Cloisonné, eli soluemalointi

Eilen osui Fidan -50% alennusmyynneissä silmään kiinalainen maljakko, jonka pohjassa myös vaatimattomasti luki "Made in China".

Huomasin kuitenkin heti, ettei kyse ollut mistä tahansa rihkamasta. Ensinnäkin maljakko oli huomattavan raskas, sisäreunoista ja pohjasta päätellen pronssia tai messinkiä. Innostukseni syy oli kuitenkin se, että huomasin koristemaalausten rajoissa ohuita metallisia lankoja. Koko kuviointi rakentui näistä hiuksenohuista kultaisista säikeistä.

Kyse on soluemaloinnista, eli Cloisonné-tekniikasta. Tällaiset maljakot, vaikka niitä Suomessa ei juurikaan tunneta, ovat usein tolkuttoman kalliita, etenkin jos laatu on silmiinnähden korkealuokkaista. Halpoja ne eivät ole koskaan, ainakin jos puhutaan vintagetavarasta.

Cloisonne-yksityiskohta: The Mind at play -blogi

Soluemaloitujen lasitteiden valmistaminen on työlästä. Metalliesineen päälle täytyy ensin muotoilla ohuella langalla lokeroita, jotka sitten täytetään eri värisillä lasitteilla. Lasi ei saa luonnollisestikaan sotkeentua tai halkeilla, kun se poltetaan uunissa. Työmäärää lisää se, jos solut ovat erityisen pieniä ja värejä on paljon. Joskus langat tai juotteet itsessään ovat kultaa, yleensä kuitenkin kuparia.

Cloisonne muistuttaa hieman kirkoista tuttuja lyijylasi-ikkunoita tai tiffany-lamppuja, mutta pienemmässä mittakaavassa.

Airi Salosmaan lyijylasitaidetta.

Tällaiselta löytämäni maljakko näyttää:

Alla yksityiskohta emaloinnista, joka näyttää ainakin omaan silmääni varsin klassiselta ja huolella toteutetulta. Kupariset, suorat pohjakuvioiden langoitukset on ehkä tehty koneella, mutta emalointi todennäköisemmin on perinteistä käsityötä:

Maljakon paljaat pronssiset sisusosat ovat hieman tummuneet, joten ihan uudesta tuotteesta tuskin on kyse. Asiantuntija osaisi varmaan kuvioista ja maljakon muodosta päätellä millä vuosikymmenellä se on valmistettu, mutta ihan fiilispohjalta sanoisin, että kenties 1960-luvun lopulta. On epätodennäköisempää, että sitä ennen Suomeen olisi turistimatkalta tuotu kiinalaista käsityötä. Keskiluokalla oli harvemmin varaa matkustella mantereen toiselle laidalle.

Päättelyketjussani yksi tärkeä johtolanka on maljakon väri. Mietin millaiseen väriin minkäkin vuosikymmenen suomalainen reissaaja olisi Pekingin matkallaan mieltynyt. Teenvihreä ja vaaleansininen eivät ole ainakaan 80-luvun tai 90-luvun muotivärejä. Minulla on 70-luvun alun samettinen Easy-tuoli, jossa on hieman samanlainen sävy kuin maljakon kukkien lehdissä. Pehmeät vihreät sävyt olivat huudossa hippivuosina 1966-1974.

Tiedän myös, että suomalaiset pääsivät kylmän sodan vuosina melko helposti matkustamaan kommunistiseen Kiinaan, vaikka heitä tarkkailtiinkin mahdollisina agentteina. Kekkosen politiikka avasi rajoja. Mummoni ja vaarini muun muassa kävivät silloin vahingossa lomamatkalla Pohjois-Koreassa, ja he sentään ovat hyvin porvarillisia. Mummo oli töissä Suomen pankissa. Kyllä he sitä retkeä ovatkin kauhistelleet. Peking oli matkan pääkohde. Pohjois-Koreaan heidät vietiin innokkaasti suostuttelemalla, paljoa kysymättä. Länsimaisille piti esitellä miten hienosti siellä ovat asiat.

Hyvin todennäköisesti arvaukseni osuu pieleen vähintään kymmenellä vuodella. Sentään löysin maininnan siitä, että merkintä "Made in China" on otettu käyttöön vuonna 1921. Sitä varhaisemmasta esineestä ei siis voi olla kyse. Lähde: https://www.collect-sell.com/japanese-cloisonne-vs-chinese-cloisonne/ Samalla sivustolla mainitaan myös, että kiinalaisten maljakoiden pinnoissa olisi ennen 50-lukua käytetty yleisesti kultauksia. Voi olla, että tämänkin maljakon suuaukon ulkoreuna on kullattu. En osaa äkkiseltään sanoa onko kyseessä likainen ja himmentynyt kultaus vai onko edellinen omistaja kiillottanut pronssipintaa. Ainakin metalli on kiiltävämpää ulkoa kuin sisältä.

Kovin yksityiskohtaista tietoa on joskus vaikea löytää netistä, vaikka Suomessa useampikin antiikkia harrastava ihminen varmaan erottaa soluemaloidun posliinin tavallisesta. Tori.fi:ssa joku myy näyttävää cloisonne-maljakkoa 80 eurolla: http://www.tori.fi/lappi/Cloisonne__maljakko_23285732.htm

Veikkaan, että aika herkästi perintönä saatu matkamusto päätyy kuitenkin Made in China -rihkamana suoraan kirpparille parin euron hintaan. Itse maksoin maljakosta 7,20 euroa. Esineen iän tai järkevän arvon määrittäminen tulee olemaan vaikeaa. Varmaan jotain 70 euron tienoilla tai ylöspäin, kunhan tokenemme taantumasta. En olisi ottanut ostamisen riskiä, ellei maljakko olisi täysin ehjä. Taiteen vaatiman käsityön määrään suhteutettuna 70 euroa on tietenkin naurettavan vähän.

Kiinnostus kiinalaista antiikkia kohtaan on ehkä kasvamassa, sillä hiljattain Hagelstamilla arkisen näköisen kiinalaisen vadin hinta kohosi 50.000 euroon:
http://www.taloustaito.fi/Teemat/Taide/Huutokaupat-ja-keraily/Kiinalainen-vati-nousi-ennatyshintaan/

Lisää tietoa emalointitekniikoista: "Kultasepanalan tekniikat"

Sekä: http://www.uncommonobjects.com/cloisonne/ 

PS. Voisin myöhemmin esitellä japanilaista keramiikkaa, kunhan ensin selvitän millä nimellä suomeksi kutsutaan "moriage"-tekniikkaa, eli savihelmien tai sokeankirjoitusta muistuttavien kohokuvioitujen pisteiden avulla maalaamista. Moriyama Mosi-Machi, Satsuma Ware, ja sitä rataa...

Miksi vallanpitäjämme pelkäävät taiteita?

Aluksi ajatuksenani oli kirjoittaa ylistyspuhe humanismille ja taiteille. Ajatus kuitenkin alkoi lähes välittömästi etoa, sillä taiteen apologiat ovat tavanomaisesti tyhjänpäiväisiä ja pateettisia. Toinenkin ongelma niissä on: ne selittävät itsestäänselvyyksiä laumalle idiootteja, joka ei edes kuuntele.

Kuinka esimerkiksi suositeltaisiin insinööri lukemaan kirja humanismin hienoista saavutuksista? Haaste on samassa mittaluokassa kuin 50-vuotiaan miehen taivutteleminen lukemaan kirja historiamme suurten naisten saavuksista.

Vallanpitäjäksi voi vahingossa ajautua ihminen, joka tajuaa jotain taiteen päälle, mutta epäilen minkään muun kuin henkilökohtaisen kriisin ravisuttavan jo merkittävään asemaan ehtineen henkilön kiireiden sanelemia mielipiteitä. Niinpä teen kuten yleensä, ja kirjoitan itselleni.


Itsestäänselvyyksien traagillisuus

Vuonna 1912 kirjoitetun tietosanakirjan talousteoriassa puhutaan siitä kuinka höyrykoneiden kehittyminen on vapauttamassa kaikki kansat työnteon rasitteesta.

Kirjassa lasketaan, että höyrykoneiden tuottama työ vastaa jo miljardin työläisen jatkuvaa raatamista, eivätkä koneet väsy. Niinpä kaikilla on pian yllin kyllin kaikkea.

Toisessa 1920-luvulla kirjoitetussa tietokirjassa esitellään taideteollisuuden lupaavia mahdollisuuksia. Ilman minkäänlaista epäilystä pidetään selvyytenä, että koneiden tuottaessa halpaa käyttörihkamaa, voivat ihmiset pian työskennellä mielessään vain laatu. He saavat ilmaista omaa taiteellista näkemystään, joten ymmärrystä taiteista tulee myös edistää kaikilla aloilla.

Kerään muutamalla eurolla näitä upeita nahkakantisia teoksia kierrätyskeskuksista, ja olen löytänyt niistä upeampia puheenvuoroja kuin mistään nykyajan blogista. Kenties minun tulisi omistaa enemmänkin aikaa historian sitaateille, mutta koetan nyt olla eksymättä aiheesta.

Mainitsemassani 1920-luvun tietokirjassani esitetään selkeä visio Suomen kohottamisesta tärkeimpien länsimaiden tasolle. Tämä visio myöhemmin toteutunut niin tarkoin, että siitä puhuminen tekee kipeää. Kirjan näkymä tulevaisuuden talouskasvusta perustuu ekplisiittisesti laatuun, ei määrään. Siinä esitellään firmaa nimeltään Riihimäen lasi, joka on päättänyt palkata tuotekehittelijöikseen taidekoulun käyneitä ammattitaiteilijoita. Tällä tavoin yritys toivoo kykenevänsä luomaan omaperäisiä tuotteita, jotka käyvät kaupaksi ulkomailla. Taiteilijoiden ansiosta heillä tulee olemaan korkealuokkaisinta laatua ja jatkuvasti elävä, omaleimainen tyyli.

Lasitaiteen keräilijänä tiedän, että pian sotien jälkeen Riihimäen visio todellakin kantoi hedelmää. Useat suomalaiset lasitaiteilijat, muotoilijat ja arkkitehdit menestyivät maailmalla.

He menestyivät niin hyvin, että heidän wikipedia-sivunsa ovat usein suomen kielellä lyhyitä, mutta jollain toisella kielellä heistä puhutaan ummet ja lammet:

Timo Sarpanevan venäjänkielinen esittely on esimerkiksi yksityiskohtaisempi kuin suomalainen:
Timo Sarpaneva

Kaj Franckista on saksaksi enemmän tekstiä kuin suomeksi:
https://de.wikipedia.org/wiki/Kaj_Franck

1950-luvulla päättäviin asemiin maassamme pääsi ihmisiä, jotka olivat eläneet sen itsestäänselvyyden vallassa, että tekninen kehitys tulisi tekemään turhaksi kaiken kilpailun halpuudessa ja määrässä. Tulevaisuus olisi niiden, jotka panostavat tuotekehittelyyn ja ovat edelläkävijöitä korkealuokkaisimmassa laadussa. Tämä on myös se Suomi, jossa minä kasvoin 1980-luvulla ja joka 90-luvulla loi Nokian ihmeen.

Sittemmin meillä on jauhettu vain tehokkuudesta, hintakilpailukyvystä, ja päällä on ollut helvetinmoinen pelkotila, jota on leimannut tyhjänpäiväinen jauhaminen positiivisesta asenteesta ja innovaatioista.

Miten hitossa niitä innovaatioita voisi syntyä, jos yksikään firma ei palkkaa töihin taiteilijoita? Meillä kaikkia työvaiheita johtavat insinöörit, joilla on harvoin mitään käsitystä siitä, miten asiakkaille voitaisiin tarjota jotain elämyksellistä. Mielikuvaa edelläkäymisestä on vaikeaa luoda muuten kuin rohkeasti tarjoamalla mahdollisuuksia epäonnistumisille - ja paras keino epäonnistua on tietenkin se, että annetaan taiteilijalle vapaat kädet.

Ennustan, että tilanne tulee vain pahenemaan - ja useiden vuosikymmenten ajan, sillä nykytahdilla maamme taiteilijoiden nuoret sukupolvet on kasvatettu täysin toivonsa heittäneiksi ja kyynisiksi. Lisäksi olemme luoneet niin vahvan mielikuvan humanismin hyödyttömyydestä, ettei sitä riko edes jäänmurtajalla.

Luovuudessa on se ongelma, etteivät ajatuksiinsa kangistuneet ihmiset osaa kuvitella, mitä uutta voisi luova ihminen tuoda heidän yritystoimintaansa. Luovuus tuottaa tuloksia vasta kun siihen luottaa ja sille antaa vapauksia.

Uudet ideat ovat pelottavia, koska ne tulevat puun takaa.


Miksi vallanpitäjille pluralismi ja vaihtoehtoisestnäkökulmat ovat kauhistus?

Nykyinen yhteiskuntamme on siinä määrin eriarvoistunut, että poliittiset puolueet eivät ymmärrä toisiaan. Niinpä päättäjiksi nousee herkästi ihmisiä, joilla on kyllin vahvoja mielipiteitä, jotka vetoavat heidän erityiseen äänestäjäkuntaansa.

Täytyy muistaa, että 2000-luvun pääministereillä on harvoin ollut takanaan enempää kuin 25% kansan tuesta. Yli 70 prosenttia äänistä on mennyt muille puolueille, vaikka ne olisivatkin hallituskumppaneita.

Kun yhteiskunta luottaa vahvoihin johtajiin, se luontaisesti - esimerkiksi nyt vaikka Putinin tapauksessa - alkaa kokea uhaksi sellaiset mielipidevaikuttajat, jotka tykkäävät puhua asioiden suhteellisuudesta, monimutkaisuudesta ja näkökulmasidonnaisuudesta. Tällaiset puhujat asettavat vahvojen johtajien vahvuuden kyseenalaiseksi - ja usein kyse on taiteilijoista tai erinäisistä dosenteista, joista pahimpia ovat luonnollisesti humanistit, koska he epäilevät avoimesti jopa sitä, mitä he itse sanovat.

Pluralismi, relativismi, moniarvoisuus... tuttuja aikamme kirosanoja. Kenties pelätään, että humanisteja ja taiteilijoita vaivaavat sisäiset epäilykset voisivat tarttua kuin tauti, jos heidän ajatuksiaan kohtaan oltaisiin myönteisiä?

Jotta yhteiskunta voisi kyetä luovuuteen, sen täytyisi olla aidosti riittävän toiveikas kasvun ja asioiden paranemisen suhteen. Eivät visualisointiharjoituksilla ylläpidetty tsemppihenki tai luottamus omaan pärjäämiseen riitä, kun puuttuu usko siitä, että laadulla voisi olla arvoa.

Modernismi ei ole siinä määrin tuhonnut modernin tekniikan mahdollisuuksia, että globaalin talouden kilpailuvaltit olisivat radikaalisti muuttuneet sadassa vuodessa. Suomen asiaa ei todellakaan edistä se, jos hoetaan, että meidän on pakko - ja sitten viedään määrärahat juuri tutkimukselta ja koulutukselta, jonka jälkeen tulevaisuus todellakin on täynnä pakollista vyön ja hampaiden kiristystä, koska me kilpailemme koneiden kanssa nopeudesta, emmekä nouse tehotuotannon yläpuolelle.

Luovuus edellyttää luovia ihmisiä, joille on annettu kylliksi aikaa ja vapauksia - sekä riittävästi rahan tuomaa turvallisuutta. Nyt meillä ei ole mitään näistä asioista, vaikka varmaankin jo yksin kaikki Suomessa sijaitsevat erilaiset koneet raatavat miljardin työläisen edestä.

"Työtä ei riitä kaikille" on silti pelkkää paskapuhetta. Tulisi ennemmin myöntää: "kunnioitusta ei riitä kaikille".

Suuret yrityksemme jakavat bonuksina ja etuuksina miljoonia euroja, joiden avulla työllistettäisiin vaikka kaikki maamme sadat ammattitaiteilijat. Näitä rahoja ojennetaan ennemmin johtajille, koska elämme pelkotilassa, jossa houkutus lisätä johtajien mahtavuutta on suuri, kuten edellä totesin.

Meillä ei luoteta siihen, että kymmenen taiteilijan ryhmän palkkaaminen yrityksen tuotekehittelytiimiin tuottaisi jotakin yllättävää - ja että sen kuuluisan puun takana olisi jotakin, mikä äkisti tulisi esiin.

Johtaja ei osaa kuvitella mikä on seuraava menestystuote, joten hän ei usko sen olemassaoloon. Tulevaisuus näyttäytyy ikään kuin

300.000 työtöntä kertoo kaikkein selkeimmin siitä, että meidän maassamme elää vahva käsitys siitä, ettei 300.000 ihmistä kykene mihinkään. Heillä ei ole käyttöä. Kyllähän rahaa on vaikka millä mitalla. Nytkin useimmille heistä maksetaan siitä, että he eivät tee mitään.

Meillä on moninkerroin se kansanvarallisuus, jonka turvin 1920-luvun ideoilla luotiin innovaatioita ja laatua. On vain hukassa luottamus siihen, että esimerkiksi saksan kieltä opiskellut humanisti osaisi kirjoittaa paremman esittelytekstin Saksan markkinoille kuin johtaja, jonka palkkakuitti osoittaa, että hän osaa mitä tahansa.

Tutkailepa joskus keskikokoisen yrityksen henkilöstöä heidän nettisivuillaan. Siellä on teknisiä osaajia ties minkälaisia, mutta yleensä ei ketään, joka ymmärtäisi tiedottamisesta, asiakaspalautteista, markkinoinnista tai vaikkapa visuaalisesta muotoilusta. Kaikki tällainen on ulkoistettu. Taiteelliset ja ihmisiin liittyvät asiat tehdään kliinisesti, etäisyyden päästä. Taiteilija ei ole tiimin aktiivinen osa, joka päivittäin heittelisi esiin ideoita ja tökkisi muita ajattelemaan luovasti.

Jos rehellisiä ollaan, niin usein jo naamasta näkee, ettei tuo porukka luovuutta tihku.


Kuka kirjoittaisi runoja voittajille?

Humanismia, kuten taiteilijoita on helppo halveksia, koska he usein ulkoa päin näyttävät niin naurettavilta. Heillä on suuria, epärealistisia ihanteita sekä pakkomielteinen persoonallisuus. Jotkut tahtovat pakkomielteisesti saavuttaa suuria asioita ja toiset tahtovat pakkomielteisesti pelastaa maailman omalla uravalinnallaan, ikään kasvissyönti tai pafismi eivät jo ei olisi kyllin suureellista.

Monilla humanisteilla on äidillien vaiston ohjaamana etusijalla jonkin ihan muun kuin itsensä pelastaminen. Humanistit ovat aina pärjänneet haasteiden edessä hyvin, joten niinpä he myös liian usein onnistuvat näissä aikeissaan laiminlyödä itseään viimeiseen asti.

On hassua, että yhteiskuntamme yhä sallii ammattiryhmien palkkauksen perustua siihen, kuinka röyhkeästi nämä taistelevat itsensä, eivätkä kaikkien muiden etuoikeuksien puolesta.

Koska taiteilijat ja humanistit ovat vähävaraisia, heihin yhdistetään mielikuva vasemmistolaisuudesta. Hehän tuntevat historiaa ja ymmärtävät tilastoja, joten he tietävät enemmän köyhyydestä kuin köyhät itse.

Ihmisen täytyy olla taiteilija tai tulla uskoon, jotta hän voisi tiedostaa köyhyytensä ja kantaa sen häpeilemättä. Pelkkä köyhyys ilman sivistystä olisi liian kova kohtaaminen peilin kanssa, mutta köyhyyden voi joten kuten kestää, kun tietää, että syyt ovat rakenteelliset. Laiskuudestahan ei ketään humanistia voi syyttää, vaikka mielekkäiden työtarjousten vähäisyys ehkä tekee tutuiksi myös joutilaan vapaaherran elämänmuodot.

Miksipä muutoin kukaan kävelisi sisään taidegalleriaan tai kirjastoon, ellei täyttämään työttömyyden synnyttämää tyhjyyttä kalenterissaan?

Kristinusko puolestaan on köyhille räätälöity ideologia. Se vastaa heidän elämänsä suuriin kysymyksiin ja antaa kärsimyksille tarkoituksen. Yhteiskunnassamme kirjailijat ja kuvataiteilijat tienaavat keskimäärin niin vähän, että myös taiteista on asteittain - ellei se ole sitä ollut aina - tullut eräänlainen köyhyyden apologia.

Koetapa etsiä runoja vaikkapa siitä, mitä tehdä lottovoitolla. Jos joku kirjoittaa runossa Ferrarista, voit olla varma, että se esiintyy ironisessa valossa.

Rikkaiden on turha odottaa, että joku julkaisisi runoteoksen, jossa nerokkaasti tehtäisiin huomioita heidän elämäntapansa ilmiöistä ja tulkittaisiin heidän tuntojaan esimerkiksi taiteisiin kohdistuvasta kauhusta tai painajaisunista, joissa kurjat väkijoukot ovat saaneet tarpeekseen ja kolkuttavat heidän kartanonsa ovia pidellen käsissään talikkoa tai palavaa soihtua. Se on oikeastaan suuri sääli, sillä myös tätä kautta taiteet leimautuvat vasemmistolaisiksi.

Ja kuten tiedämme, vasemmistolaisilta puuttuu se positiivisen fiiliksen hybris, johon koko nykyinen toivomme talouskasvusta perustuu.

Iittalan laatu järkyttävästi heikentynyt

Täytyy nyt tämäkin sanoa ääneen, sillä kansallistunto velvoittaa minua vaatimaan tiettyjä standardeja.

Olen murheissani siitä, että Iittalan lasien laatu kaiken aikaa heikentynyt. Tuotantoa on asteittain siirretty halpamaihin ja lasimassaa on vaihdettu halvempaan sillä seurauksella, että nykyään uutena ostetut Iittalan astiat voivat olla täyttä sekundaa.

Tiesin, että 2000-luvulla yrityksen sisällä on suoritettu monenlaisia uudelleenorganisointeja, tuotannollisten säästöjen aikaansaamiseksi, mutta pahimmat aavistukseni alkoivat varmistuivat, kun aloin selvittää tavallisten kuluttajien kokemuksia.

Ellit.fi: "Rikkoutuvat Iittalan lasit"

"Valmistajat luottavat liikaa vahvaan brandiin, ja ovat alkaneet säästää valmistuskuluissa laadun kustannuksella!"

"Minulla hajosi myös heti ekassa pesussa 2 vedenvihreää 21cl kartiolasia... tämä iittalan paska laatu ei enää innosta, jos saa kokoajan varoa!"

"Saimme häälahjaksi Iittalan laseja, joita alussa pesimme käsin ja myöhemmin koneella niitä, jotka eivät olleet jo hajonneet. Käsipesussa ne hajosivat helpommin kuin koneessa. Kaikki meni muutamassa vuodessa rikki, jopa ne käyttämättömat Ultima thulet... Pohja irtosi muutamasta lasista."

http://keskustelu.ellit.fi/threads/rikkoutuvat-iittalan-lasit.1846157/page-2

Vastaavia kokemuksia löytyy vauva-forumilta, otsikolla "Iittalan laatu järkyttävää!"

"menin ostamaan Anttilasta Iittalan Vitriini-rasiaa, ja oli todella työn takana löytää virheetön yksilö. Lähes kaikissa oli pahoja virheitä, jotka todella huomasi."

"Joo, vuosia sitten mietimme, ostaisimmeko kartio-laseja arkikäyttöön. Kaikissa oli valumia pinnassa vaikka ykköslaatua piti olla. Ostimme sitten Ikean laseja ja ovat olleet hyviä nekin, elleivät jopa parempia!"

http://www.vauva.fi/keskustelu/3899882/ketju/iittalan_laatu_jarkyttavaa

Liki sama keskustelu on käyty myös Meidän perhe -forumilla:

"pikkasen menee käämit iittalan laseihin

niitä hajoo koko ajan. äsken putosi "ote" lasista pohja. tiedän että korvaavat taas kerran uusilla laseilla, mutta miten tää on edes mahdollista että kyseisen firmat lasit ei kestä muutamaa kuukautta kauenpaa. niin ja ihan normaali käytössä ovat, ei heitellä eikä pudotella.."

http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/981484/ketju/pikkasen_menee_kaamit_iittalan_laseihin

Samaa täällä

"laseista lohkeilee reunoista paloja, tulee isoja halkeamia jotka johtavat pohjan tippumiseen. 24 lasin sarjasta on jäljellä alle puolet."

Kaksplus:

Huonolaatuiset (?) Iittalan lasit

Ostin pari viikkoa sitten Kartio-laseja, niitä isompia.
Yksi hajosi tiskikoneen jäljiltä, yhdestä murtui reunasta pikku pala. Pesen astiat 50 asteessa. Olenko käsitellyt noita laseja jotenkin väärin, vai ovatko ne tosiaan noin huonoa laatua?

http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/1217435-huonolaatuiset-iittalan-lasit/

Nykyään sääntö on melkein se, että mitä uudempana Iittalan astioita on ostettu, sitä heikkolaatuisempia ne ovat. Iittala ratsastaa entisellä maineellaan, mutta on järjestelmällisesti tuhoamassa omaa uskottavuuttaan halventamalla valmistuskustannuksiaan.

Käytetty lasimassa on heikompilaatuista, työ aiempaa koneistetumpaa ja viimeistely huolimatonta.

Onneksi kirpputoreilta on yhä mahdollista löytää vanhempia astioita, jotka kestävät käyttöä lähes loputtomasti. Käytettynä ostetut laatuaikojen lasit ovat yleensä myös halvempia.

Monella on silti se käsitys, että uusi olisi parempaa. Useimmat kotimaisina design-tuotteina myydyt astiat eivät enää ole Suomessa valmistettuja. Malli on ehkä perinteinen ja Suomessa suunniteltu, mutta astiat valmistetaan halpamaissa.

Olen muutamia kertoja pudottanut 1950-luvulla valmistetun kotimaisen vesilasin esimerkiksi kivilattialle(!), jonka päällä on ohut matto tai parketille, jonka päällä ei ole mattoa. Vanhemmat lasit vain pomppaavat, eikä niissä näy säröäkään. Uudemmat lasit eivät aina kestä edes sitä, jos ne kaatuvat pöydälle.

Vanhoja viinilaseja voi myös melko turvallisesti kilisyttää toisiaan vasten juhlassa. Niistä ei noin vain lohkeile paloja. Koko kilisytämisen perinne on kohta katoamassa, koska lasit eivät kestä sellaista käyttöä. Uudemmat lasit saattavat kokonaan haljeta osuessaan yhteen tai katketa jopa jalan kohdalta.

Olisi hienoa jos Kuningaskuluttaja, Prisma-studio tai jokin aikakausilehti, kuten Tekniikan Maailma teettäisi rasitustestin, jossa Iittalan eri aikakauden lasien kestävyyttä mitattaisiin. Voisin lyödä vetoa, että yli 30 vuotta vanhat lasit voittaisivat kaikilla osa-alueilla.

Tamara Aladin ja avaruusajan muodot

Olen vältellyt aiheesta kirjoittelemista, koska haluan tyhjentää kirpputorit Tamara Aladinin 1960- ja 70-luvun design-esineistä, ennen kuin koko muu maailma - ja lopulta myös Suomi - ymmärtää niiden kulttuurihistoriallisen arvon, ja hinnat kohoavat.

Toistaiseksi Tamara Aladin ei ole kotimaassaan kovin juhlistettu taiteilija, mutta hänen futuristinen tyylinsä on noteerattu lukuisissa ulkomaisissa muotiblogeissa:

Collectors Weekly.com/stories-Tamara Aladin-Riihimaki

Sama suuren yleisön tietämättömyys pätee Matti Suuroseen, joka suunnitteli Futuro ja Venturo-talot. Myös hänet tunnetaan paremmin ulkomailla, etenkin Yhdysvalloissa, jossa myös suurin osa koskaan valmistuneista Futuro-taloista nykyään sijaitsee.

Kun esimerkiksi Ville Haapasalo kohtasi Kaukasian matkallaan Futuro-talon, hän yllättyi kuullessaan, että se on suunniteltu Suomessa. (Haapasalon tapauksessa minä en niin yllättynyt. Ei siinä mitään, loistavaa matkaseuraa hän kumminkin on.)

Yhtymäkohdat Tamara Aladinin ja Suurosen välillä ovat nykyajasta katsottuna aika ilmeiset. Kumpikin ilmentää 60-luvun muotoilussaan kirkkaita värejä sekä pyöreitä muotoja.

Tällainen tyyli kenties aikanaan miellettiin helpon populistiseksi ajan valtavirraksi, mutta sama vähättely päti aikoinaan myös Jugend-suuntaukseen ja Art Decoon, jotka edustivat oman aikakautensa purukumi-poppia: liioiteltua ylellisyyttä tai helppotajuista kauneutta vastakohtana haastavammalle korkeakulttuurille.

Oman aikansa kitsch muuttuu usein myöhemmässä katsannossa nostalgiaksi. Seuraava sukupolvi kokee tietyt kaikkialla toistuneet värit ja muodot yököttäviksi ja välttää niitä kaikin keinoin. Samalla vuosikymmenten eroavaisuudet korostuvat ja inhotut asiat muuttuvat ikoneiksi.

Omissa silmissäni Tamara Aladin istuu täydellisesti siihen samaan muotivirtaukseen, johon kuuluivat ensimmäisen sukupolven Star Trek-sarja, Beatlesin Magical Mystery Tour tai Eero Aarnion legendaarinen pallo-tuoli.

Tamara Aladin (s.1932) suunnitteli 1960-1976 välisenä aikana Riihimäen lasitehtaalle lukuisia tuotesarjoja, jotka menivät myyntiin etupäässä ulkomaille. Hänet tunnetaan ihmeellisen huonosti huolimatta Laatutavara.com -sivuston lyhyestä elämänkertakuvauksesta:

"Mystiseksi jäänyt T.A.... opiskeli keraamikoksi, ja pyrki Arabian tehtaalle onnistumatta ja ryhtyikin lentoemännäksi. Työssään hän tapasi Riihimäen Lasin omistajia, Kolehmaisia, joille pääsi kertomaan olevansa muotoilija..."

Luulisi, että tällainen tarina houkuttelisi toimittajia - puhumattakaan siitä, että kyseessä on suomalaisen muotoilun loisteliaan historian harvoja yhä eläviä lasitaiteilijoita.

On hänestä toki muutamia lehtijuttuja kirjoitettu:
http://yle.fi/uutiset/lasinkerailijoiden_odotetaan_innostuvan_mystisesta_tamara_aladinista/5634776

Alla muutamia maljakoita omista kokoelmistani. Yksittäisistä, täysin ehjistä lasiesineistä olen parhaimmillaan maksanut vain 2-3 euroa ja toisinaan löytänyt suuremmankin maljakon 10-20 eurolla, jos myyjä ei tiedä mitä on myymässä tai ei arvosta sen ulkonäköä.

Ylen uutisessa ennakoitu hintojen kohoaminen ei ole siis toteutunut, varmaankin suureksi osaksi pitkän taantuman takia.

Tamara Aladin: 435(?), sininen "Ruusu", punainen "Carmen" kääntömaljakko ja "Kielo" nro 1565.

Tamara Aladinin suunnittelemista retro-esineistä ei antiikkiliikkeissäkään yleensä pyydetä liikoja. Kuvissa näkyvie yksittäisten maljakoiden hinta saattaisivat kunnosta riippuen olla 35-75 euron arvoisia, mikä on murto-osa siitä, mitä esimerkiksi Gunnel Nymanin, Oiva Toikan tai Kaj Franckin lasiesineistä pyydetään. Tietyt värit ovat toki kysytympiä ja harvinaisempia.

On odotettavissa, että hinnat ampaavat nousuun, jos Helsingin Sanomat, Image tai jokin vastaava media tekee näkyvän uutisen ja taiteilijan nimi sekä tuotanto tulevat laajempaan tietoisuuteen, kunhan joskus päästään lamasta. Mukava hinnannousu tapahtui esimerkiksi Helena Tynellin Aurinkopulloille, jotka esiteltiin Hesarissa 2000-luvun alussa. Melkein saman tien niiden hinnat kaksinkertaistuivat (Myös Alkon hyllyt tyhjenevät tietyistä viineistä muutamassa tunnissa, jos Hesarissa on viiniarvostelu).

On vain ajan kysymys, milloin avaruusajan kotimainen Pop-Art muotoilu esitellään televisio-dokumentissa tai joku julkisuuteen nouseva, karismaattinen antiikkikauppias tekee suomalaiset paremmin tietoiseksi 60-luvun lasitaiteesta. Tamara Aladin on hintakuopassa ehkä sen takia, että hän nuorin suurista suunnittelijoista ja tuli alalle vasta lasiteollisuuden ohitettua kultakautensa.

Itse haluaisin nähdä lasitaiteemme kultakauden jatkuvan vielä Tamara Aladinin 1970-luvun tuotannossa, mutta en ole siinä asemassa, että voisin väittää hänen olevan enempää kuin tarina, joka jostain syystä jäi kertomatta. Tulevaisuuden taidehistoria tulee ratkaisemaan, nähdäänkö Tamara Aladin koskaan läheskään samanveroisena hahmona kuin Helena Tynell tai Gunnel Nyman - puhumattakaan siitä, nouseeko naisten arvostus koskaan miesten rinnalle.

Harmonikka, Tulppaani, Kielo ja Puisto. Harmaa on poikkeava väri Tamara Aladinin tapauksessa.

Kirpputorien suosio on lisännyt tuhansien aarteita metsästävien ihmisten kulttuurihistoriallista tietämystä. Itsekin haalin Tamara Aladinin esineitä, koska ne ovat silmissäni tolkuttoman siistejä, ja ihmettelen aina miten vähän niillä on rahallista arvoa suhteessa johonkin kuolettavan tylsiin Aalto-maljakoihin tai järkyttävän rumiin Mariskooleihin.

Tarvitaan vain talouden elpyminen ja jokin näkyvä tietoisku, eikä sen jälkeen kukaan enää luovu mummolta peritystä Tamara Aladinista alle sadalla eurolla. Siksi on parempi toimia nyt ja ostaa pois kaikki kauniit lasiaarteet, jotka irtoavat alle 20 eurolla.

Seuraavasta neljästä maljakosta esimerkiksi maksoin kirpputorilla 9, 7, 10 ja 2 euroa, siis yhteensä 28 euroa. Ne olisi helppo myydä ulkomaille 25-30 euroa kappaleelta, mikä sekin tuntuu halvalta, siitäkin huolimatta, että nämä eivät edusta ihan aikansa parasta tyyliä.

Kaksi vihreää, nimetöntä Riihimäen maljakkoa sekä keltainen ja kirkas (2 euron) "Rulla".

"Rulla"-maljakkoa on valmistettu myös kaksivärisenä, jolloin sen nimi on "Hurricane".

Tamara Aladinin esineissä on hyvää se, että niitä löytyy useissa eri väreissä ja samaa mallia on valmistettu pienin variaatioin, kuten lisäämällä niihin korkeutta tai useampia renkaita. Niinpä en vielä kahden vuoden keräilyn aikana ole löytänyt kahta samanlaista esinettä. Esimerkiksi kuvassa oikealla näkyvä kirkas "rulla"-maljakko on harvinainen, enkä löytänyt netistä kuvaa toisesta vastaavasta. Kahden euron hintalappu oli mukava yllätys, vaikka yleensä lasin väri vaikuttaa sen valmistuskustannuksiin, eivätkä keräilijät juuri arvosta värittömiä esineitä, jotka valmistetaan halvimmasta lasista.

English Summary:
The Art-Glass of Tamara Aladin (Riihimäen Lasi, Finland) and The Shapes & Colors of the Space Age. Finnish Design in the 1960's.

Kirpputorien filosofia

Myönnän, että kirpputorit tuovat elämääni jännitystä. Milloin tahansa voi sekalaiset rojun seasta löytää tarpeellisia käyttöesineitä tai antiikkia; arvokkaita design-esineitä ja jopa suoranaisia aarteita, kuten kuuluisien taiteilijoiden signeerattuja teoksia tai tummuneita hopeakolikoita.

Kirpputoreilla voi tuntea saavuttaneensa lapsuutensa unelman, kun vihdoinkin pääsee tekemään arkeologisia löytöjä Indiana Jonesin tyyliin.

Samaan aikaan kirpputorien kasvava määrä ja helppokäyttöisyys tarjoavat liialliseen tavaraan tukehtuville nykyihmisille tehokkaan väylän tyhjentää komeroita ja kellarin kanahäkkiä. Vaikka tavaraa ei varsinaisesti menisi kaupaksi - tai myytyjen esineiden tilalle löytyisi jotain uutta - antaa myyntipöydän vuokraaminen hyvän perusteen suursiivoukselle. Oman kokemukseni mukaan vähintään yhtä paljon silkkaa roskaa ja villakoiria löytyy turhien tavararöykkiöiden takaa, kun niitä raivaa kirpparimyyntiin. Yksi kassillinen menee kirpputorille ja toinen suoraan taloyhtiön roskikseen.

Myyntipöydän vuokraaminen stressaa huomattavasti vähemmän kuin muutto, mutta tulee samalla tavoin käytyä läpi omaisuutta, ja taas tiedostaa, miten pientä osaa kaikista tavaroista on oikeasti tarvinnut kuluneen vuoden aikana.

Vaikka kirpparishoppailuun kuluisi tarpeettoman paljon rahaa, ei harrastus tule lähellekään niin kalliiksi kuin perinteinen shoppailu. Yksien epämukavien sadan euron kenkien hinnalla saa kirpparilta raahattua kotiin monta kassillista turhuuksia. Samalla tutustuu suomalaiseen design-historiaan ja oppii tuntemaan monta taakse jäänyttä hienoa yritystarinaa,

Kirpparit tarjoavat köyhille perheille ja opiskeleville hipstereille mahdollisuuden persoonalliseen tyyliin ilman suurta varallisuutta. Jopa harrastuksiinsa voi löytää täysin ehjiä välineitä murto-osalla uuden hinnasta. Ratsastuskypärät ja luistimet ovat tuikitavallisia tavaroita ainakin Espoon varakkaammilla alueilla. Hinnasta näkyy, että niitä ei myydä pois rahan takia, vaan käyttämättömistä tavaroista halutaan päästä eroon.

Tässä muutamia kirppareiden hyviä puolia. Valitettavasti pohdiskelut eivät jää tähän.


1.) Kirpputorien laaja suosio ei niinkään kerro ihmisten tietoisuuden lisääntymisestä, vaan ilmiö perustuu enemmänkin heikkoon taloustilanteeseen. Toinen taustavaikuttaja voi olla myös taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen.

Talousvertailuissa usein korostetaan sitä, että hyvin pärjäävät perheet tienaavat vain noin 4-6 kertaa sen summan jonka saavat työttömät tai yksinhuoltajat. Näissä luvuissa ei oteta huomioon sitä, että jos toiselle perheelle voi vuokran ja pakollisten menojen jälkeen jäädä käteen vain muutama sata euroa, todellisen käytettävissä olevan varallisuuden ero on moninkertainen suhteessa ilmoitettuun. Lisäksi omistusasujien menot ovat vuoralaisia pienemmät ja varallisuus kumuloituu.

Kun kuukaudesta ja vuodesta toiseen sinnittelee niukoilla resurseilla, muuttuvat kirpputorit pikemminkin välttämättömyydeksi. Niistä voi olla olla kaukana jännitys ja seikkailu, kun kovalla kiireellä täytyy löytää omalle lapselle istuvat monot, vaikka samaan aikaan käy päivätöissä ja tulot eivät kertakaikkiaan vain riitä. Itse olen siis melko etuoikeutetussa asemassa, kun edes kehtaan höpistä jostain suttuisista hopeakolikoista, joilla ei edes näinä päivinä ole kovin kummoista markkina-arvoa.

Viimeaikainen kirpputorien ja kierrätyskeskusten määrän lisääntyminen on edellyttänyt pitkään jatkunutta talouskurimusta, sillä tiedetään, että suomalainen ylpeys voi pidätellä vähätuloisia perheitä turvautumasta jopa käytettyyn autoon. Osaksi 90-luvun laman kokemusten ansiosta kirpputorien häpeällisyys on kuitenkin voitettu ja halvoista ostoksista on tullut yleisesti hyväksyttävää, jopa trendikästä. Asennemuutoksesta on hyvänä esimerkkinä televisio-ohjelma Huutokauppakeisari, jossa kerrankin ruutuun ovat päässeet tavalliset syrjäseutujen ihmiset.

Sarjan eräänlainen edeltäjä Antiikkia, antiikkia oli aivan eri tavalla hienostelevat ohjelma, jossa brassailtiin taidehistoriallisella osaamisella. Sarjoja vertailemalla näkee konkreettisesti, millä tavalla vanhan tavaran markkinat ovat rahvaanomaistuneet taantuman aikana. Sama historiallinen tietotaito löytyy taustalta, mutta nyt on kyse arkisesta työstä ja itsensä elättämisestä, eikä jostain aateliston teekutsuista.


2.) Kun tavaraa halutaan väkisin myydä pois, on uhkana laajamittainen deflaatio. Kirpputorit pakottavat antiikkikauppiaat ja muotitavaroiden suunnittelijat vaaralliseen tarjouskilpailuun, Kirppareilta voi löytää upeita design-esineitä naurettavan halvalla, koska myyjä ei tunne esineensä arvoa. Tällaisen löydön jälkeen tuntuu mahdottomalta maksaa samanlaisista tuotteista niiden oikeaa hintaa - onhan aina mahdollista tehdä vastaavia löytöjä kirpputoreilta.

Kun tyylitietoiset ja designhistoriaan perehtyneet kuluttajat siirtyvät koluamaan kirpputoreja, kadottavat uusien tavaroiden valmistajat tärkeän asiakaskuntansa. Jopa jäljelle jääneet uskollset ostajat kavahtavat 100 euron hintalappua, kun ovat juuri hetkeä aiemmin nähneet Fidan ikkunassa saman tuotteet 25 eurolla, miltei uuden veroisessa kunnossa.

Perinteiset jälleenmyyjät ovat pakotettuja joko nostamaan hintoja, eli tavoittelemaan varakkaampia asiakasryhmiä tai alentamaan hintojaan erinäisin alennuksin. Jos Marimekko tai Iittala alentavat hintojaan, seuraavat UFF, Fida ja muut kirpparit perässä - ja näin syntyy tilanne, jossa kuluttaja viivästyttää ostoksiaan, koska hän odottaa kenties saavansa saman tuotteen myöhemmin edullisempaan hintaan. Raha ei liiku ja talous ajautuu yhä syvempään ahdinkoon.

Tätä ilmiötä kutsutaan deflaatioksi. Kyse on käänteisestä inflaatiosta, jossa tavaran hinnat laskevat, mutta tästä huolimatta ostopäätöstä ei tehdä, koska on edullisempaa odottaa. Ongelmana on myös laajempi laatubräbdien arvostuksen aleneminen.

Artek, Marimekko ja Iittala olivat 2000-luvun alussa arvostettuja brändejä, joilla oli myös korkea kotimaisuusaste. Stockmann-tavaratalojen kriisissä on puhuttu paljon verkkokaupoista, mutta kallista kotimaista design-tavaraa kiertää niin paljon kirpputoreilla, että senkin täytyy jo vaikuttaa. Kaikki ovat jo saaneet mummoiltaan tai kaukaisilta tädeiltään joululahjaksi niin monta Plussa-pisteillä ostettua mariskoolia, ettei kukaan katso sellaisen omistamista osoitukseksi hyvästä mausta. Tällaiset asiat eivät voi olla vaikuttamatta brändin yleiseen arvostukseen.

Ihmisillä ei ole enää pienissä kaupunkiasunnoissaan tilaa uudelle tavaralle, kun hyllyt notkuvat kirpputorilöydöistä.


3.) Suurempien ikäluokkien omakotiasunnot ovat täynnä perintötavaroita, jotka eivät mahdu seuraavien sukupolvien pieneen kaupunkiasuntoon. Voi olla, että kirpputorien suosio olisi lisääntynyt myös ilman pitkää lamaa, sillä niin monella ihmisellä on akuutti tarve päästä eroon perintötavaroista. Jopa kuolinpesiä ostavat yrittäjät joutuvat nykyään myymään tavaroita pois kirpputoreilla, koska antiikkikaupan työntekijöiden palkkaa ja hyvällä paikalla sijaitsevan kiinteistön vuokraa ei pysty maksamaan myynnin alenevilla katteilla.

Vaikka kuolinpesän saisi ilmaiseksi ja se olisi täynnä aarteita, tavaran säilyttäminen varastoissa maksaa niin paljon, että se on parempi saada heti liikkeelle. Tämä pakottaa myös ammattilaiset polkuhintoihin ja kiihdyttää entisestään deflaatiota.

Voisi tietyllä haikeudella todeta, että tätä menoa hienoa ja kaikkien ihailemaa retrotavaraa on pian liikkeellä niin paljon, ettei kukaan välitä koskeakaan siihen. Jokaisella on jo keittiökaapit pullollaan erilaisia Muumi-mukeja, mutta kun kaappeihin pitäisi saada mahtumaan myös lautasia, jauhoja ja säilykkeitä. Taisi olla virhe ostaa huoltoasemalta taas kolme uutta muumimukia, vaikka ne yhdessä maksoivatkin vain kymmenen euroa.

Helsingin seudulla on jo näkynyt, kuinka antiikkikaupat yksi toisensa jälkeen sulkevat ovensa. Kenelläkään ei juuri nyt ole varaa sijoittaa tilaa vievään tavaraan, varsinkin kun taiteen ja antiikin arvo on selkeässä laskussa.

Mummolta tuli perinnöksi niin hieno kaappikello, ettei sitä kehtaa viedä kaatopaikallekaan, mutta ei sille oikein olisi tilaa kotonakaan. Kyselin läheiseltä antiikkauppiaalta, mutta hänellä kuulemme on jo varastossaan seitsemän samanlaista. Soitin museoon, eivätkä ne huoli. Kierrätyskeskus ottaisi kaapin vastaan, mutta kuljetuksesta pitäisi maksaa 15 euroa.

Viisi vuotta sitten samanlainen kaappikello maksoi antiikkikaupassa 1500 euroa. Siksi minä sen kaapin suostuin ottamaan, kun perintöä jaettiin. En ajatellut, että samaan aikaan alkaisi lama ja tuhannet samanlaiset mummot kuolisivat ympäri maata jättäen jälkeensä tuhat samanlaista kaappikelloa.

Kaikkien niiden mummojen lapset asuvat kaupungeissa. Heillä ei ole edes farmariautoa, jolla kaapin voisi kuljettaa kesämökille.

Mitä helvettiä me oikein tehdään tällä tavaralla? Lohduttako nyt yhtään se, että maksoin vain 50 senttiä hopeakolikosta, jonka arvo on oikeasti 5 euroa?!

Suomen kielessä on sittenkin feminiini ja maskuliini!

Monet kotimaiset design-tuotemerkit kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella.

tai:

tai:

Erityisen säännönmukaisesti tietyn aikakauden kotimaiset tuotemerkit esiintyvät tässä muodossa. En tiedä onko kyse suorastaan jostain design-tuotteita koskevasta yleisestä periaatteesta. Ainakaan en muista kuulleeni Kielitoimiston esittämistä moitteista.

Jopa fontit ja värit ovat yllättävän yhdenmukaisia.

Mustaa valkoisella + pienet alkukirjaimet = suomalaista muotoilua.

Kaava pätee lähinnä design-tuotteisiin, sillä esimerkiksi päivittäisruokaa valmistavien firmojen logoissa kieliasu on normaali: Atria, Saarioinen, Paulig... Käytyäni läpi suuren joukon logoja huomasin, että on myös toinen, vähintään yhtä yleinen brändi-kaava, jossa hyödynnetään suuria pökkelömäisiä kirjaimia:

Yleinen käsitys on, ettei kielessämme eroteta sukua, esim. he/she (pronomini) tai en/ett (substantiivit), kuten tehdään useimmissa eurooppalaisissa kielissä. Eräillä elämänalueilla on kuitenkin nähtävissä muodollinen jaottelu miehisempään ja naisellisempaan kieliasuun.


Feminiini ilmaistaan kirjoittamalla tuotemerkin kaikki kirjaimet pienellä: "marimekko". "aarikka", "iittala"... Tällöin on tyypillisesti kyse vaatteista tai koriste-esineistä. Vaihtoehtoinen tapa on kirjoittaa koko sana isoilla kirjaimilla. Tällöin on kyse miehisemmästä tuoteryhmästä, ja jämerä kieliasu viestii maskuliinisuutta:

Kuinka ollakaan näiden mainitun kolmen tuotemerkin poikamaisuutta (ja kotimaisuutta) korostaa lisäksi sininen väri, tarkemmin sanottuna häikäilemätön sinivalkoisuus. Ihmettelen, etten ole aikaisemmin pannut merkille koko asiaa.

Sinivalkoisella ja capseilla kirjoitetaan myös:

Sekä:

Säälimätöntä johdonmukaisuutta. Turvallisen ja isänmaallisen maskuliinisuuden kaava on pöyristyttävän yksinkertainen: A) isot kirjaimet, B) sininen + valkoinen.

Myös Sokos esiintyy sinivalkoisena, mutta kirjaimet ovat hoikemmat, ja jotenkin varpaillaan kuin huippumallit korkeissa koroissa:

Poikkeukset tietenkin vain vahvistavat sääntöä. NOKIA saatetaan kirjoittaa toisin, kun kyse on Lumiasta. Onko Lumia siis tuoteperheen naisellisempi tai neutraalimpi jäsen, kun se koreilee kirkkaissa väreissä (ja kuuleman mukaan sana tarkoittaa italiassa prostituoitua).

Laajentaakseni tuotemerkkien perhettä kävin läpi listoja tunnetuimmista ja luotetuimmista yrityksistä, mutta yllätyksekseni yllätyksiä ei juuri löytynyt, ainakin mitä tulee kotimaisiin merkkeihin. Suomi on sinivalkoisen tuotteistamisen maa, jonka mytologiassa ja markkinakielessä elävät vahvana maskuliini ja feminiini.

Koriste on rikos kohtalainen, suosio sitä suurempi

 

Kyllä tämä diletantin ja ensyklopedistin elämä vaan joskus on niin mahtavaa. Olen viime aikoina lukenut monia kirjoja suomalaisen muotoilun historiasta. Muihin taidemuotoihin tutustuminen tarjoaa tuoreita näkökulmia myös kirjallisuuteen.

Perjantaina lainasin kirjastosta kirjan Keräilijän aarteet; Kupittaan savi (2011, toim. Salakari ja Kalha). Siinä ei ole kovinkaan paljon tekstiä, kyse on enemmänkin kuvakirjasta, mutta vähäkin teksti tarjosi useita oivalluksia.

Funktionalismi ei ole minulle taidesuuntauksena mitenkään uusi asia. Olen lukenut paljon Art Decosta ja käynyt kaksikin kertaa Berliinin Bauhaus-museossa. Silti muotoilijoiden ja kuvanveistäjien ihanteet, ja joskus jo tietyt sanavalinnatkin, saattavat laajentua koko ihmiselämän kommentaareiksi tai saada merkitystä jossain aivan muussa asiayhteydessä.

Olen myös runouden kohdalla joskus pohtinut tyylillisten reliikkien merkitystä. Muotokieleen jää vuosikymmeniksi piirteitä, joiden alkuperäinen merkitys on unohtunut tai vähintään hämärtynyt. Ehkä voisi puhua myös edellisten kehitysvaiheiden jäänteistä, johon on verrattavissa ihmisen häntäluu. Tällaisia jäänteitä runoudessa on esimerkiksi käännetty sanajärjestys, joka periytyy sellaisilta ajoilta, jolloin saksa oli tärkeä kulttuurikieli Suomessa. Sanajärjestystä muuttamalla myös saatiin useampia sanoja sovitettua lauseen loppuun, kun haluttiin rakentaa riimejä.

Nykyäänkin monet harrastelijat käyttävät arjesta poikkeavaa (usein varsin sekalaista) sanajärjestystä lisätäkseen vaikutelmaa runollisuudesta, vaikka he tuskin tuntevat koko käännetyn sanajärjestyksen käsitettä. Heille on vain kehittynyt sellainen intuitio klassista runoutta lukemalla.

Myös muotoilussa aiemmin välttämätön elementti saattaa säilyä koristeena, koska ihmiset ovat tottuneet mieltämään sen osaksi esinettä.

Funktionalismin edistyksellinen aate saneli, että koristeen tuli juontua valmistustavasta, eikä sitä näin ollen tullut lisätä esineen pintaan. (s.17)

Mieleeni palasivat mummoni puheet siitä, kuinka köyhät tytöt joskus maalasivat sukkahousujen sauman jalkaansa kulmakynällä, koska heillä ei ollut varaa ehjiin sukkiin, mutta tansseissa sellainen vaikutelma piti antaa pojille. Valmistustavasta juontuva ylimääräinen elementti, sauma, ehkä sukkien valmistajille jossain vaiheessa jopa välttämätön paha, oli muuttunut ihmisten mielissä koristeeksi.

Vastaavia esimerkkejä löytyy kaikilta taiteen ja tuotannon aloilta. Ruisleivässä esimerkiksi on yhä reikä, vaikka leipiä ei nää ripusteta pirtin kattoon suojaan rotilta ja rusakoilta. Qwerty-näppäimistö on jäänne mekaanisista kirjoituskoneista, joiden koneiston ei haluttu jumiutuvan liian nopealla näpyttelyllä - yleisimmät kirjaimet on siis tahallaan sijoitettu siten, että työ hidastuu. Myös Fender Stratocasterin pyöreä muoto on eräänlainen design-jäänne, koska sähkökitarassa ei tarvita pyöreää kaikukoppaa. (Näitä esimerkkejä täytyy löytää lisää!)

Tällaisia valheellisia koristeluja ja turhien perinteiden vaalimista funktionalismi paheksui. Kupittaalla saviesineiden harmaa tai punertava pinta haluttiin kuitenkin maalata piiloon, jotta ne pärjäisivät kilpailussa Arabian posliinia vastaan.

Koristellut esineet tekivät kauppansa. Niin ne ovat aina tehneet ja tekevät vastakin: tunnemme vetoa koristetta kohtaan, koska se on elävän ihmisen merkki elottomassa esineessä, hengen ripaus materiassa. Samalla se on helppolukuinen viesti "Taiteen" läsnäolosta.

Katkelma herättää minussa monia ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta arvostan funktionalismin rehellisyyttä, mutta sille vastakkainen näkemys on myöskin sympaattinen ja hyvin muotoiltu.

Pehmeäkantinen runokirja on funktionaalisempi, koska sitä on helpompi kuljettaa mukana. Toisaalta kovat kannet ovat "helppolukuinen viesti" laadusta ja rahallisesta satsauksesta. Kovakantisuus on lyriikan perinteistä bling-blingiä.

Kupittaan saven toimintaa esittelevässä kirjassa ajatuksia herätti myös puhe arvotaiteen ja käyttötaiteen eroista. Kupittaan savi edusti pitkään keskiluokkaa ja työväestöä, tuoden markkinoille Arabian posliinia ja Riihimäen tai Nuutajärven lasiesineitä edullisempia kulutustavaroita, jotka oli valmistettu paikallisesta savesta ja viimeistelty maalaamalla käsin:

"Kupittaan suhde "hyvän maun" ihanteisiin oli horisontaalinen: tehdas ei asettunut kuluttajan yläpuolelle sanelemaan kauneuden ehtoja, vaan toteutti ostavan yleisön toiveita taloudellisten realiteettien puitteissa." (s.17)

Katkelmasta tulee väistämättä mieleen viimeisimman Tulen & savun pohdinnat runouden elitismistä, ja Helsinki Poetry connection -yhteisön poikkeava asema runokentällä sekä ehkä asennemaailmakin. HPC jos jokin edustaa horisontaalista ihannetta: kaikilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet päästä ääneen. Yleisö saa itse päättää kenestä tykkää eniten. Taiteellista arvoa mitataan monipuolisuuden ja yhteisten hartioiden leveyden mukaan, eikä mietitä sitä kuinka korkealle pilviin omaa kaulaa on onnistuttu kurkottamaan neron olkapäiltä.

Kirja pyrkii puolustamaan käyttötaiteen asemaa. Se puhuu todellisista käyttöesineistä, mutta taustalle oletettu asennemaailmojen erottelu sopii varsin hyvin käyttörunouteen ja muuhun kansaa miellyttävään kulttuuriin. Kupittaan saven esineissä on jotain samaa kuin Viivi & Wagner -sarjakuvissa, Iittalan Muumi-mukeissa, Kaj Stenvallin ankkatauluissa ja miksei myös Heli Laaksosen runoudessa. Kansa tykkää, ja mitä pahaa siinä on?

Eräs elitismin laji on suupielien mutristelu. Sitä tapahtuu varsinkin silloin, kun jostakin vain kohtalaisen hyvästä tulee suositumpaa kuin vastaavasta erinomaisesta. Kohtalaisn hyvä näyttäytyy tällöin kammottavana roskana. Se ei herättäisi inhoreaktiota, ellei se olisi suosittua. Jos kriitikot eivät tietäisi mitään kansansuosiosta, he toteaisivat "ihan jees".

Heli Laaksonen ja Kaj Stenval ovat melkein millä tahansa mittarilla mitattuna vähintään jees, mutta he muuttuvat kammotukseksi, kun myyntiluvut paljastetaan. Sen jälkeen heistä ei enää voi tykätä, koska se olisi rahvaanomaista. Tällaiseen asenteeseen kykenee köyhempikin. Nipottaminen ja mutruilu ovat edukkaita elitismin muotoja.

Joku voi sanoa, että kaiken halutun halveksisessa on kyse kateudesta, jonkun mielestä pikemminkin oikeudenmukaisuudesta: yhdelle ei saa antaa kaikkea, eikä ainakaan liian helpolla. Kolmas voi perustella näkemystään sillä, että suurin yhteinen nimittäjä viestii periaatteiden puuttumisesta. Neljännelle suosio on ansa, joka vaikeuttaa myöhempää tyylillistä kehitystä. Viides murehtii sitä, että kansa ei joudu opettelemaan laadun tunnusmerkkejä, jos sille on heti tarjolla sellaista, mikä vetoaa suoraan vaistoihin. Kuudes inhoaa huomion kumuloitumista: kun kyllin moni on kiinnostunut, täytyy muidenkin olla kiinnostuneita, jotta eivät eivät näyttäisi hölmöiltä - ja siksi suosio koostuu tietyn yleisörajan ylityttyä pelkistä peesailijoista.

Kupittaan savesta tai Riihimäen lasin käyttöesineistä saa onneksi tykätä nyt kun suurin osa kansasta ei ole sellaisista kuullutkaan. Miksi olisikaan? Onhan meillä niitä Muumi-mukeja, joita on paljon luonnollisempaa himoita.

Antiikin arvo

Rationaalinen taloustiede, osa 1.

Voiko taloutta missään määrin kutsua rationaaliseksi? Perustuuko se lähinnä mielikuviin ja kusettamiseen? Mitä on kasvu, tarvitsemmeko sitä?

Rationaalinen taloustiede ei väitä edustavansa "rationaalista käsitystä taloudesta", eikä se väitä pystyvänsä ennustamaan tai ohjailemaan taloutta sen paremmin kuin muutkaan tieteellisiksi itseään nimittävät ekonomistiset ideologiat. Rationaalinen taloustiede ainoastaan kysyy, missä kohdin talous on maksimaalisen irrationaalista.

Rationaalisen taloustieteen guru, Nobelin-palkinnon ehdokkaaksikin nimetty filosofi Rene Angelus sai medialta osakseen lyhyen kiinnostuksen joskus 70-luvulla. Sitten hän kuoli auto-onnettomuudessa - täytettyään vasta 41 vuotta. Ranskassa hänet tuntee ehkä yksi sadasta, Suomessa ei kukaan.

Angeluksen pääpointti oli yksinkertainen: määritellään tietyt olosuhteet ja tekniset kriteerit, joiden yleensä odotetaan vaikuttavan tuotannon tai tuotteiden saatavuuteen ja hintaan - ja sitten tutkitaan missä määrin todellisuus poikkeaa teoriasta.

Esimerkiksi voimme asettaa harvinaisille maametalleille teoreettisen hinnan harvinaisuuden, louhittavuuden, jalostettavuuden ja teknisen hyödyn mukaan - ja sitten laskea mitä niiden kuuluisi maksaa. Jos hinnat todellisuudessa ovat toiset, se saattaa johtua poliittisista päätöksistä tai mielikuvista. Esimerkiksi kulta on kolme kertaa yleisempi metalli kuin osmium, mutta siitä huolimatta se on kolme kertaa kalliimpaa.

Kysyntä perustuu odotuksiin ja mielipiteisiin. Suomessa metsät ovat täynnä sieniä, mutta suurin osa kansalaisista ei tunnista niitä, eikä osaa niitä arvostaa. Rationaalinen taloustiede pyrkii paljastamaan mahdolliset kuplat markkinoilla sekä kertomaan, mitkä ovat kunkin yhteiskunnan hyödyntämättömät resurssit.

Rene Angelus voisi juuri nyt olla Suomessakin varteenotettava ajattelija, sillä vuonna 1971 hän ennusti Suomen Kuvalehden artikkelissa, että tulevaisuudessa Pohjoismaihin tuodaan halpatyövoimaa poimimaan metsistä sieniä ja marjoja - koska hyödyntämättömät resurssit on tapana hyödyntää, sikäli kuin rajat aukeavat ja muiden kulttuurien kansalaiset voivat osallistua markkinoihin omine asenteineen ja arvoineen.

Opin tuntemaan Rene Angeluksen, koska löysin kesämökiltä vanhan Kuvalehden ja selailin sitä. Joskus vanha ja arvoton lehti voi olla jonkin arvoinen.


Antiikin arvostuksesta

Sovellan seuraavaksi rationaalisen taloustieteen perusteita antiikkiin ja kirpparitavaroihin. Yritän siis määritellä, mitkä ovat vanhojen tavaroiden arvonmuodostuksen reunaehdot.

Ensimmäiseksi antiikista tulee mieleen eräs väärä mielikuva. Meillä on tapana - ja itsekin toisinaan tähän sorrun - ajatella, että ennen tehtiin kaikki kestävämmäksi. Illuusio syntyy siitä, että nyt markkinoilla olevat vanhat huonekalut ja kodinkoneet edustavat oman aikansa laatua ja kestotavaraa. Halvat romut ovat aikoja sitten hajonneet ja ne on kärrätty kaatopaikalle. Peltikanisterit ovat ruostuneet puhki, mutta jäljellä on vaarin sinkkiämpäri.

Voi olla että ennen monet esineet todellakin suunniteltiin kestävämmiksi, mutta samaan aikaan teollisuudella ei ollut käytössään yhtä laadukkaita materiaaleja. Ne kattilat ja työkalut, jotka nyt valmistetaan teräksestä ja titaanista, saattavat kestää paljon pidempäänkin.

Illuusio on itse asiassa paljon laajempi: saatamme sortua ajattelemaan, että antiikin Roomassa kaikki rakennukset tehtiin kivestä, vaikka todellisuudessa kyse oli puisesta hökkelikylästä, joka moneen kertaan paloi ja kasattiin uudelleen. Turistien kohtaama marmorinen historia edustaa Roomasta vain valaanluista luurankoa.

Taloudellisen rationaalisuuden näkökulmasta on kuitenkin suuri ongelma, että suunnittelemme tavarat kestämään vain muutamia vuosia. Pahimmassa tapauksessa elektroniikka ajastetaan hajoamaan tiettynä hetkenä. Printterin sisällä on piiri, joka käynnistää itsetuhon tai yksi ratas valmistetaan heikompilaatuisesta muovista, joka hapertuu kolmessa vuodessa, ja koko laite lakkaa toimimasta. Tietenkin kyseinen ratas on sellaisessa paikassa, että se on mahdotonta vaihtaa.

Toinen näkökulma on olemassa, mutta en ole nähnyt artikkelia, jossa sitä verrattaisiin ja punnittaisiin: se sanoo, että hajoaminen on hyvä, koska se työllistää ihmisiä ja pakottaa jatkuvaan tuotekehittelyyn.

En tiedä kumpi näkökulma on järkevämpi. Tiedän vain, että haluaisin elää sellaisessa yhteiskunnassa, joka pitää kansalaistensa puolta ja paljastaa tahallisen tuotesabotaasin. Suomelle ei ole mitään etua siitä, että tänne tuodaan Kiinasta tarkoituksella hajoavia kodinkoneita. Ei se Suomalaisia työllistä. Se vain pahentaa vaihtosuhdetta, kun koko ajan täytyy olla tilaamassa uutta kahvinkeitintä ja uutta printteriä.

Jos minä saisin päättää, määräisin perustettavaksi tullin tuoteyksikön, joka testaisi yleisimpien laitteiden kestävyyttä ja lätkäsisi niihin haittaveron ja tarran:

VAROITUS:
SUUNNITELTU HAJOAMAAN KAHDESSA VUODESSA

Jokainen tällaiseen tutkimusyksikköön suunnattu euro maksaisi itsensä itsensä kymmenkertaisesti takaisin, kun huonojen tuontitavaroiden hinta kohoaisi ja kotimaiset tuotteet saisivat kilpailuedun - sikäli kuin nekään olisi suunniteltu kestämään. Silti minä ennemmin soisin senkin, että Kiinasta tai Saksasta tuodaan kestotavaraa kuin hajoavaa krääsää. Pitkällä tähtäimellä se vahvistaisi kansantaloutta.

Toinen vaihtoehto olisi se, että kaikilla kojeilla pitäisi olla vähintään viiden vuoden takuu. Sillä tavoin koko markkinat puhdistettaisiin hyödyttömästä krääsästä.


Missä mittakaavassa antiikkia voi harrastaa?

Antiikin kiinnostavuus vaihtelee. Viime vuosina Antiikkia, antiikkia ja muutkin huutokauppa-sarjat ovat lisänneet kirpputorien suosiota ja määrää. Monilla keskisuurilla paikkakunnilla on nykyään 7-8 kirpparia, kun niitä vielä 5 vuotta sitten oli vain kaksi tai kolme. Helsingissäkin kirpputoreja ja second-hand kauppoja on miltei sata.

Lähde:
Kirpputorihaku.com - Helsinki

Kirpputorien lisääntymiseen vaikuttaa sekin, että elämme jo viidettä vuotta taantumassa. Ihmiset haluavat päästä eroon turhasta tavarasta ja ehkä hieman tehdä rahaakin. Suurissa kaupungeissa neliöt maksavat ja asunnot ovat pieniä. Ei ole varaa hukkaneliöille.

Antiikin harrastaminen on nyt helppoa, koska tarjontaa on paljon. Suuri tarjonta ja pieni kysyntä painaa hinnat alas. Tyypillisimmät käytetyt vaatteet ja astiat maksavat vai euron tai pari. Se on vähän jopa lapsityövoimalla tuotettuihin trendivaatteisiin.

Samaan aikaan retro on tullut vahvaksi haastajaksi nykymuodille. En tiedä kumpi on syy ja kumpi on seuraus: hipsterit ja kirpparivaatteisiin pukeutuvat hipit ja punkkarit ilmestyivät jo paljon ennen lamaa. Ihmisillä ei ole ollut tarvetta pukeutua tyylikkään halvasti, mutta nykyään on sentään täysin sallittua pukeutua halvalla ja samaan aikaan tyylikkäästi.

Linkki:
Retro-hipstereiden Raamattu

Antiikki on kulttuurielitistille ja hipsterille turvallinen harrastus, sillä siitä ei voi koskaan tulla laajamittaista. Vanhat tavarat ovat rajallinen resurssi. Niitä ei enää valmisteta. Jos tietyn aikakauden tyyli tunnetaan suosituksi, tavarat tuodaan myyntiin, myyntipöydät tyhjentyvät ja hinnat nousevat.

Ehjiä 70-luvun kuteita näyttäisi olevan paljon, mutta niitä ei kumminkaan riittäisi jokaiselle. Laadukas tavara suojelee itseään rohmuamiselta ja polkumyynniltä.

Monilla ei myöskään ole aikaa kierrellä tuntikausia kirppiksillä ja toivoa, että jotain kivaa osuu kohdalle. Kivan täytyy olla myös ehjä ja sopivan kokoinen. Tarjolla on harvoin useita eri kokoja, mutta toisaalta, jos löytää itsensä kokoisen kauppiaan, miltei kaikki saman pöydän vaatteet ovat sopivia.


Antiikki ja talous

Voisi olettaa, että kestävät antiikkitavarat olisivat turvallinen sijoituskohde, joka vähintään säilyttää arvonsa. Todellisuudessa myös antiikin hinnat ovat alisteisia muodille. Buumit eivät kohdistu kaikkeen vanhaan, ainoastaan tietyn tyylin ja aikakauden tavaraan. Hinnat seilaavat ylös ja alas. Paljon voi aina pyytää, mutta halvallakaan ei ehkä löydy ostajaa.

Jos missasit villityksen, etkä myynyt vanhoja monojasi sille oudolle hipsterille, joka käytti salomoneja kesäkenkinään, voi olla että seuraavan kerran niillä on mitään arvoa vasta 40 vuoden kuluttua. Siinä välissä ne ovat vain tympeää rojua, joka ei kelpaa kenellekään.

Antiikkia voi uhata myös se, että joku tuottaa uutta ja vastaavaa, laadukasta tavaraa. Tällä hetkellä Suomessa valmistetaan kyllä muumimukeja, mutta lähes kaikki arvokas taidelasi on peräisin Riihimäen suljetuilta tehtailta Kumelalta ja Riihimäen lasilta. Myös Nuutajärven lasitehdas ollaan sulkemassa.

Kotimaisen retrolasin tilanne on siis melko hyvä: sitä ei juuri nyt valmisteta lisää ja jäljellä ovat yksilöt saavat tasaista tahtia kolhuja kirpputoreilla. Ehjän lasitavaran hinta tuskin romahtaa ihan pian - varsinkin kun tietoisuus Riihimäen lasin historiallisesta merkittävyydestä on vasta kasvussa. Harva edes tietää, että 1950-1970-luvuilla Suomi oli muotoilussa maailman kärkeä. Kotimainen desinglasi on kansainvälisesti tunnettua ja näyttää kiihottavalta miltei kenen tahansa hipsterin silmissä.

Nyt. On eri asia mitä tapahtuu, jos taloustilanne jatkuu huonona ja kaikki myyvät, eikä kukaan osta. Voihan sitä pyytää aurinkopullosta 300 euroa, mutta kuka sellaisen hinnan maksaa? Nehän ovat sitä paitsi rumia, ehkä rumin esine, jonka Helena Tynell suunnitteli. Aurinkopullojen hintakehitys perustuu siihen, että joskus 2000-luvun alussa Hesari kirjoitti näkyvästi niiden keräilijöistä ja sitten muutkin kirpparikävijät tiesivät, että ne ovat arvokkaita. Harvempi enää kauppaa niitä parilla eurolla.

On todennäköistä, että kotimaisen lasin arvostus jatkuu, koska tuotteet ovat teknisesti laadukkaita. Tietoisuus historiasta ja keräilijöiden määrä tulee kuitenkin vaihtelemaan - samoin vaihtelee se, miten paljon lasia on kulloinkin tarjolla. Hyvinä aikoina kokoelmat vain unohtuvat vitriineihin ja ne palaavat ehkä myyntiin vasta kuolinpesien kautta.


Esineiden omistamisesta

Monella ihmisellä on jostain syystä negatiivinen asenne kaikkeen käytettyyn tavaraan. Se ei ole omaa. Se on kuulunut jollekin toiselle.

Jonkun toisen vaatteisiin pukeutuminen voi tuntua ajatuksena jopa iljettävältä. Itse en esimerkiksi tykkää ostaa käytettyjä kenkiä. Ne ovat esineinä niin hikisiä ja olleet kosketuksissa maahan: niillä on tallottu koirankakkaa ja ties mitä. Ne ovat myös muotoutuneet jonkun toisen jalkoihin ja askeleisiin. Sama pätee hattuihin. Ne ovat muotoutuneet toisen päähän ja ajatuksiin - ja saattavat olla hiellä ja hilseellä kyllästettyjä.

Takki on paljon helpompi pukine, koska sen alla käytetään muita vaatteita. Se ei ole ollut ihon kanssa kosketuksissa.

Sitä en kyllä ymmärrä, mikä vimma ihmisillä on uusiin autoihin. Uuden auton ostaminen on taloudellinen itsemurha. Sen markkinahinta alenee heti ensimmäisenä vuotena 30 prosenttia. Paljon järkevämpää olisi ostaa vähän käytetty auto, jonka hinta on jo sopivasti alentunut. Miksi maksaa turhasta?

Auto on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkä väline. Se on keskeinen 1900-luvun symboli, joka kertoo itsenäisyydestä ja vauraudesta. Se on pyhä asia.

Voi olla että 2000-luvulla asenteet muuttuvat. Auto lakkaa olemasta symboli ja muuttuu itsestäänselvyydeksi. Eihän itsestäänselvyydestä enää jaksa maksaa turhia. Olenkin vaistoavani, että yhä useammat ostavat auton käytettynä. Siihen ei liity samanlaista häpeää kuin vielä 90-luvulla.

Lisäksi talous on se mikä se on. Joskus pitää tinkiä vaikka vähän pyhemmästäkin asiasta.