torstai 20. huhtikuuta 2017

Kenelle Anssi Kela puhuu?

Aloitan uuden pienoisesseiden sarjan nimeltään Kenelle puhuu... Ensimmäisessä osassa pohdistelen kuka saattaisi kuulua Anssi Kelan yleisöön.

Ihmiset kauheasti ihmettelevät sitä miksi jotkut toiset ihmiset tykkäävät Cheekista tai Kaija Saariahosta, jotka eräässä mielessä ovat saman kolikon kaksi puolta - sikäli jos ajatellaan, että kolikolla tarkoitan tässä sitä yhteiskuntaa jossa me elämme.

Kysymyksiä herää ja vastauksille on kysyntää. Niinpä on aiheellista käynnistää uusi häikäilemätön dekonstruktio-projekti, jossa riisun monimutkaiset ilmiöt niiden näennäisestä monimutkaisuudesta ja puran ne sitten selkeämpiin perusosasiin. Kulttuurin analysoiminen ei lopulta ole niin vaikeaa kuin moni kuvittelee.

Taiteen puhuttelevuuden perussääntö on se, että taide puhuttelee paremmin ihmistä, jolle se puhuu. Taide saa lämpimämmän vastaanoton, jos se puhuu ihmiselle kuin vertaiselleen ja kielellä jota tämä ymmärtää, asioista jotka häntä liikuttavat.

Kenelle siis Anssi Kela puhuu? Katsotaan mitä hän lauluissaan sanoo:

"Meistä tuli muurareita Taksikuskeja, suutareita Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita Meistä tuli lääkäreitä Virkamiehiä, vääpeleitä..."
(Anssi Kela: 1972)

Hmmm... Voisiko kysymys olla esimerkiksi ihmisistä, joista tuli muurareita, taksikuskeja tai yksinhuoltajaäitejä?

Suosituimpien biisien listalla on myös biisi Nummela, josta löytyvät sanat:

"Meidän mopot kulki kahtasataa, tuon sillan kaiteilla käveltiin."

Suosituimmeista biiseistä löytyy tatuointeja, vankilakundeja, monenlaisia ihmisiä, joiden unelmat eivät toteutuneet tai jäivät puolitiehen. Niissä juodaan viinaa, poltetään röökiä, kiroillaan, yritetään itsemurhaa ja muistellaan lapsuutta.

"Mä oon hakannut nahkaani kuvia kallojen Oon siili keskellä ilmapallojen"

(Tyhmä kuu)

"Pankkitilini joudun tyhjäksi raapimaan"
(Tyhmä kuu)

Ja se lapsuus, mitä kaihoisasti muistellaan, sijoittuu pikkukaupunkiin tai maaseudulle, ei koskaan kaupunkiin.

Onko se mikään ihme, jos Helsingin eliitti ei osaa samaistua?

Anssi Kela on onneksi itse hyvin tietoinen omasta tyylistään sekä yleisöstään.

"meist' on tullut juuri sellaisii joille nuorempina naurettiin me takerrutaan menneisiin niihin jäädään kiinni"
(Nostalgiaa)

Biisien sanat kertovat aika suoraan mistä niissä on kyse. Anssi Kela ei piilota laulujensa suosion salaisuutta rivien väliin, kuten jotkut taiteilijat tekevät. Hänen taitonsa sanoittajana ymmärtää välittömästi, sikäli kuin hyväksyy hänen sanomansa.

Helsingistä tunnen tuskin ketään, joka diggaisi Anssi Kelaa. Hän on joillekin ihan ok, mutta monille ennemmin täysin näkymätön. Helsingissä on tietenkin oma räp-skene, johin liittyy oma pukeutumistyyli, omat arvot ja tietty oma sanoma hyvästä elämästä.

Kaikissa musiikissa ilmaistaan toiveita ja pettymyksiä, mutta nostalgiaan on vaikeampi samaistua, jos murtuneet unelmat eivät koskaan ole olleet omia unelmia, tai jos on oppinut katsomaan alas päin porukkaa, joka teininä ajoi mopolla.

Anssi Kelan suosiota Kehä III:sen ulkopuolella kasvattaa entisestään se, että hän sanoituksissaan korostaa ulkopuolisuuttaan kulttuurieliitistä. Suosion vahvana perustana on kuitenkin se, että Kela tuntuu kirjoittavan omakohtaisesti, eikä pelkää tuntea surua ja muita negatiivisia tunteita. Hänen lauluissaan on paljon kauneutta. Hän ei kapinoi hesalaisuutta vastaan, vaan lähtee omista vahvuuksistaan. Hän antaa äänen sille Suomelle, joka muutoin olisi paljon paljon vihaisempi.

Anssi Kelan yleisöön kuuluu herkkiä ihmisiä, jotka ymmärtävät hyvän päälle.

"muistatko kun mentiin kirjastoon ja pöllin Emmanuellen se on mun hyllyssä vieläkin"
(Nostalgiaa)

Niinhän me kaikki.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Vahvan johtajan heikot perusteet

Eilisessä kansanäänestyksessä turkkilaiset päättivät lisätä presidenttinsä valtaoikeuksia. Äänestys oli hyvin tiukka, ja ottaen huomioon miten vähän ei-puolelle annettiin tilaa julkisessa keskustelussa, ei Erdoganin asema näytä erityisen turvatulta. Sehän tietenkin voi muuttua nyt kun hän saa lisää valtaa.

Sattumoisin toissapäivänä kiinnitin huomiota siihen, miten äänekkäästi tietyissä piireissä haaveillaan vahvojen johtajien perään. Eräässä Facebook-ryhmässä minua ihmetytti se kuinka avoimesti ihmiset julistivat että johtajan täytyy olla "kova ja päättäväinen" - mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan. Ilmeisesti hänen tulisi olla miehekäs ja herättää pelkoa - mutta miksi?

On tietenkin hyvin inhimillistä ihailla vahvaa johtajaa. Vatulointiin ei ole ollut varaa silloin kun ihmiset elivät heimoista ja taistelivat reviireistä. Ihmiskunnan vanhimmat ja kestävimmät eepokset kertovat sodasta ja siihen liittyvistä kunniakäsityksistä.
Game of Thrones näyttää hyvin, ettei alkukantaisen vallanhimon ja juonittelun fantasioissa ole tilaa empatialle ja luottamukselle. Joku puukottaa selkään jos ei joka hetki pidä varaansa maksimaalisella vainoharhaisuudella.

Jonkin aikaa tällaista vahvasta johtajasta kiihottuvaa inhimillisyyttä onnistuttiin koulutuksen avulla edes sen verran vähentämään, ettei aivan kaikissa maailman maissa ole vallassa heimojohtajia, jotka vaimentavat julkisen keskustelun ja joille tärkeintä on oma suku ennen kaikkia muita. Totta kai Conan Barbaarin kaltaiset fantasiasadut viehättävät laajasti myös sivistyneistöä, mutta niissä on perinteisesti osattu käyttää huumoria ja liioittelua korostamaan eroa todellisuuteen. Luulisi että lohikäärmeet ja jättiläiset auttaisivat ymmärtämään, että kyse on viihteestä. Vietteihin vetoava fantasia on toistaiseksi osattu pitää erossa tosiasioista. Toistaiseksi.

Valistuksen ihanteet ja perusymmärrys maailmasta ovat valitettavasti romahtamassa, nyt kun internetin ja sosiaalisen median takia koulutettu eliitti ei enää hallitse informaation ja arvopuheen leviämistä. Niinpä primitiiviselle ja vietteihin vetoavalle vahvan johtajan retoriikalle on syntynyt monilukuisia tiedotuskanavia. Pelko työpaikkojen menettämisestä on pahaan aikaan osunut yhteen teknologian kehityksen kanssa. Pelolle ja vihalle on suuret markkinat samalla kun niitä edistävät mediat voivat täysin esteettä levittää kuviteltuja tarinoitaan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät samalla kun liberaali keskiluokka etääntyy kovia kokeneesta työväestä, johon kovat arvot vetoavat.

Game of Thrones on siinä suhteessa valheellinen narratiivi, ettei sen maailman kohtaamat julmuudet ja jatkuvat sodat perustu talouskasvun hiipumiseen tai heikkoihin satovuosiin. Todellisuudessahan ilmapiirin kiristymisen taustalla on aina jokin kilpailua koventava niukkuus. Syyriassa esimerkiksi sotaa edelsi kuvuus, joka hyvällä todennäköisyydellä johtuu ilmastonmuutoksesta.

Toki myös Game of Thronesin Westerosissa ilmasto on muuttumassa. The Winter is Coming... Mutta hiipivän mytologisen uhan kautta ei selity vallan horjumista kaikkialla. Mikä oikeasti saisi aikaan sen, että jokaisessa yksittäisessä kuningaskunnassa koetaan muutaman vuoden sisällä? No, se on tietenkin fantasiaa, mutta se menee hyvin yksiin oman aikamme pelkojen kanssa.

Tarussa on kyse suorastaan putinistisesta pelkojen levittämisestä: katsokaa mitä Arabikevät sai aikaan - onko nyt Tunisiassa, Libyassa tai Egyptissa tavallisen ihmisen elämä turvallisempaa kuin ennen diktatuurien kumoamista? Tämä juuri on se näkökulma, jonka avulla venäläiset saadaan uskomaan siihen, että he tarvitsevat vahvaa johtajaa, johtajaa joka säilyy valllassa ja säilyttää tasapainon, jota niin moni sisäinen ja ulkoinen vaara uhkaa. Kenties jo suosittu Game of Thrones avitti myös Brexitiä ja Trumpia, sillä sarja valoi uskoa siihen, että kaikki valta on lopulta vain vallanhimoa, eikä minkään edustajiston tai kansainliiton tähtäimenä voi olla kansalaisten etu. Valtias tai valtiatar on välttämätön paha, sillä vallankumous on vielä pahempi. Jokainen yhteiskunnallinen muutos tappaa ihmisiä kuin kärpäsiä ja jokainen kuningas on aina ehtistä julmempi.


Tietyissä ryhmissä ei enää aikoihin olla ajateltu, että Stalinin johtamistavoissa olisi jotain vikaa


Yritän epätoivoisesti löytää syitä sille, miksi internetissä konservatismilla ja kovilla arvoilla on niin suuri jalansija. Kenties työssä käyvä keskiluokka yhä käy työssä sen varren paljon, ettei ehdi osallistua keskusteluun - tai kenties kommenttiosiot ovat joillekin olemassa vain pahan olon purkamista varten; niitä ei aidosti ole tarkoitettu keskusteluun, vaan ainoastaan samanmielisyydessä rypemiseen. Monet liberaalit eivät edes tahdo avata silmiään sille, miten typerillä ja katkerilla ja armottomilla kommentteja uutisia kylvetetään ja miten paljon ne saavat tykkäyksiä.

Nykyajassa elävä ihminen hyvin todennäköisesti kuuluu kahteen ryhmään. Hänelle on joko täysi mysteeri miksi jotkut äänestävät Trumpia tai Putinia - tai sitten hänelle on täysi mysteeri miksi jotkut äänestävät valtaan sellaisen nössön kuin Kanadan Justin Trudeau. Hänhän ei eleissään ilmaise maskuliinisuutta, vaan kaikkea muuta.

Suosittelen katsomaan seuraavan videon ja siitä etenkin kohdan 3:33, jossa Trumpin retoriikka toistuu selostajan puheissa: "as a leader of a country... you need a strong leader capable to negotiate tought contracts."

Vaikka poliittinen johtaja ei edes neuvottelisi kauppasopimuksia, kuten Trump kaiken aikaa on toistellut, on tällainen puhe uponnut tehokkaasti oikeiston näennäisasiantuntijoihin sekä heidän laajaan yleisöönsä. Uusissa oikeistilaisissa, trollimedioiksikin usein nimitetyissä sosiaalisissa ryhmissä kansanaines tuntuu uskovan mitä tahansa ilmastonmuutoksesta tai rokotteiden vaaroista. Näissä ryhmissä asiantuntijan asema perustuu siihen, että he uskovat itseensä sekä yleisemmin kovuuden tärkeyteen. Heidän puheensa sanasto on raakaa ja puheesta voi miltein kuulla sen kuinka he puristavat raivoissaan hampaitaan yhteen. Omalla kovuudellaan he valavat luottamusta yleisöönsä. Heillä on myös monia muita konservatiivisia heimoarvoja, jotka edustava alkuperäistä, historiantuntemuksen sivistykseltä säästynyttä ihmisyyttä.
Videon selostaja, joka esiintyy jonkinlaisena kehonkielen ammattilaisena, kutsuu Trudeauta useaan kertaan pelokkaaksi pikkupojaksi. Hän selvästikin nauttii jokaisesta hetkestä, kun pääsee nimittelemään ja arvostelemaan johtajaa, joka hänen silmissään edustaa sairaalloista sydämenpehmeyttä, empatiaa joka tekee johtajasta epäpätevän.

Jos selostaja todella olisi ammattilainen, hän näkisi analysoimissaan tapauksissa sekä positiivisia että negatiivisia puolia. Mutta ms. Bombard - tai kuka hänen nimensä onkaan - ei ole ammattilainen, vaan propagandisti ja agitaattori. Niinpä kaikissa hänen videoissaan ja niiden kommenteissa toistuu sama kaava. Näennäisen analyyttisellä otteella Bombard julistaa poliittista retorista sanomaa oman ideologisen kuplansa jäsenille.

Tykkäyksiä videoilla on paljon, mutta lyhyt silmäys kommentteihin paljasta nopeasti, että kyse on todellakin kuplasta:
Onneksemme. Materiaali on nimittäin äärimmäisen paljastavaa. Tämä porukka - jota voi huoletta kutsua konservatiiviseksi oikeistoksi - tai aikamme äärioikeistoksi, rakastaa vahvaa johtajaa. He eivät vaalipuheessa kuuntele mitä sanotaan, tai arvioi faktoja, vaan kunnioittavat ainoastaan maskuliinista karismaa. Videon tekijä sekä kommentoijat eivät kauttaaltaan kykene ymmärtämään miten joku voisi äänestää ketään muuta kuin miehekästä miestä, joka puhkuu kaikissa eleissään itsevarmuutta.

Mikä vahvassa johtajassa sitten voisi mennä vikaan?


En enää oleta, että mikään olisi itsestäänselvää. Vaikka jokin kansa olisi historian valossa hyvinkin selkeä, ei se ole selkeä silloin, kun historiasta ei ole mitään käsitystä. Niinpä luettelen muutaman ongelman, jotka vahvaan johtajaan voivat liittyä. Aihetta ovat jo monet roomalaiset ajattelijat käsitelleet pohtiessaan diktatuurin ja demokratian eroja:

1.) Vahva johtaja ei välttämättä halua luopua vallastaan edes siinä tilanteessa, jossa kansa on saanut hänestä tarpeekseen. Vahvalla johtajalla on usein vihamiehiä ja hän voi pelätä, että hän joutuu oikeudessa vastaamaan teoistaan, kun asema ei enää suojele häntä.

2.) Valta turmelee, ja vahva johtaja voi turmelluttuaan saada paljon enemmän pahaa aikaan. Tämä on klassinen peruste sille, miksi monissa demokratioissa valta rajoitetaan kahteen kauteen.

3.) Vahva johtaja ei pidä siitä, että hänen sanojaan julkisesti kiistetään, minkä takia vahvalla johtajalla on taipumus rajoittaa tai jopa vainota mediaa. Tämä näkyi välittömästi Trumpin astuttua valtaan, ja tämää näkyy myös Erdoganin Turkissa, jossa hallituksen toivoma kanta sai valtaisan etulyöntiaseman mediassa:
– Riippumattomat tahot ovat tehneet selvityksiä, että kyllä-puoli sai 85 000 minuuttia tv-näkyvyyttä, kun taas ei-puoli 2 000 minuuttia, kuvailee Kalmari. http://yle.fi/uutiset/3-9568431

4.) Vahvan johtajan itseluottamus voi alkujaankin perustua siihen, että hän uskoo enemmän omaan mielikuvitukseensa kuin faktoihin. Itseensä voimakkaasti luottavilla ihmisillä on laajemminkin taipumus olla huonoja kuuntelijoita. He ennemmin kuvittelevat kuin perehtyvät. Sama pätee ihmisiin, jotka ovat ylsiöpositiivisia. Heidän positiivisuutensa perustuu itsepetokseen. He eivät myönnä ongelmia maailmassa tai omassa elämässään.

5.) Vahva johtaja on kauempana kansasta, vaikka hän antaisi ymmärtää ihan muuta. Vahva johtaja usein lujittaa valtaansa populismissa, jossa hän sanoo asioita, joita äänestäjät tahtovat kuulla. Lopulta hänen elämänsä on kuitenkin paljon kauempana tavallisten ihmisten elämästä kuin kansanedustajat tai ministerit - ja lopulta hän etääntyy ajatuksissaan yhä kauemmas kansan haluista ja tarpeista. Heikko johtaja saattaa kuulostaa ihmisten silmissä heikolta juuri siksi, että hän tahtoo oikeasti huomioida ihmisten erilaiset tarpeet ja joutuu siksi tekemään kompromisseja. Jos ja kun vahva johtaja toimii oikkujensa mukaan, on paljon todennäköisempää että ne oikut heikentävät kuin vahvistavat tavallisen kansalaisen elämää.

6.) Vahva johtaja tulee vuosi vuodelta aina vain huonommaksi hallitsijaksi, mutta paremmaksi valehtelijaksi. Juuri ihmisten kykenemättömyys tunnistaa valehtelemista saa aikaan sen, että he tuntevat vetoa vahvaa johtajaa kohtaan.

7.) Vahvan johtajan vahvuus ei piile vain hänessä itsessään, vaan se perustuu tiukkaan ja yhtenäiseen lähipiiriin. Koska vahva johtaja on riippuvainen lähipiirinsä tuesta, hän myös antaa paljon etuoikeuksia hyvin pienelle eliitille, joka on hänen tukenaan. Vahvat johtajat ovat historiassa lähes aina aikaansaaneet hyvinvointierojen lisääntymisen sekä lisänneet korruptiota, kun he ovat haalineet valtaa ja vaurautta omalle lähipiirilleen.

8.) Vahvat johtajat haluavat korostaa vahvuuttaan myös sotilaallisella mahdilla. Historiasta tiedämme, että vahvan johtajan valitseminen tulee aina kasvattamaan sotilasmenoja, eikä Trump ollut tässä suhteessa poikkeus. Hän lisäsi sotilasmenoja jopa enemmän kuin kukaan olisi osannut uskoa, ja käynnistin ensimmäisen hyökkäyksen ennen kuin hänen valtansa oli edes vakiintunut. Valitettavasti vahvan johtajan sotaisuus lähes aina vain lisää hänen kansansuosiotaan, ja hänen neuvonantajansa tietävät tämän hyvin, käyttäen sotia hyväkseen toiselle kaudelle pääsemiseksi. Sodan aloittanut presidentti on järjestelmällisesti päässyt jatkokaudelle. Vaikka George Bush vanhempi oli poikaansa älykkäämpi, hän ei ymmärtänyt sotia riittävästi ja kyllin näyttävästi. Niin hänen uransa presidenttinä jäi yhteen kauteen.

9.) Vahva johtaja kokee saavuttaneensa asemansa omilla erinomaisilla kyvyillään, minkä vuoksi hänellä ei ole taipumusta kehittyä ja muuttaa mielipiteitään - ainakaan julkisesti. Tässä suhteessa Trump on poikkeus, sillä hänellä tuntuu olevan hämmästyttävän huono muisti - samoin kuin hänen kannattajillaan. Hän voi sanoa yhtenä päivänä jotain ja toisena jotain ihan muuta. Tätä hänen seuraajansa eivät kuitenkaan ainakaan vielä katso heikkoudeksi, mutta toisaalta Trump ei ole mitenkään erityisen vahva ja suosittu johtaja - hänhän voitti pitkälti siksi, että vastapuolen ehdokas oli aivan yhtä surkea ja epäsuosittu.

10.) Vahva johtaja saattaa yrittää pitää kaikkia lankoja omissa käsissään, mikä johtaa siihen, ettei hän ehdi kunnolla saada aikaan yhtään mitään. Tässä joudumme erottamaan eleissään ja olemuksessaan vahvan johtajan sellaisesta johtajasta joka on todellisuudessa tehokas ja aikaansaava. Hyvän johtajan tärkeä ominaisuus olisi hyvien alaisten löytäminen ja vallan jakaminen ihmisille jotka ovat ahkeria ja osaavia. Joskus vahva johtaja ei halua palkata päteviä ihmisiä, koska hän ei tahdo, että kukaan on häntä taitavampi. Tämä ei päde kaikkiin vahvoihin johtajiin, mutta joskus vahvalla johtajalla on sekin ongelma, että pätevät alaiset eivät uskalla kyseenalaistaa häntä ja tarjota rehellisiä neuvojaan. Karismaattinen ja vahvalta vaikuttava johtaja on siis eri asia kuin pätevä johtaja. Ihmiset ovat keskimäärin huonoja arvioimaan johtajien pätevyyttä, mistä johtuen narsistisilla ja itseensä kovasti uskovilla on puolellaan hurmaus'etu, kun he kilpailevat paikoista osaavien, mutta nöyrempien ihmisten kanssa.

Tutkimusten mukaan vahvalla johtajalla on taipumus yliarvioida tarjolla olevaa tietoa. Vahva itseluottamus ja nopea toimintakyky perustuvat nopeisiin päätöksiin, ja halua tehdä nopeita päätöksiä valitettavasti tarkoittaa liiallista luottamusta ensimmäiseksi tarjolla oleviin tietoihin. Oman arvostelukyvyn tai muiden väitteiden epäileminen johtaa epäseksikkääseen hitauteen.

LINKKI:
http://www.predictablesuccess.com/blog/why-strong-leaders-over-estimate-the-quality-of-data-they-receive/

Varovaisuus sanoissa tai teoissa on viisautta, mutta viisaus ei näinä aikoina ole kovinkaan suuressa huudossa.

Sentään John Snow on Game of Thronesin suosituin hahmo, vaikka hän onkin nöytä ja empaattinen. Hänen pelastamisekseen varmalta kuolemalta tarvittiin silti taikuutta ja pientä ihmettä. Saa nähdä tuleeko hänestä tulevilla kausilla kyynisempi ja armottomampi.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Avoin kirje Kevätpörriäisen toimituskunnalle ja katukauppiaille

Kirjallisen työni puolesta olen viimeisen kahden vuoden aikana lukenut useita Kevätpörriäisiä kannesta kanteen. Olen ammentanut vaikutteita lasten luovuudesta sekä muun muassa käsikirjoittanut seuraavanlaisen koululaisten teksteihin perustuvan podcast-sarjan:
SoundCloud: Kevätpörriäinen Remix

Lehtien lukeminen on herättänyt paljon ajatuksia ja palauttanut mieleeni muistoja lapsuudesta. Yksi tällaisista muistikuvista liittyy siihen, miten lapsia ei koskaan kuunnella ja heidän huoltaan oteta vakavasti.
Kevätpörriäisen lopussa on usein mielipide-palsta tai kysymys&vastaus -palsta, joissa olen poiminut muutaman mielestäni tärkeän katkelman:
Miksi kansikuvan on aina tehnyt 1-2-luokkalainen? kysyy Juha Sikstus. Minä olen ihmetellyt aivan samaa. Lehden sisältä löytyy monesti taidokkaita 5-6-luokkalaisten piirroksia, jotka voisivat tehdä paljon suuremman vaikutuksen ostajiin.

Lehdessä ei Juha Sikstuksen kysymykseen kukaan vastaa, mutta luulen, että kyse on perinteestä. Lehden viime vuosikymmenten traditioon kuuluu, että kansikuva on värikäs ja lapsellinen. Jos tarkkoja ollaan niin lehden perinteet ovat kyllä muuttuneet suuresti vuosien varrella.

Esimerkiksi tällaiselta näytti Kevätpörriäinen vuonna 1958.
Niin sitä vaan on röyhkeästi seisottu kikkeli paljaana keskellä järveä. Ja jotkut vielä luulevat, ettei entisajan ihmisillä ollut rohkeutta ja ronskia huumorintajua.

Perinteet ovat siis muuttuneet monta kertaa vuosikymmenten aikana, joten se ei ole mikään syy estää 5-6-luokkalaisia pääsemästä kanteen. Olen aika varma siitä, että myös eka- ja tokaluokkalaiset itse pitäisivät lehteä suuremmassa arvossa, jos kansi olisi taidokkaampi, sillä he katsovat ylöspäin 5-6-luokkalaisia ja heidän aikaansaannoksiaan.

Koululaisten omissa silmissä piirrosten tasoerot ovat paljon suurempia kuin aikuisten silmissä. Kaiken ikäiset kaupittelijat varmasti mieluummin myisivät kadulla lehteä, jonka kansi on mahdollisimman taidokas. Etenkin 6-luokkalaisille voi olla noloa olla missään tekemisissä lehden kanssa, jonka kansi on pikku lapsen tekemä. Hehän ovat menossa jo yläasteelle.

5-6-luokkalaisen tekemä kansi tekisi lehdestä tyylikkäämmän koululaisten omissa silmissä, ja myyjien on uskottava tuotteeseensa, jotta he voivat kaupata sitä ylpeydellä. Niinpä pyydän toimituskuntaa harkitsemaan vakavasti, että perinteet taas muutettaisiin, ja kaikkien ikäryhmien kansi-ehdotukset otettaisiin vakavasti.

Tästä me pääsemme mielipidepalstan seuraavaan kysymykseen:
Minusta ei ole ihan viisasta, että pienen mehiläisen annetaan lehdessä vastata näinkin isoihin ja tärkeisiin kysymyksiin, sillä mikäpä olisi tärkeämpää kuin kaupankäynti ja omien taiteellisten tuotosten myyminen? Pörri ei ota kysymystä ollenkaan vakavasti, vaan vastaa siihen "Höpsistä!", ja vieläpä huutomerkin kanssa.

Itse en ole pieni keltamusta piikkipylly, vaan aikuinen Homo Sapiens, joten tiedän hyvin, miten me isot ihmiset keksimme syitä sanoa kaupittelijoille EI - etenkin kadulla, kun on kovasti kiire jonnekin aikuisten tapaamiseen. Ines Nymanin esittämä kysymys on siis mielestäni erittäinkin aiheellinen ja tärkeä. Miksi aikuiset eivät ostaisi Kevätpörriäistä?

Aikuisilla on monesti syvälle juurtuneita ennakkoluuloja muista ihmisistä. Heillä on ennakkoluuloja toisista aikuisista, kuten myös lapsista. He kuuntelevat herkemmin ihmistä, jolla on arvovaltaa, kuten poliisia tai ministeriä, ja he saattavat luulla, että Kevätpörriäisen kirjoittajat ovat vain tylsiä taviksia, koska kukaan heistä ei ole vielä astronautti tai formulakuljettaja.

Jos joku aikuinen kysyy miksi Kevätpörriäinen kannattaisi ostaa, niin voitte vastata heille esimerkiksi niin, että myös Finlandia-voittajat ovat aloittaneet uransa Kevätpörriäisessä, kuten Mikko Rimminen, jonka Nenäpäivä-romaani voitti Finlandian vuonna 2010. Tässä hänen tyylinäytteensä 1980-luvun Kevätpörriäisestä:
Mikko Rimmisen hymyautomaatti.
Tietenkään aivan jokainen Finlandia-voittaja ei ole lapsena saanut kirjoittaa Kevätpörriäiseen, koska kaikki Suomen perheet eivät asu Helsingin seudulla. Ja sitä paitsi Kevätpörriäiseen järjestetään vaativat karsinnat.

Olen 100% varma siitä, että myös vuoden 2017 Kevätpörriäisen kirjoittajien joukosta löytyy tulevia kansanedustajia, lääkäreitä, poliiseja, opettajia, toimitusjohtajia ja kirjailijoita. Niinpä aikuisten kannattaisi olla hereillä ja tietää, että sitten kun he itse ovat jo vanhainkodissa, niin nämä Kevätpörriäisen kirjoittajat ovat aikuisia ja johtavat tätä maata.

Kevätpörriäinen ei siis ole ollenkaan turha lehti. jota vain mummojen tulisi ostaa ja lukea. Kevätpörriäinen viitoittaa tietä tulevaisuuteen. Ja sitä paitsi sen lukeminen on tosi hauskaa, muutenkin kuin vitsipalstan osalta.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Narratiivien lumoava pimeys

Yletön hyveellisyys tuo kylmät väreet selkäpiihin. Mikä olisi epäluotettavampaa kuin "parempien ihmisten historia", jossa hävitetty pahuus ei saa sananvuoroa. Sen suusta tietenkin tulisi vain riidan ja epäluottamuksen siemeniä. Nujerretut kansat eivät nouse haudasta kertomalla oman versionsa. Heistä tulee vain katkeria kummituksia jotka häiritsevät hyvien ihmisten unta.

Kummittelu on sitä kun jokin epätoivottu yrittää täydentää tarinan aukkoja. Entisinä aikoina kummitukset olivat useammille ihmisille arkipäivää, sillä narratiivi jota he elivät oli sankarillisempi. Voittajaa ei keskeytetty. Hän oli itse paikalla, kun kaikki tapahtui. Totuus ei perustunut puolueettomaan selvitykseen vaan muistoon. Se sai olla juuri niin valikoitu ja väritetty kuin tahdottiin.

Todellisuus itse oli aikuisten värityskirja, joka tyynnytti pelkoja ja huojensi stressiä. Historia perustui satojen sukupolvien asteittaiseen paranteluun, eikä tylsään objektiivisuuteen.

Myös pimeys oli pimeämpää, koska narratiivia ei jatkettu ja täydennetty päivänvalossa. Kiellot syvensivät pimeyttä ja leirinuotio loi kertojan ympärille sädekehän. Yö oli elokuvateatteri, kuten meidän aikamme elokuvateatterissa vallitsee yö, eikä elokuvan menestystä mittaa sen realistisuus tai viisaus, vaan kollektiivisen luonnonvalintamme vapaus. Niinpä kaikki tarinat yhä nykyäänkin ovat tarinoita jumalista, puhuvista eläimistä ja ihmisistä, jotka kyvyissään lähestyvät jumalia.

Mörköjen ja kummitusten viehätys lapsen silmissä kasvaa siitä, että lapsi tietää vanhempiensa valehtelevan. Tarinan mörkö on aina ollut vaikeminen. Tuntemattoman ja salatun asian merkitsijä on hirviö. Jos hirviötä näytetään liikaa, se muuttuu vain villieläimeksi, ja lakkaa olemasta tarinan aukko ja vanhempien valhe. Ilkeät peikot ovat tosia koska vihollisen kasvonaamion takaa löytyi toinen ihminen. Tarinalla on kyky luoda demoni täyttämään aukkoja kuten sadun demonilla on kyky ottaa ihmisen muoto. Ihminen voi omaksua demonisia kykyjä kuvitellessaan muut ihmiset joksikin alemmaksi kuin ihmisiksi.

Ihminen kadotti epiikan tajunsa siihen hetkeen jolloin tavalliset isät lakkasivat palaamasta sodasta murhaajina. Isät ja äidit eivät enää palanneet navetasta ja sikalasta ja kanalasta murhaajina. He lakkasivat olemasta aikuisia ja luulivat kertovansa totuuden, kun he palasivat kaupasta makkarapaketti kassissaan. Heistä tuli naiveja, ja lapset ovat aina ennemmin turvautuneet murhaajiin kuin toisiin ihmisiin jotka heidän laillaan ovat lapsia. Äidit lakkasivat olemasta enkeleitä kun kauhu poistui siitä verestä jota he vuodattavat jalkojensa välistä. Oli ok puhua asioista ja todellisuutemme hirviömäiset repeymät kuroutuivat umpeen. Pimeys väistyi ja sen myötä elämästämme katosi eeppisyys.

Kaipaamme yhä ja aina siihen tarinankerronnan traditioon, jossa vallitsi katkosten pimeys. Kaipaamme sitä kontrastien takia, mutta myös siksi että saisimme kokea kauhua. Kauhu on kohoamista aikuisuuteen ja aikuisuuden ydin on mysteeri.

Vaikenemisessaan ja arvoituksellisuudessaan Jumala on meidän kaikkien isä. Hän on aukkojen jumala, mutta eri syistä kuin tieteilijät esittävät. Mysteeri on se mikä myy dekkareita ja täyttää messuhalleja.

Meidän historiamme on vesittynyt kauhuilla, joihin ei oteta etäisyyttä. Jota natsismin kauhut olisivat meille todellisia, niistä täytyisi puhua kuiskaillen. Nyt me olemme paljastaneet ihmisen julmuuden kuin Alien paljastuu jatko-osien valokeilassa.

Historiamme on parhaimmillaan vain kertomusta tieteen sankariteoista, ja hyvä historiallinen tarina tarvitsee yhä konnan. Usein se konna on jokin instituutio tai valtio tai jopa maailmankäsitys. He tappoivat Giordano Brunon. He pakottivat Galileon vierailemaan Roomassa. Tarinan kertominen on kosto siitä mitä he tekivät päähenkilölle.

Kiistelemme siitä kuka ajassamme suostuisi niin kavalaksi konnaksi, ettei hänestä saa puhua lasten kuullen. Kuka olisi meille hän-jonka-nimeä-ei-saa-lausua?

Tarina tarvitsee pimeyttä, inhimillisyyttä ja inhimillisyyden pimeyttä. Pyhimyselämäkerta on harvoin tarina kaikesta siitä mitä joku ei tehnyt. Suosiossa auttaa jos sankari itsekin on samaistuttava. Tiedämme kumpi kahdesta on pienempi paha, tai ainakin pienempi.

Sääliteltävän uhrin ongelma on syyttömyys. Kipeät uhraukset sen sijaan tarkoittavat sitä että on ollut totinen syy. Historian silmissä on aina viisaampaa joutua tuomiolle siitä mikä tehtiin sittenkin vaikka nähtiin seuraukset. Sokrates ei sanonut olevansa syytön. Hän vetosi siihen että on tarpeellinen.

(Kristinuskon myöhempi oivallus on kannustaa tuomitut poistamaan kaikki epäilykset omasta syyttömyydestään. Kun joku on varmuudella suorittanut ne teot, poistuu rikosten ympäriltä aukkojen pimeys ja silloin enin osa yleisöstä leppyy. Tuntuu siltä kuin pahuutta ei olisikaan.)

Sokrates teki itsestään niin korvaamattoman, että lopulta näytti siltä kuin tuomitsijoiden perimmäisenä syynä olisi ollut pelko ja kateus. Rötökset olivat pikku juttu, mutta he eivät kestäneet sitä suosiota jonka ne keräsivät. Sokrates meni kuolemaansa kuin mies joka esiintyy tarinassa päähenkilönä.

Hänen sisäisessä maailmassaan oli sellaista kadehdittavaa eeppisyyttä. Kuin hän olisi paskanpuhujien kuningas.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Tekijyyden suhde rikokseen ja skandaaliin

Aloittakaamme sanasta "eksonarratiivi". Eksonarratiivi on kirjan ulkopuolinen tarina, jolta on vaikea välttyä kirjaa lukiessa. Siitä siis tavallaan tulee osa teoskokonaisuutta, toivoi kirjailija sitä tai ei. Hyvin usein eksonarratiivi (tai sen tiivistelmä) painetaan jo kirjan takakanteen tai kansiliepeeseen, etenkin kun kirjasta otetaan uusia painoksia tai sitä käännetään vieraille kielille. Usein on myös yhtä vaikea erottaa eksonarratiivia niistä taiteellisista syistä, jonka tähden kirja on päätetty kääntää toiselle kielelle. Kirjan ulkopuolisista tapahtumista on tullut erottamaton osa sen sisältöä.

Esimerkiksi Robert M. Pirsigin kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito eksonarratiivi löytyy helposti sekä kirjan suomalaisen käännöksen kannesta että Wikipedia-artikkelista:

"It was originally rejected by 121 publishers, more than any other bestselling book."
"kirjan, jonka 121 muuta kustantajaa oli jo hylännyt..."

Salman Rushien teoksella Saatanalliset säkeet on kenties vieläkin tunnetumpi ulkotarinasta. Tämäkin lainaus on Wikipediasta:

"Kirja laukaisi ilmestyessään vastalauseiden ryöpyn ympäri islamilaista maailmaa, ja Ruhollah Khomeini julisti Rushdielle kuolemantuomion..."

Eksonarratiivi saattaa olla tahaton tai hyvinkin tarkkaan käsikirjoitettu. Monet menestyskirjailijat tiedostavat jo varhain kirjan ulkopuolisten narratiivien merkityksen, ja hyödyntävät niitä urallaan. Näissä tapauksissa eksonarratiivi saattaa olla täysin keksitty, suorastaan verrattavissa muuhun taiteelliseen tarinankerrontaan.

Agatha Christie käsikirjoitti elämänsä aikana useampiakin julkisuustempauksia, mutta kaikkein ratkaisevin oli katoaminen, jonka motiiveista kiistellään yhä, ja kenties ikuisesti:

Katoaminen nosti Christien julkisuuden keilaan. Vaikka Roger Ackroydin murha oli menestynyt hyvin, katoamisen yhteydessä Christien ammattina lehdissä oli vain ”kirjailijatar” tai ”salapoliisiromaanien kirjoittaja”. Katoamisvuosi 1926 oli myös vedenjakaja Christien kirjallisella uralla.

Kirjailija oli kenties masentunut henkilökohtaisen elämän vaikeuksista tai ehkä uupunut pitkästä luomisporsessista, mikä sai hänet hakeutumaan yksinäisyyteen, mutta katoaminen saattoi myös olla laskelmoitu julkisuustempaus. Agatha Christie varmaankin tiesi, että kirjailijat tarvitsevat jonkin skandaalin, joka nostaa heidät julkisuuskynnyksen yli. Jos hänen kirjansa ovat lukijoiden mieleen, se kyllä myöhemmin annetaan anteeksi.

Eksonarratiivien lajityypeistä


Erilaisten eksonarratiivien luokitteleminen ja rajanveto on aivan yhtä mielekäs tutkimuskohde kuin kirjalliset genret - ja ainakin ne tarvitsevat avukseen teoreettista käsitteistöä.

A) Eksonarratiivit voidaan esimerkiksi yhdistää joko yksittäiseen kirjaan, tiettyyn kirjasarjaan tai kirjailijan uraan.

B) Niiden synty voi sijoittua kirjailijan elämään tai yhtä liittyä hänen kuolemaansa.

C) Ne voivat olla tahallisia tai tahattomia.

Tässä kohtaa jo huomaamme miten nämä erottelut sivuavat toisiaan. Kirjailijan kuolema voi nimittäin olla suunniteltu (siis itsemurha) tai tapaturmainen. Kummassakin tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kuolemasta muodostuu eksonarratiivi, jos kirjailija on nuori, tai jos kuolema on yllättävä ja dramaattinen, kuten auto-onnettomuus, huumeiden yliannostus tai muuta sellaista.

Agatha Christie tiesi, että hänen äkillinen katoamisensa saisi aikaan huhun itsemurhasta. Hän siis tavallaan hyödynsi olemassaolevaa ja hyvinkin tunnettua eksonarratiivien genreä, tai oikeammin kahta. Ensin hän kuoli ja sitten hän heräsi kuolleista, eli media oli pakotettu uutisoimaan hänestä useampaan kertaan. Tempaus sai osakseen niin sääliä kuin moraalisaarnaa, mistä pääsemme seuraavaan erotteluun:

D) Eksonarratiivi voi olla moraalisesti maineikas tai pahamainen.

Myös negatiivinen julkisuus yleensä lisää kirjojen myyntiä ja myös vahvistaa olemassaolevan fanikunnan kiintymystä, kun he asettuvat puolustamaan sankariaan syytöksiltä, etenkin jos kyse on yksittäistapauksesta, eikä pysyvästä luonteenpiirteestä - joka sekin voi tuoda jälkimainetta. Esimerkiksi homoseksuaalisuus aikoinaan tuhosi Oscar Wilden elämän, mutta se ei enää niinkään varjosta hänen jälkimainettaan.

Yllättävää on, miten moni taiteilija on eri taiteiden historiassa hyötynyt plagiaattisyytöksistä tai kunnianloukkauksesta, jotka ovat lopulta synnyttäneet hänelle laajan lukijakunnan tai tehneet hänestä jonkin pienen piirin kulttihahmon, huolimatta kaikesta moraalisesta paatoksesta, joka häneen on kohdistettu, tai kenties juuri sen tähden.

Paul Verlainen suomenkielinen Wikipedia-sivu on hyvin lyhyt, mutta siellä muistetaan luonnollisesti mainita:

"Hän ampui rakastajaansa Arthur Rimbaudia juovuspäissään mustasukkaisuusdraaman päätteeksi, joutui vankilaan, ja vapauduttuaan muutti Englantiin."

Tässä katkelmassa tuntuu turhalta mainita, että Verlaine muutti Englantiin. Ketä se kiinnostaa, vaikka tietenkin kirjailijan tuotannon kannalta on hyvinkin tärkeää se, millä kielialueella hän saa kielellisiä vaikutteita ja millä kielellä hän julkaisee.


Eksonarratiivien klassisia tyyppejä:


1. Kuolemaan liittyvä eeppisyys:
1.1. Nuorena kuoleminen.
1.2. Sankarikuolema (esimerkiksi sodassa).
1.3. Mystinen kuolema (esimerkiksi Marilyn Monroe).
1.4. Äkillinen kuolema (esimerkiksi James Dean).
1.5. Romanttinen kuoleminen, esim. sydänsuruihin tai tuberkuloosiin tai mihin tahansa romanttisiin mielikuviin yhdistyvä ennenaikainen kuolema.
1.6. Kiistanalainen sankarikuolema (esimerkiksi Algot untola, eli Maiju Lassila, joka teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä vuoden 1918 sisällissodassa.)
1.7. Pahamaineinen kuolema (esimerkiksi huumeiden tai alkoholin, taikka tappelemisen, humalassa ajamisen ynnä muun rikollisen toiminnan seurauksena.)
jne.

Mieleenpainuvimmat tarinat yleensä edellyttävät useampien kriteerien samanaikaisuutta, eli esimerkiksi Marilyn Monroe kuoli nuorena, yllättäen ja salaperäisissä olosuhteissa.

Nuoruudesta voi tulla riippakivi myös elävälle taiteilijalle, jos hänet vielä myöhemmälläkin iällä tunnetaan "lapsitähtenä" tai "lapsinerona".

2. Parisuhteet sekä muut (seksuaaliset) suhteet:
2.1. Suhde itseään kuuluisampaan henkilöön, joka nostaa kummankin julkisuutta. (Esimerkiksi Pentti Arajärven julkisuus Tarja Halosen puolisona tai runoilija Jenni Haukion julkisuus presidentti Niinistön puolisona.)
2.2. Skandaalinomainen (sala)suhde tai myrskyinen ero. Näitähän riittää.
2.3. Sukulaisuus, joka syystä tai toisesta korostuu julkisuudessa.
jne.

Nämä kaksi eksonarratiivien luokkaa ovat yleisbiografistisia, eli käsittelevat enemmän henkilöä kuin hänen teoksiaan, ellei teos jotenkin erityisesti kytkeydy henkilön kuolemaan tai parisuhteeseen. Sekin nimittäin on mahdollista:

Seppo Heikinheimon teos Mätämunan muistelmat (1997) ilmestyi pian hänen itsemurhansa jälkeen, ja kirjassa hän avaa oman itsemurhansa syitä. Teos on siis elämäkerta, mutta myös kuolemakerta tai laajamittainen itsemurhakirje.

Märta Tikkasen teos Vuosisadan rakkaustarina (1978) oli ilmestyessään skandaali, mutta sillä se käsitteli hänen vaikeaa yhteiseloaan alkoholisti-taiteilija Henrik Tikkasen kanssa, eikä yleensä niin rajuja kirjoja ole julkaistu ihmisistä, jotka elävät. Teos oli kuitenkin eräänlainen kirjallinen vastaisku, sillä Henrik Tikkanen oli aiemmin omissa kirjoissaan hyvin röyhkeästi käsitellyt heidän seksielämäänsä.

Tikkasten kirjojen elämäkerrallinen sisältö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eksonarratiivi olisi luettavissa suoraan kirjojen kansien välistä. Eksonarratiivi on eri asia kuin yksittäisen henkilön elämän ja hänen kirjojensa suhde ja mahdollinen yhtäläisyys. Eksonarratiivi ei viittaa ihmisen elämäntarinaan, vaan siihen narratiiviin, jonka julkisuus kirjan ympärille synnyttää tiettyjen lainalaisuuksien voimasta. Eksonarratiivi on siis hyvinkinen strukturalistinen käsite, joka edellyttää kollektiivista toimintaa ja julkisuuteen liittyviä konventioita. Juuri siksi eksonarratiiveja on niinkin helppo tunnistaa ja luokitella.

Voisimme käsitellä enemmänkin biografistisia eksonarratiiveja, mutta tärkeintä on huomioida kirjallis-romanttiset ikuisuusaiheet rakkaus ja kuolema.

Mennään siis teokseen itseensä liittyviin eksonarratiiveihin, joista keskeisimpiä ovat:

3A. Teoksen voittamat palkinnot ja tunnustukset.
sekä
3B. Teoksen kohtaama murskakritiikki.

Näkyvä palkinto voi saada aikaan sen, että teos muistetaan vast'edes kaikissa mahdollisissa yhteyksissä "Finlandia-romaanina" tai ikuisesti toistetaan kuinka Aleksis Kivi masentui August Allqvistin kritiikistä, mistä Wikipedia tietää kertoa:

"Seitsemän veljeksen arvostelussaan hän teilasi kirjan täysin, pitäen sitä myöhemmin jopa ”häpeäpilkkuna suomalaisessa kirjallisuudessa"."

Tämäkin on historiallisesti luotu keskusnarratiivi, jonka vaikutuksista Kiven varhaiseen kuolemaan tullaan varmasti kiistelemään iät ajat. On hyvin mahdollista, että voimakas kritiikki tässäkin tapauksessa vain voimisti kirjan ihailijoiden sitä kohtaan osoittamaa rakkautta, eikä lempeämpi kritiikki olisi lopulta estänyt kirjailijaa näkemästä nälkää ja sairastumasta psyykkisesti.

4. Kirjan sovitukset elokuviksi, näytelmiksi jne.

Moni kirja, kuten vaikkapa Kellopeli appelsiini tai Apinoiden planeetta tunnetaan nykyään paljon paremmin elokuvaversioistaan, eikä niitä monikaan ilman niitä enää lukisi?

5. Sensuuri sekä oikeusjutut.

Wkipedia tietää Hannu Salaman Juhannustansseista:

"Salaman vuonna 1964 julkaistu neljäs teos Juhannustanssit toi tekijälleen syytteen jumalanpilkasta..."

Voimme kenties huomata tässä jotakin yhtäläisyyttä Salman Rushien saamaan vastaanottoon, tosin Salamaa ei sentään uhattu kuolemalla.


Lopuksi:


Kirjallisen teoksen riippuvuutta sen ulkopuolisesta narratiivista voidaan mitata esimerkiksi kysymällä, kuinka monta kertaa suurempi joukko vain tuntee teoksen, eikä ole sitä lukenut. Voidaan myös pyytää ihmisiä kuvailemaan kirjan juonta sekä sen julkisuutta. Tällöin huomataan, miten jotkut tuntevat kirjan vain sen julkisuuden kautta, osaamatta kuvailla mitään sen tyylistä tai sisällöstä.

Jos kirjalla ei ole lainkaan eksonarratiivia, voidaan olettaa, että sen tuntevat vain ihmiset, jotka ovat sen lukeneet tai sitä selailleet. He tietävät kirjasta omankohtaisesti, käsiteltyään sitä kaupassa tai kirjastossa. He ovat ehkä lukeneet kirjan, mutta eivät osaa kertoa mitään siihen liittyvää anekdoottia.

Jotkin kirjat kuin ihmeen kaupalla löytävät itselleen lukijoita pelkän oman sisältönsä voimalla, mutta se on harvinaista. Kirja vain osuu kirjastossa käteen sattumalta, tai sitä suosittelee kaveri, ja se tempaa lukijan mukaansa, mutta siitä ei pidetä mitään ääntä julkisuudessa. Jos taas kirjaan yhdistyy laajasti tunnettu tarina, saattaa 100 kertaa suurempi joukko olla siitä tietoinen, vaikka ei olisi sitä lukenut.

Eräs kirja on jopa tunnettu siitä, miten sitä ei ole kukaan lukenut. Volter Kilven Alastalon salissa voitaisiin sijoittaa kategoriaan nro 6:

6. Kirjan vaikeatajuisuus, pituus, pitkäveteisyys tai muu lukemista legendaarisella tavalla vaikeuttava tekijä.

Hyvinkin moni on loppujen lopuksi lukenut James Joycen kirjan Odysseus, mutta ainakin Finnegans Wake sijoittuu tähän kategoriaan.

Tällaisten hyvinkin kätevästi "eksonarratiivien" kautta selittyvien kulttuuristen ilmiöiden olemassaolo osoittaa varsin konkreettisesti, miten tarpeellista on erottaa toisistaan kirjailijan henkilöön liittyvät elämäkerralliset tapahtumat sellaisesta narratiivista, joka yhdistyy suoraan kirjaan itseensä, eikä enää millään konstilla siitä enää irtoa. Eksonarratiivien lajityypillisistä piirteistä ja tunnistettavista kategorioista olen tässä sivunnut vain hyvin pientä osaa.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kevätpörriäinen Goes Random

Jotkin Kevätpörriäisen teksteistä ovat mykistävän realistisia ja niissä on psykologista tarkkanäköisyyttä. Toiset tekstit taas viehättävät, koska niissä on absurdeja tapahtumia. Ne ovat suorastaan silkkaa dadaa.

Jonkin sortin "random" on varmaankin aina kuulunut osaksi anarkistista huumoria, vaikka sitä ei olisi kutsuttu sillä nimellä. Hyvinkin randomeja sketsejä esittivät 1930-luvulla Marx-veljekset ja 1960-luvulla Monty Python. Jostakin alitajuisista syistä tietyt karnevalistiset yhdistelmät ovat hauskempia kuin toiset, ja täysin järjettömältä tuntuma läppä saattaa kehittyä miljoonien tuntemaksi meemiksi, koska siinä on jotakin selittämättömän hauskaa.

Terminä random on tosi väsynyt, eikä siinä ole mitään hauskaa, kuten Urban Dictionary osoittaa. Käytän sitä vain tylsän akateemisen tutkijan näkökulmasta, koska se ilmentää sitä, mitä tässä tapahtuu. Jos tahtoo selityksen siitä, mitä "random" merkitsee niin täytyy selata nettisanakirjaa seuraaville sivuille, koska ensimmäisellä sivulla toistetaan vain sitä, miten väsynyt sana se on:
http://www.urbandictionary.com/define.php?term=Random

Seuraavat kirjoitukset saivat minut nauramaan kippurassa, vaikka en osaa määritellä mikä näissä on niin nerokasta.

Ahti oli kova tyyppi...
Ville Salmi 2-3 E
Lähdimme eilen kalaan...
Kia Rautavaara a.k.a. Philip K. Dick
Pieni kyyhkynen...
1981: "Pulusatu"
Mitä ihmettä tuossa kyyhkystarinan lopussa oikein tapahtuu?! Pienen kyyhkysen esittely jatkuu vielä senkin jälkeen kun kerrotaan että hän joutuu kaasukammioon ja kuolee. Eskun isän nimi on Eskis? Ja Esku on ihan viimeinen nimi jonka yhdistäisi kreiviin... Tarinan rakenne poikkeaa niin paljon tavasta, jolla aikuinen ehkä sen kertoisi, että se on hauskaa.

Tällaisten tekstien nimeäminen randomiksi vie pois osan niiden viehätystä, sillä random on hauskinta silloin, kun se yllättää. Esimerkiksi Monty Pythonin kaikkein randomeimmat jutut liittyvät siihen, kun tylsät virkamiehet alkavat tylsän alkujakson jälkeen yhtäkkiä käyttäytyä täysin aivottomasti. Hauskuutta täytyy siis pohjustaa tylsyydellä, ja monesti venyttää niin pitkälle, että se lakkaa olemasta hauskaa ja taas uudestaan alkaa naurattaa, kun siitä tulee niin väsynyttä, että aivot väsyvät mukana ja väsyneenä meitä naurattaa juuri kaikki ihan älytön.
Myös väkivaltaiset tapahtumat tai kuolema voivat herättää surrealistisen fiilikset, jos niihin suhtaudutaan yllättävän kepeästi tai liioitellen. Luurangoille ja demoneille naureskeleminen liittyy keskeisesti klassiseen karnevalismin perinteeseen, kuten myös eliitin asettaminen naurunalaiseksi. Monty Pythonissa hyvin usein nauretaan käsien irtoamiselle tai jopa kidutukselle, mikä tuo komediaryhmän sketseihin jotakin keskiaikaista ja ajatonta.
Kuten alussa varoitin, niin tämä essee ei ole vain kokoelma hauskoja juttuja, vaan lähinnä tylsää akateemista vitsien analysoimista.

Joskus kun ei tiedä tai ei muista niin täytyy arvata. Ja jos arvaa lahjakkaasti väärin, niin siitä voi tulla parempi kuin alkuperäinen:
nimetön 1976: "...Nepertus ja Makarienus"
Samaan hengenvetoon määritellään myös galaksit:
nimetön koevastaus?
PS.
Jos Kevätpörriäisen valitut palat kiinnostavat niin olen käsitellyt aihetta Pikkujättiläisessä myös aiemmin:
Kevatporriaisen evaita presidentille

Lisäksi äänitimme hiljattain kolme lyhyttä podcastia, jotka olen käsikirjoittanut. Ne perustuvat Kevätpörriäisen teksteihin, mutta on koostettu yhtenäiseksi tarinaksi useista pienistä paloista:
https://soundcloud.com/user-82817550

Podcasteja julkaistaan kevään aikana vielä lisään, kunhan ehdimme niitä äänittämään ja editoimaan. Ääninäyttelijöinä kuullaan lavarunoilijoita ja esiintyviä taiteilijoita, kuten Harri Hertell ja Dxxxa D. Äänitysten editoimisesta on vastannut Suvi Nurmi ja kahdessa tarinassa kertojana esiintyy Paavo Manninen.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Adjektiivit ja luovien voimien tuomioistuin

Olikohan se lukion toisella, kun kirjoitin novellin, joka tuntui siihen astisen elämäni parhaalta. Se oli melkein yhtä hyvä kuin Kafkan novellit, tai itse asiassa jopa parempi, jos vertailukohdaksi otetaan Kafkan huonoimmat. Onhan myönnettävä, että edes parhaimpien kirjoittajien eräät kirjoitukset eivät olisi nähneet päivänvaloa - tai ainakaan niitä ei olisi käännetty muille kielille - ilman niitä onnistuneempia.

Nyt joka tapauksessa olin siinä pisteessä, jossa tarvittiin enää myöhempien huippusuoritusten tuomaa kuuluisuutta. Tässäkin tekstissä kenties tunnistettaisiin jokin päivä pilkahduksia siitä samasta neroudesta joka huippuunsa kehittyneenä mullisti maailman, tai ainakin pieniä osia jonkun sisäisestä maailmasta.

Teksti oli siis hyvä, mutta kaipasin varmuutta. Tarvitsin siis lukijoita. Ja niinpä seuraavana päivänä annoin ystäväni lukea novellin. Se ei ollut alkuunkaan jokapäiväistä.

Hän kaiketi piti tekstistä. Sen vaistosi hänen silmistään ja hymähdyksistä, joiden mukaan koetin mielessäni seurata hänen etenemistään tarinassa. Milloin kuuluisi yllättyä, milloin naurahtaa.

Luettuaan koko kirjoituksen hän kuitenkin yllätti minut, sillä hän painoi sormensa eräälle riville ja sanoi:
- Tähän kohtaan mielestäni sopisi paremmin jokin toinen adjektiivi... minkä sanottuaan hän mietti hetken, ja lausui lopuksi adjektiivin, mikä kieltämättä hitto vieköön oli parempi.

En oikein tiennyt piisikö minun harmistua vai ilostua hänen avuliaisuudestaan. Minua harmitti se, että hän sillä tavoin paljasti tekstini heikkouden ja osoitti paremmuutta adjektiivien valitsemisen taidossa. Mutta toisaalta hän tahtoi osallistua tekstin luomiseen juuri sen tähden, että tajusin sen arvon. Toisin sanoen hän janosi saada osan kunniasta. Tarkoittiko tämä sitä, että hän näki tekstin niin hyväksi, että tahtoi olla kerskumassa adjektiivillaan sitten kun novellini voittaisi pääpalkinnon?

Kiistatta hänen tarjoamansa adjektiivi oli parempi. alkuperäinen oli todella heikko, nyt kun asiaa tarkemmin mietti, mutta silti minua arvelutti vaihtaa sitä.

Pelkäsin, että jotkin korkeammat luovuuden voimat rankaisivat minua, jos teksti ei olisi sataprosenttisesti omani. Epäilin sitäkin, voisinko enää väittää sitä itse kirjoittamakseni. Se tuntuisi valheelliselta, jos ylpeilisin saavutuksellani. Minähän olin kirjoittanut tekstin, jossa vilisti kehno adjektiivi. Jos siitä ei sellaista löytyisi, ei se enää olisi sama teksti.

Yritin vaihtaa huonon adjektiivin tilalle toisen itse keksimäni. Keksin useita vaihtoehtoja, mutta yksikään ei ollut aivan niin istuva kuin se, jota ystäväni ehdotti. Jos päätyisin keskinkertaiseen sanaan, hän ehkä loukkaantuisi, koska ajattelisi minun tahallani välttelevän hänen ehdotustaan, mikä kaiken lisäksi oli totta.

Hädissäni koetin muuttaa koko virkkeen, jotta jokin toinen adjektiivisi kuulostaisi siinä komeammalta. Onnistuinkin, mutta sitten huomasin, että viereinen virke ei enää yhtä sujuvasti yhdistynyt siihen. Sitäkin täytyisi muuttaa. En ollut osannut kuvitella, että yksi adjektiivi voisi olla kuin talon kantava seinä, jota ilman koko katto romahtaa niskaa.

Aloin ymmärtää miksi Kafka kirjoitti joistain novelleista 20 versiota, eikä sittenkään tarjonnut niitä julkaistavaksi. Kenties Max Brod joutui samanlaisen moraalisen tunnemyrkyn kouriin yrittäessään vaihtaa adjektiivia ystävänsä jälkeensä jättämissä kirjoituksissa?

Pian olin yliviivannut tai alleviivannut puolet sivun tekstistä. Marginaalit olivat täynnä kysymysmerkkejä ja huutomerkkejä. Korjausmerkinnät levittyivät kuin ihottumana viereisille sivuille asti. Olin täydellisessä umpikujassa. Edessäni ei enää levittäytynyt novelli, vaan jonkinlainen mystinen koneisto täynnä johtoja ja rattaita. Hetkeä sitten koneisto oli jyskyttänyt tarinaa eteen päin kuin valtamerilaivan jättimäinen dieselmoottori, mutta nyt se oli vaiti kuin hylätty neuvostoaikainen ratapiha.

Minulla oli yksi varastettu adjektiivi, jonka ympärillä kaikki muu tuntui roskakirjallisuudelta. Ja roskakirjallisuutta sentään määritti se, että sillä oli lukijoita. Ja ne lukijat eivät olleet niin nuukia yhdestä adjektiivista. En osannut samaistua heihin. Olin tullut pisteeseen, josta ei enää päässyt edemmäs. Oli kirjoitettava uusi teksti. Ja uusi, ja uusi.

Ystäväni saattaisi tunnistaa saman adjektiivin toisesta tekstistä. Sana ei ollut kenenkään oma, mutta suotakoon hänelle se kunnia.