torstai 3. tammikuuta 2019

Eräitä daniilkharmillisia tarinoita

KIRJA-ARVOSTELU: Elmeri Vehkala: Eräitä harmillisia tarinoita (Nastamuumio 2013)
Toissasyksynä minulle suositeltiin romaania nimeltään Älykuvio K (2017), jossa kuulemma 1970-80-luvun vaihdetta kuvattaisiin lapsen näkökulmasta. Kirjan suosittelija oli siinä määrin ahkera lukija ja arvostelukyvyltään uskottava, että tein heti kirjastoon sähköisen varauksen. Jouduin kuitenkin odottelemaan vajaan kuukauden, kun jonossa edelläni oli pari henkilöä.

Sillä välin luin Vehkalan edellisen teoksen, tämän novellikokoelman, jonka löysin heti lähikirjaston hyllystä. Oikeastaan novellit sopivatkin minulle paremmin, sillä tapanani on jättää romaanit kesken. Novelleja on helpompi lukea ripotellen, eikä sivujakaan kirjoissa ole yleensä satamäärin. Mutta en nyt ole ihan varma ovatko sittenkään kyseessä edes novellit. Jotain epämääräisiä tarinoita kumminkin. Päättele itse:

Eräs husaari, jonka nimi oli Kokowicki, ratsasti husaarilaumaan. Häntä iskettiin sapelilla päähän. Hän putosi ratsailta puolikuolleena ja hevoset talloivat hänet. Kasakat hyppäsivät ratsailtaan ja tökkivät häntä pistimillään. Nauroivat. Kultahampaat välkehtivät. Sylkivät päälle. Husaari Kokowicki jäi kuitenkin eloon, sillä lääketiede tekee ihmeitä. 
Kokowicki matkusti lomallaan miehitettyyn Belgiaan. Siellä hän näki miten väkijoukko kivitti mäyräkoiran hengiltä, koska se oli saksalainen. Koira sanoi "hau", ja ulisi surkeasti. Kokowicki muisteli, että periaatteessa hän oli saksalaisten puolella, joten hän pelasti koiran. Tosin se kuoli myöhemmin, koska lääketiede ei tee mitä tahansa ihmettä. 
(s.25)
Tarinoissa on hitosti hyviä lauseita, usein aloittamassa tai lopettamassa kappaleita, kuten asiaan kuuluu.
Ruttopuistossa istui eräs Jumala. 
Tämän kaiken näin Unicafesta. 
Tämä juttu kertookin tavallaan minusta. 
(s.9-10)
Hyvän lauseen eräs ominaispiirre on, että sen voi siivota irralleen ja se sittenkin säilyttää ilmaisuvoimansa, joskus se jopa paranee. Ja se astuu ryhdikkäästi monenlaiseen kontekstiin.

Juoni on toissijaista. Se on vain sarja yllättäviä käänteitä tai tekosyy päästä sanomaan jonkinlainen nokkela miete:
Ja niin oli hyvä. Kuka tietää minkälainen soppa syntyisi, jos kaikki kotonaan taidetta luovat raastettaisiin estradeille ja heidän taiteensa arvosteltaisiin ja sen viihdyttävyys mitattaisiin esimerkiksi huutoäänestyksellä, kaiken kansan nähden. 
(s.10)

Elmeri Vehkala tunnetaan divaripiireissä planeetta-imperiumistaan, ja tänä jouluna hän oli uutisissa ostettuaan tuhatmäärin vanhoja kirjoja WSOY:n varastosta. Aloittaessani lukemista en tiennyt hänestä mitään.

En kyllä usko, että asia olisi muuttanut mitään. Enintään lukenaisuus voi selittää sitä, miksi joku päättää unohtaa juonikuviot ja keskittyä kirjojen varsinaiseen rikkauteen, eli pieniin mahtaviin hetkiin, joissa leikitään kielellä ja ajatuksilla.

Proosarunous ja taiteellis-absurdistinen novellistiikka merkitsevät eräänlaista siirymistä kovempiin huumeisiin.

Kirja ei näytä tällaiselta - olen vain poiminut yksityiskohtia sieltä täältä:
"Politiikka on ihan kiva harrastus", sanoi Pirkko kummitädilleen. "Minulla on tosi monta ystävää, jotka ovat saaneet noin 18 ääntä eduskuntavaaleissa." 
* * *
Hyvin tavallinen harhaluulo on, että sama firma joka antoi meille humoristiset seinätaulut ja hauskat puskuritarrat, tekee myös Ugandan rajan varoituskyltit huumeiden salakuljettajille koituvista rangaistuksista. 
* * *
On täysin mahdollista tulla hulluksi.
Erittäin hyvä tapa tulla hulluksi on työn tekeminen siksi että pääsisi lomalle.

Ensimmäinen seikka, jonka kirjoituksista pistin merkille, on niiden tyylillinen yhteys Daniil Harmsiin. Absurdismi, sirpaleisuus, väkivaltaiset sattumat ja sen sellaiset asiat.

Kirjan nimi voisi olla Eräitä harmsillisia sattumia...

Mies meni tunturiin ja mietti siellä, mitä ihmiset sanoisivat, kun hän palaisi tunturista; olihan hän sentään mennyt tunturiin. Tunturista palattuaan mies tajusi etteivät ihmiset sanoneet mitään hänestä, korkeintaan jotain tunturista. 
Mies meni kauppaan asiakkaaksi ja odotti palvelua. Ei tullut. Seuraavaksi mies meni kauppaan myyjäksi ja odotti asiakkailta palautetta. Eipä saanut. Vasta kun mies meni kauppaan tomaatiksi, alkoi tapahtua. Häntä nipisteltiin ja hierottiin. Ihailtiin ja haukuttiin. 
(s.44) 
Et voi väittää, etteikö kyseessä olisi erinomaisen laadukas daniil-harmsillisen tyylin edustaja. Kirjan suurin ongelma on hutilointi pienissä asioissa. Löysin paljon kirjoitusvirheitä sekä kohtia, joissa olisin poistanut turhia sanoja tai kokonaisia lauseita. Juuri siitä syystä, että monet lauseet ovat niin huimia, tuntuvat toiset niiden rinnalla vaatimattomilta tai tarpeettomilta. Olisin ehkä poistanut myös joitakin kokonaisia tarinoita ja pienentänyt kirjaa leveys-korkeus-suunnassa sentin kummastakin, jotta se olisi selkeämmin pokkarikokoa ja kulkisi taskussa, kätevästi kuin kännykkä.
Kokeilin kerran sellaista, että välitin joka päivä vähemmän kaikesta. Kuljin pitkin paikkoja ja sanoin kaikille ja kaikelle, että miten vähän välitin. Minusta tuli kuuluisa, mutten välittänyt siitäkään. Lopuksi kaikki minua ja vähää välittämistäni palvoneet ampuivat minut avaruuteen... 
(s.82)
Tämä on selkeästi teos, jota sopii naukkailla pieninä siivuina, kuin taskumatista hörppäisi.

HARMSILLISUUDEN HARJOITTAJIEN ASEMA SUOMESSA

Daniilharmillisuuden voisi Suomessa määritellä peräti erilliseksi kirjallisuudenlajiksi. Nykyajassa toinen laadukkaan pienen absurdin proosan hallitsija on Jarkko Jokinen, suosittelen tutustumaan myös hänen kahteen proosarunokirjaansa, jos pienet hauskat tarinat maistuvat. Saattaa olla, että kirjasto on sijoittanut ne runohyllyyn, mutta ne voivat yhtä hyvin olla novelleissa.

Heli Laaksonen on suomentanut virolaisen Andrus Kivirähkin tarinakokoelman Koiranne alkaa kohta kukkia, jota useammassakin uutisessa tai arvostelussa luonnehditaan tyyliltään Daniil Harmsin sukulaiseksi.

Se löytyi helposti hakukoneella, kun etsin harmsilaiseksi mainittuja kirjoja, mutta olen senkin aiemmin jo lukenut, ja uskallan sitäkin suositella. Turhaan ei Kivirähk ole yksi Viron suosituimmista nykykirjailijoista.

Google löytää pian myös Erkka Mykkäsen, jota Savon Sanomat on luonnehtinut näin:
"Sille ei voi mitään, että ensimmäisenä lyhyistä ja absurdeista tarinoista tulee mieleen Daniil Harms."
Esikoisteos on kokoelma absurdeja novelleja
Sillekään ei voi mitään, että Mykkänen, kuten myös edellä mainittu Jokisen Jarkko ovat pitkäaikaisia ystäviäni. Jotenkin Daniil Harmsiin liittyvät hakutulokset nyt epäilyttävästi tuottavat kirjoja, joita olen jo entuudestaan lukenut.

Mitä se sitten kertoo Daniil Harmsin asemasta Suomessa?

No ei se tietenkään kerro hittoakaan.

Sentään Turun Sanomat on löytänyt vuonna 2015 Tony Laineen kirjan, jota luonnehditaan näin:
"...Sattua voi mitä vaan, ja sattuukin. 
Samalla tulee mieleen Daniil Harms ja hänen kokoelmansa Sattumia." 
TS: Runoista proosaan
Täytyypä varmaan laittaa Tony Laineen kirja varauslistalle.

Arvostelut, esseet, kuten kaikki muutkin tekstit on tärkeä lopettaa hyviin sanoihin, joten tällä kertaa päätän bloggaukseni tähän ajatukseen:

Enempää en tänään jaksa Googlettaa.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Tavallisen elämän kosto: lottokuponki povitaskussa

Ajatukseni ovat joululomilla tyypilliseen tapaan palailleet keskeneräisiin projekteihin. Tänään mietin tavallista elämää, josta kirjoitin läjäpäin analyysejä joskus vuosikymmen sitten. Tavallisen elämän tutkiminen on eräänlaista kulttuurista arkeologiaa omalla etupihalla, kenties takapihallakin. Kohteena ei välttämättä ole inhimillinen elämä sinänsä, vaan se tapa, jolla se on omassa elinpiirissä järjestetty.

Siihen liittyy tiettyä viehättävyyttä, kun huomautetaan ääneen ilmiselviä asioita, joita harvemmin kuulee sanallistettavan. Tämä yhdistyy myös niihin syihin, miksi olen viimeiset 2-3 vuotta lukenut enimmäkseen Kevätpörriäisiä. Liittyy se toki myös kvalifysiikkaan, joka on erään määritelmän perusteella voisi olla myös tavallisen elämän tutkimusta, mutta ikään kuin vielä vahvemmalla dekonstruoivalla otteella. Jossain jo taisin kirjoittaa, että kvalifysiikka muistuttaa parhaimmillaan sitä, kuin selitettäisiin ihmisen toimia jollekin avaruusolennolle, joka on saapunut tänne ihmettelemään.

Sehän on luonnollisesti yksi sivullisuuden ja tavallisesta elämästä vieraantumisen oire, että autistisella mielenkiinnolla ihmettelee ihmisten absurdia elämänmenoa ympärillään. Kirjailijan oireyhtymä.

Poliitikot ja julkkikset irtautuvat tavallisesta elämästä omaan outoon todellisuuteensa, sillä he elävät toisessa säädyssä ja eräässä mielessä toisessa kulttuurissa kuin tavalliset ihmiset. (Me tavalliset ihmiset.) Niinpä heidän käytöksensä irrationaalisuus on helppo havaita. On ruotsalaisia, venäläisiä ja poliitikkoja, joiden kansanluonteesta puhellaan ikään kuin kyse olisi toisesta maasta erilaisine tapoineen. Kansanedustajan höpinät ovat likimain yhtä lähellä tavallista suomalaista arkea kuin joku kurditaistelija, mutta toisessa suunnassa etuoikeuksiin nähden. Onhan se outoa. Jonkinlainen orientalismi kuvaa myös sitä ammentamisen menetelmää, jolla iltapäivälehtien toimittajat meille poliitikkojen outoa elämää meille kuvailevat. Irrationaalisuus ja erilaisuus on keskiössä.

Juuri tästä syystä, että tavallinen elämä on meille tuttua (meidän elämämme), on siitä oudon vaikea puhua. Lapset onnistuvat toisinaan. Toisinaan onnistuvat kirjailijat tai sosiologit tai filosofit. Minulle ainakin tuottaa erityistä iloa, jos saan kiinni jostain tavallisen elämän langasta ja rakennelma alkaa purkautua.

Tavallisesta elämästä puhumiseen liittyy myös vaaroja. On helppo pahoittaa jonkun mieli, jos puhelee huolettomasti siitä, mitä ihmiset tekevät tai ovat tekevinään - tai etenkin, jos he ovat olevinaan.

Tavallisen elämän absurditeetti sulkee pois julkkiset, koska heidän elämänsä on suodatettu median lävitse. (Media turmelee liikaa kohteen alkuperäisyyttä.) Se ei kuitenkaan sulje pois rikkaita.

Rikkaat pelkäävät, että näin olisi käynyt, mutta raha ei pelasta heitä tavallisuudelta. He joutuvat yhä katsomaan peiliin, sen sijaan että katsoisivat kuvaansa iltapäivälehtien kannessa. Heillä on todellinen elämä kaikkine todellisine murheineen, mutta sen lisäksi heidän irrationaalisuutensa on kaikkien nähtävissä, koska sitä ei suojele tavallisuus.

Otetaan esimerkiksi joku Porsche tai Ferrari. Ensialkuun ja kauempaa se saattaa näyttää hienolta. Siksihän sellaisia autoja ostetaan. Mutta tavallistakin tavallisempi absurditeetti alkaa paljastua siinä vaiheessa, kun Ferrariin koettaa kiinnittää lastenistuinta tai avaa takakontin (etukontin), ja koettaa mahduttaa sinne kauppaostoksia. Ajopelin absurdi epäkäytännöllisyys paljastaa sen armottoman tavallisuuden. On niin tavallista, että ihminen rikastuessaan (siis mies) tekee jotain niin hölmöä, että ostaa hienon auton, ihan vain velvollisuudesta omaa rooliaan kohtaan.

Tavallisuuden ytimessä on FOMO, eli fear of missin out. Kun ihminen voittaa lotossa, hänelle avautuu aivan uusi horisontti asioista, joita lottovoittajan oletetaan tekevän. Bucket-list kasvaa. Yhtäkkiä onkin mahdollista kiivetä Mount Everentille, joten sitä täytyy harkita. Tavallisuuden taakka ei kevenny, vaan sen paino kasvaa. On kaikki ne vanhat tavalliset asiat, jotka täytyy ehtiä kokea, mutta myös pitkä lista uusia. Elämä tuntuu yhtäkkiä pienemmältä, vähäpätöisemmältä.

Tai mistä minä tiedän, kun en ole lotossa voittanut, mutta näin voisin kuvitella, että lopulta tapahtuu. Niin luultavasti tapahtuisi minulle. Olen joskus vuosia sitten ostanut lottokupungin ja sillä oli aivan huimia seurauksia. Lottokuponki avasi aivan uuden oven tavallisuuteen, jota en ymmärtänyt olevankaan. Yhtäkkiä ymmärsin kaiken (tai luulin ymmärtäväni) niistä syistä, jotka saavat ihmisen lottoamaan.


LOTTOAMINEN ON JO ITSESSÄÄN VOITTO KUN SITÄ KATSOO FENOMENOLOGIAN JA KVALIFYSIIKAN ELÄMYSHORISONTISTA

Kyllä siitä maksaa. Ei haittaa ollenkaan, jos parilla eurolla saa niin paljon vastinetta. Voi olla, että siinä lopulta kyynistyy, mutta ainakin itselleni oli lottoaminen kertaluontoisesti aivan huima kokemus. Se kolahti kuin heroiini. Tai nyt minä valehtelen, nimittäin en ole heroiinia koskaan käyttänyt. Mutta oli se ainakin vahvempaa kuin yksi iso tuoppi. Parempaa vastinetta rahalle siis.

Lottoaminen on tietenkin irrationaalista, kuten tavallisessa elämässä kaikki, jos sitä katsoo taloudellisen hyödyn kautta. Mutta fenomenologisesti lottoaminen on jotain aivan muuta.

Väittäisin, että kirjallinen innostus ei nyt vääristä minun kokemustani. Tietenkin nautin tavallisista kokemuksista ja siksi ostin lottokupongin, vähän niin kuin vitsillä. Kyse oli siis fomo:sta.

Ja sittenkin lottoaminen voitti minut puolelleen liki välittömästi. Se käynnisti niin hienoja ajatusketjuja, joita en ollut hetkeen kulkenut. Lottokuponki taskussani saatoin pitkästä aikaa miettiä, mitä tekisin, jos minulla olisi rahaa. Se nimittäin on hyvin kaukainen kokemus. Rikkaimmillani olen kenties ollut silloin, kun valmistuin  ylioppilaaksi ja sain kaikilta lähisukulaisilta 100 euron kirjekuoren ja kaukaisemmilta sukulaisilta 50 euron kuoren.

Sen jälkeen on ollut taloudellisesti vähän tiukkaa. Mitä siitä nyt onkaan, pari vuosikymmentä...

Kun sain lottokupongin käteeni, huomasin pian, että kyseessä oli maaginen esine. Ja nyt puhun hyvin vakavissani, sillä tiedän yhtä jos toista maagisista esineistä, sekä fantasiapelien että folkloristiikan kautta. Ensinnäkin lottokupongin piti mielellään hyvin lähellä itseään. Se oli mukava sujauttaa povitaskuun. Se tuntui jotenkin lämpimältä. Pelkäsin kadottavani sen. Pelkäsin, että jotain kammottavaa tapahtuu, jos kadottaisin minun oman aarteeni. My precious.

Kammottavinta tietenkin olisi se, että lottokuponki olisi voittokuponki, mutta siitä huolimatta se katoaisi. Koko maailma mullistuisi ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen.

Voin hyvin kuvitella, että ensimmäinen ajatus, joka kaikilla lottovoittajilla (ellei toinen ajatus) lienee tämä: ONKO SE TALLESSA?

Tätä pohdintaa seuraa varmastikin vimmainen tarkistamisen ja uudelleentarkistamisen sarja. Ja mihin sen voi laittaa yön ajaksi. Kuinka moni lottovoittaja valvoo yön yli, ja sitten vielä sunnuntainkin yli, jotta voi maanantaiaamuna kaksi yötä valvottuaan soittaa lottovoittajien auttavaan puhelimeen ja kysellä miten nyt täytyy toimia?!

Lottokuponki oli povitaskussani paljon enemmän kuin mikään seteli lompakossani. Seteleiden numerot olivat muuttumattomia. Niissä ei ollut mitään maagista. Lottokuponki oli miljoonien eurojen arvoinen seteli.

Sellaisiakin painetaan, mutta iso osa niistä mitätöityy lauantai-iltana tiettyyn aikaan.

Mitä isompi on voittosumma, sen pienempi on voiton todennäköisyys. Näin ollen lottoamisesta tulee sitä irrationaalisempaa, mitä isommaksi summat kasvavat. Ja nehän ovat kasvaneet. Mutta eivät varmaankaan useimmat voiton takia lottoa, tai edes toissijaisesti. Voittamisen todennäköisyys on luultavimmin vasta kolmas ulottuvuus, fantastisten kuvitelmien ja maagiselta pettymykseltä suojautumisen jälkeen, tai neljäs tai viides, jos sitä harrastetaan sosiaalisesti, ryhmässä tai perheen sisällä.

Tässä ovat oman tulkintani mukaan lottoamisen tärkeimmät funktiot:
1.) mahdollisuus fantastisille haaveille.
2.) voimaannuttava maaginen fiilis, jonka kuponki antaa, kun tuntee, että taskussa on potentiaalisesti miljoonien arvoinen seteli.
3.) maaginen pelko siitä, että omat numerot tulevat juuri silloin kun ei ole vienyt kuponkia.
4.) kavereiden tai perheen kanssa jännittäminen.
5.) raha.

Kyllähän siitä maksaa. Etenkin yllätyin fantastisten haaveiden mittavuudesta. Kenties vaikutus oli vahva siksi, etten ollut vuosiin tai vuosikymmeniin lotonnut. Tuntui, että olisin muutaman euron sijoituksella päässyt sisälle kokonaiseen tavallisen elämän ihmemaahan. Lottoaminen oli oikea linnanmäkiajelu. Kenties vaikutus lievenee arkikäytössä?

Fantastisten haaveiden merkitystä korostaa se, miten harva lottoaja lopulta toteuttaa haaveitaan. Kuinka moni lottovoittaja tai äkillisesti osakkeilla rikastunut henkilö on esimerkiksi Suomessa rahoittanut elokuvan rahoillaan? Sellainen unelma olisi varmasti monen listalla. Urheiluseuroja on ainakin tuettu, sen tiedän. Mutta pohjimmiltaan fantasiat ovat eri asia kuin se todellisuus, jonka raha avaa. Monestihan menestys huonontaa bändejä. Menestys tuo mukanaan paineita ja houkuttelee paikalle ihmisiä, joilla on vähemmän ymmärrystä taiteelle. Kusi nousee päähän, kaikkea sellaista.

Fantasian merkitys mentaalisena leikkinä korostuu juuri sitä kautta, miten huonosti se kohtaa todellisuuden. Jos on tottunut ostamaan lottokupongin saadakseen viikkoonsa kivan pienen hetken unelmointia, ei välttämättä voittorahaa edes oikeasti tavoittele. Siksi ei ole ollenkaan irrationaalista, jos valitsee veikkauskohteen, jossa voittamisen todennäköisyys on pienin mahdollinen, mutta unelmoinnin mittasuhteet liki rajattomat.

Vakioveikkaajat ja urheiluvedonlyöjät oman kokemukseni mukaan usein jyrkästi erottavat itsensä lottokansasta. Heille on tärkeintä pelien analysointi ja niistä keskusteleminen. Veikkaaminen on osa laajempaa kuviota, jossa pysytään perillä joukkueiden tasosta ja voimasuhteista. Samalla tarjoutuu mahdollisuuksia olla oikeassa, sillä urheiluvedonlyöjät, kuten dekkareja lukevat ihmiset tykkäävät tehdä salapoliisintyötä ja näyttäytyä kavereilleen vanhan kansan tietäjinä. Siinä ohessa olisi tietenkin kiva myös pysyä voitolla tai ainakin hävitä mahdollisimman vähän. Lottokansa näyttää tästä perspektiivistä lähinnä laumalta lampaita, jotka ostavat itselleen pienen annoksen heroiinia, eli luvan unelmoida.

Mutta on pakko jatkaa unelmoinnista puhumista, koska se oli siinä määrin päräyttävä trippi. Jos itse voittaisin lotossa, niin haluaisin laittaa rahat kiertoon. Perustaisin heti kustantamon tai animaatiostudion. Rahoittaisin jonkun internetissä nerokkaita sarjakuvia tai animaatioita tekevän henkilön kirjan tai kokoillan elokuvan. Kokoaisin yhteen studion, johon kutsuisin nuoria visionäärejä. Palkkaisin heille assintenttejä. Olisin rahan suhteen melkoisen kitsas. Sallisin heidän tehdä tähän asti isoimman projektinsa, johon käyttäisin kenties 100.000, mutta en sen enempää. Toteuttaisin tämän kenties viiden tai kymmenen tyypin kanssa. Siihen käyttäisin vasta miljoonan.

Näkisin kenellä on kykyä skaalata tuotantoaan. Näkisin kenellä on kykyä ohjata apulaisiaan ja ulkoistaa työtään. Seuraavalla kierroksella tekisin enää pari-kolme elokuvaa, kukin 300.000 panostuksella. Palkkaisin markkinointiosaajan etsimään lisärahoittajia. Tähtäisin vähintään miljoonan kokonaisbudjettiin, mikä sekin on vielä vähän, mutta Suomesta voisi hyvinkin jo houkutella mukaan parhaita osaajia. Rekrytointi olisi avainasemassa. Tekisin parhaiten ensimmäisellä kierroksella pärjänneiden parin animaattorin kanssa muutaman tällaisen miljoonan euron animaatioelokuvan. En odota, että mikään tapahtuisi nopeasti, mutta tiimi olisi tärkeä hioa yhteen, löytää paras ohjaaja ja paras käsikirjoittaja. Itse olisin tässä vaiheessa käyttänyt vasta pari miljoonaa, mutta elokuvia olisi jo kymmenkunta. Osa alkuperäisestä 100.000 euron projektista tuskin olisi koskaan valmistunut. Asioilla on tapana jäädä kesken.

Unelmat ovat myös vaarallisia, jos ajatellaan aikaansaamisen näkökulmasta, sillä ne harhauttavat ajatukset mahdottomille poluille. Minun on esimerkiksi aivan turha haaveilla jostain animaatiostudiosta, vaikka uskon siihen, että tekijöitä riittäisi niin piirtäjinä kuin mielikuvituksekkaiden maailmojen luomisessa. Raha voisi koota heitä yhteen, mutta haaveilu on pois tehokkaasta tekemisestä. Unelmat pitävät ihmisen passiivisena. Köyhä teini unelmoi näyttelijän tai muusikon urasta sillä aikaa kun rikkaiden kulttuurikotien lapset käyvät harjoituksissa.

Unelmointi on hyvin kaukana käynnissä olevista projekteista, jotka tähtäävät 10.000 harjoittelutunnin täyttymiseen. Päiväunelmat ovat ansa, jonka avulla kansa pidetään paikoillaan. Lotttokupongin ostaneet saavat paljon vastinetta rahalleen toivon ja unelmien muodossa, mutta summa on niin suuri, että he helposti päätyvät unelmoimaan jostakin mahdottomasta. Näin ollen todellinen työ sen unelman tavoittamiseksi koskaan käynnisty. Kukaan ei tietenkään suunnittele sitä näin tapahtuvaksi, mutta ihmisillä on taipumus mitoittaa itsensä alakanttiin ja elää realistisesti. Sillä tavalla vallankumous ei toteudu, mutta asiat ovat tavallisen ihmisen näkökulmasta ehkä paremmin, kun vallankumouksesta ei edes haaveilla. Sehän heikentää huomattavasti yhteiskuntaluokkien välejä, jos siihen asti ajaudutaan. Olen pistänyt merkille, että parempiosaiset tai edes keskiluokkaiset eivät pidä edes vallankumouksella vitsailemisesta. Se on huono taktiikka keskustelun käynnistämiseksi.

Elämässä on paljon viisaampaa olla nöyrä ja toteuttaa ammatinvalintansa turvallisesti, panostaa asioihin, joihin ei liityä riskiä. Itsehän olen siinä suhteessa elänyt hyvinkin tyhmästi ja holtittomasti, kun olen kuvitellut, että tuosta vain tulisin eturivin filosofiksi ja kirjailijaksi. Mutta ei ihan mahdotonta olisi, jos vain saisin pidettyä fokuksen kyllin pienissä asioissa, enkä liihoittelisi mahdottomissa sfääreissä ja kirjoittelisi kymmeniä kirjoja rinnaikkain.

Ilman rahaakin minä pystyn kirjoittamaan, vaikka katastrofin riskin ovat päätähuimaavat. Kaikki perustuu vain hyvään fyysiseen terveyteeni ja jonkinmoiseen mielenterveyteen ja keskittymiskyvyn rippeisiin. Kirjoitan kuilun reunalla, mutta henkeni edestä, kuten pitääkin.

Parhaiten pystyn kirjoittamaan asioista, joihin perehtyminen ei vaadi rahaa, joten tavallinen elämä on ymmärrettävä valinta. Siitä voi myös kirjoittaa loputtoman paljon. Lottoamisestakaan en vielä sanonut läheskään kaikkea.

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Kauhukuunnelma kummituskartalosta

Anne Nordberg 6.b (1981)
Kevätpörriäisromaanin sivutuotteena kehkeytynyt kuunnelmasarja on edistynut jo toiselle tuotantokaudelle. Kauden toinen jakso on halloween-spesiaali kauhistuttavasta lepakkokartanosta.

Jaksoissa kuullaan vierailevia ääninäyttelijöitä, ja tällä kertaa kertojana tunnelmoi Lauri Vanhala, runoilija ja Uudenmaan kirjoittajat ry'n puheenjohtaja. Kun esiintyjät ja aiheet vaihtuvat, niin jokaisesta episodista tuntuu muodostuvan ihan omanlaisensa taideteos.

Taustamusiikin on luonut Aki Lappalainen Suomen Turusta. Ääniefekteista ja editoinnista vastaa taaskin Suvi Nurmi. Käsikirjoitus Juho Nieminen. Tervetuloa kauhistuttavaan lepakkolinnaan!

LINKKI:
S2E2 - LEPAKKOKARTANON KUMMITUS

Harri Helin 6.a (1981)

tiistai 30. lokakuuta 2018

Onko tulevaisuutta vaikea ennustaa?

Usein kuulee väitteen, että tulevaisuutta olisi vaikea ennustaa. Tänään osui taas silmiini tämänsuuntainen viisaus:
"Kun vuonna 2005 kerroin, että Youtube mullistaa... ja kaikki nauroivat" - Menneisyyden muistikuvat ovat yleensä vääriä.
Jos seminaarissa luennoitsija kertoo tienneensä jonkun asian jo paljon ennen muita, suusta pääsee todennäköisesti sammakoita."

Miten sen nyt ottaa. Voihan näin käydä seminaarissa, jos katsotaan vuosikymmen taaksepäin, mutta kuinka on asian laita Kevätpörriäisessä, kun katsotaan taaksepäin melkein 70 vuotta?

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä on artikkeli nimeltään Tulevaisuuden koulu. Siinä ovat lapset kertoneet, millaista on koululaisen elämä 100 vuoden kuluttua.
Ihan emme ole vielä sadan vuoden päässä tulevaisuudessa, mutta urheilutulokset ovat kieltämättä heikentyneet, kuten myös yleinen kunto koululaisilla, varusmiehillä ja keskimäärin kenellä vaan.

Eikä siinä kaikki. Samalla aukeamalla ennustetaan, että tulevaisuudessa kaikki tulee olemaan muovia, eli plastiikkia, joksi sitä vielä 40-luvulla kutsuttiin. Muovi-sanahan juontuu materiaalin muovautumiskyvyistä, eli plastisuudesta, samoin kuin englannin plastic. (Muovi on ihan onnistunut uudissana. Hieman kuin muoti. Myös se muovautuu ja tuntuu samaan aikaan olevan ikuista.)
En ota nyt kantaa siihen, putoileeko karamelleja syliin nykyajan koulussa, mutta plastik-levy, johon tulee tiedot kuvina, kuulostaa aika hyvältä ennustukselta. Suomen koululaiset eivät sentään vielä 40-luvulla keksineet kosketusnäyttöä.

Seuraava kohta sai jo sydämeni pomppaamaan:
"Käymme hakemassa taplettimme. Niissä on sisällä meidän läksymme."???

Mind blown? Ei sentään ihan. Aiemmin mainittuja plastik-levyjä ei kutsuta kirjoituksessa tapleteiksi, vaan puhe on pillereistä.

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä esitellään monen värisiä pillereitä, joiden kautta tieto imeytyy aivoihin, hieman siihen tyyliin kuin Matrix-elokuvassa vuonna 1999. (Kevätpörriäisen kertoja valitsee punaisen pillerin.)
Tämä osa Kevätpörriäisen artikkelista on fiktiota, pieleen mennyt ennustus siis. Mutta onhan vielä 30 vuotta matkaa siihen hetkeen sadan vuoden päässä, josta lehdessä on puhe vuonna 1949. Kenties läksypillerit ovat todellisuutta vuonna 2049?
Yhdeksi ainoaksi kaupungiksi ei Suomi ole myöskään vielä muuttunut, mutta kaupungistuminen on huima ennustus vuonna 1949, sillä aikuiset alkoivat toden teolla huolestua maaseudun autioitumisesta vasta 1960-luvulla ja sen jälkeen.

Sama aihe "Tulevaisuuden koulu" toistuu vuoden 1958 Kevätpörriäisessä. Tällä kertaa mennään jo kohtuullisen epäuskottaville leveleille. En uskoisi tätä todeksi, ellen itse olisi kaivanut lehteä arkistoista.
"Jokaisella oppilaalla", ei pelkästään rikkailla tai jollain avaruuden seikkailijoilla. Ja puhelinta voi pitää taskussa, ei vain kantaa suuressa laukussa, josta tulee esiin käämejä ja antenneja. Ja tämä ennustetaan Kevätpörriäisessä melkein vuosikymmen ennen Star Trek -televisiosarjaa, joka starttasi 1966.

Vuonna 1958 näkyy jo käytettävän muovi-sanaa. Seuraavan ennustuksen loppuosa ei ole vielä toteutunut, mutta aika näyttää:
Televisio on korvannut opettajan (mutta vasta vuonna 2049, huom!) Tässä kohtaa vaihtuu palsta.
Laskukoneet tulivat kouluihin jo vuosia sitten. Robotteja vielä odotellaan.

Kaltaiseni vakavat gonzotieteilijät, kuten myös kunnianhimoiset tulevaisuudentutkijat, tietävät, että seminaarien tarkoitus on hörppiä kahvia, nauttia matkasta, pyydystää eksoottinen pokemon paikalliselta salilta, flirttailla jakkupukuisten nörttimisujen kanssa sekä kerätä CV:hen meritoitumispisteitä.

Jos todellista tietoa etsii, silloin kannattaa unohtaa seminaarit ja kysyä koululaisilta.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

David Firth oli Finger Family -jumala jo ennen tekoälyä

On sääli, että vain yksi miljoonasta ymmärtää tämän kirjoituksen, sillä oletettavasti vain 1/1000 tietää kuka on David Firth, ja vain 1/1000 aikuisesta tuntee finger family -ilmiön. Näin ollen keskimäärin 1/100.000 voi huomata yhtymäkohdat. Ja sittenkin on epätodennäköistä, että he ovat perehtyneet myös neuroverkkojen toimintaan.

Tervetuloa Kaikkien Asioiden Pikkujättiläiseen. Yleisömme on hyvin tarkasti rajattua.
Salad Finger Family
David Firth tunnetaan parhaiten Salad Fingers hahmostaan. Hänen videonsa ovat alitajuisten, kollektiivisten painajaistemme ilmentymiä. Jos uskomme C. G. Jungin teoriaan arkkityypeistä edes pikkuriikkisen, uskallamme olettaa, että näiden maagisten kaavojen ja symbolien siemen on piilotettu syvälle ihmismielen genetiikkaan. Siksi samat kuviot toistuvat ja toimivat kaikissa ajoissa.
Wrong Heads on toinen tekoälyyn perustuvan mind fuck -koneen aivopesuohjelma. Väärien päiden historia ulottuu jo muinaisiin sivilisaatioihin, useilla mantereilla.
Tarkasti räätälöityjä alitajuisia painajaisia katselevat nykyään lähes kaikki lapset Youtubesta, jäävät koukkuun ja traumatisoituvat iäksi. Eivät ihan kaikki tietenkään.

Syy näiden videoiden olemassaoloon on Googlen kehittämissä algoritmeissä, joita ei ole ohjelmoitu - vaan ne ovat ohjelmoineet itsensä kokemukseen perustuen, ja niiden päämääränä on koukuttaa pahaa-aavistamattomat katsojat. Siinä samassa ne ajavat heidät hulluuden partaalle.

Lapset siis käytännössä tuijottavat tuntikausia pimeään kaivoon, josta katsoo takaisin Cthulhu.

Tehokkaimmat videot eivät tehoa järkeen, vaan vaistoihin. Ne ovat puhdasta opiaattia liskoaivollemme. Ne todistavat, että mentalismi ja NPL ovat totisinta totta, mutta ihmisen oma älykkyys vain ei riitä näiden aivopesutekniikoiden maksimointiin. Kuitenkin itseohjautuvien tekoälyalgoritmien käsittelyn jäljiltä aivomme ovat sulaa mössöä ja älykkyysosamäärä putoaa 20 pistettä.
936.000.000 katsojaa eivät voi olla väärässä. Yli yhdeksänsataa miljoonaa! Kun miljardi täyttyy, niin zombiepidemia puhkeaa.

Ei ole sattumaa, että mieleltään järkyttyneiden taiteellisten nerojen, kuten David Firthin luomukset hyödyntävät samaa symboliikkaa kuin tekoälyalgoritmien virtuaaliset narkoosit.

Ei minun tarvitse tätä sen enempää perustella, asian vain hyväksyy todeksi tai sitten ei.
Yksi miljoonasta ymmärtää.

Ja samalla hän ymmärtää huutaa kauhusta!

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Sieravuoren lavarunofestivaali 3.-4.elokuuta, sekä höpinää aiheesta

Pikkujättiläinen on edelleen jäänyt vähälle huomiolle, kun olen keskittynyt seuraavan runokirjan, romaanin sekä Kevätpörriäis-kollaasien kirjoittamiseen. Olen myös mietiskellyt varsin synkästi filosofian mahdollisuuksia (kun sen asema on niin marginaalinen), mutta sellaisten mietelmien purkamisen aika tulee myöhemmin.

Lavarunouden saralla tapahtuu kesällä paljon uutta, jännää ja vallankumouksellista. Ensinnäkin Helsinki Poetry Connection järjestää heinäkuun alussa kahden viikon lavarunokiertueen, jonka ajankohdista ja paikkakunnista julkaisen pian tarkempaa tietoa. Olen kiertueella mukana viikon päivät.

Porukan sisällä olemme unelmoineet tällaisesta projektista vuosia, ja nyt se toteutuu! Retkeä myös dokumentoidaan, ja siitä ilmestyy jossakin vaiheessa dokumenttivideo.

HPC:n kiertue starttaa Heinolasta heinäkuun alussa, mutta lisäksi elokuun alussa järjestetään Eurassa laatuaan ensimmäinen pelkästään lavarunoudelle omistautunut kesäfestivaali:
https://www.tiketti.fi/Sieravuoren-Lavarunofestivaali
Mukana on niin kovia tyyppejä, että uskallan varmuudella sanoa, että Sieravuorella tullaan näkemään jotain ihan unohtumatonta. Olen kovassa seurassa, ja julisteeseen painetuista nimistä omani on aika varmuudella se vähiten nimekkäin.

Fiilis on loistava. Saan esiintyä paineetta, ja on kaikki mahdollisuudet yllättää yleisö positiivisesti. Minulla on nykyään vahva luottamus siihen, että kun yleisö on iso, on minun helpompi pistää kaikki peliin. Mitä enemmän jännittää, sen paremmin se menee. Ja onneksi ei ole kyse kilpailusta, jossa täytyisi käyttää aika tehokkaasti ja laskelmoiden. Saa vapautuneesti nauttia kaikkien muiden esityksestä. Yleensä uusien yleisöjen edessä (ja vähemmän traditionaalisissa puitteissa) koen olevani parhaassa elementissäni. Uskallan olla itsevarmasti ujo, uljaasti outo tai häpeilemättä tavanomainen, mistä muodostuu monien runojeni sielunmaisema. Uusien yleisöjen edessä minun on helpompi myös antaa itselleni lupa keskittyä testattuun Greatest Hits -materiaaliin, kun yleensä Open Mic -illoissa luen lähinnä uusia tekstejä kokeilumielessä.

Jos samoja tekstejä lukee monta kertaa lyhyessä ajassa, niihin voi tympääntyä syvästi. Ymmärrän näyttelijöiden ja muusikkojen turhautumista, jos pitää vetää sama show päivästä toiseen. Mutta sitä en ymmärrä, miten he sen pystyvät tekemään. Kai sitä on vain kyettävä sisäistämään, että uudelle yleisölle tarina on ennenkuulematon, ja kokemus ennenkokematon. On oltava taito samaistua läsnäolevaan yleisön tunteisiin, eikä omaan asemaan lavastetun illuusion toteuttajana. Ei voi olla itsekeskeinen, tai sitten on oltava todella vahvat rutiinit.

Suorastaan omituista on miten paljon nykyään nautin esiintymisestä. En ole sillä tavalla julkisuuden henkilö, että kukaan odottaisi minulta mitään ihmeellistä. Siinä tilanteessa on helppo yllättää. (Nimikin on riittävän tavallinen, ettei se jää kenenkään mieleen.)

Tekstejä löytyy nykyään kaikkiin mielialoihin, joten saan olla sillä tavalla aito. Jos fiilis on surumielinen, saan esittää surullisia tai nostalgisia, jopa traagisiakin tekstejä. Kun aikoinaan otin osaa Poetry Slam -kisoihin, olin ehkä liiankin analyyttisesti miettinyt mitä tulen esittämään, eikä 3 minuutissa oikeastaan ehdi sanoa paljoakaan. Kilpailutilanteita myös jännitin ihan eri tavalla, kun kisoja oli aikoinaan vain kerran vuodessa, ja tuntui, että tässäkö tämä nyt oli, vuosi aikaa seuraavaan tapahtumaan. Ja nykyään Helsigissä on useita lavarunotapahtumia kuukaudessa.

Parasta on, kun saa esiintyä rauhassa ilman tiukkaa aikarajoitusta, ja voi lukea ne tekstit, joihin sillä hetkellä uskoo. Enkä olisi niin varma siitä, millaisen tekstin haluan kussakin fiiliksessä lukea, ellen olisi vuosien ajan käynyt kuukausittain Open Mic-klubeilla testaamassa materiaalia. Elävän yleisön reaktioista oppii valtavan paljon. Oppii siitä tekstistä,kuten myös kaikkien muiden esittämistä teksteistä, kun ensin opettelee kuuntelemaan. Ja kun tekstin lukee ääneen, huomaa konkreettisesti onko kirjoitus sellaista, että siihen syvästi uskoo. Silloin sen vasta tuntee. Monesti koen lavalla, että sanat ovat vääriä, jolloin ne voi korvata toisilla; niitä on liikaa, jolloin voi karsia; tai rytmi ei toimi, jolloin tekstiä voi järjestää uudelleen. Mutta hienoa on etenkin se, kun huomaa kirjoittaneensa ihan täyttä bullshittiä, jossa vain koettaa huijata muita tai itseään. Siltähän ei voi välttyä.

PS.
Jos poliittisia höpinöitä on ikävä, olen kirjoittanut niistä aiheista Uusi Suomi -blogia, kun siellä on kohtalaisen helppo herättää keskustelua:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

lauantai 3. helmikuuta 2018

Uusi laji olympialaisiin (Kevätpörriäinen Remix 2012)

Tämän linkin kautta pääsee kuuntelemaan uusimman jakson podcastista:

SoundCloud: Uusi laji olympialaisiin



* * * JOS HALUAT KUULLA KUUNNELMAN, NIIN ÄLÄ VÄLITÄ NÄISTÄ MUISTA HÖPINÖISTÄ * * *

Facebookissa on keinotekoinen esto, joka pakottaa asentamaan lisäosan älypuhelimelle, vaikka mikään tekninen syy ei todellisuudessa estäisi SoundCloudin käyttöä ilman lisäosaa (kuten voit linkkiä klikkaamalla huomata).

Tämä kikkailu vähentää merkittävästi SoundCloudin käyttäjämääriä, sillä harva viitsii asentaa mitään turhia lisäosia, eikä se edes paranna äänenlaatua tai helpota elämää muillakaan tavoin. Hankaluus voi olla tahatonta, mutta myös Facebookin harkittu ratkaisu (jolla se haluaa vaikeuttaa kilpailijoidensa toimia, ellei voi ostaa niitä pois). Nykyään jo 80% somen käytästä tapahtuu älypuhelimella, joten sillä on suuri merkitys.

Jos SoundCloudin linkin kuitenkin reitittää minkä tahansa Facebookin ulkopuolisen foorumin tai blogin kautta, sen voi kuunnella puhelimella aivan normaalisti, niin kuin istuisi tietokoneella. Linkki avautuu silloin selaimella, jonka on ohjelmoinut Google tai jokin puolueeton osapuoli. En tiedä mikä on tilanne Applen laitteilla, mutta Androidilla tämä ainakin toimii näin oudosti.