Hamstraamisen suhteesta köyhyyteen

Hiljattain uutisoitiin, että Suomen Huutokauppakeisari on aikamme suosituin kotimainen TV-sarja:
http://www.iltalehti.fi/viihde/2016011520966172_vi.shtml

Niukat ajat ovat muuttaneet ihmisten rahankäyttötottumuksia. Vaikka rahaa on vähän, niin kulutusyhteiskunnan moraalisia velvollisuuksia voi toteuttaa kirpputoreilla. Tavaran hamstraaminen ja taito tunnistaa arvotavara krääsän seasta lisää myös turvallisuudentunnetta, josta vähän kaikilla on nykyään pula.

Tänään Ylen kirjoituksen lopussa aivojani kutitteli huomio, että niukkuus on sosiaalisen statuksen korostamista:
http://yle.fi/uutiset/tavarasta_luopumisen_tuska_on_ihmisella_geeneissa/8685366

Monesti olenkin ihmetellyt sitä, kuinka vähän itseäni reilusti varakkaampien ihmisten asunnoissa on joskus tavaraa. Heidän olohuoneessaan esimerkiksi saattaa olla vain sohva, televisio, seinataulu ja pari lamppua. Jos he tarvitse jotain muuta, he voivat ostaa sen. Jos jokin esine hajoaa, sen voi huoletta heittää roskiin. Kenties korjattavissa olevaa rojua ei tarvitse säästää pahan päivän varalta.

Koska rikkailla on varaa tulla toimeen vähemmällä, he usein myös korostavat sitä, miten vähän heillä on tavaraa. Kenties he myös samaistavat hamstraamisen köyhyyteen, koska vanhan rojun varastointi todella yhdistyy niukkuuteen.

Tämä ilmiö pätee mielenkiintoisella tavalla myös tietoon ja moraaliin. Erittäin rikas ja vaikutusvaltainen ihminen, kuten Donald Trump voi ylpeillä sillä, miten vähän hän piittää faktoista ja terveestä järjestä.

Miljonäärillä on varaa luottaa tärkeissä päätöksissä asiantuntijaan. Ei hänen tarvitse itse päntätä päähänsä jotain nippelitietoa.

Tämä on vain yksi selitys sille, miksi erittäin rikkaat ihmiset - kuten Paris Hilton tai George W. Bush - muistuttivat henkisesti kaikkein vähävaraisimpia ja ovat suurella menestyksellä tehneet suuren numeron omasta tietämättömyydestään. Se lähentää heitä kansaan. He ovat tyhmiä, koska heillä on siihen varaa. Samaa laakeria tavoittelee nyt päähänsä Trump.

Itse asiassa Krishnamurti on joskus todennut, että tavaran haaliminen on sukua tiedon haalimiselle. Kumpikin on yhtä lailla taakka, jonka etuoikeutetut mieluusti jättävät muiden kannettavaksi.

Krishnamurtin tiedon haalimiseen kohdistuvat moitteet olivat jopa näistä kahdesta ankarampia. Tavarasta pääsee eroon tulitikulla. Turhasta tiedosta ei vapaudu edes lomamatkoillaan.

Aikalaisnäkemyksiä ekspressionismista

"Jos nykyaikana joutuu käymään taidenäyttelyssä tai nykyaikaisissa taulukokoelmissa, kohtaa usein omituisia kuvia, joista hän ei ymmärrä mitään, koska ne ovat niin erilaisia kuin ne, mitä tähän asti on totuttu maalauksissa näkemään. Nähdään ihmisolentoja, vääntyneitä jäseniä ja raadeltuja kasvoja, rikkinäisiä, päällään seisovia maisemia, punaisella ja viheriällä kuvattuja puita, sinisiä hevosia. Niin, yksityiskohtia tuskin voi tuntea, kaikki näyttää olevan vain viivoja ja värien sekasotkua. - - Haluan tässä muutamalla sanalla väittää miksi nuo kuvat eivät ole petkutusta."- John Schikowski, s.114

Hallussani on joitakin niin ainutlaatuisia kirjallisia dokumentteja, että koen tarpeelliseksi niiden avoimen digitaalisen julkaisun. Vanhoja lehtikirjoituksia kenties jo aiemmin on kuvattu mikrofilmille, mutta eihän sellaisia laitteita moni omista tai osaa käyttää. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaat aikalaistodistukset katoavat arkistoihin, hukkuvat roskalavoille tai muuttuvat tomuksi.

Käsiini on päätynyt esimerkiksi nidottu vuoden 1923 Työväen Näyttämötaide -lehden alkuperäinen vuosikerta, jossa samoihin koviin kansiin on koottu myös yksi vuoden 1922 lehti, oletettavasti ensimmäinen koskaan ilmestynyt. Maksoin niteestä vain pari euroa, enkä usko sen olevan edes moitteettomassa kunnossaan minkään arvoinen, mutta lehdessä julkaistut taide-esseet paljastuivat melkoisen kiehtoviksi. Niinpä aloitan kokoelmieni verkkaisen digitalisoimisen kahdesta ekspressionistisen taiteen yleisesityksestä.

1920-luvun alussa kubismia ei oudoksuttu ainakaan teatteriväen piirissä. Vallitsevampi tyylisuuntaus oli art deco.

Vuosikertaan osuu uutinen Sarah Bernhardtin kuolemasta, joten useampiakin kirjoituksia löytyy myös hänen urastaan ja merkityksestään näyttämötaiteelle. Lisäksi löytyy paljon kirjallisia ohjeita näytelijöille, tai näyttelijäksi haluaville, joiden merkitystä en osaa arvioida. Kenties ne ovat lähinnä kuriositeetteja.

"Sarah Bernhardtin järkyttävä eläytymiskyky, hänen äänensä hopeasointi, hänen suloisen vartalonsa joustava jäntevyys ja kasvojenilmeiden sielukas vivahdusrikkaus ovat muodostaneet yhdessä sen katsojia huumaavan taikavoiman, jonka teho on aina ollut varma."

Uutisaiheena on myös elävän kuvan rantautuminen Suomeen. Kaksi eri kirjoitusta lähestyy äänielokuvan mahdollisuuksia hyvin vastakkaisesta näkökulmasta. Toinen on varma, ettei ääntä saada moniin vuosiin yhdistettyä liikkuvaan kuvaan ja toisen mielestä sellainen teknologia on aivan käden ulottuvilla. Kumpikin vakuuttaa, ettei filmi tule koskaan täysin syrjäyttämään teatteria, sillä elävien näyttelijöiden noustessa lavalle syntyy erityislaatuinen tunnelma, ja elävät näyttelijät voivat myös reagoida yleisön aplodeihin tai liikehdintään, mikä syventää katsojien läsnäoloa.

Nyt kuitenkin sananen expressionismista. Kirjoittajana Fanny Davidson, joka kuului lehden toimituskuntaan.

Toisen artikkelin kirjoittaja on John Schikowski, joka tahtoo kiteyttää expressionismin olemuksen. Kirjoituksen päättymisen merkiksi on taittaja tai latoja lisännyt viimeisen sivun loppuun ajalle tyypillisen art deco elementin:

Itseäni yllätti molempien kirjoitusten poliittisuus. Ehkä olen aliarvioinut joko ekspressionismin tai 1920-luvun poliittisuutta, mutta en usko lehden julkilausutun työväenluokkaisuuden olevan tässä ainoana selittäjänä. Etenkin minua hämmästyttää se, kuinka näin pian molemmin puolin raakamaisen sisällissodan jälkeen kulttuuriväki on ollut näinkin vasemmistolaista - ja kuinka nietzscheläistä on työväestön tunnelma ollut, kun puhe kääntyy tahtoon ja ylistetään uutta tahtovaa ihmistyyppiä:

"Vallankin kun uusi, voimakkaasti tahtova yhteiskuntaluokka, työväestö, astuu valtiollisella alalla toimintaan, uskoen omiin voimiinsa, taisteluhaluisena, valloittavana - kuinka saattoi silloin taide ja sen mukana draamakirjallisuus, tuoda esiin vain passiivisia ihmisiä." (Fanny Davidson s.40)

tai:

"Ekspressionismi ei ole mukavuutta harrastavien ihmisten taidetta, ei mitään poroporvarillisille sieluille, jotka taiteesta etsivät vain huvia ja ajankulua. Se on vallankumouksellisen aikamme väärentämätön tuote." (Schikowski s.115)

sekä:

"Ja nyt tulee, elleivät kaikki merkit petä, jälleen suuri mullistus. Naturalismi kannetaan hautaan ja uuden taidesuunnan herruus alkaa. - - kapitalistisen kulttuurikauden kukistuminen synnyttää uuden expressionistisen taidesuunnan. Se sisältää kylläkin epäilemättä monia kapitalistisen ajan hajoamistuotteita itsessään, mutta sisimmässään kätkee se kuitenkin tulevaisuuden siemenen. (s.117)"

Monesti puhutaan siitä, miten I maailmansodan kohtuuttomat rauhanehdot ja juoksuhaudoissa vietettyjen vuosien traumat loivat pohjan II maailmansodalle, mutta sama levottomuus näkyi myös ajan taiteissa - eikä vain taiteissa, vaan näemmä myös siinä, miten taiteista puhuttiin. Aikalaiskuvaan lienee vaikuttanut myös se, että Hitler oli taiteelliselta maultaan niin taantumuksellinen, eikä ymmärtänyt mitään ekspressionismista, vaikka tässä ekspressionismi kuvataan juuri poliittisen vallankumouksen katalyyttinä.

Kenties olisin voinut liittää oheen myös kolmannen kirjoituksen, jossa pohditaan taiteen mahdollisuuksia poliittisten kenttien eriytyessä toisistaan. Kirjoittaja näkee uhkia sekä porvariston halussa tukahduttaa taide sääntöihin ja mukavuuteen sekä työväestön halussa vääristää taide poliittisten manifestiensa alustaksi. En ole vielä ehtinyt lukea kaikkia näyttämötaiteen vuosikerran kirjoituksia, mutta kunhan ehdin, niin skannaan ja julkaisen niitä myöhemmin useamman nipussa.

Cloisonné, eli soluemalointi

Eilen osui Fidan -50% alennusmyynneissä silmään kiinalainen maljakko, jonka pohjassa myös vaatimattomasti luki "Made in China".

Huomasin kuitenkin heti, ettei kyse ollut mistä tahansa rihkamasta. Ensinnäkin maljakko oli huomattavan raskas, sisäreunoista ja pohjasta päätellen pronssia tai messinkiä. Innostukseni syy oli kuitenkin se, että huomasin koristemaalausten rajoissa ohuita metallisia lankoja. Koko kuviointi rakentui näistä hiuksenohuista kultaisista säikeistä.

Kyse on soluemaloinnista, eli Cloisonné-tekniikasta. Tällaiset maljakot, vaikka niitä Suomessa ei juurikaan tunneta, ovat usein tolkuttoman kalliita, etenkin jos laatu on silmiinnähden korkealuokkaista. Halpoja ne eivät ole koskaan, ainakin jos puhutaan vintagetavarasta.

Cloisonne-yksityiskohta: The Mind at play -blogi

Soluemaloitujen lasitteiden valmistaminen on työlästä. Metalliesineen päälle täytyy ensin muotoilla ohuella langalla lokeroita, jotka sitten täytetään eri värisillä lasitteilla. Lasi ei saa luonnollisestikaan sotkeentua tai halkeilla, kun se poltetaan uunissa. Työmäärää lisää se, jos solut ovat erityisen pieniä ja värejä on paljon. Joskus langat tai juotteet itsessään ovat kultaa, yleensä kuitenkin kuparia.

Cloisonne muistuttaa hieman kirkoista tuttuja lyijylasi-ikkunoita tai tiffany-lamppuja, mutta pienemmässä mittakaavassa.

Airi Salosmaan lyijylasitaidetta.

Tällaiselta löytämäni maljakko näyttää:

Alla yksityiskohta emaloinnista, joka näyttää ainakin omaan silmääni varsin klassiselta ja huolella toteutetulta. Kupariset, suorat pohjakuvioiden langoitukset on ehkä tehty koneella, mutta emalointi todennäköisemmin on perinteistä käsityötä:

Maljakon paljaat pronssiset sisusosat ovat hieman tummuneet, joten ihan uudesta tuotteesta tuskin on kyse. Asiantuntija osaisi varmaan kuvioista ja maljakon muodosta päätellä millä vuosikymmenellä se on valmistettu, mutta ihan fiilispohjalta sanoisin, että kenties 1960-luvun lopulta. On epätodennäköisempää, että sitä ennen Suomeen olisi turistimatkalta tuotu kiinalaista käsityötä. Keskiluokalla oli harvemmin varaa matkustella mantereen toiselle laidalle.

Päättelyketjussani yksi tärkeä johtolanka on maljakon väri. Mietin millaiseen väriin minkäkin vuosikymmenen suomalainen reissaaja olisi Pekingin matkallaan mieltynyt. Teenvihreä ja vaaleansininen eivät ole ainakaan 80-luvun tai 90-luvun muotivärejä. Minulla on 70-luvun alun samettinen Easy-tuoli, jossa on hieman samanlainen sävy kuin maljakon kukkien lehdissä. Pehmeät vihreät sävyt olivat huudossa hippivuosina 1966-1974.

Tiedän myös, että suomalaiset pääsivät kylmän sodan vuosina melko helposti matkustamaan kommunistiseen Kiinaan, vaikka heitä tarkkailtiinkin mahdollisina agentteina. Kekkosen politiikka avasi rajoja. Mummoni ja vaarini muun muassa kävivät silloin vahingossa lomamatkalla Pohjois-Koreassa, ja he sentään ovat hyvin porvarillisia. Mummo oli töissä Suomen pankissa. Kyllä he sitä retkeä ovatkin kauhistelleet. Peking oli matkan pääkohde. Pohjois-Koreaan heidät vietiin innokkaasti suostuttelemalla, paljoa kysymättä. Länsimaisille piti esitellä miten hienosti siellä ovat asiat.

Hyvin todennäköisesti arvaukseni osuu pieleen vähintään kymmenellä vuodella. Sentään löysin maininnan siitä, että merkintä "Made in China" on otettu käyttöön vuonna 1921. Sitä varhaisemmasta esineestä ei siis voi olla kyse. Lähde: https://www.collect-sell.com/japanese-cloisonne-vs-chinese-cloisonne/ Samalla sivustolla mainitaan myös, että kiinalaisten maljakoiden pinnoissa olisi ennen 50-lukua käytetty yleisesti kultauksia. Voi olla, että tämänkin maljakon suuaukon ulkoreuna on kullattu. En osaa äkkiseltään sanoa onko kyseessä likainen ja himmentynyt kultaus vai onko edellinen omistaja kiillottanut pronssipintaa. Ainakin metalli on kiiltävämpää ulkoa kuin sisältä.

Kovin yksityiskohtaista tietoa on joskus vaikea löytää netistä, vaikka Suomessa useampikin antiikkia harrastava ihminen varmaan erottaa soluemaloidun posliinin tavallisesta. Tori.fi:ssa joku myy näyttävää cloisonne-maljakkoa 80 eurolla: http://www.tori.fi/lappi/Cloisonne__maljakko_23285732.htm

Veikkaan, että aika herkästi perintönä saatu matkamusto päätyy kuitenkin Made in China -rihkamana suoraan kirpparille parin euron hintaan. Itse maksoin maljakosta 7,20 euroa. Esineen iän tai järkevän arvon määrittäminen tulee olemaan vaikeaa. Varmaan jotain 70 euron tienoilla tai ylöspäin, kunhan tokenemme taantumasta. En olisi ottanut ostamisen riskiä, ellei maljakko olisi täysin ehjä. Taiteen vaatiman käsityön määrään suhteutettuna 70 euroa on tietenkin naurettavan vähän.

Kiinnostus kiinalaista antiikkia kohtaan on ehkä kasvamassa, sillä hiljattain Hagelstamilla arkisen näköisen kiinalaisen vadin hinta kohosi 50.000 euroon:
http://www.taloustaito.fi/Teemat/Taide/Huutokaupat-ja-keraily/Kiinalainen-vati-nousi-ennatyshintaan/

Lisää tietoa emalointitekniikoista: "Kultasepanalan tekniikat"

Sekä: http://www.uncommonobjects.com/cloisonne/ 

PS. Voisin myöhemmin esitellä japanilaista keramiikkaa, kunhan ensin selvitän millä nimellä suomeksi kutsutaan "moriage"-tekniikkaa, eli savihelmien tai sokeankirjoitusta muistuttavien kohokuvioitujen pisteiden avulla maalaamista. Moriyama Mosi-Machi, Satsuma Ware, ja sitä rataa...

Luukku 4: Kirpputorit ja taantuma

Vuosi sitten hahmottelin kirpputorien filosofiaa (tai ehkä pikemminkin sosiologiaa), jossa totesin taantuman ja heikentyneen ostovoiman vaikuttaneet käytetyn tavaran suosioon:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2014/12/kirpputorien-filosofia.html

Tuolloin en vielä tehnyt minkäänlaista taustatutkimusta. Luotin vain omaan kokemukseeni, ja muistelen kuinka 90-luvun laman aikana sinne tänne ilmestyi kirpputoreja, jotka 2000-luvun kasvubuumin aikana lähes katosivat ja tilalle tuli kalliita second hand -putiikkeja.

Miten asia sitten lienee? Onko taantuman ja kirpputorien välillä yhteys?

Turkulaisessa on tammikuussa ilmestynyt uutinen otsikolla "Taantuma ei näy kirppiksellä":
http://www.turkulainen.fi/artikkeli/262119-taantuma-ei-nay-kirppiksella-asiakkaat-hakevat-loytoja

"Kirppis-Centerin toimitusjohtajan Janne Vähämikon mukaan taantuma ei tuo piikkejä eikä notkahduksia.
– Viime vuonna asiakasmäärämme lisääntyi 2-3 prosenttia. En jaksa uskoa, että jos ennen mentiin vaatekauppaan, niin taantumassa tullaan tänne."

En tiedä kuinka kauan Kirppis-Center on ollut toiminnassa, mutta omien laskujeni mukaan Suomi on ollut taantumassa jo vuodesta 2008.

Toisessa uutisessa todetaankin aivan päin vastaista:
http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2015/02/25/professori-huolissaan-taantuma-ajan-politiikasta-kaikki-on-sen-varassa-etta-suomi-nousee-vanhoilla-tempuilla

"Pitkittynyt taantuma on näkynyt Lahden seudulla selvästi esimerkiksi halpamarkettien ja kirpputorien kasvaneena myyntinä."

Myös omat muistikuvani 90-luvulta saavat vahvistuksen:

"Halpakaupan kasvu herättää myös kysymyksen, onko pitkittynyt taantuma saamassa yhteisiä piirteitä 1990-luvun suuren laman kanssa, jolloin kirpputorien määrä nousi voimakkaasti."

Kirpputorien vuosimyynnin 2-3 prosentin kasvu on oikeastaan jo aika merkittävä signaali kirpputorien ja taantuman yhteydestä, sillä samaan aikaan myös verkkomyynti on lisääntynyt. Tämän tulisi siis näkyä heikentymisenä tuloksena myös kirpputoreilla, jos ostovoima on ollut pidemmän aikaa jäissä.

Myös viime kesän Kalevasta löytyy juttu kirpputori-ilmiöstä, joka alkaa:

"Kirpputoribisnes kannattaa aina paremmin, kun taloudellisesti haasteelliset ajat tuntuvat kuluttajien kukkarossa.
Ainakin Oulussa kirpputoribisnes on näyttänyt viime vuosina kasvavan."

http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/kirpputorien-kilpailu-on-oulussa-tiukkaa-suosio-kasvanut-kymmenessa-vuodessa-huimasti/702631/

Myös perussuomalaisten Suomen Uutiset -lehti kirjoittaa:

"Talous sakkaa, mutta käytetyn tavaran kauppa käy vilkkaana ja myymälöitä perustetaan lisää eri puolille Suomea."

https://www.suomenuutiset.fi/kaytetyn-tavaran-kauppa-kasvaa/

Stockmannin ja Anttilan heikkoa tulosta on perusteltu verkkomyynnillä, mutta kenties osansa ovat tehneet myös lisääntyneet kirpputorit?

Verkkokaupoissa hintoja vertaillaan ahkerasti, mikä pakottaa myyjät kaventamaan voittojaan. Verkkokauppojen varastot tulevat paljon halvemmaksi kuin kauppakeskusten tai kaupungin keskustan liikekiinteistö, joten ne ajavat perinteiset kivijalkakaupat ahtaalle.

Kirpputoreilta ehkä etsitään sitä jännitystä, joka ennen saatiin shoppailusta. Kirpputoreilta voi lisäksi löytää yllättävää luksusta ja sekin syö Stockmannin tulosta.

Iittalan laatu järkyttävästi heikentynyt

Täytyy nyt tämäkin sanoa ääneen, sillä kansallistunto velvoittaa minua vaatimaan tiettyjä standardeja.

Olen murheissani siitä, että Iittalan lasien laatu kaiken aikaa heikentynyt. Tuotantoa on asteittain siirretty halpamaihin ja lasimassaa on vaihdettu halvempaan sillä seurauksella, että nykyään uutena ostetut Iittalan astiat voivat olla täyttä sekundaa.

Tiesin, että 2000-luvulla yrityksen sisällä on suoritettu monenlaisia uudelleenorganisointeja, tuotannollisten säästöjen aikaansaamiseksi, mutta pahimmat aavistukseni alkoivat varmistuivat, kun aloin selvittää tavallisten kuluttajien kokemuksia.

Ellit.fi: "Rikkoutuvat Iittalan lasit"

"Valmistajat luottavat liikaa vahvaan brandiin, ja ovat alkaneet säästää valmistuskuluissa laadun kustannuksella!"

"Minulla hajosi myös heti ekassa pesussa 2 vedenvihreää 21cl kartiolasia... tämä iittalan paska laatu ei enää innosta, jos saa kokoajan varoa!"

"Saimme häälahjaksi Iittalan laseja, joita alussa pesimme käsin ja myöhemmin koneella niitä, jotka eivät olleet jo hajonneet. Käsipesussa ne hajosivat helpommin kuin koneessa. Kaikki meni muutamassa vuodessa rikki, jopa ne käyttämättömat Ultima thulet... Pohja irtosi muutamasta lasista."

http://keskustelu.ellit.fi/threads/rikkoutuvat-iittalan-lasit.1846157/page-2

Vastaavia kokemuksia löytyy vauva-forumilta, otsikolla "Iittalan laatu järkyttävää!"

"menin ostamaan Anttilasta Iittalan Vitriini-rasiaa, ja oli todella työn takana löytää virheetön yksilö. Lähes kaikissa oli pahoja virheitä, jotka todella huomasi."

"Joo, vuosia sitten mietimme, ostaisimmeko kartio-laseja arkikäyttöön. Kaikissa oli valumia pinnassa vaikka ykköslaatua piti olla. Ostimme sitten Ikean laseja ja ovat olleet hyviä nekin, elleivät jopa parempia!"

http://www.vauva.fi/keskustelu/3899882/ketju/iittalan_laatu_jarkyttavaa

Liki sama keskustelu on käyty myös Meidän perhe -forumilla:

"pikkasen menee käämit iittalan laseihin

niitä hajoo koko ajan. äsken putosi "ote" lasista pohja. tiedän että korvaavat taas kerran uusilla laseilla, mutta miten tää on edes mahdollista että kyseisen firmat lasit ei kestä muutamaa kuukautta kauenpaa. niin ja ihan normaali käytössä ovat, ei heitellä eikä pudotella.."

http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/981484/ketju/pikkasen_menee_kaamit_iittalan_laseihin

Samaa täällä

"laseista lohkeilee reunoista paloja, tulee isoja halkeamia jotka johtavat pohjan tippumiseen. 24 lasin sarjasta on jäljellä alle puolet."

Kaksplus:

Huonolaatuiset (?) Iittalan lasit

Ostin pari viikkoa sitten Kartio-laseja, niitä isompia.
Yksi hajosi tiskikoneen jäljiltä, yhdestä murtui reunasta pikku pala. Pesen astiat 50 asteessa. Olenko käsitellyt noita laseja jotenkin väärin, vai ovatko ne tosiaan noin huonoa laatua?

http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/1217435-huonolaatuiset-iittalan-lasit/

Nykyään sääntö on melkein se, että mitä uudempana Iittalan astioita on ostettu, sitä heikkolaatuisempia ne ovat. Iittala ratsastaa entisellä maineellaan, mutta on järjestelmällisesti tuhoamassa omaa uskottavuuttaan halventamalla valmistuskustannuksiaan.

Käytetty lasimassa on heikompilaatuista, työ aiempaa koneistetumpaa ja viimeistely huolimatonta.

Onneksi kirpputoreilta on yhä mahdollista löytää vanhempia astioita, jotka kestävät käyttöä lähes loputtomasti. Käytettynä ostetut laatuaikojen lasit ovat yleensä myös halvempia.

Monella on silti se käsitys, että uusi olisi parempaa. Useimmat kotimaisina design-tuotteina myydyt astiat eivät enää ole Suomessa valmistettuja. Malli on ehkä perinteinen ja Suomessa suunniteltu, mutta astiat valmistetaan halpamaissa.

Olen muutamia kertoja pudottanut 1950-luvulla valmistetun kotimaisen vesilasin esimerkiksi kivilattialle(!), jonka päällä on ohut matto tai parketille, jonka päällä ei ole mattoa. Vanhemmat lasit vain pomppaavat, eikä niissä näy säröäkään. Uudemmat lasit eivät aina kestä edes sitä, jos ne kaatuvat pöydälle.

Vanhoja viinilaseja voi myös melko turvallisesti kilisyttää toisiaan vasten juhlassa. Niistä ei noin vain lohkeile paloja. Koko kilisytämisen perinne on kohta katoamassa, koska lasit eivät kestä sellaista käyttöä. Uudemmat lasit saattavat kokonaan haljeta osuessaan yhteen tai katketa jopa jalan kohdalta.

Olisi hienoa jos Kuningaskuluttaja, Prisma-studio tai jokin aikakausilehti, kuten Tekniikan Maailma teettäisi rasitustestin, jossa Iittalan eri aikakauden lasien kestävyyttä mitattaisiin. Voisin lyödä vetoa, että yli 30 vuotta vanhat lasit voittaisivat kaikilla osa-alueilla.

Historian instagram

Parhaat historiateokset ovat kirjoja, joita ei ole alkujaan tarkoitettu historiateoksiksi. Niiden tehtävänä voi jopa olla esitellä uusinta uutta tai spekuloida tulevaisuuden maailmoilla.

Koneella kylvöä.

Virallinen historiankirjoitus syntyy aina nykyajan lähtökohdista. Se kertoo tarinaa, johon on valikoitu jonkin teorian tai viiteryhmän kannalta oleellista todistusaineistoa. Moniin suuntiin rönsyilevistä kohtalon poluista on valikoitu yksi, joka saa arvon edustaa koherentin kertomuksen päälinjaa.

Kouluhistorian painopisteenä ovat merkkihenkilöt ja käänteentekevät tapahtumat. Edes kulttuurihistoria tai aatehistoria eivät ole aikamatka menneisyyteen, sillä tavoin kuin alkuperäiset arjen reportaasit: lehtikirjoitukset, elokuvat ja viihderomaanit, jotka heijastavat ihmisten omimpia unelmia ja huolia.

"Muistilista on emaljoitu, keittön seinälle ripustettava kapine."

Asiat, joita pidämme itsestäänselvyytenä, loistava poissaolollaan ja tutut sanat merkitsevät yllättäen jotakin aivan muuta. Jääkaappi on kaappi, jossa säilytetään jäätä, eikä keltaisten muistilappujen heikkoa liimaa ole vielä keksitty. Niinpä muistilistaan viitataan sanalla "kapine".

Kun ajan ihmiset pääsevät itse ääneen, ja lopputuloksena voi olla koominen oivallus tai historiallisen ylimielisyyden väistyminen. Jokainen kansa ja aikakausi on joissakin elämän osa-alueissa hyvin pitkän edistynyt - edistyneempi kuin esimerkiksi me, jotka suuntaamme aikamme toisien tietojen ja taitojen kehittämiseen.

"Mitä yksinkertaisempi lelu on, sitä enemmän se antaa lapsen mielikuvitukselle tehtävää."

"Ajan pitkään lapselle tuottavat suurinta iloa leikkikalut, joilla ei ole sanottavaa rahallista arvoa ja jotka eivät ole liian valmiita, vaan joita he voivat mielensä mukaan muodostella ja joihin saavat mielikuvituksestaan lisätä puuttuvat piirteet.

Liian täydellisiin hän pian kyllästyy, liiallinen paljous tekee hänet pintapuoliseksi ja vaativaksi eikä totuta häntä keskittymään."
- Emännän tietokirja 1953

Tekninen edistys saa helposti ylenkatsomaan entisaikojen psykologista viisautta. Tietyt perustotuudet on helppo unohtaa, kun vauhtia on liikaa.

"(lasten pihapiirin toverielämässä) vanhempien on totuttauduttava siihen, etteivät hae vikoja toista lapsista tai etteivät ainakaan heti puolusta omaa lastansa, kaikkein vähimmin niin, että lapsi huomaa saavansa liian helposti kasvattajansa puolelleen. Toiselta puolen ei pidä mennä vastakkaiseen äärimmäisyyteen, niin ettei ollenkaan kuuntele lasta, sillä silloin hän tuntee itseään kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti."

Ihmiset varsin häpeilemättä paljastavat oman näkemyksensä siitä, mikä heidän mielestään on normaalia.

Vuonna 1953 julkaistu Emännän tietokirja on yksi painoteknisesti laadukkaimmista kirjoista, jonka omistan. Kahteen osaan nidottu opas on lähes koskemattomassa kunnossa ja maksoi kierrätyskeskuksessa yhden euron.

Suomi muuttui merkittävästi 1950-luvun ja 1970-luvun, ja kirja edustaa ehkä enemmänkin 1940-luvun maailmaa.

Kirjan arvoa lisäävät lukuisat upeat värisivut, jotka vetävät vertoja koulujen opetustauluihin. Paperi on korkealuokkaista ja kannen selkämys nahkaa.

En ollut aikoihin jaksanut penkoa kirjahyllyjä, jotka kierrätyskeskuksissa sisältävät usein vain Suuren Kirjakerhon halpoja romaaniklassikkoita. Yleensä joku on jo poiminut talteen Keltaisen kirjaston hyväkuntoiset niteet ja vastaavat keräilytuotteet, joista saatetaan pyytää jopa 2 - 3 euroa.

Joskus minun tekee mieli pelastaa jokin kirja vain siksi, että sen tuotantoarvo on niin ilmeisen merkittävä. Nykyään ei varmaan edes olisi mahdollista painattaa teknisesti yhtä hienoa opusta. Korkealuokkainen paperi, värikuvat ja lehtikullalla nahkaiseen selkämykseen kirjaillut kirjaimet nostaisivat kustannukset poskettoman korkeiksi.

Puutarhamansikoita.

Teos on luultavasti ollut ilmestyessään varsin hintava. Sen lienee suunnattu lähinnä perinteisen pikkuporvariston perheillä, joissa käytetään palvelusväkeä ja tarvitaan käytännön ohjeita sellaisen palkkaamisekseen.

Oppaassa ei useinkaan ensimmäiseksi ehdoteta keinoja, joilla perheenäiti voisi säästää kuluissa. Suurempana huolena ovat tehokas ajankäyttö, henkisen kehityksen edistäminen ja sosiaalisen järjestyksen vaaliminen.

"Kotiapulaiskysymys on muodostunut yhä vaikeammaksi pulmaksi niin meillä kuin muissakin sivistysmaissa, ja näyttäisi siltä, että tämä ammattikunta tulisi vähitellen häviämään kokonaan. Aikaisemmin oli palkkataso alhainen, mutta viime aikoina - kysynnän ja tarjonnan lain mukaan - ovat palkat nousseet joskus aivan suhteettomiksikin. Ehkä siihen on syynä myös vapaamman ja itsenäisemmän aseman kaipuu ja ehkä myöskin se seikka, että kotiapulainen... tuntee yhteiskunnallisen arvonsa kärsivän."

Kolmen aukeaman mittaisen "Kotiapulaisen palkkaaminen" -artikkelin jälkeen tulee kutkuttava asiasana nimeltään:

"Kotikirjaston hoito. ...Hyllyjen täyttäminen joutavilla ajanvieteromaaneilla ei kannata, mutta sekä oman maan kansalliskirjallisuuden että muiden maiden parhaita tuotteita pitäisi käsikirjastossa olla. Runokokoelmat ovat usein kotikirjastoissa ahkerassa käytössä. Näitä kirjoja voi ja onkin hyvä lukea aina uudelleen, kerta kerralta paremmin ymmärtäen niihin sisältyvää kauneutta ja elämänviisautta."

Juttu vain paranee. Seuraavalla sivulla on lyhyt artikkeli:

"Kotimusiikki. Keskipiste, jonka ympärillä kotimusiikin harrastus luonnollisimmin viriää, on yleissoittimet flyygeli tai piano. Taiteellisesti kaikkein arvokkainta kotimusiikin lajia tarjoutuu jo edellä mainitsemassamme kamarimusiikissa, jonka eri kokoonpanoja silmälläpitäen vanhemmat kasvattakoon musikaalisia lapsiansa. (Yleisimpiä piano, viulu ja sello). Musiikki kirjallisuuden parhaitten aarteiden joukossa on joukossa on runsaasti alkuperäissävellyksiä näille soitinyhtymille."

Minkä maailman me olemmekaan menettäneet, kun tällainen hengentuote on myynnissä eurolla.

Kenties sijoitan Emännän oppaan omaan hyllyyni kunniapaikalle Maailmankirjallisuuden kultaisen kirjan ja arvokkaimpien ensipainosten väliin.

Vielä kun ehtisin palata kotikirjastoni viisaimpien niteiden ääreen säännöllisin väliaijoin ja ammentaa niiden kauniita sanoja oloni ylevöittämiseksi.