Syntagma, eli suomeksi "niputtaminen"

Eilen ilmestyi YLE:n sivuilla kirjoitus:
Miksi samat ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta ja vastustavat maahanmuuttoa?

Kirjoituksessa (mielestäni hieman yksisilmäisesti) selitetään näiden tiettyjen mielipiteiden, eli maahanmuuton ja ilmastoskeptisyyden linkittymistä epätasa-arvon hyväksymisellä ja kovien arvojen oikeistolaisuudella.
Minua ei nyt kiinnosta tämä yksittäinen kahden näkemyksen välinen korrelaatio, vaan se laajempi ilmiö, että tietyt arvot herkästi niputtuvat yhteen, vaikka ne synnyttäisivät ristiriidan henkilön maailmankuvassa. Vastaavanlaista arvojen, asenteiden tai näkemysten niputtamista harrastetaan myös vasemmalla ja ylipäändä missä tahansa kuplassa, joka toimii kaikukammiona ja jossa muodostuu sosiaalista painetta olla jotain tiettyä mieltä:

Niputtaminen on erityisen yleistä jenkkilässä, missä poliitiset näkemykset ovat kärjistyneitä, kuten myös jutussa todetaan:

– Yhdysvalloissa on menty niin pitkälle, että ihmiset saattavat päättää, uskovatko ilmastonmuutokseen sen perusteella, kannattavatko republikaaneja vai demokraatteja, sanoo tutkija Kirsti M. Jylhä Tulevaisuuden tutkimusinstituutista Tukholmasta.

Mielipiteiden niputtaminen on yhdysvalloissa käytännön sanelemaa, koska vaalijärjestelmä tukee kaksipuoluejärjestelmän syntyä ja kaikkien ryhmien on mahduttava jompaan kumpaan kahdesta vaihtoehdosta. Siellä tietyt kiistakysymykset niputtuvat (abortti + verot + aselait), mistä sitten samat asenteet herkästi heijastuvat myös muiden maiden politiikkaan. Tätä heijastumista voimistaa se, että Yhdysvalloissa myös mediat ovat sidoksissa puoluepolitiikkaan, eikä uutisointi ole lähes koskaan puolueetonta.

Vaalien alla keskustelussa ja gallupeissa näitä tiettyjä kärjistyneitä kysymyksiä toistellaan ja ehdokkaat pyrkivät odotusten mukaan mielistelemään omaa äänestäjäkuntaansa. Lopulta aika monet ihmiset huomaavat, että toinen puolue on 90% heidän kanssaan samaa mieltä, tai oikeammin, että heidän omat mielipiteensä ovat muotoutuneet vastaamaan sitä puoluetta, jota hidän kaverinsa äänestävät.

Ihmisillä on tietenkin hämmästyttävä kyky ohittaa ristiriidat ja sopeutua yhteiseloon, jos se edistää heidän etujaan. Niinpä samat ihmiset ovat Pro Life (eli vastustavat aborttia), mutta kuitenkin kannattavat kuolemantuomiota, koska republikaanit ovat "God Bless!"-asenteella tehokkaammin mielistelleet uskovaisia sekä heikosti koulutettuja maalaisjuntteja. Jeesuksen paluuta odottavat kirkossakäyvät perheenisät shoppailevat rynnäkkökivääreitä ja suhtautuvat rasististi laupiaisiin samarialaisiin, koska Raamatussa ei sanota niin, mutta koska Republikaaneissa tällaiset asenteet sekoittuvat ja niputtuvat.

Samaan aikaan Demokraateilla on tietenkin omat ristiriitansa, koska heidän strategiansa on ollut haalia äänestäjiksi vähemmistöjä, vaikka entisten orjaperheiden tai meksikolaisten maahanmuuttajien todellisuus on varsin kaukana New Yorkin ja Kalifornien teknohipstereiden IPA-elämäntavasta.

Ei ole tietenkään puhdasta sattumaa, miksi juuri tietyt asenteet niputtuvat yhteen, mutta sen jälkeen niitä on vaikea erottaa toisistaan. Demokraateilla ja republikaaneilla on omat mediansa, jotka tuuttaavat niiden omaa totuutta. Sen jälkeen on vaikea erottaa asioita toisistaan, kun ihmisillä on taipumus valita puolensa ja joukkueensa, jonka paitoja kantavat ja joiden taklaus näyttää aina puhtaalta. Toki on ihmisiä jotka eivät niputa automaattisesti asioita yhteen, mutta monet ovat poliittisesti laiskoja ja omaksuvat suoraan oman kuplansa yleisimmät asenteet. 

En kiistä, ettei taustalla olisi psykologisia persoonaan ja maailmankuvaan liittyviä syitä, mutta sen jälkeen, kun ryhmässä tietty ajatusmaailma on saanut enemmistövalllan, mielipiteet lyödään lukkoon poliittisten iskulauseiden, laulujen ja meemien kautta, ja sitä on hankala muuttaa. Ilmiö on olemassa ilman politiikkaa, mutta se voimistuu sitä kautta.

Jos olet vapaa-ajattelija ja muodostat itse mielipiteesi, sinua pidetään kummassakin leirissä epäilyttävänä.

Syntagma käsittelee juuri tätä niputtamista erona paradigmaan

Kirjoitus palautti mieleeni tärkeän käsitteen, jota tutkiskelin viitisen vuotta sitten. Kirjoitin aiheesta Aukea.net-sivustolle sarjan pohdiskeluja, joista viides ja viimeinen käsittelee "syntagmaa": Aukea: Mietiskelyjä maineesta - Paradigma & Syntagma

Samuel Lansleyn postuumisti julkaistu "Part 2" (lähinnä vihkosena, jota on käytetty yliopistomateriaalina), eli jatko-osa Thomas Kuhnin Paradigma-klassikolle tuntuu nyt erityisen ajankohtaiselta.

Lansleyn idea oli "syntagman" käsitteen avulla tutkia sitä, onko jokin kulttuurinen yhteenliittymä rationaalista (universaalia), poliittista (paikallista) vai arbitraarista (satunnaista)? Muitakin erotteluja on, mutta nämä kolme toistuivat käsikirjoituksessa.

Kulttuurisilla yhteenliittymillä voidaan tarkoittaa monia asioita, kuten esimerkiksi valkoviinin juomista kalan kanssa (Lansleyn oma esimerkki). Tämä vaikuttaa ensialkuun universaalilta, minkä tähden Langley nimesi sen universaaliksi. Tästä päästään kantilaiseen (aposteori) ja relativistiseen ongelmaan, jota en tahdo enempää käsitellä, mutta kyse on myös paikallisesta yhteydestä. Tiettyjen alueiden kalojen ja tiettyjen alueiden puna- ja valkoviinien yhteensovittaminen ei ole aivan yksinkertaista, kuten viiniharrastajat tietävät. Itse esimerkiksi tykkään savulohen kanssa juoda ennemmin burgundilaista punaviiniä kuin valkoviiniä, mutta ei siitä nyt enempää...

Ihmiset oppivat syntagmaattiseti, että tietyt asiat liittyvät yhteen, mikä liittyy tekemiseen, identiteettiin ja estetiikkaan:

Pojat + sininen / tytöt + pinkki

Vasemmistolaisuus + punainen / oikeistolaisuus + sininen

Miehet + lihansyönti / naiset + kasvikset

Miehet + autot / naiset + hevoset

Nämä esimerkit liittyvät sukupuoleen, mutta sukupuoliasioissa sygtagman valta on selkeästi vahvempaa kuin paradigmalla.

On vaikea selittää lyhyesti millä tapaa paradigmaattiset ja syntagmaattiset erot määrittyvät Lansleyn filosofiassa, koska se on monimutkaista ja koska se perustuu postuumeihin raapustuksiin. Viime aikoina syntagmaattisen ulottuvuuden on huomattu vaikuttavan paljon voimakkaammin, mikä on tuonut teorialle painoarvoa.

Paradigmaattiset systeemit selitetään osien keskinäisen riippuvuuden mukaan, yhtenäisteorian avulla. Syntagmaattiset linkit sen sijaan vain yhdistyvät, koska ihmiset näkevät ne yhteenkuuluvaisiksi assosiaatioiden, intuitioiden ja käytännön kautta.

Isänmaallisuus ja metsästäminen esimerkiksi voidaan yhdistää toisiinsa teoreettisesti, jos katsotaan, että kumpaankin liittyy aseita ja perinteistä miehuullisuutta ja eräjormailua. Kyse on kuitenkin rationaalisesta syntagmasta, jota on vahvistettu poliittisella syntagmalla.

Joskus syntagman rationaalisuus murenee, kuten on suurelta osin käynyt, koska sotia ei enää ratkota pyssyillä vaan propagandalla ja hävittäjillä. Tällöin herkästi käy, kuten Lansley ennusti, että syntagma vahvistuu, koska sen poliittinen puoli ja identiteettimerkitys saa voimaa nostalgisuudesta. Ryhmä siis alkaa entisestään korostaa asioiden välistä yhteyttä, tyyliin: "Jos et metsästä, etkä ole isänmaallinen, et ole oikea mies!"

Jos rationaalisuus häipyy minimiin, poliittinen yhteenniputtamisen näennäisjärjellisyys saattaa lopulta luhistua, mutta joskus syntagma voi säilyä sukupolvesta toiseen.

Täysin arbitraatinen syntagma on yleensä jonkun tietyn henkilön motivoimaa (kuten ranskalaisten puhevikainen r-, joka tuli puheeseen, kun haluttiin matkia puhevikaista kuningasta, tai sitten sitä motivoi vastakkainasettelu, mikä tekee siitä poliittis-arbitraarisen. Jotkut esimerkiksi saattavat vastustaa järkevää käytöstä, koska se on leimallista heidän poliittiselle vastapuolelleen.

Myös nuorisokulttuurissa saattaa esiintyä sukattomuutta tai pipottomuutta talvella, koska aikuisilla on sukat ja pipot. Siinä on juuri se järki, että tehdään päin vastoin.

PS.
Näemmä palaan syntagmaa aina parin vuoden välein. Aukeassa julkaistu kirjoitus on vuodelta 2014, minkä lisäksi käsittelin syntagmaa Pikkujättiläisessä myös vuonna 2016:
2016/02/syntagmat-jalkiparadigmaattisen-yhteiskuntafilos

Aikomus on ollut kirjoittaa aiheesta paljonkin. Syntagmaa en aiemmin muista suomentaneeni "niputtamiseksi", joten tulipahan nyt sekin tehtyä. Jos vain olisi sitä kuuluisaa keskittymiskykyä, että jaksaisi lukea vähän lisää ja koota kaikki yhteen kunnolliseksi suomenkieliseksi selvitykseksi asiasta.

Ministerin hepulikohtaus (PodCast)

Tänään saimme Suvi Nurmen kanssa valmiiksi jo seitsemännen jakson Kevätpörriäis-kuunnelmasarjassa. Kahden minuutin podcast kertoo pääministerille varsin tyypillisestä pienestä välikohtauksesta. Jaksossa ääninäyttelijöinä vierailevat YLE:n ulkomaisten uutisten Kasper Salonen sekä muusikko-näyttelijä Talvikki Eerola (Kajaanin kaupunginteatterista).

Soundcloud.com/ministerin-valikohtaus-kasper-salonen-talvikki-eerola

Aiemmat 6 jaksoa pääsee kätevimmin kuuntelemaan tämän linkin kautta:
Kevätpörriäinen Remix

Hyvää juhannusta!

PS.
Ylimääräistä höpinää somen ongelmista:

SoundCloud on siitä hankala julkaisualusta, että Facebookista klikattuna älypuhelin (siis joko SoundCloudin oma halu tyrkyttää aplikaatioita käyttäjille tai Facebookin koodi) ohjaa käyttäjän lataamaan lisäosaa, joka ei olisi ollenkaan välttämätön. Nettiselaimen kautta avattuna sama linkki ei vaadi mitään latauksia ja äänityksen kuuntelu toimii täysin ongelmitta. Ja jos Facebookista on ensin avannut Bloggerin, äänityksen pystyy kuuntelemaan myös Facebookin pyöriessä taustalla.

Hyvin todennäköistä on, että Facebook tietoisesti pyrkii rajoittamaan kilpailijoidensa suosiota sosiaalisessa mediassa. Youtube-linkit ovat jo kauan saaneet rajoitettua näkyvyyttä, ellei videota ole ladattu erikseen Facebookiin ja silloin taas Youtube tai lataaja eivät saa siitä mitään tekijänoikeustuloa. Samaan aikaan (eli jatkuvasti) Facebook rajoittaa kaikkia sellaisia uutisia, joissa puhutaan Facebookin monopoliaseman väärinkäytöksistä tai kirjoitetaan firmasta mitenkään kriittiseen sävyyn. Esimerkiksi kuinka monesti muistat nähneesi siellä uutista, jossa puhuttaisiin siitä, kuinka fb varastaa Youtube-videoiden tuloja, koska sillä on sota Googlen kanssa?

Pienillä algoritmien viilauksilla voi täysin estää sen, ettei tietynlainen sisältö saisi yhä laajentuvaa ja leviävää näkyvyyttä, muuttuen viraaliseksi - koska postauksen näkijöitä on tuhannen sijasta vain 10 tai 50. Jos muutama läheinen ihminen tykkää ja kommentoi jakamaasi "epätoivottua" uutista, ei linkin jakaja välttämättä tajua että sitä on sensuroitu raskaalla kädellä.

Jos epäilet sanojani, niin tuleeko mieleesi SoundCloudissa julkaistua biisiä, josta olisi tullut megahitti Facebookissa? Ei tietenkään. Muutama artisti on hyvin suosittu, mutta lähinnä siksi että heillä on jo valmiiksi tietty kuulijakunta - tai he käyttävät myös muita kanavia, kuten radiota - tai koska jokin tempaus on nostanut heidät otsikoihin perinteisessä musiikkimediassa.

Pelkällä hyvällä biisillä menestyminen on käytännössä mahdotonta, koska algoritmit eivät sitä mahdollista. Linkit näkyvät vain muutamille, eivätkä useimmat pääse niitä kuuntelemaan, koska linkin klikkaaminen pyytää asentamaan aplikaation, joka ei olisi välttämätöntä, mutta sen kiertäminen ei ole vaihtoehto. Moni ei tietenkään jaksa nähdä sitä vaivaa, joten he eivät ikinä koko biisiä kuule. Ja lisäksi biisien kuunteleminen töissä tai julkisella paikalla on vaikeampaa kuin uutistekstin lukeminen.

Kuva ja sana ja video kyllä menevät viraaliksi Facebookissa, mutta ääni ei. Facebook on oletusasetuksiltaan mykkä toimintaympäristö. Ja kaikki pienet hidastavat tekijät kumuloituvat. Niinpä täytyy piakkoin löytää uusia keinoja näkyvyyden lisäämiseksi. Jo alkujaanhan näitä oli tarkoitus tehdä juuri radioon. Ja nämä suomenkieliset höpinät avautuvat niin marginaaliselle yleisölle, että englanninkielisellä alustalla julkaiseminen on vain väliaikainen hätäratkaisu. Tässähän tätä alaa vasta opetellaan sekä ääniteknisesti että maksimaalisen julkisuuden näkökulmasta.

Jos jotain tällaista soittaisi YLE Ykkösellä, 10.000 suomalaista hihkaisisi samaan aikaan WTF!!! Seurauksena olisi autokolareita.

Lasten onnittelukirje Mauno Koivistolle 1982

Moi Manu, tervehdin Sinun uudesta presidentteisyydestäsi.

Ensivaikutelmani Suomen uudesta presidentistä: Voi onnellista! Varmasti oikea mies. Suomen presidentiltä vaaditaan lujaa luonnetta ja viehätysvoimaa.
Me halusimme parhaan, saimme parhaan! Hyvä Suomi! Hyvä Manu!

Pidän sinusta siksi, kun sinulla on hiustöyhtö ja sinä pelaat lentopalloa. Olet varmaan paras pelaaja lentopallossa, kun sinulla on ykkönen rinnassa.

Toivon, että Suomi pysyisi samanlaisena. Toivon, että et mullistaisi koko Suomea, vaan pysyisit Paasikiven linjalla. Tee sinä samallalailla kuin Urho Kekkonen.
On hauskaa saada pitkästä aikaa uusi presidentti. Mutta älä ole niin kauan presidenttinä, että olet jo ihan kalju.

Sinä annoit hyvät sanat Johannes Virolaiselle, ja lopputulos syntyi, ja minä katoin sinua televisiosta. Valtionpäämiehen työ on varmasti aika raskas. Kai sinä nyt olet nukkunut hyvin? Vaali-illan jälkeen Tellervo sanoi, että ”Sinäpä olet väsyneen näköinen, vaikka sait ääniä hirmuisesti.”

Pistä vitsejä väliin tai heitä vapaalle. Sano sille opetusministerille, että panee koululaitoksen ojennukseen. Vähennä myös autojen hintoja.

Minä sain äidiltä luvan katsoa niitä presidenttivaaleja, mutta meidän isä jo kuorsasi kun kerrottiin, kenestä tulee uusi presidentti.

Minä näin sinut televisiossa. Sinä olit kauniisti koristeltu. Näytit oikein komealta kunniamerkkeinesi ja otsakiehkuroinesi. Sinä olit niin arvokkaan näköinen, sinun vaimosi oli niin arvokkaan näköinen ja kamerat ottivat sinusta kuvia.

Jopa Kalevi Sorsa sanoi, että tämä saa kelvata.

Minä haluan tehdä lupauksen, se on tämä: En hauku koskaan Suomen perisenttiä. Toivon sinulle pitkää ikää ja hyviä ideoita.

Hallitse nyt maata hyvin ja rauhallisesti. Äläkä haasta riitaa muiden valtioiden kanssa. Älä anna tulla sotaa. Älä tuhlaa rahoja turhiin asehankintoihin. Myy vaneria ja gelloosia. Älä petä kansaa.

Hyviä pressanpäiviä, ja toivon, että tasavallan presidentti tulisi Jakomäen ala-asteelle käymään. Täällä kaikki toivoo, koska me ei olla koskaan nähty tasavallan presidenttiä.
Olen ylpeä sinusta. Sinulla on nyt hieno linna. Must'ki tulee presidentti ja kova tuleeki.

Moido presidentti. Pitkää ikää ja valiojugurttia!

Lähde: Kevätpörriäinen 1982:
Jan Fredriksson 2 B / Timo Suominen 6 B / Toni Rauhamaa 6 A /Ari-Pekka Jokinen 4 A / Jarmo Kupinlahti 3 B / Jan Fredriksson 2 B / Simo Tikka 2 B / Jarkko Ikonen 4 C / Mirka Mattson 2 B / Mirkka Karhuviita 2 A / Milla Kuismanen 2 A / Piastina Näppi 5 A / Kaisa Vahve 4 B / Ari Antero Riikonen 2 A / Jukka Tyrkkö 3 A / Juusi Pohjola 1 B / Niina Honkanen 1 A / Simo Heikkinen 1B / Tomi Kaipainen 2 B / Nette Stenbacka 2 B / Ari Hirvonen 2 A / Minna Hautanen 2 lk / Katja Turman 2 B / Timo Kärkkäinen 3 A / Sirkku Salo 2 D / Juha Välikoski 2 B / Asko Holli 1 lk / Jarmo Jauhevainen 5 A

Vahvan johtajan heikot perusteet

Eilisessä kansanäänestyksessä turkkilaiset päättivät lisätä presidenttinsä valtaoikeuksia. Äänestys oli hyvin tiukka, ja ottaen huomioon miten vähän ei-puolelle annettiin tilaa julkisessa keskustelussa, ei Erdoganin asema näytä erityisen turvatulta. Sehän tietenkin voi muuttua nyt kun hän saa lisää valtaa.

Sattumoisin toissapäivänä kiinnitin huomiota siihen, miten äänekkäästi tietyissä piireissä haaveillaan vahvojen johtajien perään. Eräässä Facebook-ryhmässä minua ihmetytti se kuinka avoimesti ihmiset julistivat että johtajan täytyy olla "kova ja päättäväinen" - mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan. Ilmeisesti hänen tulisi olla miehekäs ja herättää pelkoa - mutta miksi?

On tietenkin hyvin inhimillistä ihailla vahvaa johtajaa. Vatulointiin ei ole ollut varaa silloin kun ihmiset elivät heimoista ja taistelivat reviireistä. Ihmiskunnan vanhimmat ja kestävimmät eepokset kertovat sodasta ja siihen liittyvistä kunniakäsityksistä.

Game of Thrones näyttää hyvin, ettei alkukantaisen vallanhimon ja juonittelun fantasioissa ole tilaa empatialle ja luottamukselle. Joku puukottaa selkään jos ei joka hetki pidä varaansa maksimaalisella vainoharhaisuudella.

Jonkin aikaa tällaista vahvasta johtajasta kiihottuvaa inhimillisyyttä onnistuttiin koulutuksen avulla edes sen verran vähentämään, ettei aivan kaikissa maailman maissa ole vallassa heimojohtajia, jotka vaimentavat julkisen keskustelun ja joille tärkeintä on oma suku ennen kaikkia muita. Totta kai Conan Barbaarin kaltaiset fantasiasadut viehättävät laajasti myös sivistyneistöä, mutta niissä on perinteisesti osattu käyttää huumoria ja liioittelua korostamaan eroa todellisuuteen. Luulisi että lohikäärmeet ja jättiläiset auttaisivat ymmärtämään, että kyse on viihteestä. Vietteihin vetoava fantasia on toistaiseksi osattu pitää erossa tosiasioista. Toistaiseksi.

Valistuksen ihanteet ja perusymmärrys maailmasta ovat valitettavasti romahtamassa, nyt kun internetin ja sosiaalisen median takia koulutettu eliitti ei enää hallitse informaation ja arvopuheen leviämistä. Niinpä primitiiviselle ja vietteihin vetoavalle vahvan johtajan retoriikalle on syntynyt monilukuisia tiedotuskanavia. Pelko työpaikkojen menettämisestä on pahaan aikaan osunut yhteen teknologian kehityksen kanssa. Pelolle ja vihalle on suuret markkinat samalla kun niitä edistävät mediat voivat täysin esteettä levittää kuviteltuja tarinoitaan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät samalla kun liberaali keskiluokka etääntyy kovia kokeneesta työväestä, johon kovat arvot vetoavat.

Game of Thrones on siinä suhteessa valheellinen narratiivi, ettei sen maailman kohtaamat julmuudet ja jatkuvat sodat perustu talouskasvun hiipumiseen tai heikkoihin satovuosiin. Todellisuudessahan ilmapiirin kiristymisen taustalla on aina jokin kilpailua koventava niukkuus. Syyriassa esimerkiksi sotaa edelsi kuvuus, joka hyvällä todennäköisyydellä johtuu ilmastonmuutoksesta.

Toki myös Game of Thronesin Westerosissa ilmasto on muuttumassa. The Winter is Coming... Mutta hiipivän mytologisen uhan kautta ei selity vallan horjumista kaikkialla. Mikä oikeasti saisi aikaan sen, että jokaisessa yksittäisessä kuningaskunnassa koetaan muutaman vuoden sisällä? No, se on tietenkin fantasiaa, mutta se menee hyvin yksiin oman aikamme pelkojen kanssa.

Tarussa on kyse suorastaan putinistisesta pelkojen levittämisestä: katsokaa mitä Arabikevät sai aikaan - onko nyt Tunisiassa, Libyassa tai Egyptissa tavallisen ihmisen elämä turvallisempaa kuin ennen diktatuurien kumoamista? Tämä juuri on se näkökulma, jonka avulla venäläiset saadaan uskomaan siihen, että he tarvitsevat vahvaa johtajaa, johtajaa joka säilyy valllassa ja säilyttää tasapainon, jota niin moni sisäinen ja ulkoinen vaara uhkaa. Kenties jo suosittu Game of Thrones avitti myös Brexitiä ja Trumpia, sillä sarja valoi uskoa siihen, että kaikki valta on lopulta vain vallanhimoa, eikä minkään edustajiston tai kansainliiton tähtäimenä voi olla kansalaisten etu. Valtias tai valtiatar on välttämätön paha, sillä vallankumous on vielä pahempi. Jokainen yhteiskunnallinen muutos tappaa ihmisiä kuin kärpäsiä ja jokainen kuningas on aina ehtistä julmempi.

Tietyissä ryhmissä ei enää aikoihin olla ajateltu, että Stalinin johtamistavoissa olisi jotain vikaa

Yritän epätoivoisesti löytää syitä sille, miksi internetissä konservatismilla ja kovilla arvoilla on niin suuri jalansija. Kenties työssä käyvä keskiluokka yhä käy työssä sen varren paljon, ettei ehdi osallistua keskusteluun - tai kenties kommenttiosiot ovat joillekin olemassa vain pahan olon purkamista varten; niitä ei aidosti ole tarkoitettu keskusteluun, vaan ainoastaan samanmielisyydessä rypemiseen. Monet liberaalit eivät edes tahdo avata silmiään sille, miten typerillä ja katkerilla ja armottomilla kommentteja uutisia kylvetetään ja miten paljon ne saavat tykkäyksiä.

Nykyajassa elävä ihminen hyvin todennäköisesti kuuluu kahteen ryhmään. Hänelle on joko täysi mysteeri miksi jotkut äänestävät Trumpia tai Putinia - tai sitten hänelle on täysi mysteeri miksi jotkut äänestävät valtaan sellaisen nössön kuin Kanadan Justin Trudeau. Hänhän ei eleissään ilmaise maskuliinisuutta, vaan kaikkea muuta.

Suosittelen katsomaan seuraavan videon ja siitä etenkin kohdan 3:33, jossa Trumpin retoriikka toistuu selostajan puheissa: "as a leader of a country... you need a strong leader capable to negotiate tought contracts."

Vaikka poliittinen johtaja ei edes neuvottelisi kauppasopimuksia, kuten Trump kaiken aikaa on toistellut, on tällainen puhe uponnut tehokkaasti oikeiston näennäisasiantuntijoihin sekä heidän laajaan yleisöönsä. Uusissa oikeistilaisissa, trollimedioiksikin usein nimitetyissä sosiaalisissa ryhmissä kansanaines tuntuu uskovan mitä tahansa ilmastonmuutoksesta tai rokotteiden vaaroista. Näissä ryhmissä asiantuntijan asema perustuu siihen, että he uskovat itseensä sekä yleisemmin kovuuden tärkeyteen. Heidän puheensa sanasto on raakaa ja puheesta voi miltein kuulla sen kuinka he puristavat raivoissaan hampaitaan yhteen. Omalla kovuudellaan he valavat luottamusta yleisöönsä. Heillä on myös monia muita konservatiivisia heimoarvoja, jotka edustava alkuperäistä, historiantuntemuksen sivistykseltä säästynyttä ihmisyyttä.

Videon selostaja, joka esiintyy jonkinlaisena kehonkielen ammattilaisena, kutsuu Trudeauta useaan kertaan pelokkaaksi pikkupojaksi. Hän selvästikin nauttii jokaisesta hetkestä, kun pääsee nimittelemään ja arvostelemaan johtajaa, joka hänen silmissään edustaa sairaalloista sydämenpehmeyttä, empatiaa joka tekee johtajasta epäpätevän.

Jos selostaja todella olisi ammattilainen, hän näkisi analysoimissaan tapauksissa sekä positiivisia että negatiivisia puolia. Mutta ms. Bombard - tai kuka hänen nimensä onkaan - ei ole ammattilainen, vaan propagandisti ja agitaattori. Niinpä kaikissa hänen videoissaan ja niiden kommenteissa toistuu sama kaava. Näennäisen analyyttisellä otteella Bombard julistaa poliittista retorista sanomaa oman ideologisen kuplansa jäsenille.

Tykkäyksiä videoilla on paljon, mutta lyhyt silmäys kommentteihin paljasta nopeasti, että kyse on todellakin kuplasta:

Onneksemme. Materiaali on nimittäin äärimmäisen paljastavaa. Tämä porukka - jota voi huoletta kutsua konservatiiviseksi oikeistoksi - tai aikamme äärioikeistoksi, rakastaa vahvaa johtajaa. He eivät vaalipuheessa kuuntele mitä sanotaan, tai arvioi faktoja, vaan kunnioittavat ainoastaan maskuliinista karismaa. Videon tekijä sekä kommentoijat eivät kauttaaltaan kykene ymmärtämään miten joku voisi äänestää ketään muuta kuin miehekästä miestä, joka puhkuu kaikissa eleissään itsevarmuutta.

Mikä vahvassa johtajassa sitten voisi mennä vikaan?

En enää oleta, että mikään olisi itsestäänselvää. Vaikka jokin kansa olisi historian valossa hyvinkin selkeä, ei se ole selkeä silloin, kun historiasta ei ole mitään käsitystä. Niinpä luettelen muutaman ongelman, jotka vahvaan johtajaan voivat liittyä. Aihetta ovat jo monet roomalaiset ajattelijat käsitelleet pohtiessaan diktatuurin ja demokratian eroja:

1.) Vahva johtaja ei välttämättä halua luopua vallastaan edes siinä tilanteessa, jossa kansa on saanut hänestä tarpeekseen. Vahvalla johtajalla on usein vihamiehiä ja hän voi pelätä, että hän joutuu oikeudessa vastaamaan teoistaan, kun asema ei enää suojele häntä.

2.) Valta turmelee, ja vahva johtaja voi turmelluttuaan saada paljon enemmän pahaa aikaan. Tämä on klassinen peruste sille, miksi monissa demokratioissa valta rajoitetaan kahteen kauteen.

3.) Vahva johtaja ei pidä siitä, että hänen sanojaan julkisesti kiistetään, minkä takia vahvalla johtajalla on taipumus rajoittaa tai jopa vainota mediaa. Tämä näkyi välittömästi Trumpin astuttua valtaan, ja tämää näkyy myös Erdoganin Turkissa, jossa hallituksen toivoma kanta sai valtaisan etulyöntiaseman mediassa:
– Riippumattomat tahot ovat tehneet selvityksiä, että kyllä-puoli sai 85 000 minuuttia tv-näkyvyyttä, kun taas ei-puoli 2 000 minuuttia, kuvailee Kalmari. http://yle.fi/uutiset/3-9568431

4.) Vahvan johtajan itseluottamus voi alkujaankin perustua siihen, että hän uskoo enemmän omaan mielikuvitukseensa kuin faktoihin. Itseensä voimakkaasti luottavilla ihmisillä on laajemminkin taipumus olla huonoja kuuntelijoita. He ennemmin kuvittelevat kuin perehtyvät. Sama pätee ihmisiin, jotka ovat ylsiöpositiivisia. Heidän positiivisuutensa perustuu itsepetokseen. He eivät myönnä ongelmia maailmassa tai omassa elämässään.

5.) Vahva johtaja on kauempana kansasta, vaikka hän antaisi ymmärtää ihan muuta. Vahva johtaja usein lujittaa valtaansa populismissa, jossa hän sanoo asioita, joita äänestäjät tahtovat kuulla. Lopulta hänen elämänsä on kuitenkin paljon kauempana tavallisten ihmisten elämästä kuin kansanedustajat tai ministerit - ja lopulta hän etääntyy ajatuksissaan yhä kauemmas kansan haluista ja tarpeista. Heikko johtaja saattaa kuulostaa ihmisten silmissä heikolta juuri siksi, että hän tahtoo oikeasti huomioida ihmisten erilaiset tarpeet ja joutuu siksi tekemään kompromisseja. Jos ja kun vahva johtaja toimii oikkujensa mukaan, on paljon todennäköisempää että ne oikut heikentävät kuin vahvistavat tavallisen kansalaisen elämää.

6.) Vahva johtaja tulee vuosi vuodelta aina vain huonommaksi hallitsijaksi, mutta paremmaksi valehtelijaksi. Juuri ihmisten kykenemättömyys tunnistaa valehtelemista saa aikaan sen, että he tuntevat vetoa vahvaa johtajaa kohtaan.

7.) Vahvan johtajan vahvuus ei piile vain hänessä itsessään, vaan se perustuu tiukkaan ja yhtenäiseen lähipiiriin. Koska vahva johtaja on riippuvainen lähipiirinsä tuesta, hän myös antaa paljon etuoikeuksia hyvin pienelle eliitille, joka on hänen tukenaan. Vahvat johtajat ovat historiassa lähes aina aikaansaaneet hyvinvointierojen lisääntymisen sekä lisänneet korruptiota, kun he ovat haalineet valtaa ja vaurautta omalle lähipiirilleen.

8.) Vahvat johtajat haluavat korostaa vahvuuttaan myös sotilaallisella mahdilla. Historiasta tiedämme, että vahvan johtajan valitseminen tulee aina kasvattamaan sotilasmenoja, eikä Trump ollut tässä suhteessa poikkeus. Hän lisäsi sotilasmenoja jopa enemmän kuin kukaan olisi osannut uskoa, ja käynnistin ensimmäisen hyökkäyksen ennen kuin hänen valtansa oli edes vakiintunut. Valitettavasti vahvan johtajan sotaisuus lähes aina vain lisää hänen kansansuosiotaan, ja hänen neuvonantajansa tietävät tämän hyvin, käyttäen sotia hyväkseen toiselle kaudelle pääsemiseksi. Sodan aloittanut presidentti on järjestelmällisesti päässyt jatkokaudelle. Vaikka George Bush vanhempi oli poikaansa älykkäämpi, hän ei ymmärtänyt sotia riittävästi ja kyllin näyttävästi. Niin hänen uransa presidenttinä jäi yhteen kauteen.

9.) Vahva johtaja kokee saavuttaneensa asemansa omilla erinomaisilla kyvyillään, minkä vuoksi hänellä ei ole taipumusta kehittyä ja muuttaa mielipiteitään - ainakaan julkisesti. Tässä suhteessa Trump on poikkeus, sillä hänellä tuntuu olevan hämmästyttävän huono muisti - samoin kuin hänen kannattajillaan. Hän voi sanoa yhtenä päivänä jotain ja toisena jotain ihan muuta. Tätä hänen seuraajansa eivät kuitenkaan ainakaan vielä katso heikkoudeksi, mutta toisaalta Trump ei ole mitenkään erityisen vahva ja suosittu johtaja - hänhän voitti pitkälti siksi, että vastapuolen ehdokas oli aivan yhtä surkea ja epäsuosittu.

10.) Vahva johtaja saattaa yrittää pitää kaikkia lankoja omissa käsissään, mikä johtaa siihen, ettei hän ehdi kunnolla saada aikaan yhtään mitään. Tässä joudumme erottamaan eleissään ja olemuksessaan vahvan johtajan sellaisesta johtajasta joka on todellisuudessa tehokas ja aikaansaava. Hyvän johtajan tärkeä ominaisuus olisi hyvien alaisten löytäminen ja vallan jakaminen ihmisille jotka ovat ahkeria ja osaavia. Joskus vahva johtaja ei halua palkata päteviä ihmisiä, koska hän ei tahdo, että kukaan on häntä taitavampi. Tämä ei päde kaikkiin vahvoihin johtajiin, mutta joskus vahvalla johtajalla on sekin ongelma, että pätevät alaiset eivät uskalla kyseenalaistaa häntä ja tarjota rehellisiä neuvojaan. Karismaattinen ja vahvalta vaikuttava johtaja on siis eri asia kuin pätevä johtaja. Ihmiset ovat keskimäärin huonoja arvioimaan johtajien pätevyyttä, mistä johtuen narsistisilla ja itseensä kovasti uskovilla on puolellaan hurmaus'etu, kun he kilpailevat paikoista osaavien, mutta nöyrempien ihmisten kanssa.

Tutkimusten mukaan vahvalla johtajalla on taipumus yliarvioida tarjolla olevaa tietoa. Vahva itseluottamus ja nopea toimintakyky perustuvat nopeisiin päätöksiin, ja halua tehdä nopeita päätöksiä valitettavasti tarkoittaa liiallista luottamusta ensimmäiseksi tarjolla oleviin tietoihin. Oman arvostelukyvyn tai muiden väitteiden epäileminen johtaa epäseksikkääseen hitauteen.

LINKKI:
http://www.predictablesuccess.com/blog/why-strong-leaders-over-estimate-the-quality-of-data-they-receive/

Varovaisuus sanoissa tai teoissa on viisautta, mutta viisaus ei näinä aikoina ole kovinkaan suuressa huudossa.

Sentään John Snow on Game of Thronesin suosituin hahmo, vaikka hän onkin nöytä ja empaattinen. Hänen pelastamisekseen varmalta kuolemalta tarvittiin silti taikuutta ja pientä ihmettä. Saa nähdä tuleeko hänestä tulevilla kausilla kyynisempi ja armottomampi.

Tohtorin taantuminen trolliksi

KIRJA-ARVOSTELU (eräänlainen): Jukka Hankamäki: Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995) 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka Antti Heikkilä muuttui melko suositusta, kirjoja julkaisevasta lääkäristä vainoharhaiseksi vastarannankiiskeksi, joka keräsi ympärilleen radikaalin seuraajakunnan ja nyt nimittelee "fasistiksi" kaikkia lääkäreitä, joiden hoitosuositukset eroavat hänen omistaan:
Pikkujättiläinen 2014/11/ Antti Heikkilä - "olen vainottu mielipiteitteni takia"

Moneen otteeseen olen harkinnut kirjoittavani myös jonkinlaisen lyhyen elämänkerrallisen katsauksen Marko Hamilosta, jonka nimen opin yhdistämään terävään Tiede-lehden avustajaan, joka sittemmin politisoitui ja alkoi nähdä kaikkialla punavihreitä kuplia ja suvakkien salaliittoja. Tästä seurauksena oli se, että hän ajautui julkiseen riitaan Syksy Räsäsen kanssa ja kaiketi sai jonkinlaiset potkut ainakin Tiede-lehden kolumnistina.

En ole kirjoittanut aiheesta, koska minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa tapahtuneesta. Olisin vain yhdistellyt lankoja internetin keskusteluista, mutta se ei aina ihan riitä. En tiedä olisiko minulla mitään muuta annettavana kuin jatkokysymyksiä, joten haastattelu olisi paljon fiksumpi lähestymisväylä. Timo Hännikäisen uraa vuosia seuranneena minusta näyttää siltä, että uran voi perustaa yhtä hyvin negatiiviselle kuin positiiviselle julkisuudelle. Negatiivinen julkisuus tuo ehkä jopa varmemmin klikkauksia, etenkin jos itse onnistuu tekemään itsestään marttyyrin. Monet samanmieliset myös vannoutuvat sitä lujemmin jollekin yhteisölle, mitä selkeämmin yhteisöön tai sen jäseniin kohdistuu ulkopuolista kritiikkiä. Nimi toistuu usein, kun se heitetään esimerkkinä tietystä ihmisryhmästä tai persoonallisuustyypistä. Aate henkilöityy, henkilöstä tulee kasvot jollekin itseään suuremmalle. Tämä on yksi tapa luoda uraa, mutta samalla tulee luoneeksi vihamiehiä.

Minun täytyi hetken miettiä, mistä minä tunnen nimen Jukka Hankamäki, kun törmäsin hänen infanttilistiseen avautumiseensa siitä, miten suvakit ovat tyhmiä kakkapyllyjä. Juttu on vastamedian Uutis-jossakin otsikoitu:

Suvaitse ja kärsi! – Tosiasiassa suvaitsevaiset ovat tavattoman tyhmiä

Teksti jatkuu tällaisena trollauksena koko matkan, mutta tosiaan minua jäi kaivertamaan missä minä tuon nimen olen kuullut...

Lopulta tajusin, että minullahan on lainassa Hankamäen kirja vuodelta 1995, koska buddhalaisena minua kiinnostaa se, millä tavoin minuutemme on pohjimmiltaan harhaa tai väärinkäsitystä jne. Meditaatiossa sitä voi lähestyä yhdeltä kantilta, mutta aina kiinnostaa kuulla, mitä erotteluja tekevät länsimaisen akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset.

Hankamäki on itse asiassa niinkin suosittu, että hänelle on omistettu Hikipedia-sivu:
http://hikipedia.info/wiki/Jukka_Hankam%C3%A4ki

Hän ei vuonna 2011 päässyt Perussuomalaisten listalle (oman väitteensä mukaan homoseksuaalisuutensa takia), mutta se ei ole estänyt häntä jatkamasta täysin samansuuntaista poliittista bloggaamista, jossa maahanmuutto on planeettamme suurin uhka ja kaiken pahan taustalla ovat viher-vasemmisto ja suvakki-mädättäjät, jotka ovat kahdeksan perättäisen porvarihallituksen aikana onnistuneet pitämään käsissään totaalista poliittista valtaa, tukahduttamalla kaikki muut mielipiteet, joista ei sen seurauksena kuulu tai näy mitään merkkiä missään.

Paljon on maailmassa ehtinyt tapahtumia sitten vuoden 1995, jolloin Hankamäki kaiketi haaveili akateemisesta urasta. En voi kuitenkaan olla siteeraamatta miestä itseään, hänen uusimmasta kirjoituksestaan:

"Neuvostoliitto olikin aidosti monikulttuurinen luomus."

*  

"Suvaitsevuus on ristiriitaista siksi, että se merkitsee kiusallisten asioiden sietämistä vastoin todellisia asenteita. Ihminen, joka suvaitsee, toimii valheellisesti."

* 

Ajatelkaa, mitä esimerkiksi tieteestä tulisi, jos sitä tehtäisiin suvaitsevuuden periaatteilla: ”Okei, ajatuskulkusi ja argumentaatiosi floppaavat pahasti, mutta suvaitsevuuden vuoksi katson virheitäsi läpi sormien ja hyväksyn kaiken, vaikka ei pitäisi.” – Mihin tämä johtaisi? Vastaus: esimerkiksi matematiikankokeiden kaiken kattavaan hyväksymiseen, läpikotaiseen valheellisuuteen ja kansantaloutemme tuhoon.

*

"Todellisuudessa feminismi ei olekaan naisasialiike."

(Linkkiä en taaskaan laita, koska en halua edistää valemedioiden klikkauksia. Onneksi sama teksti löytyy hieman vanhempana, ja jopa vähemmän paatoksellisena versiona myös bloggerista: http://jukkahankamaki.blogspot.fi/2016/12/suvaitse-ja-karsi.html) 

En minä suvaitse tällaista idiotismia. Mitä sitten pitäisi tehdä? Yleensä sanon ihmiselle suoraan, jos ajattelen, että hän on kusipää ja väärässä, eikä argumentit mene jakeluun. Pitäisikö lyödä turpiin? Olisiko se parempi? Netissä se on helverin vaikeaa konkreettisesti monottaa ketään, ja kasvotusten tulee paskat housuun, kun miettii ettei seuraukset voisi olla kumminkaan päin hyvät.

Mehän emme elä väkivallan suhteen missään monikulttuurissa, vaan laki kieltää sen yksiselitteisesti. Tai kenties jääkiekkokaukalossa saa vetää turpiin, mutta tätä ristiriitaa taas monikulturistit paheksuvat paljon enemmän kuin ns. keskivertosuomalaiset, joille jääkiekko on vähintään yhtä pyhä asia kuin nakkikioskin jono, sillä erotuksella että toisessa selviää 5+20 minuuttisella. Relativistina tykkään korostaa aina sitä, miten tavalliset ihmiset eivät näe oman elämänsä kaksinaismoralismia ja kaksoisstandardeja, mutta sitten toisten kulttuureissa he kyllä sen näkevät. Relativistille ihmisen ristiriitaisuus merkitsee haastetta, johon tulee tarttua. Sitä tulea analysoida, siitä relativismissa on kysymys, että silmät ovat auki. Monokulturistit pyrkivät turjumaan ristiriidat ja lopputuloksena on tukahduttava häkkyrä, jota he kutsuvat maailmankatsomuksekseen. Se on pelkkää ristiriitaa, mutta siitä ei saa puhua. On relativismia ja sille vastakohtana yhteiskuntia, jotka perustuvat tabuihín. Ota tai jätä, mutta ristiriidoista ei ihminen vapaudu koskaan, ellei sitten yksi kerrallaan, niellen helvetin raskaan pillerin.

Olen aika varma, että myöskään yliopistot tai Tiede-lehden toimittajakunta eivät suvaitse periksiantamatonta solvaamista ja jatkuvaa vastaan inttämistä, mikä voi pitkittyessään johtaa akateemisen uran tyssäämiseen. Nythän Hankamäki on kyllä jo pitkälle ylittänyt sen rajan, jossa hän koettaisi edes yrittää käyttäytyä tohtorin arvoisesti. Hankamäen arvolatautuneissa kirjoituksissa on helppo huomata, että hän ei ainakaan enää ajattele itsenäisesti (siis harjoita filosofiaa), vaan hän on omaksunut tietyn paradigman kaikki osatekijät. Vaikka homoseksuaalisuus olisi tässä viiteryhmässä hänelle erottava tekijä, ei hän varmastikaan ole yksin, ja hän kannattaa tätä maailmankatsomusta nyt myös diskurssia myöten puhuessaan "suvakeista" ja kaikesta muusta mitä siihen vastakulttuuriseen heimoon kuuluun, sen heimon uniformuun.

Ihmiset, jotka haukkuvat suvakkeja, ovat yleensä tavalla tai toisella vihaisia siitä, ettei liberaali yhteiskunta ole toteuttanut heidän unelmiaan. Heille on uskoteltu, että he saavat onnellisen elämän, jos juovat kylliksi Coca-Colaa, ja valkaisevat hampaansa, mutta ei se ole niin helppoa. Hankamäki itse näyttää eläneen siinä harhassa, että yhteiskunnallisten esteiden tulisi näinä aikoina poistua, jos on julkihomo - koska mehän olemme kollektiiviseti voittaneet kaikki sen suuntaiset ennakkoluulot? Sitten hän on pettynyt syvästi, kun homoutta ei ollakaan automaattisesti katsottu positiiviseksi asiaksi työelämässä, vaikka televisio on luvannut sen olevan pääsylippu sateenkaarimaahan. Häntä ei esimerkiksi homouden takia olla huolittu Perussuomalaisten ehdokaslistoille. Tämä merkitsee, että liberalismi on pettänyt hänet. Suvakit eivät ole ratsastaneet hänen avukseen, joten hän on suureen ääneen kironnut koko ympäröivän yhteiskunnan.

Meidän yhteiskuntamme (tai ehkä pikemminkin talousjärjestelmämme) suvaitsee kaikkea muuta paitsi luusereita, mikä usein tarkoittaa vain sitä, että voi käydä paska tuuri, ja jollekin meistä jaetaan huonot kortit. Riittää, että jää toiseksi kriittisellä hetkellä. Toiseksi tullut saa ihan yhtä vähän kuin viimeiseksi tullut, joka ei edes yrittänyt. Siksi tämä yhteiskunta tuntuukin niin rajulta. Winner takes all. Jos on oikea ihonväri, ja on käynyt oikeat koulut, se ei riitä, jos häviää kilpailussa muille, jotka kamppailevat samasta elintilasta, samoista viroista ja samasta näkyvyydestä. Voi tehdä kaiken oikein ja olla silti luuseri.

Vanhat vihaiset miehet tahtovat palauttaa ajat, jolloin sai olla luuseri, mutta elämä oli turvattu, kunhan oli tohtorin paperit ja valkoinen iho - ja oli syntynyt mieheksi. Trumpilaisten perussuomalaisten ydinjoukko vihaa tasavertaisesti maahanmuuttajia, dosentteja ja naisia, feministejä. Heidän vihollisensa näyttävät ikään kuin satunnaisesti valikoiduilta, mutta on helppo katsoa, ketka ovat ottaneet historiassa kiinni valkoista miestä, ja sitten vetää siitä yhtymäkohdat kateuteen ja vihaan.

Hankamäen ajatusleikki suvaitsevaisuudesta tieteen (matematiikan) periaatteena ei sisällä minkäänlaista mielekkyyttä, ellei tiedettä ja suvaitsevaisuutta ajattele jotenkin väärintyneen hankamäkiläisittäin - eikä ehkä sittenkään. Hänellä kaiketi menevät sekaisin suvaitseminen (erilaisen etnisyyden tai sukupuolivähemmistöjen hyväksyminen) sekä postmodernit vääristymät totuuksien suhteellisuudesta. On hyvin tyypillistä, että moninaiset asiat muodostavat fanaattisten ihmisten mielessä emotionaalisia klimppejä.

Otetaan pari esimerkkiä:

1.) ISLAMIN UHKA: Maahanmuuton vastustajat maalailevat uhkakuvia siitä, miten Suomi on muutaman vuosikymmenen kuluttua islamistinen valtio. Kuitenkin ylivoimaisesti suurin maahanmuutajaryhmä ovat venäläiset, jotka eivät ole muslimeja. Muita suuria ryhmiä ovat virolaiset (eivät muslimeja), aasialaiset (kiinalaiset ja thaimaalaiset), ruotsalaiset, saksalaiset, britit sekä somalit ja irakilaiset.

Jos maahanmuuttokriittiset olisivat rehellisiä, he eivät sanoisi vastustavansa maahanmuuttoa, vaan somalien ja irakilaisten maahanmuuttoa. Sitähän he vastustavat, aina kun asiaa vähän kaivelee. Jos he myöntäisivät, että ongelma on islam, voi heille suoraan tilastoista näyttää, ettei islam ole mikään todellinen uhkakuva, koska maahanmuutto ei tee Suomesta islamistista valtiota. Enemmän tanne muuttaa erilaisia kristittyjä tai maallistuneita ihmisiä (virolaisia tapa-ateisteja työn perässä). Koska he eivät (tietoisesti tai tietämättään) erottele mitä he tarkalleen ottaen vastustavat, he ovat lopulta vain irrationaalisia rasisteja, siinä kaikki.

Heiltä menevät tarvittaessa mitkä tahansa luvut iloisesti sekaisin, kuten "maahanmuuttajat" (eniten venäläisiä), sekä "turvapaikanhakijat" (alle 40.000 kaikkiaan). Vuonna 2016 Suomessa tehtiin alle 2.000 myönteistä päätöstä turvapaikkahakemuksissa. Ei näin pieniä lukuja koskaan uskalleta esittää, mikä kertoo vain siitä, miten hauras on se rajat kiinni -kupla, jossa kollektiivisesti eletään pseudo-nationalistisessa hurmoksessa. Suomalaisuuden kanssa sillä ei ole yleensä mitään tekemistä, vaan kaikki MV-lehden tasoiset jutut tuodaan ulkomailta, usein uutisia käännetään sanasta sanaan. Koko Janitskinin bisnes perustuu kansainväliseen formaattiin, missä tavoitteena on loetsoa ihmisten pelkoja ja ennakkoluuloja, ja kerätä klikkauksia sepittämällä maailmasta pahempi paikka kuin se onkaan. Sivutuotteena siinä vain syntyy momentumia poliittiselle populismille, jolla sitten erinäiset omiensa hylkäämät akateemikotkin koettavat ratsastaa.

Faktaa: suurimmat-maahanmuuttajaryhmat

MV-lehti ja muut valemediat tunkevat nettiin joka päivä hieman uudelleen muotoiltuna samoja uutisia samasta raiskauksesta (joka usein ei edes tapahtunut Suomessa, mutta se unohdetaan mainita) luoden mielikuvaa, että täällä raiskataan sata ihmistä joka päivä. Otsikossa ja ingeressissä jää Ruotsi, Saksa tai muu täsmällisempi rikoksen tapahtumapaikka mainitsemassa, samoin kuin tieto siitä että juttu on vuoden vanha ja siitä on uutisoitu 3 kk välein. Porukka joka näitä uutisia lukee, ei vain huomaa, tai ei halua huomata, kuinka heitä vedätetään. Tietyissä FB-ryhmissä vanhat uutiset palaavat kiertoon säännöllisin väliajoin. Joka päivälle jotakin, ja mielten muokkaus tietenkin suoritetaan "totuuden nimissä, koska valtamedia valehtelee..."

Raiskaukset ovat kyllä lisääntyneet viime vuosina, mutta elämme keskellä taantumaa ja jättityöttömyyttä, minkä lisäksi lähettyillä käydään useampaakin sotaa. Totta hitossa raiskaukset lisääntyvät, jos äkkiä tänne majoitetaan entisten työttömien lisäksi tuhansia traumatisoituneita (nuorehkoja) miehiä, jotka eivät puhu kieltä tai tule toimeen edes keskenään. Se ei kuitenkaan muuta Suomea yhtäkkiä islamistiseksi maaksi, eikä suvaitsevaisto ole se, mikä sodan on käynnistänyt tai se taho, joka on kansainvälisten avunantosopimusten taustalla. Ne ihmiset, jotka II Maailmansodan jälkeen kokosivat yhteen Euroopan palapelin, olivat paljon sivistyneempiä ja viisaampia kuin ketkään nykyajan oikeusoppineet tai suvaitsevasto.

On naurettavaa tehdä itsekäs iso numero siitä, jos Suomen täytyy kantaa osa siitä velvollisuudesta, mikä on aikoinaan kansanyhteisölle luvattu. Ei sen kunnian vaalimien ole mitään monikulturalismia, vaan se on konservatismia, historian opetusten kunnioittamista.

Euroopan islamistisen tulevaisuuden profeetoilla ei ole mitään luottamusta siihen, että A.) joku tai aika monikin tulijoista maallistuisi, kun monet vieläpä ovat paenneet juuri poliittista radikalismia ja nähneet ihan kylliksi islamin ääri-ilmiöitä, sekä B.) Ajatus juuri islamista ylivertaisena ja kaiken muun asteittain nielevänä ideologiana on absurdi, kun katsoo miten vaikea islamistisilla mailla on vaalia edes omaa yhtenäisyyttään ja itsenäisyyttään tai kansalaisten omanarvontuntoa (shiiat ja sunnit eivät tule toimeen, ja kun niin monet arabit ovat valmiita hylkäämään kotimaansa). Sekö on nyt sitten se elämäntapa, joka korvaisi omamme, kun pakenijat eivät itsekään halua sellaista elämää?

Kun yhtään tutkii miten paljon historiassa on nähty erilaisia uskomuksia, joiden keskinäinen hegemonia vaihtelee, ja jotka ovat sisäisten kulttuurievolutiivisten voimien armoilla. Islaminpelossa on kyse fatalismista, jossa kohtalonomaisten näkyjen varjolla oikeutetaan oma tietämättömyys ja vellotaan olemattomissa peloissa, joiden varjolla hylätään juuri ne arvot, joiden nähdään olevan islamille vain suupala - koska ne arvot eivät itselle tuoneetkkan hyväpalkkaista työtä ja onnellista perhe-elämää tai korkeaa asemaa julkisuuden hirarkiassa.

Monikulttuurisuus on juuri sopivan epämääräinen käsite, jotta sen alle voi mahduttaa kaikenlaista henkilökohtaista epämukavuutta, kun ei ole pokkaa syyttää omaa itseä vastoinkäymisistä.

Kenties pettyneitä on riittävän paljon, jotta epä-älyllinen keskustelu syntyy ja mölinä kykenee vakuuttamaan tietyn poliittisuuteen kykenevän kriittisen massan, mutta filosofisesti katsottuna on lopulta vain asetuttu uppiniskaisesti oppositioon, ilman suunnitelmaa mistään paremmasta tulevaisuudesta. Länsimaisessa yhteiskunnassa, edes sen sivistyneemmässä arvopohjassa, tai tieteessä ei kyetä näkemään mitään kehityspotentiaalia, vaan kuvitellaan koko arvopohjamme degeneroituvan asteittain kohti tilaa, jossa kenenkään on lähes mahdotonta nousta sängystä, koska vähintään joka toinen meistä on niin masentunut ja masturbaation heikentämä... ikään kuin tulevaisuus ei voisi tuoda meille mitään muita syitä elää kuin viha.

Vain islamin ja maahanmuuton vastustaminen herättää vanhassa katkerassa sydämessä pienen raivonkipinän, jonka turvin jaksaa kammeta itsensä ylös, kurottautua sängyn vieressä olevan tietokoneen ääreen ja satuilla blogiin kauhistuttavista suvakeista, jotka tulivat ja mädättivät. Ja sitten voi kaikkensa antaneena rojahtaa taas sänkylle ja unelmoida jonkinlaisesta valkoisesta totalitarismista, jossa Donald Trump on Suomen presidentti, ellei Putinin ole ehtinyt esimerkillään muuttaa jokaista suomalaista miestä paidattomaksi karhulla ratsastajaksi, joka tuo leivä pöytään ja pitaa naisensa kurissa...

2. MONIKULTURALISMI:in yleensä vastataan "maassa maan tavalla", ikään kuin se olisi jokin henkilökohtainen vahva suositys, vaikka se on laki. Suomen valtion laki nimittäin kohtelee aivan samalla tavoin kaikkia tulijoita. Ei monikulttuurisuus tarkoita sitä, että vallalla olisi useampi laki. Laki on se, mitä on kirjaan kirjattu. eli esimerkiksi rasistiset huutelijat ja muut kunnianloukkaajat ja rauhanrikkojat saavat kokea aika usein sen, että laki on edelleenkin voimassa. Heille vain huutelun lomassa syntyy sellainen kollektiivinen harha. että meillä saa tehdä ihan mitä tahansa, eikä millään ole mitään seurauksia, koska koulussa ei enää anneta lapsille vyötä.

Tilastojen valossa kaikkein eniten tämän maan moraalia ja lain rajoja koettelevat juuri erilaiset äärioikeistolaiset idiootit, mutta tiedän, että nämä tilastot niissä piireissä heti tahdotaan määritellä punavihreän sortovallan propagandaksi, koska poliisit ja tuomarit (joiden langettamiin tuomioihin tilastot perustuvat) ovat mädättäjiä.

Valemedioiden asenteellisissa kirjoitteluissa laki ja rikosten seuraamukset menevät iloisesti sekaisin, koska raiskausuutisoinnin virrassa keskitytään aina maksimoimaan emotionaalisen klimppin lyöntivoima ja tahmaisuus. Mitä sitten yleensä tapahtuu niille raiskaajille, jotka saavat "liian heppoisia tuomioita"? Yleensä käytäntönä on se, että jos rikoksesta (pienestäkin) tuomittu henkilö ei ole maan kansalaisia, hänet karkotetaan sinne mistä hän tulikin, jos se on juridisesti mahdollista, tai sitten jonnekin muualle. Ja yleensä karkoitus onnistuu tuosta vain. Samat valemediat vain unohtavat uutisoida siitä, että tuomio olikin 2 vuotta plus karkoitus Irakiin, mikä on ihan eri asia kuin pelkkä 2 vuotta.

Jos vielä palaan esimerkkiin matematiikan kokeista, joissa ilmeisesti "monikulttuurisuuden (vai oliko se suvaitsevaisuuden?) vallitessa" saisi antaa minkä vastauksen tahansa. Yleensä juuri perussuomalaisten vahvoilla kannatusalueilla, esimerkiksi tietyissä sosiaalisen median ryhmissä, sekä Donald Trumpin fanikunnassa, on vallalla sääntö, että mitä tahansa lukuja voi heitellä omasta päästä, eikä faktoja voi tarkistaa. Maahanmuuttajia esimerkiksi ilmoitetaan milloin kolmin- ja milloin nelinkertainen määrä, joista 90% on isis-taistelijoita.

Ihmiset, jotka nimittävät valtamedioita valehtelijoiksi, toimivat ensisijaisesti niin, koska he tahtovat oikeuttaa oman valehtelunsa. Samoin ihmiset, joilla on käsittämättömäm ristiriitainen maailmankuva, ovat jostain saaneet päähänsä, että humanistit eivät usko totuuksiin. Tämän ajatuksen alkuperä on kenties siellä. että kulttuuristen ilmiöt ovat usein hyvin monimutkaisia, mutta näkökulmat tai tulokulmat tai tutkimusnäkökulmat tai metodien vaihtoehtoisuus tai mitä niitä nyt onkaan... eivät ole sama asia kuin että voisi puhua mitä mieleen sattuu.

Kyllähän järkevä ihminen tunnistaa milloin jonkun ajatuksissa on kysymys suhteellisesta totuudesta, eli osatotuudesta tai näkökulmasta - ja milloin siinä on kysymys ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä. Ylipäänsä näkökulmista puhuminen edellyttää sitä, että tunnetaan tarkoin ne "toiset näkökulmat" joita vasten tutkimuksen näkökulmat peilautuvat.

Olen koettanut sinnikkäästi kaivaa persufilosofien (hylättyjen tai virallisten) kirjoituksista esiin jotain järkevää pelonaihetta tai totuuspohjaa huolille, mutta aina pohjalta löytyy enimmäkseen katkeruutta, tietämättömyyttä ja rasismia.

"Rekognitionismi merkitsee tosiasioiden tunnustamista. Myöskään suvaitsemattomuuden ei pidä perustua luuloihin vaan tietoon, älyyn, järkeen, loogiseen ajatteluun ja ymmärrykseen.

Niiden kaikkien yhteinen vihollinen on ituhippinä omaa maailmankatsomuksellista kudelmaansa virkkaava ja pupilleja punaviherryttävän narkoosin tainnuttama suvakki."

J. Sakari Hankamäki

En tiedä onko J. Sakari Hankamäki valmis sellaiseen "rekognionismiin", jota hän mainostaa "tosiasioiden tunnustamisena". Tosiasia on se, että hän on vahalla iällään taantunut totaaliseksi populistiseksi trolliksi, ja yrittää edelleen ansaita juuri niiden ryhmien (äidillisen tai isällisen) hyväksynnön, jotka hänet hylkäsivät, eli todistaa perussuomalaisille oman perussomalaisen aatteensa.

Koska hän näkyy päätyneen myös siihen johtopäätökseen, että nämä samat aateveljet ovat tunteellisia idiootteja, hän valitsee strategiakseen infantiilin rienaamisen. Seurauksena tekstista tulee kokoelma erinäisiä huudahduksia, joissa julistetaan viher-vasemmiston typeryyttä.

Entä sitten vuoden 1995 Hankamäki? Tämän kirjoituksen oli tarkoitus olla myöskin kirja-arvostelu?

Tunnustettakoon pari asiaa liittyen minuuteen:
1.) Minuuden esittäminen sosiaaliseksi konstruktioksi on erittäin haastava aihe, joka on aiheena myös sikäli rohkea, ettei sen voi odottaa edistävän akateemista uraa, ellei aidosti usko jälkistrukturalistien (ja Tekijän kuolema -teoksen oikeasti lukenuen pienen vähemmistön) saavuttavan jonkinlaisen akateemisen voiton maamme muutamissa yliopistoissa.
2.) Minuuden dekonstruoineen henkilön on kenties helpompi kuolettaa oma julkinen imagonsa ryhtymällä leikkiin, jossa tietää saavansa paskaa niskaansa. Silti minä toistuvasti ihmettelen kaikkia tieteentekijöitä ja tutkijoita, jotka erehtyvät luulemaan, että politiikassa olisi heille jotain sijaa... ja sitten he vielä valitsevat populismin, kuvitellen että he voisivat olla kaikkien väärinymmärrettyjen kansalaisten esikuva, koska he ovat itse tulleet väärinymmärretyiksi akatemiassa. Eihän se niin mene. Ei oppositioon asettuminen muuta ihmisen puhetta rahvaalle ymmärrettämmäksi. Eivät sivistyssanat katoa tekstistä kuin taikaiskusta, vaikka sydämessään kokisi kuuluvansa kansan syvien rivien keskuuteen, yhtenä väärinymmärretyistä.

Halla-Aho ei päässyt eduskuntaan sillä, että hän käytti hienoja sanoja ja osoitti jossain keskustelussa älykkyytensä. Hän pääsi eduskuntaan, koska hän oli riittävän monen silmissä avoimesti rasisti, ja oli oikeana hetkenä oikeassa paikassa kukkona tunkiolla, eli Homma-foorumissa iso pamppu.

Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995)

Heti pitää antaa pisteitä nimestä, jossa esiintyy kivasti tautologiaa. Sanat "minä" kahdesti peräkkäin, ja siihen perään kaksi kertaa sana "filosofia". Näihän akateemisissa otsikoissa kieltämättä usein sanat asettuvat, kun etsitään taustalla piilevää salaista sanomaa (että jokainen filosofi kirjoittaa pohjimmiltaan itsestään):

minä-minä - filosofioiden filosofiaa

Filosofit usein tykkäisivät esiintyä stoalaisina, mutta historia tuntee heistä yleensä vain pahimmin persoonallisuushäiriöiset egoistit. Tästä kenties syntyy itseään toteuttava vääristymä, kun julkisuudenkipeät pyrkivät imitoimaan kaikkein pahimpia tapauksia. Ainoa nöyrä ja pyyteetön suomalainen filosofi, jonka tunnen, on Heikki Kannisto. Hänen kirjallinen uransa on valitettavan suppea, sillä kenties hän ei ajatellut omien ajatustensa olevan siinä määrin tärkeitä, että niitä täytyisi julkaista kirjoissa läjäpäin. (Itsehän uskon kyllä olevani hyvinkin keskeinen ajattelija, mutta en osaa keskittyä kirjojen valmiiksisaattamiseen. Siinä kohtaa syytän itseäni.)

Jukka Hankamäen minäkuvaa väärinymmärrettynä ja kaltoin kohdeltuna ajattelijana on varmasti vahvistanut monikin hyvin todellinen epäreilu kohtaaminen, sekä tämä vuonna 2009 ilmestynyt Vesa Linja-Ahon blogikirjoitus, komealla otsikolla "Jukka Hankamäki - kuoliaaksi vaiettu":
http://linja-aho.blogspot.fi/2009/05/jukka-hankamaki-kuoliaaksi-vaiettu.html

Kuten muutenkin, palauttaisin tällaisissa tapauksissa huomion itseeni. Jotain tuli tehtyä väärin. Ehkä naama ei miellytä. Tarina ei sovi julkiseen narratiiviin, mutta toisaalta sekin on tarina.

Hankamäen kirjassa Minä... on yksi vakava ongelma. Se on läpeensä akateeminen. Se ei ole kaunokirjallinen teos, joka olisi kirjoitettu esseistisellä tyylillä suurelle yleisölle. Se on muistuttaa tyyliltään, siis lauserakenteiltaan ja viittaustensa muodolta (myös lähdeviitteiden määrän puolesta) akateemista opinnäytetyötä, siis gradua. Graduna se varmasti olisikin erinomainen, mutta se on päätetty julkaista kirjana maassa, jossa on tuskin kovin suurta yleisöä "minuudelle".

Toinen ratkaiseva ongelma teoksessa on se, ettei siinä rakenneta riittävän hyviä yhteymäkohtia erilaisten minäfilosofioiden, psykologian tai uskontojen välille. Kirja ei käytännössä käsittele ollenkaan länsimaista kristillistä mystikkaa tai buddhalaista filosofiaa, joissa minuudella on erittäin keskeinen rooli. Kirjoittaja tuntuu suorastaan sulkeistaneen uskonnon ulos aihekentältä, jonka traditio ulottuu uskonnoissa syvälle, jopa niiden ytimeen, ja yhdistää monia eri uskontoja toisiinsa, juuri henkilökohtaisen kokemuksen sekä mystiikan tasolla.

Minäfilosofioiden filosofia on teoksena tynkä. Se on akateeminen, mutta ei juuri muuta kuin sitä. Se on psykologisoiva ja kulkee pitkin filosofian päälinjoja. Teos ei julista omaa näkemystään, eikä se luo synteesejä. Se on oikeastaan varsin vaatimaton suhteessa aiheen mahdolliseen rohkeuteen. Hankamäen nykyiseen persoonaan nähden teosta tuskin tunnistaisi hänen kirjoittamakseen. Kuivakka, asiallinen ja sulkeutunut akateemikko on muuntautunut solvaavaksi populistiksi.

Miten minusta tuntuu, ettei tämä ole eneimmäinen tai viimeinen kerta, kun tällaista tapahtuu. Alan yhä suuremmassa määrin vakuuttua siitä, ettei liiallinen vapaus tee meille ihmisille hyvää, mutta perusteet ovat aivan toiset kuin niillä, jotka yleensä vastustavat liberalismia.

Liberalismi antaa ihmisen huonommille puolille, lyhytnäköisyydelle, ahneudelle, kiivaudelle ja ylimielisyydelle liikaa tilaa. Ei ratkaisu ole se, että käännymme pois liberalismista, vaan kehitämme kulttuurisia ja sosiaalisia keinoja kehittyä ihmisenä. Hyvät normit ovat säilyttämisen arvoisia, mutta etenkin ne jotka liittyvät keskustelukulttuuriin, koska ne liittyvät myös ajattelukulttuuriin. Ne ovat osa älyllistä ja henkistä hygieniaa. En minä maahanmuuttajatilastoja kenenkään muiden vuoksi tutki ja tarkista, vaan tarkistaakseni mielenterveyteni. Jos joku on täyttä paskaa niin kyllähän sen näkee, ellei väkisin tahdo puolustaa saman heimon jäsentä.

Idiootteja on kaikissa ryhmissä, mutta kaikissa ryhmissä heitä ei paapota.

Jos minua ei julkaista, kirjoitan paremmin. Jos haluamastani aiheesta ei haluta puhua, kirjoitan tuosta aiheesta ja vaivihkaa ohjaan keskustelun tänne. Vielä toistaiseksi uskon, että asioita voi parantaa myös parantamalla omia tapojaan, kehittämällä omaa ajatteluaan. Suvakkimädättäjälle haasteita kyllä riittää. Ihan äkkiä eivät maailmasta projektit lopu. Psykologiset ongelmat tekevät parhaansa naamioituakseen filosofisiksi tai poliittisiksi. Meillä kaikilla on traumamme jota koetamme työstää. Pyöritän tätä paskapalloa ajatellen, että se on jonakin päivänä niin iso, että se on pakko pistää merkille.

Kevätpörriäisen eväitä presidentille

Nyt kun USAn vaalit ovat ovella, on hyvä hetki tutkia mitä lapset ovat mieltä presidenteistä. Valtiolliset johtajat lienevät aina olleet tärkeitä esikuvia perheen pienemmille, vaikka vanhemmat poliitikkoja miten haukkuisivat.

Ensin matkaamme ajassa vuoteen 1968. Urho Kekkosen ajan mielikuvista olisi kiintoisaa tehdä laajempikin tutkimus, mutta olen saanut käsiini vain pienen osan menneiden vuosien lehdistä.

Seuraavaksi esittelen neuvoja, joita lapset ovat tarjonneet uudelle presidentille vuonna 2000, kun Tarja Halonen astui virkaansa. Hallussani on myös Kevätpörriäinen, jossa lapset kertovat mietteitään Sauli Niinistöstä, mutta artikkelista olisi tullut liian pitkä. Ehkä palaamme häneen joku toinen kerta?

Kevätpörriäinen 1968.

Tällaisia suunnitelmia vuoden 1968 koululaisilla oli omalle presidenttiuralleen. Vahvasti tulee mieleen eräs ajankohtainen ehdokas, vaikka hän jo on (ainakin joillain mittapuilla) aikuinen.

Seppo Järvinen VI lk.

...olisi kivaa, jos olisin yksinvaltiainen presidentti...

 ...olisin kylläinen mies. Minun olisi hienot vaatteet ja hienot mrkit. Minä tulisin koneella, ja toiset ottaisivat valokuvia.

Timo Koskenneva II lk

Virpi Julkunen III lk

...ostaisin komean hevosen ja ratsastaisin sillä pitkin kaupunkia....

Kaarina Rissanen II lk

Jos sitten tulisi presidentin vaalit, niin minä sanoisin: Minä en vaihdu, kuulkaas niin.

 ...tekisin kaiken saavuttaakseni kansan suosion. Panisin Suomen asiat kuntoon. Erottaisin kaikki lässyttäjät hallituksesta.

Päivi Suoknuuti IV lk

Pirkko Hautala III lk

...valtaisin koko Suomen. Keksisin uuden maammelaulun.

Kevätpörriäisen terveiset presidentille 2000

Vuoden 2000 numerossa lapset lähettävät terveisensä Suomen uudelle presidentille.

Reetta Rannanmäki 2 lk

Aliisa Koivisto 4 B

Mari Matikainen 3 B

Ronnie 2 C

Lapset pitivät presidentistä niin kovasti, että hänelle esitettiin myös vierailukutsuja.

Emma Vancagovic 3 C

Amira Tuominen 1 A, Emilia Tuovinen 1 A, Suvi Nyman 2C

Lapset ymmärsivät, että etiketti oli hyvin tärkeää, kun kyse oli korkea-arvoisesta tapaamisesta.

Laura Salminen 1 C

Eelis Seppänen 1 D, Kirsi Tuomikoski 2 B

Lilja Bom 1 A

Anders Ferm 2 A

Lapsille oli jäänyt hyvin mieleen se, että presidentillä on kissa. En nyt muista oliko hän jo tässä vaiheessa antanut niitä lahjoiksi muille presidenteille.

Make / Anna Rasilainen 2 A / Laura Lehtilä 3 A

Roni Keto 1 A

Lapset ymmärsivät hyvin myös sen, että kannattaa tuntea vaikutusvaltaisia ihmisiä ja olla heidän kanssaan hyvissä väleissä.

Tino Lindström 3 A

Pikkujättiläinen toivottaa kaikille lukijoilleen hyvää pyhäinpäivää taikka Halloweenia!

Eriarvoisuuden synty ja vaikutukset, osa 1

Kaksi vuotta sitten OECD julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan eriarvoisuuden kasvu on leikannut talouskasvua Suomessa ja muissa edistyneissä maissa ympäri maailmaa:
Taloussanomat.fi/nain-tuloerot-vaikuttivat-suomen-talouskasvuun (2014)

Tuloerot nähdään joissakin piireissä jopa tervetulleeksi ilmiöksi, mutta historiallisesti niiden on selitetty haittaavan yhteiskuntaa usein tavoin:

1.) Adam Smithin mukaan eriarvoisuus vieraannuuttaa säädyt toisistaan, vaikeuttaen keskinäistä kommunikaatiota ja yhteisymmärrystä. Seurauksena on kärjistynyt politiikka sekä jakaantunut valtio, joka kykenee huonosti tavoittelemaan koko maan yhteistä etua ja menestymään kansainvälisessä kilpailussa.

Perinteinen oikeisto-liberaali näkemys on, että yläluokan tulee huolehtia köyhempien pärjäämisestä oman etunsa tähden, jotta politiikassa eivät pääsisi valtaan populistit ja vihanlietsojat. Ihmisten elämänpiirien polarisoituminen ja  äärimmillään voi johtaa lakkoihin, mellakoihin tai jopa sisällissotaan. Tällaista poliittisten näkemysten radikalisoitumista on havaittavissa etenkin Yhdysvalloissa, jos emme tahdo ottaa esimerkiksi vaikkapa Libyaa tai Syyriaa, joissa eriarvoisuusja eliitin vieraantuminen kansasta johti väkivaltaiseen kansannousuun.

Tässä tuli oikeastaan jo ilmi useampia huonoja puolia, mutta pääsimme vasta alkuun, sillä:

2.) OECD itse näkee eriarvoisuuden ongelmaksi sen, että yhä useampi kadottaa toivonsa ja putoaa kelkasta, eli jättää koulut kesken, syrjäytyy ja muuttuu siten taakaksi sekä itselleen, että yhteiskunnalle.

Eriarvoisuuden lisääntyessä yhteiskunnallinen nousu vaikeutuu vaikeutumistaan, kunnes tulee piste, jossa valtava osa nuorista kerta kaikkiaan luovuttaa. Tämä näkyy kouluissa oppimistulosten polarisoitumisena.

Lapset oppivat jo ala-asteella, että he elävät täysin erilaisissa todellisuuksissa. Toisilla on kaikki uusimmat vempaimet ja toisilla hyvä jos varaa koulukirjoihin. Vanhempien masennus tai katkeroituminen ei ainakaan helpota keskittymistä opiskeluun.

Kun suuri osa ikäluokasta jättäytyy poi kilpailusta mahdottomilta ja epäreiluilta tuntuvien lähtöasetelmien vuoksi, koko yhteiskunta rampautuu pysyvästi. Sadat tuhannet eivät investoi itseensä koulutuksen muodossa, minkä seurauksena he ovat pysyvästi ulkona työelämästä, ja heidän panoksensa bruttokansantuotteeseen jää olemattomaksi.

Näitä kahta lähestymistapaa voisi nimittää eriarvoisuuden ongelmakentän klassisiksi lähestymiskulmiksi. Muitakin löytyy, mutta ensin siihen kuinka eriarvoisuus syntyy ja kuinka se täysin luonnollisesti riistäytyy käsistä, ellei asiaan puututa - ja ellei kasvavaa eriarvoisuutta tunnusteta ongelmaksi.

Miksi eriarvoisuus kasvaa kasvamistaan?

Myös eriarvoisuuden alkuperää voidaan hahmottaa monin tavoin. Näiden näkökulmien tai teorioiden kuvaamat prosessit eivät yleensä kiistä tai kumoa toisiaan, vaan voimistavat toistensa vaikutusta.

A.) Taito käyttää rahaa, mikä on oikeastaan itsestäänselvyys. Kun ihmisellä on suuriä omaisuuksia, on todennäköisempää, että hän osaa käyttää rahaa säästäväisesti ja sijoittaa sitä järkevästi ja tuottoisasti. Jos taas ihmisellä on vähän rahaa, on todennäköisempää (mutta ei missään nimessä automaatio), että hän osaisi käyttää rahaa. Tästä seuraa, että ihmiset, joilla rahaa on, todennäköisemmin (suurena populaationa tarkasteltuna) osaavat sen avulla hankkia itselleen yhä enemmän varallisuutta.

Vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa on tavallaan jopa tavoitteena se, että köyhimpien joukosta suodattuisivat koululaitoksen ja työmarkkinoiden avulla ne yksilöt, joilla on yhteiskunnallisen nousun mahdollistamia kykyjä. Vaikka paljon riippuu sattumasta, on myös avoimen liikkuvuuden yhteiskunnassa piilotavoitteena tuottavuuserojen ja elintason asteittainen polarisaatio sitä kautta, että kyvyttäin aines pääsee parhaisiin virkoihin.

Samaan aikaan tietenkin rikkaiden kuuluisi pudota alemmas, jos he eivät osaa huolehtia itsestään ja omaisuudestaan. Kaikissa yhteiskunnissa on kuitenkin itsestäänselvää, että eliitit huolehtivat myös omistaan. Jopa suvun mustat lampaat koetetaan pitää kiinni kutakuinkin säädyllisen elintason piirissä, jotta he eivät nolaisi lähisukulaisiaan.

B.) Tietotaidon ja apuvoimien jakautuminen. Kun yksi taho: perhe, suku, ammattiryhmä tai laajempi liittouma saa valtaa ja resursseja, se kykenee haalimaan markkinoilta palvelukseensa paremmat apuvoimat. Eliiteillä on varaa maksaa paremmille asianajajille, sijoitusneuvojille, lääkäreille, opettajille ynnä muille. Täten heidän asemansa paranee entisestään kilpailtaessa resursseista.

Kaikissa yhteiskunnissa on helpompaa lisätä vaurautta kuin hankkia sitä tyhjästä. Neuvokkaatkin yrittäjät ovat uransa alkutaipaleella usein yksin, elleivät osaa verkostoitua. Silti jopa verkostoissa on se ongelma, että uusien tehokkaiden ja osaavien ryhmien näkyvyyden kasvaessa on eliitin helppo ostaa pois kilpailijansa, eli maksaa heidän yrityksestään tai osaamisestaan ja haalia lupaavista ja nousevista ilmiöistä parhaat ideat ja uksilöt omaan talliinsa.

C.) Onnen ja vastoinkäymisten kumuloituminen. Hyvin toimeentulevien on vaivatonta hankkia itselleen ja lapsilleen parempaa koulutusta sekä terveydenhuoltoa, minkä lisäksi he todennäköisemmin altistuvat ystävä- ja työpiirissään menestystä sekä hyviä elämäntapoja edistäville asenteille. Samaan aikaan huonoista lähtökohdista tulevat ihmiset joutuvat usein kannattelemaan oman niukkuutensa ohella myös perheensä tai ystäväpiirinsä ongelmia. Niukkuus tuottaa monia fyysisisiä ja henkisiä haasteita, mistä syystä puhutaan "moniongelmaisista".

D.) Pienen ryhmän etujen ajaminen on poliittisesti helpompaa. Eliitit ovat väkimäärällisesti aina pienempiä, mistä seuraa, että niiden on helpompi neuvotella yhteisestä edunvalvonnasta kuin kymmenien tuhansien jäsenten kansanliikkeen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Kokoomuksen on helpompi kabineteissa luoda johdonmukainen toimintasuunnitelma kuin Vasemmiston, jonka olisi kyettävä kokoamaan heikosti äänestävistä ja monilla tavoin erimielisistä ihmisraunioista (eläkeläiset, opiskelijat, työttömät, sairaat, anarkistit) yhtenäistä poliittista tahtoa.

Tilannetta vaikeuttaa myös se, että menestys synnyttää itsevarmuutta, mikä puolestaan auttaa karismaattisuudessa silloinkin, kun omalle kannalle ei olisi kovin varmoja todisteita. Moni myös uskoo, että menestyneen ihmisen mielipiteiden kuunteleminen auttaisi häntä itseäänkin menestymään, vaikka lähtökohdat olisivat täysin toisenlaiset.

E.) Näennäisesti keskiluokan etua palvelevat järjestelmät ajavat eliitin etua. Palkit ja sijoituslaitokset julistavat teoriatasolla, että ne tahtovat lahjoittaa rahaa (eli resursseja) ahkerille asunnonhankkijoille tai uusille yrittäjille. Vaikka lainat auttavat monia yhteiskunnallisessa nousussa ja unelmien toteuttamisessa, on suuressa mittakaavassa kuitenkin kyse valtavasta tulonsiirrosta keskiluokilta kaikkein rikkaimmille. Pankit keräävät korkoina aina suuremmat voitot kuin mitä ne jakavat lainoina. Lainaraha käy keskiluokan hallussa, mutta keskiluokan ahkeruus ja uudet yritykset suuressa mittakaavassa imevät alimpien kansanosien ostovoimaa ja siirtävät voittoja menestyvälle keskiluokalle sekä pankeille ja omistajille. Pankit voivat jatkaa toimintaansa vain jos rahaa siirtyy pyramidissa enemmän ylöspäin kuin alaspäin,

Samasta syystä valtiollisten keskuspankkien on kaiken aikaa luotava markkinoille uutta rahaa. Maailman enemmistö elää velassa ja omistaa pelkästään velkaa, koska suuressa kokonaiskuvassa investointisektori on jättiläismäinen imuri, joka pääomia investoimalla synnyttää häviäjiä ja voittajia. Voittajien pääomat ovat vuosikymmen vuosikymmeneltä aina vain suurempia, samoin kuin heidän maksamansa palkkiot parhaille menestyville yksilöille (kuten yritysjohtajille, urheilijoille tai rokkitähdille).

F.) Saavutetut edut, kuten luonnolliset monopolit, lisenssit, patentit, infrastruktuuri, valmiit organisaatiorakenteet, ynnä muut auttavat pääomia hankkimaan epäreilun edun kilpailussa.

Työllä pystyy kyllä rikastumaan, mutta paljon tehokkaammin rikastuu saavutetuilla eduilla. Vaikka liberalismin perusajatuksiin kuuluu vapaan kilpailun esteiden purkaminen, on silti sallittu esimerkiksi tekijänoikeuksien ja patenttien suoja-ajan jatkaminen. Tämä mahdollistaa sen, että kuuluisan taiteilijan perilliset tai levy-yhtiö saavat miljoonatuloja tekemättä yhtään mitään.

Millä talousteorialla tai oikeudenmukaisuuskäsitteellä tällaisia tyhjästä tulevia tuloja sitten perustellaan? Vastaus on, ettei niitä perustella. Kyse on siitä, että valmiiksi rikkailla ja vaikutusvaltaisilla tahoilla on ollut hyvät mahdollisuuden kaikessa rauhassa lobata sellaisia lakeja ja neuvotella sellaisia sopimuksia, joissa niiden saavutetut edut muuttuvat asteittain yhä räikeämmäksi eriarvoisuudeksi.

G.) Tuloerojen kumuloituminen omaisuudeksi. Kokonaiskuvan hahmottamiseksi tulisi puhua erikseen omaisuuseroista sekä tuloeroista. Käytännössä julkisuudessa ei hiiskuta mitään valtavista eroista eri yhteiskuntaluokkien omaisuudessa. Jos tuloeroissa on kaksinkertainen ero, se saattaa muuttua yhden sukupolven aikana 10x tai 100x eroksi omaisuudessa.

Selkeimmin tämä näkyy silloin, jos 2.000 euroa kuukaudessa tienaavan ihmisen kaikki tulot kuluvat tuon kuukauden aikana. Samaan aikaan 4.000 euroa tienaava henkilö (tuskin kokonaan, mutta teoriassa) voisi käyttää elämiseen 2.000 euroa ja sijoittaa loput 2.000 euroa. Kun päälle laskee korot tai sijoitusvoitot, on näiden kahden henkilön omaisuudessa eläkeiässä jättimäinen ero, vaikka ero ei olisi mittava tuloja katsottaessa.

Hulluinka koko tilanteessa on se, että 2000 euroa kuukaudessa tienannut henkilö saa pienempää eläkettä kuin enemmän tienannut, vaikka todennäköisesti suurempituloisella on paljon suuremmat eläkesäästöt. eikä hän tarvitsisi yhtä mittavaa eläkebonusta, jonka alkuperäinen tarkoitus on auttaa vanhaa ihmistä selviämään vanhuutensa koettelemuksista.

H.) 2000-luvun uudet syyt eriarvoisuuden kasvussa: Toistaiseksi olen puhunut lähinnä vain ajattomista ja perinteisistä tekijöistä, mutta viime vuosikymmeninä on eriarvoistumista kiihdyttänyt (tai pelin sääntöjä muuttanut) globalisaatio sekä robotisaatio, jotka ovat siirtäneet työpaikkoja halvemman elintason maihin tai hävittäneet niitä lopullisesti.

Globaalisti katsottuna on miljoonien ihmisten elintaso kohonnut köyhissä maissa, mutta samaan aikaan on muuttumassa uhanalaiseksi länsimaiden vauras ja turvallisuudesta nauttinut keskiluokka. Aiemmin kansalliset pienemmät yritykset ovat vaikeuksissa, koska globaalit megayritykset saavat ansiotonta kilpailuetua siitä, että ne pystyvät paremmin kiertämään veroja.

Verojen välttelystä on seurauksena myös se, että valtioiden verokertymä pienenee juuri samaan aikaan kun työttömyys lisääntyy. Näiden kahden ongelman samanaikaisuus saa aikaan sen, että käytännössä kaikki valtiot velkaantuvat.

Eriarvoisuuden epätoivotut seuraukset 3.-10.

Alussa käsittelin vain kaksi yleisintä näkemystä eriarvoisuuden ikäville seurauksille. Jatkan seuraavassa kirjoituksessa näiden vähemmän tunnettujen näkökulmien erittelyä. Kaikkien kohdalla en välttämättä osaa nimetä tarkkoja lähteitä. Pyrin puhumaan yleisemmän kansantaloustieteellisemmän tai sosiologisen oppineisuuden pohjalta. Jos vedän jotakin hatusta, on ajatus todennäköisesti päätynyt sinne hattuun jostain mitä olen lukenut. Kuka sitä kaikkea muistaa.

3. lähestymistapa on kenties kiistellyin, mutta sen vaikutukset ovat mahdollisesti jättimäisiä. Kysymys on siitä, kenen käsissä raha palaa tehokkaimmin takaisin talouden virtaan ja liikuttaa jättimäisiä kysynnän ja tarjonnan rattaita. Perinteinen oikeisto on painottanut investointien merkitystä, kun samaan aikaan sosiaalidemokraatit ja keskiluokat mielellään painottavat ostovoimaa. Varmaa ainakin on, että kaikkein köyhimpien käsissä raha palaa kaikkein nopeimmin kulutukseen. Pelkona on kuitenkin se, että he eivät kuluta saamaansa rahaa järkevästi, vaan haaskaavat sen heti viinaan ja turhuuksiin.

Tällaisten pelkojen tueksi ei tahdo löytyä todisteita. Päin vastoin kohtuullisen tulonlisäyksen avustuksella myös köyhän ihmisen turvallisuudentunne lisääntyy ja hänen luottamuksensa yhteiskuntaan kohenee. Tästä taas on seurauksena se, että useimmat pääsevät irti pelon synnyttämästä tyhmistymisen kierteestä, eivätkä enää pakene toivottomuutta viinaan, huumeisiin, uhkapeleihin tai muuhun toimintaan, jota köyhyys lähinnä ruokkii.

Kurjuudelle on kysyntää

"Köyhät teillä on aina keskuudessanne."

Tätä Jeesuksen toteamusta olen joskus aiemmin kehunut sen kaukonäköisyydestä. Todellakin näyttää siltä, ettei mikään määrä teknologista kehitystä tai kristillistä moralisointia tule hävittämään keskuudestamme leipäjonoja ja kerjäläisiä.

Olen myös Maslovin tarvehierarkian suuri ystävä, mutta aina välillä teoria kaipaa täydennystä. Tänään tuli muotoiltua sellainen inhimillinen perustarve kuin parempiosaisuuden tarve. Ajatus on vanha, ja sillä on vastustettu muun muassa kommunismia jo sen alkuaikoina, sekä puolustettu niin Rooman valtakuntaa kuin modernia liberalismiakin. Kenties huippuunsa sen ovat kehittäneet libertaristit, joille Adam Smithin käsitykset köyhäinhoidosta ja kohtuullisista palkkaeroista ovat miltei sosialismia.

Puhun nyt siis siitä oletuksesta, että palkkaeroja sekä muita etuisuuksia väistämättä tarvitaan, jotta taitavat ihmiset motivoituisivat antamaan kaikkensa työmarkkinoilla. Porkkanoiden ohella tarvitaan myös köyhyyttä ja työttömyyttä ja keppiä, jotta olisi pelkotilan tuomaa ahkeruutta. Tarvitaan alhaisia palkkoja jotta nuoret kouluttautuisivat. Tarvitaan palkankorotuksia ja palkanalennuksia ja huimia bonuksia johtajille, jotta he ymmärtäisivät arvonsa ja toimisivat toisille kukkona tunkiolle. Tarvitaan kovia palkkoja koska päätökset ovat ikäviä. Tarvitaan työttömiä reserviksi. Tarvitaan kerjäläisiä ja nälkäjonoja - muutoinhan ne ratkaistaisiin alle prosentilla bruttokansantuotteesta.

Näitä ongelmia ei ratkaista, koska tarvitaan kontrastia. Ongelmia ei nähdä ongelmana. Ja jos tämä kaikki ei ole ideologiaa, niin sittenhän kyse on juurikin inhimillisestä perustarpeesta. Siinä tapauksessa eriarvoisuuden tarpeen kuuluisi olla tarvehierarkiassa listattuna muiden tarpeiden joukossa. Kumpaa se on: psykologiaa, sosiologiaa vai sosiaalipolitiikkaa, politiikkaa?

Me tarvitsemme köyhiä?

Kun alussa puhuin parempiosaisuuden tai eriarvoisuuden tarpeesta, tarkasti määrittelemättä termin sisältöä, sen varmaankin saattoi ymmärtää monella tapaa. Ainakin itse ymmärsin sen heti samassa sisältävän lukuisia tulkinnan ulottuvuuksia. On vaarana esimerkiksi sekoittaa muuttumaton ihmisluonto ja yhteiskunnan hierarkisuus. En puhu nyt siitä, että joukko-osastot tai yritykset tarvitsevat hierarkioita. Se on pikemminkin järjestäytymisen tarvetta. On jaettava rooleja, kuitenkin yhteisen päämäärän hyväksi. Tällaista yhteisestä päämäärästä ei ole kyse eriarvoisuudessa. Eriarvoistumisen seurauksena syntyy eturyhmiä, jotka taistelevat samoista resursseista myös nollasummapelissä.

Eriarvoisuus ei ole win-win, vaikka se olisikin tarve, ja vaikka se motivoisi keskiluokkaa. Häviäjiä on aina osoitettavissa, jos ei muuten niin sormella. Muiden kurjuuden saattaa nykyoikeisto klassiseen tapaan määritellä poliittiseksi saavutukseksi, jos kaipuu itsensä korottamiseen on muilla keinoin tehty vaikea tyydyttää (ja onhan se vaikeaa). Jotkut miljonäärit suorastaan vaativat, että yhteiskunta ei auttaisi hädänalaisia, jotta he itse saisivat vapaaehtoisesti toimia hyväntekijöinä ja tuntea siitä paremmuutta: verot ja sosiaalituet estävät tällaisen ihmisrakkauden, josta seuraisi luontaista hyvänolon tunnetta - koska auttaminen on sekin meillä veressä.

Kaikkien arvostusten tai saavutettujen asemien perusteita en kiistä, koska me järjestäydymme luontaisesti. Olemme sosiaalisia olentoja, laumaeläimiä. Erikoistumisen, hierarkisuuden, asiantuntemuksen tai järjestäytymisen tarve ovat perustarpeitamme, sillä osaamisessa ja kyvykkyydessä on eroja (etenkin elämän eri alueilla, jos ei yksilön kokonaisena paremmuutena suhteessa toiseen). Taito ja kokemus tekee yhdestä johtajan, ja rammat sekä haavoittuneet on joissain oloissa pakko hylätä taistelukentälle.

Meillä näyttää tästä kaikesta huolimatta olevan myös vahva kaipuu viholliskuville ja epäterveelle sosiaaliselle vertailulle, joka tukisi itsearvoamme ja identiteettiämme. Me olemme myös poliittisia eläimiä. Tämän poliitttisuuden tähden ei riitä se, että paremmin ymmärtävä saa johtaa ryhmää: ei riitä se, että hän saa kaksinkertaisen tai nelinkertaisen palkkion, kuten Adam Smith teoretisoi riittäväksi eroksi. Ei riitä se, että parempi johtaa ja huonompi seuraa. On myös tuotettava alemmutta, jotta paremmat kohoaisivat henkisesti puolijumalan asemaan ja uskoisivat olevansa jotain muuta kuin ihmisiä. Onhan se, mitä kutsumme "narsismiksi" nähtävissä niin muinaisen egyptin kuin antiikin kreikan historiassa ja mytologiassa: meillä vain on suuremmat resurssit luoda "idoleja" ja kohottaa heidät jalustalle, itsestään liikoja kuvittelevien luusereiden nöyryytyksen kerätessä alkukarsinnoissa vähintään yhtä suuria yleisöjä.

Näkisin että eriarvoisuuden tarve tulee hierarkiassa lähelle itsensä kehittämisen ja sosiaalisen tunnustuksen tarvetta, joiden eräänlainen vääristymä se on - eli jonkinlainen helppo oikotie itsensä ylentämiseen muiden kustannuksella. Jos emme koe kehittyvämme ihmisenä tai saavamme muilta meille kuuluvaa tunnustusta, me tarvitsemme vihollisia. Niitä tarjoavat köyhät ja rikkaat toisilleen. Tätä kautta siis myös köyhät janoavat saada osansa eriarvoisuuden kakusta. Heidän on löydettävä rikkaista esimerkkejä ansaitsemattomuudelle. Siitä he saavat voimaa ja samalla orjuuttavat itsensä, uskoessaan ettei pakotietä ole, koska yhteiskunta ei ole reilu. Ei kannata edes yrittää.

Jos meillä todellakin on tarve itseämme huonommille ja paremmille itsemme identifioimiseksi ja joukkoon sijoittamiseksi, mitä tästä seuraa? Tietenkin me voimme vastustaa mitä tahansa himojamme, jos tiedostamme tilanteen ja jos määrittelemme sen ongelmaksi. En usko, että asiasta puhuminen olisi sen enempää vasemmistolaista tai oikeistolaistakaan: onhan historiallisesti selvää, ettei mikään yhteiskunta ole tehnyt kaikkeaan . Vaikka asetelma ideologisesti vahvistettaisiinkin, pohjautuu se lähtökohdiltaan perustavaan ongelmaan, että itsetuntomme tarvitsee niin syitä kuin tekosyitäkin.

Me voimme aina sanoa, että tämä ei ole pakollista; voimne kehittyä polkematta muita ja voimme löytää itsetuntoa asettamatta itseämme erityisasemaan nokkimisjärjestyksessä. Voimme sanoa: "minä olen ihminen enkä kana: en tarvitse muiden nokkimista iloitakseni siitä mitä olen saavuttanut. Olen ihminen enkä susi. Olen ihminen enkä lammas. Olen ihminen, enkä hiiri tai leijona. En tarvitse ajatusta itsestäni leijonana tai hiirenä.

Eihän leijona tarvitse leipäjonoja oman arvonsa pönkittämiseksi. Kojootit niitä tarvitsevat.