Gonzotiede ja pyramidit

Minun täytyisi tänään täyttää passihakemus, joten tunsin suurta paloa kirjoittaa pikkujättiläiseen ihan muista aiheista. Koronakriisin aikana olisi sietänyt kirjoittaa tänne laajaltikin, mutta keväällä monet aiheet tuntuivat liian tärkeiltä, etten saanut aikaiseksi. Nyt kun passihakemus on tärkeä ja kiireellinen, onnistun pakenemaan sitä mahdollisimman epäoleelliseen puuhailuun.

Vaikka ylläpidän tätä blogia laiskasti, tuntuu Gonzotiede vuosi vuodelta vain merkityksellisemmältä puuhalta, ja toivon mukaan saisin joskus nytkäytettyä eteen päin 600-sivuisen esseeteokseni, jota piilottelen pöytälaatikossani (tai edes koottua yhteen Pikkujättiläisen parhaita kirjoituksia vuosien varrelta). En ole tuplatohtori, eikä minulla ei ole poliittista agendaa, joten on vaikea kuvitella, että ketään kiinnostaisivat yksityiset johtopäätelmäni filosofiasta, ihmisluonnosta tai tieteentekemisen inhimillisistä haasteista. Etenkin kun osaisin tuskin suolta sellaista hölynpölyä, että se tuottaisi uutiskynnyksen ylittävää vastareaoktiota.

Gonzotiede tulee aina vain aiheellisemmaksi, kun tuplatohtorit ja muut itseäni paljon arvovaltaisemmat tiedeihmiset päätyvät tekemään hassunhauskoja juttuja, niin kuin Ruotsin koronakeväässä, jossa asiantuntijaelinten korkeimpien auktoriteettien mielipiteet ja empiiriset faktat eivät juurikaan ole toisiaan kohdanneet. Nimitän lahdentakaista syvää tragediaa hassunhauskaksi asiaksi, sillä hassunhauskat asiat ovat usein preludia suurimmille tragedioille ja syvimmälle mielipuolisuudelle. Matkustajien hassunhauskoista hatuista ja eleistä voi esimerkiksi päätellä, että valtamerilaiva on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että se pian törmää jäävuoreen ja uppoaa valtameren pohjaan.

Samalla tavoin on täysin loogista, että koronavirus puhkesi rajuimmaksi epidemiaksi juuri Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, koska kummassakin tapauksessa on kysymys maailman parhaasta valtiosta. Ruotsi on maailman turvallisin valtio, joten kansalaisten ei tarvinnut tehdä mitään, asiathan kyllä hoituisivat. Ja niin ei mitään tehty, ja siksi eivät asiat hoituneet. Jos occamin partaveistä hyödyntäen poistamme kaikki monimutkaisemmat teoriat, on helppo nähdä kaava, missä varmuus omasta onnistumisesta johtaa täydellisimpään epäonnistumiseen. (Suomessa onneksi ei kukaan ota vakavasti väitteitä, joiden mukaan on kyse maailman onnellisimmasta kansasta. Jos koskaan tulee päivä, jolloin tämä asia tunnustetaan kollektiivisesti todeksi, me olemme todella syvissä ongelmissa.)

Gonzotieteilijän asenteen on oltava sopivan kevyt ja ihmiselämästä irrallinen, muutoinhan ei hassunhauskoja asioita kestäisi kohdata ollenkaan.

Oman aikamme tiede on alkanut silmissäni näyttäytyä hassunhauskojen asioiden kerholta, mutta todellisiin epäkohtiin ei siinäkään tapauksessa kannata kohdistaa huomiotaan. Muutoin mielenterveydelle käy samoin kuin henkilökohtaiselle taloudelle, josta en ole jaksanut piitata, koska en kertakaikkiaan osaa, ja täydellisen epäonnistumisen jälkeen ei muuta enää voi paitsi lakata piittaamasta.

Niinpä ajattelin pitkän hautomisen jälkeen puhua pyramideista. Pyramidit ovat siitä mukava aihe, ettei niistä voi keskustella vakavasti. Jos akateemikkojen seurassa lausuu sanan "pyramidi", syttyy useimpien kuulijan päähän ensimmäiseksi kuva, missä pääosaa esittävät lentävät lautaset. Sen jälkeen on turha haaveille kuulijoista, saati sitten apurahoista, vaikka olisi aikeissa keskustella lomamatkastaan Kairoon.

Jos taas yhteiskuntatieteilijoiden tai politiikan harrastajien seurassa puhuu pyramideista, on luultavammin ensimmäinen mielikuva hieman erilainen. Edelleenkään eivät pääosaa esitä muinaiset egyptiläiset, vaan illuminati ja yhdysvaltain perustajien yhteyden vapaamuurareihin.

Jos tahtoo pärjätä taiteiden kentillä, on tiedostettava ihmisten assosiaatiot ja hyödynnettävä näitä yhteyksiä niin, että oikeat symbolit yhdistyvät oikeisiin tunteisiin ja värittävät elämänkokemuksia samalla tavoin kuin Howard Shoren musiikki on muuttanut vellovat taistelukohtaukset merellisen eeppiseksi Sormusten herra -trilogiassa. Jos menee liian pitkälle assosiaatioissa, sairastuu paranoidiin skitsofreniaan, tai masentuu sen tähden, että taiteesta tulee liian kansaanmenevää ja voimallista, eikä sillä enää pysty miellyttämään eliittejä, jotka arvostavat distinktiivistä hienovaraisuutta ja heikompaa puhuttelevuutta.

Sanat eivät suinkaan ole viattomia, vaan ne on ladattu täyteen merkityksiä. Siksi ilahduin suuresti, kun satuin törmäämään Oulun yliopiston tutkimusryhmään, joka täysin avoimesti ilmoitti uuden rakennusmateriaalinsa saaneen innoitusta muistaisilta pyramidien rakentajilta:

"Geopolymeeritekniikka on ollut olemassa jo pitkään; jotkut uskovat, että jopa Egyptin pyramidit olisikin valmistettu valamalla geopolymeeristä. Nimityksen keksi ranskalainen tutkija 1970-luvulla."

OULUN YLIOPISTO: Geopolymeerit muuttavat maailmaa

Jos jakaisin vuosittaista gonzotieteellistä palkintoa rohkeimmasta tieteellisestä teosta, olisi palkinto ansaitusti myönnetty Oulun yliopiston kuitu- ja partikkelitekniikan tutkimusyksikölle, jossa kaikkia apurahatahoja ja kasvojenmenetyksen vaaraa uhmaten on uskallettu mainita pyramidit.

Kyseisessä hankkeessa ei ole mitään pseudotieteellistä, mutta jo pelkkä vihjaus muinaisten rakentajien salaisuuksiin on merkki sydäntä lämmittävästä ennakkoluulottomuudesta ja ihanan terveestä itsevarmuudesta, jota en voi muuta kuin rakastaa.

Geopolymerit voivat hyvinkin olla tervetullut lisä materiaalitieteen valikoimiin, ja on hyvinkin todennäköistä, että vastaavia geopolymerejä todella käytettiin muinaisina aikoina, olihan esimerkiksi roomalaisilla myös sementtiä, jota he sekoittivat tulivuoren tuhkasta, ja se vetää kestävyydessä vertoja modernille portlandin sementille. Pyramideista vain ei parane puhua, ja jos ihmettelet miksi liioittelen, koeta jakaa Facebookiin yksikin pyramidien arkeologisiin mysteereihin liittyvä juttu. Huomaat että pala nousee kurkkuun, ja ennemmin tekisit jotakin ihan muuta kuin kertaliipaisulla tuhoaisit kaiken uskottavuutesi ystäviesi silmissä.

Jos vuotuisen gonzo-palkinnon avulla olisi mahdollisuus jollakin tavoin lieventää tieteenkentän tabuja ja armotonta teologisen ahdasmielisyyden valtaa, se olisi unelmieni täyttymys.

Runoilijana en voi kuin ihmetellä sitä tiedostamattomien sääntöjen ja pelkojen verkostoa, jossa tieteentekijät toimivat, luisuen asteittain kohti yhä huonompia (tai pinnallisempia) tuloksia useilla aloilla. On vaikea kerryttää kansakunnan kokonaissivistystä, tai kannustaa itseään parempiin suorituksiin tutkijana, jos empiiriset tulokset eivät saa mitään näkyvyyttä mediassa, eikä kovalla osaamisella ole konsulttikielen veroista merkitystä apurahoista taisteltaessa. Myös mittarit on pyritty laatimaan yliopistojen ja kaupunkien statusta silmälläpitäen, imago edellä, jolloin lopulta vain diskurssilla ja habituksella on merkitystä. Tämä sosiaalisen tanssin dynamiikka on edelleen monille näkymätön, ja he suhtautuvat siitä puhumiseen kuin mystiikkaan. Gonzotieteen ja tieteen keskinäinen asetelma onkin hyvin samanlainen kuin keskiajan mystiikalla ja keskiajan teologialla. On vapaan ja ulkopuolisen puheen kenttä, joka on vapautensa tähden täysin käsittämätöntä lähes kaikille, sekä ääneenlausumattomien sääntöjen ahdasmielinen rakenne, jossa taas säännöt ovat osanottajille niin tuttuja, ettei niitä tarvitse ääneen lausua.

Tieteen kriisi 2000-luvulla koostuu osaltaan myös siitä, ettei filosofialla ja humanismilla ole enää mitään merkitystä verrattuna talouteen, lääketieteeseen ja teknologiaan, jotka keräävät kaiken yksityisen rahoituksen. Niinpä tieteentekijöiden enemmistön tieteellinen itsekriittisyys jää täysin olemattomaksi, ja heidän hybriksensä mahdollistaa sen, että ihmisluonto saa täyden vallan. Kun kollektiivit uskovat olevansa inhimillisyyden yläpuolella, mutta eivät tunnista teatterin lisääntyvää valtaa, nousee oppimisen sekä tutkimuksen sijaan ainoaksi merkitseväksi asiaksi sosiaalinen kudelma, jossa ei ole eroa skolastiikkaan tai feodalismiin. Mehän tiedämme, että ne olivat juuri tyhjien fantastisten käsitteiden pyörittelyä, mutta näiden termien tuntemisesta, ja etenkin latinan hallitsemisesta oli palkkana viheliäinen papin virka, jonka turvin saattoi kuitenkin vaivihkaa tarkkailla tähtiä tai tutkia kasvien risteyttämistä.

Aikamme tieteen kenttä on tulvillaan paaveja, piispoja, kauluksia ja symboleja, joiden avulla käydään kauppaa uskottavuudesta. Täytyy miellyttää ihmisiä, täytyy elättää perhe, täytyy tuottaa julkaisuja. Tiedettä ei missään välissä ole välttämätöntä tehdä. Se jää tutkijan vapaa-ajan harrastukseksi, ellei koko tehtävää kohta jätetä gonzotieteilijöille, jotka edistävät tiedon täsmentymistä tai kumuloitumista ilman mitään statusta, pyrkivät samalla luomaan perustaa sille että ahtaiden ajatusten välissä olisi edes hieman tilaa hengittää ja salaa liikutella ajatuksiaan, jotta pää ei täysin jämähdä.

Gonzotieteilijä on kuka tahansa ihminen, joka päättää kieltäytyä Play Stationin pelaamisesta, jotta voisi ennemmin käyttää vapaa-aikansa siihen että lukee esseitä, tutkimuskirjallisuutta ja yhdistelee lankoja, koska virallisten asiantuntijoiden asema on liian usein saavutettu narsismilla ja kyynärpäätaktikoinnilla. Enää voi harvoin luottaa siihen, että kärkijuoksijoilla olisi muuta kulttuurista pääomaa paitsi sosiaalisia kontakteja ja kyky suoltaa termejä, jotka miellyttävät valtaapitäviä. Sofistien ja fariseusten maailmassa on vain koetettava olla huutava ääni erämaassa, tai vaatimaton zen-mestari, joka ennemmin hoitaa puutarhaa kuin sotkee itseään ontoksikovertaviin politiikan kiemuroihin.

Gonzotiede: Horoskoopit, D-vitamiini ja ihmisen juoksuaika

Pahoittelut siitä, etten ole paljoakaan kirjoitellut tänne blogiin. Olen viimeiset neljä vuotta keskittynyt pääsääntöisesti (vihdoinkin!) romaanin kirjoittamiseen, joka on edennyt mukavasti, ja saattaa edetä samalla uralla myös seuraavat neljä vuotta. Olen kaiken aikaa kuitenkin koettanut pitää yllä myös esseeprojektia Gonzotieteestä. Olen vuosien varrella julkaissut täällä useita kirjoituksia tägillä "Gonzo", ja kirja on gonzotieteestä on ollut tekeillä noin kymmenen vuotta.

Tämäkin perin jännittävä artikkeli lukeutuu siihen kategoriaan - mutta mitä ihmettä on "gonzotiede"? Gonzotieteen määritelmä on elänyt vuosien varrella, koska minulla on keksijänä kaikki vapaus määritellä se niin monta kertaa minua huvittaa. Lopulta tietenkin jokin merkitys vakiintuu, sikäli kuin 1) kirja koskaan valmistuu, 2) se julkaistaan, ja 3) kukaan toinen ihminen koskaan tulee käyttämään sanaa ja koettaa selittää, mitä sillä tarkoitetaan.

Gonzotieteen velka Gonzo-journalismille

Gonzo-tiede on henkilökohtaista heittäytymistä tutkimusaiheeseen, joka on muiden silmissä epäoleellinen, kyseenalainen tai jopa vaarallinen. Se on siis suoraa perintöä Gonzo-journalismille, joka syntyi beatnikkien ja hipisukupolven vastakulttuurista ja happohöyryisistä sekoiluista. Alan ensimmäisenä merkkiteoksena pidetään Hunter S. Thompsonin kirjaa Helvetin enkelit (1966),
jonka hän kirjoitti elettyään moottoripyötäkerhon parissa. Termi "gonzo" kuitenkin vakiintui vasta myöhemmin 70-luvulla.

Thompsonin reportaasi on tyyliltään värikäs, mikä tietenkin auttoi asiaa, mutta kirja merkitsi myös aidosti merkittävää käännettä tutkivassa journalismissa. Ihmisillä oli lähinnä vain pinnallisiin ennakkoluuloihin perustuvia mielikuvia siitä, mitä jengien sisällä tapahtui ja myös Suomessa puhuttiin kauhistellen "lättähatuista". Kirja oli siis ymmärrettävä hitti, mutta se oli myös omaan kulttuuriin kohdistuvaa kulttuurintutkimusta, eli antropologiaa omalla takapihalla.

Laajemmin ajateltuna tutkiva journalismi eli viime vuosisadan lopulla kukoistuskautta, jos verrataan nykytilanteeseen, missä suurin osa toimittajista vain istuu tietokoneen ääressä ja etsii kiinnostavia ilmiöitä somesta tai englanninkielisiä juttuja, joita voisi kääntää suomeksi ja tarjota YLE:lle tai Hesariin, koska meillä menee läpi kaikki mikä on ensi julkaistu The Guardianissa.

Gonzojournalismi-artikkelissa häntä ei mainita, mutta mielestäni parhaiten lajia on sittemmin kehittänyt Louis Theroux, jonka wiki-artikkelissa ei myöskään mainita "gonzoa". Netistä kuitenkin löytyy haastatteluja, joissa hän tunnustaa saaneensa gonzosta suoria vaikutteita. Theroux on haastatellut outoja ja marginaalisia ryhmiä, kuten ufoharrastajia, uusnatseja ja uskonnollisten kulttien jäseniä, mutta hänen gonzonsa on vähemmän räväkästi kuin Hunter S.Thompsonilla. Louis Theroux antaa ihmisille tilaa itse puhua, eikä kärjistä asioita sen fantastisemmaksi kuin ne jo ovat omalla verbaliikallaan ja liioittelulla, kuten gonzossa on joskus tapana.

Esimerkiksi kun Riku ja Tunna Madventuresissa syövät ällöttäviä ötököitä kaukomaissa, he luovat gonzojournalismia juuri halvalla, skandaalinhakuisella tyylillä. Heidän matkoillaan parhaita katsojakokemuksia ovat pikemminkin olleet ne tilanteet, joita ei ole keinotekoisesti korostettu, vaan vieras kulttuuri on päässyt esille autenttisemmin. Siinä suhteessa itselleni mieluisampaa gonzojournalismia edustaa Ricky Gervaisin tuottama ja Karl Pilkingtonin "näyttelemä" Ääliö ulkomailla. Asetelmat ovat siinäkin keinotekoisia, koska Pilkington vetää ylikorostuneen flegmaattista roolia, mutta konfliktit eksoottisen kulttuurin kanssa ovat sittenkin realistisia ja samaistuttavia. En välttämättä itse söisi ulkomailla apinan aivoja, mutta saattaisin kärsiä kuumuudesta ja toivoa, että pääsen takaisin hotellille, koska olen niin puhki jonotettuani raunioille paahtavassa helteessä.

Gonzojournalismi on jo itsessään monella tavoin sukua tieteelle, sillä siinä ei oleteta filosofisesti asioita sohvalta, vaan käydään konkreettisesti paikan päällä katsomassa. Tiedettä gonzojournalismi ei tietenkään ole siinä merkityksessä, ettei sitä vertaisarvioida, mutta hyvä gonzojournalismi perustuu mahdollisimman todenmukaiseen kuvaukseen ilmiöstä. Sitä kautta se voi uudistaa meidän ennakkokäsityksiämme asioista.

Ja juuri tämä on oleellista myös gonzo-tieteessä. Saatat löytää netistä muita, jotka vuosien varrella ovat väittäneet harrrastavansa asiaa nimeltään "gonzo-science", mutta he ovat kaikki harhaoppisia tyhmiä kakkapyllyjä. Omassa gonzotieteessäni, joka on ainoa oikea gonzotiede, ei oikeastaan poiketa tieteen perusihanteista millään tavoin. Päin vastoin gonzotiede merkitsee sitä, että tieteen ihanteita seurataan uskollisemmin kuin mihin tieteentekijöillä on mahdollisuuksia.

Gonzotieteilijälle tieteen ihanteet menevät oman urakehityksen edelle

Mitä ihmettä tarkoittaa se, että henkilö seuraisi tieteen ihanteita uskollisemmin kuin tieteentekijöille on mahdollista? Pitkä vastaus vaatisi tuekseen kokonaisen luvun paksussa kirjassa, mutta lyhyesti sanottuna tieteentekijöillä on lukuisia luonnollisia rajoituksia. Heidän täytyy ensinnäkin hankkia rahaa, usein valtaisia summia rahoittaakseen jonkin tutkimuksen, jossa he tarvitsevat hiukkaskiihdyttimiä, aivoskannereita tai kemianlaboratorioita. Heillä voi myös vähemmän teknisillä aloilla olla rajoitteita, kuten esimerksi fyysisiä aitoja ja lupa-asioita, jotka estävät heitä omin päin kaivamasta auki arkeologista kohdetta. Tässä tapauksessa en sano, että gonzotieteilijän tulisi tunkeutua laittomasti sinetöityyn muinaushautaan, se oli vain esimerkki rajoitteesta. Tässä tapauksessa rajoite on moraalisesti varsin perusteltu.

Mutta kaikista tärkein este tieteentekijällä on maine. Heidän täytyy vaalia hyvää mainetta, jotta he saisivat rahoitusta tai voisivat tehdä asioita luvalla, ja sitten tuoda esiin löydöksensä maineikkaassa julkaisussa, joka vaalii omaa mainettaan. Gonzotieteilijä eroaa tavallisesta tieteentekijästä siinä, ettei hän salli henkilökohtaisen urakehityksensä tulla oman tieteellisen uteliaisuutensa ja periksiantamattomuutensa edelle. Hän noudattaa tieteellista kriittisyyttä ja vaatii tutkimuksia myös siellä, missä sosiaaliset odotukset toimivat muille pidäkkeenä. Toisin sanoen hän uhmaa tabuja.

Eräällä tavoin gonzotieteilijä sijoittuu tieteen kentällä vastakkaiselle puolelle kuin skeptikot, jotka ovat nykytieteen jesuiittoja. Skeptikot vaalivat tieteellisten kysymysten puhtautta ja hyökkäävät sellaisia kysymyksenasetteluja kohtaan, joissa haiskahtaa synti. Skeptikot eivät kyseenalaista tieteen yksinkertaistuksia edes maailman monimutkaisuuden edessä, eli he alkavat räksyttää heti, jos koodista millään tavoin poiketaan.

Tarkoitukseni on myöhemmin kirjoittaa laajasti siitä, miten skeptikot ovat viime aikoina targetoineet ja uhkailleet tutkijoita, jotka ovat vaatineet parempia 5G-tutkimuksia. Skeptikot ovat äänekkäästi leimanneet myös asiallisesti radioaktiivisen säteilyn avoimista kysymyksistä puhuneet ihmiset hörhöiksi ja vaatineet heille eroa ja ties mitä älytöntä. Vaikka en halua lietsoa mitään hysteriaa aiheesta, ei mielestäni tieteeseen kuulu se, että ihmisiä uhkaillaan silla perusteella, että he vaativat tutkimuksia. Näiden tutkijoiden ulostulot ovat olleet varsin asiallisia, kun taas skeptikoiden kirjoitukset ovat olleet täysin törkeitä ja täynnä halpamaista retoriikkaa.

Gonzotieteen näkökulmasta skeptikot eivät noudata edes omia ihanteitaan, sillä he eivät suhtaudu valmiisiin vastauksiin tai valmiisiin kysymysasetelmiin skeptisesti. Heillä on vahva valmis mielipide, minkä lisäksi heillä on mielessään viholliskuva ja heidän asenteensa on aggressiivinen ja henkilöönmenevä, mikä ei kuulu tieteelliseen keskusteluun. He puhuvat täysin avoimesti siitä, miten kaikki 5G-huolet ovat aiheettomia, koska sama väittely on käyty edellisten mobiilisukupolvien aikana. Uutta teknologiaa on turha tutkia, koska hörhöjen kanta perustuu uuden teknologian pelkoon ja siksi hörhöt ovat automaattisesti väärässä. Mutta tällainen ennakkotietämys asioista ei ole loogisesti pätevä, sillä myös vaihtopohjainen pelko voi osua oikeaan sattumalta. Myös säteilyn aallonpituuksilla on väliä, eikä tieteessä voi asioita tietää, ellei niitä ole tutkittu.

Terveysvaikutuksia huolestuttavampaa 5G-keskustelussa on mielestäni se, miten ala-arvoista on keskustelun sävy. Skeptikkojen lukittu kanta radiosäteilyyn, GMO-viljelyyn tai muihin kysymyksiin on saanut aikaan myös sen, että he ovat vuosia kieltäytyneet puhumasta radiotaajuuksien mahdollisista vaikutuksista myöskään pölyttävien hyönteisten tai lepakoiden terveyteen. Väänsin heidän kanssaan somessa vuosia jopa siitä, ovatko hyönteiset kuolemassa. Heidän yksiselitteinen kantansa oli lopulta se, että hyönteiset voivat paremmin kuin koskaan, sillä he eivät keskustelujen aikana lähentyneet totuutta, vaan he etääntyivät siitä. Heidän mielipiteensä muuttui sitä radikaalimmaksi mitä enemmän toin esiin todistusaineistoa.

Nyt on tieteellisesti kiistatonta, että skeptikot olivat täysin väärässä, kun he kielsivät kategorisesti neonikotinidien yhteyden mehiläiskuolemiin. He sortuivat sokeaan teknologiauskoon ja asettautuivat suurten kemianyritysten puolelle osin myös siitä syystä, että heitä lobattiin. Heidän joukoissaan oli kemiaa opiskelleita henkilöitä, joiden työllisyyden kannalta oli suotuisaa, ettei hyönteismyrkkyjen yhteyttä hyönteisten kuolemiin voitaisi osoittaa, mikä jo lähtökohtaisesti täysin absurdia. Kaikkien esittämieni väitteiden tueksi on olemassa ruudunkaappauksia sekä tutkimuksia, mutta se on niin sotkuisa vyyhti, että käsitelen sitä joskus erikseen.

Gonzo-tieteen mahdollinen tutkimuskenttä: horoskoopit

Kun edellä totesin, että gonzo-tiede asettuu tieteen kentällä eri laidalle kuin skeptikot, siitä voisi nopeasti päätellä, että he asettuvat samalle laidalle kuin pseudotieteilijät. Mutta tästä ei suinkaan ole kyse. Pseudotiede ei nimittäin sijoitu tieteen kentälle, kun taas gonzotiede sijoittuu. On tärkeää pitää mielessä, että gonzotieteilijä seuraa tieteen ihanteita pidemmälle kuin skeptikot, mikä tarkoittaa avointa mieltä monille sellaisille kysymyksille, joita skeptikko välttää, koska hän on omaksunut tabuja sekä jesuiittojen puhtauskäsityksiä tieteellisistä hyveistä ja synneistä.

Skeptikko näkee pseudotieteilijät syntisinä, joten hän alkaa heti räksyttää kuin tieteen uskollinen vahtikoira, joka hän kokee olevansa. Hän hyökkää näiden ihmisten kimppuun solvauksin ja jakaa kavereilleen meemejä, joissa näistä ihmisistä on rakennettu olkinukkeja. Skeptikko on samalla tavoin kuplautunut kuin vihreät ja perussuomalaiset ovat suhteessaan toisiinsa: hän ei näe ihmistä, hän näkee vihollisen, joka on vaaraksi yhteiskunnalle.

Gonzotieteilijä suhtautuu pseudotieteisiin, kuten kaikkiin asioihin: tieteellisellä uteliaisuudella. Hän tarkastelee ilmiökenttää, ja hän hahmottaa asioiden välisiä yhteyksiä, koska hän pitää silmänsä auki. Aikaa myöten gonzotieteilijä voi ymmärtää, miksi ilmastodenialistit toimivat niin kuin toimivat, tai miksi ihmiset ovat kiinnostuneita horoskoopeista tai homeopatiasta. Skeptikot harvoin ymmärtävät näitä ilmiöitä edes aivan alkeellisella tasolla, koska he eivät ole suostuneet keskusteluun ihmisten kanssa. He ovat ainoastaan väittäneet vastaan. He eivät ole kohdanneet ihmistä ihmisenä ja kuunnelleet.

Jos tämä gonzotieteen haara kiinnostaa, olen vuonna 2013 kirjoittanut lyhyen esseen kukkatipoista, joista en tietäisi mitään, ellen olisi lukenut aiheesta mieli avoinna.

Horoskoopit ovat tutkimuskenttä, jota on tutkittu aivan liian vähän. Syyt ovat ilmeiset, mutta todelliset rajoitukset eivät ole tähtitieteellisiä. Meidän ei tarvitse tavoittaa kaukaisia taivaankappaleita, jotta voisimme tarkastella horoskooppien yhteyttä ihmisten luonteeseen, mistä niissä on pohjimmiltaan kyse. Jos lähtökohtana on todistaa, että horoskoopit eivät kerro mitään mistään, se ei ole tiedettä. Tiede ei toimi niin, että asetetaan valmis tavoite ja sitten etsitään todistusaineistoa ja argumentteja tämän valmiin kannan tueksi.

Horoskooppien tutkiminen vaikuttaa hörhöltä touhulta, mistä syystä sitä harjoitetaan vähän suhteessa ilmiökentän laajuuteen ja kulttuuriseen painoarvoon.

Jos horoskooppeja lähestyy gonzotieteellisellä uteliaisuudella ja avoimin mielin, huomaa hyvinkin nopeasti tiettyjä kiintoisia ilmiöitä.

Esimerkiksi miehet eivät ole koskaan horoskooppimerkiltään neitsyitä. Kun kuulet miehen kertovan suurieleisesti millaisten tähtien alla hän on syntynyt, hän on aina leijona, härkä, jousimies tai vaaka.

Neitsyet, D-vitamiinit ja keskittymishäiriö

Alku on ollut tahmaista, mutta nyt pääsemme varsinaiseen aiheeseen, päräyttävään gonzotieteelliseen tutkimuskenttään, jossa ennakkoasenteet mullistuvat.

Olen aiemmin puhunut avoimesti siitä, miten minulla on diagnosoitu ADHD. Sen seurauksena olen hyvin utelias, kekseliäs, innokas ja impulsiivinen sekä taipuvainen kulkemaan omia polkujani ja uhmaamaan auktoriteettejä. Lisäksi yleisenä asperger- ja adhd-piirteenä kiinnostun usein omista erityisistä mielenkiinnonkohteistani. Valitettavasti innostumiseen yhdistyy myös se, että into laantuu, minkä seurauksena jätän asioita kesken. Kohdistan huomioni aina uusiin asioihin, minkä seurauksena olen dilententti, joka kirjoittaa tätä kaikkien asioiden pöhköä ensyklopediaa, sen sijaan että saisi valmiiksi hyvin jäsennellyn kirjan yhdestä rajatusta aiheesta.

Mutta keskittymishäiriöön yhdistyy taipumus huomata asioita, jotka menevät muilta ohi katseen, koska ne "eivät ole oleellisia". Mitä me voimme päätellä seuraavasta ihmeellisestä datasta, jonka kanssa jouduin kohdakkain AD/HD-aikuisten suljetussa Facebook-ryhmässä? Olen rajannut ulos nimet sekä profiilikuvat, jotta kenenkään yksityisyys ei ole vaarattuna ja näemme pelkkiä numeroita.

Neitsyet jostakin omituisesta syystä hallitsevat tilastoa (49 henkilöä). Perää pitää härkä (vain 18 henkilöä).

Lähestytään asiaa ensin tieteellisellä asenteella:

1) Kyse on auttamattomasti liian pienestä otoksesta, jotta se olisi tieteellisesti merkittävä. Sattuman osuutta ei voi sulkea pois.

2) Ihmiset saattavat olla laiskoja ja he kiinnostuvat klikkaamaan vain kärjessä näkyviä vaihtoehtoja, sillä muut vaihtoehdot tulevat näkyville vasta jos ensin klikkaa somevirrassa vilahtavaa avausta. Tämä vääristävä ilmiö näkyy hyvin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joissa suosituimmat kommentit keräävät tuhansia peukkuja, koska ne ovat ainoat jotka aluksi näkyvät. Harva on niin kiinnostunut keskustelusta että jaksaa selata kommentteja eteen päin. Tästä syystä tykkäysten määrä putoaa usein kärkikommenttien muutamasta tuhannesta tykkäyksestä nopeasti pariin sataan, pariin kymmeneen ja lopulta vain muutamiin. Kahdestä täysin identtisestä kommentista toinen on saattanut kerätä sata kertaa enemmän tykkäyksiä, koska se on julkaistu ensin ja se on päässyt näkyville kärkikommentteihin.

(Tällä käyttäytymisellä on myös vastakkainen ilmiö, jossa kaksi vaihtoehtoa äänestyksessä vuorottelevat, koska ihmiset haluavat äänestää altavastaajaa, eli kannustaa perässähiihtäjää. Kärkiehdokkaan fanit puolestaan laiskistuvat, kun näkevät oman suosikkinsa kärjessä, eivätkä välitä enää nähdä vaivaa äänestääkseen - ja sitten toinen tulee takaa ja menee ohi. Näin on usein käynyt tositeeveekilpailujen yleisöäänestyksissä. Myös poliittisissa vaaleissa tilanne joskus kiristyy vaalipäivän lähestyessä, koska gallupit ja ennakko-odotukset vaikuttavat äänestäjien käyttäytymiseen.)

3) Kuten edellä totesin, miehet harvemmin julistavat olevansa neitsyitä. Tällä saattaa olla käänteinen vaikutus naisten identiteetille. ADHD-aikuisten ryhmässä on selkeästi enemmän naisjäseniä, vaikka ADHD on useammin diagnosoitu pojilla. Tämä on itsessään kiinnostava sosiaalinen ilmiö, mitä olen pohtinut itsekseni jonkin verran, mutta en pidä pohdiskelujani tältä osin kovin arvokkaina. Luulen, että ryhmässä on naisia ensinnäkin siksi, että naiset useammin etsivät tällaista vertaistukea ja koska kyse on juuri aikuisten ryhmästä. Moni nainen on saanut diagnoosin vasta aikuisena, koska se herkemmin huomataan pojilla, koska sitä osataan odottaa pojilta. Tässä suhteessa mielikuvat toivon mukaan tulevaisuudessa muuttuvat. Kun on saanut diagnoosin jo kouluikäisenä, ei niinkään identifioidu "AD/HD-aikuiseksi"

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:
Jotta aineisto olisi millään tavalla validi, täytyisi meidän tutkia laajempaa määrää jäsenistöstä. Tämä onnistuisi esimerkiksi luomalla ohjelma, joka hakee jokaisen jäsenen syntymäajan profiilitiedoista, sijoittaa sen horoskooppimerkin alle ja sitten luo meille eksaktin tilaston, jossa on huomioitu kaikki 4000 jäsentä.

Lisäksi meidän täytyy sovittaa jäsenet yhteen luonnollisen syntyvyysjakauman kanssa. Suomalaiset eivät synny suinkaan tasaisesti pitkin vuotta. Merkittävä data täytyisi rinnastaa koko väestöön ja katsoa onko siinä jotain poikkeavuutta. Näkemämme hyvin pienen otoksen perusteella poikkeavuutta näyttäisi olevan. Jos se ei ole satunnaista, asiaa täytyisi kyetä selittämään.

TÄRKEÄ GONZOTIETEELLINEN SIVUHUOMIO:
Edellä kuvattu puhtaasti algoritmin avulla jäsenrekisteristä kerätty tieto saattaa kuitenkin olla harha-askel, sillä se vain kertoisi, milloin henkilöt ovat syntyneet. Se ei kertoisi siitä, ketkä identifioituvat omaan horoskooppimerkkiinsä, mikä on vähintään yhtä tärkeää tai jopa kaikkein oleellisin asia horoskoopeissa.

Jos horoskoopit ohjaavat henkilön käytöstä ja muokkaavat persoonaa sen mukaan, miten hän itsensä mieltää, eli minkälaiseksi hän itsensä visualisoi ja sosiaalisesti leimautuu, on horoskoopeilla todellista kulttuurista vaikutusta, vaikka vaikutus ei olisi peräisin tähtien liikkeestä.

Esimerkiksi voisimme olettaa, jos tässä samaistumis- ja leimautumiskäytöksessä on mitään perää, että skorpionit tykkäävät keskimääräistä enemmän hevimusiikista, koska heidän oma symbolinsa on The Scorpions. Leijonat taas tykkäisivät erityisen paljon Narnia-kirjoista. Nämä esimerkit aliarvioivat ihmisten älykkyyttä niin totaalisesti, että tällainen gonzotieteellinen tutkimushypoteesi saattaisi miellyttää jopa skeptikkoja.

Asiaa tietenkin sietäisi tutkia, koska kaikkea sietää tutkia.

Tähän mennessä olen tarkoituksella johdattanut huomiota kulttuurisiin ja psykologisiin seikkoihin, koska biologisen perustan olettaminen olisi vähän liikaa jopa gonzotieteilijälle. Nyt kannattaa kuitenkin ottaa tukeva istuma-asento tuolilla ja pidellä kiinni hatusta. Mitä jos me olisimme heittäytyneet täydellä sydämellä asiaan ja luottaneet aineistoon?

Turun yliopisto julkaisi joulukuun 2019 lopulla mediatiedotteen:

"Turun yliopiston lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan ADHD:n osuus oli 34 prosenttia suurempi lapsilla, joiden äideillä oli D-vitamiinivaje kuin lapsilla, joiden äitien veren D-vitamiinipitoisuus oli riittävällä tasolla raskauden ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella.

Kyseessä on ensimmäinen väestötason tutkimus, joka selvitti lasten tarkkaavaisuus- ja yliaktiivisuushäiriö ADHD:n yhteyttä äidin veren D-vitamiinipitoisuuteen alku- ja keskiraskaudessa.

Tutkimuksessa oli mukana 1067 ADHD-diagnoosin Suomessa vuosina 1998–1999 saanutta lasta ja vastaava määrä verrokkeja."

LINKKI:
Äidin raskausajan D-vitamiinin puutos on yhteydessa lapsen kohonneeseen ADHD-riskiin

34 prosenttia suurempi riski! Näin merkittävää eroa en olisi ikinä voinut kuvitella pelkästään D-vitamiinin puutostilan aiheuttavan.

Mutta hetkinen, hetkinen! Milloin neitsyet ovat syntyneet? 23.elokuuta-22. syyskuuta.

Jos siitä lasketaan 9 kuukautta taaksepäin, voidaan päätellä, että neitsyet on saatettu aluilleen tammikuussa. Ja raskauden ensimmäinen, kriittisin kolmannes sijoittuu tammikuusta maaliskuuhun, jolloin D-vitamiinitasot ovat väestöllä yleensä alimmillaan.

Härkä, vesimies, oinas ja kauris ovat vähiten edustettuna ADHD-aikuisten äänestyksessä. Me emme tiedä ovatko he todella harvinaisimmat horoskooppimerkit ryhmässä, mutta me tiedämme, että nämä kaikki neljä merkkiä ovat syntyneet tammikuun ja toukokuun välillä. Silloin raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittuu keväälle ja kesälle, jolloin äidillä on hyvät mahdollisuudet saada aurinkoa ja D-vitamiinia.

On aivan ällistyttävää, miten pienen horoskooppikyselyn otos vastaa tutkimusta. Yliopiston tiedotteessa sanotaan, että kyseessä on "ensimmäinen väestötason tutkimus..." Mutta mitä kaikkea me saisimmekaan aikaan, jos suhtautuisimme kohtaamiimme ilmiöihin samalla avoimella mielellä, jolla gonzotieteilijä suhtautuu horoskooppeihin. Tietohan on ollut täysin helposti saatavilla jo vuosikausia. Täytyisi vain osata nähdä ennakkoluulottomasti, ja sitten sulkea pois vääriä selityksiä, kunnes oikea yhteys on havaittu ja todeksi osoitettu.

D-vitamiini, ms-tauti ja ihmisen juoksuaika

Jos edellä ei ollut riittämiin gonzotiedettä, niin juttuhan ei suinkaan jää siihen. Hesari julkaisi eilen uutisen, jonka mukaan:

"Turun yliopistossa väittelevän Kira Åkerlundin tutkimuksessa selvisi, että raskaudenaikainen d-vitamiinivaje kaksinkertaisti suomalaisnaisten ja heidän lastensa riskin sairastua ms-tautiin."

LINKKI: Raskaudenaikainen matala d-vitamiinitaso kaksinkertaistaa lapsen ja äidin riskin sairastua ms-tautiin

Jos D-vitamiinilla on näinkin voimakas korrelaatio useiden neurologisten oireyhtymien välillä, täytyy ihmetellä, miksi ihmiselle ei ole kehittynyt juoksuaikaa, kuten monille muille eläimille. Olisi niin ilmeisiä hyötyjä siitä, että lapsi siitetään juhannuksena ja äiti saa raskauden ensimmäiset kuukaudet tuoreita vihanneksia, marjoja ja auringonvaloa.

Mutta tässä on nyt se varaus, että kulttuurisesti näin on juurikin saattanut olla asian laita. Entisaikaan on pyritty juhannustaioilla ja juhannustansseilla ohjaamaan lemmenpuuhia juurikin alkukesään. Nykyään vain nämä kulttuuriset "juoksut" ovat rapistuneet monen muun tradition ohella.

Aiemmin ihmiset myös viettivät paljon enemmän aikaa ulkona, eikä D-vitamiinia saanut lisäravinteena, jolloin auringossa paistattelun hyöty oli varmasti vielä merkittävämpi. Niinpä kulttuuinen kannustin siittää lapsia juuri juhannuksena antoi merkittävää hyötyä. Viime vuosikymmeninä autismi ja ADHD ovat lisääntyneet huomattavasti ja niissä on paljon yhteistä. Yksi tekijä monen muun ohella saattaa olla liika oleskelu sisällä, minkä takia äidit eivät saa D-vitamiinia luonnollisesti ihon kautta.

Löysin YLE:n uutisen vuodelta 2016, jossa kerrotaan hämmästyttävästä ja kaiken edellä kerrotun valossa hälyyttävästä muutoksesta:

"Maaliskuu ei enää ole yleisin syntymäkuukausi. Kevään valtakausi päättyi kuin seinään 2000-luvulle tultaessa. Sitä ennen vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa."

LINKKI:
Maaliskuu hävisi vauvakisan – nykyään synnytään keskikesällä 

Vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa. Äitien raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittui loppukesään, jolloin tarjolla oli valoa, mansikoita ja tuoreita kasviksia.

On hämmästyttävää, miten paljon traditiosta löytää salattua viisautta, jos siihen ei suhtaudu skeptisesti, mutta ei myöskään sokealla konservatistisella asenteella, vaan kysyy rohkeasti, että miksi näin on ollut tapana, mikä siinä on mieli?

Kun me esitämme tällaisia kysymyksiä ja katsomme ilmiöitä gonzotieteilijän ennakkoluulottomuudella, se ei ehkä edistä tieteellistä uraa, mutta se voi edistää tiedettä. Siinä on gonzotieteen päämäärä: sekoittaa yllättäviin paradigmanvaihdoksiin runsaasti makeaa huumoria, jotta skeptikoiden riivaama, takakireä ja julkisen maineensa puolesta pelkäävä tiedeyhteisö suostuisi nielemään karvaan lääkkeen, joka on sille hyväksi.

Onko tulevaisuutta vaikea ennustaa?

Usein kuulee väitteen, että tulevaisuutta olisi vaikea ennustaa. Tänään osui taas silmiini tämänsuuntainen viisaus:

"Kun vuonna 2005 kerroin, että Youtube mullistaa... ja kaikki nauroivat" - Menneisyyden muistikuvat ovat yleensä vääriä.

Jos seminaarissa luennoitsija kertoo tienneensä jonkun asian jo paljon ennen muita, suusta pääsee todennäköisesti sammakoita."

Miten sen nyt ottaa. Voihan näin käydä seminaarissa, jos katsotaan vuosikymmen taaksepäin, mutta kuinka on asian laita Kevätpörriäisessä, kun katsotaan taaksepäin melkein 70 vuotta?

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä on artikkeli nimeltään Tulevaisuuden koulu. Siinä ovat lapset kertoneet, millaista on koululaisen elämä 100 vuoden kuluttua.

Ihan emme ole vielä sadan vuoden päässä tulevaisuudessa, mutta urheilutulokset ovat kieltämättä heikentyneet, kuten myös yleinen kunto koululaisilla, varusmiehillä ja keskimäärin kenellä vaan.

Eikä siinä kaikki. Samalla aukeamalla ennustetaan, että tulevaisuudessa kaikki tulee olemaan muovia, eli plastiikkia, joksi sitä vielä 40-luvulla kutsuttiin. Muovi-sanahan juontuu materiaalin muovautumiskyvyistä, eli plastisuudesta, samoin kuin englannin plastic. (Muovi on ihan onnistunut uudissana. Hieman kuin muoti. Myös se muovautuu ja tuntuu samaan aikaan olevan ikuista.)

En ota nyt kantaa siihen, putoileeko karamelleja syliin nykyajan koulussa, mutta plastik-levy, johon tulee tiedot kuvina, kuulostaa aika hyvältä ennustukselta. Suomen koululaiset eivät sentään vielä 40-luvulla keksineet kosketusnäyttöä.

Seuraava kohta sai jo sydämeni pomppaamaan:

"Käymme hakemassa taplettimme. Niissä on sisällä meidän läksymme."???

Mind blown? Ei sentään ihan. Aiemmin mainittuja plastik-levyjä ei kutsuta kirjoituksessa tapleteiksi, vaan puhe on pillereistä.

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä esitellään monen värisiä pillereitä, joiden kautta tieto imeytyy aivoihin, hieman siihen tyyliin kuin Matrix-elokuvassa vuonna 1999. (Kevätpörriäisen kertoja valitsee punaisen pillerin.)

Tämä osa Kevätpörriäisen artikkelista on fiktiota, pieleen mennyt ennustus siis. Mutta onhan vielä 30 vuotta matkaa siihen hetkeen sadan vuoden päässä, josta lehdessä on puhe vuonna 1949. Kenties läksypillerit ovat todellisuutta vuonna 2049?

Yhdeksi ainoaksi kaupungiksi ei Suomi ole myöskään vielä muuttunut, mutta kaupungistuminen on huima ennustus vuonna 1949, sillä aikuiset alkoivat toden teolla huolestua maaseudun autioitumisesta vasta 1960-luvulla ja sen jälkeen.

Sama aihe "Tulevaisuuden koulu" toistuu vuoden 1958 Kevätpörriäisessä. Tällä kertaa mennään jo kohtuullisen epäuskottaville leveleille. En uskoisi tätä todeksi, ellen itse olisi kaivanut lehteä arkistoista.

"Jokaisella oppilaalla", ei pelkästään rikkailla tai jollain avaruuden seikkailijoilla. Ja puhelinta voi pitää taskussa, ei vain kantaa suuressa laukussa, josta tulee esiin käämejä ja antenneja. Ja tämä ennustetaan Kevätpörriäisessä melkein vuosikymmen ennen Star Trek -televisiosarjaa, joka starttasi 1966.

Vuonna 1958 näkyy jo käytettävän muovi-sanaa. Seuraavan ennustuksen loppuosa ei ole vielä toteutunut, mutta aika näyttää:

Televisio on korvannut opettajan (mutta vasta vuonna 2049, huom!) Tässä kohtaa vaihtuu palsta.

Laskukoneet tulivat kouluihin jo vuosia sitten. Robotteja vielä odotellaan.

Kaltaiseni vakavat gonzotieteilijät, kuten myös kunnianhimoiset tulevaisuudentutkijat, tietävät, että seminaarien tarkoitus on hörppiä kahvia, nauttia matkasta, pyydystää eksoottinen pokemon paikalliselta salilta, flirttailla jakkupukuisten nörttimisujen kanssa sekä kerätä CV:hen meritoitumispisteitä.

Jos todellista tietoa etsii, silloin kannattaa unohtaa seminaarit ja kysyä koululaisilta.

David Firth oli Finger Family -jumala jo ennen tekoälyä

On sääli, että vain yksi miljoonasta ymmärtää tämän kirjoituksen, sillä oletettavasti vain 1/1000 tietää kuka on David Firth, ja vain 1/1000 aikuisesta tuntee finger family -ilmiön. Näin ollen keskimäärin 1/100.000 voi huomata yhtymäkohdat. Ja sittenkin on epätodennäköistä, että he ovat perehtyneet myös neuroverkkojen toimintaan.

Tervetuloa Kaikkien Asioiden Pikkujättiläiseen. Yleisömme on hyvin tarkasti rajattua.

Salad Finger Family

David Firth tunnetaan parhaiten Salad Fingers hahmostaan. Hänen videonsa ovat alitajuisten, kollektiivisten painajaistemme ilmentymiä. Jos uskomme C. G. Jungin teoriaan arkkityypeistä edes pikkuriikkisen, uskallamme olettaa, että näiden maagisten kaavojen ja symbolien siemen on piilotettu syvälle ihmismielen genetiikkaan. Siksi samat kuviot toistuvat ja toimivat kaikissa ajoissa.

Wrong Heads on toinen tekoälyyn perustuvan mind fuck -koneen aivopesuohjelma. Väärien päiden historia ulottuu jo muinaisiin sivilisaatioihin, useilla mantereilla.

Tarkasti räätälöityjä alitajuisia painajaisia katselevat nykyään lähes kaikki lapset Youtubesta, jäävät koukkuun ja traumatisoituvat iäksi. Eivät ihan kaikki tietenkään.

Syy näiden videoiden olemassaoloon on Googlen kehittämissä algoritmeissä, joita ei ole ohjelmoitu - vaan ne ovat ohjelmoineet itsensä kokemukseen perustuen, ja niiden päämääränä on koukuttaa pahaa-aavistamattomat katsojat. Siinä samassa ne ajavat heidät hulluuden partaalle.

Lapset siis käytännössä tuijottavat tuntikausia pimeään kaivoon, josta katsoo takaisin Cthulhu.

Tehokkaimmat videot eivät tehoa järkeen, vaan vaistoihin. Ne ovat puhdasta opiaattia liskoaivollemme. Ne todistavat, että mentalismi ja NPL ovat totisinta totta, mutta ihmisen oma älykkyys vain ei riitä näiden aivopesutekniikoiden maksimointiin. Kuitenkin itseohjautuvien tekoälyalgoritmien käsittelyn jäljiltä aivomme ovat sulaa mössöä ja älykkyysosamäärä putoaa 20 pistettä.

936.000.000 katsojaa eivät voi olla väärässä. Yli yhdeksänsataa miljoonaa! Kun miljardi täyttyy, niin zombiepidemia puhkeaa.

Ei ole sattumaa, että mieleltään järkyttyneiden taiteellisten nerojen, kuten David Firthin luomukset hyödyntävät samaa symboliikkaa kuin tekoälyalgoritmien virtuaaliset narkoosit.

Ei minun tarvitse tätä sen enempää perustella, asian vain hyväksyy todeksi tai sitten ei.

Yksi miljoonasta ymmärtää.

Ja samalla hän ymmärtää huutaa kauhusta!

10-vuotiaan pojan esseen aiheella "Näistä eläimistä tykkään"

Ihmiset pitävät eläimistä, koska niiden kanssa on helppo jutella, mutta ne eivät puhu pahaa selän takana. Salaisuutesi on turvassa.

Minä pidän eläimissä melkein kaikesta. Söpöisyydestä, kuonosta, ja niiden kanssa voi peuhata. Minä pidän linnuista, kun ne on kauniita, ja kun niillä on kynnet ja ne pistää ja nokkakin nipistää.

Koirista juuri pennuissa on kivaa, kun ne puree ja samalla katsoo silloin ylöspäin. Kun hampaat kutittaa ja rupean nauramaan, niin sitten se vasta hölmön näkönen on.

Useimmilla eläimillä on luottavaiset silmät. Minä pidän eläinten katseista ja tervehdyksistä. Eläimillä on kaikenlaisia ilmeitä ja eleitä. Joillakin on syyttävä tai syyllinen ilme. Hevosen katse on joko lempeä tai vihainen. Eläimet näyttävät tunteensa ja pitävät sellaisesta, joka pitää niistä.

Ja jos on surullinen, niitä voi halata. Kotieläin ei lähde pakoon kuten villinä kasvanut kottarainen. Pajjattavana oleminen on vähän kuin niiden duuni.

Oravat ovat kivoja vekkuleita puhumattakaan hiiristä. Minä pidän monista eläimistä siksi kun ne on niin söpösiä. Suosituimpia eläimiä ovat isot eläimet niin kuin kissa, koira tai leijona, sillä etenkään monet tytöt ei pidä hämähäkeistä tai koppakuoriaisista.

Kissan turkki kutittaa jalkapohjaa. Kissalla on usein joku osa ihmisessä kiinni. Harvemmin ihminen sillä lailla hiipii viereen ja tervehtii otsallaan. Kissojen liikkeitä on mukava katsella, kun ne ovat niin ketteriä. Kissa on kaunis, koska sillä ei ole velvollisuuksia. En soisi niille tapahtuvan mitään niiden tahdon vastaista.

Meidän perheen koira on sekarotuinen ja pidän siitä, kun sen karva on niin karvaista.

Pidän eläimistä, koska ne antavat anteeksi tyhmyyteni. Eläimet ovat mielestäni monessa suhteessa ihmisiä järkevämpiä. Etenkin koirat ymmärtävät kaiken, vaikkei kaikki ihmiset sitä tajuakaan. Olisi hyvä, jos ihmisten hännästä näkisi, ovatko he iloisia, peloissaan tai muuta.

Eläimissä pidän eniten koirista ja niiden eloisuudesta. En tiedä, mitä mieltä te muut ajattelette, minun mielipide on eloisuus.

OPETTAJAN KOMMENTTI: Olen enintään kerran aiemmin lukenut mitään vastaavaa.

Kuva: BorhanLee (Wikimedia Commons)
Lähde: Kevätpörriäinen 1982, digitalisoitu Remix 8.5.2017.

Kenelle Anssi Kela puhuu?

Aloitan uuden pienoisesseiden sarjan nimeltään Kenelle puhuu... Ensimmäisessä osassa pohdistelen kuka saattaisi kuulua Anssi Kelan yleisöön.

Ihmiset kauheasti ihmettelevät sitä miksi jotkut toiset ihmiset tykkäävät Cheekista tai Kaija Saariahosta, jotka eräässä mielessä ovat saman kolikon kaksi puolta - sikäli jos ajatellaan, että kolikolla tarkoitan tässä sitä yhteiskuntaa jossa me elämme.

Kysymyksiä herää ja vastauksille on kysyntää. Niinpä on aiheellista käynnistää uusi häikäilemätön dekonstruktio-projekti, jossa riisun monimutkaiset ilmiöt niiden näennäisestä monimutkaisuudesta ja puran ne sitten selkeämpiin perusosasiin. Kulttuurin analysoiminen ei lopulta ole niin vaikeaa kuin moni kuvittelee.

Taiteen puhuttelevuuden perussääntö on se, että taide puhuttelee paremmin ihmistä, jolle se puhuu. Taide saa lämpimämmän vastaanoton, jos se puhuu ihmiselle kuin vertaiselleen ja kielellä jota tämä ymmärtää, asioista jotka häntä liikuttavat.

Kenelle siis Anssi Kela puhuu? Katsotaan mitä hän lauluissaan sanoo:

"Meistä tuli muurareita Taksikuskeja, suutareita Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita Meistä tuli lääkäreitä Virkamiehiä, vääpeleitä..."
(Anssi Kela: 1972)

Hmmm... Voisiko kysymys olla esimerkiksi ihmisistä, joista tuli muurareita, taksikuskeja tai yksinhuoltajaäitejä?

Suosituimpien biisien listalla on myös biisi Nummela, josta löytyvät sanat:

"Meidän mopot kulki kahtasataa, tuon sillan kaiteilla käveltiin."

Suosituimmeista biiseistä löytyy tatuointeja, vankilakundeja, monenlaisia ihmisiä, joiden unelmat eivät toteutuneet tai jäivät puolitiehen. Niissä juodaan viinaa, poltetään röökiä, kiroillaan, yritetään itsemurhaa ja muistellaan lapsuutta.

"Mä oon hakannut nahkaani kuvia kallojen Oon siili keskellä ilmapallojen"
(Tyhmä kuu)

"Pankkitilini joudun tyhjäksi raapimaan"

(Tyhmä kuu)

Ja se lapsuus, mitä kaihoisasti muistellaan, sijoittuu pikkukaupunkiin tai maaseudulle, ei koskaan kaupunkiin.

Onko se mikään ihme, jos Helsingin eliitti ei osaa samaistua?

Anssi Kela on onneksi itse hyvin tietoinen omasta tyylistään sekä yleisöstään.

"meist' on tullut juuri sellaisii joille nuorempina naurettiin me takerrutaan menneisiin niihin jäädään kiinni"

(Nostalgiaa)

Biisien sanat kertovat aika suoraan mistä niissä on kyse. Anssi Kela ei piilota laulujensa suosion salaisuutta rivien väliin, kuten jotkut taiteilijat tekevät. Hänen taitonsa sanoittajana ymmärtää välittömästi, sikäli kuin hyväksyy hänen sanomansa.

Helsingistä tunnen tuskin ketään, joka diggaisi Anssi Kelaa. Hän on joillekin ihan ok, mutta monille ennemmin täysin näkymätön. Helsingissä on tietenkin oma räp-skene, johin liittyy oma pukeutumistyyli, omat arvot ja tietty oma sanoma hyvästä elämästä.

Kaikissa musiikissa ilmaistaan toiveita ja pettymyksiä, mutta nostalgiaan on vaikeampi samaistua, jos murtuneet unelmat eivät koskaan ole olleet omia unelmia, tai jos on oppinut katsomaan alas päin porukkaa, joka teininä ajoi mopolla.

Anssi Kelan suosiota Kehä III:sen ulkopuolella kasvattaa entisestään se, että hän sanoituksissaan korostaa ulkopuolisuuttaan kulttuurieliitistä. Suosion vahvana perustana on kuitenkin se, että Kela tuntuu kirjoittavan omakohtaisesti, eikä pelkää tuntea surua ja muita negatiivisia tunteita. Hänen lauluissaan on paljon kauneutta. Hän ei kapinoi hesalaisuutta vastaan, vaan lähtee omista vahvuuksistaan. Hän antaa äänen sille Suomelle, joka muutoin olisi paljon paljon vihaisempi.

Anssi Kelan yleisöön kuuluu herkkiä ihmisiä, jotka ymmärtävät hyvän päälle.

"muistatko kun mentiin kirjastoon ja pöllin Emmanuellen se on mun hyllyssä vieläkin"

(Nostalgiaa)

Niinhän me kaikki.

Avoin kirje Kevätpörriäisen toimituskunnalle ja katukauppiaille

Kirjallisen työni puolesta olen viimeisen kahden vuoden aikana lukenut useita Kevätpörriäisiä kannesta kanteen. Olen ammentanut vaikutteita lasten luovuudesta sekä muun muassa käsikirjoittanut seuraavanlaisen koululaisten teksteihin perustuvan podcast-sarjan:
SoundCloud: Kevätpörriäinen Remix

Lehtien lukeminen on herättänyt paljon ajatuksia ja palauttanut mieleeni muistoja lapsuudesta. Yksi tällaisista muistikuvista liittyy siihen, miten lapsia ei koskaan kuunnella ja heidän huoltaan oteta vakavasti.

Kevätpörriäisen lopussa on usein mielipide-palsta tai kysymys&vastaus -palsta, joissa olen poiminut muutaman mielestäni tärkeän katkelman:

Miksi kansikuvan on aina tehnyt 1-2-luokkalainen? kysyy Juha Sikstus. Minä olen ihmetellyt aivan samaa. Lehden sisältä löytyy monesti taidokkaita 5-6-luokkalaisten piirroksia, jotka voisivat tehdä paljon suuremman vaikutuksen ostajiin.

Lehdessä ei Juha Sikstuksen kysymykseen kukaan vastaa, mutta luulen, että kyse on perinteestä. Lehden viime vuosikymmenten traditioon kuuluu, että kansikuva on värikäs ja lapsellinen. Jos tarkkoja ollaan niin lehden perinteet ovat kyllä muuttuneet suuresti vuosien varrella.

Esimerkiksi tällaiselta näytti Kevätpörriäinen vuonna 1958.

Niin sitä vaan on röyhkeästi seisottu kikkeli paljaana keskellä järveä. Ja jotkut vielä luulevat, ettei entisajan ihmisillä ollut rohkeutta ja ronskia huumorintajua.

Perinteet ovat siis muuttuneet monta kertaa vuosikymmenten aikana, joten se ei ole mikään syy estää 5-6-luokkalaisia pääsemästä kanteen. Olen aika varma siitä, että myös eka- ja tokaluokkalaiset itse pitäisivät lehteä suuremmassa arvossa, jos kansi olisi taidokkaampi, sillä he katsovat ylöspäin 5-6-luokkalaisia ja heidän aikaansaannoksiaan.

Koululaisten omissa silmissä piirrosten tasoerot ovat paljon suurempia kuin aikuisten silmissä. Kaiken ikäiset kaupittelijat varmasti mieluummin myisivät kadulla lehteä, jonka kansi on mahdollisimman taidokas. Etenkin 6-luokkalaisille voi olla noloa olla missään tekemisissä lehden kanssa, jonka kansi on pikku lapsen tekemä. Hehän ovat menossa jo yläasteelle.

5-6-luokkalaisen tekemä kansi tekisi lehdestä tyylikkäämmän koululaisten omissa silmissä, ja myyjien on uskottava tuotteeseensa, jotta he voivat kaupata sitä ylpeydellä. Niinpä pyydän toimituskuntaa harkitsemaan vakavasti, että perinteet taas muutettaisiin, ja kaikkien ikäryhmien kansi-ehdotukset otettaisiin vakavasti.

Tästä me pääsemme mielipidepalstan seuraavaan kysymykseen:

Minusta ei ole ihan viisasta, että pienen mehiläisen annetaan lehdessä vastata näinkin isoihin ja tärkeisiin kysymyksiin, sillä mikäpä olisi tärkeämpää kuin kaupankäynti ja omien taiteellisten tuotosten myyminen? Pörri ei ota kysymystä ollenkaan vakavasti, vaan vastaa siihen "Höpsistä!", ja vieläpä huutomerkin kanssa.

Itse en ole pieni keltamusta piikkipylly, vaan aikuinen Homo Sapiens, joten tiedän hyvin, miten me isot ihmiset keksimme syitä sanoa kaupittelijoille EI - etenkin kadulla, kun on kovasti kiire jonnekin aikuisten tapaamiseen. Ines Nymanin esittämä kysymys on siis mielestäni erittäinkin aiheellinen ja tärkeä. Miksi aikuiset eivät ostaisi Kevätpörriäistä?

Aikuisilla on monesti syvälle juurtuneita ennakkoluuloja muista ihmisistä. Heillä on ennakkoluuloja toisista aikuisista, kuten myös lapsista. He kuuntelevat herkemmin ihmistä, jolla on arvovaltaa, kuten poliisia tai ministeriä, ja he saattavat luulla, että Kevätpörriäisen kirjoittajat ovat vain tylsiä taviksia, koska kukaan heistä ei ole vielä astronautti tai formulakuljettaja.

Jos joku aikuinen kysyy miksi Kevätpörriäinen kannattaisi ostaa, niin voitte vastata heille esimerkiksi niin, että myös Finlandia-voittajat ovat aloittaneet uransa Kevätpörriäisessä, kuten Mikko Rimminen, jonka Nenäpäivä-romaani voitti Finlandian vuonna 2010. Tässä hänen tyylinäytteensä 1980-luvun Kevätpörriäisestä:

Mikko Rimmisen hymyautomaatti.

Tietenkään aivan jokainen Finlandia-voittaja ei ole lapsena saanut kirjoittaa Kevätpörriäiseen, koska kaikki Suomen perheet eivät asu Helsingin seudulla. Ja sitä paitsi Kevätpörriäiseen järjestetään vaativat karsinnat.

Olen 100% varma siitä, että myös vuoden 2017 Kevätpörriäisen kirjoittajien joukosta löytyy tulevia kansanedustajia, lääkäreitä, poliiseja, opettajia, toimitusjohtajia ja kirjailijoita. Niinpä aikuisten kannattaisi olla hereillä ja tietää, että sitten kun he itse ovat jo vanhainkodissa, niin nämä Kevätpörriäisen kirjoittajat ovat aikuisia ja johtavat tätä maata.

Kevätpörriäinen ei siis ole ollenkaan turha lehti. jota vain mummojen tulisi ostaa ja lukea. Kevätpörriäinen viitoittaa tietä tulevaisuuteen. Ja sitä paitsi sen lukeminen on tosi hauskaa, muutenkin kuin vitsipalstan osalta.

Kevätpörriäinen Goes Random

Jotkin Kevätpörriäisen teksteistä ovat mykistävän realistisia ja niissä on psykologista tarkkanäköisyyttä. Toiset tekstit taas viehättävät, koska niissä on absurdeja tapahtumia. Ne ovat suorastaan silkkaa dadaa.

Jonkin sortin "random" on varmaankin aina kuulunut osaksi anarkistista huumoria, vaikka sitä ei olisi kutsuttu sillä nimellä. Hyvinkin randomeja sketsejä esittivät 1930-luvulla Marx-veljekset ja 1960-luvulla Monty Python. Jostakin alitajuisista syistä tietyt karnevalistiset yhdistelmät ovat hauskempia kuin toiset, ja täysin järjettömältä tuntuma läppä saattaa kehittyä miljoonien tuntemaksi meemiksi, koska siinä on jotakin selittämättömän hauskaa.

Terminä random on tosi väsynyt, eikä siinä ole mitään hauskaa, kuten Urban Dictionary osoittaa. Käytän sitä vain tylsän akateemisen tutkijan näkökulmasta, koska se ilmentää sitä, mitä tässä tapahtuu. Jos tahtoo selityksen siitä, mitä "random" merkitsee niin täytyy selata nettisanakirjaa seuraaville sivuille, koska ensimmäisellä sivulla toistetaan vain sitä, miten väsynyt sana se on:
http://www.urbandictionary.com/define.php?term=Random

Seuraavat kirjoitukset saivat minut nauramaan kippurassa, vaikka en osaa määritellä mikä näissä on niin nerokasta.

Ahti oli kova tyyppi...

Ville Salmi 2-3 E

Lähdimme eilen kalaan...

Kia Rautavaara a.k.a. Philip K. Dick

Pieni kyyhkynen...

1981: "Pulusatu"

Mitä ihmettä tuossa kyyhkystarinan lopussa oikein tapahtuu?! Pienen kyyhkysen esittely jatkuu vielä senkin jälkeen kun kerrotaan että hän joutuu kaasukammioon ja kuolee. Eskun isän nimi on Eskis? Ja Esku on ihan viimeinen nimi jonka yhdistäisi kreiviin... Tarinan rakenne poikkeaa niin paljon tavasta, jolla aikuinen ehkä sen kertoisi, että se on hauskaa.

Tällaisten tekstien nimeäminen randomiksi vie pois osan niiden viehätystä, sillä random on hauskinta silloin, kun se yllättää. Esimerkiksi Monty Pythonin kaikkein randomeimmat jutut liittyvät siihen, kun tylsät virkamiehet alkavat tylsän alkujakson jälkeen yhtäkkiä käyttäytyä täysin aivottomasti. Hauskuutta täytyy siis pohjustaa tylsyydellä, ja monesti venyttää niin pitkälle, että se lakkaa olemasta hauskaa ja taas uudestaan alkaa naurattaa, kun siitä tulee niin väsynyttä, että aivot väsyvät mukana ja väsyneenä meitä naurattaa juuri kaikki ihan älytön.

Myös väkivaltaiset tapahtumat tai kuolema voivat herättää surrealistisen fiilikset, jos niihin suhtaudutaan yllättävän kepeästi tai liioitellen. Luurangoille ja demoneille naureskeleminen liittyy keskeisesti klassiseen karnevalismin perinteeseen, kuten myös eliitin asettaminen naurunalaiseksi. Monty Pythonissa hyvin usein nauretaan käsien irtoamiselle tai jopa kidutukselle, mikä tuo komediaryhmän sketseihin jotakin keskiaikaista ja ajatonta.

Kuten alussa varoitin, niin tämä essee ei ole vain kokoelma hauskoja juttuja, vaan lähinnä tylsää akateemista vitsien analysoimista.

Joskus kun ei tiedä tai ei muista niin täytyy arvata. Ja jos arvaa lahjakkaasti väärin, niin siitä voi tulla parempi kuin alkuperäinen:

nimetön 1976: "...Nepertus ja Makarienus"

Samaan hengenvetoon määritellään myös galaksit:

nimetön koevastaus?

PS.
Jos Kevätpörriäisen valitut palat kiinnostavat niin olen käsitellyt aihetta Pikkujättiläisessä myös aiemmin:
Kevatporriaisen evaita presidentille

Lisäksi äänitimme hiljattain kolme lyhyttä podcastia, jotka olen käsikirjoittanut. Ne perustuvat Kevätpörriäisen teksteihin, mutta on koostettu yhtenäiseksi tarinaksi useista pienistä paloista:
https://soundcloud.com/user-82817550

Podcasteja julkaistaan kevään aikana vielä lisään, kunhan ehdimme niitä äänittämään ja editoimaan. Ääninäyttelijöinä kuullaan lavarunoilijoita ja esiintyviä taiteilijoita, kuten Harri Hertell ja Dxxxa D. Äänitysten editoimisesta on vastannut Suvi Nurmi ja kahdessa tarinassa kertojana esiintyy Paavo Manninen.

Adjektiivit ja luovien voimien tuomioistuin

Olikohan se lukion toisella, kun kirjoitin novellin, joka tuntui siihen astisen elämäni parhaalta. Se oli melkein yhtä hyvä kuin Kafkan novellit, tai itse asiassa jopa parempi, jos vertailukohdaksi otetaan Kafkan huonoimmat. Onhan myönnettävä, että edes parhaimpien kirjoittajien eräät kirjoitukset eivät olisi nähneet päivänvaloa - tai ainakaan niitä ei olisi käännetty muille kielille - ilman niitä onnistuneempia.

Nyt joka tapauksessa olin siinä pisteessä, jossa tarvittiin enää myöhempien huippusuoritusten tuomaa kuuluisuutta. Tässäkin tekstissä kenties tunnistettaisiin jokin päivä pilkahduksia siitä samasta neroudesta joka huippuunsa kehittyneenä mullisti maailman, tai ainakin pieniä osia jonkun sisäisestä maailmasta.

Teksti oli siis hyvä, mutta kaipasin varmuutta. Tarvitsin siis lukijoita. Ja niinpä seuraavana päivänä annoin ystäväni lukea novellin. Se ei ollut alkuunkaan jokapäiväistä.

Hän kaiketi piti tekstistä. Sen vaistosi hänen silmistään ja hymähdyksistä, joiden mukaan koetin mielessäni seurata hänen etenemistään tarinassa. Milloin kuuluisi yllättyä, milloin naurahtaa.

Luettuaan koko kirjoituksen hän kuitenkin yllätti minut, sillä hän painoi sormensa eräälle riville ja sanoi:
- Tähän kohtaan mielestäni sopisi paremmin jokin toinen adjektiivi... minkä sanottuaan hän mietti hetken, ja lausui lopuksi adjektiivin, mikä kieltämättä hitto vieköön oli parempi.

En oikein tiennyt piisikö minun harmistua vai ilostua hänen avuliaisuudestaan. Minua harmitti se, että hän sillä tavoin paljasti tekstini heikkouden ja osoitti paremmuutta adjektiivien valitsemisen taidossa. Mutta toisaalta hän tahtoi osallistua tekstin luomiseen juuri sen tähden, että tajusin sen arvon. Toisin sanoen hän janosi saada osan kunniasta. Tarkoittiko tämä sitä, että hän näki tekstin niin hyväksi, että tahtoi olla kerskumassa adjektiivillaan sitten kun novellini voittaisi pääpalkinnon?

Kiistatta hänen tarjoamansa adjektiivi oli parempi. alkuperäinen oli todella heikko, nyt kun asiaa tarkemmin mietti, mutta silti minua arvelutti vaihtaa sitä.

Pelkäsin, että jotkin korkeammat luovuuden voimat rankaisivat minua, jos teksti ei olisi sataprosenttisesti omani. Epäilin sitäkin, voisinko enää väittää sitä itse kirjoittamakseni. Se tuntuisi valheelliselta, jos ylpeilisin saavutuksellani. Minähän olin kirjoittanut tekstin, jossa vilisti kehno adjektiivi. Jos siitä ei sellaista löytyisi, ei se enää olisi sama teksti.

Yritin vaihtaa huonon adjektiivin tilalle toisen itse keksimäni. Keksin useita vaihtoehtoja, mutta yksikään ei ollut aivan niin istuva kuin se, jota ystäväni ehdotti. Jos päätyisin keskinkertaiseen sanaan, hän ehkä loukkaantuisi, koska ajattelisi minun tahallani välttelevän hänen ehdotustaan, mikä kaiken lisäksi oli totta.

Hädissäni koetin muuttaa koko virkkeen, jotta jokin toinen adjektiivisi kuulostaisi siinä komeammalta. Onnistuinkin, mutta sitten huomasin, että viereinen virke ei enää yhtä sujuvasti yhdistynyt siihen. Sitäkin täytyisi muuttaa. En ollut osannut kuvitella, että yksi adjektiivi voisi olla kuin talon kantava seinä, jota ilman koko katto romahtaa niskaa.

Aloin ymmärtää miksi Kafka kirjoitti joistain novelleista 20 versiota, eikä sittenkään tarjonnut niitä julkaistavaksi. Kenties Max Brod joutui samanlaisen moraalisen tunnemyrkyn kouriin yrittäessään vaihtaa adjektiivia ystävänsä jälkeensä jättämissä kirjoituksissa?

Pian olin yliviivannut tai alleviivannut puolet sivun tekstistä. Marginaalit olivat täynnä kysymysmerkkejä ja huutomerkkejä. Korjausmerkinnät levittyivät kuin ihottumana viereisille sivuille asti. Olin täydellisessä umpikujassa. Edessäni ei enää levittäytynyt novelli, vaan jonkinlainen mystinen koneisto täynnä johtoja ja rattaita. Hetkeä sitten koneisto oli jyskyttänyt tarinaa eteen päin kuin valtamerilaivan jättimäinen dieselmoottori, mutta nyt se oli vaiti kuin hylätty neuvostoaikainen ratapiha.

Minulla oli yksi varastettu adjektiivi, jonka ympärillä kaikki muu tuntui roskakirjallisuudelta. Ja roskakirjallisuutta sentään määritti se, että sillä oli lukijoita. Ja ne lukijat eivät olleet niin nuukia yhdestä adjektiivista. En osannut samaistua heihin. Olin tullut pisteeseen, josta ei enää päässyt edemmäs. Oli kirjoitettava uusi teksti. Ja uusi, ja uusi.

Ystäväni saattaisi tunnistaa saman adjektiivin toisesta tekstistä. Sana ei ollut kenenkään oma, mutta suotakoon hänelle se kunnia.

Nostalgia-tiede & suuri Jurassic Park -vedätys

Jos Nostalgia-radio soittaa vanhoja, hyväksi todettuja kappaleita, niin toistaako nostalgia-tieto hyviä, kestäviksi osoittautuneita teorioita? Onko nostalgia-tieto jotakin, mitä tulisi ihailla maailmassa, joka on hullaantunut uutuudenviehätyksestä ja etsii kaikkialta vain radikaalia uusinta läpimurtoa?

Vai onko nostalgia-tieto jotakin vähän säälittävää, lievästi autististen höppänöiden touhua, yritystä säilyttää ihmisten mielissä tylsiä sään pieksemiä faktoja, kun mieli ennemmin ottaisi vastaan narratiiveja ja mielikuvia, jotka lomittuvat kivasti yhteen aiempien uskomusten kanssa, vaikka samaan aikaan ne tuntuvat mullistavilta ja uusilta, hieman kuin Björkin tai Sufjan Stevensin uusin levy kuulostaa hetken aikaa radikaalilta, ja sitten vuosia myöhemmin klassisen kultakauden tuotokselta, jolloin artisti ei ollut vielä muuttunut ja hylännyt fanikuntansa odotuksia.

Koin tänään pienen järkytyksen, joka kenties on vähemmän järkytys jollekin muulle - tai en tiedä, minulle on taas täysi yllätys onko kokemani yllätys oikea yllätys vai ei. Kävi nimittäin niin, että lueskelin tapojeni mukaan Wikipediaa ja päädyin kukkien terälehtien kehityksen kautta paleontologiaan. Muutama palanen loksahti paikoilleen ja tajusin, ettei Jurassic Park saisi olla nimeltään "Jurakauden Puisto", vaan sen kuuluisi olla Liitukauden puisto - siis Cretaceous Park. Kyllä, tämä tuli minulle totaalisena järkytyksenä, enkä löytänyt netistä uutista jossa kansaa valistettaisiin asiasta.

Kenties ihmisiä halutaan suojella järkytykseltä? Tai ehkä sitten kukaan vain ei ole tajunnut?

Palataan itse asiaan. Miksi ei dinosauruspuisto saisi olla nimeltään Jurakauden Puisto? Syy on yksinkertaisesti se, että puiston suurin nähtävyys Tyranosaurus Rex ei elänyt jurakaudella, vaan liitukaudella. Jos siis omistaisimme aikakoneen ja matkustaisimme jurakaudelle, me emme kohtaisi vanhaa kunnon tyranosaurusta, emmekä liioin triceratopsia, velociraptoreita tai myöskään lentoliskoja. Mikään näistä elokuvien klassista pedoista ei elänyt jurakaudella. Ne eivät olleet silloin vielä kehittyneet. Kyse on hieman samanlaisesta virheestä kuin jos elokuvassa asetettaisiin viikingit samaan aikaan egyptin faaraoiden kanssa - paitsi että eredyksen mittakaava olisi sadassa miljoonassa vuodessa.

Kyse on kenties erehdyksestä, kenties historiakäsityksen ja termistön muuttumisesta, tai kenties Michael Crichtonin laskelmoidusta vedätyksestä? Hyvinkin kirjailija vain vaistosi, että Jurassic Park kuulostaa paremmalta kuin Cretaceous Park? Hän aavisti myös, ettei ketään kiinnosta tietää asioista sen enempää, missä tapauksessa hän oli täysin oikeassa.

Mitä eroa on jurakaudella ja liitukaudella? Esimerkiksi se, että niiden väliin on mahtunut myöskin yksi joukkosukupuutto. Molemmat aikakaudet kyllä sijoittuvat samalla mesotsooiselle maailmakaudelle, mutta se olisi sama kuin sanoisi, että jänis ja hyeena kuuluvat samaan terapsidien kladiin*.

Raptorit ja tyranosaurukset tappanut joukkotuho tapahtui 66.000.000 vuotta sitten. Meidän ja tyranosaurusten välillä on siis 66 miljoonaa + 2016 vuotta, siis 66.002.016. Siitä jurakaudelle on vielä 78 miljoonaa vuotta. Näin pitkissä etäisyyksissä on helppo kadottaa suuntavaistonsa ja mennä sekaisin termeissä. Jurakausi loppui about vuonna 144.000.000 eaa.

Äh, kyllä te jo tajusitte pointin. Eiväthä ne elokuva tehdessään edes tienneet, että dinosauruksilla oli sulkia. Uusinta en ole nähnyt. Ehkä asia korjataan siinä. Ehkä tämäkin koko kömmähdys selitetään auki? Täytyy katsoa. Nyt se on vähän niin kuin velvollisuus, tieteen nimissä.

Eipä muuta kuin striimaamaan...


*kladi on kladistiikan ryhmä wikipedia: Kladi

Gonzotiede ja tieteen koskemattomuus

"Harrastelijat eivät ole päteviä kritisoimaan tiedeyhteisön kantoja."

Tällaisen monesti kuullun väittämän voi tulkita kahdella tavoin (tai ehkä useammallakin tavalla). Hyväksyn itse empiirisenä yleistyksenä sen tulkinnan (neutraalin toteamuksen), että amatöörit, harrastelijat, diletantit tai ensimmäisen vuoden opiskelijat eivät pääsääntöisesti tunne asiaa riittävän hyvin. Kyse ei kuitenkaan ole absoluuttisesta ja ehdottomasta säännöstä, sillä liiankin usein totuus kuullaan lapsen suusta.

Samaan aikaan en siis hyväksy sitä tulkintaa, ettei lukiolainen saisi kritisoida yliopisto-opiskelijaa tai ettei maisteri saisi kritisoida professoria, koska häneltä puuttuu muodollinen pätevyys.

Liian tuttua on se, että tieteentekijä tai tiedeyhteisö sivuuttaa asiallisen kritiikin, koska turhamaisuuden tähden ei halua alentua keskusteluun muiden kuin vertaistensa kanssa.

Gonzotieteen useista määritelmistä voisi yksi olla seuraavanlainen:

Gonzotieteilijä toimii tiedeyhteisön ulkopuolella, rajapinnassa tai marginaalissa, mutta hän tuntee siitä huolimatta tieteen perusperiaatteet sekä sen aihepiirin, johon ottaa kantaa. Gonzotieteilijä tekee tiedettä omalla vapaa-ajallaan ja omasta intohimosta ilman palkkaa tai muodollista pätevyyttä, mutta juuri intohimo ja vuosien omistautuminen antaa hänelle pätevyyden kritisoida tiedeyhteisöä, sikäli kuin tiedeyhteisö sellaista kritiikkiä kuuntelee.

Tiedeyhteisöt, kuten kaikki muutkin ihmisryhmät ovat alttiita lukuisille korruption muodoille. Tieteentekijöiden mieli on ensinnäkin taipuvainen fakkiutumaan tiettyjen teorioiden sekä diskurssien (käsitteellisten konventioiden) ympärille. Näiden selitysmallien puolustajat asettavat suurempia vaatimuksia artikkeleille, joissa he kokevat hyökättävän tuttuja uskomuksia vastaan. Tätä kautta tieteellisellä uralla on helpompi edetä, jos kiittää opettajiaan ja alan vaikutusvaltaisia henkilöitä, eikä kyseenalaista heidän päätelmiään.

Tiedeyhteisöillä on toisin sanoen taipumus palkita kuuliaisuudesta, eikä niinkään kapinallisuudesta, vaikka teoriatasolla aina korostetaan sitä, miten tiede perustuu kriittisyyteen.

Tieteessä vanhentuneita paradigmoja on vaikeampi muuttaa, jos tiedeyhteisössä pidetään soveliaana torjua kritiikkiä sen mukaan kuka puhuu, eikä sen mukaan mitä sanotaan ja kuinka hyvin perusteluin. On ensin kiltisti mukailtava klassisia opetuksia, kunnes saavuttaa tietyn aseman, ja sitten vasta on lupa ilmaista oma erimielisyytensä.

Klassisessa tieteenfilosofiassa ei välttämättä aina eritellä inhimillistä taipumusta kumartaa kuvia ja kunnioittaa tunnettuja auktoriteetteja ylitse muiden, mutta tiede ei ole tällaisen inhimillisen puolueellisuuden yläpuolella. Myös tieteessä huomaamatta tukeudutaan heimoajatteluun ja halutaan kokea yhteisöllisyyttä, jossa myös hierarkioilla on keskeinen rooli.

Tieteessä uusien ideoiden esittäminen on tullut tarpeettoman vaikeaksi, minkä tähden erittäin älykkäät ja tarkkaavaiset yksilöt voivat turhautua tieteellisellä uralla. Vaarallisinta on tietenkin liian korkea moraali, eli totuuden rakastaminen ylitse oman tiimin kunnian. Jos kellään on huomautettavaa, hän tehköön sen kulissien takana. jotta esimies ei konfutselaisesti menettäisi kasvojaan.

Tenniksessä tehokkain urakehitys toteutuu siten, että päihittää omat esikuvansa avoimessa kilpailussa. Tieteessä ura voi tyssätä siihen, jos opiskelijana löytää virheitä opettajansa päättelyssä ja julkisesti päihittää ylempiarvoisensa avoimessa väittelyssä.

Jos harrastelija yllättäen onkin pätevä kritisoimaan tiedeyhteisön täysivaltaista jäsentä, sitä ei nähdä poikkeuksena säännöstä, vaan sääntörikkomuksena. Tämä tarkoittaa sitä, että liian monet ymmärtävät väittämän normatiivisesti, eivätkä empiirisesti.

Tieteen filosofisten periaatteiden kunnioituksen tulisi johdattaa opiskelija hallitsemaan tieteen metodi. Metodin tehtävä on puolestaan estää tutkijaa tai opiskelijaa sortumasta sellaiseen inhimilliseen itsepetokseen tai virhepäätelmään, johon ilman ennakkovaroitusta olemme taipuvaisia.

Tieteen ei kuitenkaan tulisi suvaita sosiaalisia piilofunktioita, joiden tarkoitus on vain turvata auktoriteettien koskemattomuus, ja mahdollistaa se, että tiedeyhteisöä uskollisesti palvelleet saavat korvauksena virkoja, vaikka olisivat vähemmän taitavia työssään varmojen olettamusten epäilijöinä.

Gonzotieteilijä on kovaonninen, koska hänen tieteelliset ihanteensa ovat epärealistisen korkeat. Etenkin häntä hidastaa lahjomattomuuden periaate, joka estää häntä suhtautumasta tiedeyhteisöön hyväveliverkostona, jossa kukin tekee parhaansa toisen arvovallan ja maineen kasvattamiseksi.

Lahjomattomat ihmiset tuottavat ongelmia kaikille ryhmille, joissa vallitsee konfutselainen kohteliaisuus. Siellä ei pitkään katsella ketään, joka huomauttelee toisen tekemistä virheistä tai totuuden nimessä repii auki teorioita, koska ne ovat vain suuntaa antavia. Tyypilliselle, menestyvälle tieteentekijälle riittää se, että hänellä on vakituinen palkka, hienolta kuulostava titteli sekä joten kuten koossa pysyvä maailmankuva. Hänen nenilleen eivät mitkään diletantit hypi, eikä hänen työtään pidä vaikeuttaa epämukaville kysymyksillä.
 
Kaiken henkilökohtaisen epämukavuuden ohella voi ideaaleissaan periksiantamaton tieteentekijä kärsiä myös siitä, miten sokeita muut tieteentekijät ovat tiedettä vastaan heräävälle vihalle ja epäluuloisuudelle.

Tieteentekijät eivät kollektiivisesti ole ymmärtäneet sitä, miksi heihin suhtaudutaan etenkin internetissä niin huivasti. Keskeinen syy on juuri ylimielisyys ja kieltäytyminen dialogista niiden kanssa, jotka "eivät kuulu tiedeyhteisöön ja jotka siksi eivät ymmärrä".

Netissä tieteenvastaisilla sivustoilla ja ryhmillä on vankka asema, koska niin monet pseudotieteilijät ja tieteellisiä periaatteita vain puolittain ymmärtävät ihmiset eivät saa vastausta rukouksiinsa. He huutavat, mutta tiede ei vastaa. Tieteen auktoriteetit eivät laskeudu norsunluutornistaan keskustelemaan kansan kanssa.

Erityisen selkeästi tämän huomaa Tiede-lehden keskustelupalstalla, joka on tulvillaan islastonmuutoksen kieltäviä ihmisiä. He ovat saapuneet paikalle keskustellakseen tieteen kanssa, mutta he huomaavat vain keskustelevansa toistensa kanssa. Tämä herättää yhä suuremman epäilyksen siitä, että kenties tiede on sokea ja kuuro, tietämätön siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Tiede ymmärretään näissä piireissä miltei myyttisenä olentona, ja "tiedeyhteisö" yhtenäisenä kulttina, joka palvoo tätä myyttistä olentoa. Tieteestä tulee heille liki salaseura, koska he kokevat, ettei tiede hyväksy heitä riveihinsä. Dosentit eivät vastaa ja maisteritkin ovat vähäsanaisia.

Netissä tieteenvastaiset voimat kasvavat ja silti tiedeyhteisön enemmistö suhtautuu soraääniin vain huvittuneesti. Lauseet, kuten "eivät ole päteviä kommentoimaan tiedettä" vain heittävät bensaa liekkeihin.

Tiede tuntuu suljetulta klubilta, koska se pitkälti myös on sitä. Tieteen tekeminen muuttuisi erittäin vaivalloiseksi, jos tutkijoiden täytyisi kaiken aikaa vastailla ihmisten kysymyksiin ja oikoa vääriä käsityksiä, joita netti on pullollaan. Tieteentekijän on ymmärrettävästi järkevämpää meritoitua fuurumeilla, joissa heidän julkaisunsa edistävät rahoituksen saamista tai luovat kontakteja muihin tieteentekijöihin.

Tutkijalle passiviis-agressiivinen vaikeneminen on rationaalista, koska mikään määrä Vauva.fi -julkisuutta ei tuo keskustelijalle professuuria.

Silti tiedeyhteisössä liian moni ei edes tiedosta tämän tason psykologiaa tai sosiologiaa. Ei ole mitään hajua siitä, miltä ihmisistä tuntuu, kun tiede yhtäkkiä toimii kuin Jumala, eikä pukahda, vaikka miten vuodattaisi kyyneleitä yliopiston portailla.

Aiemmin julkista keskustelua harjoittivat asiantuntija, journalistit ja julkkikset. Tavallaan pienellä eliitillä oli hallusaan näkyvyyden monopoli. Nyt kaikki tämä on historiaa. Keskustelua on yhä enemmän ja yhä useampi osa siitä on epätieteellistä.

Tieteen dialogi kaikkien muiden dialogian kanssa on vajavaista, mistä seuraa, että epätieteelliseen dialogiin pesiytyy tieteenvastaista dialogia.

Jos tästä asiasta on huolissaan, ja kritisoi tiedeyhteisöä passiivisuudesta tai silmien sulkemiselta tai ylimielisyydestä, on siitä seurauksena myöskin vain hiljaisuutta. Tiedeyhteisö ei suvaitse itseensä kohdistuvaa kritiikkiä edes silloin, kun kyse on tarkkaan harkitusta ja vuosien kokemukseen perustuvasta varoituksesta. Tiede on tapansa mukaan hiljaa, koska se ei kuule. Tiedeyhteisö on ameeba, jolla ei ole antenneja.

Sillä ei ole ministerikuntaa, sillä ei ole tiedotusupseeria, sillä ei ole imagotoimistoa, koska sillä ei ole selkeää rakennetta. Tiedeyhteisö on vain osiensa summa, ja sen osat koostuvat ihmisistä.

Tieteellä on kuitenkin rakenteellinen ongelma. Siltä puuttuu keinot omien saavutustensa tehokkaalle popularisoinnille. Tiedepolitiikassa puhutaan kärkihankkeista ja perustutkimuksesta ja huippututkimuksesta ja soveltavasta tutkimuksesta - mutta siellä puhutaan pelottavan vähän tieteen popularisoimisesta ja tiedejournalismista.

Tiedejournalismia ei ole tieteen omasta ansiosta. Sitä on siksi, että ihmisiä kiinnostaa tiede. Tiedettä eivät kiinnosta ihmiset.

Tiedeyhteisöjen kenties raskain synti on se, että he eivät ole kollektiivisesti vaatineet rahoitusta - tai tarjonneet pois omastaan - niille, jotka ensi sijassa tähtäävät tieteen tulosten kansanomaistamiseen.

Koska olen gonzotieteilijä ja heikoista signeelaista herkkä, suorastaan erityisherkkä runoilija, diletantti ja mitä vielä, voin kirjoittaa tieteestä tällä tavoin, ikään kuin tiede olisi lapsi, jota täytyy torua.

Runoilijana minä kestän ennen kaikkea pienet yleisöt ja vuosien hiljaisuuden. Tämä on vasta alkua. Gonzotiede viitoittaa tietä uuden vuosituhannen tieteenfilosofialle. Kun tiede taantuu niin gonzotiede vain kasvaa ja edistyy.