keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Tekijyyden suhde rikokseen ja skandaaliin

Aloittakaamme sanasta "eksonarratiivi". Eksonarratiivi on kirjan ulkopuolinen tarina, jolta on vaikea välttyä kirjaa lukiessa. Siitä siis tavallaan tulee osa teoskokonaisuutta, toivoi kirjailija sitä tai ei. Hyvin usein eksonarratiivi (tai sen tiivistelmä) painetaan jo kirjan takakanteen tai kansiliepeeseen, etenkin kun kirjasta otetaan uusia painoksia tai sitä käännetään vieraille kielille. Usein on myös yhtä vaikea erottaa eksonarratiivia niistä taiteellisista syistä, jonka tähden kirja on päätetty kääntää toiselle kielelle. Kirjan ulkopuolisista tapahtumista on tullut erottamaton osa sen sisältöä.

Esimerkiksi Robert M. Pirsigin kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito eksonarratiivi löytyy helposti sekä kirjan suomalaisen käännöksen kannesta että Wikipedia-artikkelista:

"It was originally rejected by 121 publishers, more than any other bestselling book."
"kirjan, jonka 121 muuta kustantajaa oli jo hylännyt..."

Salman Rushien teoksella Saatanalliset säkeet on kenties vieläkin tunnetumpi ulkotarinasta. Tämäkin lainaus on Wikipediasta:

"Kirja laukaisi ilmestyessään vastalauseiden ryöpyn ympäri islamilaista maailmaa, ja Ruhollah Khomeini julisti Rushdielle kuolemantuomion..."

Eksonarratiivi saattaa olla tahaton tai hyvinkin tarkkaan käsikirjoitettu. Monet menestyskirjailijat tiedostavat jo varhain kirjan ulkopuolisten narratiivien merkityksen, ja hyödyntävät niitä urallaan. Näissä tapauksissa eksonarratiivi saattaa olla täysin keksitty, suorastaan verrattavissa muuhun taiteelliseen tarinankerrontaan.

Agatha Christie käsikirjoitti elämänsä aikana useampiakin julkisuustempauksia, mutta kaikkein ratkaisevin oli katoaminen, jonka motiiveista kiistellään yhä, ja kenties ikuisesti:

Katoaminen nosti Christien julkisuuden keilaan. Vaikka Roger Ackroydin murha oli menestynyt hyvin, katoamisen yhteydessä Christien ammattina lehdissä oli vain ”kirjailijatar” tai ”salapoliisiromaanien kirjoittaja”. Katoamisvuosi 1926 oli myös vedenjakaja Christien kirjallisella uralla.

Kirjailija oli kenties masentunut henkilökohtaisen elämän vaikeuksista tai ehkä uupunut pitkästä luomisporsessista, mikä sai hänet hakeutumaan yksinäisyyteen, mutta katoaminen saattoi myös olla laskelmoitu julkisuustempaus. Agatha Christie varmaankin tiesi, että kirjailijat tarvitsevat jonkin skandaalin, joka nostaa heidät julkisuuskynnyksen yli. Jos hänen kirjansa ovat lukijoiden mieleen, se kyllä myöhemmin annetaan anteeksi.

Eksonarratiivien lajityypeistä


Erilaisten eksonarratiivien luokitteleminen ja rajanveto on aivan yhtä mielekäs tutkimuskohde kuin kirjalliset genret - ja ainakin ne tarvitsevat avukseen teoreettista käsitteistöä.

A) Eksonarratiivit voidaan esimerkiksi yhdistää joko yksittäiseen kirjaan, tiettyyn kirjasarjaan tai kirjailijan uraan.

B) Niiden synty voi sijoittua kirjailijan elämään tai yhtä liittyä hänen kuolemaansa.

C) Ne voivat olla tahallisia tai tahattomia.

Tässä kohtaa jo huomaamme miten nämä erottelut sivuavat toisiaan. Kirjailijan kuolema voi nimittäin olla suunniteltu (siis itsemurha) tai tapaturmainen. Kummassakin tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kuolemasta muodostuu eksonarratiivi, jos kirjailija on nuori, tai jos kuolema on yllättävä ja dramaattinen, kuten auto-onnettomuus, huumeiden yliannostus tai muuta sellaista.

Agatha Christie tiesi, että hänen äkillinen katoamisensa saisi aikaan huhun itsemurhasta. Hän siis tavallaan hyödynsi olemassaolevaa ja hyvinkin tunnettua eksonarratiivien genreä, tai oikeammin kahta. Ensin hän kuoli ja sitten hän heräsi kuolleista, eli media oli pakotettu uutisoimaan hänestä useampaan kertaan. Tempaus sai osakseen niin sääliä kuin moraalisaarnaa, mistä pääsemme seuraavaan erotteluun:

D) Eksonarratiivi voi olla moraalisesti maineikas tai pahamainen.

Myös negatiivinen julkisuus yleensä lisää kirjojen myyntiä ja myös vahvistaa olemassaolevan fanikunnan kiintymystä, kun he asettuvat puolustamaan sankariaan syytöksiltä, etenkin jos kyse on yksittäistapauksesta, eikä pysyvästä luonteenpiirteestä - joka sekin voi tuoda jälkimainetta. Esimerkiksi homoseksuaalisuus aikoinaan tuhosi Oscar Wilden elämän, mutta se ei enää niinkään varjosta hänen jälkimainettaan.

Yllättävää on, miten moni taiteilija on eri taiteiden historiassa hyötynyt plagiaattisyytöksistä tai kunnianloukkauksesta, jotka ovat lopulta synnyttäneet hänelle laajan lukijakunnan tai tehneet hänestä jonkin pienen piirin kulttihahmon, huolimatta kaikesta moraalisesta paatoksesta, joka häneen on kohdistettu, tai kenties juuri sen tähden.

Paul Verlainen suomenkielinen Wikipedia-sivu on hyvin lyhyt, mutta siellä muistetaan luonnollisesti mainita:

"Hän ampui rakastajaansa Arthur Rimbaudia juovuspäissään mustasukkaisuusdraaman päätteeksi, joutui vankilaan, ja vapauduttuaan muutti Englantiin."

Tässä katkelmassa tuntuu turhalta mainita, että Verlaine muutti Englantiin. Ketä se kiinnostaa, vaikka tietenkin kirjailijan tuotannon kannalta on hyvinkin tärkeää se, millä kielialueella hän saa kielellisiä vaikutteita ja millä kielellä hän julkaisee.


Eksonarratiivien klassisia tyyppejä:


1. Kuolemaan liittyvä eeppisyys:
1.1. Nuorena kuoleminen.
1.2. Sankarikuolema (esimerkiksi sodassa).
1.3. Mystinen kuolema (esimerkiksi Marilyn Monroe).
1.4. Äkillinen kuolema (esimerkiksi James Dean).
1.5. Romanttinen kuoleminen, esim. sydänsuruihin tai tuberkuloosiin tai mihin tahansa romanttisiin mielikuviin yhdistyvä ennenaikainen kuolema.
1.6. Kiistanalainen sankarikuolema (esimerkiksi Algot untola, eli Maiju Lassila, joka teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä vuoden 1918 sisällissodassa.)
1.7. Pahamaineinen kuolema (esimerkiksi huumeiden tai alkoholin, taikka tappelemisen, humalassa ajamisen ynnä muun rikollisen toiminnan seurauksena.)
jne.

Mieleenpainuvimmat tarinat yleensä edellyttävät useampien kriteerien samanaikaisuutta, eli esimerkiksi Marilyn Monroe kuoli nuorena, yllättäen ja salaperäisissä olosuhteissa.

Nuoruudesta voi tulla riippakivi myös elävälle taiteilijalle, jos hänet vielä myöhemmälläkin iällä tunnetaan "lapsitähtenä" tai "lapsinerona".

2. Parisuhteet sekä muut (seksuaaliset) suhteet:
2.1. Suhde itseään kuuluisampaan henkilöön, joka nostaa kummankin julkisuutta. (Esimerkiksi Pentti Arajärven julkisuus Tarja Halosen puolisona tai runoilija Jenni Haukion julkisuus presidentti Niinistön puolisona.)
2.2. Skandaalinomainen (sala)suhde tai myrskyinen ero. Näitähän riittää.
2.3. Sukulaisuus, joka syystä tai toisesta korostuu julkisuudessa.
jne.

Nämä kaksi eksonarratiivien luokkaa ovat yleisbiografistisia, eli käsittelevat enemmän henkilöä kuin hänen teoksiaan, ellei teos jotenkin erityisesti kytkeydy henkilön kuolemaan tai parisuhteeseen. Sekin nimittäin on mahdollista:

Seppo Heikinheimon teos Mätämunan muistelmat (1997) ilmestyi pian hänen itsemurhansa jälkeen, ja kirjassa hän avaa oman itsemurhansa syitä. Teos on siis elämäkerta, mutta myös kuolemakerta tai laajamittainen itsemurhakirje.

Märta Tikkasen teos Vuosisadan rakkaustarina (1978) oli ilmestyessään skandaali, mutta sillä se käsitteli hänen vaikeaa yhteiseloaan alkoholisti-taiteilija Henrik Tikkasen kanssa, eikä yleensä niin rajuja kirjoja ole julkaistu ihmisistä, jotka elävät. Teos oli kuitenkin eräänlainen kirjallinen vastaisku, sillä Henrik Tikkanen oli aiemmin omissa kirjoissaan hyvin röyhkeästi käsitellyt heidän seksielämäänsä.

Tikkasten kirjojen elämäkerrallinen sisältö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eksonarratiivi olisi luettavissa suoraan kirjojen kansien välistä. Eksonarratiivi on eri asia kuin yksittäisen henkilön elämän ja hänen kirjojensa suhde ja mahdollinen yhtäläisyys. Eksonarratiivi ei viittaa ihmisen elämäntarinaan, vaan siihen narratiiviin, jonka julkisuus kirjan ympärille synnyttää tiettyjen lainalaisuuksien voimasta. Eksonarratiivi on siis hyvinkinen strukturalistinen käsite, joka edellyttää kollektiivista toimintaa ja julkisuuteen liittyviä konventioita. Juuri siksi eksonarratiiveja on niinkin helppo tunnistaa ja luokitella.

Voisimme käsitellä enemmänkin biografistisia eksonarratiiveja, mutta tärkeintä on huomioida kirjallis-romanttiset ikuisuusaiheet rakkaus ja kuolema.

Mennään siis teokseen itseensä liittyviin eksonarratiiveihin, joista keskeisimpiä ovat:

3A. Teoksen voittamat palkinnot ja tunnustukset.
sekä
3B. Teoksen kohtaama murskakritiikki.

Näkyvä palkinto voi saada aikaan sen, että teos muistetaan vast'edes kaikissa mahdollisissa yhteyksissä "Finlandia-romaanina" tai ikuisesti toistetaan kuinka Aleksis Kivi masentui August Allqvistin kritiikistä, mistä Wikipedia tietää kertoa:

"Seitsemän veljeksen arvostelussaan hän teilasi kirjan täysin, pitäen sitä myöhemmin jopa ”häpeäpilkkuna suomalaisessa kirjallisuudessa"."

Tämäkin on historiallisesti luotu keskusnarratiivi, jonka vaikutuksista Kiven varhaiseen kuolemaan tullaan varmasti kiistelemään iät ajat. On hyvin mahdollista, että voimakas kritiikki tässäkin tapauksessa vain voimisti kirjan ihailijoiden sitä kohtaan osoittamaa rakkautta, eikä lempeämpi kritiikki olisi lopulta estänyt kirjailijaa näkemästä nälkää ja sairastumasta psyykkisesti.

4. Kirjan sovitukset elokuviksi, näytelmiksi jne.

Moni kirja, kuten vaikkapa Kellopeli appelsiini tai Apinoiden planeetta tunnetaan nykyään paljon paremmin elokuvaversioistaan, eikä niitä monikaan ilman niitä enää lukisi?

5. Sensuuri sekä oikeusjutut.

Wkipedia tietää Hannu Salaman Juhannustansseista:

"Salaman vuonna 1964 julkaistu neljäs teos Juhannustanssit toi tekijälleen syytteen jumalanpilkasta..."

Voimme kenties huomata tässä jotakin yhtäläisyyttä Salman Rushien saamaan vastaanottoon, tosin Salamaa ei sentään uhattu kuolemalla.


Lopuksi:


Kirjallisen teoksen riippuvuutta sen ulkopuolisesta narratiivista voidaan mitata esimerkiksi kysymällä, kuinka monta kertaa suurempi joukko vain tuntee teoksen, eikä ole sitä lukenut. Voidaan myös pyytää ihmisiä kuvailemaan kirjan juonta sekä sen julkisuutta. Tällöin huomataan, miten jotkut tuntevat kirjan vain sen julkisuuden kautta, osaamatta kuvailla mitään sen tyylistä tai sisällöstä.

Jos kirjalla ei ole lainkaan eksonarratiivia, voidaan olettaa, että sen tuntevat vain ihmiset, jotka ovat sen lukeneet tai sitä selailleet. He tietävät kirjasta omankohtaisesti, käsiteltyään sitä kaupassa tai kirjastossa. He ovat ehkä lukeneet kirjan, mutta eivät osaa kertoa mitään siihen liittyvää anekdoottia.

Jotkin kirjat kuin ihmeen kaupalla löytävät itselleen lukijoita pelkän oman sisältönsä voimalla, mutta se on harvinaista. Kirja vain osuu kirjastossa käteen sattumalta, tai sitä suosittelee kaveri, ja se tempaa lukijan mukaansa, mutta siitä ei pidetä mitään ääntä julkisuudessa. Jos taas kirjaan yhdistyy laajasti tunnettu tarina, saattaa 100 kertaa suurempi joukko olla siitä tietoinen, vaikka ei olisi sitä lukenut.

Eräs kirja on jopa tunnettu siitä, miten sitä ei ole kukaan lukenut. Volter Kilven Alastalon salissa voitaisiin sijoittaa kategoriaan nro 6:

6. Kirjan vaikeatajuisuus, pituus, pitkäveteisyys tai muu lukemista legendaarisella tavalla vaikeuttava tekijä.

Hyvinkin moni on loppujen lopuksi lukenut James Joycen kirjan Odysseus, mutta ainakin Finnegans Wake sijoittuu tähän kategoriaan.

Tällaisten hyvinkin kätevästi "eksonarratiivien" kautta selittyvien kulttuuristen ilmiöiden olemassaolo osoittaa varsin konkreettisesti, miten tarpeellista on erottaa toisistaan kirjailijan henkilöön liittyvät elämäkerralliset tapahtumat sellaisesta narratiivista, joka yhdistyy suoraan kirjaan itseensä, eikä enää millään konstilla siitä enää irtoa. Eksonarratiivien lajityypillisistä piirteistä ja tunnistettavista kategorioista olen tässä sivunnut vain hyvin pientä osaa.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kevätpörriäinen Goes Random

Jotkin Kevätpörriäisen teksteistä ovat mykistävän realistisia ja niissä on psykologista tarkkanäköisyyttä. Toiset tekstit taas viehättävät, koska niissä on absurdeja tapahtumia. Ne ovat suorastaan silkkaa dadaa.

Jonkin sortin "random" on varmaankin aina kuulunut osaksi anarkistista huumoria, vaikka sitä ei olisi kutsuttu sillä nimellä. Hyvinkin randomeja sketsejä esittivät 1930-luvulla Marx-veljekset ja 1960-luvulla Monty Python. Jostakin alitajuisista syistä tietyt karnevalistiset yhdistelmät ovat hauskempia kuin toiset, ja täysin järjettömältä tuntuma läppä saattaa kehittyä miljoonien tuntemaksi meemiksi, koska siinä on jotakin selittämättömän hauskaa.

Terminä random on tosi väsynyt, eikä siinä ole mitään hauskaa, kuten Urban Dictionary osoittaa. Käytän sitä vain tylsän akateemisen tutkijan näkökulmasta, koska se ilmentää sitä, mitä tässä tapahtuu. Jos tahtoo selityksen siitä, mitä "random" merkitsee niin täytyy selata nettisanakirjaa seuraaville sivuille, koska ensimmäisellä sivulla toistetaan vain sitä, miten väsynyt sana se on:
http://www.urbandictionary.com/define.php?term=Random

Seuraavat kirjoitukset saivat minut nauramaan kippurassa, vaikka en osaa määritellä mikä näissä on niin nerokasta.

Ahti oli kova tyyppi...
Ville Salmi 2-3 E
Lähdimme eilen kalaan...
Kia Rautavaara a.k.a. Philip K. Dick
Pieni kyyhkynen...
1981: "Pulusatu"
Mitä ihmettä tuossa kyyhkystarinan lopussa oikein tapahtuu?! Pienen kyyhkysen esittely jatkuu vielä senkin jälkeen kun kerrotaan että hän joutuu kaasukammioon ja kuolee. Eskun isän nimi on Eskis? Ja Esku on ihan viimeinen nimi jonka yhdistäisi kreiviin... Tarinan rakenne poikkeaa niin paljon tavasta, jolla aikuinen ehkä sen kertoisi, että se on hauskaa.

Tällaisten tekstien nimeäminen randomiksi vie pois osan niiden viehätystä, sillä random on hauskinta silloin, kun se yllättää. Esimerkiksi Monty Pythonin kaikkein randomeimmat jutut liittyvät siihen, kun tylsät virkamiehet alkavat tylsän alkujakson jälkeen yhtäkkiä käyttäytyä täysin aivottomasti. Hauskuutta täytyy siis pohjustaa tylsyydellä, ja monesti venyttää niin pitkälle, että se lakkaa olemasta hauskaa ja taas uudestaan alkaa naurattaa, kun siitä tulee niin väsynyttä, että aivot väsyvät mukana ja väsyneenä meitä naurattaa juuri kaikki ihan älytön.
Myös väkivaltaiset tapahtumat tai kuolema voivat herättää surrealistisen fiilikset, jos niihin suhtaudutaan yllättävän kepeästi tai liioitellen. Luurangoille ja demoneille naureskeleminen liittyy keskeisesti klassiseen karnevalismin perinteeseen, kuten myös eliitin asettaminen naurunalaiseksi. Monty Pythonissa hyvin usein nauretaan käsien irtoamiselle tai jopa kidutukselle, mikä tuo komediaryhmän sketseihin jotakin keskiaikaista ja ajatonta.
Kuten alussa varoitin, niin tämä essee ei ole vain kokoelma hauskoja juttuja, vaan lähinnä tylsää akateemista vitsien analysoimista.

Joskus kun ei tiedä tai ei muista niin täytyy arvata. Ja jos arvaa lahjakkaasti väärin, niin siitä voi tulla parempi kuin alkuperäinen:
nimetön 1976: "...Nepertus ja Makarienus"
Samaan hengenvetoon määritellään myös galaksit:
nimetön koevastaus?
PS.
Jos Kevätpörriäisen valitut palat kiinnostavat niin olen käsitellyt aihetta Pikkujättiläisessä myös aiemmin:
Kevatporriaisen evaita presidentille

Lisäksi äänitimme hiljattain kolme lyhyttä podcastia, jotka olen käsikirjoittanut. Ne perustuvat Kevätpörriäisen teksteihin, mutta on koostettu yhtenäiseksi tarinaksi useista pienistä paloista:
https://soundcloud.com/user-82817550

Podcasteja julkaistaan kevään aikana vielä lisään, kunhan ehdimme niitä äänittämään ja editoimaan. Ääninäyttelijöinä kuullaan lavarunoilijoita ja esiintyviä taiteilijoita, kuten Harri Hertell ja Dxxxa D. Äänitysten editoimisesta on vastannut Suvi Nurmi ja kahdessa tarinassa kertojana esiintyy Paavo Manninen.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Adjektiivit ja luovien voimien tuomioistuin

Olikohan se lukion toisella, kun kirjoitin novellin, joka tuntui siihen astisen elämäni parhaalta. Se oli melkein yhtä hyvä kuin Kafkan novellit, tai itse asiassa jopa parempi, jos vertailukohdaksi otetaan Kafkan huonoimmat. Onhan myönnettävä, että edes parhaimpien kirjoittajien eräät kirjoitukset eivät olisi nähneet päivänvaloa - tai ainakaan niitä ei olisi käännetty muille kielille - ilman niitä onnistuneempia.

Nyt joka tapauksessa olin siinä pisteessä, jossa tarvittiin enää myöhempien huippusuoritusten tuomaa kuuluisuutta. Tässäkin tekstissä kenties tunnistettaisiin jokin päivä pilkahduksia siitä samasta neroudesta joka huippuunsa kehittyneenä mullisti maailman, tai ainakin pieniä osia jonkun sisäisestä maailmasta.

Teksti oli siis hyvä, mutta kaipasin varmuutta. Tarvitsin siis lukijoita. Ja niinpä seuraavana päivänä annoin ystäväni lukea novellin. Se ei ollut alkuunkaan jokapäiväistä.

Hän kaiketi piti tekstistä. Sen vaistosi hänen silmistään ja hymähdyksistä, joiden mukaan koetin mielessäni seurata hänen etenemistään tarinassa. Milloin kuuluisi yllättyä, milloin naurahtaa.

Luettuaan koko kirjoituksen hän kuitenkin yllätti minut, sillä hän painoi sormensa eräälle riville ja sanoi:
- Tähän kohtaan mielestäni sopisi paremmin jokin toinen adjektiivi... minkä sanottuaan hän mietti hetken, ja lausui lopuksi adjektiivin, mikä kieltämättä hitto vieköön oli parempi.

En oikein tiennyt piisikö minun harmistua vai ilostua hänen avuliaisuudestaan. Minua harmitti se, että hän sillä tavoin paljasti tekstini heikkouden ja osoitti paremmuutta adjektiivien valitsemisen taidossa. Mutta toisaalta hän tahtoi osallistua tekstin luomiseen juuri sen tähden, että tajusin sen arvon. Toisin sanoen hän janosi saada osan kunniasta. Tarkoittiko tämä sitä, että hän näki tekstin niin hyväksi, että tahtoi olla kerskumassa adjektiivillaan sitten kun novellini voittaisi pääpalkinnon?

Kiistatta hänen tarjoamansa adjektiivi oli parempi. alkuperäinen oli todella heikko, nyt kun asiaa tarkemmin mietti, mutta silti minua arvelutti vaihtaa sitä.

Pelkäsin, että jotkin korkeammat luovuuden voimat rankaisivat minua, jos teksti ei olisi sataprosenttisesti omani. Epäilin sitäkin, voisinko enää väittää sitä itse kirjoittamakseni. Se tuntuisi valheelliselta, jos ylpeilisin saavutuksellani. Minähän olin kirjoittanut tekstin, jossa vilisti kehno adjektiivi. Jos siitä ei sellaista löytyisi, ei se enää olisi sama teksti.

Yritin vaihtaa huonon adjektiivin tilalle toisen itse keksimäni. Keksin useita vaihtoehtoja, mutta yksikään ei ollut aivan niin istuva kuin se, jota ystäväni ehdotti. Jos päätyisin keskinkertaiseen sanaan, hän ehkä loukkaantuisi, koska ajattelisi minun tahallani välttelevän hänen ehdotustaan, mikä kaiken lisäksi oli totta.

Hädissäni koetin muuttaa koko virkkeen, jotta jokin toinen adjektiivisi kuulostaisi siinä komeammalta. Onnistuinkin, mutta sitten huomasin, että viereinen virke ei enää yhtä sujuvasti yhdistynyt siihen. Sitäkin täytyisi muuttaa. En ollut osannut kuvitella, että yksi adjektiivi voisi olla kuin talon kantava seinä, jota ilman koko katto romahtaa niskaa.

Aloin ymmärtää miksi Kafka kirjoitti joistain novelleista 20 versiota, eikä sittenkään tarjonnut niitä julkaistavaksi. Kenties Max Brod joutui samanlaisen moraalisen tunnemyrkyn kouriin yrittäessään vaihtaa adjektiivia ystävänsä jälkeensä jättämissä kirjoituksissa?

Pian olin yliviivannut tai alleviivannut puolet sivun tekstistä. Marginaalit olivat täynnä kysymysmerkkejä ja huutomerkkejä. Korjausmerkinnät levittyivät kuin ihottumana viereisille sivuille asti. Olin täydellisessä umpikujassa. Edessäni ei enää levittäytynyt novelli, vaan jonkinlainen mystinen koneisto täynnä johtoja ja rattaita. Hetkeä sitten koneisto oli jyskyttänyt tarinaa eteen päin kuin valtamerilaivan jättimäinen dieselmoottori, mutta nyt se oli vaiti kuin hylätty neuvostoaikainen ratapiha.

Minulla oli yksi varastettu adjektiivi, jonka ympärillä kaikki muu tuntui roskakirjallisuudelta. Ja roskakirjallisuutta sentään määritti se, että sillä oli lukijoita. Ja ne lukijat eivät olleet niin nuukia yhdestä adjektiivista. En osannut samaistua heihin. Olin tullut pisteeseen, josta ei enää päässyt edemmäs. Oli kirjoitettava uusi teksti. Ja uusi, ja uusi.

Ystäväni saattaisi tunnistaa saman adjektiivin toisesta tekstistä. Sana ei ollut kenenkään oma, mutta suotakoon hänelle se kunnia.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Päivän uutinen on aina Trumpin kuolema

"Vaihtoehtoisten faktojen" seurauksena George Orwellin 1984 nousi taas myyntilistoille. Kun lueskelin Roland Barthesin kirjoitusta "Tekijän kuolema" (1968), se tuntui vähintään yhtä ajankohtaiselta.
Donald Trumpin katkeruus mediaa kohtaan näyttäisi ainakin osaltaan juontuvan siitä, ettei hän ymmärrä omaa jokapäiväistä kuolevaisuuttaan.
Media tarttuu yhteen sanaan tai yhteen lauseeseen, joka sitten alkaa elää täysin omaa elämäänsä. Puhuja ei voi vetää sanojaan takaisin. Ne eivät ole hänen omaisuuttaan. Kerran vapaaksi päästettyjä lipsahduksia ei voi ostaa takaisin itselleen edes miljardilla dollarilla.
Tekijä on kuollut, mutta teksti elää. Ja sen elämä voi olla aika rajua. Trumpin suusta pulpahtaneet sanat elävät kuin nuori play-boy, jonka bileisiin kaikki tahtovat päästä. Jos puhe on Ruotsista, niin sillä viikolla kaikkien on puhuttava Ruotsista. Mikään muu puheenaihe ei kerta kaikkiaan tule noteeratuksi.
Median toiminta perustuu juoruja ahmivan ja rajuimmin reagoivan yleisön toimintaan, ja kaiken perustana on ihmisyys: uteliaisuus, kateus, inho, jäljittelynhalu ja hauskuuttelun pakkomielle. Kaikki tapahtuu Trumpista riippumattomista syistä, mutta hän on silti alkuperäisessä vastuussa, koska ei ymmärrä mitä on tapahtumassa. Hänen pitäisi ymmärtää pitää turpansa kiinni, jos ei tunne laajempaa yleisöään tai osaa harkita sanojaan.
Ei riitä, että ilmaisee ajatuksensa, pitäisi osata ennustaa myös reaktio. Ja se on luonnollisesti mahdotonta, kun oppositio vääntää kaikkia sanoja miten se tahtoo.

Roland Barthesin klassikkotekstissä ei puhuta postmodernismista tai totuuden kuolemasta, mutta se ajoittuu modernismin kuolinkamppailuun, mikä tekee siitä yllättävän helppolukuista myös postmodernin ajan ihmiselle. Kritiikin kohteena on ensinnäkin tekijään kohdistunut romanttinen ja epärealistinen ihailu, sekä yleisön tirkistelynhalu, joka uhkaa sokaista meidät tekstin ja sen vastaanoton voimille. Barthes kirjoittaa:
"Nykyisen kulttuurin kirjallisuuskäsitys on tyrannimaisesti keskittynyt kirjailijan persoonaan, mieltymyksiin, intohimoihin. Van Goghin tuotanto on yhtä kuin hänen hulluutensa. Kapitalistisen ideologian summa ja lopputulos on kirjallisuudessa eniten painottunut (ja hyvin tuotteistettu) kirjailijan "henkilö"..."
Ja kuitenkin todellisuudessa, etenkin jos lausuttu ajatus on kenellekään minkään arvoinen, tai se mahdollistaa useita tulkintoja, joita puhuja ei ole tiedostanut, voivat kuulijat loputtomiin kiistellä siitä, mitä sanoilla on tarkoitettu, mitä siinä ei sanottu tai mitä ei olisi pitänyt sanoa:
"...tapahtuu irtautuminen: ääni menettää alkuperänsä, kirjailija astuu välittömään kuolemaansa, kirjoitus alkaa..."

Barthesin maailmassa "kirjoitus" viittaa johonkin mikä kaiken aikaa muuttuu, eikä sitä kontrolloi kukaan, se elää omaa elämäänsä, eikä tekijä voi vetää takaisin sitä mitä on luonut... Sinun lapsesi eivät ole sinun. Tekijä on kuollut ja teksti elää. Pian kukaan ei enää edes muista sanojen alkuperäistä kontekstia tai tarkoitusta. Niin kauan kuin teksti voi voi tulla väärinymmärretyksi ja vääristyä, se elää, ja sitten se unohtuu.
Jos joku muotoilee lauseen, joka on liian tosi ja liian viisas, siihen ei kohdistu hyökkäyksiä, eikä se niin ollen kiinnosta ketään. Sitä ei voi kukaan vääristellä omiin tarpeisiinsa, joten on koko ihmiskunnalle vain kuollutta painoa.
Joka päivä oppositiossa oleva media poimii Trumpin puheista sen kaikkein typerimmän lausahduksen, paisuttelee ja riepottelee sitä aikansa, ja samalla synnyttää republikaanien ympärille sumuverhon, jonka suojassa he voivat laajentaa sotilasbudjettia, kasvattaa velkaa ja etsiä uutta kohdetta sodalle. Trump ei ehkä itsekään tajua mitä hän on tekemässä, mutta hän tekee suuren palveluksen esimerkiksi Yhdysvaltain aseteollisuudelle, jonka valta on jo nyt lähes rajatonta.

Fiksuimmat toimittajat varmasti täysin ymmärtävät, miten hyödytöntä ja turmiollista on käydä sotaa olkinukeilla ja vitseillä, koska se kuluttaa kaiken hapen järkevältä keskustelulta, mutta liberaali media tai etenkään sosiaalinen media eivät mahda itselleen mitään. Mitä typerämpiä ajatuksia Trumpin puheista erotellaan, sitä enemmän hän on meille kaikille vain irrallisia lauseita, jotka yhdistyvät tuntemattomaan edesmenneeseen vanhukseen, joka näyttäytyy meille hassujen meemien kautta.
Ajattelu on kuollut ja kommunkaatiota hallitsee kollektiivisen alitajunnan muodostama nälkäinen olento, joka janoaa vain uusia olkinukkeja ja meemejä. Tekijä on kuollut ja tekstin nälkä on rajaton.
"Teksti on tehty moninaisista kirjoituksista, jotka ovat lähtöisin monista kulttuureista ja päätyvät keskinäiseen dialogiin, parodiaan, vastaväitteeseen. Mutta on paikka, johon tämä monimuotoisuus kerääntyy, eikä tämä paikka ole kirjailija, kuten tähän asti on sanottu, vaan lukija: lukija on juuri se avaruus, johon kirjautuvat kaikki sitaatit, joista kirjoitus on tehty."
Niinpä jää lukijan vastuulle huolehtia omasta mentaalihygieniastaan, ja pitää mielessä, että puhuja on täysin voimaton määrittämään, mitä meille hänestä kerrotaan, mitkä asiat internetin neuroverkko ja kollektiivinen alitajuntamme meille valikoivat. Maailmankuva muodostuu pienistä informaation puroista, ja siksi on viisasta pitää silmällä millaista roskaruokaa facebookin liukuhihna meille tarjoaa. Tarkkoja lukijoita meistä voi tulla vain, jos tiedostamme tekijän kuoleman. Roland Barthes lopettaa
esseensä sanoihin:
"Kirjailijan kuolema on lukijan syntymän väistämätön hinta."
Unohtakaa Trump. Hän on kuollut. Häntä ei ole. Olkaa sen sijaan huolissanne omasta maailmankuvastanne, sen vääristymistä. Se on ainoa asia, mille voitte tehdä mitään. Olkaamme siis huolellisia lukijoita.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Kuka apropriaatiota arvostaa ja miksi?

Appropriaatio on kuulemma juuri nyt hyvinkin muodikas sana, vaikka ilmiö on ikiaikainen. Taiteilijat ovat aina ottaneet toisiltaan vaikutuksia, sekä jossain määrin plagioineet toistensa ideoita, juonikuvioita tai tyyliä. Apropriaatiosta tykätään puhua kenties siksi, että samaan hengenvetoon voidaan päteä myös tietämyksellä intertekstuaalisuudesta, mimesiksestä, kollaasi-tekniikoista tai piratismista ja tekijänoikeuksiin liittyvästä lainsäädännöstä. (Muut termit linkitin Wikipediaan, mutta oletan, että jokainen tietää mitä on piratismi.)
Jani Leinonen
Kenties apropriaatio, eli kulttuurinen omiminen (tai takaisinvaltaaminen) on juuri nyt huudossa, koska hiljattain Kiasmassa järjestettiin Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu. Sen yksi viesti oli, että taiteen on uskallettava vallata takaisin julkinen tila (kuten tekevät Banksy ja muut graffititaiteilijat) sekä kollektiivinen kulttuurinen pääomamme, johon lukeutuvat brändit ja monet muut symbolit.

Kansainväliset suuryritykset voivat isolla rahalla vallata käyttöönsä mainosplakaatit, mutta niillä ei ole oikeutta määrätä mitä kieltä me puhumme tai mitä sanoja me käytämme. Taiteen tehtävä on myös tehdä meidät tietoiseksi siitä, miten paljon meihin jatkuvasti yritetään huomaamatta vaikuttaa tuotesijoittelulla ja tutuksi tekemisellä, koska tuttu ja turvallinen herättää kuluttajassa luottamusta. Tunnettujen tuotemerkkien varastaminen, niiden sanoman muuntaminen sekä käyttäminen yritystä itseään vastaan on tämän ajan appropriaatiota, mutta käsite kätkee sisäänsä kokonaisen maailman.

Vastakulttuurien appropriaatiota voi hyvin hyödyntää myös runoudessa, kuten tein teoksessa Muovin kukkia (2010), missä useampikin otsikko tai runo viittaa mielikuvateollisuuteen.
"Connecting People"
On kuitenkin myös - tai jopa suuremmassa määrin - valtakulttuurin harjoittamaa varastamista ja omimista, josta voisi puhua myös monikossa eliittien appropriaationa.

Vasemmistolainen ja "tiedostava" varastaminen on yleensä vain epätoivoinen yritys herättää keskustelua siinä maailmassa, jossa kansainvälinen viihdeteollisuus säälimättä kopioi kaiken minkä se vain lain puutteissa voi. Esimerkiksi menestyneiden elokuvien jatko-osat ovat yleensä vain kopioita ensimmäisestä elokuvasta. Samat hahmot, melkein sama juoni, mutta vähän köykäisempi käsikirjoitus ja väsyneeltä kuulostavat näyttelijät.

Hollywoodilla on myös tapana tuottaa menestyneistä kansallisista elokuvista omia versioitaan, kuten tehtiin ruotsalaisen Stig Larsonin kirjoihin perustuvalle menestyselokuvalle Miehet jotka vihaavat naisia (2009), josta syntyi The Girl with the Dragon Tattoo (2011). Samoin aivan loistava ruotsalainen vampyyrielokuva Let The Right One In (2008) kääntyi paljon heikommaksi jenkkiversioksi Let Me In (2010), jolla on myös surkea nimi. Ideoiden omiminen on siis täysin sallittua, jos on rahaa millä mällätä. Monille kopioiduksi tuleminen on myös ollut suuri ylpeyden aihe tai ainoa tie näkyvyyteen. Pieni bändi saatetaan tuntea vain siitä, että suurempi bändi on tehnyt heidän biisistään cover-version.

Kirjojen tai elokuvien jatko-osissa alkuperäinen tekijä plagioi itseään, joten se ei ole mitenkään laitonta, mutta moni kokee sen silti moraalisesti kyseenalaiseksi, jos koko tarkoitus on vain rahastaa surkealla jatko-osalla ja yleisön odotukset pettyvät. Tämä on yksi osoitus kulttuurimme mimeettisyydestä, mikä laajemmin viittaa siihen inhimilliset kulttuurit perustuvat toistolle ja kopioimiselle. Me sarjatuotamme elämyksiä, mutta emme pelkästään rahastuksen vuoksi, vaan siksikin, että yleisö janoaa kokea tuttujen kokemusten ja tuttujen hahmojen herättämää turvallisuutta.


Siksihän Teletappien jokainen jakso oli lähes identtinen: Uudestaan! UUDESTAAN!
(En tiedä kuka kortin on suunnitellut, mutta tämäkin on mielestäni käsite-taidetta parhaimmillaan, kuten meemit usein ovat: Pokemon-Teletapit. Tällaista tulisi useammin ripustaa taidemuseon seinälle niin se heti näyttäytyisi paljon nerokkaampana.)


Eliiteistä monikossa, eli ketkä siitä apropriaatiosta nyt sitten kaikkein eniten tykkäävät?



Palataan otsikon kysymykseen: kenelle muotikäsite on merkityksellinen ja miksi?

Imitoimisen ja toiston ymmärtäminen ihmisyyden perusedellytykseksi ei ole hyödyllistä ainoastaan viihdeteollisuudelle, joka voi skaalata ideoita globaaliin mittakaavaan tai myydä ohjelma-konsepteja kansallisille toimijoille (kuten Big Brother tai Idols on kqaupallisen ja helvetin kalliin sapluunan mukaan kopioitu kaikkiin maihin, aivan samoin kuin McDonalds). Se ei ole hyödyllinen ainoastaan vastakulttuurille, joka voi taiteen ja ilmaisunvapauden nimissä julistaa jonkin alueen "yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi" tai lyödä vastapalloon vallan symboliikkaa, joka on peräisin pyramidin huipulta.

Appropriaatio on hyödyllinen käsite myös niille, jotka voivat päteä omalla tietämyksellään - kuten minulle, joka blogissani mieluusti name-droppailen nerokkaita ihmisiä, ja samalla tuon esiin oman sivistyneisyyteni. Totta kai rakastan puhetta intertekstuaalisuudesta, koska minua niin harvemmin vituttaa se, että taide on tulvillaan historiallisia ja ristikkäisiä viittauksia, joita tunnistamalla voi kellitellä omassa lukeneisuudessaan.

Ja silti se minua silloin tällöin vituttaa, ja mielestäni kaikilla on siihen oikeus. Appropriaatio olisi erittäin hyödyllinen käsite myös sille neljännelle ryhmälle (tai positiolle), josta katsottuna taide näyttäytyy omanlaisenaan eliittinä ja pienen sisäpiirin puuhasteluna, jonka sisällä tykätään päteä jutuilla, jotka vain siinä ryhmässä koetaan tietämisen arvoiseksi, ja kovasti nyökytellään ja juodaan viiniä ja haukutaan tyhmiä ihmisiä ja kehutaan toinen toistaan.

Erityisen selkeästi apropriaatio ärsyttää tavallista väkeä - ja aivan syystä - jos siitä tulee jonkun taiteilijan lähes yksinomainen työkalu ja tehokeino. Silloin hänen koko uransa näyttäytyy monen silmissä vain tyhjänpäiväisenä tekotaiteena, koska sillä ei ole omaa luovaa sisältöä, se on vain viittauksia, eli pelkkä pätemistä, vain sitä.

Seuraava katkelma on artikkelista "Ontology and the Challenge of Literary Appropriation", jonka on kirjoittanut Darren Hudson Hick:

"Levine is unquestionably one of the most influential artists of the last thirty years, and AWE4 is propably her most famous work. Levines's works of appropriation are, in short, taken very seriously By artists and art experts. To rail agains AWE4, it seems, is an exercise in futility." 
LINKKI artikkeliin
En minäkään tiennyt kuka on Levine tai AWE4, joten sitä täytyy avata.

Vuonna 1981 Sherrie Levine julkaisi näyttelyssä valokuvan, joka oli nimetty After Walker Evans: 4, koska se oli täydellinen kopio 1975 kuolleen Walker Evansin tunnetusta valokuvasta. Se oli siis sama valokuva, mutta eri taideteos, koska se oli nyt eri taiteilijan (ja tällä kertaa naisen) julkaisema.
LINKKI valokuvaan

Ymmärrän sen pointin, että kohtalaisen rustiikkisen kasvokuvan tulkinta muuttuu suuresti riippuen siitä, onko taiteilija nainen tai mies. Kuva kertoo hieman eri tarinaa, koska taideteoksen merkitystä pähkäillessämme me mietimme myös tekijän motiiveja. Jos kuvassa on alaston nainen provosoivassa asennossa, sen voi tulkita olevan pornografiaa (koska se kiihdyttää) tai feministinen protesti (koska se kiihdyttää myös, mutta eri syistä, sillä se samalla kommentoi sitä maailmaa jossa me elämme ja siihen liittyviä sukupuoliodotuksia).

Otetaan sama katkelma uudestaan, mutta suomennettuna:

"Levine on kiistatta yksi viimeisen 30 vuoden vaikutusvaltaisimmista taiteilijoista, ja Walker Evansia mukaillen on eittämättä hänen kuuluisin teoksensa. Levinen työ on otettu hyvin vakavasti vastaan taiteilijoiden ja taiteen tuntijoiden keskuudessa. Jos joku on nyt aikeissa hermostua tällaisen taiteen tähden, se on nähdäkseni täysin hyödytöntä" (koska tästä kohuttiin jo 1981, ja sittemmin apropriaatiosta on tullut osa taiteen traditiota).

On ymmärrettävää, että suurempi yleisö kokee tällaisen taiteen hyvin vieraaksi. Kyse on käsitetaiteesta, jossa leikitään kulttuurisilla normeilla ja taiteeseen liittyvillä odotuksilla, eikä niinkään taitotaiteesta, jossa tulisi näkyviin taiteentekijän käsityöläismäinen osaaminen.

Ero on merkittävä, sillä käsitetaide lähes aina vaatii yleisöltään suurta tietotaitoa, eli symbolista kompetenssia, kun taas perinteinen taitotaide vaatii sitä vain taiteilijalta. Taiteilijan tehtävä on olla työssään niin taidokas, että hänen kykynsä paljastuvat myös maallikolle.

Modernit abstraktit taiteet ja myöhemmät postmodernit liikkeet vaikuttavat monen silmissä yritykseltä päästä vähemmällä. Taiteilija ei viitsi opetella tekniikoita, joten hän ryhtyy käsitetaiteilijaksi, heittää yhteen jotain ideoita ja sitten kutsuu sitä taiteeksi. Nousu valokeilaan ei tietenkään onnistu niin helposti, mutta tällainen taide täysin ymmärrettävästi jättää yleisön kylmäksi, koska se ei avaudu. Se näyttää vain vessanpöntöltä tai siltä mitä se nyt sattuukaan olemaan.

Taiteilija on laiska paska ja ylimielinen kusipää. Tämä on vielä ihan reilua, koska kusipäisen ihmisen osa tässä maailmassa on usein kurja. Hän saa vapaasti tukehtua omaan vittumaisuuteensa ja kuolla nuorena who cares. Ei se mitään. Paljon pahemmalta näyttää se, kun lauma korkeasti koulutettuja ihmisiä seisoo vessanpytyn ääressä ja hehkuttaa sitä ihmeellisimpänä asiana koskaan. Se jo kirpaisee.

Taidetta jota ei ymmärretä - ja joka ennen kaikkea ei edes pyri tulemaan laajemman yleisön ymmärtämäksi - voi mielestäni täysin oikeutetusti kutsua elitistiseksi. Ja jos joku väittää muuta, hän joko itse kuuluu tuohon elitistien tyhmään (kuten minä, köh) tai sitten hän on säälittävä wannabe-taiteilija (myönnetään) tai sitten hän koettaa orwellilaisten sanaleikkien avulla kääntää asiat joksikin mitä ne eivät ole (tunnustan senkin).

On tyhmää kieltää, ettei ihmisillä olisi oikeutta hermostua. Se kielii kuplassa elämisestä. Ja samaan aikaan taiteelle hermostuminen on äärimmäisen hyödytöntä. Ragettaa voi minkä ehtii, mutta kaikenlaiset kohut ja vihaajat vain lisäävät entisestään tunnettujen taiteilijoiden julkisuutta. Jonkun taiteilijan tyrmäämisen sijasta olisi paljon fiksumpaa valita taiteilija, josta tykkää, ja tuoda hänet esiin parempana vaihtoehtona. Hyville jutuille yläpeukkua ennemmin kuin alapeukkua sellaiselle mikä ei itseä puhuttele.

Tapa jolla taide nykyään itseään markkinoi ja tyyli, jolla usein se julkisuudessa esiintyy, on kuitenkin vaarallisen harkitsematon, kun mietitään taiteen yhteiskunnallista roolia ja sen rajattomia mahdollisuuksia maailmamme mullistajana. Taide lähtee herkästi mukaan vastakkainasetteluihin ja edistää entisestään polarisaatiota, sillä kulttuuripääoman edusmiehet, kuten dosentit ja kriitikot ja muut asiantuntijat ovat usein aivan liian viehättyneitä omaan kykyynsä selittää auki taidetta, joka muille on liian vaikeaa.

Taiteen "expertit", kuten katkelmassa mainitaan, saattavat silloin tällöin tehdä tärkeää kansanvalistuksellista työtä, mutta liian usein he tekevät sitä itselleen - ollakseen muita parempia - eikä muita varten, toimiakseen tulkkina. Ja sitä paitsi he usein tekevät sen huonosti. Taidetta ei osata selittää. Siitä ei osata tehdä kiinnostavaa. Meillä on paskoja eksperttejä. Tai kenties heitä onkin liian vähän, jotta ei synny kilpailua joka pitäisi laatua yllä?

Appropriaatioon liittyy sekin, että omilla hienoilla selityksillä ownataan jonkun toisen teos osaksi omaa asiantuntemusta. Sitähän asiantuntijat juuri tekevät: he ovat riippuvaisia siitä, että jokin ilmiökenttä on liian monimutkainen, jotta he saisivat pyytää konsultin arvolleen sopivia palkkioita siitä hyvästä, että selittävät käsitteitä ja avaavat teorioiden hienouksia.

tiistai 24. tammikuuta 2017

...ja nousi kolmantena päivänä

Taas yksi juttu jota en ole koskaan tullut miettineeksi, mutta se vaan yhtäkkiä pomppaa ajatuksiin, kun jotkin alitajuiset langat solmiutuvat. Tällä kertaa yhdistyivät kooma, juomavesi ja Jeesus.


On sanottu, että ihminen yleensä kestää juomatta vain kolme päivää. Kävin vielä tarkistamassa wikipediasta ja siltä se vahvasti näyttää, että koomapotilaat tilastollisesti heräävät tyypillisimmin kolmanteen päivään mennessä. Tämä on loogista, koska kehon parannusmekanismien on kooman aikana tehtävä taikansa kolmessa päivässä tai henkilö kuolee nestehukkaan. (Ainakin siinä primitiivisessä heimoyhteisössä jossa nykyihminen on kehittynyt.)


Nyt en sano että vedentarve ja koomatilastot tukisivat sitä hypoteesiä, että Jeesus oli koomassa ja heräsi kolmantena päivänä (tai oli hereillä kun häntä tultiin katsomaa), kuten tyypilinen koomapotilas. Yhtä hyvin on mahdollista, että jo entisaikaan lääkärit ja kansanparantajat tiesivät, että jos joku on koomassa, on kolme päivää aikaa ja sitten toivo alkaa olla menetetty (koska ei ole käytössä tiputusta.) Ja tämän tiedon pohjalta tarina sepitettiin näin.


Monesti kolmen päivän aikajanaa on tulkittu lukumystiikan ja numerologian valossa, mutta tässä tapauksessa annettu 3 päivää menee yksiin lääketieteen kokemusten kanssa. Ja lääketiede ei Rooman aikana ollut mitään pelkkää taikauskoa, vaan kohtalaisen edistynyt ala.


Tässä kohtaa joku kenties miettii, että: "Mutta Raamatun tekstin tarkoitus on korostaa sitä, miten Jeesuksen herääminen oli ihme. Ei silloin lääketieteellä (edes roomalaisella) ole tarinassa osaa tai arpaa."


Kyllä, nykynarratiivin tai Matteus-Johannes-narratiivin kannalta asia on ehkä näin, mistä syystä varmaan en tullut ajatelleeksikaan yhteyttä aiemmin. Jos kuitenkin mietitään Jeesuksen opetuslapsia ja aikalaisia (nyt otan sen kannan että Jeesuksella on todellinen historiallinen esikuva), voidaan rivien välistä lukea, ettei kristus-narratiivi ja siihen liittyvät ihmeet ole koko totuus. Jeesus oli myös poliittinen hahmo sekä parantaja, jolla oli laaja kannattajakunta. (Markuksen ja Tuomaan evankeliumeissa nämä maallisemmat pyrkimykset nousevat paremmin esiin.)


Etenkin parantajan roolin kannalta on uskottavaa, että siinä yhteisössä, johon vaivaiset hakeutuivat ja joissa moni myös ilmeisesti parantui, oli kollektiivista kiinnostusta kansanlääketiedettä kohtaan. Sitä kautta on mahdollista rekonstruoida alkunarratiivi, jossa kolme päivää olisi kuulostanut oikealta ja uskottavalta. Vasta myöhemmässä narratiivissa kaikki väännettiin toteuttamaan vanhatestamentillista ihme-ennustusta...


Mutta tämä nyt oli vain tällainen pikainen esimerkki siitä, miten juttuja viriää päässä randomisti.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Minuudesta puhuttaessa

Filosofisesti ottaen minuus tai "itse" ovat sumeita käsitteitä. Me käytämme sanoja arjessa rutiiinomaisesti, vaikka emme osaa tarkasti määritellä, mihin niillä viitataan. Mikä on se minä tai itse, josta on puhe: mistä se alkaa ja mihin se loppuu?

Muiden ihmisten kohtaamisessa minuus on positio, osa kielipeliä. Keskustelussa me olemme kumpikin vuorollamme minä:
"Minun mielestäni..."
"Minä taas ajattelen, että..."
Minuutta ei arjessa tarvitse määritellä ontologisena oliona, vaan se määrittyy tilanteesta käsin. Se on osa kohtaamista ja vuorovaikutusta. Yksi filosofinen kestokysymys liittyykin siihen, mitä minuudelle tapahtuu, jos me emme hetkeen ajattele omaa minuuttamme. Onko itsetietoisuus aina osa tietoisuutta, vai kuuluvatko ne erilleen?

Mitä on flow, jossa minuus tuntuu unohtuvan? Onko minuus läsnä kokemuksessa silloin kun emme sitä ajattele? Mielipiteet eroavat. Kenties puhutaan useista eri asioista. Sumeille käsitteille on tyypillistä, että niihin sisältyy huomaamatta useampia erilaisia merkityksiä. Nämä eri merkitykset aktivoituvat tietyissä sosiaalisenn kielipelin vaiheissa, joten me emme huomaa ristiriitoja - tai kenties me alitajuisesti valitsemme tiettyjen epämukavien kysymysten tukahduttamisen?

Minuus on vahvasti tabu-luonteinen aihe. Tämä vahvuus, kuten "kuoleman" kohdalla riippuu hyvin suuresti henkilöstä, mutta me sallimme sen, että uskonnosta, politiikasta tai muista liian henkilökohtaisista asioista puhutaan säästellen ja valikoiden, vain jos tiedetään, että seuralainen on valmis kestämään seuraukset. Hetki ei esimerkiksi saa olla huono. Arkaluontoisista asioista ei parane puhua kun toinen on väsynyt, huonolla päällä tai muusta syystä tuntee itsensä puolustuskyvyttömäksi, eikä omaa sitä energiaa, jota rankan aiheen kohtaaminen edellyttää. Usein tabut pysyvät voimassa, vaikka vain pieni osa kansasta olisi yliherkkiä aiheelle. Muut ymmärtävät olla tuputtamatta. Usein ei ole painetta keskustella filosofisesti, joten emme tee aloitetta.

Minuus on rankka aihe, koska se koskettaa kaikkia ja tulee lähelle, mutta rankka aihe myös sitä kautta, että se yhdistyy suoraan kuolemaan, kuten myös mielenterveyteen. Me tiedämme tapausesimerkeistä, ja kenties pelkäämme itsekin ajoittain, että meidän sisäinen eheytemme jollain tavoin järkkyy. Minuus on jotakin, mitä tästä syystä varjllaan ja suojellaan. Ihmisellä on hyvä olla "itsensuojeluvaistoa", "vahva minäkuva", "terve ego", ja kaikkea muutakin, mihin yhdistyy sana "minä" tai "itse" - tai "ego", josta eräät oudot itämaiset tyypit koettavat vapauttaa itsensä meditaatiolla ja ties millä.

Minuudesta puhuttaessa on hyvä olla luotettavassa seurassa siksikin, että keskustelu edellyttää suopeuden periaatteen soveltamista: On uskallettava olettaa, ettei puhuja ole päästään vialla, jos hän sanoo esimerkiksi, että "minuus on illuusio" tai "minuutta ei ole". Tällainen henkilö voi hyvinkin olla täysin järjiltään, mutta on osoitettava suopeutta ja kärsivällisyyttä, ja kuunneltava onko hänellä enemmänkin sanottavaa asiasta.

Suopeuden periaate voi tyypillisesti toteutua vain keskinäisen luottamuksen ollessa vahvaa, sillä emme yleensä jää korvat höröllä seuraamaan mitä lehtiä joku satunnainen myyntimies esimerkiksi puhelimessa tahtoo meille nyt myydä ja millä hinnalla. Yleensä me tahdomme päästä irti, jos tuntematon käy avautumaan meille omista yksityisasioistaan. Se on vaivaannuttavaa ja joskus pelottavakin. On todella ansaittava yleisönsä luottamus, jos aikoo puhua minuudesta. Suopeuden periaate tarkoittaa, että kunnioitamme vastapuolta ja olemme valmiita jopa tuhlaamaan aikaamme, jotta hän saisi sanoa sanottavansa. Emme tyrmää, emme tuomitse, emmekä ajatuksissamme mieti missä me sillä hetkellä olisimme enemmin.

(On hyvä aina silloin tällöin noudattaa tällaista asennetta myös oman äidin kohdalla - tai kuunnella onko vaarilla jotakin muuta kerrottavaa kuin se sama vanha tarina.)

On hyvin todennäköistä, että aihe ei kiinnosta, sillä elämässä on jo muutenkin ihan riittävästi huolia, mutta siihen päälle vielä se, ettei minuutta olisi?! Ja kuitenkin minuuden paljastuminen kuvitelmaksi saattaisi olla myös suuri helpotus, ilouutinen.

Kenties minuuden käsitteellä on enemmänkin yhtäläisyyksiä Jumalan käsitteeseen, sillä mystikot ovat sinnikkäästi kautta aikojen ja useissa kulttuureissa koettaneet tehdä tiliä oman egonsa kanssa, jotta Jumalan ääni tavoittaisi heidät vaikkapa omantunnon tai pyhän hengen välityksellä. Meditaatio ja hiljentyminen on nähty välineeksi sekä "itsen" että Jumalan tavoittamiseksi, ikään kuin kumpikin kuuluisi äärimmäisen vaimeana taustameluna olemassaolossamme, jos vain hiljennymme tarpeeksi.

Kun joku ajattelija on julistanut, ettei Jumalaa ole, on aina osa porukasta surrut uutista, kun taas toiset taas iloinneet, sillä "Jumala" on yksien mielessä viisas suojelija, mutta toisten mielissä hirmuinen tyranni, jonka typerät ja mielivaltaiset ratkaisut ovat muovanneet tämän kärsimysten maailman. Ja tämän mielikuvan avulla vieläpä kansoja pidetään orjuudessa ja faaraoiden lailla nautitaan etuoikeuksista, jotka on ansaittu valheilla.

On siis ymmärrettävää, että uutinen "Jumalan kuolemasta" herättää erilaisia reaktioita. Aivan samoin ihmiset ymmärrettävästi ottavat sen vastaan eri tavoin, kun heille kerrotaan, ettei minuutta ole. Liki 5 vuotta sitten rinnastin ateistien Jumalan olemassaolon epäilyn minuuden epäilyyn (joista toinen on yleinen keskustelunaihe, toinen taas marginaali-ilmiö tai jonkinlainen tabu), mutta en mene siihen nyt enempää. Sanaleikittelystä tai buddhalaisuudesta kiinnostuneelle on tässä linkki aiempaan kirjoitukseen:
Pikkujattilainen2012/ateismi-vastaan-ameitsi

Yritys selittää tai kuvata minuutta on kenties alusta alkaen epäonnistumiseen tuomittu projekti. Kuten sanoin, ovat aiemmilla vuosisadoilla lukuisat filosofit ja mystikot yrittäneet, ja tehtävän avuksi on kehitetty useita filosofisia termejä sekä tarkkoja erotteluja. Silti nämä teoriat ja tekniikat ovat unohtuneet. Suufilaiset dervissit, jotka joskus tarnssivat irtautuakseen minuudesta, ja salliakseen pyhän hengen asettua tyhjään mieleensä, tanssivat nyt lähinnä ilostuttaakseen turisteja.

Minuuden hämärä luonne ei meidän ajassamme näyttäydy yhtään vähempää hämäränä, ja kuitenkin aivan yhtä lailla ihmiset ottavat sen itsestäänselvyytenä. Minuus on useimmille jotakin, mikä tulee annettuna. He ovat sen kanssa yhtä, joten totta kai he sen tuntevat.

Parempia käsitteitä ei aina tarvitse etsiä tai pyytää - niitä voi myös valmistaa itse


Koska olen koulutukseltani kielentutkija, tekee mieleni lähestyä tätäkin aihetta ensin kielen kautta, eikä luvata liikoja. Kun katsomme sanoja, me näemme usein miten monimutkaisia ja ristiriitaisia kysymyksiä niillä koetetaan kattaa.

Otetaan vaikkapa pari johdosta sanasta "itse":
itse-kkyys / itse-näisyys
Ei ole vaikea huomata, että toinen sanoista on voimakkaasti negatiivinen ja toinen taas voimakkaasti positiivinen, vaikka kumpikin perustuvat samaan sanaan. Tällä tavalla suuretkin jännitteet voivat piiloutua aivan silmiemme eteen.

Itsekkyys on ominaisuus, joka jo ala-asteen uskonnonopetuksessa tuomitaan syvempään helvettiin. Sitä käytetään ahkerasti myös aikuisten maailmassa, esimerkiksi politiikassa tai parisuhderiidoissa. Se on äärimmäisen voimakas sana.

Samalla tavoin itsenäisyys on täynnä voimaa. Meillähän on peräti vuosittaiset itsenäisyysjuhlat. Myös henkilökohtaisesti itsenäisyys on jotakin, mitä ihmiset sanovat pitävänsä suuressa arvossa. Se koetaan positiiviseksi, voimaannuttavaksi kyvyksi. Itsenäinen ihminen on toimelias, kykenevä. Hän on myös kypsynyt henkisesti ja voittanut alkukantaiset paheet.

Jos tältä pohjalta yrittäisimme ymmärtää, mitä on tuo "itse", josta nämä kumpikin vahvaa käsitettä juontuvat, voisi olla parasta heti myöntää, ettei hommasta tule yhtään mitään ja on parempi unohtaa koko juttu ja lähteä kotiin. Miten me voisimme koskaan määritellä sen mittavan sielullisen taistelun, joka saa ihmisen unohtamaan itsekkyytensä ja antamaan henkensä isänmaansa itsenäisyydelle. Siellä se mystinen itse vain sanojen ytimessä seikkailee ja antaa niille miltei mytologista voimaa.

Jos halutaan tällä tiellä jatkaa, niin ei tarvitse kuin hypätä seuraavaan sanaan, ja tulee vastaan lisää vahvoja ristiriitoja sekä huimia käsitteellisiä välimatkoja
omahyväisyys / omatoimisuus / omaperäisyys
Sanasta "oma" löydämme yhtä lailla negatiivisia ja positiivisia ulottuvuuksia. Ensinnäkin ihmiselle, joka pitää kiinni omastaan, eli itsensä puolta, voi olla ominaista itsensä liika arvostaminen, eli omahyväisyys. Jos halutaan löytää positiivista omaa, löytyy onneksi omatoimisuus, joka on miltei synonyymi itsenäisyydelle, jota käsittelimme edellä. Omatoimisuus korostaa aktiivisuutta, mutta ei sisällä onneksi kansallisia merkityksiä. Se edustaa yksilöllistä itsenäisyyttä.

Lisäksi on omaperäisyys, mikä myöskin lienee enimmäkseen positiivinen sana, vaikka sitä usein käytetään sarkastisesti. Omaperäisyys on haaveilevampi ja henkisempi määre kuin omatoimisuus, mutta ne eivät sulje toisiaan pois.

Sana minä on pronomini, eikä niille ole kovin tyypillistä muodostaa yhdysanoja tai tulla johdetuksi pidemmiksi sanoiksi. Pronominit ovat tärkeä osa kielipeliä. Niiden avulla me teemme selkoa muille siitä, mihin huomiomme tai ajatuksemme kohdistuu:
"Ei sitä. Tuossa! Ei niitä, vaan tuon toisen takaa. Mitä sinä teet? Kuuntele minua! Mikä siinä on niin vaikeaa?! Se siinä, juuri se! Siinähän se on."
On filosofisesti kyseenalaista edes yrittää puhua "minuudesta", koska kielentutkimuksen näkökulmasta minuus ei ole olento, vaan se on keskustelun rooli, puhujan positio. Silti sitä on yritetty, ja silti minäkin tässä yhä vain yritän.

Minuuden tai itsen tarkemmassa määrittelyssä tarvitaan uusia erotteluja, ja silloin tarvitaan myös uusia käsitteitä, jotka täytyy merkitä uusilla termeillä, eli teknisillä sanoilla. Näitä uusia sanoja voidaan jo ennalta johtaa käyttäen hyväksi kielioppisääntöjä ja kielenkäyttäjän intuitiota, vaikka sanojen merkitystä ei tunnettaisi:
minäkkyys*, minäisyys* 
minättömyys*/ minällisyys* 
minäkäs*, minätysten*, mineentyvä* jne jne 
(*-merkki kielitieteissä usein merkitsee sanamuotoa, jollaista ei ole käytössä, tai jossa ei ole mitään mieltä.)
Pronominit esimerkiksi eivät luonnollisesti taivu vertailuasteissa, kuten: hän - hänempi* - hänein*. Oma on puolestaan attribuutti, eli se käy: oma - omempi - omin(ta). VS. Itse - itsempi* - itsein*/itsellisin*, minä - minempi* - minein*/minäisin*. Tästä voi syntyä kielifilosofisesti kiintoisia vertailutilanteita, kun voidaan sanoa, että jokin on "henkilölle ominta", mutta ei voida sanoa, milloin hän on "itseimmillään" tai "tavallista minuisempi".
Jos tämä haparoiva kirjoitus yrittää jotakin osoittaa, niin toivon mukaan edes sen, ettei minää voi määritellä olennoksi, koska käsitteestä ei saa mitään sanakirjan artikkeliin kelpaavaa otetta. Sanan takana on niin monihaarainen ja tehokkaasti käytetty sumea ajatushäkkyrä, eli himmeli, ettei sitä voi omassa itsessään kuvata, sen kielipelin ulkopuolella, jonka tunnemme. Ulkopuoliselle selitettäessä se on kuin paitsiosääntö, vaikka sen pelatessaan kyllä ymmärtäisi.

Minuuden kohtaaminen on pragmatiikkaa. Se tapahtuu lihasmuistin kautta. Analyyttinen järki ei pääse asiasta millään tavoin perille. Olisi oltava mystikko, ja me tiedämme mitä siitä seuraa. Ei klikkauksia satele.

Malja mystikoille!


PS.
Mystiikan tiellä ei voi edetä ilman arvaamatta iskevien pyhien kokemusten johdatusta, tai vähintään että soveltaa jotakin armotonta metodia. Pitäisi ruoskia itseään selkään, jotta pääsisi siihen moodiin. Myös paasto ja meditaatio joskus tehoavat. 30 päivää erämaassa on tunnetuin pikakurssi pyhien yhteyteen. Kenties hakeudun tästä piankin residenssiin, jossa eristäydyn kuukaudeksi muulta maailmalta.

PPS. Vetoan usein mystiikkaan siitäkin syystä, että selkeitä kuvauksia ja varmoja vastauksia minuuden olemuksesta on vaikea pukea sanoiksi. Helpompaa on argumentoida jotain esitettyjä käsityksiä tai jopa arjen intuitioita vastaan, mikä taas sekään joskus ei ole niin helppoa. Tässä tapauksessa arkiset oletukset mielestä, tajunnasta, tietoisuudesta, itsetietoisuudesta, minäkokemuksesta, todellisuudentajusta, identiteetistä, persoonallisuudesta, ajatuksenvirrasta, unelmista, aistimuksista ynnä muusta on helppo kiistää, koska niihin liittyy niin paljon sisäsyntyisiä (oletettavasti myös synnynnäisiä) oletuksia.

Mielenfilosofia on ainakin oman kokemukseni mukaan sekin varsin primitiivistä. Neurologien, psykoanalyytikoiden ja muiden tieteentekijöiden tietämys tietoisuudesta ja mielestä on pirstaloista, tai ainakin kaikkia keskeisiä palasia on vaikea koota yhteen filosofien tarpeisiin. Itse koen hyötyneeni paljon esimerkiksi havainnosta, että aivoilla - ja sitä kautta tajunnalla - on useita erilaisiin toimintoihin erikoistuneita osia, jotka aktivoituvat kukin vuorollaan, eli aivot eivät toimi kaiken aikaa kokonaisvaltaisesti. Tällöin on helpompi ymmärtää myös se, miten vaikea tietoisesti on hallita ja palauttaa mieleen omia muistikuvia tai tahdonvaraisesti tuottaa tietty mielentila.

Erityisesti kirjailijan ammattia silmälläpitäen olen joutunut taistelemaan sen ilmiön kanssa, että vapaus ja keskittyminen on pitkälti ulkoista, kuten edellisessä tekstissä kirjoitin. Ihmisen vapaata tahtoa toisin sanoen täytyy operoida usein ulkomaailman kautta, esimerkiksi raahaamalla oma vastentahtoinen keho tiettyyn tilaan, esimerkiksi kuntosalille tai työhuoneeseen, jossa aktivoituu helpommin haluttu toiminta, kuten tässä tapauksessa hikoileminen tai kirjoittaminen. Jos taas tilaa pitsan ja asettaituu sohvalle istumaan, aktivoituvat helpommin sellaiset mielijohteet, jotka liittyvät netissä surffaamiseen tai television katselemiseen. On toisin sanoen osattava ulkomaailmaa muokkaamalla muokata omaa tajunnantilaansa. Sitä ei aina voi, eikä kannatakaan pakottaa sisäisesti.