tiistai 23. huhtikuuta 2019

Syntagma, eli suomeksi "niputtaminen"

Eilen ilmestyi YLE:n sivuilla kirjoitus:
Miksi samat ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta ja vastustavat maahanmuuttoa?

Kirjoituksessa (mielestäni hieman yksisilmäisesti) selitetään näiden tiettyjen mielipiteiden, eli maahanmuuton ja ilmastoskeptisyyden linkittymistä epätasa-arvon hyväksymisellä ja kovien arvojen oikeistolaisuudella.
Minua ei nyt kiinnosta tämä yksittäinen kahden näkemyksen välinen korrelaatio, vaan se laajempi ilmiö, että tietyt arvot herkästi niputtuvat yhteen, vaikka ne synnyttäisivät ristiriidan henkilön maailmankuvassa. Vastaavanlaista arvojen, asenteiden tai näkemysten niputtamista harrastetaan myös vasemmalla ja ylipäändä missä tahansa kuplassa, joka toimii kaikukammiona ja jossa muodostuu sosiaalista painetta olla jotain tiettyä mieltä:

Niputtaminen on erityisen yleistä jenkkilässä, missä poliitiset näkemykset ovat kärjistyneitä, kuten myös jutussa todetaan:
Yhdysvalloissa on menty niin pitkälle, että ihmiset saattavat päättää, uskovatko ilmastonmuutokseen sen perusteella, kannattavatko republikaaneja vai demokraatteja, sanoo tutkija Kirsti M. Jylhä Tulevaisuuden tutkimusinstituutista Tukholmasta.
Mielipiteiden niputtaminen on yhdysvalloissa käytännön sanelemaa, koska vaalijärjestelmä tukee kaksipuoluejärjestelmän syntyä ja kaikkien ryhmien on mahduttava jompaan kumpaan kahdesta vaihtoehdosta. Siellä tietyt kiistakysymykset niputtuvat (abortti + verot + aselait), mistä sitten samat asenteet herkästi heijastuvat myös muiden maiden politiikkaan. Tätä heijastumista voimistaa se, että Yhdysvalloissa myös mediat ovat sidoksissa puoluepolitiikkaan, eikä uutisointi ole lähes koskaan puolueetonta.

Vaalien alla keskustelussa ja gallupeissa näitä tiettyjä kärjistyneitä kysymyksiä toistellaan ja ehdokkaat pyrkivät odotusten mukaan mielistelemään omaa äänestäjäkuntaansa. Lopulta aika monet ihmiset huomaavat, että toinen puolue on 90% heidän kanssaan samaa mieltä, tai oikeammin, että heidän omat mielipiteensä ovat muotoutuneet vastaamaan sitä puoluetta, jota hidän kaverinsa äänestävät.

Ihmisillä on tietenkin hämmästyttävä kyky ohittaa ristiriidat ja sopeutua yhteiseloon, jos se edistää heidän etujaan. Niinpä samat ihmiset ovat Pro Life (eli vastustavat aborttia), mutta kuitenkin kannattavat kuolemantuomiota, koska republikaanit ovat "God Bless!"-asenteella tehokkaammin mielistelleet uskovaisia sekä heikosti koulutettuja maalaisjuntteja. Jeesuksen paluuta odottavat kirkossakäyvät perheenisät shoppailevat rynnäkkökivääreitä ja suhtautuvat rasististi laupiaisiin samarialaisiin, koska Raamatussa ei sanota niin, mutta koska Republikaaneissa tällaiset asenteet sekoittuvat ja niputtuvat.

Samaan aikaan Demokraateilla on tietenkin omat ristiriitansa, koska heidän strategiansa on ollut haalia äänestäjiksi vähemmistöjä, vaikka entisten orjaperheiden tai meksikolaisten maahanmuuttajien todellisuus on varsin kaukana New Yorkin ja Kalifornien teknohipstereiden IPA-elämäntavasta.

Ei ole tietenkään puhdasta sattumaa, miksi juuri tietyt asenteet niputtuvat yhteen, mutta sen jälkeen niitä on vaikea erottaa toisistaan. Demokraateilla ja republikaaneilla on omat mediansa, jotka tuuttaavat niiden omaa totuutta. Sen jälkeen on vaikea erottaa asioita toisistaan, kun ihmisillä on taipumus valita puolensa ja joukkueensa, jonka paitoja kantavat ja joiden taklaus näyttää aina puhtaalta. Toki on ihmisiä jotka eivät niputa automaattisesti asioita yhteen, mutta monet ovat poliittisesti laiskoja ja omaksuvat suoraan oman kuplansa yleisimmät asenteet. 

En kiistä, ettei taustalla olisi psykologisia persoonaan ja maailmankuvaan liittyviä syitä, mutta sen jälkeen, kun ryhmässä tietty ajatusmaailma on saanut enemmistövalllan, mielipiteet lyödään lukkoon poliittisten iskulauseiden, laulujen ja meemien kautta, ja sitä on hankala muuttaa. Ilmiö on olemassa ilman politiikkaa, mutta se voimistuu sitä kautta.

Jos olet vapaa-ajattelija ja muodostat itse mielipiteesi, sinua pidetään kummassakin leirissä epäilyttävänä.

Syntagma käsittelee juuri tätä niputtamista erona paradigmaan


Kirjoitus palautti mieleeni tärkeän käsitteen, jota tutkiskelin viitisen vuotta sitten. Kirjoitin aiheesta Aukea.net-sivustolle sarjan pohdiskeluja, joista viides ja viimeinen käsittelee "syntagmaa": Aukea: Mietiskelyjä maineesta - Paradigma & Syntagma

Samuel Lansleyn postuumisti julkaistu "Part 2" (lähinnä vihkosena, jota on käytetty yliopistomateriaalina), eli jatko-osa Thomas Kuhnin Paradigma-klassikolle tuntuu nyt erityisen ajankohtaiselta.

Lansleyn idea oli "syntagman" käsitteen avulla tutkia sitä, onko jokin kulttuurinen yhteenliittymä rationaalista (universaalia), poliittista (paikallista) vai arbitraarista (satunnaista)? Muitakin erotteluja on, mutta nämä kolme toistuivat käsikirjoituksessa.

Kulttuurisilla yhteenliittymillä voidaan tarkoittaa monia asioita, kuten esimerkiksi valkoviinin juomista kalan kanssa (Lansleyn oma esimerkki). Tämä vaikuttaa ensialkuun universaalilta, minkä tähden Langley nimesi sen universaaliksi. Tästä päästään kantilaiseen (aposteori) ja relativistiseen ongelmaan, jota en tahdo enempää käsitellä, mutta kyse on myös paikallisesta yhteydestä. Tiettyjen alueiden kalojen ja tiettyjen alueiden puna- ja valkoviinien yhteensovittaminen ei ole aivan yksinkertaista, kuten viiniharrastajat tietävät. Itse esimerkiksi tykkään savulohen kanssa juoda ennemmin burgundilaista punaviiniä kuin valkoviiniä, mutta ei siitä nyt enempää...

Ihmiset oppivat syntagmaattiseti, että tietyt asiat liittyvät yhteen, mikä liittyy tekemiseen, identiteettiin ja estetiikkaan:
Pojat + sininen / tytöt + pinkki

Vasemmistolaisuus + punainen / oikeistolaisuus + sininen

Miehet + lihansyönti / naiset + kasvikset

Miehet + autot / naiset + hevoset
Nämä esimerkit liittyvät sukupuoleen, mutta sukupuoliasioissa sygtagman valta on selkeästi vahvempaa kuin paradigmalla.

On vaikea selittää lyhyesti millä tapaa paradigmaattiset ja syntagmaattiset erot määrittyvät Lansleyn filosofiassa, koska se on monimutkaista ja koska se perustuu postuumeihin raapustuksiin. Viime aikoina syntagmaattisen ulottuvuuden on huomattu vaikuttavan paljon voimakkaammin, mikä on tuonut teorialle painoarvoa.

Paradigmaattiset systeemit selitetään osien keskinäisen riippuvuuden mukaan, yhtenäisteorian avulla. Syntagmaattiset linkit sen sijaan vain yhdistyvät, koska ihmiset näkevät ne yhteenkuuluvaisiksi assosiaatioiden, intuitioiden ja käytännön kautta.

Isänmaallisuus ja metsästäminen esimerkiksi voidaan yhdistää toisiinsa teoreettisesti, jos katsotaan, että kumpaankin liittyy aseita ja perinteistä miehuullisuutta ja eräjormailua. Kyse on kuitenkin rationaalisesta syntagmasta, jota on vahvistettu poliittisella syntagmalla.

Joskus syntagman rationaalisuus murenee, kuten on suurelta osin käynyt, koska sotia ei enää ratkota pyssyillä vaan propagandalla ja hävittäjillä. Tällöin herkästi käy, kuten Lansley ennusti, että syntagma vahvistuu, koska sen poliittinen puoli ja identiteettimerkitys saa voimaa nostalgisuudesta. Ryhmä siis alkaa entisestään korostaa asioiden välistä yhteyttä, tyyliin: "Jos et metsästä, etkä ole isänmaallinen, et ole oikea mies!"

Jos rationaalisuus häipyy minimiin, poliittinen yhteenniputtamisen näennäisjärjellisyys saattaa lopulta luhistua, mutta joskus syntagma voi säilyä sukupolvesta toiseen.

Täysin arbitraatinen syntagma on yleensä jonkun tietyn henkilön motivoimaa (kuten ranskalaisten puhevikainen r-, joka tuli puheeseen, kun haluttiin matkia puhevikaista kuningasta, tai sitten sitä motivoi vastakkainasettelu, mikä tekee siitä poliittis-arbitraarisen. Jotkut esimerkiksi saattavat vastustaa järkevää käytöstä, koska se on leimallista heidän poliittiselle vastapuolelleen.

Myös nuorisokulttuurissa saattaa esiintyä sukattomuutta tai pipottomuutta talvella, koska aikuisilla on sukat ja pipot. Siinä on juuri se järki, että tehdään päin vastoin.

PS.
Näemmä palaan syntagmaa aina parin vuoden välein. Aukeassa julkaistu kirjoitus on vuodelta 2014, minkä lisäksi käsittelin syntagmaa Pikkujättiläisessä myös vuonna 2016:
2016/02/syntagmat-jalkiparadigmaattisen-yhteiskuntafilos

Aikomus on ollut kirjoittaa aiheesta paljonkin. Syntagmaa en aiemmin muista suomentaneeni "niputtamiseksi", joten tulipahan nyt sekin tehtyä. Jos vain olisi sitä kuuluisaa keskittymiskykyä, että jaksaisi lukea vähän lisää ja koota kaikki yhteen kunnolliseksi suomenkieliseksi selvitykseksi asiasta.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Onni ja atavismi

Atavismilla tarkoitetaan evolutiivista jäännettä inhimillisen kulttuurin aiemmalta kehitysvaiheelta. Käytännössä kaikki mikä tuottaa meille onnea on atavistista.

Kenties harrastat kiipeilyä tai tunnet jonkun, joka saa siitä kiksejä. Lasten leikkipuistoissa on jo iät ajat ollut kiipeilytelineitä. Nykyään niitä on myös aikuisten leikkipuistoissa. Kiipeilyyn liittyvät vaistot ovat mitä tyypillisin atavistinen piirre, sillä promitiivisestä henkilöstä tai kansasta voidaan sanoa, että he "eivät ole laskeutuneet vielä puusta".

Ismo Alankokin laulaa siitä kuinka Suomi putos puusta.
Aikuisten ja lasten kivat puuhat ovat käytännössä kaikki atavistisia, eli historiallista jäännettä lähimenneisyydestä tai jostain hyvin kaukaa.

Lapset tykkäävät esimerkiksi rakentaa majoja. Totta kai, sehän on ollut kivikaudella hyödyllistä, että osaa suojautua sateelta, vaikka ei vielä kunnon taloa osaisi rakentaa. Se on kivaa, vaikka nykyään vähemmän hyödyllistä.

Lapset tykkäävät myös leikkiä piilosta. Tietenkin, sekin on hyödyllinen vaisto kaikkien eläinten poikasilla. Petoeläimet tai vihollisheimon jäsenet tai muuten vain hullut sekopäät huomaavat liikettä, joten meillä on vaisto pysyä liikkumattomana, kun vaara uhkaa. Lapset leikkivät piilosta, että he oppisivat millaiseen maastoon kannattaa piiloutua, jotta heitä ei helpolla huomaa.

Myös kiipeäminen on ollut hyödyllistä, jotta pääsee pakoon petoja tai voi noutaa puusta hedelmiä. Se ei siis liity vain ihmisen apinalliseen menneisyyteen, vaan on ollut hyödyllinen taito vielä Homo Sapiensin elämässä, niin kauan kuin oli paikkoja, missä kiipeillä. Vasta varsin myöhäisessä kulttuurisessa kehitysvaiheessa ihminen hakkasi kaikki metsät ja muutti ne pelloiksi.

Viehätys tuleen on myös atavistinen piirre, joka kehittyi luultavasti asteittain ja voitti hiljalleen tuleen liittyät pelot. Upanisadeissa ja Rigvedassa, kuten myös Raamatussa ja monissa muissa vanhoissa mytologioissa tulella on tärkeä tehtävä. Palava pensas puhuu Moosekselle ja Intian papisto ylläpiti asemaansa hallitsemalla ja säätelemällä tulta.

Kansan silmissä tuli haluttiin säilyttää myyttisenä ja pelottavana asiana, jotta tulentekoon harjautunut papisto saattoi sen avulla luoda temppuja ja yhdistää tarinoita tuleen liittyviin kiehtoviin tunteisiin, jossa yhdistyivät eläinperäinen pelko sekä myöhempi inhimillinen viehtymys tanssivien liekkien tuijottamiseen.

Kuluneen 4000 vuoden aikana tuleen liittyvät pelot ovat entisestään hälventyneet ja nykyään melkein kaikki lapset tahtovat itse sytyttää ilotulitteet.


AIKUISEN ATAVISMI EI MERKITSE VAIN MENETETYN LAPSUUDEN UUDELLEEN ELÄMISTÄ

Kun aikuinen lähtee erämaahan patikoimaan, kokemaan nälkää ja vilua, sytyttämään tulia ja pystyttämään telttaa, hän toteuttaa monia innokkaita vaistojaan.

Saatamme sanoa, että henkilö taantuu lapseksi (terapeuttisista syistä) tai elää uudelleen edellisten sukupolvien elämää, mutta ei se ole ihan niinkään. Jo Kaunuussa varttuneelle Kekkoselle erä-jormailu oli atavistista hupia, johon liittyi paljon enemmän ihailua kuin naureskelua. Kenties Helsingissä joka nauroi ja haukkui atavistiseksi, mutta kansaan se vetosi. Jo 1800-luvulla tarinat villistä lännestä ja valaanpyyntiretkistä ja napapiirien seikkailuista olivat mitä suostuinta atavistista fantasiaa, jolla myytiin ensin miljoonia kirjoja ja sitten elokuvia.

Menneisyyden elämän ihailu ei ole mikään uusi ilmiö, vaikka nykyään lista unelmista on yhä pidempi ja elämästä tuntuu puuttuvan yhä useampi onnea tuottava asia.

Meillä ei ole vain ruoan, suojan ja rakkauden tarvetta, vaan myöskin tarve vaaralle, puutteelle ja kenties myös vihollisuuksille ja viholliskuville. Ne ainakin käyvät hyvin kaupaksi.

Taistelu luonnonvoimia vastaan on ikiaikainen atavistinen haave, sillä ihminen on asunut kaupungeissa jo tuhansia vuosia. Antiikin Roomalaisessa palatsissa ja renessanssin luostareissa on kirjoitettu monia eeppisiä tarinoita pedoista ja myrskyistä ja taisteluista, joita kirjoittaja itse ei välttämättä ole kokenut. Ja jos onkin, hän on sitä suuremmalla innolla kuvailemassa vaarojen kohtaamiseen liittyviä atavistisia kokemuksiaan, joihin yhdistyy raikasta elon hurmaa.

Tarzan tuntuu nyt kaukaiselta imperialismin jäänteeltä, mutta paljoakaan ei ole muuttunut sitä ennen tai sen jälkeen. Atavististen haaveiden vapaassa ilmaisussa vain on tiettyä luontaista vaihtelua, jota kaupunkien eliitti pyrkii suitsimaan, lähinnä suojatakseen omia lapsiaan vaarallisilta houkutuksilta.

Kekkosen hiihtoretkille naureskelu ja Pohjois-Karjalan susivihan suitsiminen on vain yksi tapa, jolla kaupunkilaiset koettavat pitää kurissa menneisyyteen liittyvää gloriaa. Kun media vielä 1990-luvulla oli tiukasti urbaanin vähemmistön hallussa, kehittyi atavismista yksinomaan pilkkasana. Suomen oli aika pudota puusta ja kävellä ulos metsästä.

Kekkosen hiihtoretkien jälkeen Nuuskamuikkunen oli liki ainoa atavistinen hahmo, jonka saattoi televisiossa nähdä. Niinpä ei ole mikään ihme, jos hänestä kehittyi miljoonien idoli, josta ei kuule huonoa sanaa, vaikka hän taisteli puistonvartijahemulia vastaan ja tuhosi kieltokylttejä, vetäytyen sitten taas erämaahan linkolalaisessa hengessä, selässään teltta ja olallaan onkivapa.

Kun Youtube mahdollisti ihmisten omien mielihalujen vapaan valinnan, se täyttyi pian nostalgisista kanavista, joissa rakennetaan itse taloja käytettyyn teräskonttiin, etsitään romun seasta design-aarteita tai metallinpaljastimella vanhoja kolikoita, viljellään maata tai samoillaan luonnossa. On koettu varsinainen nuuskamuikkusten renessanssi.

YLE:n suosituimmat ohjelmat kuvailevat elämää erämaassa tai syrjäseuduilla. Korjataan vanhoja autoja ja huutokaupataan aarteita. Etsitään kultaa, keitetään pontikkaa ja kunnostetaan kesämökkiä tai vanhoja taloja. Suosituimmat videot yleensä sisältävät myös eläimiä. Atavismi hallitsee.


ATAVISMI MYY JA ATAVISMI TUO ONNEN, MUTTA MILLÄ HINNALLA?

Lapset rakastavat eläimiä. Äänestäjät rakastavat poliitikkoja, jotka rakastavat eläimiä. Ja kuitenkin on täysin hyödytöntä atavistista rahanhukkaa ostaa lapselle edes marsu. Koirat, kissat, hevoset ja kaikki muutkin kivat otukset ovat pelkkä jäänne menneiltä ajoilta.

Tietyt atavistiset piirteet on nykyään myös diagnosoitu AH-HD:ksi, jonka arvioidaan olevan metsästäjä-keräilijöiden jäänne. Viljelijöiksi muututtuaan ihmisten täytyi malttaa pysyä paikallaan ja järjestelmällisesti noudattaa aikatauluja kylvössä, sadonkeruussa ynnä muussa.

Metsästäjä-eräilijät, eli keskittymishäiriöiset ihmiset ovat levottomia, kyllästyvät herkästi aktiviteettien puuttumiseen, eivätkä tykkää pysyä aloillaan. He miettivät aina mitä mahtaa olla seuraavan kukkulan takana. He eivät osaa istua aloillaan koululuokassa ja kuunnella opettajaa. He tahtovat ennemmin mennä ulos kisailemaan. He huomaavat pihalla oravan ja se voittaa heidän huomionsa. He eivät kuule mitä opettaja on sanonut, he eivät menesty meritokratiassa. He ovat vähän kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä jotka karkasivat koulun ikkunasta - tai eivät ihan vähänkään. He ovat sitä samaa kansaa, sitä samaa ihmistyyppiä, niitä, jotka ennemmin jäivät Kainuuseen tai palasivat sinne.

Helsingissä on heidän makuunsa liikaa häiriötekijöitä. Heillä on atavistisia tarpeita, jotka vaativat tyydyttämistä. He eivät myöskään tykkää suurista ihmisjoukoista. Ihmisten seura uuvuttaa heidät. Onko se mikään ihmekään? Heidän esi-isänsä asuivat Suomessa, jossa oli yksi ihminen neliökilometrillä.

Me diagnosoimme nykyään jo joka toisen ihmisen psyykkisesti sairaaksi tai poikkeavaksi. Useimmiten heitä vaivaa ainoastaan yhteensopimattomuus nykyajan kanssa. He ovat atavisteja, eivät masentuneita, keskittymishäiriöisiä tai introverttejä. He ovat kuin Aku Ankka, joka saa raivareita ja epäonnistuu kaikessa, mutta jota kaikki rakastavat, koska häneen voi samaistua.

Mutta kaikki eivät ole Aku Ankkoja. Maailmassa on myös Hannu Hanhia ja Mikki Hiiriä. He saavat iloa siitä, että tekevät hyödyllisiä ja terveellisiä asioita. Sentään Roope-setä on atavismin perikuva ja selkeästi Akun lähisukulainen. Roope on hamstraaja, mikä ei ole ollenkaan järkevää. Roope tuntee outoa nostalgiaa vanhoja esineitä kohtaan, kuten ensimmäistä kolikkoaan. Hän on kerännyt seikkailuiltaan matkamuistoja. Hän tuntee vetoa seikkailuihin.

Tupu, Hupu ja Lupu vaikuttavat järkeviltä, mutta myös heitä riivaavat monet atavistiset halut. He ensinnäkin harrastavat partiota, mikä aikanaan tulee johtamaan heidät tuhoon. Vaikka he jaksavat lukea kirjoja ja pärjäisivät insinööritöissä, he kokeavat onnea luonnossa, mikä tekee mahdottomaksi hyväpalkkaisen uran kaupungissa. He eivät kestäisi loputonta 8-16-rutiinia, vaan tulevat hulluiksi. Heissä on liikaa Roopea.

Kuten Krisnamurti on sanonut, tiedon kerääminen on vain korvike omaisuuden keräämiselle. Roopella on kolikkonsa, mutta Tupu, Hupu ja Lupu lukevat aivan liikaa tietokirjallisuutta. Eikä tietokilpailuissa pärjääminen korreloi elämässä pärjäämisen kanssa. Baaritietokilpailut ovat vain korvike juomiselle.

Esikuvamme ovat vaarallisten atavististen halujen ilmentymiä. Heitä ei ollenkaan pitäisi ihailla ja kadehtia.

Sen sijaan elämässä tulevat kukoistamaan läpeensä urbanisoituneet ja luonnosta vieraantuneet perheet, joissa ei tuhlata aikaa atavistisiin haavekuviin. Kenties he tulevat niin kauan aikaa sitten kaupunkiin muuttaneista sukulinjoista, että eivät ollenkaan kanna geeneissään psykologisia jäänteitä? Edes joukkueurheilun seuraaminen ei riistä heiltä resursseja, sillä laumasieluinen yhteenkuuluvaisuuden tunne ei lukeudu heidän tarpeisiinsa.

Heidän elämässään ei ole häiriötekijöitä. He pyöräilevät, koska se on järkevää, ei siksi että se olisi kivaa. He säästävät aikaa ja rahaa, kun eivät harrasta typeriä ja arkaaisia onnea tuottavia juttuja, kuten kiipeilyä, ratsastusta, partiota, keräilyä, sienestystä, kalastusta, kirkossa käymistä, kirjojen lukemista tai kissavideoiden klikkailua, vaan saavat onnenkokemuksensa asioista, jotka edistävät heidän uraansa.

Heidän ei tarvitse koskaan palautua töistä, koska heidän sisällään ei käydä tahtojen taistelua. He tahtovat sitä mitä tekevät. He ovat täysin eheytyneitä, ilman eheyttämishoitoja.

He ovat itsevarmoja ja sosiaalisia ilman alkoholia. Heidän päässään ei ole käynnissä luovan suunnittelun keskstelu, joka alati häiritsee kirjailijan elämää, paitsi silloin, kun hän saa tilaisuuden kirjoittaa sitä itsestään ulos.


ÄLYKKYYS JA EETTISYYS OVAT ATAVISTISIA JÄÄNTEITÄ?

Vihreiden äänestäminen tai rahan lahjoittaminen luonnonsuojeluun on atavisteille kohdennettu lisävero, joka köyhdyttää niitä poloisia, joilla on jäänteenä omatunto ja kyky murehtia yhteisistä ongelmista. He tarvitsevat anekauppaa puhdistaakseen omatuntoaan, joka ei narsistin tai psykopaatin menoa hidasta.

Eettiset ja lempeät ihmiset tulevat aikaa myöten tuhoutumaan, jos he eivät osaa rankaista niitä yksilöitä, jotka joustavat yhteisestä moraalista, kuten kierrättämisestä tai kasvissyönnistä. Jos elinkelpoista ympäristöä ei ylläpidetä kaikkien yhteisistä varoista, se antaa kilpailuetua niille, jotka eivät vapaaehtoisesti osallistu talkoisiin.

Aivan kaikki atavistiset piirteen eivät sentään ole kivoja. Myös koulukiusaaminen, tappelunhalu ja sotaisuus ovat atavistisia vaistoja, enkä pistäisi pahakseni, jos ne asteittain häipyisivät historiaan. Täysin yksiselitteisesti en siis tunne-elämässäni haikaile menneisyyteen. Myönnän, että meissä on jotain, mitä emme tarvitsisi enää.

Jos tällä kirjoituksella oli jokin pointti, niin kenties vain se, että melkein kaikki kivat asiat ovat hyödyttömiä. Enkä ole vielä ihan varma siitä, lukeutuuko myös ongelmanratkaisukyky atavistisiin piirteisiin, joita nykyihminen ei tarvitse.

Koirilla on kahdenlaista älykkyyttä, joista toinen yhdistää ne suteen ja toinen lampaaseen. Jos koira osaa ajatella itsenäisesti ja ratkoa pulmia, se on lähempänä sutta. Me tiedämme miten hyvin susille on tässä maailmassa käynyt.

Jos koira tottelee kiltisti käskyjä, sitä myöskin kutsutaan älykkääksi. Pahoin pelkään, että kyky totella sääntöjä, seurata mallista, mielistellä ja omaksua valmiiksi pureskeltua tietoa ovat tulevaisuuden kärkitaitoja, jos eriarvoisuus lisääntyy ja työelämässä täytyy varautua miellyttämään Trumpin kaltaista miljardööriä tai vähäpätöisempää miljonäärinarsistia, joka on perinyt asemansa firmassa, kuten feodaaliajan pikkuruhtinaat.

Kun joku miljoonista pikkupalkalla työskentelevistä kekseliäistä ihmisistä keksii hyvin konstin, se skaalataan kaikkialle ja paremmin pärjäävät ne, jotka omaksuvat mallista käyttäytymistapoja, eivätkä liikaa ajattele omin aivoin.

Luovuus ja ongelmanratkaisukyky ovat oman kokemukseni mukaan lähinnä esteitä työelämässä, koska luovuuteen liittyy riskejä, joita mikään firma ei halua kantaa. On tärkeämpää palkata tarkkoja suorittajia ja seurata perässä valmiita menestysstrategioita. Luovat ja älykkäät jäävät statuskehityksessä jälkeen, koska heiltä tuhlautuu aikaa kaikenlaisiin atavistisiin turhuuksiin, kuten shakkiin, tietokonepeleihin, taiteeseen ja kulttuuriin. Pulmatehtävät ovat ansoja, jotka treenavat aivoja ja tuottavat lyhytaikaista iloa, mutta vangitsevat ihmisen hyödyttömiin luuppeihin.

Soittoharrastus tai kirjoittaminen on useimmille pelkkää ajanhukkaa. Yksi tuhannesta elättää sillä itsensä. Ja kaikista turhinta on filosofia sekä mistään muusta bloggaaminen paitsi muodista. Ennen sentään kymmenet tuhannet ihmiset saivat palkkaa toimittajina, eikä ketään häiriköity mahdollisuudella kirjoittaa ja julkaista ilmaiseksi. Sitä ansakuoppaa ei ollut.

Nykyään suurin osa teksteistä luetaan somevirrasta, jossa mitään maksua ei liiku kirjoittajalle, lisäten hänen ansiotulojaan. Niinpä bloggaaminen on sekin ylimääräistä veroa, jota ajatteleva ihminen joutuu kantamaan. Itsenäinen pohdiskelu on yhtä tyhjän kanssa, aivan kuten lemmikin omistaminen, shakinpeluu tai patikointi Lapissa.

Voit olla luonnostasi hiton taitava atavistisissa harrastuksissasi ja kokea paljon onnea, mutta lopulta siitä iloisista pakomatkoista koituu vain harmia. Olet entistä onnettomampi, kun palaat kaupunkiin ja istut tietokoneesi ääreen naputtelemaan tyhjänpäiväistä sähköpostia tai täyttämään Kelan lomakkeita, jotta voisit ruokkia koirasi tai taas vuoden päästä viettää yhden viikon Lapissa.

Ne jotka ennemmin saavat iloa lomakkeiden täyttämisestä, pian täyttävät tämän maan.

torstai 3. tammikuuta 2019

Eräitä daniilkharmillisia tarinoita

KIRJA-ARVOSTELU: Elmeri Vehkala: Eräitä harmillisia tarinoita (Nastamuumio 2013)
Toissasyksynä minulle suositeltiin romaania nimeltään Älykuvio K (2017), jossa kuulemma 1970-80-luvun vaihdetta kuvattaisiin lapsen näkökulmasta. Kirjan suosittelija oli siinä määrin ahkera lukija ja arvostelukyvyltään uskottava, että tein heti kirjastoon sähköisen varauksen. Jouduin kuitenkin odottelemaan vajaan kuukauden, kun jonossa edelläni oli pari henkilöä.

Sillä välin luin Vehkalan edellisen teoksen, tämän novellikokoelman, jonka löysin heti lähikirjaston hyllystä. Oikeastaan novellit sopivatkin minulle paremmin, sillä tapanani on jättää romaanit kesken. Novelleja on helpompi lukea ripotellen, eikä sivujakaan kirjoissa ole yleensä satamäärin. Mutta en nyt ole ihan varma ovatko sittenkään kyseessä edes novellit. Jotain epämääräisiä tarinoita kumminkin. Päättele itse:

Eräs husaari, jonka nimi oli Kokowicki, ratsasti husaarilaumaan. Häntä iskettiin sapelilla päähän. Hän putosi ratsailta puolikuolleena ja hevoset talloivat hänet. Kasakat hyppäsivät ratsailtaan ja tökkivät häntä pistimillään. Nauroivat. Kultahampaat välkehtivät. Sylkivät päälle. Husaari Kokowicki jäi kuitenkin eloon, sillä lääketiede tekee ihmeitä. 
Kokowicki matkusti lomallaan miehitettyyn Belgiaan. Siellä hän näki miten väkijoukko kivitti mäyräkoiran hengiltä, koska se oli saksalainen. Koira sanoi "hau", ja ulisi surkeasti. Kokowicki muisteli, että periaatteessa hän oli saksalaisten puolella, joten hän pelasti koiran. Tosin se kuoli myöhemmin, koska lääketiede ei tee mitä tahansa ihmettä. 
(s.25)
Tarinoissa on hitosti hyviä lauseita, usein aloittamassa tai lopettamassa kappaleita, kuten asiaan kuuluu.
Ruttopuistossa istui eräs Jumala. 
Tämän kaiken näin Unicafesta. 
Tämä juttu kertookin tavallaan minusta. 
(s.9-10)
Hyvän lauseen eräs ominaispiirre on, että sen voi siivota irralleen ja se sittenkin säilyttää ilmaisuvoimansa, joskus se jopa paranee. Ja se astuu ryhdikkäästi monenlaiseen kontekstiin.

Juoni on toissijaista. Se on vain sarja yllättäviä käänteitä tai tekosyy päästä sanomaan jonkinlainen nokkela miete:
Ja niin oli hyvä. Kuka tietää minkälainen soppa syntyisi, jos kaikki kotonaan taidetta luovat raastettaisiin estradeille ja heidän taiteensa arvosteltaisiin ja sen viihdyttävyys mitattaisiin esimerkiksi huutoäänestyksellä, kaiken kansan nähden. 
(s.10)

Elmeri Vehkala tunnetaan divaripiireissä planeetta-imperiumistaan, ja tänä jouluna hän oli uutisissa ostettuaan tuhatmäärin vanhoja kirjoja WSOY:n varastosta. Aloittaessani lukemista en tiennyt hänestä mitään.

En kyllä usko, että asia olisi muuttanut mitään. Enintään lukenaisuus voi selittää sitä, miksi joku päättää unohtaa juonikuviot ja keskittyä kirjojen varsinaiseen rikkauteen, eli pieniin mahtaviin hetkiin, joissa leikitään kielellä ja ajatuksilla.

Proosarunous ja taiteellis-absurdistinen novellistiikka merkitsevät eräänlaista siirymistä kovempiin huumeisiin.

Kirja ei näytä tällaiselta - olen vain poiminut yksityiskohtia sieltä täältä:
"Politiikka on ihan kiva harrastus", sanoi Pirkko kummitädilleen. "Minulla on tosi monta ystävää, jotka ovat saaneet noin 18 ääntä eduskuntavaaleissa." 
* * *
Hyvin tavallinen harhaluulo on, että sama firma joka antoi meille humoristiset seinätaulut ja hauskat puskuritarrat, tekee myös Ugandan rajan varoituskyltit huumeiden salakuljettajille koituvista rangaistuksista. 
* * *
On täysin mahdollista tulla hulluksi.
Erittäin hyvä tapa tulla hulluksi on työn tekeminen siksi että pääsisi lomalle.

Ensimmäinen seikka, jonka kirjoituksista pistin merkille, on niiden tyylillinen yhteys Daniil Harmsiin. Absurdismi, sirpaleisuus, väkivaltaiset sattumat ja sen sellaiset asiat.

Kirjan nimi voisi olla Eräitä harmsillisia sattumia...

Mies meni tunturiin ja mietti siellä, mitä ihmiset sanoisivat, kun hän palaisi tunturista; olihan hän sentään mennyt tunturiin. Tunturista palattuaan mies tajusi etteivät ihmiset sanoneet mitään hänestä, korkeintaan jotain tunturista. 
Mies meni kauppaan asiakkaaksi ja odotti palvelua. Ei tullut. Seuraavaksi mies meni kauppaan myyjäksi ja odotti asiakkailta palautetta. Eipä saanut. Vasta kun mies meni kauppaan tomaatiksi, alkoi tapahtua. Häntä nipisteltiin ja hierottiin. Ihailtiin ja haukuttiin. 
(s.44) 
Et voi väittää, etteikö kyseessä olisi erinomaisen laadukas daniil-harmsillisen tyylin edustaja. Kirjan suurin ongelma on hutilointi pienissä asioissa. Löysin paljon kirjoitusvirheitä sekä kohtia, joissa olisin poistanut turhia sanoja tai kokonaisia lauseita. Juuri siitä syystä, että monet lauseet ovat niin huimia, tuntuvat toiset niiden rinnalla vaatimattomilta tai tarpeettomilta. Olisin ehkä poistanut myös joitakin kokonaisia tarinoita ja pienentänyt kirjaa leveys-korkeus-suunnassa sentin kummastakin, jotta se olisi selkeämmin pokkarikokoa ja kulkisi taskussa, kätevästi kuin kännykkä.
Kokeilin kerran sellaista, että välitin joka päivä vähemmän kaikesta. Kuljin pitkin paikkoja ja sanoin kaikille ja kaikelle, että miten vähän välitin. Minusta tuli kuuluisa, mutten välittänyt siitäkään. Lopuksi kaikki minua ja vähää välittämistäni palvoneet ampuivat minut avaruuteen... 
(s.82)
Tämä on selkeästi teos, jota sopii naukkailla pieninä siivuina, kuin taskumatista hörppäisi.

HARMSILLISUUDEN HARJOITTAJIEN ASEMA SUOMESSA

Daniilharmillisuuden voisi Suomessa määritellä peräti erilliseksi kirjallisuudenlajiksi. Nykyajassa toinen laadukkaan pienen absurdin proosan hallitsija on Jarkko Jokinen, suosittelen tutustumaan myös hänen kahteen proosarunokirjaansa, jos pienet hauskat tarinat maistuvat. Saattaa olla, että kirjasto on sijoittanut ne runohyllyyn, mutta ne voivat yhtä hyvin olla novelleissa.

Heli Laaksonen on suomentanut virolaisen Andrus Kivirähkin tarinakokoelman Koiranne alkaa kohta kukkia, jota useammassakin uutisessa tai arvostelussa luonnehditaan tyyliltään Daniil Harmsin sukulaiseksi.

Se löytyi helposti hakukoneella, kun etsin harmsilaiseksi mainittuja kirjoja, mutta olen senkin aiemmin jo lukenut, ja uskallan sitäkin suositella. Turhaan ei Kivirähk ole yksi Viron suosituimmista nykykirjailijoista.

Google löytää pian myös Erkka Mykkäsen, jota Savon Sanomat on luonnehtinut näin:
"Sille ei voi mitään, että ensimmäisenä lyhyistä ja absurdeista tarinoista tulee mieleen Daniil Harms."
Esikoisteos on kokoelma absurdeja novelleja
Sillekään ei voi mitään, että Mykkänen, kuten myös edellä mainittu Jokisen Jarkko ovat pitkäaikaisia ystäviäni. Jotenkin Daniil Harmsiin liittyvät hakutulokset nyt epäilyttävästi tuottavat kirjoja, joita olen jo entuudestaan lukenut.

Mitä se sitten kertoo Daniil Harmsin asemasta Suomessa?

No ei se tietenkään kerro hittoakaan.

Sentään Turun Sanomat on löytänyt vuonna 2015 Tony Laineen kirjan, jota luonnehditaan näin:
"...Sattua voi mitä vaan, ja sattuukin. 
Samalla tulee mieleen Daniil Harms ja hänen kokoelmansa Sattumia." 
TS: Runoista proosaan
Täytyypä varmaan laittaa Tony Laineen kirja varauslistalle.

Arvostelut, esseet, kuten kaikki muutkin tekstit on tärkeä lopettaa hyviin sanoihin, joten tällä kertaa päätän bloggaukseni tähän ajatukseen:

Enempää en tänään jaksa Googlettaa.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Tavallisen elämän kosto: lottokuponki povitaskussa

Ajatukseni ovat joululomilla tyypilliseen tapaan palailleet keskeneräisiin projekteihin. Tänään mietin tavallista elämää, josta kirjoitin läjäpäin analyysejä joskus vuosikymmen sitten. Tavallisen elämän tutkiminen on eräänlaista kulttuurista arkeologiaa omalla etupihalla, kenties takapihallakin. Kohteena ei välttämättä ole inhimillinen elämä sinänsä, vaan se tapa, jolla se on omassa elinpiirissä järjestetty.

Siihen liittyy tiettyä viehättävyyttä, kun huomautetaan ääneen ilmiselviä asioita, joita harvemmin kuulee sanallistettavan. Tämä yhdistyy myös niihin syihin, miksi olen viimeiset 2-3 vuotta lukenut enimmäkseen Kevätpörriäisiä. Liittyy se toki myös kvalifysiikkaan, joka on erään määritelmän perusteella voisi olla myös tavallisen elämän tutkimusta, mutta ikään kuin vielä vahvemmalla dekonstruoivalla otteella. Jossain jo taisin kirjoittaa, että kvalifysiikka muistuttaa parhaimmillaan sitä, kuin selitettäisiin ihmisen toimia jollekin avaruusolennolle, joka on saapunut tänne ihmettelemään.

Sehän on luonnollisesti yksi sivullisuuden ja tavallisesta elämästä vieraantumisen oire, että autistisella mielenkiinnolla ihmettelee ihmisten absurdia elämänmenoa ympärillään. Kirjailijan oireyhtymä.

Poliitikot ja julkkikset irtautuvat tavallisesta elämästä omaan outoon todellisuuteensa, sillä he elävät toisessa säädyssä ja eräässä mielessä toisessa kulttuurissa kuin tavalliset ihmiset. (Me tavalliset ihmiset.) Niinpä heidän käytöksensä irrationaalisuus on helppo havaita. On ruotsalaisia, venäläisiä ja poliitikkoja, joiden kansanluonteesta puhellaan ikään kuin kyse olisi toisesta maasta erilaisine tapoineen. Kansanedustajan höpinät ovat likimain yhtä lähellä tavallista suomalaista arkea kuin joku kurditaistelija, mutta toisessa suunnassa etuoikeuksiin nähden. Onhan se outoa. Jonkinlainen orientalismi kuvaa myös sitä ammentamisen menetelmää, jolla iltapäivälehtien toimittajat meille poliitikkojen outoa elämää meille kuvailevat. Irrationaalisuus ja erilaisuus on keskiössä.

Juuri tästä syystä, että tavallinen elämä on meille tuttua (meidän elämämme), on siitä oudon vaikea puhua. Lapset onnistuvat toisinaan. Toisinaan onnistuvat kirjailijat tai sosiologit tai filosofit. Minulle ainakin tuottaa erityistä iloa, jos saan kiinni jostain tavallisen elämän langasta ja rakennelma alkaa purkautua.

Tavallisesta elämästä puhumiseen liittyy myös vaaroja. On helppo pahoittaa jonkun mieli, jos puhelee huolettomasti siitä, mitä ihmiset tekevät tai ovat tekevinään - tai etenkin, jos he ovat olevinaan.

Tavallisen elämän absurditeetti sulkee pois julkkiset, koska heidän elämänsä on suodatettu median lävitse. (Media turmelee liikaa kohteen alkuperäisyyttä.) Se ei kuitenkaan sulje pois rikkaita.

Rikkaat pelkäävät, että näin olisi käynyt, mutta raha ei pelasta heitä tavallisuudelta. He joutuvat yhä katsomaan peiliin, sen sijaan että katsoisivat kuvaansa iltapäivälehtien kannessa. Heillä on todellinen elämä kaikkine todellisine murheineen, mutta sen lisäksi heidän irrationaalisuutensa on kaikkien nähtävissä, koska sitä ei suojele tavallisuus.

Otetaan esimerkiksi joku Porsche tai Ferrari. Ensialkuun ja kauempaa se saattaa näyttää hienolta. Siksihän sellaisia autoja ostetaan. Mutta tavallistakin tavallisempi absurditeetti alkaa paljastua siinä vaiheessa, kun Ferrariin koettaa kiinnittää lastenistuinta tai avaa takakontin (etukontin), ja koettaa mahduttaa sinne kauppaostoksia. Ajopelin absurdi epäkäytännöllisyys paljastaa sen armottoman tavallisuuden. On niin tavallista, että ihminen rikastuessaan (siis mies) tekee jotain niin hölmöä, että ostaa hienon auton, ihan vain velvollisuudesta omaa rooliaan kohtaan.

Tavallisuuden ytimessä on FOMO, eli fear of missin out. Kun ihminen voittaa lotossa, hänelle avautuu aivan uusi horisontti asioista, joita lottovoittajan oletetaan tekevän. Bucket-list kasvaa. Yhtäkkiä onkin mahdollista kiivetä Mount Everentille, joten sitä täytyy harkita. Tavallisuuden taakka ei kevenny, vaan sen paino kasvaa. On kaikki ne vanhat tavalliset asiat, jotka täytyy ehtiä kokea, mutta myös pitkä lista uusia. Elämä tuntuu yhtäkkiä pienemmältä, vähäpätöisemmältä.

Tai mistä minä tiedän, kun en ole lotossa voittanut, mutta näin voisin kuvitella, että lopulta tapahtuu. Niin luultavasti tapahtuisi minulle. Olen joskus vuosia sitten ostanut lottokupungin ja sillä oli aivan huimia seurauksia. Lottokuponki avasi aivan uuden oven tavallisuuteen, jota en ymmärtänyt olevankaan. Yhtäkkiä ymmärsin kaiken (tai luulin ymmärtäväni) niistä syistä, jotka saavat ihmisen lottoamaan.


LOTTOAMINEN ON JO ITSESSÄÄN VOITTO KUN SITÄ KATSOO FENOMENOLOGIAN JA KVALIFYSIIKAN ELÄMYSHORISONTISTA

Kyllä siitä maksaa. Ei haittaa ollenkaan, jos parilla eurolla saa niin paljon vastinetta. Voi olla, että siinä lopulta kyynistyy, mutta ainakin itselleni oli lottoaminen kertaluontoisesti aivan huima kokemus. Se kolahti kuin heroiini. Tai nyt minä valehtelen, nimittäin en ole heroiinia koskaan käyttänyt. Mutta oli se ainakin vahvempaa kuin yksi iso tuoppi. Parempaa vastinetta rahalle siis.

Lottoaminen on tietenkin irrationaalista, kuten tavallisessa elämässä kaikki, jos sitä katsoo taloudellisen hyödyn kautta. Mutta fenomenologisesti lottoaminen on jotain aivan muuta.

Väittäisin, että kirjallinen innostus ei nyt vääristä minun kokemustani. Tietenkin nautin tavallisista kokemuksista ja siksi ostin lottokupongin, vähän niin kuin vitsillä. Kyse oli siis fomo:sta.

Ja sittenkin lottoaminen voitti minut puolelleen liki välittömästi. Se käynnisti niin hienoja ajatusketjuja, joita en ollut hetkeen kulkenut. Lottokuponki taskussani saatoin pitkästä aikaa miettiä, mitä tekisin, jos minulla olisi rahaa. Se nimittäin on hyvin kaukainen kokemus. Rikkaimmillani olen kenties ollut silloin, kun valmistuin  ylioppilaaksi ja sain kaikilta lähisukulaisilta 100 euron kirjekuoren ja kaukaisemmilta sukulaisilta 50 euron kuoren.

Sen jälkeen on ollut taloudellisesti vähän tiukkaa. Mitä siitä nyt onkaan, pari vuosikymmentä...

Kun sain lottokupongin käteeni, huomasin pian, että kyseessä oli maaginen esine. Ja nyt puhun hyvin vakavissani, sillä tiedän yhtä jos toista maagisista esineistä, sekä fantasiapelien että folkloristiikan kautta. Ensinnäkin lottokupongin piti mielellään hyvin lähellä itseään. Se oli mukava sujauttaa povitaskuun. Se tuntui jotenkin lämpimältä. Pelkäsin kadottavani sen. Pelkäsin, että jotain kammottavaa tapahtuu, jos kadottaisin minun oman aarteeni. My precious.

Kammottavinta tietenkin olisi se, että lottokuponki olisi voittokuponki, mutta siitä huolimatta se katoaisi. Koko maailma mullistuisi ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen.

Voin hyvin kuvitella, että ensimmäinen ajatus, joka kaikilla lottovoittajilla (ellei toinen ajatus) lienee tämä: ONKO SE TALLESSA?

Tätä pohdintaa seuraa varmastikin vimmainen tarkistamisen ja uudelleentarkistamisen sarja. Ja mihin sen voi laittaa yön ajaksi. Kuinka moni lottovoittaja valvoo yön yli, ja sitten vielä sunnuntainkin yli, jotta voi maanantaiaamuna kaksi yötä valvottuaan soittaa lottovoittajien auttavaan puhelimeen ja kysellä miten nyt täytyy toimia?!

Lottokuponki oli povitaskussani paljon enemmän kuin mikään seteli lompakossani. Seteleiden numerot olivat muuttumattomia. Niissä ei ollut mitään maagista. Lottokuponki oli miljoonien eurojen arvoinen seteli.

Sellaisiakin painetaan, mutta iso osa niistä mitätöityy lauantai-iltana tiettyyn aikaan.

Mitä isompi on voittosumma, sen pienempi on voiton todennäköisyys. Näin ollen lottoamisesta tulee sitä irrationaalisempaa, mitä isommaksi summat kasvavat. Ja nehän ovat kasvaneet. Mutta eivät varmaankaan useimmat voiton takia lottoa, tai edes toissijaisesti. Voittamisen todennäköisyys on luultavimmin vasta kolmas ulottuvuus, fantastisten kuvitelmien ja maagiselta pettymykseltä suojautumisen jälkeen, tai neljäs tai viides, jos sitä harrastetaan sosiaalisesti, ryhmässä tai perheen sisällä.

Tässä ovat oman tulkintani mukaan lottoamisen tärkeimmät funktiot:
1.) mahdollisuus fantastisille haaveille.
2.) voimaannuttava maaginen fiilis, jonka kuponki antaa, kun tuntee, että taskussa on potentiaalisesti miljoonien arvoinen seteli.
3.) maaginen pelko siitä, että omat numerot tulevat juuri silloin kun ei ole vienyt kuponkia.
4.) kavereiden tai perheen kanssa jännittäminen.
5.) raha.

Kyllähän siitä maksaa. Etenkin yllätyin fantastisten haaveiden mittavuudesta. Kenties vaikutus oli vahva siksi, etten ollut vuosiin tai vuosikymmeniin lotonnut. Tuntui, että olisin muutaman euron sijoituksella päässyt sisälle kokonaiseen tavallisen elämän ihmemaahan. Lottoaminen oli oikea linnanmäkiajelu. Kenties vaikutus lievenee arkikäytössä?

Fantastisten haaveiden merkitystä korostaa se, miten harva lottoaja lopulta toteuttaa haaveitaan. Kuinka moni lottovoittaja tai äkillisesti osakkeilla rikastunut henkilö on esimerkiksi Suomessa rahoittanut elokuvan rahoillaan? Sellainen unelma olisi varmasti monen listalla. Urheiluseuroja on ainakin tuettu, sen tiedän. Mutta pohjimmiltaan fantasiat ovat eri asia kuin se todellisuus, jonka raha avaa. Monestihan menestys huonontaa bändejä. Menestys tuo mukanaan paineita ja houkuttelee paikalle ihmisiä, joilla on vähemmän ymmärrystä taiteelle. Kusi nousee päähän, kaikkea sellaista.

Fantasian merkitys mentaalisena leikkinä korostuu juuri sitä kautta, miten huonosti se kohtaa todellisuuden. Jos on tottunut ostamaan lottokupongin saadakseen viikkoonsa kivan pienen hetken unelmointia, ei välttämättä voittorahaa edes oikeasti tavoittele. Siksi ei ole ollenkaan irrationaalista, jos valitsee veikkauskohteen, jossa voittamisen todennäköisyys on pienin mahdollinen, mutta unelmoinnin mittasuhteet liki rajattomat.

Vakioveikkaajat ja urheiluvedonlyöjät oman kokemukseni mukaan usein jyrkästi erottavat itsensä lottokansasta. Heille on tärkeintä pelien analysointi ja niistä keskusteleminen. Veikkaaminen on osa laajempaa kuviota, jossa pysytään perillä joukkueiden tasosta ja voimasuhteista. Samalla tarjoutuu mahdollisuuksia olla oikeassa, sillä urheiluvedonlyöjät, kuten dekkareja lukevat ihmiset tykkäävät tehdä salapoliisintyötä ja näyttäytyä kavereilleen vanhan kansan tietäjinä. Siinä ohessa olisi tietenkin kiva myös pysyä voitolla tai ainakin hävitä mahdollisimman vähän. Lottokansa näyttää tästä perspektiivistä lähinnä laumalta lampaita, jotka ostavat itselleen pienen annoksen heroiinia, eli luvan unelmoida.

Mutta on pakko jatkaa unelmoinnista puhumista, koska se oli siinä määrin päräyttävä trippi. Jos itse voittaisin lotossa, niin haluaisin laittaa rahat kiertoon. Perustaisin heti kustantamon tai animaatiostudion. Rahoittaisin jonkun internetissä nerokkaita sarjakuvia tai animaatioita tekevän henkilön kirjan tai kokoillan elokuvan. Kokoaisin yhteen studion, johon kutsuisin nuoria visionäärejä. Palkkaisin heille assintenttejä. Olisin rahan suhteen melkoisen kitsas. Sallisin heidän tehdä tähän asti isoimman projektinsa, johon käyttäisin kenties 100.000, mutta en sen enempää. Toteuttaisin tämän kenties viiden tai kymmenen tyypin kanssa. Siihen käyttäisin vasta miljoonan.

Näkisin kenellä on kykyä skaalata tuotantoaan. Näkisin kenellä on kykyä ohjata apulaisiaan ja ulkoistaa työtään. Seuraavalla kierroksella tekisin enää pari-kolme elokuvaa, kukin 300.000 panostuksella. Palkkaisin markkinointiosaajan etsimään lisärahoittajia. Tähtäisin vähintään miljoonan kokonaisbudjettiin, mikä sekin on vielä vähän, mutta Suomesta voisi hyvinkin jo houkutella mukaan parhaita osaajia. Rekrytointi olisi avainasemassa. Tekisin parhaiten ensimmäisellä kierroksella pärjänneiden parin animaattorin kanssa muutaman tällaisen miljoonan euron animaatioelokuvan. En odota, että mikään tapahtuisi nopeasti, mutta tiimi olisi tärkeä hioa yhteen, löytää paras ohjaaja ja paras käsikirjoittaja. Itse olisin tässä vaiheessa käyttänyt vasta pari miljoonaa, mutta elokuvia olisi jo kymmenkunta. Osa alkuperäisestä 100.000 euron projektista tuskin olisi koskaan valmistunut. Asioilla on tapana jäädä kesken.

Unelmat ovat myös vaarallisia, jos ajatellaan aikaansaamisen näkökulmasta, sillä ne harhauttavat ajatukset mahdottomille poluille. Minun on esimerkiksi aivan turha haaveilla jostain animaatiostudiosta, vaikka uskon siihen, että tekijöitä riittäisi niin piirtäjinä kuin mielikuvituksekkaiden maailmojen luomisessa. Raha voisi koota heitä yhteen, mutta haaveilu on pois tehokkaasta tekemisestä. Unelmat pitävät ihmisen passiivisena. Köyhä teini unelmoi näyttelijän tai muusikon urasta sillä aikaa kun rikkaiden kulttuurikotien lapset käyvät harjoituksissa.

Unelmointi on hyvin kaukana käynnissä olevista projekteista, jotka tähtäävät 10.000 harjoittelutunnin täyttymiseen. Päiväunelmat ovat ansa, jonka avulla kansa pidetään paikoillaan. Lotttokupongin ostaneet saavat paljon vastinetta rahalleen toivon ja unelmien muodossa, mutta summa on niin suuri, että he helposti päätyvät unelmoimaan jostakin mahdottomasta. Näin ollen todellinen työ sen unelman tavoittamiseksi koskaan käynnisty. Kukaan ei tietenkään suunnittele sitä näin tapahtuvaksi, mutta ihmisillä on taipumus mitoittaa itsensä alakanttiin ja elää realistisesti. Sillä tavalla vallankumous ei toteudu, mutta asiat ovat tavallisen ihmisen näkökulmasta ehkä paremmin, kun vallankumouksesta ei edes haaveilla. Sehän heikentää huomattavasti yhteiskuntaluokkien välejä, jos siihen asti ajaudutaan. Olen pistänyt merkille, että parempiosaiset tai edes keskiluokkaiset eivät pidä edes vallankumouksella vitsailemisesta. Se on huono taktiikka keskustelun käynnistämiseksi.

Elämässä on paljon viisaampaa olla nöyrä ja toteuttaa ammatinvalintansa turvallisesti, panostaa asioihin, joihin ei liityä riskiä. Itsehän olen siinä suhteessa elänyt hyvinkin tyhmästi ja holtittomasti, kun olen kuvitellut, että tuosta vain tulisin eturivin filosofiksi ja kirjailijaksi. Mutta ei ihan mahdotonta olisi, jos vain saisin pidettyä fokuksen kyllin pienissä asioissa, enkä liihoittelisi mahdottomissa sfääreissä ja kirjoittelisi kymmeniä kirjoja rinnaikkain.

Ilman rahaakin minä pystyn kirjoittamaan, vaikka katastrofin riskin ovat päätähuimaavat. Kaikki perustuu vain hyvään fyysiseen terveyteeni ja jonkinmoiseen mielenterveyteen ja keskittymiskyvyn rippeisiin. Kirjoitan kuilun reunalla, mutta henkeni edestä, kuten pitääkin.

Parhaiten pystyn kirjoittamaan asioista, joihin perehtyminen ei vaadi rahaa, joten tavallinen elämä on ymmärrettävä valinta. Siitä voi myös kirjoittaa loputtoman paljon. Lottoamisestakaan en vielä sanonut läheskään kaikkea.

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Kauhukuunnelma kummituskartalosta

Anne Nordberg 6.b (1981)
Kevätpörriäisromaanin sivutuotteena kehkeytynyt kuunnelmasarja on edistynut jo toiselle tuotantokaudelle. Kauden toinen jakso on halloween-spesiaali kauhistuttavasta lepakkokartanosta.

Jaksoissa kuullaan vierailevia ääninäyttelijöitä, ja tällä kertaa kertojana tunnelmoi Lauri Vanhala, runoilija ja Uudenmaan kirjoittajat ry'n puheenjohtaja. Kun esiintyjät ja aiheet vaihtuvat, niin jokaisesta episodista tuntuu muodostuvan ihan omanlaisensa taideteos.

Taustamusiikin on luonut Aki Lappalainen Suomen Turusta. Ääniefekteista ja editoinnista vastaa taaskin Suvi Nurmi. Käsikirjoitus Juho Nieminen. Tervetuloa kauhistuttavaan lepakkolinnaan!

LINKKI:
S2E2 - LEPAKKOKARTANON KUMMITUS

Harri Helin 6.a (1981)

tiistai 30. lokakuuta 2018

Onko tulevaisuutta vaikea ennustaa?

Usein kuulee väitteen, että tulevaisuutta olisi vaikea ennustaa. Tänään osui taas silmiini tämänsuuntainen viisaus:
"Kun vuonna 2005 kerroin, että Youtube mullistaa... ja kaikki nauroivat" - Menneisyyden muistikuvat ovat yleensä vääriä.
Jos seminaarissa luennoitsija kertoo tienneensä jonkun asian jo paljon ennen muita, suusta pääsee todennäköisesti sammakoita."

Miten sen nyt ottaa. Voihan näin käydä seminaarissa, jos katsotaan vuosikymmen taaksepäin, mutta kuinka on asian laita Kevätpörriäisessä, kun katsotaan taaksepäin melkein 70 vuotta?

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä on artikkeli nimeltään Tulevaisuuden koulu. Siinä ovat lapset kertoneet, millaista on koululaisen elämä 100 vuoden kuluttua.
Ihan emme ole vielä sadan vuoden päässä tulevaisuudessa, mutta urheilutulokset ovat kieltämättä heikentyneet, kuten myös yleinen kunto koululaisilla, varusmiehillä ja keskimäärin kenellä vaan.

Eikä siinä kaikki. Samalla aukeamalla ennustetaan, että tulevaisuudessa kaikki tulee olemaan muovia, eli plastiikkia, joksi sitä vielä 40-luvulla kutsuttiin. Muovi-sanahan juontuu materiaalin muovautumiskyvyistä, eli plastisuudesta, samoin kuin englannin plastic. (Muovi on ihan onnistunut uudissana. Hieman kuin muoti. Myös se muovautuu ja tuntuu samaan aikaan olevan ikuista.)
En ota nyt kantaa siihen, putoileeko karamelleja syliin nykyajan koulussa, mutta plastik-levy, johon tulee tiedot kuvina, kuulostaa aika hyvältä ennustukselta. Suomen koululaiset eivät sentään vielä 40-luvulla keksineet kosketusnäyttöä.

Seuraava kohta sai jo sydämeni pomppaamaan:
"Käymme hakemassa taplettimme. Niissä on sisällä meidän läksymme."???

Mind blown? Ei sentään ihan. Aiemmin mainittuja plastik-levyjä ei kutsuta kirjoituksessa tapleteiksi, vaan puhe on pillereistä.

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä esitellään monen värisiä pillereitä, joiden kautta tieto imeytyy aivoihin, hieman siihen tyyliin kuin Matrix-elokuvassa vuonna 1999. (Kevätpörriäisen kertoja valitsee punaisen pillerin.)
Tämä osa Kevätpörriäisen artikkelista on fiktiota, pieleen mennyt ennustus siis. Mutta onhan vielä 30 vuotta matkaa siihen hetkeen sadan vuoden päässä, josta lehdessä on puhe vuonna 1949. Kenties läksypillerit ovat todellisuutta vuonna 2049?
Yhdeksi ainoaksi kaupungiksi ei Suomi ole myöskään vielä muuttunut, mutta kaupungistuminen on huima ennustus vuonna 1949, sillä aikuiset alkoivat toden teolla huolestua maaseudun autioitumisesta vasta 1960-luvulla ja sen jälkeen.

Sama aihe "Tulevaisuuden koulu" toistuu vuoden 1958 Kevätpörriäisessä. Tällä kertaa mennään jo kohtuullisen epäuskottaville leveleille. En uskoisi tätä todeksi, ellen itse olisi kaivanut lehteä arkistoista.
"Jokaisella oppilaalla", ei pelkästään rikkailla tai jollain avaruuden seikkailijoilla. Ja puhelinta voi pitää taskussa, ei vain kantaa suuressa laukussa, josta tulee esiin käämejä ja antenneja. Ja tämä ennustetaan Kevätpörriäisessä melkein vuosikymmen ennen Star Trek -televisiosarjaa, joka starttasi 1966.

Vuonna 1958 näkyy jo käytettävän muovi-sanaa. Seuraavan ennustuksen loppuosa ei ole vielä toteutunut, mutta aika näyttää:
Televisio on korvannut opettajan (mutta vasta vuonna 2049, huom!) Tässä kohtaa vaihtuu palsta.
Laskukoneet tulivat kouluihin jo vuosia sitten. Robotteja vielä odotellaan.

Kaltaiseni vakavat gonzotieteilijät, kuten myös kunnianhimoiset tulevaisuudentutkijat, tietävät, että seminaarien tarkoitus on hörppiä kahvia, nauttia matkasta, pyydystää eksoottinen pokemon paikalliselta salilta, flirttailla jakkupukuisten nörttimisujen kanssa sekä kerätä CV:hen meritoitumispisteitä.

Jos todellista tietoa etsii, silloin kannattaa unohtaa seminaarit ja kysyä koululaisilta.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

David Firth oli Finger Family -jumala jo ennen tekoälyä

On sääli, että vain yksi miljoonasta ymmärtää tämän kirjoituksen, sillä oletettavasti vain 1/1000 tietää kuka on David Firth, ja vain 1/1000 aikuisesta tuntee finger family -ilmiön. Näin ollen keskimäärin 1/100.000 voi huomata yhtymäkohdat. Ja sittenkin on epätodennäköistä, että he ovat perehtyneet myös neuroverkkojen toimintaan.

Tervetuloa Kaikkien Asioiden Pikkujättiläiseen. Yleisömme on hyvin tarkasti rajattua.
Salad Finger Family
David Firth tunnetaan parhaiten Salad Fingers hahmostaan. Hänen videonsa ovat alitajuisten, kollektiivisten painajaistemme ilmentymiä. Jos uskomme C. G. Jungin teoriaan arkkityypeistä edes pikkuriikkisen, uskallamme olettaa, että näiden maagisten kaavojen ja symbolien siemen on piilotettu syvälle ihmismielen genetiikkaan. Siksi samat kuviot toistuvat ja toimivat kaikissa ajoissa.
Wrong Heads on toinen tekoälyyn perustuvan mind fuck -koneen aivopesuohjelma. Väärien päiden historia ulottuu jo muinaisiin sivilisaatioihin, useilla mantereilla.
Tarkasti räätälöityjä alitajuisia painajaisia katselevat nykyään lähes kaikki lapset Youtubesta, jäävät koukkuun ja traumatisoituvat iäksi. Eivät ihan kaikki tietenkään.

Syy näiden videoiden olemassaoloon on Googlen kehittämissä algoritmeissä, joita ei ole ohjelmoitu - vaan ne ovat ohjelmoineet itsensä kokemukseen perustuen, ja niiden päämääränä on koukuttaa pahaa-aavistamattomat katsojat. Siinä samassa ne ajavat heidät hulluuden partaalle.

Lapset siis käytännössä tuijottavat tuntikausia pimeään kaivoon, josta katsoo takaisin Cthulhu.

Tehokkaimmat videot eivät tehoa järkeen, vaan vaistoihin. Ne ovat puhdasta opiaattia liskoaivollemme. Ne todistavat, että mentalismi ja NPL ovat totisinta totta, mutta ihmisen oma älykkyys vain ei riitä näiden aivopesutekniikoiden maksimointiin. Kuitenkin itseohjautuvien tekoälyalgoritmien käsittelyn jäljiltä aivomme ovat sulaa mössöä ja älykkyysosamäärä putoaa 20 pistettä.
936.000.000 katsojaa eivät voi olla väärässä. Yli yhdeksänsataa miljoonaa! Kun miljardi täyttyy, niin zombiepidemia puhkeaa.

Ei ole sattumaa, että mieleltään järkyttyneiden taiteellisten nerojen, kuten David Firthin luomukset hyödyntävät samaa symboliikkaa kuin tekoälyalgoritmien virtuaaliset narkoosit.

Ei minun tarvitse tätä sen enempää perustella, asian vain hyväksyy todeksi tai sitten ei.
Yksi miljoonasta ymmärtää.

Ja samalla hän ymmärtää huutaa kauhusta!