sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Gonzotiede ja pyramidit

Minun täytyisi tänään täyttää passihakemus, joten tunsin suurta paloa kirjoittaa pikkujättiläiseen ihan muista aiheista. Koronakriisin aikana olisi sietänyt kirjoittaa tänne laajaltikin, mutta keväällä monet aiheet tuntuivat liian tärkeiltä, etten saanut aikaiseksi. Nyt kun passihakemus on tärkeä ja kiireellinen, onnistun pakenemaan sitä mahdollisimman epäoleelliseen puuhailuun.

Vaikka ylläpidän tätä blogia laiskasti, tuntuu Gonzotiede vuosi vuodelta vain merkityksellisemmältä puuhalta, ja toivon mukaan saisin joskus nytkäytettyä eteen päin 600-sivuisen esseeteokseni, jota piilottelen pöytälaatikossani (tai edes koottua yhteen Pikkujättiläisen parhaita kirjoituksia vuosien varrelta). En ole tuplatohtori, eikä minulla ei ole poliittista agendaa, joten on vaikea kuvitella, että ketään kiinnostaisivat yksityiset johtopäätelmäni filosofiasta, ihmisluonnosta tai tieteentekemisen inhimillisistä haasteista. Etenkin kun osaisin tuskin suolta sellaista hölynpölyä, että se tuottaisi uutiskynnyksen ylittävää vastareaoktiota.

Gonzotiede tulee aina vain aiheellisemmaksi, kun tuplatohtorit ja muut itseäni paljon arvovaltaisemmat tiedeihmiset päätyvät tekemään hassunhauskoja juttuja, niin kuin Ruotsin koronakeväässä, jossa asiantuntijaelinten korkeimpien auktoriteettien mielipiteet ja empiiriset faktat eivät juurikaan ole toisiaan kohdanneet. Nimitän lahdentakaista syvää tragediaa hassunhauskaksi asiaksi, sillä hassunhauskat asiat ovat usein preludia suurimmille tragedioille ja syvimmälle mielipuolisuudelle. Matkustajien hassunhauskoista hatuista ja eleistä voi esimerkiksi päätellä, että valtamerilaiva on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että se pian törmää jäävuoreen ja uppoaa valtameren pohjaan.

Samalla tavoin on täysin loogista, että koronavirus puhkesi rajuimmaksi epidemiaksi juuri Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, koska kummassakin tapauksessa on kysymys maailman parhaasta valtiosta. Ruotsi on maailman turvallisin valtio, joten kansalaisten ei tarvinnut tehdä mitään, asiathan kyllä hoituisivat. Ja niin ei mitään tehty, ja siksi eivät asiat hoituneet. Jos occamin partaveistä hyödyntäen poistamme kaikki monimutkaisemmat teoriat, on helppo nähdä kaava, missä varmuus omasta onnistumisesta johtaa täydellisimpään epäonnistumiseen. (Suomessa onneksi ei kukaan ota vakavasti väitteitä, joiden mukaan on kyse maailman onnellisimmasta kansasta. Jos koskaan tulee päivä, jolloin tämä asia tunnustetaan kollektiivisesti todeksi, me olemme todella syvissä ongelmissa.)

Gonzotieteilijän asenteen on oltava sopivan kevyt ja ihmiselämästä irrallinen, muutoinhan ei hassunhauskoja asioita kestäisi kohdata ollenkaan.

Oman aikamme tiede on alkanut silmissäni näyttäytyä hassunhauskojen asioiden kerholta, mutta todellisiin epäkohtiin ei siinäkään tapauksessa kannata kohdistaa huomiotaan. Muutoin mielenterveydelle käy samoin kuin henkilökohtaiselle taloudelle, josta en ole jaksanut piitata, koska en kertakaikkiaan osaa, ja täydellisen epäonnistumisen jälkeen ei muuta enää voi paitsi lakata piittaamasta.

Niinpä ajattelin pitkän hautomisen jälkeen puhua pyramideista. Pyramidit ovat siitä mukava aihe, ettei niistä voi keskustella vakavasti. Jos akateemikkojen seurassa lausuu sanan "pyramidi", syttyy useimpien kuulijan päähän ensimmäiseksi kuva, missä pääosaa esittävät lentävät lautaset. Sen jälkeen on turha haaveille kuulijoista, saati sitten apurahoista, vaikka olisi aikeissa keskustella lomamatkastaan Kairoon.
Jos taas yhteiskuntatieteilijoiden tai politiikan harrastajien seurassa puhuu pyramideista, on luultavammin ensimmäinen mielikuva hieman erilainen. Edelleenkään eivät pääosaa esitä muinaiset egyptiläiset, vaan illuminati ja yhdysvaltain perustajien yhteyden vapaamuurareihin.
Jos tahtoo pärjätä taiteiden kentillä, on tiedostettava ihmisten assosiaatiot ja hyödynnettävä näitä yhteyksiä niin, että oikeat symbolit yhdistyvät oikeisiin tunteisiin ja värittävät elämänkokemuksia samalla tavoin kuin Howard Shoren musiikki on muuttanut vellovat taistelukohtaukset merellisen eeppiseksi Sormusten herra -trilogiassa. Jos menee liian pitkälle assosiaatioissa, sairastuu paranoidiin skitsofreniaan, tai masentuu sen tähden, että taiteesta tulee liian kansaanmenevää ja voimallista, eikä sillä enää pysty miellyttämään eliittejä, jotka arvostavat distinktiivistä hienovaraisuutta ja heikompaa puhuttelevuutta.

Sanat eivät suinkaan ole viattomia, vaan ne on ladattu täyteen merkityksiä. Siksi ilahduin suuresti, kun satuin törmäämään Oulun yliopiston tutkimusryhmään, joka täysin avoimesti ilmoitti uuden rakennusmateriaalinsa saaneen innoitusta muistaisilta pyramidien rakentajilta:
"Geopolymeeritekniikka on ollut olemassa jo pitkään; jotkut uskovat, että jopa Egyptin pyramidit olisikin valmistettu valamalla geopolymeeristä. Nimityksen keksi ranskalainen tutkija 1970-luvulla."
OULUN YLIOPISTO: Geopolymeerit muuttavat maailmaa

Jos jakaisin vuosittaista gonzotieteellistä palkintoa rohkeimmasta tieteellisestä teosta, olisi palkinto ansaitusti myönnetty Oulun yliopiston kuitu- ja partikkelitekniikan tutkimusyksikölle, jossa kaikkia apurahatahoja ja kasvojenmenetyksen vaaraa uhmaten on uskallettu mainita pyramidit.

Kyseisessä hankkeessa ei ole mitään pseudotieteellistä, mutta jo pelkkä vihjaus muinaisten rakentajien salaisuuksiin on merkki sydäntä lämmittävästä ennakkoluulottomuudesta ja ihanan terveestä itsevarmuudesta, jota en voi muuta kuin rakastaa.

Geopolymerit voivat hyvinkin olla tervetullut lisä materiaalitieteen valikoimiin, ja on hyvinkin todennäköistä, että vastaavia geopolymerejä todella käytettiin muinaisina aikoina, olihan esimerkiksi roomalaisilla myös sementtiä, jota he sekoittivat tulivuoren tuhkasta, ja se vetää kestävyydessä vertoja modernille portlandin sementille. Pyramideista vain ei parane puhua, ja jos ihmettelet miksi liioittelen, koeta jakaa Facebookiin yksikin pyramidien arkeologisiin mysteereihin liittyvä juttu. Huomaat että pala nousee kurkkuun, ja ennemmin tekisit jotakin ihan muuta kuin kertaliipaisulla tuhoaisit kaiken uskottavuutesi ystäviesi silmissä.

Jos vuotuisen gonzo-palkinnon avulla olisi mahdollisuus jollakin tavoin lieventää tieteenkentän tabuja ja armotonta teologisen ahdasmielisyyden valtaa, se olisi unelmieni täyttymys.

Runoilijana en voi kuin ihmetellä sitä tiedostamattomien sääntöjen ja pelkojen verkostoa, jossa tieteentekijät toimivat, luisuen asteittain kohti yhä huonompia (tai pinnallisempia) tuloksia useilla aloilla. On vaikea kerryttää kansakunnan kokonaissivistystä, tai kannustaa itseään parempiin suorituksiin tutkijana, jos empiiriset tulokset eivät saa mitään näkyvyyttä mediassa, eikä kovalla osaamisella ole konsulttikielen veroista merkitystä apurahoista taisteltaessa. Myös mittarit on pyritty laatimaan yliopistojen ja kaupunkien statusta silmälläpitäen, imago edellä, jolloin lopulta vain diskurssilla ja habituksella on merkitystä. Tämä sosiaalisen tanssin dynamiikka on edelleen monille näkymätön, ja he suhtautuvat siitä puhumiseen kuin mystiikkaan. Gonzotieteen ja tieteen keskinäinen asetelma onkin hyvin samanlainen kuin keskiajan mystiikalla ja keskiajan teologialla. On vapaan ja ulkopuolisen puheen kenttä, joka on vapautensa tähden täysin käsittämätöntä lähes kaikille, sekä ääneenlausumattomien sääntöjen ahdasmielinen rakenne, jossa taas säännöt ovat osanottajille niin tuttuja, ettei niitä tarvitse ääneen lausua.

Tieteen kriisi 2000-luvulla koostuu osaltaan myös siitä, ettei filosofialla ja humanismilla ole enää mitään merkitystä verrattuna talouteen, lääketieteeseen ja teknologiaan, jotka keräävät kaiken yksityisen rahoituksen. Niinpä tieteentekijöiden enemmistön tieteellinen itsekriittisyys jää täysin olemattomaksi, ja heidän hybriksensä mahdollistaa sen, että ihmisluonto saa täyden vallan. Kun kollektiivit uskovat olevansa inhimillisyyden yläpuolella, mutta eivät tunnista teatterin lisääntyvää valtaa, nousee oppimisen sekä tutkimuksen sijaan ainoaksi merkitseväksi asiaksi sosiaalinen kudelma, jossa ei ole eroa skolastiikkaan tai feodalismiin. Mehän tiedämme, että ne olivat juuri tyhjien fantastisten käsitteiden pyörittelyä, mutta näiden termien tuntemisesta, ja etenkin latinan hallitsemisesta oli palkkana viheliäinen papin virka, jonka turvin saattoi kuitenkin vaivihkaa tarkkailla tähtiä tai tutkia kasvien risteyttämistä.

Aikamme tieteen kenttä on tulvillaan paaveja, piispoja, kauluksia ja symboleja, joiden avulla käydään kauppaa uskottavuudesta. Täytyy miellyttää ihmisiä, täytyy elättää perhe, täytyy tuottaa julkaisuja. Tiedettä ei missään välissä ole välttämätöntä tehdä. Se jää tutkijan vapaa-ajan harrastukseksi, ellei koko tehtävää kohta jätetä gonzotieteilijöille, jotka edistävät tiedon täsmentymistä tai kumuloitumista ilman mitään statusta, pyrkivät samalla luomaan perustaa sille että ahtaiden ajatusten välissä olisi edes hieman tilaa hengittää ja salaa liikutella ajatuksiaan, jotta pää ei täysin jämähdä.

Gonzotieteilijä on kuka tahansa ihminen, joka päättää kieltäytyä Play Stationin pelaamisesta, jotta voisi ennemmin käyttää vapaa-aikansa siihen että lukee esseitä, tutkimuskirjallisuutta ja yhdistelee lankoja, koska virallisten asiantuntijoiden asema on liian usein saavutettu narsismilla ja kyynärpäätaktikoinnilla. Enää voi harvoin luottaa siihen, että kärkijuoksijoilla olisi muuta kulttuurista pääomaa paitsi sosiaalisia kontakteja ja kyky suoltaa termejä, jotka miellyttävät valtaapitäviä. Sofistien ja fariseusten maailmassa on vain koetettava olla huutava ääni erämaassa, tai vaatimaton zen-mestari, joka ennemmin hoitaa puutarhaa kuin sotkee itseään ontoksikovertaviin politiikan kiemuroihin.

tiistai 25. helmikuuta 2020

Gonzotiede: Horoskoopit, D-vitamiini ja ihmisen juoksuaika

Pahoittelut siitä, etten ole paljoakaan kirjoitellut tänne blogiin. Olen viimeiset neljä vuotta keskittynyt pääsääntöisesti (vihdoinkin!) romaanin kirjoittamiseen, joka on edennyt mukavasti, ja saattaa edetä samalla uralla myös seuraavat neljä vuotta. Olen kaiken aikaa kuitenkin koettanut pitää yllä myös esseeprojektia Gonzotieteestä. Olen vuosien varrella julkaissut täällä useita kirjoituksia tägillä "Gonzo", ja kirja on gonzotieteestä on ollut tekeillä noin kymmenen vuotta.

Tämäkin perin jännittävä artikkeli lukeutuu siihen kategoriaan - mutta mitä ihmettä on "gonzotiede"? Gonzotieteen määritelmä on elänyt vuosien varrella, koska minulla on keksijänä kaikki vapaus määritellä se niin monta kertaa minua huvittaa. Lopulta tietenkin jokin merkitys vakiintuu, sikäli kuin 1) kirja koskaan valmistuu, 2) se julkaistaan, ja 3) kukaan toinen ihminen koskaan tulee käyttämään sanaa ja koettaa selittää, mitä sillä tarkoitetaan.


Gonzotieteen velka Gonzo-journalismille


Gonzo-tiede on henkilökohtaista heittäytymistä tutkimusaiheeseen, joka on muiden silmissä epäoleellinen, kyseenalainen tai jopa vaarallinen. Se on siis suoraa perintöä Gonzo-journalismille, joka syntyi beatnikkien ja hipisukupolven vastakulttuurista ja happohöyryisistä sekoiluista. Alan ensimmäisenä merkkiteoksena pidetään Hunter S. Thompsonin kirjaa Helvetin enkelit (1966),
jonka hän kirjoitti elettyään moottoripyötäkerhon parissa. Termi "gonzo" kuitenkin vakiintui vasta myöhemmin 70-luvulla.

Thompsonin reportaasi on tyyliltään värikäs, mikä tietenkin auttoi asiaa, mutta kirja merkitsi myös aidosti merkittävää käännettä tutkivassa journalismissa. Ihmisillä oli lähinnä vain pinnallisiin ennakkoluuloihin perustuvia mielikuvia siitä, mitä jengien sisällä tapahtui ja myös Suomessa puhuttiin kauhistellen "lättähatuista". Kirja oli siis ymmärrettävä hitti, mutta se oli myös omaan kulttuuriin kohdistuvaa kulttuurintutkimusta, eli antropologiaa omalla takapihalla.

Laajemmin ajateltuna tutkiva journalismi eli viime vuosisadan lopulla kukoistuskautta, jos verrataan nykytilanteeseen, missä suurin osa toimittajista vain istuu tietokoneen ääressä ja etsii kiinnostavia ilmiöitä somesta tai englanninkielisiä juttuja, joita voisi kääntää suomeksi ja tarjota YLE:lle tai Hesariin, koska meillä menee läpi kaikki mikä on ensi julkaistu The Guardianissa.

Gonzojournalismi-artikkelissa häntä ei mainita, mutta mielestäni parhaiten lajia on sittemmin kehittänyt Louis Theroux, jonka wiki-artikkelissa ei myöskään mainita "gonzoa". Netistä kuitenkin löytyy haastatteluja, joissa hän tunnustaa saaneensa gonzosta suoria vaikutteita. Theroux on haastatellut outoja ja marginaalisia ryhmiä, kuten ufoharrastajia, uusnatseja ja uskonnollisten kulttien jäseniä, mutta hänen gonzonsa on vähemmän räväkästi kuin Hunter S.Thompsonilla. Louis Theroux antaa ihmisille tilaa itse puhua, eikä kärjistä asioita sen fantastisemmaksi kuin ne jo ovat omalla verbaliikallaan ja liioittelulla, kuten gonzossa on joskus tapana.

Esimerkiksi kun Riku ja Tunna Madventuresissa syövät ällöttäviä ötököitä kaukomaissa, he luovat gonzojournalismia juuri halvalla, skandaalinhakuisella tyylillä. Heidän matkoillaan parhaita katsojakokemuksia ovat pikemminkin olleet ne tilanteet, joita ei ole keinotekoisesti korostettu, vaan vieras kulttuuri on päässyt esille autenttisemmin. Siinä suhteessa itselleni mieluisampaa gonzojournalismia edustaa Ricky Gervaisin tuottama ja Karl Pilkingtonin "näyttelemä" Ääliö ulkomailla. Asetelmat ovat siinäkin keinotekoisia, koska Pilkington vetää ylikorostuneen flegmaattista roolia, mutta konfliktit eksoottisen kulttuurin kanssa ovat sittenkin realistisia ja samaistuttavia. En välttämättä itse söisi ulkomailla apinan aivoja, mutta saattaisin kärsiä kuumuudesta ja toivoa, että pääsen takaisin hotellille, koska olen niin puhki jonotettuani raunioille paahtavassa helteessä.

Gonzojournalismi on jo itsessään monella tavoin sukua tieteelle, sillä siinä ei oleteta filosofisesti asioita sohvalta, vaan käydään konkreettisesti paikan päällä katsomassa. Tiedettä gonzojournalismi ei tietenkään ole siinä merkityksessä, ettei sitä vertaisarvioida, mutta hyvä gonzojournalismi perustuu mahdollisimman todenmukaiseen kuvaukseen ilmiöstä. Sitä kautta se voi uudistaa meidän ennakkokäsityksiämme asioista.

Ja juuri tämä on oleellista myös gonzo-tieteessä. Saatat löytää netistä muita, jotka vuosien varrella ovat väittäneet harrrastavansa asiaa nimeltään "gonzo-science", mutta he ovat kaikki harhaoppisia tyhmiä kakkapyllyjä. Omassa gonzotieteessäni, joka on ainoa oikea gonzotiede, ei oikeastaan poiketa tieteen perusihanteista millään tavoin. Päin vastoin gonzotiede merkitsee sitä, että tieteen ihanteita seurataan uskollisemmin kuin mihin tieteentekijöillä on mahdollisuuksia.


Gonzotieteilijälle tieteen ihanteet menevät oman urakehityksen edelle


Mitä ihmettä tarkoittaa se, että henkilö seuraisi tieteen ihanteita uskollisemmin kuin tieteentekijöille on mahdollista? Pitkä vastaus vaatisi tuekseen kokonaisen luvun paksussa kirjassa, mutta lyhyesti sanottuna tieteentekijöillä on lukuisia luonnollisia rajoituksia. Heidän täytyy ensinnäkin hankkia rahaa, usein valtaisia summia rahoittaakseen jonkin tutkimuksen, jossa he tarvitsevat hiukkaskiihdyttimiä, aivoskannereita tai kemianlaboratorioita. Heillä voi myös vähemmän teknisillä aloilla olla rajoitteita, kuten esimerksi fyysisiä aitoja ja lupa-asioita, jotka estävät heitä omin päin kaivamasta auki arkeologista kohdetta. Tässä tapauksessa en sano, että gonzotieteilijän tulisi tunkeutua laittomasti sinetöityyn muinaushautaan, se oli vain esimerkki rajoitteesta. Tässä tapauksessa rajoite on moraalisesti varsin perusteltu.

Mutta kaikista tärkein este tieteentekijällä on maine. Heidän täytyy vaalia hyvää mainetta, jotta he saisivat rahoitusta tai voisivat tehdä asioita luvalla, ja sitten tuoda esiin löydöksensä maineikkaassa julkaisussa, joka vaalii omaa mainettaan. Gonzotieteilijä eroaa tavallisesta tieteentekijästä siinä, ettei hän salli henkilökohtaisen urakehityksensä tulla oman tieteellisen uteliaisuutensa ja periksiantamattomuutensa edelle. Hän noudattaa tieteellista kriittisyyttä ja vaatii tutkimuksia myös siellä, missä sosiaaliset odotukset toimivat muille pidäkkeenä. Toisin sanoen hän uhmaa tabuja.

Eräällä tavoin gonzotieteilijä sijoittuu tieteen kentällä vastakkaiselle puolelle kuin skeptikot, jotka ovat nykytieteen jesuiittoja. Skeptikot vaalivat tieteellisten kysymysten puhtautta ja hyökkäävät sellaisia kysymyksenasetteluja kohtaan, joissa haiskahtaa synti. Skeptikot eivät kyseenalaista tieteen yksinkertaistuksia edes maailman monimutkaisuuden edessä, eli he alkavat räksyttää heti, jos koodista millään tavoin poiketaan.

Tarkoitukseni on myöhemmin kirjoittaa laajasti siitä, miten skeptikot ovat viime aikoina targetoineet ja uhkailleet tutkijoita, jotka ovat vaatineet parempia 5G-tutkimuksia. Skeptikot ovat äänekkäästi leimanneet myös asiallisesti radioaktiivisen säteilyn avoimista kysymyksistä puhuneet ihmiset hörhöiksi ja vaatineet heille eroa ja ties mitä älytöntä. Vaikka en halua lietsoa mitään hysteriaa aiheesta, ei mielestäni tieteeseen kuulu se, että ihmisiä uhkaillaan silla perusteella, että he vaativat tutkimuksia. Näiden tutkijoiden ulostulot ovat olleet varsin asiallisia, kun taas skeptikoiden kirjoitukset ovat olleet täysin törkeitä ja täynnä halpamaista retoriikkaa.

Gonzotieteen näkökulmasta skeptikot eivät noudata edes omia ihanteitaan, sillä he eivät suhtaudu valmiisiin vastauksiin tai valmiisiin kysymysasetelmiin skeptisesti. Heillä on vahva valmis mielipide, minkä lisäksi heillä on mielessään viholliskuva ja heidän asenteensa on aggressiivinen ja henkilöönmenevä, mikä ei kuulu tieteelliseen keskusteluun. He puhuvat täysin avoimesti siitä, miten kaikki 5G-huolet ovat aiheettomia, koska sama väittely on käyty edellisten mobiilisukupolvien aikana. Uutta teknologiaa on turha tutkia, koska hörhöjen kanta perustuu uuden teknologian pelkoon ja siksi hörhöt ovat automaattisesti väärässä. Mutta tällainen ennakkotietämys asioista ei ole loogisesti pätevä, sillä myös vaihtopohjainen pelko voi osua oikeaan sattumalta. Myös säteilyn aallonpituuksilla on väliä, eikä tieteessä voi asioita tietää, ellei niitä ole tutkittu.

Terveysvaikutuksia huolestuttavampaa 5G-keskustelussa on mielestäni se, miten ala-arvoista on keskustelun sävy. Skeptikkojen lukittu kanta radiosäteilyyn, GMO-viljelyyn tai muihin kysymyksiin on saanut aikaan myös sen, että he ovat vuosia kieltäytyneet puhumasta radiotaajuuksien mahdollisista vaikutuksista myöskään pölyttävien hyönteisten tai lepakoiden terveyteen. Väänsin heidän kanssaan somessa vuosia jopa siitä, ovatko hyönteiset kuolemassa. Heidän yksiselitteinen kantansa oli lopulta se, että hyönteiset voivat paremmin kuin koskaan, sillä he eivät keskustelujen aikana lähentyneet totuutta, vaan he etääntyivät siitä. Heidän mielipiteensä muuttui sitä radikaalimmaksi mitä enemmän toin esiin todistusaineistoa.

Nyt on tieteellisesti kiistatonta, että skeptikot olivat täysin väärässä, kun he kielsivät kategorisesti neonikotinidien yhteyden mehiläiskuolemiin. He sortuivat sokeaan teknologiauskoon ja asettautuivat suurten kemianyritysten puolelle osin myös siitä syystä, että heitä lobattiin. Heidän joukoissaan oli kemiaa opiskelleita henkilöitä, joiden työllisyyden kannalta oli suotuisaa, ettei hyönteismyrkkyjen yhteyttä hyönteisten kuolemiin voitaisi osoittaa, mikä jo lähtökohtaisesti täysin absurdia. Kaikkien esittämieni väitteiden tueksi on olemassa ruudunkaappauksia sekä tutkimuksia, mutta se on niin sotkuisa vyyhti, että käsitelen sitä joskus erikseen.


Gonzo-tieteen mahdollinen tutkimuskenttä: horoskoopit


Kun edellä totesin, että gonzo-tiede asettuu tieteen kentällä eri laidalle kuin skeptikot, siitä voisi nopeasti päätellä, että he asettuvat samalle laidalle kuin pseudotieteilijät. Mutta tästä ei suinkaan ole kyse. Pseudotiede ei nimittäin sijoitu tieteen kentälle, kun taas gonzotiede sijoittuu. On tärkeää pitää mielessä, että gonzotieteilijä seuraa tieteen ihanteita pidemmälle kuin skeptikot, mikä tarkoittaa avointa mieltä monille sellaisille kysymyksille, joita skeptikko välttää, koska hän on omaksunut tabuja sekä jesuiittojen puhtauskäsityksiä tieteellisistä hyveistä ja synneistä.

Skeptikko näkee pseudotieteilijät syntisinä, joten hän alkaa heti räksyttää kuin tieteen uskollinen vahtikoira, joka hän kokee olevansa. Hän hyökkää näiden ihmisten kimppuun solvauksin ja jakaa kavereilleen meemejä, joissa näistä ihmisistä on rakennettu olkinukkeja. Skeptikko on samalla tavoin kuplautunut kuin vihreät ja perussuomalaiset ovat suhteessaan toisiinsa: hän ei näe ihmistä, hän näkee vihollisen, joka on vaaraksi yhteiskunnalle.

Gonzotieteilijä suhtautuu pseudotieteisiin, kuten kaikkiin asioihin: tieteellisellä uteliaisuudella. Hän tarkastelee ilmiökenttää, ja hän hahmottaa asioiden välisiä yhteyksiä, koska hän pitää silmänsä auki. Aikaa myöten gonzotieteilijä voi ymmärtää, miksi ilmastodenialistit toimivat niin kuin toimivat, tai miksi ihmiset ovat kiinnostuneita horoskoopeista tai homeopatiasta. Skeptikot harvoin ymmärtävät näitä ilmiöitä edes aivan alkeellisella tasolla, koska he eivät ole suostuneet keskusteluun ihmisten kanssa. He ovat ainoastaan väittäneet vastaan. He eivät ole kohdanneet ihmistä ihmisenä ja kuunnelleet.

Jos tämä gonzotieteen haara kiinnostaa, olen vuonna 2013 kirjoittanut lyhyen esseen kukkatipoista, joista en tietäisi mitään, ellen olisi lukenut aiheesta mieli avoinna.

Horoskoopit ovat tutkimuskenttä, jota on tutkittu aivan liian vähän. Syyt ovat ilmeiset, mutta todelliset rajoitukset eivät ole tähtitieteellisiä. Meidän ei tarvitse tavoittaa kaukaisia taivaankappaleita, jotta voisimme tarkastella horoskooppien yhteyttä ihmisten luonteeseen, mistä niissä on pohjimmiltaan kyse. Jos lähtökohtana on todistaa, että horoskoopit eivät kerro mitään mistään, se ei ole tiedettä. Tiede ei toimi niin, että asetetaan valmis tavoite ja sitten etsitään todistusaineistoa ja argumentteja tämän valmiin kannan tueksi.

Horoskooppien tutkiminen vaikuttaa hörhöltä touhulta, mistä syystä sitä harjoitetaan vähän suhteessa ilmiökentän laajuuteen ja kulttuuriseen painoarvoon.

Jos horoskooppeja lähestyy gonzotieteellisellä uteliaisuudella ja avoimin mielin, huomaa hyvinkin nopeasti tiettyjä kiintoisia ilmiöitä.

Esimerkiksi miehet eivät ole koskaan horoskooppimerkiltään neitsyitä. Kun kuulet miehen kertovan suurieleisesti millaisten tähtien alla hän on syntynyt, hän on aina leijona, härkä, jousimies tai vaaka.



Neitsyet, D-vitamiinit ja keskittymishäiriö


Alku on ollut tahmaista, mutta nyt pääsemme varsinaiseen aiheeseen, päräyttävään gonzotieteelliseen tutkimuskenttään, jossa ennakkoasenteet mullistuvat.

Olen aiemmin puhunut avoimesti siitä, miten minulla on diagnosoitu ADHD. Sen seurauksena olen hyvin utelias, kekseliäs, innokas ja impulsiivinen sekä taipuvainen kulkemaan omia polkujani ja uhmaamaan auktoriteettejä. Lisäksi yleisenä asperger- ja adhd-piirteenä kiinnostun usein omista erityisistä mielenkiinnonkohteistani. Valitettavasti innostumiseen yhdistyy myös se, että into laantuu, minkä seurauksena jätän asioita kesken. Kohdistan huomioni aina uusiin asioihin, minkä seurauksena olen dilententti, joka kirjoittaa tätä kaikkien asioiden pöhköä ensyklopediaa, sen sijaan että saisi valmiiksi hyvin jäsennellyn kirjan yhdestä rajatusta aiheesta.

Mutta keskittymishäiriöön yhdistyy taipumus huomata asioita, jotka menevät muilta ohi katseen, koska ne "eivät ole oleellisia". Mitä me voimme päätellä seuraavasta ihmeellisestä datasta, jonka kanssa jouduin kohdakkain AD/HD-aikuisten suljetussa Facebook-ryhmässä? Olen rajannut ulos nimet sekä profiilikuvat, jotta kenenkään yksityisyys ei ole vaarattuna ja näemme pelkkiä numeroita.
Neitsyet jostakin omituisesta syystä hallitsevat tilastoa (49 henkilöä). Perää pitää härkä (vain 18 henkilöä).

Lähestytään asiaa ensin tieteellisellä asenteella:

1) Kyse on auttamattomasti liian pienestä otoksesta, jotta se olisi tieteellisesti merkittävä. Sattuman osuutta ei voi sulkea pois.

2) Ihmiset saattavat olla laiskoja ja he kiinnostuvat klikkaamaan vain kärjessä näkyviä vaihtoehtoja, sillä muut vaihtoehdot tulevat näkyville vasta jos ensin klikkaa somevirrassa vilahtavaa avausta. Tämä vääristävä ilmiö näkyy hyvin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joissa suosituimmat kommentit keräävät tuhansia peukkuja, koska ne ovat ainoat jotka aluksi näkyvät. Harva on niin kiinnostunut keskustelusta että jaksaa selata kommentteja eteen päin. Tästä syystä tykkäysten määrä putoaa usein kärkikommenttien muutamasta tuhannesta tykkäyksestä nopeasti pariin sataan, pariin kymmeneen ja lopulta vain muutamiin. Kahdestä täysin identtisestä kommentista toinen on saattanut kerätä sata kertaa enemmän tykkäyksiä, koska se on julkaistu ensin ja se on päässyt näkyville kärkikommentteihin.

(Tällä käyttäytymisellä on myös vastakkainen ilmiö, jossa kaksi vaihtoehtoa äänestyksessä vuorottelevat, koska ihmiset haluavat äänestää altavastaajaa, eli kannustaa perässähiihtäjää. Kärkiehdokkaan fanit puolestaan laiskistuvat, kun näkevät oman suosikkinsa kärjessä, eivätkä välitä enää nähdä vaivaa äänestääkseen - ja sitten toinen tulee takaa ja menee ohi. Näin on usein käynyt tositeeveekilpailujen yleisöäänestyksissä. Myös poliittisissa vaaleissa tilanne joskus kiristyy vaalipäivän lähestyessä, koska gallupit ja ennakko-odotukset vaikuttavat äänestäjien käyttäytymiseen.)

3) Kuten edellä totesin, miehet harvemmin julistavat olevansa neitsyitä. Tällä saattaa olla käänteinen vaikutus naisten identiteetille. ADHD-aikuisten ryhmässä on selkeästi enemmän naisjäseniä, vaikka ADHD on useammin diagnosoitu pojilla. Tämä on itsessään kiinnostava sosiaalinen ilmiö, mitä olen pohtinut itsekseni jonkin verran, mutta en pidä pohdiskelujani tältä osin kovin arvokkaina. Luulen, että ryhmässä on naisia ensinnäkin siksi, että naiset useammin etsivät tällaista vertaistukea ja koska kyse on juuri aikuisten ryhmästä. Moni nainen on saanut diagnoosin vasta aikuisena, koska se herkemmin huomataan pojilla, koska sitä osataan odottaa pojilta. Tässä suhteessa mielikuvat toivon mukaan tulevaisuudessa muuttuvat. Kun on saanut diagnoosin jo kouluikäisenä, ei niinkään identifioidu "AD/HD-aikuiseksi"

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:
Jotta aineisto olisi millään tavalla validi, täytyisi meidän tutkia laajempaa määrää jäsenistöstä. Tämä onnistuisi esimerkiksi luomalla ohjelma, joka hakee jokaisen jäsenen syntymäajan profiilitiedoista, sijoittaa sen horoskooppimerkin alle ja sitten luo meille eksaktin tilaston, jossa on huomioitu kaikki 4000 jäsentä.

Lisäksi meidän täytyy sovittaa jäsenet yhteen luonnollisen syntyvyysjakauman kanssa. Suomalaiset eivät synny suinkaan tasaisesti pitkin vuotta. Merkittävä data täytyisi rinnastaa koko väestöön ja katsoa onko siinä jotain poikkeavuutta. Näkemämme hyvin pienen otoksen perusteella poikkeavuutta näyttäisi olevan. Jos se ei ole satunnaista, asiaa täytyisi kyetä selittämään.

TÄRKEÄ GONZOTIETEELLINEN SIVUHUOMIO:
Edellä kuvattu puhtaasti algoritmin avulla jäsenrekisteristä kerätty tieto saattaa kuitenkin olla harha-askel, sillä se vain kertoisi, milloin henkilöt ovat syntyneet. Se ei kertoisi siitä, ketkä identifioituvat omaan horoskooppimerkkiinsä, mikä on vähintään yhtä tärkeää tai jopa kaikkein oleellisin asia horoskoopeissa.

Jos horoskoopit ohjaavat henkilön käytöstä ja muokkaavat persoonaa sen mukaan, miten hän itsensä mieltää, eli minkälaiseksi hän itsensä visualisoi ja sosiaalisesti leimautuu, on horoskoopeilla todellista kulttuurista vaikutusta, vaikka vaikutus ei olisi peräisin tähtien liikkeestä.

Esimerkiksi voisimme olettaa, jos tässä samaistumis- ja leimautumiskäytöksessä on mitään perää, että skorpionit tykkäävät keskimääräistä enemmän hevimusiikista, koska heidän oma symbolinsa on The Scorpions. Leijonat taas tykkäisivät erityisen paljon Narnia-kirjoista. Nämä esimerkit aliarvioivat ihmisten älykkyyttä niin totaalisesti, että tällainen gonzotieteellinen tutkimushypoteesi saattaisi miellyttää jopa skeptikkoja.

Asiaa tietenkin sietäisi tutkia, koska kaikkea sietää tutkia.

Tähän mennessä olen tarkoituksella johdattanut huomiota kulttuurisiin ja psykologisiin seikkoihin, koska biologisen perustan olettaminen olisi vähän liikaa jopa gonzotieteilijälle. Nyt kannattaa kuitenkin ottaa tukeva istuma-asento tuolilla ja pidellä kiinni hatusta. Mitä jos me olisimme heittäytyneet täydellä sydämellä asiaan ja luottaneet aineistoon?

Turun yliopisto julkaisi joulukuun 2019 lopulla mediatiedotteen:
"Turun yliopiston lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan ADHD:n osuus oli 34 prosenttia suurempi lapsilla, joiden äideillä oli D-vitamiinivaje kuin lapsilla, joiden äitien veren D-vitamiinipitoisuus oli riittävällä tasolla raskauden ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella.

Kyseessä on ensimmäinen väestötason tutkimus, joka selvitti lasten tarkkaavaisuus- ja yliaktiivisuushäiriö ADHD:n yhteyttä äidin veren D-vitamiinipitoisuuteen alku- ja keskiraskaudessa.

Tutkimuksessa oli mukana 1067 ADHD-diagnoosin Suomessa vuosina 1998–1999 saanutta lasta ja vastaava määrä verrokkeja."
LINKKI:
Äidin raskausajan D-vitamiinin puutos on yhteydessa lapsen kohonneeseen ADHD-riskiin

34 prosenttia suurempi riski! Näin merkittävää eroa en olisi ikinä voinut kuvitella pelkästään D-vitamiinin puutostilan aiheuttavan.

Mutta hetkinen, hetkinen! Milloin neitsyet ovat syntyneet? 23.elokuuta-22. syyskuuta.

Jos siitä lasketaan 9 kuukautta taaksepäin, voidaan päätellä, että neitsyet on saatettu aluilleen tammikuussa. Ja raskauden ensimmäinen, kriittisin kolmannes sijoittuu tammikuusta maaliskuuhun, jolloin D-vitamiinitasot ovat väestöllä yleensä alimmillaan.

Härkä, vesimies, oinas ja kauris ovat vähiten edustettuna ADHD-aikuisten äänestyksessä. Me emme tiedä ovatko he todella harvinaisimmat horoskooppimerkit ryhmässä, mutta me tiedämme, että nämä kaikki neljä merkkiä ovat syntyneet tammikuun ja toukokuun välillä. Silloin raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittuu keväälle ja kesälle, jolloin äidillä on hyvät mahdollisuudet saada aurinkoa ja D-vitamiinia.

On aivan ällistyttävää, miten pienen horoskooppikyselyn otos vastaa tutkimusta. Yliopiston tiedotteessa sanotaan, että kyseessä on "ensimmäinen väestötason tutkimus..." Mutta mitä kaikkea me saisimmekaan aikaan, jos suhtautuisimme kohtaamiimme ilmiöihin samalla avoimella mielellä, jolla gonzotieteilijä suhtautuu horoskooppeihin. Tietohan on ollut täysin helposti saatavilla jo vuosikausia. Täytyisi vain osata nähdä ennakkoluulottomasti, ja sitten sulkea pois vääriä selityksiä, kunnes oikea yhteys on havaittu ja todeksi osoitettu.


D-vitamiini, ms-tauti ja ihmisen juoksuaika


Jos edellä ei ollut riittämiin gonzotiedettä, niin juttuhan ei suinkaan jää siihen. Hesari julkaisi eilen uutisen, jonka mukaan:
"Turun yliopistossa väittelevän Kira Åkerlundin tutkimuksessa selvisi, että raskaudenaikainen d-vitamiinivaje kaksinkertaisti suomalaisnaisten ja heidän lastensa riskin sairastua ms-tautiin."
LINKKI: Raskaudenaikainen matala d-vitamiinitaso kaksinkertaistaa lapsen ja äidin riskin sairastua ms-tautiin

Jos D-vitamiinilla on näinkin voimakas korrelaatio useiden neurologisten oireyhtymien välillä, täytyy ihmetellä, miksi ihmiselle ei ole kehittynyt juoksuaikaa, kuten monille muille eläimille. Olisi niin ilmeisiä hyötyjä siitä, että lapsi siitetään juhannuksena ja äiti saa raskauden ensimmäiset kuukaudet tuoreita vihanneksia, marjoja ja auringonvaloa.

Mutta tässä on nyt se varaus, että kulttuurisesti näin on juurikin saattanut olla asian laita. Entisaikaan on pyritty juhannustaioilla ja juhannustansseilla ohjaamaan lemmenpuuhia juurikin alkukesään. Nykyään vain nämä kulttuuriset "juoksut" ovat rapistuneet monen muun tradition ohella.

Aiemmin ihmiset myös viettivät paljon enemmän aikaa ulkona, eikä D-vitamiinia saanut lisäravinteena, jolloin auringossa paistattelun hyöty oli varmasti vielä merkittävämpi. Niinpä kulttuuinen kannustin siittää lapsia juuri juhannuksena antoi merkittävää hyötyä. Viime vuosikymmeninä autismi ja ADHD ovat lisääntyneet huomattavasti ja niissä on paljon yhteistä. Yksi tekijä monen muun ohella saattaa olla liika oleskelu sisällä, minkä takia äidit eivät saa D-vitamiinia luonnollisesti ihon kautta.

Löysin YLE:n uutisen vuodelta 2016, jossa kerrotaan hämmästyttävästä ja kaiken edellä kerrotun valossa hälyyttävästä muutoksesta:
"Maaliskuu ei enää ole yleisin syntymäkuukausi. Kevään valtakausi päättyi kuin seinään 2000-luvulle tultaessa. Sitä ennen vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa."
LINKKI:
Maaliskuu hävisi vauvakisan – nykyään synnytään keskikesällä 

Vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa. Äitien raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittui loppukesään, jolloin tarjolla oli valoa, mansikoita ja tuoreita kasviksia.

On hämmästyttävää, miten paljon traditiosta löytää salattua viisautta, jos siihen ei suhtaudu skeptisesti, mutta ei myöskään sokealla konservatistisella asenteella, vaan kysyy rohkeasti, että miksi näin on ollut tapana, mikä siinä on mieli?

Kun me esitämme tällaisia kysymyksiä ja katsomme ilmiöitä gonzotieteilijän ennakkoluulottomuudella, se ei ehkä edistä tieteellistä uraa, mutta se voi edistää tiedettä. Siinä on gonzotieteen päämäärä: sekoittaa yllättäviin paradigmanvaihdoksiin runsaasti makeaa huumoria, jotta skeptikoiden riivaama, takakireä ja julkisen maineensa puolesta pelkäävä tiedeyhteisö suostuisi nielemään karvaan lääkkeen, joka on sille hyväksi.

torstai 30. tammikuuta 2020

Toksinen individualismi

Individualismi on tietenkin pääosin positiivinen termi ja siihen yhdistetään positiivisia arvolatauksia. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että individualismi olisi huonompi vaihtoehto kuin kollektivismi, vaikka olen kritisoinut ihmisten siihen liittyvää sinisilmäisyyttä aiemmissa kirjoituksissani.

Olen saanut kokea, että minua syytetään kommunistiksi, tai joskus jopa jonkun sortin militantiksi, koska olen sanonut, että "individualismiin" liittyy ongelmia. Sama tilanne, jos olen kritisoinut liian kärkevästi "vapautta". Nykyään sentään vapaudesta saa puhua kriittiseen sävyyn, koska on nähty kuinka vapauden mallimaa Yhdysvallat on julistanut sotia "vapauttaakseen" kansakuntia, vaikka vapaus on ollut vain kulissi, jonka suojissa on esimerkiksi viety maan öljyvaroja. Muutos alkoi hitaasti 90-luvulla, Neuvostoliiton murennuttua, mutta se on ollut hidasta.

Koska en ole kommunisti, enkä edes äärivasemmistolainen, tahdon tässä kohtaa muistuttaa, että Neuvostoliiton sanomalehti oli nimeltään Pravda, eli totuus, vaikka siinä valtiossa sai kaikkea muuta kuin lausua ääneen totuuden.

Suurten sivilisaatioiden pyhimmistä arvoista näyttää herkästi tulevan pelkkä tyhjä symboli, ja arvot asteittain rapistuvat juuri siksi, ettei niistä ole lupa puhua pahaa. Tästä johtuen ei arvojohtajien ajatusmaailmaan tai tekoihin voida vaatia korjausliikkeitä, kun aika sitä edellyttäisi. Pyhin arvo on pian kuin pimeä komero, jonne tungetaan kaikki rojut, koska se on pyhyyden esiripun takana, minne on kätevä luutia epäkohtia pois vieraiden silmistä. Näin sivilisaatio rapistuu juuri korkeimpien ihanteidensa kautta. Tämä teesi on yksi oman filosofiani kulmakivistä. (Luultavasti Platon tai Aristoteles on jossain siitä jo aiemmin selittänyt, kuten yleensä aina.)

Olen siis puhunut individualismista pahaa, vaikka se on pyhä, ja huomannut, että minua kuullaan täysin väärin, koska minut oletetaan individualismin viholliseksi, siis viholliseksi.

Tästä syystä en enää puhu individualismista, vaan "toksisesta individualismista", joka on eri asia. Toksinen individualismi on individualismia, jota käytetään vallan ja epäoikeuden välineenä. Se on individualismia, joka on ohittanut parhaat päivänsä ja härskiintynyt.


Mitä on toksinen individualismi?


Käsitteen merkityskentän ja ilmiömaailman syvällinen selittäminen edellyttäisi kokonaista kirjaa. Sellainen on kyllä tekeillä, mutta kirja ei mahdollisesti koskaan valmistu, koska tekeillä on myös 30 muuta kirjaa filosofisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Tämä on siis vain pintaraapaisu.

Aloitan toksisen individualismin perusmerkityksen selittämisen hyvin karkeasti, jotta tietäisimme, minne suurin piirtein katsomme. Nämä esimerkit haiskahtavat sosialismilta, mutta pyydän sitä anteeksi. Kohde, johon yritän viitata, seisoo sosialismin takana. Jos katsot sosialismista eteen päin, hieman oikealla, näet toksisen individualismin seisomassa kahden koivun välissä.

Toksinen individualismi tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että katsomme yksilöä silloin kuin se meille parhaiten sopii, ja kun tulkinta vahvistaa meidän olemassaolevaa maailmankuvaamme. Jos siis esimerkiksi osallistumme leikkiin, ja voitamme, olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kyse oli taitolajista. Me olemme taitavia, siksi voitimme. Jos joku toinen voittaa, sanomme että kyse oli tuurista, tai peli oli epäreilu.

Käsityksemme yksilön tai olosuhteien vaikutuksesta vaihtelee subjektiivisesti, emmekä näe tasapuolisesti milloin on kyse sosiaalisista rakenteista ja milloin yksilön taidoista.

Kyllä, tätä on tutkittu: winners-think-success-was-earned-even-if-it-was-down-to-luck

Ilmiötä selittää myös kognitiivinen vinouma nimeltään "Selviytymisharha" (Wikipedia)

Karkeasti ottaen toksisessa individualismissa on kyse siitä, että jos me itse tai kaverimme voittavat, tai jos poliittinen maailmankuvamme on kovastikin oikeistolainen, olemme taipuvaisia sanomaan, että on yksilön oma vika, jos hän ei pärjää koulussa, urheilussa tai työelämässä.

Jos katsotaan koko kuvaa, huomataan ehkä, miten urheilijalla A on henkilökohtainen lajivalmentaja, apuraha, menestyksekäs seura tukenaan sekä hyvät harjoittelupaikat. Urheilijalla B on puolestaan vakituinen duuni ja hän harjoittelee vapaa-ajallaan, ilman valmentajaa.

Jos todetaan yksituumaisesti, että urheilija A on lahjakkaampi ja ahkerampi kuin urheilija B, on kyse toksisesta individualismista. Katsotaan selityksessä pelkkää yksilöä, eikä hahmoteta kokonaiskuvaa, tunneta henkilöiden taustaa tai muita muuttuja - siis etsitään vikaa tai ansiota yksilöstä tilanteessa, jossa se on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta.

Tämä saattaa hyvinkin johtaa meidät lähemmäs sosialismia, mutta se ei ole sama asia kuin sosialismi. Toksinen individualismi on selitysmalli, joka estää meitä näkemästä selityksiä silloin, kun tarvittaisiin tuloksia. Jos katsotaan vain yksilöä, ja kiitetään tai syytetään häntä, ei kyetä parantamaan tuloksia, jotka johtuvat siitä, että vika on tavalla tai toisella yhteisössä.


Ajatellaan yksilön kehittymisen edellyttävän vaikeuksia ja karaistumista


Suomi on ajoittain vaikuttanut varsinaiselta individualismin mallimaalta, kenties siksi, että elimme niin lähellä Neuvostoliittoa ja opimme suhtautumaan idän kollektiivisiin harjoittelumenetelmiin "punakoneena", josta emme halunneet ottaa mallia.

Meillä on myyttejä sitkeistä urheilijoista, jotka harjoittelevat itsekseen, ilman tukijoukkoja, ja sitten hakevat parit kultamitalit olympiakisoista. Vaikka vastustamme kollektivismia, me olemme tuudittautuneet hyvin rajuotteisen individualismin harhaan ja siksi emme riittävästi tue yksilöä - eli päädymme juuri tekemään käänteisesti sitä, mitä individualismi edellyttäisi. Jätämme lahjakkaita ihmisiä heitteille, koska ajattelemme, että kyllä he siitä sisuuntuvat kunhan riittävästi kohtaavat vastoinkäymisiä ja purevat hammasta.

Sisu saattaa toisinaan olla yksi toksisen individualismin taustatekijöistä, mistä syystä meidän on erityisen vaikea kohdata ongelmaa. Sisu on meille pyhä asia, sisussa ei ole mitään moitittavaa, ei saa olla.

Kun norjalaiset hiihtäjät saavat kymmenkertaisesti apurahoitusta ja parhaat harjoitteluolosuhteet, meillä pusketaan yksin läpi pelkällä sisukkuudella.

Se on sitä toksista individualismia, ja tämä oli pahasti sanottu.

torstai 24. lokakuuta 2019

Itsekkyyden vaikeudesta

Haluan kirjoittaa asiasta, joka ansaitsisi laajemman käsittelyn. Laajahko avautuminen on nytkin luvassa, mutta ei riittävän hieno ja harkittu, sillä aihe on tärkeä. Ainakin itse koen, että tähän kysymykseen kiteytyy omassa elämässäni paljon ahdistusta. (Tämä liittyy jossain määrin myös edellisen julkaisuni teemaan, eli elämänhallinnan ongelmiin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa.)

Ensimmäinen asia on yleinen itsekkyyden vaikeus. Väittämä saattaa aluksi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni ihmisen on yleensä erittäin vaikea olla itsekäs, eli huolissaan omasta hyvinvoinnistaan.
Monikaan ei esimerkiksi pukeudu hienosti itseään varten, vain tunteakseen itsensä voimalliseksi. Varmasti jotkut tekevät niin, mutta eivät useimmat. Myöskään ihmiset harvoin valmistavat itselleen hienoja ateroita, vain nautiskellakseen, tai avaavat hienoja viinejä juodakseen he yksin. Varmasti jotkut tekevät näin, mutta yleensä se vaiva nähdään vain jos tulee vieraita.

Ihminen harvoin kuntoilee, syö hyvin, siivoaa ja peseytyy itseään varten. Me toisin sanoen kannamme huolta itsestämme toisia varten. Kun tämän ymmärtää niin se mullistaa koko käsityksen ihmisen itsekkyydestä.

Tämä selittää myös paljon nykyajan ahdistuksesta ja pahoinvoinnista. Kun ihmiset eristetään kaupungeissa yksiöön, he eivät osaa olla itsekkäitä. He eivät kuntoile, syö terveellisesti tai käy edes suihkussa, ellei ole tarkoitus lähteä ihmisten ilmoille, missä täytyy olla reipas ja onnellinen muiden mieliksi.

Hymy suuntautuu ulospäin, vaikka se tuottaa myös sisäistä iloa. Hymy on kohdistettu muille. Samoin nauru, samoin itku. Jos kukaan ei ole näkemässä kyyneliä, jää vain häilyvä toivo enkelistä, joka olisi vartiovuorossa. Ihmistä suojelee ajatus siitä, että joku on läsnä ja tuon toisen voi tehdä iloiseksi sillä, että on armelias itselleen. Muutoin on miltei mahdotonta olla itselleen hyvä.

Itsekkyyden sijasta ihmisellä on voimakas sisäänrakennettu tarve olla huolissaan muista ihmisistä. Kun ihmisiä asuu saman katon alla ja he ovat hyvissä väleissä keskenään, he huomauttelevat toisilleen, joskus julmastikin, miten pitäisi tehdä sitä ja tätä: käydä parturissa, keventää vyötäröä, lopettaa tupakointi ja syödä enemmän tuoreita marjoja. Sehän on ihana asia, että huomautellaan.
Jos vieras ihminen kadulla huomauttaa jostakin ulkonäköön liittyvästä, syntyy syvä suru siitä, ettei kotona ole ketään niin rakasta ja läheistä, että hän huomauttelisi. On kamalaa, kun tärkeä asia jää kadunkulkijoiden, laupiaiden samarialaisten vastuulle.

Kun ihmisellä on työpaikka, hän yrittää olla kunnossa ollakseen muille hyödyksi. Kun hänellä on lapsia, hän pitää huolta itsestään heitä varten. Ihminen ei ole itsekäs, hän on pikemminkin perhekeskeinen, heimokeskeinen. Hän tahtoo olla osaava ja terve, jotta ei olisi muille vaivaksi, vaan tuottaisi heille iloa. Onhan tällaisen toiminnan taustalla tietenkin itsesuojeluvaisto, mutta se vaisto uinailee, jos ihmisen on kannettava vastuu itsestään, vain oman onnensa tähden.

Näkisin että tämä pätee useimpien kohdalla. Poikkeuksia toki on, mutta puhe ihmisen yleisestä itsekeskeisyydestä on puppua. Ilmiö on ehkä historiassa vieras, sillä sen todella näkee ilmentyvän vasta, kun ihmiset eristetään toisistaan ja heidän tulee aika olla itsekeskeisiä aamusta iltaan. Se ei yllättäen synny luonnostaan. Itsekkyys vaatii erityistä ponnistelua, opiskeluakin, eikä ehkä sittenkään onnistu kaikilta.

En tiedä onko tämä uusi havainto, mutta mielestäni nykyajan suuri virheoletus (joka usein liitetään kapitalismiin) on se, että keskivertoihmisen oletetaan olevan itsekäs. Ja kun hän kaikkien oletusten vastaisesti ei osaa, tuntee hän siitäkin huonoa omaatuntoa ja itsetunto romahtaa aina vain syvemmälle.

Usein kysytään: "Miksi tuo ihminen ei kanna itsestään huolta?" Mielestäni kysymys on absurdi. Ei tietenkään. Sehän olisi täysin luonnotonta. Apinakin poimii kirppuja ennemmin kaverinsa selästä kuin omastaan.

Meillä on kirjoja, elokuvia ja musiikkia sitä varten, että voisimme myötäelää toisten iloja ja suruja. Ja jokaisen suuren tarinan tärkein käänne on se hetki, jolloin sankari epäonnistuu itsekkyydessä.
Hänelle tarjotaan tilaisuutta ajatella pelkästään itseään, mutta hän ei osaa. Me näemme että hän on heikko. Sankari on niin heikko, että kuuntelee vaistoaan ja toimii epäitsekkäästi. Se ei yllätä ketään. Se ei ole yllättävä käänne. Yllättävää on se, että me julkisesti oletamme ihmisestä jotain vastakkaista.


Vastuu kaiken osaamisesta


Aloitin sanomalla: ensinnäkin... Toiseksi tähän kuvioon liittyy nykyään laaja vastuu kaiken osaamisesta. Olen vuosikausia laatinut listoja asioista joita täytyisi hoitaa - jo ennen kuin puhuttiin "bujoilusta", ja minusta alkaa tuntua siltä, että tällainen tehtävälistojen tehtailu on pahinta myrkkyä itsearvostukselle. Listalle nimittäin aina jäävät kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi ne tehtävät, joita vähiten osaa ja vähiten tekisi mieli hoitaa. Tämän seurauksena tuijottaa aina vain omia puutteitaan ja saa muistutuksen siitä, miten arjen täyttävät epämieluisat tehtävät. Samaan aikaan unohtaa, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi, kun ne asiat pyyhitään yli.

Pitäisi ennemmin pyyhkiä yli ne asiat joita ei ole saanut aikaiseksi, mutta alleviivata ja ympyröidä kaikki se, mikä on saatettu loppuun. Sellainen lista kohottaisi mieltä, eikä tuottaisi ahdistusta.

Kaiken osaaminen liittyy myös yhteisöllisyyden hajoamiseen. Kun kaikkea täytyisi nykyään  jokaisen ihmisen hallita - nykyään kun yhä useampi asuu yksin - saa toistuvasti muistutuksia osaamattomuudestaan ja tahdonvoimansa heikkoudesta. Ne asiat kun tuppaavat olemaan näkyvillä ja levällään, joita ei ole tehty - ja saavutukset puolestaan ovat siisteissä kansioissa, piilossa katseilta. Arki on oman taitamattomuuden tuijottamista. Jos ei osaa korjata jotain konetta, sen romua tuijotellaan päivät pitkät. Jos ei tykkää pyykkaamisesta, pyykit rönsyilevät yli korista ja pitkin lattioita. Jos on ruokaa jäänyt syömättä, ne täyttävät jääkaapin ja muistuttavat ylitetyistä päivämääristä. Kaikki mitä vähiten haluaisi nähdä ja ajatella on lähimpänä naaman edessä. Onko sitten mikään ihme, jos tekee mieli paeta someen ja peittää näkymä älypuhelimella?

Jos taas mietitään vanhaa köyhää ja kurjaa maailmaa, jossa oli yhteisöjä, riitoja, nalkutusta ja yhteenottoja, oli siellä myös sopimuksia siitä, mitä kukakin saa tai joutuu tekemään. Ei välttämättä joutunut kantamaan huonoa omaatuntoa ihan kaikesta. Kodin tekemättömät asiat oli pilkottu lohkoiksi ja itse kullakin oli joku siipale ongelmista, joista hän joutui vastaamaan. Murheita oli määrällisesti vähemmän. Sen pystyi vielä hallitsemaan, ei ollut jatkuvaa nimetöntä ahdistusta siitä, että maailma kaatuu päälle, mutta sen lisäksi myös arki.

Kaikkea oli vähemmän, koska elämä jaettiin. Leipä jaettiin, työt jaettiin. Jokaiselle jäi muruja. Se usein tehtiin pakosta, mutta sitä vähää osasi pitää koossa ja arvostaa. Ja ennen kaikkea valveillaoloaika kohdistui tärkeiden pakollisten asioiden hoitamiseen. Ihmisen elämä ei valunut hukkaan. Sitähän se on, kun tekee niitä asioita, joita nykyään useimmat tekevät: tyhjänpäiväistä viihdettä ja tyhjänpäiväisiä turhamaisia työtehtäviä, joita ilmankin pärjäämme, mistä työttömät ovat todiste.

Ihmisestä on tullut pinnallista onnellisuutta etsivä turhake, joka ahdistuu omasta tarpeettomuudestaan. Meidät, kuten muutkin eläimet, on evoluutio opettanut selviytymään, ja iloitsemaan siitä, että nälkä ja vilu on voitettu suurilla kamppailuilla. Meillä ei ole luontaisia valmiuksia elämään, joka on pyrkimystä täyttää sisäistä tyhjyyttä, yksin ja harhaanjohtavien virikkeiden yltäkylläisyydessä.

lauantai 19. lokakuuta 2019

Toiminnanohjauksen häiriö ja yksilökeskeinen yhteiskunta

Tiedän tarkalleen mikä on ongelma, mutta en pysty tekemään asialle mitään. Asia ei luultavasti muutu loputtomalla analysoimisella, mutta en mahda itselleni mitään. Se juuri on ongelma. Yritän, mutta en muutu.

Tilanne on se, että kirjoitan kaiken aikaa uutta, mutta en saa julkaistuksi. Jätän työn kesken, odottamaan tarkistusta, mutta seuraavana päivänä en palaa asiaan. Kai minä vain unohdan. Ei muistu mieleen. Innostun jostakin uudesta, mistä taas kirjoitan.

Ongelma ei ole se, että kirjoittaisin pelkkää paskaa. Enemänkin ongelma on, että minua ahdistavat kaikki ne paremmat tekstit, joita olen vuosien aikana kirjoittanut - ja joista en suurinta osaa ole koskaan julkaissut, tai tarjonnut julkaistavaksi. Ajattelen, että ne ovat liian hyviä jaettavaksi ilmaiseksi. Päätän tarjota niitä lehteen, koota kirjaksi, mutta sitten asia jää lojumaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut keskenjättämisestä, keskittymishäiriöstä, ADD:sta ja henkilöistä, joissa nämä taipumukset ilmenevät. Heistä yleensä ei tullut mitään. He eivät ratkaisseet ongelmaa elinaikanaan. Joku toinen kokosi heidän kirjallisesta jäämistöstään teoksen, joka sitten muodostui klassikoksi: Simone Weil, Kafka, C.S.Peirce, Sokrates - heitä riittää. He tiesivät ongelman, kirjoittivat siitä päiväkirjoissaan, kirjeissään, jopa novelleissaan, mutta he eivät voittaneet ongelmaa.

Luultavasti historian hämärään on jäänyt tuhansittain kirjailijoita ja ajattelijoita, joiden perikunta on vain hävittänyt heidän muistikirjansa tai ne ovat unohtuneet ullakolle, kunnes koko talo on painunut kasaan. Asia on jäänyt levälleen. Ei ole ollut suhteita. Ei ole ollut kärsivällistä lukijaa. Luultavimmin tekstejä olisi pitänyt toimittaa, tai kenties osa on ollut valmista sellaisenaan. Mutta kukaan ei ole jaksanut lukea tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Mitä enemmän tekstejä kertyy, sen vaikeammaksi ongelma muodostuu - mutta nyt minun ei ollut tarkoitus puhua mistään teksteistä, vaan elämästä laajemmin. Olen se kuka olen. Kirjoittamalla kirkastun vain omaksi ongelmaiseksi itsekseni.

Minulla on pitkäjänteisyyttä ja luja tahto, mutta ei kykyä järjestää asioita tärkeysjärjestykseen ja toimia sen mukaan.


Miten toiminnanohjauksen ongelma ilmenee


Mainitsemani keskittymishäiriö itsessään tuottaa taidetta. Se näkyy taiteilijoiden elämässä, koska järkevä ihminen ei ryhtyisi taiteilijaksi. Hän asettaisi elämän perustarpeet taiteen edelle. Hän saattaisi kyetä myös luomaan taidetta, mutta ei pakkomielteisesti.

Greta Thunbergin asperger ja siihen liittyvä ehdottomuus eivät tulleet minulle uutena asiana. Kun opiskelin yliopistolla filosofiaa vuosituhannen alussa, olin hyvin kiinnostunut filosofien elämästä. Tiesin, että Sokrates puhui totta (tai ainakin lausui Trumpin lailla oman mielipiteensä), vaikka se ei aina ollut viisasta. Hän joi ennemmin myrkkymaljan kuin pyörsi sanansa. Tiesin, että Kant käveli autistisen kellontarkasti saman reitin joka päivä.

Sokrates ja Kant pärjäsivät, koska heillä oli apua. Tämän asian korostaminen usein unohtuu elämänkertureilta. Sokrates eli yliluokkalaisena yhteiskunnassa, joka perustui orjuuteen. Kantilla oli kamaripalvelija. He kumpikin olivat säätyläisiä. Vaikea elämä ja tietyt luonteenheikkoudet eivät siis yhdisty vain laiskoihin rääsyläisiin, joilta puuttuu tahdonvoimaa.

Äly tai vaikealle tehtävälle omistautuminen eivät määritä ihmisen pärjäämistä yhteiskunnassa. Shakin "maailmanmestari" tai ainakin 1800-luvun alkupuoliskon paras pelaaja Louis-Charles Mahe de La Bourdonnais kuoli rääsyläisenä Lontoossa vuonna 1840. Romantiikan aikakausi oli totisesti nimensä veroinen, sillä tarvittiin vahvaa ideologiaa ja paatosta, että taiteilija pysyi elossa jollain muullakin kuin leivällä. Useimmat tietenkään eivät siihen kyenneet. Aleksis Kivi, Edgar Allan Poe ja Henry Thoreau kuolivat pennittöminä. Kierkegaard kirjoitti valtavan tuotannon perintönsä turvin, kunnes rahat loppuivat ja siihen loppui myös elämä.

Järkevämpää olisi tietenkin tutkia menestyneempien kirjoittajien elämää, eikä velloa epäonnistujien kurjuudessa, mutta sitäkin minä olen tehnyt. En vain osaa muuttaa teoriaa käytännöksi.

Saatan joka aamu vannoa itselleni, että tänään tarjoan tekstejäni julkaistavaksi johonkin lehteen, mutta illalla huomaan, että asia ei ole edistynyt. Olen tehnyt kaikkea muuta, mutta en sitä, mitä oli tarkoitus.

Tähän liittyy prokrastinaatiota, mutta harvoin minulla on edes aikaa jahkailla ja lykätä aloittamista. Ennemmin tartun innokkaasti johonkin tehtävään, mutta se on satunnainen. Se voi olla jotain tärkeää tai sitten ei.

En tee niitä asioita, joita minua itseäni huvittaisi, sillä itse en ole asiasta päättämässä. Minulla on ollut jo vuosia tapana kirjoittaa listoja (jo ennen muoti-ilmiötä), joissa luettelen KIIREISET asiat, vähemmän kiireiset asiat sekä juttuja, joita pitäisi tehdä myöhemmin, esimerksi:

KIIREISIÄ:
- lähetä Kelan liite
- uusi kirjaston lainat
- laskuta kirjastoa esiintymisestä
- hae apurahaa
- syö jotain

VÄHEMMÄN KIIREISIÄ:
- varaa aika auton katsastukseen
- siivoa
- täydennä CV:tä
- valmistu maisteriksi

EHTII MYÖHEMMINKIN:
- kirjoita Pikkujättiläiseen
- tarjoa tekstejä lehtiin
- tee jotain mikä on kivaa

Joka kerta listojen kategoriat muuttuvat, samoin kuin visuaalinen asettelu. Perään saatan piirtää neliön, johon merkkaan ruksin, kun tehtävä on suoritettu, mutta suhtaudun siihen nykyään vähän nihkeämmin, kun se on kuulemma muotia.

On täysin satunnaista mihin tehtävään tartun. Se yleensä tapahtuu spontaanisti suuren innostumisen saattelemana. Päähäni voi iskea suuri inspiraatio liittyen laskujen maksamiseen, mutta homma on nopeasti ohi ja sitten minut valtaa outo tyhjyys.

Kirjoittaminen on mukavampaa, koska se on työ, joka ei koskaan lopu. Kirjoitan paljon, siivoan vähemmän. Varsin vähän teen mitään, mikä olisi perinteisessä mielessä kivaa.


Miten toiminnanohjauksen ongelma ei ole ollut joskus ongelma


Toimeliaisuus on pienempi ongelma, jos se kohdistuu hyödyllisiin asioihin. Sittenkin se voi olla ongelma, joka rampauttaa koko elämän, jos energia ei kohdistu välttämättömiin ja kiireellisiin asioihin.

Hyödyllistä voi olla esimerkiksi tenniksen pelaaminen, kävely meren rannassa tai opiskeleminen. Ainakaan ne eivät ole niin haitallisia harrastuksia. Mutta ne muodostuvat ongelmaksi, jos ennemmin tekee terveellisiä ja kivoja juttuja kuin nukkuu, käy suihkussa tai maksaa vuokran.

Järkevä ihminen - tai kuka tahansa, jonka aivot toimivat edes kohtalaisesti - osaa erottaa välttämättömät asiat sekundaarisista: syö, nuku, peseydy, siivoa ja elätä itsesi.

Kun toiminnanohjaus reistailee, henkilö saattaa olla tuplasti muita ahkerampi kompensoidakseen puutteitaan, mutta hän vain syventää ongelmiaan. Hän ikään kuin rakentaa taloa, jossa on kahdeksan seinää, mutta ei kattoa. Neljää seinää riittäisi, jos olisi yksi katto.

Tällainen pakkomielteinen ja puuhakas käyttäytyminen ei välttämättä ole ollut ongelma suurperheissä ja kyläyhteisöissä. On syntynyt luontaista työnjakoa: joku on innokkaasti valmistanut ruokaa monta kattilallista, minkä ansiosta muiden ei ole tarvinnut nähdä sitä vaivaa.

Joku on voinut rakentaa vaikka sata seinää ja ikkunaa, kunhan toiset ovat tajunneet auttaa häntä ja asettaa päälle katon. Erimerkki on banaali, mutta lähempänä totuutta kuin uskoisit. Näin typerästi pakkomielteisen puuhakas ihminen voi käyttäytyä. Minä esimerkiksi olen kirjoittanut tuhat runoa ja sata novellia, tarjoamatta niitä mihinkään - ja joku toinen on saavuttanut paljon enemmän kirjoittamalla kymmenen novellia, joista viisi on julkaistu.

Yhteisöissä: työyhteisöissä, kylissä ja perheissä on riittänyt, että pienellä joukolla on järkeä päässään, tai ainakin kykyä toimia tärkeysjärjestysten mukaan. Muut ovat voineet seurata vaistojaan ja pakkomielteitään, tuottaen puuhakkuudellaan enemmän kuin tarvittaisiin. Sen on voinut myydä tai vaihtaa muiden yhteisöjen kanssa, kunhan porukassa on edes yksi joka sen osaa. Yksi on metsästänyt, toinen rakentanut, kolmas kokannut, neljäs siivonnut - ja jokainen on noudattanut vain luontoaan.

Nykyajan suurin haaste on, että meidän on jokaisen osattava aivan kaikkea, mutta se kaikki ei tule luonnostaan. On täytettävä lomakkeita, vastattava puheluihin, laskettava menoja, metsästettävä suurriistaa, korjattava auto, pestävä pyykkiä, täydennettävä ansioluetteloa ja ylläpidettävä somepresenssiä.

Ihmisestä ei kertakaikkiaan ole siihen. Siksi me tunnemme olomme niin kurjaksi. Jokainen päivä muistuttaa siitä kaikesta, missä me emme ole hyviä. Joudumme laatimaan listoja asioista, joita emme haluaisi tehdä. Ja listalle lopulta jäävät kummittelemaan juuri ne pahimmat asiat. Arki näyttäytyy kamalalta.

Jos henkilö A ei tykkää siivoamisesta, hänen on joka aamu katsottava sotkujaan ja tuijotettava tehtävälistaa, jossa lukee isolla lihavoituna SIIVOA!

Jos henkilö B ei tykkää ruoanlaitosta, hänen on nähtävä nälkää.

Olisi niin älyttömän helppoa, jos henkilö A ja B asuisivat yhdessä. A voisi laittaa ruokaa molemmille ja B voisi siivota molempien edestä. Kumpikin välttyisi siltä mitä inhoaa eniten. Ja kumpikin saisi onnistumisen kokemuksia, kun saisi tehdä enemmän sitä mitä osaa.

Tämä on perinteisen yhteisöllisyyden voimavara. Ja uskon, että tämä yksilön äärimmäinen vastuuttaminen on myös suurin yksittäinen syy sille, miksi ihmiset suurkaupungeissa, omissa yksiöissään, masentuvat ja kokevat niin paljon ahdistusta.

Itse esimerkiksi tarvitsisin kustannustoimittajan, joka lukisi tekstini ja osaisi sanoa mikä siitä on hyvää ja kelpaa julkaistavaksi. Pitäisi olla toinen ihminen tekemässä 5% siitä työstä, minkä olen itse tehnyt kirjoittaessani, minkä jälkeen 100% omasta työstäni ei menisi hukkaan.

Muutaman päivän työllä korjautuisi se tragedia, että vuosikymmenen työ ei olisi ollut turhaa.


Tilanne luultavammin vain pahentuu


Olen surulla katsellut suomalaisen koulujärjestelmän individualistista kehitystä. Opiskelijoilta vaaditaan yhä enemmän itseohjautuvuutta. On siirrytty luokattomaan lukioon ja purettu perinteiset aikataulut. On opiskelijasta itsestään kiinni tekeekö hän läksyjään. On opiskelijasta itsestään kiinni tuijottaako hän tunnilla älypuhelinta.

Ymmärrettävästi oppimistulokset romahtavat nopealla tahdilla. Ihmisten omalle vastuulle säilytetään koko elämä. Luultavasti siirrytään pian järjestelmään, jossa ei ole yhteistä ruokailua, eikä myöskään yhteistä koulurakennusta. Oppilaan on itse kehitettävä omasta päästään oppivelvollisuus ja opetussuunnitelma, koska hänellä on oltava se vapaus.

Se sopii ehkä joillekin, niille joilla on suunnaton taito elää pelossa ja kantaa huolta. Heidän "huolellisuutensa" on kymppi, eli he tekevät läksyt, koska osaavat kuvitella jonkin jumalaisen tarkkailijan tai koska heille on kotona opetettu kuria - tai koska heillä on itsekurin ja täsmällisyyden geeni.

Suuri enemmistö - ja etenkin me, joille asia on erityisen vaikea - elävät puolittaista elämää. On valmistuttu koulusta vain puolittain. On tehty puolet niistä asioista, joita päivän aikana piti. On siivottu puolet asunnosta. On syöty joka toinen päivä, nukuttu joka toinen yö. Ei ole mitään sosiaalisia tukirakenteita tai auttajia. Jokaisen pitää pärjätä omillaan. Täytyy joka kuukausi neuvotella uusiksi työsopimus, lähettää verokortit ja opetella ymmärtämään uusia laintulkintoja.

Työhön menee puolet päivästä ja toinen puoli menee sen asian kauhistelemiseen, että pitäisi täyttää sähköiset tuntilistat ja laskuttaa työnantajaa ja lähettää tiedot verottajalle, koska jokainen on nykyään yrittäjä.

Näinhän eivät tietenkään rikkaat elä, tai ole koskaan eläneet. Heillä on taloudenhoitajia, tilintarkastajia, kokkeja, sihteereitä, räätäleitä ja autonkuljettajia. Heidän elämänsä on hyvin tarkasti järjestettyä ja heidän työtehtävänsä ovat tarkasti rajatut. Kun köyhän täytyy osata sata eri taitoa, tehdä itse kaikki, rikkaalle riittää että hän osaa olla itsevarma. Se on tietenkin helppoa, kun ei ole muistutuksia epäonnistumisista. Voi ulkoistaa sen, mitä ei osaa.

Säntillisesti järjestäytynyt koululaitos ja työelämä ovat tarjonneet keskiluokille ne samat kavennetun elämän rakenteet, joista ankarat eliitit ovat aina hyötyneet. Ei ole ollut häiriötekijöitä. Esimerkiksi kouluun ei ole ennen saanut tuoda edes sarjakuvalehteä. Ja nyt jokaisella on käsissään keskittymiskyvyn tuhoava viihdekeskus.

Tilanne on oikeastaan aivan katastrofaalinen, mutta monet asiantuntijat eivät myönnä sitä ääneen. He eivät itse koe tilannetta ongelmaksi. Ehkä he eivät kärsi ongelmasta?

Ehkä asiantuntijat ovat valmistuneet koulusta ajallaan? Ehkä heillä on kyky tehdä ensin ne asiat, jotka vaativat kiireellistä toimeksipanoa? Kenties heitä ei siinä tapauksessa kannattaisi kuunnella. Tarkemman kuvauksen tulevaisuudesta voivat tarjota neuroottiset taiteilijat, joiden elämä häiriintyy pienistäkin virikkeitä ja jotka tuovat näkyviin herkkiä signaaleja ennen kuin täydellisesti romahtavat paineen alla.

Tämäkin on aihe, josta täytyisi kirjoittaa hallitummin, rauhallisemmin ja vakuuttavammalla sävyllä. Tämäkin on aihe, josta minun pitäisi kirjoittaa jonnekin muualle kuin Pikkujättiläiseen, mutta sitä päivää ei tule.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Syntagma, eli suomeksi "niputtaminen"

Eilen ilmestyi YLE:n sivuilla kirjoitus:
Miksi samat ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta ja vastustavat maahanmuuttoa?

Kirjoituksessa (mielestäni hieman yksisilmäisesti) selitetään näiden tiettyjen mielipiteiden, eli maahanmuuton ja ilmastoskeptisyyden linkittymistä epätasa-arvon hyväksymisellä ja kovien arvojen oikeistolaisuudella.
Minua ei nyt kiinnosta tämä yksittäinen kahden näkemyksen välinen korrelaatio, vaan se laajempi ilmiö, että tietyt arvot herkästi niputtuvat yhteen, vaikka ne synnyttäisivät ristiriidan henkilön maailmankuvassa. Vastaavanlaista arvojen, asenteiden tai näkemysten niputtamista harrastetaan myös vasemmalla ja ylipäändä missä tahansa kuplassa, joka toimii kaikukammiona ja jossa muodostuu sosiaalista painetta olla jotain tiettyä mieltä:

Niputtaminen on erityisen yleistä jenkkilässä, missä poliitiset näkemykset ovat kärjistyneitä, kuten myös jutussa todetaan:
Yhdysvalloissa on menty niin pitkälle, että ihmiset saattavat päättää, uskovatko ilmastonmuutokseen sen perusteella, kannattavatko republikaaneja vai demokraatteja, sanoo tutkija Kirsti M. Jylhä Tulevaisuuden tutkimusinstituutista Tukholmasta.
Mielipiteiden niputtaminen on yhdysvalloissa käytännön sanelemaa, koska vaalijärjestelmä tukee kaksipuoluejärjestelmän syntyä ja kaikkien ryhmien on mahduttava jompaan kumpaan kahdesta vaihtoehdosta. Siellä tietyt kiistakysymykset niputtuvat (abortti + verot + aselait), mistä sitten samat asenteet herkästi heijastuvat myös muiden maiden politiikkaan. Tätä heijastumista voimistaa se, että Yhdysvalloissa myös mediat ovat sidoksissa puoluepolitiikkaan, eikä uutisointi ole lähes koskaan puolueetonta.

Vaalien alla keskustelussa ja gallupeissa näitä tiettyjä kärjistyneitä kysymyksiä toistellaan ja ehdokkaat pyrkivät odotusten mukaan mielistelemään omaa äänestäjäkuntaansa. Lopulta aika monet ihmiset huomaavat, että toinen puolue on 90% heidän kanssaan samaa mieltä, tai oikeammin, että heidän omat mielipiteensä ovat muotoutuneet vastaamaan sitä puoluetta, jota hidän kaverinsa äänestävät.

Ihmisillä on tietenkin hämmästyttävä kyky ohittaa ristiriidat ja sopeutua yhteiseloon, jos se edistää heidän etujaan. Niinpä samat ihmiset ovat Pro Life (eli vastustavat aborttia), mutta kuitenkin kannattavat kuolemantuomiota, koska republikaanit ovat "God Bless!"-asenteella tehokkaammin mielistelleet uskovaisia sekä heikosti koulutettuja maalaisjuntteja. Jeesuksen paluuta odottavat kirkossakäyvät perheenisät shoppailevat rynnäkkökivääreitä ja suhtautuvat rasististi laupiaisiin samarialaisiin, koska Raamatussa ei sanota niin, mutta koska Republikaaneissa tällaiset asenteet sekoittuvat ja niputtuvat.

Samaan aikaan Demokraateilla on tietenkin omat ristiriitansa, koska heidän strategiansa on ollut haalia äänestäjiksi vähemmistöjä, vaikka entisten orjaperheiden tai meksikolaisten maahanmuuttajien todellisuus on varsin kaukana New Yorkin ja Kalifornien teknohipstereiden IPA-elämäntavasta.

Ei ole tietenkään puhdasta sattumaa, miksi juuri tietyt asenteet niputtuvat yhteen, mutta sen jälkeen niitä on vaikea erottaa toisistaan. Demokraateilla ja republikaaneilla on omat mediansa, jotka tuuttaavat niiden omaa totuutta. Sen jälkeen on vaikea erottaa asioita toisistaan, kun ihmisillä on taipumus valita puolensa ja joukkueensa, jonka paitoja kantavat ja joiden taklaus näyttää aina puhtaalta. Toki on ihmisiä jotka eivät niputa automaattisesti asioita yhteen, mutta monet ovat poliittisesti laiskoja ja omaksuvat suoraan oman kuplansa yleisimmät asenteet. 

En kiistä, ettei taustalla olisi psykologisia persoonaan ja maailmankuvaan liittyviä syitä, mutta sen jälkeen, kun ryhmässä tietty ajatusmaailma on saanut enemmistövalllan, mielipiteet lyödään lukkoon poliittisten iskulauseiden, laulujen ja meemien kautta, ja sitä on hankala muuttaa. Ilmiö on olemassa ilman politiikkaa, mutta se voimistuu sitä kautta.

Jos olet vapaa-ajattelija ja muodostat itse mielipiteesi, sinua pidetään kummassakin leirissä epäilyttävänä.

Syntagma käsittelee juuri tätä niputtamista erona paradigmaan


Kirjoitus palautti mieleeni tärkeän käsitteen, jota tutkiskelin viitisen vuotta sitten. Kirjoitin aiheesta Aukea.net-sivustolle sarjan pohdiskeluja, joista viides ja viimeinen käsittelee "syntagmaa": Aukea: Mietiskelyjä maineesta - Paradigma & Syntagma

Samuel Lansleyn postuumisti julkaistu "Part 2" (lähinnä vihkosena, jota on käytetty yliopistomateriaalina), eli jatko-osa Thomas Kuhnin Paradigma-klassikolle tuntuu nyt erityisen ajankohtaiselta.

Lansleyn idea oli "syntagman" käsitteen avulla tutkia sitä, onko jokin kulttuurinen yhteenliittymä rationaalista (universaalia), poliittista (paikallista) vai arbitraarista (satunnaista)? Muitakin erotteluja on, mutta nämä kolme toistuivat käsikirjoituksessa.

Kulttuurisilla yhteenliittymillä voidaan tarkoittaa monia asioita, kuten esimerkiksi valkoviinin juomista kalan kanssa (Lansleyn oma esimerkki). Tämä vaikuttaa ensialkuun universaalilta, minkä tähden Langley nimesi sen universaaliksi. Tästä päästään kantilaiseen (aposteori) ja relativistiseen ongelmaan, jota en tahdo enempää käsitellä, mutta kyse on myös paikallisesta yhteydestä. Tiettyjen alueiden kalojen ja tiettyjen alueiden puna- ja valkoviinien yhteensovittaminen ei ole aivan yksinkertaista, kuten viiniharrastajat tietävät. Itse esimerkiksi tykkään savulohen kanssa juoda ennemmin burgundilaista punaviiniä kuin valkoviiniä, mutta ei siitä nyt enempää...

Ihmiset oppivat syntagmaattiseti, että tietyt asiat liittyvät yhteen, mikä liittyy tekemiseen, identiteettiin ja estetiikkaan:
Pojat + sininen / tytöt + pinkki

Vasemmistolaisuus + punainen / oikeistolaisuus + sininen

Miehet + lihansyönti / naiset + kasvikset

Miehet + autot / naiset + hevoset
Nämä esimerkit liittyvät sukupuoleen, mutta sukupuoliasioissa sygtagman valta on selkeästi vahvempaa kuin paradigmalla.

On vaikea selittää lyhyesti millä tapaa paradigmaattiset ja syntagmaattiset erot määrittyvät Lansleyn filosofiassa, koska se on monimutkaista ja koska se perustuu postuumeihin raapustuksiin. Viime aikoina syntagmaattisen ulottuvuuden on huomattu vaikuttavan paljon voimakkaammin, mikä on tuonut teorialle painoarvoa.

Paradigmaattiset systeemit selitetään osien keskinäisen riippuvuuden mukaan, yhtenäisteorian avulla. Syntagmaattiset linkit sen sijaan vain yhdistyvät, koska ihmiset näkevät ne yhteenkuuluvaisiksi assosiaatioiden, intuitioiden ja käytännön kautta.

Isänmaallisuus ja metsästäminen esimerkiksi voidaan yhdistää toisiinsa teoreettisesti, jos katsotaan, että kumpaankin liittyy aseita ja perinteistä miehuullisuutta ja eräjormailua. Kyse on kuitenkin rationaalisesta syntagmasta, jota on vahvistettu poliittisella syntagmalla.

Joskus syntagman rationaalisuus murenee, kuten on suurelta osin käynyt, koska sotia ei enää ratkota pyssyillä vaan propagandalla ja hävittäjillä. Tällöin herkästi käy, kuten Lansley ennusti, että syntagma vahvistuu, koska sen poliittinen puoli ja identiteettimerkitys saa voimaa nostalgisuudesta. Ryhmä siis alkaa entisestään korostaa asioiden välistä yhteyttä, tyyliin: "Jos et metsästä, etkä ole isänmaallinen, et ole oikea mies!"

Jos rationaalisuus häipyy minimiin, poliittinen yhteenniputtamisen näennäisjärjellisyys saattaa lopulta luhistua, mutta joskus syntagma voi säilyä sukupolvesta toiseen.

Täysin arbitraatinen syntagma on yleensä jonkun tietyn henkilön motivoimaa (kuten ranskalaisten puhevikainen r-, joka tuli puheeseen, kun haluttiin matkia puhevikaista kuningasta, tai sitten sitä motivoi vastakkainasettelu, mikä tekee siitä poliittis-arbitraarisen. Jotkut esimerkiksi saattavat vastustaa järkevää käytöstä, koska se on leimallista heidän poliittiselle vastapuolelleen.

Myös nuorisokulttuurissa saattaa esiintyä sukattomuutta tai pipottomuutta talvella, koska aikuisilla on sukat ja pipot. Siinä on juuri se järki, että tehdään päin vastoin.

PS.
Näemmä palaan syntagmaa aina parin vuoden välein. Aukeassa julkaistu kirjoitus on vuodelta 2014, minkä lisäksi käsittelin syntagmaa Pikkujättiläisessä myös vuonna 2016:
2016/02/syntagmat-jalkiparadigmaattisen-yhteiskuntafilos

Aikomus on ollut kirjoittaa aiheesta paljonkin. Syntagmaa en aiemmin muista suomentaneeni "niputtamiseksi", joten tulipahan nyt sekin tehtyä. Jos vain olisi sitä kuuluisaa keskittymiskykyä, että jaksaisi lukea vähän lisää ja koota kaikki yhteen kunnolliseksi suomenkieliseksi selvitykseksi asiasta.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Onni ja atavismi

Atavismilla tarkoitetaan evolutiivista jäännettä inhimillisen kulttuurin aiemmalta kehitysvaiheelta. Käytännössä kaikki mikä tuottaa meille onnea on atavistista.

Kenties harrastat kiipeilyä tai tunnet jonkun, joka saa siitä kiksejä. Lasten leikkipuistoissa on jo iät ajat ollut kiipeilytelineitä. Nykyään niitä on myös aikuisten leikkipuistoissa. Kiipeilyyn liittyvät vaistot ovat mitä tyypillisin atavistinen piirre, sillä promitiivisestä henkilöstä tai kansasta voidaan sanoa, että he "eivät ole laskeutuneet vielä puusta".

Ismo Alankokin laulaa siitä kuinka Suomi putos puusta.
Aikuisten ja lasten kivat puuhat ovat käytännössä kaikki atavistisia, eli historiallista jäännettä lähimenneisyydestä tai jostain hyvin kaukaa.

Lapset tykkäävät esimerkiksi rakentaa majoja. Totta kai, sehän on ollut kivikaudella hyödyllistä, että osaa suojautua sateelta, vaikka ei vielä kunnon taloa osaisi rakentaa. Se on kivaa, vaikka nykyään vähemmän hyödyllistä.

Lapset tykkäävät myös leikkiä piilosta. Tietenkin, sekin on hyödyllinen vaisto kaikkien eläinten poikasilla. Petoeläimet tai vihollisheimon jäsenet tai muuten vain hullut sekopäät huomaavat liikettä, joten meillä on vaisto pysyä liikkumattomana, kun vaara uhkaa. Lapset leikkivät piilosta, että he oppisivat millaiseen maastoon kannattaa piiloutua, jotta heitä ei helpolla huomaa.

Myös kiipeäminen on ollut hyödyllistä, jotta pääsee pakoon petoja tai voi noutaa puusta hedelmiä. Se ei siis liity vain ihmisen apinalliseen menneisyyteen, vaan on ollut hyödyllinen taito vielä Homo Sapiensin elämässä, niin kauan kuin oli paikkoja, missä kiipeillä. Vasta varsin myöhäisessä kulttuurisessa kehitysvaiheessa ihminen hakkasi kaikki metsät ja muutti ne pelloiksi.

Viehätys tuleen on myös atavistinen piirre, joka kehittyi luultavasti asteittain ja voitti hiljalleen tuleen liittyät pelot. Upanisadeissa ja Rigvedassa, kuten myös Raamatussa ja monissa muissa vanhoissa mytologioissa tulella on tärkeä tehtävä. Palava pensas puhuu Moosekselle ja Intian papisto ylläpiti asemaansa hallitsemalla ja säätelemällä tulta.

Kansan silmissä tuli haluttiin säilyttää myyttisenä ja pelottavana asiana, jotta tulentekoon harjautunut papisto saattoi sen avulla luoda temppuja ja yhdistää tarinoita tuleen liittyviin kiehtoviin tunteisiin, jossa yhdistyivät eläinperäinen pelko sekä myöhempi inhimillinen viehtymys tanssivien liekkien tuijottamiseen.

Kuluneen 4000 vuoden aikana tuleen liittyvät pelot ovat entisestään hälventyneet ja nykyään melkein kaikki lapset tahtovat itse sytyttää ilotulitteet.


AIKUISEN ATAVISMI EI MERKITSE VAIN MENETETYN LAPSUUDEN UUDELLEEN ELÄMISTÄ

Kun aikuinen lähtee erämaahan patikoimaan, kokemaan nälkää ja vilua, sytyttämään tulia ja pystyttämään telttaa, hän toteuttaa monia innokkaita vaistojaan.

Saatamme sanoa, että henkilö taantuu lapseksi (terapeuttisista syistä) tai elää uudelleen edellisten sukupolvien elämää, mutta ei se ole ihan niinkään. Jo Kaunuussa varttuneelle Kekkoselle erä-jormailu oli atavistista hupia, johon liittyi paljon enemmän ihailua kuin naureskelua. Kenties Helsingissä joka nauroi ja haukkui atavistiseksi, mutta kansaan se vetosi. Jo 1800-luvulla tarinat villistä lännestä ja valaanpyyntiretkistä ja napapiirien seikkailuista olivat mitä suostuinta atavistista fantasiaa, jolla myytiin ensin miljoonia kirjoja ja sitten elokuvia.

Menneisyyden elämän ihailu ei ole mikään uusi ilmiö, vaikka nykyään lista unelmista on yhä pidempi ja elämästä tuntuu puuttuvan yhä useampi onnea tuottava asia.

Meillä ei ole vain ruoan, suojan ja rakkauden tarvetta, vaan myöskin tarve vaaralle, puutteelle ja kenties myös vihollisuuksille ja viholliskuville. Ne ainakin käyvät hyvin kaupaksi.

Taistelu luonnonvoimia vastaan on ikiaikainen atavistinen haave, sillä ihminen on asunut kaupungeissa jo tuhansia vuosia. Antiikin Roomalaisessa palatsissa ja renessanssin luostareissa on kirjoitettu monia eeppisiä tarinoita pedoista ja myrskyistä ja taisteluista, joita kirjoittaja itse ei välttämättä ole kokenut. Ja jos onkin, hän on sitä suuremmalla innolla kuvailemassa vaarojen kohtaamiseen liittyviä atavistisia kokemuksiaan, joihin yhdistyy raikasta elon hurmaa.

Tarzan tuntuu nyt kaukaiselta imperialismin jäänteeltä, mutta paljoakaan ei ole muuttunut sitä ennen tai sen jälkeen. Atavististen haaveiden vapaassa ilmaisussa vain on tiettyä luontaista vaihtelua, jota kaupunkien eliitti pyrkii suitsimaan, lähinnä suojatakseen omia lapsiaan vaarallisilta houkutuksilta.

Kekkosen hiihtoretkille naureskelu ja Pohjois-Karjalan susivihan suitsiminen on vain yksi tapa, jolla kaupunkilaiset koettavat pitää kurissa menneisyyteen liittyvää gloriaa. Kun media vielä 1990-luvulla oli tiukasti urbaanin vähemmistön hallussa, kehittyi atavismista yksinomaan pilkkasana. Suomen oli aika pudota puusta ja kävellä ulos metsästä.

Kekkosen hiihtoretkien jälkeen Nuuskamuikkunen oli liki ainoa atavistinen hahmo, jonka saattoi televisiossa nähdä. Niinpä ei ole mikään ihme, jos hänestä kehittyi miljoonien idoli, josta ei kuule huonoa sanaa, vaikka hän taisteli puistonvartijahemulia vastaan ja tuhosi kieltokylttejä, vetäytyen sitten taas erämaahan linkolalaisessa hengessä, selässään teltta ja olallaan onkivapa.

Kun Youtube mahdollisti ihmisten omien mielihalujen vapaan valinnan, se täyttyi pian nostalgisista kanavista, joissa rakennetaan itse taloja käytettyyn teräskonttiin, etsitään romun seasta design-aarteita tai metallinpaljastimella vanhoja kolikoita, viljellään maata tai samoillaan luonnossa. On koettu varsinainen nuuskamuikkusten renessanssi.

YLE:n suosituimmat ohjelmat kuvailevat elämää erämaassa tai syrjäseuduilla. Korjataan vanhoja autoja ja huutokaupataan aarteita. Etsitään kultaa, keitetään pontikkaa ja kunnostetaan kesämökkiä tai vanhoja taloja. Suosituimmat videot yleensä sisältävät myös eläimiä. Atavismi hallitsee.


ATAVISMI MYY JA ATAVISMI TUO ONNEN, MUTTA MILLÄ HINNALLA?

Lapset rakastavat eläimiä. Äänestäjät rakastavat poliitikkoja, jotka rakastavat eläimiä. Ja kuitenkin on täysin hyödytöntä atavistista rahanhukkaa ostaa lapselle edes marsu. Koirat, kissat, hevoset ja kaikki muutkin kivat otukset ovat pelkkä jäänne menneiltä ajoilta.

Tietyt atavistiset piirteet on nykyään myös diagnosoitu AH-HD:ksi, jonka arvioidaan olevan metsästäjä-keräilijöiden jäänne. Viljelijöiksi muututtuaan ihmisten täytyi malttaa pysyä paikallaan ja järjestelmällisesti noudattaa aikatauluja kylvössä, sadonkeruussa ynnä muussa.

Metsästäjä-eräilijät, eli keskittymishäiriöiset ihmiset ovat levottomia, kyllästyvät herkästi aktiviteettien puuttumiseen, eivätkä tykkää pysyä aloillaan. He miettivät aina mitä mahtaa olla seuraavan kukkulan takana. He eivät osaa istua aloillaan koululuokassa ja kuunnella opettajaa. He tahtovat ennemmin mennä ulos kisailemaan. He huomaavat pihalla oravan ja se voittaa heidän huomionsa. He eivät kuule mitä opettaja on sanonut, he eivät menesty meritokratiassa. He ovat vähän kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä jotka karkasivat koulun ikkunasta - tai eivät ihan vähänkään. He ovat sitä samaa kansaa, sitä samaa ihmistyyppiä, niitä, jotka ennemmin jäivät Kainuuseen tai palasivat sinne.

Helsingissä on heidän makuunsa liikaa häiriötekijöitä. Heillä on atavistisia tarpeita, jotka vaativat tyydyttämistä. He eivät myöskään tykkää suurista ihmisjoukoista. Ihmisten seura uuvuttaa heidät. Onko se mikään ihmekään? Heidän esi-isänsä asuivat Suomessa, jossa oli yksi ihminen neliökilometrillä.

Me diagnosoimme nykyään jo joka toisen ihmisen psyykkisesti sairaaksi tai poikkeavaksi. Useimmiten heitä vaivaa ainoastaan yhteensopimattomuus nykyajan kanssa. He ovat atavisteja, eivät masentuneita, keskittymishäiriöisiä tai introverttejä. He ovat kuin Aku Ankka, joka saa raivareita ja epäonnistuu kaikessa, mutta jota kaikki rakastavat, koska häneen voi samaistua.

Mutta kaikki eivät ole Aku Ankkoja. Maailmassa on myös Hannu Hanhia ja Mikki Hiiriä. He saavat iloa siitä, että tekevät hyödyllisiä ja terveellisiä asioita. Sentään Roope-setä on atavismin perikuva ja selkeästi Akun lähisukulainen. Roope on hamstraaja, mikä ei ole ollenkaan järkevää. Roope tuntee outoa nostalgiaa vanhoja esineitä kohtaan, kuten ensimmäistä kolikkoaan. Hän on kerännyt seikkailuiltaan matkamuistoja. Hän tuntee vetoa seikkailuihin.

Tupu, Hupu ja Lupu vaikuttavat järkeviltä, mutta myös heitä riivaavat monet atavistiset halut. He ensinnäkin harrastavat partiota, mikä aikanaan tulee johtamaan heidät tuhoon. Vaikka he jaksavat lukea kirjoja ja pärjäisivät insinööritöissä, he kokeavat onnea luonnossa, mikä tekee mahdottomaksi hyväpalkkaisen uran kaupungissa. He eivät kestäisi loputonta 8-16-rutiinia, vaan tulevat hulluiksi. Heissä on liikaa Roopea.

Kuten Krisnamurti on sanonut, tiedon kerääminen on vain korvike omaisuuden keräämiselle. Roopella on kolikkonsa, mutta Tupu, Hupu ja Lupu lukevat aivan liikaa tietokirjallisuutta. Eikä tietokilpailuissa pärjääminen korreloi elämässä pärjäämisen kanssa. Baaritietokilpailut ovat vain korvike juomiselle.

Esikuvamme ovat vaarallisten atavististen halujen ilmentymiä. Heitä ei ollenkaan pitäisi ihailla ja kadehtia.

Sen sijaan elämässä tulevat kukoistamaan läpeensä urbanisoituneet ja luonnosta vieraantuneet perheet, joissa ei tuhlata aikaa atavistisiin haavekuviin. Kenties he tulevat niin kauan aikaa sitten kaupunkiin muuttaneista sukulinjoista, että eivät ollenkaan kanna geeneissään psykologisia jäänteitä? Edes joukkueurheilun seuraaminen ei riistä heiltä resursseja, sillä laumasieluinen yhteenkuuluvaisuuden tunne ei lukeudu heidän tarpeisiinsa.

Heidän elämässään ei ole häiriötekijöitä. He pyöräilevät, koska se on järkevää, ei siksi että se olisi kivaa. He säästävät aikaa ja rahaa, kun eivät harrasta typeriä ja arkaaisia onnea tuottavia juttuja, kuten kiipeilyä, ratsastusta, partiota, keräilyä, sienestystä, kalastusta, kirkossa käymistä, kirjojen lukemista tai kissavideoiden klikkailua, vaan saavat onnenkokemuksensa asioista, jotka edistävät heidän uraansa.

Heidän ei tarvitse koskaan palautua töistä, koska heidän sisällään ei käydä tahtojen taistelua. He tahtovat sitä mitä tekevät. He ovat täysin eheytyneitä, ilman eheyttämishoitoja.

He ovat itsevarmoja ja sosiaalisia ilman alkoholia. Heidän päässään ei ole käynnissä luovan suunnittelun keskstelu, joka alati häiritsee kirjailijan elämää, paitsi silloin, kun hän saa tilaisuuden kirjoittaa sitä itsestään ulos.


ÄLYKKYYS JA EETTISYYS OVAT ATAVISTISIA JÄÄNTEITÄ?

Vihreiden äänestäminen tai rahan lahjoittaminen luonnonsuojeluun on atavisteille kohdennettu lisävero, joka köyhdyttää niitä poloisia, joilla on jäänteenä omatunto ja kyky murehtia yhteisistä ongelmista. He tarvitsevat anekauppaa puhdistaakseen omatuntoaan, joka ei narsistin tai psykopaatin menoa hidasta.

Eettiset ja lempeät ihmiset tulevat aikaa myöten tuhoutumaan, jos he eivät osaa rankaista niitä yksilöitä, jotka joustavat yhteisestä moraalista, kuten kierrättämisestä tai kasvissyönnistä. Jos elinkelpoista ympäristöä ei ylläpidetä kaikkien yhteisistä varoista, se antaa kilpailuetua niille, jotka eivät vapaaehtoisesti osallistu talkoisiin.

Aivan kaikki atavistiset piirteen eivät sentään ole kivoja. Myös koulukiusaaminen, tappelunhalu ja sotaisuus ovat atavistisia vaistoja, enkä pistäisi pahakseni, jos ne asteittain häipyisivät historiaan. Täysin yksiselitteisesti en siis tunne-elämässäni haikaile menneisyyteen. Myönnän, että meissä on jotain, mitä emme tarvitsisi enää.

Jos tällä kirjoituksella oli jokin pointti, niin kenties vain se, että melkein kaikki kivat asiat ovat hyödyttömiä. Enkä ole vielä ihan varma siitä, lukeutuuko myös ongelmanratkaisukyky atavistisiin piirteisiin, joita nykyihminen ei tarvitse.

Koirilla on kahdenlaista älykkyyttä, joista toinen yhdistää ne suteen ja toinen lampaaseen. Jos koira osaa ajatella itsenäisesti ja ratkoa pulmia, se on lähempänä sutta. Me tiedämme miten hyvin susille on tässä maailmassa käynyt.

Jos koira tottelee kiltisti käskyjä, sitä myöskin kutsutaan älykkääksi. Pahoin pelkään, että kyky totella sääntöjä, seurata mallista, mielistellä ja omaksua valmiiksi pureskeltua tietoa ovat tulevaisuuden kärkitaitoja, jos eriarvoisuus lisääntyy ja työelämässä täytyy varautua miellyttämään Trumpin kaltaista miljardööriä tai vähäpätöisempää miljonäärinarsistia, joka on perinyt asemansa firmassa, kuten feodaaliajan pikkuruhtinaat.

Kun joku miljoonista pikkupalkalla työskentelevistä kekseliäistä ihmisistä keksii hyvin konstin, se skaalataan kaikkialle ja paremmin pärjäävät ne, jotka omaksuvat mallista käyttäytymistapoja, eivätkä liikaa ajattele omin aivoin.

Luovuus ja ongelmanratkaisukyky ovat oman kokemukseni mukaan lähinnä esteitä työelämässä, koska luovuuteen liittyy riskejä, joita mikään firma ei halua kantaa. On tärkeämpää palkata tarkkoja suorittajia ja seurata perässä valmiita menestysstrategioita. Luovat ja älykkäät jäävät statuskehityksessä jälkeen, koska heiltä tuhlautuu aikaa kaikenlaisiin atavistisiin turhuuksiin, kuten shakkiin, tietokonepeleihin, taiteeseen ja kulttuuriin. Pulmatehtävät ovat ansoja, jotka treenavat aivoja ja tuottavat lyhytaikaista iloa, mutta vangitsevat ihmisen hyödyttömiin luuppeihin.

Soittoharrastus tai kirjoittaminen on useimmille pelkkää ajanhukkaa. Yksi tuhannesta elättää sillä itsensä. Ja kaikista turhinta on filosofia sekä mistään muusta bloggaaminen paitsi muodista. Ennen sentään kymmenet tuhannet ihmiset saivat palkkaa toimittajina, eikä ketään häiriköity mahdollisuudella kirjoittaa ja julkaista ilmaiseksi. Sitä ansakuoppaa ei ollut.

Nykyään suurin osa teksteistä luetaan somevirrasta, jossa mitään maksua ei liiku kirjoittajalle, lisäten hänen ansiotulojaan. Niinpä bloggaaminen on sekin ylimääräistä veroa, jota ajatteleva ihminen joutuu kantamaan. Itsenäinen pohdiskelu on yhtä tyhjän kanssa, aivan kuten lemmikin omistaminen, shakinpeluu tai patikointi Lapissa.

Voit olla luonnostasi hiton taitava atavistisissa harrastuksissasi ja kokea paljon onnea, mutta lopulta siitä iloisista pakomatkoista koituu vain harmia. Olet entistä onnettomampi, kun palaat kaupunkiin ja istut tietokoneesi ääreen naputtelemaan tyhjänpäiväistä sähköpostia tai täyttämään Kelan lomakkeita, jotta voisit ruokkia koirasi tai taas vuoden päästä viettää yhden viikon Lapissa.

Ne jotka ennemmin saavat iloa lomakkeiden täyttämisestä, pian täyttävät tämän maan.