuomiokirkkoa lausunut: Noilla ajoilla oli dogmeja, meillä on vain mielipiteitä. Mutta mielipiteillä ei rakenneta tuomiokirkkoja." 

- Foerster: Kasvatus ja itsekasvatus (1931)

Pikkujättiläinen suosittaa sunnuntaiden rajoitettuja aukioloaikoja myös nettiin

Tänään on sadepäivä. Heti aamusta koko kehoni huusi lisää lepoa. Puolisoni vaikutti puolikuolleelta ja tunnusteltuamme toistemme pulssia ryömimme keittiöön keittämään vihreää teetä ja surruuttamaan blenderillä superfood-koktailia.

Tyypilliseen tapaansa M. on ollut töissä koko viikonlopun ja itse matkustin Viipurin reissulla viidessä päivässä viidelle paikkakunnalle, mikä tuntui polttavana uupumuksena etenkin maanantaiaamuna. Lepopäivät ovat harvinaista luksusta, koska olen taiteilija, yrittäjä, vapaa kirjailija ja bloggaaja. Koko ajan on jokin dedis ylittymässä - tai kaksi tai kolme.

Vapaapäivä tarkoittaa käytännössä vain sitä, että saan valita minkä työn tekisin ensimmäiseksi.

Sadepäivä yllyttää ihmistö hiljentämään tahtiaan kenties siksi, että keho tuntee järkeä paremmin paremmin fysiikkamme rajat. Jaksamisellamme on tietty raja, eikä myrskyn keskellä kannata väkisin puskea. Sadepäivän väsymys on vaistojen viisautta.

Työtehoni elpyy monen päivän ajaksi, jos jokin ulkoinen pakko ensin taivuttaa minut levolle. Yleensä tarvitaan sairastuminen tai jokin ongelma, kuten auton jäähdytysjärjestelmän hajoaminen. Eilen esimerkiksi tuntui aivan mahtavalta istua korjaamon aulassa 30 minuuttia. Jonottamiseen sisältyi pieni hengähdystauko, eikä minun ollut hetkeen mahdollista millään tavoin toteuttaa itseäni tai edes vastailla sähköposteihin. En ollut tarkkaan ennalta suunnitellut sen puolituntisen ajankäyttöä, joten saatoin vain odottaa tyhmänä - vähän kuin ennen aikaan junamatkalla pystyin keskittymään kirjaan, koska muuta ei ollut tehtävissä.

Sittemmin älypuhelimet ovat kokonaan häivyttäneet työajan ja vapaa-ajan välisen eron - ja luterilaiseen tyyliin selkein häviäjä on juuri vapaa-aika.

Äitinikään ei ole osannut koskaan lomailla. Hän vain murehtii ajan kulumista hukkaan ja omaa tarpeettomuuttaan. Silti hän on työhön palatessaan monta viikkoa energinen, koska säädökset ovat kavalasti pakottaneet hänet keräämään voimia toimettomuuden pakkohoitolassa.

Olisi aivan taivaallisen edistyksellistä, jos Facebook ja sähköpostit pysyisivät sunnuntaisin kiinni. En voisi syyllistää itseäni mistään, koska vapaa-aika olisi lain sanelemaa - hieman kuin ennen, jolloin sade saattoi sanelle maanviljelijän arkea.

Sateella tehtiin puhdetöitä. Sunnuntaina ehkä välteltiin niitäkin tai sitten huhkittiin salaa. Ihmiset olivat iskussa, koska pakolliset toimettomuuden jaksot latasivat heidän akkujaan ja kasvattivat työn tekemisen nälkää. (Raamatun kertomuksissa toistuu usein kuvio, jossa tavalliset ihmiset tahtovat väkisin huhkia ympäri viikon, mutta oppineiden on jyrkästi asetettava heille rajoja - koska lepo on kaikkien omaksi parhaaksi.)

Nykyään kaikkialla näkee ihmisiä, jotka puskevat eteen päin pelkällä sissienergialla. Digitaaliset verkostot ulottavat heidän työtehtävänsä myös työpaikan ulkopuolelle ja puhelin on kuin lapsi, joka nukkuu harvoin ja huutaa huomiota. Koskaan ei saa kunnolla levätä päästäkseen sellaiseen virkeään tahtotilaan, jossa pakokauhu väistyisi. Asiat edistyvät kahvilla ja varaenergian rippeillä. Väsymyksen synnyttämä aliteho, selkäkipu, päänsärky ja närästys verottavat tuottavuutta. Konetta ei voi pysäyttää korjauksia varten ja siksi täytyy puskea kolmella sylinterillä.

Vapaaehtoisesti suomalainen yrittäjä ei lepää, joten tarvitaan suotuisa influenssaepidemia, jalan katkeaminen tai valtion sanelema juhlapyhä. Ja silti eivät sunnuntait ulotu nettiin, eikä sairaus estä surffaamista. Seurauksena on täydellinen loppuunpalaminen ja tila, jossa lakkaamattomasta uurastuksesta ei jää käteen muuta kuin syyllisyys siitä, ettei voinut antaa enempää.

Me ihmettelemme julmia valtioita, joissa rikoksentekijöiltä katkotaan sormia tai käsiä, sillä onhan päivän selvää, että se vähentää heidän työtehoaan. Silti me emme huomaa mitään ongelmaa siinä, jos pakotamme itsemme hoipertelemaan töiden ääreen puolikuolleena väsymyksestä.

Miksi ei maailma voisi olla niin viisas ja armollinen, että Facebook pysyisi kiinni sunnuntaisin? Miksi sunnuntaisäädökset on leimattu uskonnolliseksi hapatukseksi? Eihän ihmisten jaksaminen ole uskosta kiinni - tai jos onkin, niin vain nauretavimpien uskomusten varassa me voimme jaksaa tällaisten sairaiden työtahtien ylläpitämistä.

Onko se niin hullu ajatus, että rajoitukset olisivat ihmisen omaksi parhaaksi? Onhan se ehkä uusi ajatus liberalistisen joukkopsykoosin aikakaudella, mutta antaisin epäröimättä tukeni sellaiselle lakiehdotukselle. Maanantaina kaikkialla näkisi virkeitä ihmisiä, jotka ovat nukkuneet levollisesti, nähneet ystäviään ja ulkoilleet.

Sitä voisi kutsua vaikka sadepäivän asetukseksi. Korkeammat voimat asettaisivat ihmisen hulluudelle jotkin kohtuullisuuden rajat. Sähkökatkos tulisi ja pelastaisi,

Merkittävin teknologinen läpimurto ihmistieteiden tutkimuksessa

Kyllä vain. Se on vihdoin todellisuutta. Voimme nyt suorittaa Google-hakuja myös kauas menneisyyteen. Tällaisesta tekniikasta monet historioitsijat, kielitieteilijät ja kulttuuritutkijat eivät ole osanneet edes kuvitella.

Myönnän, että itsekin hieman yllätyin kuinka harvinaisia sanoja ohjelmalla voi hakea. Myönnän että leukaperäni loksahtivat auki ja putosin tuolilta.

Otetaan esimerkiksi atomivoima, koska mehän riedämme kuinka 1950-luvulla kaikki pelkäsivät ydinsodan syttymistä.

Sana "nuclear" antaa kuitenkin paljon enemmän tuloksia 1980-luvulta.


Se johtuu tietenkin siitä, että vielä 1950-luvulla käytettiin etupäässä ilmaista "atomic". Suomessakin puhuttiin pitkään atomienergiasta, ja vasta myöhemmin sen tilalle vakiintui sana ydinvoima.

Kaikki näkyy tässä oikein kauniisti. Enää ei tarvitse spekuloida.

Erityisen paljon tällainen tutkimusväline auttaa kirjallisuuden ja elokuvien teemojen tutkimusta, kuten kaikkea taidetta ja kulttuuria, jonka esiintymiä voidaan verrata eri aikakausien kielellisessä vuorovaikutuksessa.

Tällaisen sovelluksen kaikkia mahdollisuuksia on tässä vaiheessa vaikea edes hahmottaa. Jos syntyy kiistaa esimerkiksi jonkin ilmiön huippuhetkestä tai kaukaisista alkuvaiheista, me voimme tarkistaa asian. Vastaavaa mahdollisuutta ei historiantutkimuksella ole koskaan ollut. Kone kirjaimellisesti tarjoaa meille muutamassa sekunnissa relevantteja havaintoja suuresta korpuksesta, jonka manuaaliseen tutkimiseen olisi kirjastossa aiemmin kulunut kuukausia tai vuosia - jos se edes olisi ollut millään tavoin mahdollista.
Tämä voi oikeasti muuttaa aivan kaiken. Humanistinen tutkimus on tuskin koskaan kohdannut näin järisyttäviä uusia mahdollisuuksia - empiirisen uskottavuutensa lisäämiseksi.

Aineistoissa voidaan piakkoin törmätä joihinkin niin yllättäviin havaintoihin, että ne pakottavat meidät arvioimaan uudestaan koko historiakäsityksemme.

Mitä jos esimerkiksi 1700-luvun tai 1800-luvun aatehistoria on todellisen keskustelun valossa ollut aivan toisenlaista kuin mitä virallinen tarina kertoo? Kirjat ja sanomalehdet eivät valehtele - sanojen merkitys voi tietenkin muuttua tai tiettyä ilmiötä kuvaava sanasto vaihtua toiseksi, mutta sellaiset asiat voi selvittää perehtymällä taustoihin.

Miksi esimerkiksi sana ateismi sai 1900-luvulla kaksi kertaa suurta mielenkiintoa, mutta nykyään se esiintyy kirjallisuudessa jopa harvemmin kuin 1890-luvulla?

Tällainen teknologia avaa pelottavan suuria mahdollisuuksia aivan uusille kysymyksenasetteluille.

Miksi "climate change" on ollut puheenaina vuosien 1900 ja 1910 välillä? Minkälaisesta ilmaston muuttumisesta on silloin keskusteltu?


Miksi Darwin on ollut paljon tunnetumpi nimi 1800-luvun lopulla kuin nykyään - vai onko kyseessä joku toinen Darwin?





Ja lopuksi tieto jota kaikki suomalaiset ovat toivoneet ja pelänneet.

Kyllä se niin vain menee. Nyt se tiedetään varmuudella. Suomesta puhuttiin maailmalla kaikkein eniten II Maailmansodan aikoihin. Sittemmin sanan Finland mielenkiinto on tasaisesti vain laskenut.

Ensimmäiseksi sinulle tämän tiedon tarjosi Kaikkien Asioiden Pikkujätiläinen, lauantaina 16.5. kello 17.20 suomen aikaa, Herran vuonna 2015.

Käsillä on täysin kiistatta oman tiedeurani suurin hetki. Kuinka usein sana "finland" vierailee englannin kielisen maailman ajatuksissa?

Tämä on se päivä, jolloin loppui kaikki spekulaatio. Vihdoinkin Suomi tiesi paikkansa. Talvisota ja Paavo Nurmi tulivat ja menivät. Siinä olivat ne Suomen kansakunnan tähtihetket.

ADHD ei ole vain sairaus, oireyhtymä, toimintahäiriö tai neuropsykologinen ongelma

Suomen kuvalehden helmikuun numerossa 7/2014 oli peräti kymmenen sivun kansijuttu keskittymishäiriöstä. Harvoin olen lukenut laatulehdestä yhtä kauhistelevaa ja negatiivista artikkelia. Yhden henkilöhaastattelun perusteella ADHD-ihmiset yleistettiin toivottomiksi tapauksiksi, joista koituu yhteiskunnalle valtavat kustannukset. Tekstistä ei tarvitse tehdä kovin kummoista diskurssianalyysiä, kun yleinen sävy paljastuu:

”…istuu kotona ja pelaa tietokoneella… vedän ranteet auki… tuhoisimmat seurauksensa… pärjänneet surkeammin kaikilla elämänalueilla… huumeriippuvuuksia… itsemurhan viisinkertaisuus… on istunut sohvalla pääosan aikuisiästään… raskaita seuraamuksia… sairaus… toimintahäiriö… poikkeavuus… epäonnistui kaikessa… vaikein ja pysyvin… istui kaiket päivät sohvalla…”

Tämä kaikki tulee ilmi ensimmäisellä aukealla, eikä myöhemminkään tarinassa nähdä erityisen valoisia käänteitä. Kirjoituksessa toistetaan useaan kertaan, miten takapajuista ADHD-keskustelu maassamme on ollut, mutta kirjoittajan omat näkemykset ovat erittäin vanhanaikaiset ja yksipuolisen lohduttomat.

Linkki juttuun:
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/paivi-tasala-tietaa-ettei-adhd-ole-vain

Voi olla, että oma tautiluokitus ja kauhistuttava kirjallinen reportaasi voi miellyttää sellaista ihmistä, joka oikeuttaa diagnoosilla oman laiskuutensa ja loisivan elämäntapansa, mutta itselleni ADHD ei ole ongelma, vaan tärkeä voimavara. Sohvalla istuminen sen sijaan on ihan aito ongelma, jota en välittäisi kohdata.

Haluan ottaa kantaa kirjoitukseen näkökulmaan ja osoittaa myös muutamia asiavirheitä. Pahinta on ehkä se, että laajuudestaan huolimatta tekstissä ei estetä käytännön ratkaisuja keskittymishäiriöisten arkeen, lääkehoidon ohella. Jos lukija tunnistaa kirjoituksesta itsensä, hän saa varsin toivottoman kuvan omista mahdollisuuksistaan elämässä. Tämä ei missään nimessä ole totta, vaikka artikkeliin haastateltu Päivi Tasala lievästi sanoen ottaakin uhrin roolin ja selittää kaikki elämänsä epäonnistumiset sekä omat luonteenheikkoutensa oireyhtymän kautta. Ainakin tässä jutussa hän on innostunut korostamaan ainoastaan elämänsä ylittämättömiä haasteita (”Innostui niin, että puhui seuraavat puolitoista tuntia tauotta”) – tai kenties kirjoittaja Panu Räty valikoi vain negatiiviset puolet haastatteluaineistosta, ja kuvittelee haastateltavan istumaan sohvalle aamusta iltaan. Tuntuu myös siltä, että jutun kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen Tasalan huomiohakuisuutta ja estotonta löpinää, eli itsesensuurin puutetta mustamaalatakseen laajan joukon ihmisiä.

Artikkeli antaa kyseenalaisen kuvan Suomen Kuvalehden linjasta toimittajiensa tieteellisyyden ja tasapuolisuuden suhteen. Kirjoitus olisi pitänyt vähintäänkin tarkistaa jollakin toisella ADHD-yhdistyksen edustajalla sekä psykologilla. Nyt mielikuva keskittymishäiriöstä rakentuu yhden tiettyä ääripäätä edustavan henkilön haastatteluun, eikä kirjoittaja edes ole kovin syvästi perehtynyt aiheeseen. Kyse on kuitenkin vaikutusvaltaisen lehden kansijutusta.

Ongelmiin voi löytää ratkaisuja, ja ADHD saattaa tuoda mukanaan myös positiivisia piirteitä

Tunnustan heti, että myös itse olen taipuvainen addiktoitumaan tietokonepeleihin ja jumittamaan yömyöhään netissä. Juuri tästä syystä en nykyään omista pelikonsolia tai tehokasta PC:tä, eikä kotonani ole nettiyhteyttä. Minulla on vain kirjoittamiseen sopiva heikkotehoinen läppäri. Suunnittelemani olosuhteet takaavat, että luen kirjoja tai kirjoitan. Jos tarvitse nettiyhteyttä, menen kirjastoon. Tämä on yksi elämänhallinnan keino, joka kohdallani tuottaa hyviä tuloksia. Käytän myös lääkkeitä, mutta vain lasten annosta, sillä suuremmista annoksista saan sivuoireena nukahtamisvaikeuksia.

ADHD ei ole vain muotisairaus, mutta nykyaikainen elämä voi kylläkin pahentaa monia sen oireita. Oikea ruokavalio on tutkimuksissa havaittu tehokkaaksi hoitokeinoksi. En ole karppaaja, mutta vältän sokeria, keinotekoisia makeutusaineita sekä vehnää, koska ne heilauttavat verensokeria. Levottomuusoireeni pahenevat kummassakin sokerihumalan ääripäässä, nousuissa ja laskuissa. Lisäksi pyrin syömään paljon kalaa sekä lisäravinteena sinkkiä. Hyvien rasvahappojen, sinkin sekä tauriinin on havaittu kohentavan ADHD-lasten oppimistuloksia. Energiajuomia tulee erityisesti välttää sokerin takia, ja tauriinia saa myös tabletteina, jos haluaa energiajuomien hyvät puolet ilman sokeritasapainon heilahtelua ja kofeiinitärinää.

Artikkelin negatiivisuutta korostaa se, että siinä ei mainittu ketään julkisuuden henkilöä, joka omilla kasvoillaan mainostaisi ADHD:n positiivisia puolia. Britanniassa kaapista on uskaltautunut ulos esimerkiksi tv-kokki Jamie Oliver, joka ei liiemmin pärjännyt koulussa. Silti hänen intohimoisesta ruoanlaitostaan voi tarttua innokkuutta myös kotikeittiöihin.

Käsityksen muotisairaudesta voi murentaa myös historiallisten esimerkkien kautta. Ehkä kuuluisin ADHD-aikuinen on Aku Ankka, joka tuli suomalaisten tietoisuuteen pian sodan jälkeen. Aku on kuuluisa siitä, että hän ei pysty säilyttämän ainuttakaan työpaikkaa viikkoa pidempää. Toistuvasti hän innostuu jostakin uudesta harrastuksesta, jonka pian jättää puolitiehen. Hän pullikoi sääntöjä vastaan, hermostuu herkästi, saa raivareita veljenpoikien nähden, jättää noudattamasta annettuja ohjeita ja turvallisuusmääräyksiä, keksii spontaanisti omia riskialttiita ratkaisutapojaan sekä ylipäänsä toimii hetken mielijohteesta ja tuntee vetoa seikkailuihin. Myöskään A. Ankan parisuhteensa eivät vaikuta olevan kovin kestävällä pohjalla. Jos Akua vertaa Päivi Tasalaan, ei voi olla huomaamatta lukuisia yhtymäkohtia - jos unohdetaan sohvalla istuminen. Jostakin tosielämän esikuvasta Carl Barks on saanut inspiraationsa klassikkotarinoihinsa, mikä varsin selkeästi osoittaa, että ADHD ei ole mikään viime vuosikymmenten ilmiö.

Panu Räty kirjoittaa:

”Sokrateksen nimeäminen antiikin ADHD-aikuiseksi kertoo lennokkaasta mielikuvituksesta... ” (s.34)

Ehkä Räty ei ole viime aikoina tarkistanut käsityksiään Sokrateesta, mutta ajatus ei suinkaan ole kaukaa haettu. Sokrates oli kuuluisa haaveilija, provokaattori ja keskenjättäjä. Hän ei elämässään saanut oikein mitään valmiiksi ja hänet muistetaan lähinnä Platonin uutteran ja seikkaperäisen kirjoitustyön kautta. Sokrates oli omassa yhteiskunnassaan kuolemaan tuomittu ”rikollinen”, mikä kertoo hänen kyvystään aukoa päätään väärässä seurassa. Filosofi kyseenalaisti ateenalaisten elämänarvot ja esiintyi uhmakkaasti jopa omassa oikeudenkäynnissään. Kerrotaan, että hänellä oli tapanaan vaipua ajatuksiinsa, jolloin hän ei pitkiin aikoihin vastannut kysymyksiin. Hyperfokusointi onkin eräs tyypillinen positiivinen, vaikkakin vieroksuttu ADHD-piirre. Sokrates ei elämässään päässyt tai ehkä edes pyrkinyt korkeisiin virkoihin. Hänellä oli sotilasura, mutta sekin jäi kesken. Hän oli innokas puhuja, mutta huono viimeistelijä. Hän inhosi muodollisuuksia, teeskentelyä ja byrokratiaa.

Kirjallisuuden historia paljastaa, että ADHD ei ole muoti-ilmiö

Historiallisia ADHD-tapauksia löytyy myös Suomesta. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on suoranainen postmodernien oireyhtymien palkintokaappi. Veljeksistä vanhin Juhani on ehkä selkeimmin ADHD-aikuinen. Hän pokkuroi kaikkea virkavaltaa vastaan ja saa monia päähänpistoja. Toiseksi vanhin, hyväkäytöksinen ja ensykolpedistinen Aapo on enemmänkin asperger-tyyppiä. Aapo on siis pesunkestävä nörtti. Joukkoon mahtuu myös jokunen introvertti tai lievästi masentunut yksilö. Veljeksista nuorinta Eeroa voisi jopa kutsua Indigo-lapseksi, koska hän tuntuu onnistuvan kaikessa. Pohjoismaisessa kirjallisuudessa ADHD on vanha juttu myös sikäli, että Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemeli on mitä selkein tapaus, miltei oppikirjaesimerkki. Myös toinen Astrid Lindgrenin rakastettu hahmo Peppi Pitkätossu ilmentää monia ADHD-piirteitä. Oletettavaa on, että kirjailijan omassa perhepiirissä esiintyi keskittymishäiriötä tai se ainakin ilmeni jossakin lapsista.

Jos mennään pidemmälle historiaan, voisi vastaavalla tavoin teoretisoida, että myös Odysseus oli ADHD-aikuinen, koska häneltä kesti kymmenen vuotta päästä kotiin sotaretkeltään. Hän otti jatkuvasti riskejä ja tarttui kaikkiin seikkailun mahdollisuuksiin. Kolmas täysin spekulatiivinen esimerkki on Johannes Kastaja, joka inhosi järjestäytynyttä yhteiskuntaa niin paljon, että asui autiomaassa ja uhmasi julkisesti kaikkea maallista virkavaltaa, kunnes hänen päänsä tarjoiltiin hopeavadilla.

Evoluutio on hidasta, ja voidaan melko turvallisesti olettaa, että myös antiikissa 5%:lla väestöstä oli samoja persoonallisuuden piirteitä kuin nykyväestöllä. Ei voida kuitenkaan olettaa, että perinnöllinen ADHD olisi hitaasti ja varmasti katoamassa minnekään, koska siihen liittyy myös hyviä puolia, ainakin silloin, kun se esiintyy lievemmässä muodossaan. Nämä hyvät puolet tulevat näkyviin sosiaalisessa verkostoitumisessa ja ryhmädynamikassa, vaikka yksilöt saattaisivatkin kärsiä piirteestä nykyisillä pelisäännöillä. Saman vahvan periytymisen vuoksi on kyseenalaista määritellä ADHD sairaudeksi, vaikka monet saattavatkin nykyään hyötyä lääkehoidosta, ja lääkkeitä tuskin voisi myöntää ilman puhetta ”oireyhtymästä”.

Joskus ADHD:n yhteydessä puhutaan ”geenivirheestä”, mikä on vanhanaikaista ja epätieteellistä. Genetiikan näkökulmasta mikään geenimuoto ei ole virhe, jos se säilyy populaatiossa. Yksittäiset geenit lähes aina vaikuttavat useampiin kuin yhteen piirteisiin aivoissa tai muualla ruumiissa. Lisäksi geeneillä on yhteisvaikutuksia, joita tunnetaan heikosti. ADHD:n tapauksessa on todennäköistä, että 15-25 prosentilla väestöstä on joitakin näistä samoista altistavista geeneistä, mutta valtaosalla on lisäksi jokin toinen tasapainottava geeni tai heiltä puuttuu oireita kärjistävä kombinaatio. Useimmalle ihmiselle ADHD-geenit siis antavat jotakin positiivista, kuten aloitekykyä tai intohimoa, mistä syystä geeni on säilynyt, ja varmaan säilyy vastaisuudessakin. Vain 3-6% väestöstä ilmentää huomattavampia oireita ja vielä harvempi saa diagnoosin. Aivotoimintaan epätoivotusti vaikuttavat geenit saattavat myös parantaa esimerkiksi fyysistä terveyttä tai lihasvoimaa. Maailman nopeimmalla miehellä Usain Boltilla on myös diagnosoitu ADHD.

Totuus asiasta selviää vain monipuolisella tutkimuksella, jossa ei keskitytä vain ääritapauksiin ja lääkehoidon tehokkuuteen. Geenien vaikutuksia ei tulisi myöskään tutkia vain siitä näkökulmasta, että kyse on sairaudesta. Yksilöhän ei varsinaisesti kärsi ADHD:sta, vaan hän kärsii omien taipumustensa ja yhteiskunnan odotusten välisestä ristiriidasta. Koulu voi leimata keskittymishäiriöisen tyhmäksi ja ura voi katketa muutamiin heikkoihin päiviin.

Meidän ei sovi unohtaa, että maamme istuvaksi presidentiksi on valittu henkilö, jolla kaikista ehdokkaista oli huonoin koulutodistus.

Missä määrin sairaus on yksilössä, ja milloin yhteiskunnan voi sanoa olevan sairas?

Artikkelin kirjoittaja Panu Räty paljastaa perehtymättömyytensä muutamissa ratkaisevissa yksityiskohdissa:

”Nentti-sana juontuu käsitteestä neurologisesti tyypillinen, siis terve ihminen.” (s.30)

Tämä on erittäin paha asiavirhe, sillä missään nimessä nentti ei tarkoita ”tervettä ihmistä”. Koko käsitteen tarkoitus on haastaa olemassaoleva diskurssi, jossa keskimääräinen, tasapaksu ja helposti ennakoitava luonne mielletään terveydeksi, ja persoonallinen poikkeavuus sairaudeksi.

Nentti-sanaa eivät käytä vain ADHD-ihmiset, vaan myös aspergerit, eli assarit. Sana nentti on verrattavissa Harry Potterin maailman jästiin. Kyse on siis ikään kuin ihmisistä, joilla ei ole taikavoimia. Nentit ovat suvaitsemattomia ja ennakkoluuloisia. He pelkäävät kaikkea erilaisuutta ja juuri nenteille tyypillistä kapeakatseisuutta ilmentää Panu Rädyn kirjoitus helmikuun kuvalehdessä.

Lisättäköön, että mielestäni myös Päivi Tasalan puhe ”meikäläisistä” on arveluttavaa. ADHD on säilynyt ehkä myös siksi, että se parantaa ihmisten ryhmädynamiikkaa, joten kaikenlainen leiriytyminen ja vastakkainasettelu on haitallista.

Ihminen on laumaeläin ja suurimpiin saavutuksiin me pystymme yhteistyöllä. ADHD on nykyajassa noussut erityiseksi ongelmaksi, koska työelämän aikataulut ovat tiukkoja, byrokraattiset käytännöt joustamattomia ja kaikkialla vaaditaan muodollista pätevyyttä. ADHD:lle juuri muodolliset tehtävät ovat haastavimpia. Vielä sata vuotta sitten jokaiselta yksilöltä ei vaadittu toistuvaa lomakkeiden täyttämistä, jonottamista ja paikallaan istumista. Riitti kun kävi rippikoulun ja osasi tehdä jotakin työtä kunnialla. Myös yhteisöllisyys oli tiiviimpää, joten jos yksittäinen asia tuntui vastenmieliseltä, sen saattoi siirtää perheenjäsenelle, jolla vastaavaa traumaa ei ollut. Nyt kaikkien täytyy suoriutua kaikesta ja kaikki voimavarat voivat kulua ikäviin pikkuasioihin, jotka ovat pakollisia muodollisuuksia.

On juotava ahkerasti kahvia, jotta ikävät hommat tulevat tehdyksi. Kahvi muuten on stimulantti, kuten ADHD-lääkkeet. Kenties kaikki jotka tarvitsevat arjessaan kahvia ovat sairaita?

Ryhmille olisi eduksi se, että joku porukassa rikkoo kaavaa, uskaltaa ottaa riskejä ja näkee ratkaisuja vinksahtaneesta näkökulmasta. Uskon vahvasti, että ADHD-henkilöt todellakin voivat saada muita enemmän oivalluksia oikeanlaisissa olosuhteissa, mutta tämä ei välttämättä näy tilastoissa, koska sopivan ammatin löytäneet ADHD-henkilöt eivät saa tautiluokitusta. Lisäksi muut lievemmät tapaukset jäävät yleensä diagnosoimatta. Räty tekee siis monia kyseenalaisia päätelmiä lukemistaan tutkimuksista. Totta kai ongelmia esiintyy moninkertaisia, jos tutkimuksen kohteena ovat ”häiriköksi” diagnosoidut ihmiset, ja vertailuryhmäksi on otettu ihmisiä, joilla ongelmia ei esiinny. Tautiluokituksiin perustuva pitkän aikavälin tilastointi löytää jo lähtökohtaisesti ne, jotka kärsivät ominaisuuksistaan, mistä syntyy sellainen käsitys kuin ADHD olisi äärimmäinen ominaisuus ja silkkaa kärsimystä.

Valitettavasti myös sosiaalipsykologinen tutkimus on lapsenkengissään, eikä yksilön ongelmia tuijottava tilastointi pysty hahmottamaan ADHD:n keskeisimpiä positiivisia puolia. Jälleen optimistisempia ja rakentavia esimerkkejä voidaan löytää viihdemaailman puolelta. Hyvä esimerkki toimivasta ryhmädynamiikasta on kaikkien nörttien suosikkisarjassa Star Trek, jossa kapteeni Kirk ja mr. Spock muodostavat toimivan tiimin. Kirk on mitä tyypillisin ADHD-aikuinen. Hän uhmaa kaikkia mahdollisia toimintasääntöjä, syöksyy pienimmästäkin syystä nyrkkitappeluun ja hummaa naisten kanssa. Hän on ikuinen pikkupoika ja ehkä siksi monien pikkupoikien suosikki. Kukapa lapsi ei tahtoisi kuvitella, että avaruuslaivan kapteeniksi voi päästä uhmaten käskyjä ja säilyttäen synnynnäisen holtittomuutensa. Mr. Spock on puolestaan mitä tyypillisin asperger-henkilö. Hänen on vaikea ymmärtää toisten ihmisten tunteita. Hän on pikkutarkka, luotettava ja äärimmäisen looginen. Kumpikaan ei pärjäisi ilman toista. Kyse on kahden epätodennäköisen ja poikkeavan yksilön synnyttämästä tasapainosta.

Juuri tämänkaltaisesta hyväksynnästä ja tiimityöskentelystä monet poikkeavat yksilöt haaveilevat. Star trekissä yhdistyvät epätodennäköinen samaistuttavuus ja utopistisen oikeudenmukainen yhteisöllisyys. Sarja juhlistaa erilaisuutta, toisin kuin perinteinen koululaitos, jossa niskoittelua ei tunnisteta sankaruudeksi.

Miten lisääntyvä tieto ja yhteiskunnan joustavuus voisi auttaa ADHD-ihmisiä?

Ei kannata tuhlata voimavaroja siihen, että hyperaktiivinen ja vallaton lapsi väkisin pakotetaan siivoamaan huoneensa, jos se on täysin hänen luonteensa vastaista. Ennemmin kannattaa luottaa työnjakoon tai ulkoistaa heikkouksia. Normaalitkin ihmiset tarvitse monella tavoin apua arjessaan. Emmehän me pidä sairautena myöskään sitä, etä joku ei osaa itse leikata hiuksiaan.

Heikkouksien anteeksi antaminen tai puutteiden katsominen läpi sormien ei tarkoita lipsumista muista asioista. Tällaiselta lapselta tulisi vaatia enemmän muillaalueilla. Kyse on siis vaihtokaupasta: jos et tee tätä, teet tämän toisen asian paremmin. Jos minä tiskaan, sinä imuroit. Jos minä petaan sängyn, sinä viet roskat jne. Yhteiskunnan tulisi tiukemmin vaatia enemmän ja parempaa, jos tietyissä asioissa annetaan periksi. Tällöin ADHD-lapsi oppisi jo varhain, että yhteiskunnassa kyse on työnjaosta ja yhteistoiminnasta, eikä vapaamatkustamisesta kannata haaveilla sairauksien varjolla. Täytyy kääntää katse omiin vahvuuksiinsa.

ADHD-ihmisten mahdollisuuksia parantaisi se, jos useammilla aloilla annettaisiin edes kokeilumahdollisuus keskeytyneistä opinnoista huolimatta. Tällöin lahjakkaan henkilön esteeksi ei muodostuisi motivaatio-ongelmat opiskelussa. Yhteiskunta hyötyisi, kun yksilöllisiä vahvuuksia hyödynneittäisiin huolimatta heikkouksista. Myös opinnoissa tulisi sallia enemmän vaihtoehtoisia suoritustapoja.

Panu Rädyn kauhisteleva kirjoitus tuskin edistää ADHD-ihmisten työnsaatimahdollisuuksia lahjoista huolimatta. Kirjoituksessa on joitakin kyseenalaisia väitteitä, kuten:

”ADHD-aikuisen aivoissa on pysyvä välittäjäaineiden pula varsinkin motivaatioon ja palkitsevuuteen liittyvillä alueilla.” (s.31)

On harhaanjohtavaa puhua motivaation vajauksesta tai pysyvästä aivotoiminnan häiriöstä, vaikka lyhytjänteisyys ja asioiden jättäminen kesken onkin osa totuudesta, eivätkä ADHD-ihmisen aivot toimi aivan kuten normijampalla. Kyse ei kuitenkaan ole intensiteetin jatkuvasta puutteesta motivaatiossa, vaan pikemminkin suuresta vaihtelusta keskittymisessä ja aivojen dopamiinivasteessa. ADHD-henkilö väsyy helposti oman innostumisensa seurauksena, mikä johtaa toisenlaiseen, hermostuneempaan hyperaktiivisuuteen. Dopamiinitasot saattavat tietyillä aivojen alueilla hetkellisesti olla hyvin runsaita, minkä seurauksena keskittyminen on sataprosenttista. Aivojen toiminta myös aina jakautuu useille alueille, joten yhden osan hiljeneminen voi johtaa toisen alueen vahvistumiseen. Se mikä useimmiten pettää on sosiaalinen itsekontrolli, yleisistä säännöistä ja sopimuksista kiinni pitäminen. Jotkin asiat vain eivät tunnu palkitsevilta. Tietoisuus normeista ja sovinnaisuuksista unohtuu (kuten myös muille tehdyistä lupauksista) yli-innostuksen aikana, kuten myös dopamiinitason romahduksesta seuraavassa flegmaattisuudessa.

Itse olen kehittänyt omaan kuvaamaan tilaani termin kaksisuuntainen motivaatiohäiriö. Varsinaisessa kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä vaihtelevat serotoniinitasot, mikä johtaa vuoroin maniaan ja masennukseen. Dopamiini ei vaikuta juurikaan mielialaan. Ainakaan itse en ole koskaan kärsinyt masennuksesta, vaikka toisinaan en saa mitään aikaiseksi, koska mikään ei huvita. Kaikki tuntuu hetken ajan merkityksettömältä – tylsistyttävältä, mutta ei kuitenkaan synkältä tai toivottomalta. Työpoissaolot ja vaikeus tarttua tehtäviin tulee esiin juuri kahdessa ääripäässä. Flemaattisessa tilassa en saa aikaiseksi mitään, mutta innokkaassa tilassa saatan päätyä sijaistoimintoihin varsinaisen tehtävän sijaan. Saan aikaan paljon, mutta vääriä asioita.

Mitä positiivisia puolia ADHD:seen liittyy?

Artikkelin kirjoittaja Panu Räty suhtautuu ADHD:n positiivisiin puoliin ”hassuina uskomuksina”, joita löytyy vain netin keskustelupalstoilta.

ADHD:n positiivisten puolien selvittämiseen tarvittaisiin laajaa tutkimusta, joihin lääkefirmoilla ei ole erityisiä intessejä. Yksi keino edetä olisi positiivisen diagnostiikan luominen. Oletuksen vahvistaisi positiivinen tai neutraali kyselytutkimus, jolla osoitettaisiin olevan selkeä korrelaatiosuhde negatiivisen diagnostiikan kanssa. Toisin sanoen henkilö, joka vastaisi positiivisiin kysymyksiin kyllä, saisi mitä todennäköisemmin diagnoosin myös klassisen oiretestin perusteella. Tällä tavoin positiivisten piirteiden tieteellinen kartoittaminen voisi parantaa ADHD-ihmisten itsetuntoa, murtaa ennakkoluuloja sekä tavoittaa lisää niitä ADHD-aikuisista, jotka menestyvät elämässä.

Tietämättään ADHD:n geeneillä varustettu henkilö saattaisi vastata ”erittäin vahvasti samaa mieltä” esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin (kaikki kysymykset ovat kuitenkin hatusta temmattuja, eivätkä ne kaikki suinkaan liity minuun itseeni):

POSITIIVINEN/NEUTRAALI ADHD-TESTI (tai sellaisen karkea luonnos):

1. Ilmaisen usein ääneen asioita, joita muut vain ajattelevat. Joudun toisinaan tästä syystä ongelmiin, mutta toisaalta rehellisyyteni puhdistaa ilmaa ja suora puheeni jopa herättää joissakin ihmisissä kunnioitusta. 

2.  Olen usein äänessä, joten olen myös oppinut sanavalmiiksi. Jos tilanne on kaoottinen, minulla on taipumusta ottaa hetkellinen vetovastuu. En kuitenkaan halua harteilleni pysyvää vastuuta. 

3. Minulla on vahva oikeudenmukaisuuden kaipuu, joten puutun helposti kiusaamiseen ja epäkohtiin, jos näen sellaista. Saatan tästä syystä joutua ongelmiin ylempiarvoisten kanssa. 

4. Armeijassa en pelännyt heittää huulta alikessuista, ja lopulta sain komppaniassa sellaisen roolin, että minulle myös sallittiin muita enemmän. 

5.   Siedän huonosti hierarkioita ja byrokratiaa, enkä piittaa muodollisesta pätevyydestä, mutta tämä mahdollistaa myös sen, että uskallan tarvittaessa lähestymään suoraan sitä joka on korkeimmalla hierarkiassa. Julkkikset ja rikkaat ihmiset myös pitävät siitä, että kohtelen heitä tasavertaisesti ja juttelen heille kuin kenelle tahansa tavalliselle ihmiselle.

6.   Olen aina ollut kova pölpöttämään. Onneksi en ole maaninen, enkä narsistisen itsekeskeinen, joten pölpöttämiseni on siedettävämpää.

7.  Teen paljon aloitteita. Olen kaveriporukassa usein se, joka ehdottaa jotakin uutta. Saatan menettää mielenkiintoni nopeasti, mutta se vain takaa, että olen muita aiemmin löytänyt taas jonkin uuden kiinnostuksen kohteen.

8. Saatan sanoa pahasti, mutta toisaalta minulla ei ole myöskään estoja kehua tai kiittää. Kaikki tuttavani saattavat muistaa jonkin esittämäni piikikkään moitteen, mutta en pelkää myöskään sanoa ihmisille, että he ovat minulle tärkeitä. 

9.   Jos näen, että tuntemattomalla on jokin hätänä, en mieti, vaan menen heti auttamaan. En toimi sitä siksi että olisin muita parempi, vaan siksi, että minulla on muita alhaisempi kynnys reagoida. Muut paikallaolijat vain tarvitsevat jonkun aloitteen. Käänteisesti saatan myös muita herkemmin tehdä jotakin konnuuksia hetken mielijohteesta. 

10. Minulla on useita harrastuksia, jotka myös usein vaihtuvat uusiin. Olen harrastanut elämässäni niin monenlaisia juttuja ja pyörinyt niin monissa yhteiskunnallisissa kerrostumissa, että pystyn juttelemaan small talkia kenen tahansa kanssa.

11.  Olen epäonnistunut niin monella alalla, että voin sanoa tuntevani itseni melko perinpohjin.

12.  Jätän asioita kesken vähäpätöisten seikkojen tähden, mikä tuottaa ongelmia koulussa ja työelämässä. Usein kuitenkin teen asioita pyytämättä ja ilman palkkaa. Minulle vain tulee sellainen pakkomielle, että nyt tuo ikkuna täytyy pestä tai nurmikko leikata. Kyse saattaa olla naapurin ikkunasta tai naapurin nurmikosta, mutta mikäs siinä. Työpaikalla saatan tehdä palkattomia ylitöitä, koska tuntuu väärältä pyytää palkkaa jostain, mikä on kivaa.

13.  Toisinaan innostun niin paljon ja teen niin paljontöitä, että olen monen päivän ajan poikki. Jos olen jollakin viikolla tehnyt kahden edestä, ei minulle suoda lepoviikkoa, vaan pikemminkin odotetaan, että teen joka viikko töitä tuplatahdilla, koska olen osoittanut pystyväni siihen.

14.  Minulla on usein sellainen tunne kuin olisin innostunut ja mennyt hapoille. Ikään kuin lähdin juoksemaan maratonia 800 metrin vauhdilla ja parin kilometrin jälkeen olen antanut kaikkeni. Saatan olla kilpailuissa nopein tai hidas, mutta menetän mielenkiintoni, jos sijoitun keskivaiheille.

15. Minulla on usein kiistoja jonkin idean alkuperästä. Tämä todistaa, että minulla on paljon synergisia ideoita, jotka ovat saaneet alkunsa dialogissa. Kumpikaan ei ehkä yksin olisi keksinyt kyseistä ajatusta, mutta oma innostukseni sai myös muut innostumaan ja saimme käyntiin todella hyvän aivoriihen.

16.  Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka varoittavat jos olen aikeissa tehdä jotakin typerää. Minun ansiostani muiden ihmisten valppaus on hioutunut huippuunsa. Yhteiset kommelluksemme myös lujittavat ryhmähenkeä.

17.  Minulta ei ole koskaan puuttunut uteliaisuutta. Olen oppinut monia asioita koulun ulkopuolella itsenäisesti. Tiedän omituisia asioita, joita muut eivät tiedä. En välttämättä tarvitsisi edes koulua osatakseni lukea ja laskea, koska kiinnostun aivan kaikesta ja hankin ainakin perustason tiedot ennen kuin menetän mielenkiintoni. Kun innostun ja olen utelias, mikään ei estä minua. Jos lapsena en saanut lelua, rakensin sellaisen itse. Jos minua kiellettiin, tein sen silti.

18.  En halua oppia asioita vain näennäisesti päästäkseni läpi tenttiä – tai oikeastaan en edes osaa oppia. Opin vain kun olen motivoitunut, en käskystä. Siksi minulla voi samaan aikaan olla todistuksessa kiitettäviä yhdestä aineesta ja välttäviä toisesta. Muistan oppimani asiat pitkään, koska en lue opettajaa varten, vaan laajentaakseni maailmankuvaani.

19. En noudata ohjeita, joten toisinaan keksin hyvin omaperäisiä toimintatapoja toimiessani omin päin. Useammin kuitenkin saan moitteita, hidastan työn etenemistä tai rikon jotakin.

20. Typerät säännöt inhottavat minua. Mieluummin rikon lakia kuin noudatan määräystä, josta on vain haittaa tai joka sotii moraaliani vastaan. Uhmaikä tuntuu jatkuneen läpi elämäni. Jos sääntö tuntuu oudolta, kysyn miksi? Minulle ei kelpaa vastaukseksi ”siksi kun minä käsken!” Haluan saada kunnollisen vastauksen tai pistän kapuloita rattaaseen.

21.  Minulta selvästikin puuttuu itsesuojeluvaistoa ja tiettyjä sosiaalisia pidäkkeitä, joiden ansiosta yhteiskunnat ajautuvat diktatuuriin. En osaa mukautua massaan ja olla hiljaa edes omaksi parhaakseni. Olisin varmasti joutunut leirille Neuvostoliitossa, koska kaikki tietävät, että olen syntyjäni taipuvainen inttämään vastaan ja parantumaton ”toisinajattelija” asiassa kuin asiassa.

22. Yläasteella koulumme syttyi palamaan. Kaikki muut luokassa olivat keskittyneet opetukseen, mutta minä olin pitkästynyt ja katseeni harhaili ympäriinsä. Niinpä minä huomasin ensimmäisenä, että oven alta tulee savua ja tulenlieskoja. Ei ollut ensimmäinen ja ainoa kerta, kun olin muita tarkkaavaisempi, vaikka minua syytetään tarkkaavaisuushäiriöiseksi.

23.Olen muita valmiimpi kriisitilanteissa, koska elämäni on muutenkin jatkuvaa kriisiä ja seikkailua. 

Jos testille haluaa vertailukohtia, voi lukea Päivi Tasalan blogista astettava masentavamman klassisen ADHD-testin. Kyse ei ole virallisesta diagnoositesti, mutta tuokin saattaa antaa suuntaa (Korostan vielä, että oma "positiivinen testini" on vain improvisoitu testiversio):

http://paivitasala.wordpress.com/testeja/addadhd-testi/

Oma kutsumukseni ADHD-aikuisena kannustaa minua tekemään kaikkeni sen puolesta, että ADHD-luokituksiin sekä opettajankoulutukseen otettaisiin virallisesti mukaan myös sellaisia näkökulmia, joista käsin ADHD voi tuoda ihmisen elämään myös monia voimavaroja. Jos tästä puhuttaisiin enemmän, niin työllistymisen esteenä ei ehkä olisi työnantajan ennakkoluulo tai yksilön epäusko omiin mahdollisuuksiinsa.

Toivon, että tulevaisuudessa useampi tutkija myöntäisi epätieteelliseksi ajatuksen, että laajasti levinnyt perinnöllinen ominaisuus voidaan määritellä yksinomaan sairaudeksi, oireyhtymäksi tai kehityshäiriöksi. Kyse on suurten joukkojen leimaamisesta ja lannistamisesta, jonka ei pitäisi kuulua meidän aikaamme. Sosiaalisesti hahmotettuna kyse voi olla epätoivotusta käyttäytymisestä, eli eräänlaisesta häiriöstä, mutta tieteellisesti kyse ei voi olla taudista tai edes varsinaisesta sairaudesta.

ADHD-henkilö ei ehkä aina sopeudu yhteiskuntaamme, joka vaatii tietyn jatkuvan stressitilan ja kellon tarkkuudelle suoritettavan työn sietämistä, mutta tilanne on ennemminkin saanut alkunsa yhteiskunnan vaatimusten muuttumisesta, eikä satojen tuhansien äkillisestä sairastumisesta. ADHD-ihmisten elämä olisi helpompaa ja he myös voisivat olla yhteiskunnalle suuremmin hyödyksi, jos heitä ei nöyryytettäisi tautiluokituksilla ja ennalta tuomittaisi epäonnistumiseen.

Kärjistäen voisi väittää, että ADHD-ihmiset ovat nykyään hieman samanlaisessa asemassa kuin homoseksuaalit vielä muutama vuosikymmenen sitten. Moni diagnoosin saanut ihminen häpeilee itseään ja elää kaapissa, niin vaikeaa kuin ehkä onkin. Moni myös on kohdannut ennakkoluuloja ja "normaalien" ihmisten syrjintää erilaisen luonteensa vuoksi. Jotkut nenteistä myös mieluusti luokittelevat huomiota herättävän taipumuksen sairaudeksi tai rikollisuudeksi. Myös lääketieteellisten tautiluokitusten tieteellisyys on kyseenalaista, jos mitään näkyviä ruumiillisia oireita tai kiputiloja ei ole, ja henkinen ahdistuskin johtuu kiusaamiskokemuksista, epäonnistumisista sekä laajemmasta vaikeudesta sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan, jossa työn odotetaan olevan tasalaatuista ja säännönmukaista, ja jossa on suotavaa totella esimiestään mukisematta.

Totta kai mikä tahansa yhteiskunta haluaa luokitella omiin arvostuksiinsa huonommin sopivat yksilöt häiriöisiksi, mutta onko sillä mitään tekemistä tieteellisyyden kanssa? Yhtä hyvin koripalloa rakastava kansa voisi luokitella sairaiksi ihmiset, jotka ovat lyhyitä. Koulussa opittu huono itsetunto ja epäluuloisuus systeemiä kohtaan voi jäädä päälle ja pilata elämän mahdollisesta lahjakkuudesta huolimatta. Sopeutumattomuus koulumaailmaan luo mielikuvia yleisestä sopeutumattomuudesta, mikä ei välttämättä pidä paikkansa. Leimautuminen on vahva mekanismi ja varhainen minäkuva ennustaa hyvin myöhemmässä elämässä pärjäämistä, vaikka käsitys omasta typeryydestä olisi valheellinen. (Sitä paitsi artikkelissa luodaan sekin virheellinen käsitys, että ADHD-henkilön tunnistaa jatkuvasta kiroilemisesta.)

Oman näkemykseni mukaan kyse on ihmisyyteen aina liittyneestä persoonallisuustyypistä, joka rikastaa sosiaalista dynamiikkaa, sikäli kuin yhteiskunta sallii kaavasta poikkeamista, suoraa puhetta, energisyyttä, luovuutta ja aloitekykyä. Yksilölliset ominaisuutemme eivät myöskään ole on-off -piirteitä, vaan aste-eroja löytyy monilla eri muuttujilla. Tietyille yksilöille on luontevampaa niskoittelu ja riskien ottaminen. Kaikki spontaani toiminta ei ole vaara-alttiutta ja rikollisuutta. Vaikka tapaturmia ja epäonnistumisia sattuu, ne toimivat pohjana kulttuurin kehitykselle.

ADHD saattaa jättää aloittamiaan projekteja kesken, mutta onko sekään oikein, että määrittelemme terveemmäksi sellaisen ihmisen, joka ei koskaan ole aloittanut yhtään mitään?

Jos aihe kiinnostaa, suosittelen katsomaan seuraavan videon:

http://www.ted.com/talks/ken_robinson_says_schools_kill_creativity.html

Kannattaa myös lukea mitä positiivista eräällä tohtori Tolosella on sanottavanaan. Tohtorin intressinä on ehkä myydä Omega-3-pillereitä, mutta on kunnioitettavaa, että sivustoilla on nostettu esiin myös kannustavia näkökulmia:

"...monet AD/HD-lapset ja -aikuiset ovat keskimääräistä lahjakkaampia, taiteellisempia ja luovempia ihmisiä. He pyrkivät elämässä eteenpäin, ovat uteliaita, joskus itsepäisiä ja kehittyviä yksilöitä. 

AD/HD, ADD ja dysleksia (samoin kuin skitsofrenia) rikastuttavat ihmiskuntaa, sillä näitä oireyhtymiä potevat ihmiset ja heidän sukunsa ovat monesti muita lahjakkaampia."

http://www.tritolonen.fi/index.php?page=articles&id=112

En silti tahdo väittää, että meidät kaikki pitäisi luokitella neroiksi ja väärin ymmärretyiksi indigo-lapsiksi. ADHD-elämään liittyy valtavasti haasteita, jotka tavalla tai toisella on itse kunkin ylitettävä tai käännettävä voitoksi.