maanantai 22. elokuuta 2016

Mitä jos painovoimaa ei ole?

Eli toisin muotoiltuna: Mitä jos gravitaatio ei ole vetovoima, vaan työntövoima?

Otsikolla en siis tarkoita kysyä millaista on painottomuus. Kysymys on vaikea muotoilla ymmärrettävästi. Olen kuitenkin pähkäillyt itsekseni jo muutamien vuosien ajan, että kenties teoriamme gravitaatiosta on virheellinen.

Vetovoiman lähdettä tai alkuperää ei ole toistaiseksi löytynyt tutkituista alkeishiukkasista, joten johdonmukaisuuden nimessä on otettava huomioon mahdollisuus, ettei sitä löydy hiukkasista itsestään tai niiden väliltä. Ehkä painovoima onkin kappaleiden ulkopuolella niitä toisiaan kohti työntävänä voimana. Tällöin havaittu vaikutus olisi samanlainen.

Kenties kappaleet lähestyvät toisiaan, koska tyhjyys itse tuottaa energiaa ja kappaleiden välillä on vähemmän tyhjyyttä kuin niiden ulkopuolella. Niinpä ulkopuolinen voima on suurempi. Aine ikään kuin varjostaa toista ainetta yhdeltä suunnalta, mikä houkuttelee sitä luokseen.

Aluksi en löytänyt mitään viitteitä siitä, että joku toinen olisi pohdiskellut samaa kysymystä, mutta sitten päätin hakea useammilla sanayhdistelmillä ja löysin Le Sagen gravitatioteorian.
Le Sagen gravitaatioteoria on kehitetty useammallakin vuosisadalla, mutta se on aina jäänyt hyvin marginaaliseksi. Teoria on kuitenkin lähes identtinen oman ideani kanssa. Löysin sen hakusanoilla "gravitation + not pull + but + push"

Aiemmat yritykset hakea "what if there is no gravitation?" yms. eivät tuottaneet haluttua tulosta. Löysin vain kuvauksia painottomuudesta.

Wikipedia-artikkelin mukaan teoriaa on kommentoinut Richard Feynman vuonna 1965:
"Hän huomautti, että "kimpoavien kappaleiden" mekanismi saisi aikaan tämän verrannollisuuden ja että "matemaattisen suhteen omituisuus vähenee täten hyvin paljon", mutta toteaa sitten, että teoria "ei toimi" sen vastuksen vuoksi, jonka eteneviin kappaleisiin pitäisi sen mukaan kohdistua, minkä vuoksi teoria on hylättävä."
Tällaisiin tapauksiin aina valitettavan usein törmää. Pidän Feynmania suuressa arvossa, joten tuntuu harmilliselta, että häneltä on noussut laajempaan julkisuuteen näinkin huonoja perusteluja.

Harmillista on sekin, että usein heikot argumentit tepsivät laajempaan tiedeyleisöön, jos puhuja on kyllin arvovaltainen.

Ensinnäkin suhteellisuusteorian mukaan ei avaruudessa ole mitään "eteneviä kappaleita". Kappaleet etenevät vain suhteessa toisiinsa. Niiden omasta näkökulmasta käsin ne eivät etene lainkaan, vaan muut asiat juoksevat karkuun tai tulevat vastaan. Niinpä tällainen gravitaatioteoria ei edellyttäisi minkäänlaista eetteriä tai hiukkasia.

Toinen ongelma on se, että Georges-Louis Le Sage on elänyt niin kauan aikaa sitten, että hänen käsityksensä täytyy asettaa tiettyyn kontekstiin. Hänellä ei esimerkiksi ollut tietoa siitä, että energia ja materia ovat yhtä, tai että aineella on samanaikainen aalto- ja hiukkasluonne. Näin ollen puhe kimpoavista kappaleista ei ole sen kummempaa kuin nykyinen puhe "Pimeästä energiasta" tai "pimeästä aineesta". Le Sage puhui arvaillen jostakin, mitä hän ei ollut nähnyt tai mitä hän ei voinut nykyaikaisilla laitteilla mitata.

Feynmanin perustelu sille, miksi teoria tulisi hylätä ei toisin sanoen ole lainkaan pätevä. Kappaleisiin tyhjyyden suunnalta voimakkaammin kohdistuva työntövoima ei välttämättä johdu lainkaan mistään törmäilevistä hiukkasista, vaan se saattaa olla avaruuden itsensä ominaisuus.

Mitä jos gravitaatio on sitä, että kun avaruus tähtien ja galaksien välillä laajenee, se samaan aikaan pyrkii supistumaan lähellä toisiaan olevien kappaleiden välillä? Tällä tavoin ajateltuna me kenties voisimme muotoilla teorian, jossa gravitaatio ja pimeä energia ovat yhden ja saman luonnonvoiman kaksi havaittavaa puolta.

Tai entä jos gravitaatio ei ole törmäileviä hiukkasia, vaan hiukkasen ja tyhjyyden välillä tapahtuvaa kuplintaa? Kun kaksi kappaletta ovat lähekkäin, ei niiden välisellä alueella tapahdu tyhjiöväreilyä, mutta systeemin ulkorenalla aineen ja avaruuden rajapinnalla tapahtuu jotakin? Tämä aineen ja tilan välinen rajapinta jollain tavoin rullaa itseään auki uudeksi tilaksi, joka saa samaan aikaan avaruuden itsensä alati laajentumaan, mutta lähentää kappaleita, jotka jo valmiiksi ovat toistensa vaikutuspiirissä.

Ajatus siitä, että gravitaatio olisi työntövoimaa vetovoiman sijasta ei tunnu ollenkaan vanhentuneelta tai mahdottomalta, vaan siinä on itse asiassa paljon enemmän tolkkua kuin oletuksessa, että esineiden välille olisi vedetty jonkinlainen näkymätön kuminauha.

Ja kuminauhoista puheen ollen: Minua niin risoo se, että kaikki fyysikot ovat mieltyneet havainnoillistamaan gravitaatiota lakanalla, jonka päällä pallot kiertävät toisiaan. Onhan se havainnollistavaa joo, mutta se ei auta meitä mitenkään ymmärtämään millä tavoin gravitaatio kohdistuu alkeishiukkasiin ja kuinka se varsinaisesti syntyy. Kaksiulotteiseen venyvään kankaaseen sitä paitsi syntyy kuoppia juuri gravitaation ansiosta, joten temppu on oikeastaan vain tautologia.

Hyvät havainnoillistukset saattavat tarjota vastauksia kysymyksiin, mutta samalla ne tekevät juuri sen, eli tyydyttävät mysteerin äärelle joutunutta kyselevää mieltä. Siinä kohtaa arvuuttelu usein loppuu, vaikka sen tulisi vasta alkaa.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Taiteilijan vaiettu ja sankarillinen heikkous

Tiina Pystysen Runousoppi (2004) on ollut niin pitkään lainassa, että se täytyy palauttaa kirjastoon. Useampaakin kohtaa tekisi siteerata, mutta poimin vain pari:
"Pakottaessani itseni kirjoittamaan tulin purkaneeksi omia suojarakenteitani. Haurastuin. Jäin yksin häpeän kanssa. Pelot velloivat ympärilläni. Olin päästänyt irti jotain sellaista, mitä en hallinnutkaan. - - Kirjoittaessani reilusti sydänverellä, juuri niin kuin ajattelin, lukijat alkoivat nauraa." (s.90)
Tästä tulee mieleen ensinnäkin stand-up, jossa usein parhaat naurut syntyvät arkaluontoisista ja traagisista kokemuksista. Pelot ja häpeän tuntemukset ovat usein yleisempiä kuin luulisi, ja nauru on yleisön luonnollinen reaktio asioihin, jotka ovat liian tuttuja ja vaivaannuttavia. Kun homma menee liian todeksi sopivasti johdateltuna niin pian koko yleisö nauraa, toiset helpotuksesta ja toisen myötähäpeästä.

Kokemus dramaattisten asioiden koomisuudesta on minulle tuttu myös kirjoittamisen kautta, paitsi sillä erolla, että olen pitkään tietoisesti tavoitellut sellaista reaktiota. Ehkä miehille sallitaan herkemmin musta huumori ja tietty pellen rooli, sillä muistan analysoineeni näitä juttuja jo yläasteella - juuri näitä, mutta en sitten mitään muuta niinkään.

Tuo suojarakenteiden purkaminen on muistakin kuin henkilökohtaisista syistä vaativaa, ja monesti tulen miettineeksi sitä, onko taiteilijuudesta paluuta? Voiko ihminen enää vuosia kirjoitettuaan palata normaaliuteen, kun kaikki myytit on läpivalaistu? Monet pitävät illuusioistaan kiinni ikään kuin varmuuden vuoksi, koska niitä tarvitaan myös sosiaalisen hyväksynnän takia. On vaikea teeskennellä esimerkiksi rasistisia asenteita, jos yhteiskunta sitä yhtäkkiä edellyttäisi, eikä pääsisi mihinkään virkaan ilman nationalistista vihaa ja sen julkisia tunnuksia.

Itsensä tuntee helposti yksinäiseksi, ja siitä voi ahdistua syvästikin, jos kohtaa vähänkin sellaista ilmapiiriä, jossa muut katsovat pahasti siksi, ettei tunne yhtäläistä vetoa heidän asenteisiinsa, niin perustelemattomia ja pimeitä kuin ne ovatkin.

Onneksi suurin syy, mihin kaikki ahdasmielisyys lopulta kaatuu, on naurun puute.

Toinen ajatusjuonne, joka kirjassa minua erityisesti viehättää, on tietty omaäänisyyden kritiikki, joka nostaa omaleimaisuuden tilalle tai yläpuolelle jaetun ja yleisinhimillisen:
"Päivä päivältä olen yhä vakuuttuneempi siitä, että mitä syvemmälle yksityiseen uskaltaa mennä, sitä lähemmäs yhteisiä perusrakenteita pääsee. Syvällä henkilökohtaisimassa törmäämme siihen, mikä on yhteistä kaikille." (s.14)
Tämä pätkä ehkä kiteyttää edellä sanotun ja enemmänkin (s.88):
"Kun kaikki oli sallittu, kun kaikki rangaistuksen uhalla kielletty tunki päivänvaloon, minulle avautui valtava työmaa. - - Sain suuren tehtävän. En pelännyt enää. En pistänyt hanttiin. Pelkäsin kauheasti." (s.88)

Kansojen juhlimasta rumuudesta


Jotkut kirjoittavat tullakseen ihalluiksi, toiset vain ollakseen olemassa, tai puolustaakseen jonkin maailman olemassaoloa. Joku on kiinnostava, koska hän kirjoittaa niin hyvin ja joku toinen, koska hän puhuu siitä, mistä muut vaikenevat. Siitäkin voi tietenkin puhua erityisen taidokkaasti, mutta usein se ei ole tälle lukijakunnalle kaikkein tärkeintä.

Kirjallinen laatu on keskeinen julkaisun kriteeri, mutta se toimii päin vastoin kuin yleensä ajatellaan (ja nyt puhun omasta näkemyksestäni, enkä lainaa Pystysen opasta):

Kirjailijat, jotka miellyttävät aiheillaan ja "alatyylisyydellään" muita kuin oppineita ja sivistyneitä luokkia, saavat yleensä vähemmän apua tyylinsä hiomisessa, sillä heitä pidetään moukkina, mitä usein myös ovat. Bukovski ja hänen kaltaisensa kirjoittajat luokitellaan usein tyylitajuttomiksi, mutta päin vastoin heidän tyylitaituruutensa on vahvaa ja taustalla on huimaa lahjakkuutta.

Humoristisen kansanrunoilijan tai rappiorunoilijan tai herkkäsieluisen runotytön on oltava sata kertaa parempi kuin akateemisen älykkörunoilijan, koska hänenkalaisiaan julkaistaan paljon vähemmän. Kynnys on korkeampi. Hänen on oikeastaan kyettävä ihmeeseen. Apuvoimat ovat vähäiset ja köyhät ja lähtökuoppa on marginaalien marginaalissa. Onhan heitä, mutta aina vähemmänkuin niitä, joita julkaistaan hyväksyttyjen kriteerien täyttymisen tähden. Se, että aloittelevia runotyttöjä ja rappiorunoilijoita on suuri määrä hieman korjaa vääristymää, mutta seula on heillä kapea. Yleensä kilpailujen raadit ja kustannustoimittajat hylkäävät tällaiset lahjakkuuden jo ensivilkaisun tähden.

Se on sovinnaisuutta, joka elää ja voi hyvin. Silti siitä puhuminen tähän sävyyn on suuri tabu. Toiseen sävyyn saa sanoa esimerkiksi näin: "Teemu Hirvilammi oli lahjakkaampi kuin kymmenen akateemista pellejä!"

Siihen tyyliin saa aina sanoa, mikä sivuutetaan jo tyylin tähden. Saa sanoa karkeasti, koska silloin se ei ole sanottu liian painokkaasti ja sitoutuen ajatukseen.

Tiina Pystysen kirja on useammallakin tasolla rohkea, ja siinä jos ei rikota, niin ainakin raapaistaan kivuliaasti useita kirjallisia myyttejä. Näistä tabu-rikkeistä tärkein ja myös toistuvin on mielikuva kirjailijasta vahvana yli-ihmisenä, joka kamppailee sisäisiä tai yhteiskunnallisia demoneja vastaan, mutta ylittää ulkopuoliset haasteensa älynsä ja henkisen vahvuutensa avulla. Pystysen kuvailema kirjailija on pikemminkin tavattoman heikko, ja luo kirjallisuutta omasta inhimillisyydestään. Tämä antiteesi tuntuu osuvan hyvin maaliinsa, kun katson kirjallisuuden historiaa ja mietin kuka on puhutellut minua eniten ja mistä syistä.

Pystynen kirjoittaa (s.94):
"Tuo ääretön pimeä kaiken näkyväisen takana on kokemus siitä, ettei ole hyväksytty eikä rakastettu. Syvä häpeä siitä, ettei kelpaa.

Ainakin minun kirjoittamiseni taustalla on ollut tarve hyväksyttää oma kokemukseni kirjallisuuden kentällä. Siellä, missä kuvittelin elämän olevan arvokkaampaa, syvällisempää ja ylevämpää...

Rakensin kirjailijan identiteettini mitättömyyden- ja arvottomuudentunteeni varaan."
Ongelma (ja nyt täytyy ottaa oppineen feministinen näkökulma) on kuitenkin se, että nainen ei saa sanoa näin. Eihän nainen voi puhua heikkoudestaan, kun hän on jo lähtökohtaisesti tietenkin niin herkkä ja hauras olento. Kirjan vastaanotto on varmasti ollut tästä syystä nuiva: jos mies sanoisi näin, se olisi rohkeaa, mutta kun nainen kirjoittaa omasta heikkoudestaan kirjallisen inspiraation lähtökohtana, se on ruikuttamista.

Ja silti miten hienosti sen voikin sanoa (sievästi valehdellen) että on tyhmä:
"Koska en ollut opiskellut filosofiaa, kykenin ymmärtämään Mannerin runoudesta vain yksinäisyyden, surun ja kauneuden. Filosofiaan löysin vasta sen jälkeen, kun joku oli ensin analysoinut minulle kaiken valmiiksi." (s.98)


Runouskontoa?


Pystysen tabu-rikkeet eivät jää tähän. Hän kritisoi laajalti 90-lukulaista runouskäsitystä, jonka mukaan "runoutta ei tarvitse ymmärtää", ja kuitenkin ihmistä pidetään runopiireissä heti tyhmänä, jos hän ei ymmärrä runoa. Runo siis pitää ymmärtää sillä tasolla että siitä riemuitsee ja sitä ihailee, mutta ei tarvitse osata ulkopuolisille selittää, mitä runossa sanotaan ja miksi se on niin juhlistettu.

"Miten kävi? Kirjallisuus jatkoi eriytymistään yhä etäämmälle erilliskulttuuriksi, jonka suuri osa sivuuttaa käsittämättömänä - ei suinkaan vallankumouksellisena!"
Teksti jatkuu tästä suoraan yhä laajempaan anti-elitistismiin, jota vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä tuotiin Voima-lehden voimin nuorten tietoisuuteen, runouden vältellessä kaikkea poliittisuutta:
"Ja sillä aikaa kun kirjallisuuspiirit puuhasivat runouden vallankumousta, suuryritykset valtasivat globalisaation nimissä maailman." (s.105)
Kun runous vielä tuohon aikaan vaati välttyä selityksiltä, ei tämä vaatimus kuitenkaan ollut tasapuolinen. Jos runoilija edusti tiettyä runouden yleistä linjaa, hänen ei tarvinnut selitellä tekemisiään. Jos taas hän teki jotakin yhtään kokeellisempaa, täytyi hänen selitellä itseään ihan hitosti, ja mielellään useissa kirjallisuuslehdessä julkaistussa esseessä.

Oikeastaan koko vaatimus runoudesta, jota ei tarvitse ymmärtää tai jota ei tarvitse analyyttisesti avata kaatui omaan mahdottomuuteensa, koska se salli vain perinteisen runouden. Kaikilta yrityksiltä tehdä mitään erilaista vaadittiin ikään kuin henkilöllisyystodistus. Muutoin ne eivät päässeet sisälle diskurssiin ja skeneen.

Sen runouden, joka ei itseään selitellyt, rinnalle syntyi useampiakin hyvin teoreettisia ja analyyttisiä ryhmiä, joista näkyvimmät saivat myöhemmin asuinsijan Poesiassa tai Ntamossa.
"Palasin yliopistolle salakuuntelijana. - - Kunnellessani luentoa runouden teorian historiasta aloin epäillä, että koko järjestelmä on huijausta, uskontoon rinnastettavassa olevaa inhimillistä puuhastelua. Runouskontoa." (s.98-99)
Vaikka sillä sukupolvella, joka runouden "ei-ymmärtämisen ihanteesta" puhui, oli vaatimustensa taustalla myös perusteluja ja syvällistä asiaa, on tällainen estetiikka tai filosofia inhimillisistä syistä kestämätön. Mikä tahansa ryhmä, joka saa oman tyylinsä kohotettua aikakauden aallonharjalle ja muodin huipulle, voi jarruttaa muutosta vedoten siihen, ettei heidän tarvitse selitellä miksi he tykkäävät saavuttamassaan asemassa, että tämä ja tämä piirre on ihanteellinen ja saa kaiken heidän tukensa. Kaikki jotka vaativat mitään muutosta, saavat kohdata tämän ei-ymmärtämisen ihanteen väärinkäytöksiä ihmisiltä, jotka liian laiskoja avatakseen omaa näkemystään tai käyttävät hyväkseen saavuttamaansa asemaa kriitikkona, kustantajana tai galleristina tai päätoimittajana tms.

Ihmisillä on aina tietyssä saavutetussa asemassa perustella omia päätöksiään sillä, ettei tarvitse selitellä, kun eivät tyhmät muutenkaan ymmärtäisi. Siksi tällainen taidefilosofia ei toimi. Itseisarvoisen ja itseään selityksillä alentamattoman taiteen ajatus on ehkä osaltaan viisas ja ylevä, mutta se on liian helppo turmella ihmisen alhaisilla pyrinnöillä.

Jälkikäteen me voimme sanoa kustakin aikakaudesta, että heillä on ollut oma esteettinen ihanteensa, mutta tuon aikakauden sisältä saattaa sama tyyli tuntua ainoalta mielekkäältä tavalta kirjoittaa.

Runouden historia on myös siinä suhteessa julmaa, että se usein pelkistää kunkin ajan sen muutamiin yleisiin tyylipiirteisiin, ja tällöin jää näkemättä, miten paljon moninaisuutta on kaikissa kirjallisissa sukupolvissa. Joskus sen moninaisuuden tukahduttaminen onnistuu paremmin ja joskus huonommin.

Traagista on, että me usein juhliistamme juuri sellaisia taiteen kultakausia, joilla on vain yksi ääni ja yksi ihanne. Niissä on jotain ihmeen ihanaa selkeyttä ja puhtautta.

Sosiaalisen erottautumisen väline


Tiina Pystysen rohkeat sääntörikkeet eivät tyhjenny edellä sanottuun. Hän lisäksi kieltäytyy nostamasta kirjailijan ammattia sille jalustalle, jolle se normaalisti on sijoitettu. Kirjoittaminen ei vaadi neroutta, eikä se olen muista inhimillisistä pyrinnöistä erillinen. Kirjailijat päin vastoin omassa ylemmyydentunnossaan päätyvät vain toistamaan kaikkea sitä alhaista inhimillisyyttä, mikä on leimallista kaikelle kilvoittelulle:
"Myös runous teorioineen on sosiaalisen erottumisen väline, yksi loputtomista vallankäytön muodoista." (s.107)
Vuosina 2001 ja 2002 opiskelin sosiologiaa ja valtio-oppia, ennen kuin aloitin kirjallisuuden opinnot, joten näkökulmani lajiin oli hyvin samansuuntainen. Harmi, etten tullut lukeneeksi Runousoppia jo 2004, kun se ilmestyi. Olisin säästänyt aikaa ja vaivaa, eikä minun olisi tarvinnut itse ajatellen päätyä kutakuinkin samanlaisiin johtopäätöksiin.
"Kirjailija erottautuu massasta. Kirjallisuus puuhastelee touhukkaana omassa kulttuurilaatikossaan, lähellä valtaa, apurahoitettuna ja palkittuna. Sairaalatyössä minulla ei ollut asiaa suurlähetystöjen illanviettoihin."
(Itse olen sittemmin käynyt kilistelemässä Yhdysvaltain suurlähetystössä ja juuri tällä hetkellä kirjoitan apurahalla.)
"Huolimatta siitä, että kirjailijoiden taloudellinen asema on suurimmaksi osaksi kehno, heidän on helppo samaisttua eliittiin ja julistaa itseriittoisina: yleisö opetelkoon taiteen kielen!"
Tiedän kokemuksesta kuinka vähän vastakaikua etenkin juuri yliopistoon hyväksyttyjen kirjallisuudenopiskelijoiden keskuudessa tällainen puhe herättää, hehän ovat opiskelemassa Pystysen kuvaamaan "lukemisen asiantuntijuuteen", eikä heidän kriitikon- (lue: konsultin)uralleen olisi edullista, jos kirjallisuuden ihanteeksi tulisi avosylinen kansantajuisuus.
"Runous tunkeutuu kielen rakenteisiin, mutta samalla siitä tulee salakieli, joka jättää asiaan vihkiytymättömät mysteeriosta osattomaksi, asiantuntijoiden selitysten varaan. - - Minua puolestaan kiinnostaa sellaisen kielen löytäminen, joka päästää lähelleen muutkin kuin asiantuntiijat. Todella vallankumouksellista olisi räjäyttää taiteen suljettu maailmankaikkeus ja avata se kaikille."
Ylipäänsä kirjan asenne tuntuu vastaansanomattoman raikkaalta, ja tuntuu suorastaan rikolliselta, ettei teosta enempää hehkutettu sen ilmestyessä, tai luetettu yliopistossa meille kirjallisuuden opiskelijoille (ainakaan niillä muutamilla harvoilla kursseille, joilla suoritin). Voiko sitä enää paremmin ilmaista:
"Minua on kiukuttanut teorioiden mahdoton hämäryys." (s.108)

tiistai 9. elokuuta 2016

Tahdon vapaus ja akatemian sovinnaiset illuusiot

"Jos vastaat kyllä tai ei, menetät buddhaluontosi."
- "vastaus" zen-buddhalaiseen koaniin
Areiopagin uusin kirjoitus toi elävästi mieleeni villin nuoruuteni yliopistomaailmassa:
http://www.areiopagi.fi/2016/08/edes-vaivautua-miettimaan-onko-tahto-vapaa/

Oxfordin vuosina ratkaisin kaikki kohtaamani filosofiset ongelmat ja voitin väittelyssä vastaani asettuneet professorit. Näillä voitoilla ei kuitenkaan yllätyksekseni ollut mitään seurauksia. Urakehitykseni pikemminkin hidastui aina sitä mukaan, kun hyökkäsin establishmentia ja sen virallisia kantoja vastaan.

Ehkä selkein tällainen kiistanalainen aihepiiri on "vapauden filosofia", ja siinä on vieläpä helpointa päästä selkeään ja johdonmukaiseen ratkaisuun, minkä monet ovat myös havainneet. Kysymys on ratkaistu lukuisia kertoja, mutta keskustelu jatkuu ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tässä keskustelussa on kolme osapuolta, joista kuitenkin vain kaksi on vastuussa lähes kaikesta julkaisutoiminnasta. Kolmas osapuoli havaitsee pian - yleensä liiankin pian - ettei koko vapaan tahdon kysymys ole mielekkäästi muotoiltu. Käsitteitä on käytössä liian vähän ja muutamat jatkuvasti jankatut käsitteet on määrittelty liian epämääräisesti. Samoila sanoilla on liikaa erilaisia merkityksiä. Osapuolet puhuvat toistensa ohitse ja jahtaavar oikeastaan jotain ihan muuta kuin vastauksia inhimillisen vapauden ongelmiin (pragmaattisemmat vapauden ongelmat sivuutetaan lähes täysin, koska sinne asti ei edes päästä kaikelta vouhotukselta). Pääosaan nousevat metafyysiset kysymykset tai vaikkapa moraaliset kiistat rikosvastuusta ja velvollisuuksista. Kiista kietoutuu elämän monille osa-aluille, mikä ei sinänsä olisi ongelma,  mutta kun näiden muiden asioiden tähden keskustelu käy tunteelliseksi.

Ensimmäinen ja toinen osapuoli vastaavat vapauden kysymykseen kyllä tai ei, ja jo siinä kohtaa ne päätyvät peruuttamaattomasti hakoteille. Tämä johtuu siitä, että koko kysymys on mieletön, kuten kolmas ryhmä on moneen kertaan hyvin osoittanut. Kolmannen ryhmän edustajat toimivat liian usein yksin ja ilman järjestäytynyttä leiriä, koska heidän työnsä ikään kuin päättyy siihen, että he havahtuvat unesta. He suuntaavat huomionsa johonkin järkevämpiin kysymyksiin, ja kaksi muuta leiriä jatkavat ikuista kiistelyään.

Kolmas osapuoli on se, joka aina astuu lavalle, ihmettelee mitä kaksi muuta oikein huutavat, kuuntelee hetken ja tajuaa välittömästi, että touhussa ei ole mitään järkeä. Kahdelle muulle on oikeastaan edes ihan turha yrittää sanoa mitään.

Kiistan kahden äänekkäämmän ja ikuisesti toistensa häntiä purevan osapuolen voimanlähteenä on kaksi suurta illuusiota (kuten inhimillisen toiminnantarmon taustalla yleensä on). Illuusiot antavat heille kiihkeyttä ja vakuuttavuutta, joka vetoaa etenkin muihin saman illuusion kantajiin.

Ensimmäinen illuusio liittyy siihen, että ihmisen tajunnassa on jotakin, mitä ei tulisi liian analyyttisesti eritellä. Tätä mystistä jotakin voisi kutsua vaikkapa "sieluksi", mutta tässä pelissä sitä kutsutaan "vapaudeksi". Vapaudeksi mihin tai vapaudeksi mistä, voisi kysyä. Yksi vastaus voisi olla, että ihminen on metafyysisesti vapaa silloin, kun hänet voidaan laittaa edesvastuuseen rikoksistaan. Se ei kuulosta kivalta, mutta kukapa itseään olisi syyttämässä. Vapaus on niitä muita varten, niitä pahoja, jotka omasta pahuudestaan - ei kun siis vapaudestaan - käsin tekevät tyhmiä ja tuhmia asioita. Täytyyhän meillä olla jokin peruste rankaista heitä, eikö niin?

Moraaliset kysymykset eivät ole kuitenkaan kyllä-leirin perimmäinen tavoite, vaan tärkeämpää on juuri se, että ei liian syvälti kurkistettaisi inhimillisen tajunnan syövereihin. He kiittävät ketä tahansa, joka on valmis väittämään, että ihminen on vapaa. Jos heillä on jotain syvempiä epäilyjä, jotka he tahtovat karkottaa, he kuuntelevat myös perusteluja. Sehän saattaa auttaa epäuskon hetkellä, että teeskentelee olevansa rationaalinen ja vieläpä järkevässä sekä oppineessa seurassa. Perusteluja tärkeämpää yleensä onkin se, että filosofi on maineikas ja korkeassa virassa. Hänen näkökannoistaan voidaan tällöin sen kummemmin miettimättä poimia ne, jotka itse miellyttävät. On mukava, kun saa tuntea, että sellainen ihminen on tästäkin tärkeästä asiasta samaa mieltä.

Ja koko kysymys on kuitenkin mieletön. Kaikki pidemmälle viedyt vastausyritysten perustelut ovat yhtä lailla järjettömiä. Tämä voisi olla filosofian esityslistalla alkupäässä, mutta se ei ole. Kolmas leiri on hajanainen ja lakkaa harrastamasta filosofiaa.

Toinen leiri kokee puolestaan tehtäväkseen vastustaa ajatusta tahdon vapaudesta. Tästä porukasta tekee vähintään yhtä naurettacan se, että he paitsi samalla tavoin kuin ensimmäinen leiri kuvittavat olevansa rationaalisia, mutta myöskin julistavat sitä suureen ääneen, ikään kuin edustaisivat kriittisyyttä ja korkeinta tieteellisyyden astetta.

Ei-leirin illuusio on se, että meitä ympäröivä maailma olisi ymmärrettävissä, ennustettavissa ja hallittavissa. He päätyvät vapauden illuusiota kyseenalaistaessaan puolustamaan absurdia kantaa, että todellisuus ei olisi millään tavoin kaoottinen, vaan hyvin ennustettavissa. Tällainen näkemys nyt vain on sattunut muodostumaan yhdeksi heidän perustuskivekseen leikissä, jonka lähtökohtana oleva kysymys on mieletön.

On tyhmää väittää, että ihminen tuosta vain jostain heittäisi peliin vapaita ajatuksia, jotka olisivat moraalisempia tai vapaampia kuin ne, jotka ovat johtuneet tiedosta ja ajattelusta (siis aivotoiminnasta, elämänkokemuksesta ja muusta kertyneestä kognitiosta), mutta aivan yhtä tyhmää on päätyä vastakkaisen kannan väenväkisellä päähänpistolla siihen, että todellisuus olisi mekanistinen kellopeli. Kumpikin kanta on aivan yhtä päätön, mutta vastustaa jotakin inhimillista ahdistusta, joka kihiää siitä, että kallistumme liialliseen relativismiin, eli kohtaamme asioiden haastavuuden ja halitsemattomuuden.

Kolmannen leirin ongelmana on myös se, että kysymys on niin monella tavoin mieletön sekä niin heikosti pohjustettu, että sen mielettömyyden voi todistaa kymmenin eri tavoin. Tästä syystä kolmatta osapuolta ei yleensä edes hahmoteta keskustelun ospuoleksi. Se on hajanainen ja voimaton. Esimerkiksi tämä blogikirjoitus, kuten monet muut, joissa käsittelen vapauden filosofiaa, eivät tule nousemaan minkäänlaiseksi klassikoksi filosofian kaanonissa. Huomioillani oli hyvin vähän vastakaikua Helsingissä sekä Ofordissa, minkä lisäksi löysin hyvin pienellä etsimisellä kirjoja, joiden sanoma oli kaikki klassikoita järjellisempi, mutta niitä ei pidetty missään arvossa, koska ne eivät vastanneet kyllä tai ei, ja tästä syystä ne eivät tyydyttäneet kumpaakaan leiriä.

Oikeastaan vasta nyt olen alkanut ymmärtää, että akateeminen filosofia tarvitsee kysymyksiä, joita se ei onnistu ratkaisemaan, jotta sillä olisi perinteitä ja perusteita olemassaololleen. Tokihan filosofia säilyisi hengissä ja sillä menisi jopa paremmin, jos se osaisi ottaa oppia käymistään keskusteluista ja kykenisi harppaamaan nykyhetkeen tai sen edelle - mutta tähän ei oikeastaan akateeminen maailma tule koskaan kykenemään, koska pelissä on kysymys viroista, julkaisuista ja oppituileista - ei niinkään totuudesta tai ihmisten auttamisesta.

Positiivisemmalta näkökannalta saman voisi muotoilla niinkin, että lopputulos, kuten oikeaan vastaukseen pääseminen ei ole tärkeintä, vaan itse matka. Tärkeintä on keskustelun käyminen. Siinä oppii yhtä ja toista argumentaatiosta ja retoriikasta.

Illuusiot ovat ihmiselämässä tärkeä voimanlähde. On osattava elää sen asian kanssa, että mielipide, jota keskustelu vahvistaa, on kummassakin tapauksessa täysin mielivaltainen ja väärä.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Ilkeyden ja julmuuden esitaistelija

Inkeri Hallamaa 6 C kirjoittaa vuoden 1999 Kevätpörriäisessä:
"Erilaista ei hyväksytä joukkoon. Ulkonäkö on yleisin syy syrjintään."
Tämä huomio on kaikessa ilmeisyydessään varsin uskottava, mutta asiaa ei enää juurikaan ajatella aikuisten maailmassa, koska pelin säännöt muuttuvat.

Aikuinen mies saa olla ruma, kunhan hän tekee rahaa tai osoittaa muilla tavalla taitonsa. Ruma miehen itsevarmuus voi jopa synnyttää aivan erityistä karismaa, kuten osoittaa esimerkiksi Serge Gainsbourg.

Sitä ennen ruma ihminen joutuu selviämään läpi peruskoulusta. Ruma artisti tunnistetaan erityisen lahjakkaaksi, koska hän on säilyttänyt palonsa ja selvinnyt. Moni ei selviä. Rumuuden lisäksi elämää leimaavat huono itsetunto, haluttomuus opiskella sekä yleinen katkeruus systeemiä kohtaan.

Hiljattain Tuomas Enbuske bloggasi otsikolla:
Miksi homojen vastustajat ovat niin rumia?
"Homofobisissa ja rasistisissa mielenosoituksissa ei juuri näe miehiä, joilla olisi lisääntymisen kannalta oleellisimpia ominaisuuksia: ulkonäköä tai älykkyyttä."
Enbusken kirjoitus ei ole kovin älykäs tai tyylikäs, mutta se heijastelee varsin hyvin Kevätpörriäisen tasoisia, sivistyksemme pintakerroksen alla vaikuttavia ennakkoluuloja ja niihin perustuvia valtarakenteita.

Entä muistatko vielä kuinka vuonna 2012 somessa hassuteltiin Hel-Looksin pilaversiolla Per-Looks, johon koottiin Perussuomalaisten kauniisti rujoja ehdokkaita kunnallisvaaleissa:
http://per-looks.tumblr.com/

Tämä kaukainen muisto tulvahti mieleeni, kun näin videon Donald Trumpista, jossa hän taas kerran haukkuu vastaehdokkaitaan tai heidän puolisoaan puhtaasti perustuen ulkonäköön, tai omassa mielikuvituksessaan kyhäilemiinsä tarinoihin:
http://www.vox.com/2016/7/30/12332922/donald-trump-khan-muslim

Donald Trumpin on useissa vertailuissaa havaittu valehtelevan toistuvammin ja röyhkeämmin kuin hänen vastaehdokkaansa, mutta jatkuvasta valehtelusta huolimatta hänen kannattajansa sanovat, että heihin vetoaa hänen rehellisyytensä.
Trump on rehellisesti sika. Hän on rehellisesti töykeä. Hän toimii töykeästi ikään kuin paha maailma oikeuttaisi käyttämään kaikkia törkeitä keinoja. Tämä varmaankin tuntuu vapauttavalta ihmisestä, joka on koko ikänsä odottanut, että muutkin tunnustaisivat todeksi hänen kokemansa pilkan tässä julmassa maailmassa. Nyt vihdoinkin kaikki muut saavat nähdä ja kokea sen kohtelun, jota hän on kohdannut peruskoulussa ja läpi myöhemmän elämän.

Trump tuntuu perustavansa vaalistrategiansa kyynisyyteen ja lonkalta heittelemiseen, ja sikäli kuin jokin kommentti ja asenne vetoaa yleisöön, hän toistelee sitä kannattajiensa mieliksi. Hän on siis tyylipuhdas populisti, eräänlainen lakmuspaperi, joka reagoi ympäristön tilaan.

Trump osaa puhua tavalla, joka vetoaa moniin ihmisiin. Populistina hän on aikansa peili, joka peilaa eriarvoisuutta ja modernin ajan tuottamia pettymyksiä, mutta meillä ei ole paljoakaan näköaloja siitä, mitä hän tekisi, jos tulisi valituksi. Hän tuskin tietää sitä itsekään. Vaikuttaa siltä kuin Trump haluaisi tulla presidentiksi ja siinä kaikki. Hän haluaa sitä itselleen: sulan hattuun, kuolemattomuutta, uuden lelun. Pahinta olisi jos hän tahtoisi toiselle kierrokselle ja jatkaisi siitä, mihin vaalikampajanjassaan jäi.

Voi myös olla, ettei hän välittäisi toteuttaa mitään lupauksistaan, vaan tekisi omaksi mielekseen ihan jotain muuta. Hän saattaisi tuottaa pettymyksen sekä niille, jotka toivoivat työpaikkaa tai pelkäsivät ydinsotaa.

Äänestäjissä huomio on kiinnittynyt siihen, miten herkkäuskoisia ja "tyhmiä" heidän nähdään olevan. Miljoonat Trumpin kannattajat eivät tunnu huomaavan valheita tai välittävän niistä.

Kauhistuttavia puolia on kaksi: että joku on niin häikäilemätön ja sanoo ääneen sellaisia asioita - ja että juuri sen miljoonat haluavat kuulla. Koston sanotaan olevan suloista. Fantasioissaan ihmiset kenties pääsevät kostamaan systeemille sen, ettei se rakastanut heitä kylliksi ja nostanut heitä merkittävään asemaan. Trumpin johdolla valkoinen roskaväki pääsee tappamaan isänsä, joka on järjestys, ja raiskaamaan äitinsä, joka on sivistys.

Lisääntynyt eriarvoisuus on tosiasia etenkin Yhdysvalloissa. Jos Trump ei voita, meillä on edessämme seuraava kauhuskenaario:

Demokraatit juhlivat voittoa ja kaikki hyväosaiset, korkeasti koulutetut ihmiset riemuitsevat, kun ahdasmielisyys koki tappion. Mutta onko mikään muuttunut? Nyt ihmiset ovat sentään hetken aikaa varpaillaan. Vielä kauhistuttavampaa on kenties palata yhteiskuntaan, jossa ollaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä missään olisi mitään vikaa.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Best of Kevätpörriäinen

Keväällä 2015 lueskelin baarissa parin lavarunoilijan seurassa Kevätpörriäinen -lehteä, jonka Kasper Salonen oli ostanut. (En tiedä saako lehteä hankittua muuten kuin törmäämällä koululaiseen, joka kauppaa niitä Helsingin kaduilla.) Joka tapauksessa otin kännykällä kuvan yhdestä runon, joka oli iloisesti yllättänyt meidät kaikki. Postasin sen Facebookiin ja runosta tuli pieni somehitti. Valokuvaa jaettiin satoja kertoja ja Anssi Kela teki siitä jopa biisin.

Minulla oli samaan aikaan käynnissä kierrätysrunoprojekti, jossa tarkoituksenani oli hyödyntää runoilijoiden julkaisematonta materiaalia, joko kirjasta karsittuja runoja tai kokonaisia pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia. Halusin hyviä tai muuten vain erikoisia säkeitä yhdistämällä uusiokäyttää lauseita kierrätyshengessä tai luoda jonkinlaisen Frankensteinin hirviön.

Projekti takkuili heti lähtökuopissaan, koska runoilijat eivät hevillä luovuttaneet tekstejään, joita pitivät "liian huonoina". Kenties sekin vaikutti, että he aavistivat tekijyyden tärkeyden kulttuurissamme ja lopputuloksesta olisi vaikea sanoa mikä on kenenkin aikaansaannosta. Usein tärkeintä on se, kuka sanoo, ja vasta sitten, mitä sanotaan tai miten se sanotaan.

(Myös ala-asteikäisen runon saamassa mediahuomiossa merkittävää oli kirjoittajan ikä sekä myöhemmin julkkiksen osallistuminen, mitkä yhdessä nostivat tarinan otsikoihin.)

Anonymiteetti kiinnostaa ehkä siinä vaiheessa, jos tekstissä on jotakin luvatonta tai sopimatonta, mikä laittaa arvailemaan henkilöllisyyttä ja tarkoitusperiä. Muussa tapauksessa useampien kirjoittajien arvailu on vain sekavaa ja uuvuttavaa, koska hahmotamme maailmaa intentioiden ja motiivien valossa. Näemme tarkoitusperiä ja aikomuksia jopa elottoman luonnon ilmiöissä.

Runoilijoiden kirjoituksia kiinnostavammaksi osoittautuivat pian tekstit, jotka eivät ole alkujaan runoutta. Niissä on Found Poem -aspektia, mikä muuttaa tekstin enemmänkin löytäjänsä kuin alkuperäisen kirjoittajan ansioksi: ainakin voidaan erotella kertoja, joka kokoaa materiaalin, sekä repliikkien takana olevat erilliset henkilöt, joita kohdellaan pikemminkin hahmoina kuin tekijöinä. Keksin käyttää Kevätpörriäisen materiaalia tosissani vasta kun miltei vuosi oli kulunut siitä, että oivalsin lehden kirjallisen laadun. Pystyisinkö jotenkin todistamaan, että lasten oivallukset ovat itsessään käypää ainesta kirjallisuudelle, miettimättä puhujan ikää tai sitä kontekstia, jossa huomiot on tehty?
Eikä kyse ole pelkästään ajattelun ja havainnon tuoreudesta, vaan myös kielestä, jossa asiat ilmaistaan tuoreesti.
Kevätpörriäisen parhaita oivalluksia on koottu kirjoihin aiemminkin (esimerkiksi Olen ollut vähän villi : koululaisten kynästä, toim. Liisa Vasamies & Niina Palviainen. Otava 2004.) Näissä antotologioissa ei kuitenkaan tekstiä ole muokattu tai laajennettu, vaikka jo kokoaminen itsessään muuttaa tekstin kontekstia. Parhaat jutut eivät ole enää siinä hetkessä uunituoreena lehden sivuilla, vaan kirjassa, joka korostaa niiden erinomaisuutta (tai koomisuutta), ja muuttaa heti vastaanottoa.

Toimittajan, ja tässä tapauksessa kahden päällekkäisen toimittajan (aikuisen) seuloessa aineistoa, on sekin vaara, että jotkin tietyt liian pelottaviksi tai anarkistisiksi tai masentaviksi tai tyhmiksi tai lapsellisiksi tai turhan järkeviksi tai poliittiksiksi koetut äänet karsuituvat pois.

Niinkuin onko tämä hauskasti alatyylistä vai ei niin hauskaa?
Ja jos yhdistetään edelliseen vielä tämä:
Kumpi on lopulta parempaa: että ollaan kohteliaita, vai että tuodaan näkyviin se todellisuus, jota tässä raapaistaan vain hyvin pinnallisesti. Lapset osaavat olla verbaalisesti hyvin ilkeitä, mutta he itsekin suodattavat puhettaan ja käytöstään yleensä aikuisten seurassa. Esimerkiksi kiusaamisen tai kiusatuksi tulemisen ytimestä on pitkä matka kirjan sivuille, koska eivät opettajat tai vanhemmat useinkaan kannusta sellaista narratiivia tai puhetyyliä, jossa nähtäisiin editoimatonta raakamatereiaalia. Joskus kuitenkin pieniä purskahduksia ilkeyttä pääsee tihkumaan sovinnaisuuden raoista. Se on hyvin erilaista kuin aikuisten vihapuhe, joka on yleensä aika köyhää ja toistaa tietyn kuplan valmista sanastoa sekä opittua dramatiikkaa.

Suoraan sanottuna lapset pystyvät parempaan. He myös ovat aivoimempia niille sosiaalisille kuvioille, jotka ihmiset usein myöhemmällä iällään ottavat itsestäänselvyyksinä.
"...sellaisia törkeyksiä, että niitä ei varmaankaan olisi julkaistu lastenlehdessä." Mutta onko sensuuri enemmän lasten suojaksi vai suojeleeko se aikuisia itseään siltä, että ruusunpunaiset unelmat murenevat ja asiaan täytyisi puuttua?
Mielestäni Kevätpörriäisessä ovat parasta kunkin artikkelin erilaiset näkökulmat ja myös eri ikäiset äänet, jotka keskustelevat samasta aiheesta päällekäin ja ristiin. Erikoisista suunnista valottuva kokonaiskuva on usein yllättävä ja inspiroiva, minkä lisäksi hauskojen pätkien huomaamisessa on löytämisen iloa. On kiinnostavaa kokeilla, millä tavoin tekstejä on mahdollista koota yhteen pidemmäksi tarinaksi, jossa erilaiset äänet voidaan sulauttaa yhteen, häivyttää tai suorastaan juhlistaa kerronnan ailahtelevuutta. Yhdistäminen edellyttää kuitenkin sitä, että tekstejä tavalla tai toisella editoidaan. Muutoin palaset hyvin harvoin osuvat yhteen.

Jos Kevätpörriäinen ei ole tuttu - ja ihan muutenkin ihmisten iloksi - olen tähän koonnut muutamia tahattomia hauskuuksia lehtien sivuilta.

Sama teksti jakautuu alkujaan kahdelle sivulle, jotka olen yhdistänyt samaan kuvaan:
Tällä kertaa nyt ehkä vain satuin poimimaan useampia vähän tragikoomisia.
Monetkin näistä pistävät miettimään, miten paljon jätetään julkaisematta sellaisia lasten kertomuksia, jotka olisivat liian julkeita lasten vanhempia kohtaan?

Voi vain toivoa, että toimituskunta uskaltaa ottaa riskejä ja venyttää rajaa aina niin pitkälle kuin mahdollista, jotta pörriäinen olisi enemmän taidetta ja kulttuurihistoriaa, vähemmän vitsipalstaa.

Kevätpörriäisen lukeminen on palkitsevuudessaankin usein erittäin raskasta. Tilattuani Huuto-netistä useita vuosikertoja ja luettuanin niitä kannesta kanteen, voin sanoa että aikuisten maailman läpivalaisu sekä omien lapsuusmuistojen kaiveleminen on äärimmäisen uuvuttavaa. Samaistuminen myös syvenee luettaessa pitkään, ja jossain vaiheessa lemmikkieläimen kuoleman kuvaus kouraisee mahasta jo aika pahasti. Kaikki muistot vyöryvät alitajunnasta ikään kuin yrittäisi suorittaa vuosien psykoterapiaa parissa tunnissa.

torstai 14. heinäkuuta 2016

The responses are mostly off topic

Kyllä ja ei (vanhan filosofisen teeman uudelleenlämmittelyä) sekä Gonzotiede.

Suurella osalla ihmisistä näyttäisi olevan vaikeuksia tunnistaa teoretisointia tai ymmärtää mitään sen päälle. Kenties ongelma juontuu siitä, että teoreemat tai hypoteesit ovat "ajatusleikkejä". Ne siis edellyttävät sitä, että on kykyä ja kiinnostusta pelata mahdollisilla maailmoilla ja olla suoraltakäsin sitoutumatta väitteiden totuusarvoon. Monille asiat tuntuvat vain olevan tosia tai epätosia. Heidän mielikuvituksensa ei jousta ja löydä toden ja valheen välistä "mahdollista".

Ehkä heillä vain ei ole aikaa ja energiaa? He tahtovat saavat vastauksia nopeasti, koska ovat kiireisiä aikuisia? En kiellä sitä, ettei filosofinen harrastus tai tieteellinen asenne vaatisi valtavasti työtä ja aikaa kypsyäkseen.

Menen suoraan esimerkkiin, koska innostuin tästä aloituksesta aivan erityisellä tavalla. Minulla ei ole mitään erityistä asiantuntemusta borrelioosista, eli Lymen taudista, mutta punkit ovat pistäneet parinkymmentä kertaa ja jotain olen lukenut aiheesta. Joskus sanotaan, että kroonisilla potilailla on sairaudestaan enemmän tietoa kuin lääkäreillään, mikä varmaan monesti myös pitää paikkansa - etenkin jos potilas on millään tavoin analyyttinen ja taipuvainen tutkimaan asioita omalla ajallaan.

Puhun nyt avauksen kirjoittajasta, en itsestäni. En ole sairastanut borrelioosia. Tällaisia näkee niin harvoin, mutta vastaukset ovat sitäkin tyypillisempiä:
It is always taken at face value that a herx reaction is the result of Lyme bacteria dying. Therefore it's a sign that you are making progress.

Sorry, but this leaves me with many questions, such as:

- What if other bacteria can cause a herx? Bacteria that do not cause Lyme. Who has proven that only bad bacteria cause a herx?

- What if a herx is the result of the bacteria trying to create a smoke screen as they escape, much as a squid shoots ink, then disappears? And nothing really gets killed? Who has proven herx = death of bad bacteria?

Hän kertoo postauksen lopuksi myös omista kokemuksistaan:
These are all questions I have asked myself over the last 5 years of treatment, as I slowly get worse despite different doctors, different treatments and different antibiotics after 20 years of infection.
http://flash.lymenet.org/scripts/ultimatebb.cgi?ubb=get_topic;f=1;t=083721;p=0

Sivun alalaidassa alkuperäinen postaaja pääsee taas ääneen:
"the responses are mostly off topic. I am not interested in my herx. I am interested in herx theory"
Minulle avainkohtia ovat alun "What if..." ja lopun "I am interested in... theory". Monikaan keskustelussa ei tunnista näitä minulle täysin ilmeisiä sanoja.

Muut ihmiset tarjoavat lähinnä virallisia vastauksia, jotka aloittaja selvästikin jo tuntee. Oletettavasti muut eivät ole lukeneet kommenttia loppuun asti ja huomanneet, että kirjoittaja tietää asiasta jotakin, tai sitten he eivät vain piittaa siitä ja tarjoavat omaa asiantuntemustaan kuin vähä-älyiselle.

Syvempi ongelma on se, ettei sana "theory" merkitse monillekaan yhtään mitään. Ehkä se edustaa sitä tieteen mystisempää puolta, josta ymmärtävät vain Einstein ja Stephen Hawkins - tai ehkä se on heille lähempänä fiktiota. Tieteistarinoissa on teoriaa, mutta todellinen tiede käsittelee vain ehdottomia totuuksia.

Ei ole mitenkään hassumpi ajatusleikki, että borreliabakteeri jättäisi jälkeensä jonkinlainen sumuverhon kuin mustekala ja tämä toiminta jotenkin muuttaa taudin krooniseksi ja myrkyttää potilaan (Wikipedia.org/Herxheimer_reaction), mutta hienointa ja arvokkainta tässä koko jutussa on se, että tällaisia ihmisiä on, jotka heittävät teorioita hatustaan ja artikuloivat täysin selväsanaisesti, että sitä he tekevät.

Että heitä on enemmänkin. Välillä sitä tuntee itsensä maailman ainoaksi "gonzotieteilijäksi". Siksi olen myös kirjoittanut samannimistä kirjaa, jossa pseudotieteen, näennäistieteen, kvasitieteen - miten ne sitten toisistaan eroavatkaan - rinnalle tulee käsite gonzotiede, eli gonzo science. Ainakaan vielä pari vuotta sitten, kun aloitin, ei kukaan ollut sitä termiä määritellyt ja lanseeraanut.

Teen sen nyt. Gonzotiede on:
1.) Tieteellisen metodin ja asenteen soveltamista virallisen tieteen ulkopuolella, joko tiedeyhteisöjen reunamarginaaleissa, ulkopuolella tai peräti koskettamaan aihealueita, joita tiede ei ole aiemmin tutkinut. Maailmaan ilmestyy jatkuvasti uusia ilmiökenttiä (teknisen tai kulttuurisen kehityksen ansiosta), minkä lisäksi virallinen tiede usein on liian selkeärajaisiin kategorioihin jaettua. Uusia aihealueita löytyy näin ollen myös poikkitieteellisista ilmiöistä, jotka voivat olla hyvinkin klassisia, mutta niille ei löydy akateemista erikoistumislinjaa tai rahoitusta.

Poikkitieteellisten haasteiden lisäksi on "väliinputoajatieteitä", joita kumpikaan tai useampi tiede ei välitä edes kutsua poikkitieteelliseksi, vaan aineryhmät ikään kuin kenenkään sitä haluamatta tuuppivat sitä naapurille. Todellisuuden osa-alue voi ikään kuin jäädä viimeiseksi ihmisten huutoäänestyksessä.

Gonzotiede voi siis olla eräänlaista freelance-tiedettä, mutta se on paljon enemmänkin kuin sitä.

Gonzotieteen määrittely-yritystä sekä alustava luonnosmainen manifesti


2.) Rahoituksen haalimisen ja akateemisen yhteisön hierarkiassa korkealle kipuamisen lisäksi tieteessä on monia sellaisia "välttämättömiä" status-riskejä, joista vain gonzotieteilijä voi yrittää vapautua. Tieteentekijän uskottavuus voi esimerkiksi heti joutua vaakalaudalle, jos hän seurustelee pseudotieteilijöiden kanssa - vaikkakin siinä tarkoituksessa, että hän tekisi heistä jonkinlaista sosiaalista koetta.

Tällaisista syistä monet pseudotieteellisen ja parapsykologiset ilmiöt ovat vahvoja. Niiden jäsenistö kokee suurta yhteenkuuluvaisuutta siitä, että heitä halutaan "vaientaa", eikä heitä oteta vakavasti "virallisessa tieteessä".

Minusta on vakava ongelma, että vakavat tieteentekijät useinkin ovat pikkumaisia ja pelkäävät maineensa puolesta. Joskus he ovat myös suorastaan turhamaisia. On gonzotieteilijälle luonteista, että hän viettää aikaa erikoisten ja erilaisten ihmisten seurassa, koska he ruokkivat hänen mielikuvitustaan ja tarjoavat mahdollisuuksia sosiaalisille kokeille. Jos jokin yhdistää minua Jeesukseen, niin enintään se, että en häpeile istua samaan pöytään kerjäläisten, huorien ja varkaiden kanssa.

3.) Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän rahoitus ja uskottavuus ovat vaikeasti turvattavissa, on gonzotieteilijän oltava valmis tekemään monia henkilökohtaisia uhrauksia ja ottamaan elämässään suuria riskejä. Hänellä täytyy siis olla aivan poikkeuksellinen kutsumus esteistä välittämättä esittää rohkeitä kysymyksiä, muodostaa rohkeita hypoteeseja, sallia uskomustensa kumoutua ja edistää mitä suurimmalla tavoin tiedettä.

Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän tieteelliseltä yhteisöltä saamansa kriittinen tuki on oletettavasti hyvinkin puutteellista, on hänen uskallettava sitä suuremmassa määrin altistaa itseään ja teorioitaan kaikelle muulle kritiikille. Hän tarvitsee siis kutsumuksen ohella myös mitä suuremman määrän itseluottamusta ja kärsivällisyyttä.

Koska edellä sanotusta seuraa myös, että gonzotieteilijä on alttiina pseudotieteen sekä muuten vain sekopäisten ihmisten vaikutteille ja ideoille, on hänen oltava mielensä kantimilta mitä tasapainoisin henkilö. Muutoin hän saattaa sairastua masennukseen tai skitsofreniaan.

Gonzotieteilijän on toisin sanoen ja tähän kaikkeen kyetäkseen mentävä tieteellisessä ajattelussa paljon tavanmukaista maisteria pidemmälle. Hänen on ymmärrettävä tieteenfilosofiasta kaikki oleellinen ja enemmänkin. Hänen on myös ihmeellisellä tavoin kyettävä säilyttämään kaiken naureskelun keskella lapsenmielisyytensä.

Jos pseudotieteilijät ovat jollakin tavoin tieteellisessä maailmankuvassaan vajavaisia, on gonzotieteilijä toista maata. Hän on likimain yli-ihminen, jonkinlainen ybertieteilijä, jota normaalin inhimillisyyden rajat ja rajoitukset eivät kosketa.

Miten kukaan kykenee siihen?

Ensiksi meidän on huomattava, että teknologia tarjoaa nykyään aivan uudet mahdollisuudet itsensä sivistämiseen ja tiedonhankintaan - aivan kuten myös tieteellisten ajatusten julkilausumiseen ja koettelemiseen. Tiedeyhteisön ei välttämättä tarvitse olla täysin akateeminen, jos fiksut ja oppineet ihmiset kohtaavat toisensa netin välityksellä globaalisti.

Toiseksi on otettava hieman surumielin huomioon pari seikkaa: Tiede on viime aikoina kokenut monia arvovaltakriisejä, jotka pian pakottavat sen muuttamaan toimintatapojaan, etenkin julkisuudessa - sekä painottamaan enemmän tiedon popularisointia kuin pelkkää kärkitutkimusta. Tässä tieteen ja kansan välisesssä uudessa vuoropuhelussa on kenties elintilaa myös gonzotieteelle, jota sama ylimielisyys ja statuspisteiden (tutkinnot ja julkaisut) haaliminen ei rajoita. Tiede tarvitsee myös muita institutionaalisia herätyksiä, esimerkiksi sen suhteessa politiikkaan ja uritysmaailman rahoitukseen, jotka kumpikin uhkaavat tehdä siitä "vähemmän tiedettä" ja enemmän jotakin muuta, kuten arvovaltansa lainaamista kaupallisiin tarkoituksiin.

Perinteisen tieteen nukkuessa tai horjuessa tulevat erilaiset freelancer-tieteilijät tekemään monia merkittäviä havaintoja.

Kolmanneksi: Vaikka edellä puhuin gonzotieteilijästä yli-ihmisenä, ei hänen erityisomituisuutensa tarvitse juontua neroudesta. Hänen apunaan ovat myös tieteen tähänastiset saavutukset. Hän saa aivan eri tavalla apua esimerkiksi psykologialta kuin aiemmat sukupolvet. Teoriassa - ja teorioihinhan me juuri nyt luotamme - hän voi valjastaa käyttöönsä aivan uuden NLP:hen tai vastaavaan ihmiskäsitykseen perustuvan metodiikan, joka estää häntä sortumasta samaan itsepetokseen kuin aiempien vuosisatojen ns nojatuolifilofit ja nojatuoliantropologit, joista osa jo silloin teki varsin hyvää työtä.

Gonzotieteilijällä on apunaan kirjasto, joka ylittää moninkertaisesti kaiken sen, minkä kadotimme Aleksandrian kirjastossa. Hän pystyy teoriassa sellaisiinkin asioihin, joita emme osaa edes teoretisoida.

Tuhansista itsenäisesti tieteellistä työtä tekevistä yksilöistä monet ovat jo löytäneet apua. Me vain emme ole kuulleet heistä vielä. Tarvitaan esimerkiksi julkaisufoorumi ja vertaisryhmiä, jotta gonzotiede todella kohoaa akateemisen tieteen rinnalle ja jopa sen ohitse.


PS. Borrelioosiin liittyy monia arvoituksia, jotka voivat vielä mullistaa tieteen käsitystä bakteereista ja kehon immunijärjestelmästä. On kyseenalaista, että kun taudinaiheuttajaa ei kunnolla ymmärretä, ja kun ei oikein muutakaan osata, jää ainoaksi keinoksi vuosikausia kestävä, ja monesti hyödytön lääkekuuri joka tuhoaa yleisterveyden:
"Silloin kun oireita on kestänyt yli vuoden, saatetaan tarvita vuodesta puoleentoista vuotta kestävä antibioottihoito."http://borrelioosi.net/artikkeli_borrelioosista/hoito
Kroonistuneesta borrelioosista on julkaistu paljon artikkeleita ja näytetty Prisma-dokumenttejakin, mutta vastaukset eivät oikein vakuuta. Sairaus on mysteerinen hieman kuin Crohnin-tauti tai yleinen reumatismi, johon liittyy myös mysteereitä.

Kenties vastaus ei löydy edes borrelioosista itsestään, vaan kroonistumiseen ja myös herx-reaktioon liittyy jokin muu yhteistekijä, kuten suoliston antibioottikanta, joita ihmisillä on tutkitusti erilaisia. Jokin muu elimistön bakteeri tuottaa myrkyn joka pahentaa oireita? Tai ehkä kyse on todellakin mustekalamaisesta sumuverhosta?

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Peripeli ja eksistentialistinen ahdistus

Jatkan vanhojen kirjoitusteni tulkitsemista ja täydentämistä.

Vuonna 2005 olen näemmä kirjoittanut:
"Kun ihminen kieltäytyy pelaamasta, hänen on ensin kohdattava muiden pilkka. Jo sitä ennen – kun peli alkaa näyttäytyä yhä mielettömämpänä – iskee ahdistus. On äärimäisen vaikea sanoa ei. Myöskään alkuaskeleet pelin ulkopuolella eivät ole helppoja. Elämä vaikuttaa ehkä tyhjältä, oma olento mitättömältä. Ilman mielekkään pelin turvaa ihminen masentuu." 
Sanottakoon, että varhaiset filosofiset mietelmäni olivat saaneet paljon rakennusaineita Camus'n Sivullisesta, Schopenhauerilta sekä Kierkegaardilta. Niinpä ei ole yllätys, että teksteissä esiintyy hyvin paljon yhtymäkohtia juuri eksistentialismiin. Vasta myöhemmin - likipitäen pakotettuna - tutustuin fenomenologeihin (yliopiston filosofian laitoksella) sekä post-modernisteihin ja jälkistrukturalisteihin (kirjallisuuden laitoksella).

(Fenomenologiasta sain otteen varsinaisesti vasta luettuani Merleyau-Ponty'a, joka mielestäni on kolmesta kuuluisasta fenomenologista selväjärkisin. Husserl oli keskenjättäjä, joka ei saanut elämässään oikein mitään valmiiksi ja Heidegger (joka myös jätti pääteoksensa kesken julkaisten vain sen 1. osan) pilasi suuren osan filosofisesta uskottavuudestaan innostuessaan natsismista.)

Olen valinnut katkelman, koska eksistentialisen kokemuksen psykologisoivan selittämisen ohella näkyy kaksi muuta "peripelin" käsitettä tulkitsevaa ulottuvuutta: elämän hahmottaminen peliksi (hindufilosofian "lila") sekä identiteetin tuoma turva.

Jos Sartre ja Camus hahmotti eksistentialismin yksilön individualistisen mielekkyyden kautta, näytän itse tunnistaneeni ongelman jo tuolloin sosiaaliseksi. Ihminen on sosiaalinen olento ja "eksistentialismi" juontuu yhteyden rikkoutumisesta muiden mielekkääksi kokemaan puuhasteluun.

Sartren mukaan ihminen on heitetty maailmaan, mutta itse hahmotan ahdistuksen lähtökohdaksi sen, että ihminen on jätetty pois rosterista. Eksistentialistinen tuska on ennen kaikkea musertavaa yksinäisyyttä.

Tästä oikeastaan pääsemme siihen, miksi eksistentialismi on niin menestyksekästä ja kuuluisaa juuri kirjallisuutena. Filosofiset romaanit ovat lääkinneet "sivulliseksi" itsensä kokeneiden sukupolvien tuskaa. Eksistentialismi ei ole siis yksilöllisen identiteetinrakentamisen filosofiaa, vaan erilleen hajautuneiden yksilöiden kohtaamista ja kirjallisten todisteiden kautta kokemaa yhteisöllisyyttä.

Lapsi on suuttunut siitä, että häntä ei valita huutosakkiin, vaan hän joutuu seuraamaan peliä sivusta. Hän ei kuitenkaan tahdo omaksua myöskään passiivisen katsojan, eli "fanin" roolia, vaan julistaa, että koko peli on "inhottava" tai "mieletön" tai "absurdi".

Kafka ei kelvannut joukkoon. Pallo ei pysynyt Sartrella jalassa. Heidän olemassaolonsa oli julistettu turhaksi. Niinpä heidän täytyi säilyttää itsearvostuksensa rippeet julistamalla tuo turhuus merkitykselliseksi.

Jos olet lukenut mitään "peripelistä", huomaat että tällainen juonne on varsin erilainen kuin mistä olen puhunut aiemmin. Sama itsereflektiivisen pilkallinen kyynisyys on kuitenkin pilkahdellut muissa kirjoituksissani. Itsensä lukeminen jos jokin on tuskallista, ellei aikaa ole kulunut niin paljoa, että voi käydä itsensä kanssa dialogia ja saavuttaa jonkinlaista synteesiä.

Saarnaajan 1. luvussa julistetaan, että elämä on "turhuuksien turhuus". Tämän toteaminen ei siis edellytä kristillisestä perinteestä irtautumista. Eksistentialismin emotionaalinen ydin on ikivanha, ja myös itämaisessa traditiossa oleminen myönnetään tyhjyydeksi. Buddhan opetus on pohjimmiltaan se, ettei sielua ole, mutta silti on jälleensyntymä. Toisin sanoen meidän henkemme ei vaella kehosta toiseen, vaan tietoisuuden kokemus kehittyy yhä uudestaan niistä osatekijöistä (skandhat), jotka elävän olennon kehossa yhdistyvät: Skandha

Olemassaololla ei ole lopullista päämäärää, mutta buddhalaisen näkemyksen mukaan on kaksi tai kolme vastausta, eli suhtautumistapaa, jotka helpottavat tyhjyyden kohtaamista:
1.) Todellisuuden kohtaaminen, eli asioiden hyväksyminen. Koska merkityksellisyyden tarve ja pelko katoavaisuudesta ovat pohjimmiltaan tyhjiä, ei niiden pidä antaa hallita elämää. Tätä tietoisen mielen hallintaa elämästä tulee kehittää meditaation avulla. 
2.) Koska emme koskaan voi lopullisesti estää uutta elämää sikiämästä ja uutta tietoisuutta kehittymästä, me tuskin voimme myöskään estää eksistentialistisen kriisin uusiutumista olennosta, jonka minäkäsityksessä tämä kokemus on aivan yhtä tosi kuin omamme, ellei jopa identtinen. Näin ollen "minä" on jälleensyntymän vanki. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä, jo vedoten edelliseen kohtaan, jonka mukaan myös kärsimys on pohjimmiltaan tyhjyyttä, eikä tuota pysyvää vahinkoa olemassaololle itselleen, jota voisin kutsua nimellä Brahman - sikäli kuin buddhalaisena osaa antaa arvoa näin vanhanaikaisille termeille. Kärsimys on ikuista ja pysyvää, mutta samoin on myös ilo ja viisaus - kuten myös harvinainen valaistuneen mielen avartunut ja minuuden harhasta vapautunut tietoisuus.
3.) Jos tietoisuus on kaikkialla (oman minuutemme ulkopuolisissa olennoissa) yhtä lailla todeksi koettua, ei meidän omalla egollamme ole etuoikeutta olemassaolon tarinaan, eikä myöskään syytä ruikuttaa omaa katoavaisuuttaan tai turhuuttaan. Päin vastoin on syytä opettaa muita ymmärtämään oma ikuinen ja kuolematon luonteensa, jotta ihmiset eivät hötkyilisi turhasta tai ahnehtisi itselleen jotain, mikä toiselle tuottaisi enemmän iloa. Tätäkin myötätuntoista puolta tietoisuudessamme tulee bodhisattvan, eli buddhan leveliä tavoittelevan ihmisen kehittää meditaation avulla. Mahayana: "Metta"
(Olen pyrkinyt merkitsemään hakusanalla "minäharha" kaikki sellaiset kirjoitukset joissa tätä näkökulmaa tavalla tai toisella käsitellään.)

Palatkaamme takaisin vuoteen 2005. Aiempi, varsin kaunokirjallinen katkelma jatkuu näin:
"Biologinen ja sosiaalinen evoluutio ovat totuttaneet meidät noudattamaan selkeitä ohjeita – toimimaan pienen ja hallittavan kehyksen sisällä. Kenties siksi auto on niin rauhaisa paikka – varsinkin suljetussa yksinäisyydessä. Hallitsen auton liikkeitä ja tunnen liikenteen säännöt. Koen kuuluvani mukaan leikkiin, osaksi virtaa, ja ratti antaa minulle vallan tunteen. Vain äärimmäinen ruuhka saa hermostumaan (koska juoni ei etene). Kenties me kaipaamme pientä luolaa, tiivistä metsästysporukkaa; muutamia eloonjäämisen kannalta tärkeitä niksejä. Silloin elämä voisi olla aamusta iltaan yhtä vakavaa ja yksinkertaista kuin välituntien pihaleikki."
Kauhunsekaisella ihailulla olen mittaillut elämässään pärjäävien aikuisten arkea:
"Enimmän osan ajasta mielemme suorittaa perusohjelmia. Silloin viikot kuluvat kuin tunnit ja unohdamme kaiken kaukana siintävän, kuten kuoleman tai lapsuudessa monesti vannomamme elämänvalinnat. Viestit maailmaa kohdanneista katastrofeista vain hipaisevat tajuntaamme urheilu-uutisten tavoin ja kimpoavat pois. Kriisit ja räjähdykset ovat osa tiettyä elämän muuttumatonta rytmiä. Vallalla on oletustietoisuus, joka kaikessa kiireessään on häiriintymätön ja hahmoton kuin kevyesti rispaantunut lammen pinta. Toiminta voisi jatkua samassa tilassa vuosisatoja, ellei ongelma koskettaisi ketään omista läheisistä tai vanhuus valtaisi alaa. Olemme onnellisia, jos saamme keskittyä siihen työhön mihin kerran olemme sopeutuneet. Vaikka kutsuisimme tilaa ikävystyttäväksi, me olemme kyllin onnellisia pysyäksemme siinä ihanassa tilassa hamaan iäisyyteen asti."
Peripelin rinnakkais- tai alakäsitteenä olen käyttänyt termiä peruspeli. Vaikka peruspeli hetkeksi häiriintyisi ja oletustietoisuus vaihtuisi kriisitietoisuudeksi, se ei tarkoita, että peripeli olisi vaarassa häiriintyä. Vaikka autosta puhkeaisi rengas, se ei tarkoita, että ihminen vielä irtisanoisi itseään töistä tai ottaisi avioeron. Kriisi koskee vain sitä kyseistä tilannetta tai käsillä olevaa tehtävää. Ihmisen identiteetti ei vielä kriisyidy peruspelin vastoinkäymisistä, ellei hän ole herkkä tai valmiiksi epätasapainossa.

On oikeastaan aivan päätähuimaavaa, miten sinnikkäästi ihmiset kykenevät jatkamaan samaan suuntaan, vaikka heidän tielleen kasaisi miten paljon esteitä. Kenties tarvitaan poikkeuksellinen aivotoiminnan häiriö, ennen kuin ihminen omaehtoisesti ja ilman mitään ulkoista kimmoketta päättää kirjoittaa uusiksi oman elämänsä, eli asettaa peripelille toiset koordinaatit. On oltava maanis-depressiivinen tai jotain. Kenties sekään ei riitä. Tarvitaan psykoosi, mutta senkin laukaiseva tekijä löytyy yleensä jostain ulkoisesta kriisistä.

Vaikka ihmisestä puhutaan vapaana ja valitsevana olentona, en tiedä onko maailmanhistoriassa dokumentoitu yhtäkään sellaista tapausta, jossa elämänmuutos saisi alkunsa kuin tyhjältä taivaalta. Joku lopettaisi tupakoinnin vain eräänä tiistaina, ilman että hänellä olisi yskää tai korkeaa verenpainetta tai että hän olisi lukenut lehdestä kuinka hänen suosikkirokkibändinsä kitaristi on kuollut keuhkosyöpään. Sitä voisi jo nimittää ihmeeksi: tapahtuisi muutos, jonka alkuperää henkilö itse tai kukaan hänen lähimmäisistään ei osaisi selittää.


Kriisitietoisuudesta (ja meditaatiosta)

"Jos kriisi on äkillinen, siirrymme kriisitietoisuuteen. Pahimmillaan meillä ei ole valmiita toimintakaavoja, ja joudumme ajattelemaan. Sellainen tila säilyy parhaimmillaan vain tunnin tai muutamia minuutteja. Sitten löydämme jälleen jotain turvallista ajateltavaa."
Kriisitietoisuudessa toiminen kuluttaa aivan eri tavalla kognitiivisia resurssejamme kuin arki. Miten rasittavaksi työmme sitten onkaan määritelty, sitä kuitenkin pääosin hallitsevat rutiinit, eli aktiivisuus keskittyy aivojen vähemmän tietoisille alueille. Stressaavammassa työssä kriisitietoisuutta voi välittömästi seurata uusi kriisi ja lopulta arpa voi tuoda eteen jotain, mikä ylittää omat kyvyt. (Jos rehellisiä ollaan, niin harvoissa ammateissa palkka määräytyy vaativuuden ja vastuullisuuden kautta. Usein se on riippuvaisempi ammattikunnan asemasta ja saavutetuista eduista.)

Meditaatiolla on eräänlainen erityinen kaksoisrooli. Tavallaan meditaatio on kriisitietoisuuden hiljentämistä ja tavallaan se on juuri tietoisen mielen vapauttamista rutiineilta - mitä kautta se on sukua kriiseille. (Ristiriita on tietenkin näennäinen ja se todennäköisimmin johtuu käytettyjen käsitteellisten erottelujen karkeudesta.)

Meditaatio on vaarallinen vieroksuttu harrastus, sillä taiteen tavoin se saattaa singota turvallisen uran löytäneen ihmisen pois turvalliselta radaltaan. Mielen hiljentyessä saattavat vaietut unelmat tunnistaa hetkensä ja ne tavoittelevat tietoisen mielen audienssia, kuten levottomassa unennäössä, jossa kaikki elämämme vaietut pelot saapuvat ravistelemaan sänkyä kuin vihainen poltergeist.

Ihmiset rakastavat sellaisia arvojohtajia, joilla on tarjota keskeisiin kysymyksiin selkeitä vastauksia. He eivät emmi tai filosofoi. He vastaavat kyllä tai ei. Arvojohtajan tehtävä on toimia eräänlaisena majakkana elämämme perimmäisessä pelissä. Heidän muuttumattomaan kantaamme voivat arjen sankarit turvautua.

Filosofin tai taiteilijan voi olla vaikea ymmärtää, miksi keskustelun vastapuoli ei hyväksy mitään todisteita tai tunnusta olevansa väärässä edes silloin, kun hänet on ajettu täydellisesti nurkkaan. Ei pelissä ole totuus, vaan peripelimme suunta. Arvojohtajan on oltava kannoissaan järkkymätön, jotta tuhannet ihmiset eivät joutuisi kriisitietoisuuteen, joka pahimmillaan yllyttäisi heidät ajattelemaan.

Ei yhteiskunta ole laiva, jonka suuntaa on vaikea kääntää. Yksittäinen ihminen on se laiva. Vaikka useimmissa asioissa tarkastelisin ilmiöitä sosiaalisesta näköpiiristä, niin tässä kohtaa osoitan sormella yksilöä. Yhteiskunta voi muuttua, mutta yksittäinen ihminen tuskin koskaan. Esimerkiksi suuri osa rasisteista ei tule koskaan myöntymään. He vain joutuvat elämään kaapissa. Siksikin rasistit vihaavat homoja, koska homojen takia he eivät saa olla julkisesti sitä mitä ovat, eli rasisteja. Eivät he tiedä miksi he niin inhoavat homoja tai maahanmuuttajia, heidät on vain kerran sellaisiksi kasvatettu, eivätkä he osaa muuttua.

Yhteiskunnan virallinen kanta voi muuttua, jos 51% vs 49% vaihtuu voimasuhteiksi 49% vs 51%. Näin helposti voi kääntyä suurikin Leviathan. Taustalla on kuitenkin vain hieman useampi kuin yksi ihminen sadasta muuttanut kantaansa. Kenties muutosta selittää vain erilainen äänestysaktiivisuus.


Peripelin tapahtumahorisontti


"Peripeli kohdistuu muutospaineita iän mukaan. Nuorten maailmassa on harvoin läsnä kuolema, joten heidän peripelinsa rajat eivät ulotu niin kauas, tuskin edes eläkevuosiin. Nuoren tulevaisuushorisontti on usein varsin lyhyt, vaikka monet haaveilevat jo peruskoulussa tietystä ammattiurasta, perheestä tai olympiavoitosta. Mutta jos et harjoittele aktiivisesti ja voitontahtoisesti, urheilu ei ole peripelisi. Sen sijaan voi elämäsi horisontissa siintävä maali olla vaikkapa viikonloppukänni tai pillun vonkaaminen. Peripeli on jotakin, mikä pysyy aina mielessä. Se hallitsee elämän valintoja. Jos urheileva nuori ennemmin ryyppää kuin harjoittelee, hänen peripelinsä ei ulotu kimaltelevaan mitaliin. Hän ei suhtaudu kysymykseen kuolemanvakavasti. Väitetty tavoite ei ole hänelle koko elämä. 
Peripeli voi hetkellisesti myös lyhentyä ja tiivistyä. Ylioppilaskirjoitusten lähestyessä useimpien peripeliksi tulee kokeisiin valmistuminen. Jos nuori jättää väliin bileet ja jää kotiin pänttäämään, koulusta on kerrankin tullut hänen siintävä horisonttiinsa. Peripeli on ykkösprioriteetti. Ja kun maali on saavutettu, koittaa ansaittu ahdistus, kunnes lopulta uusi tavoite on asetettu ja tarina löytää jälleen hahmonsa."
Vanha teksti on kohtuullisen selväjärkistä, joten jatkan pienin tiivistyksin suoraan edellisestä:
"Usein peripelin voidaan nähdä noudattavat tarvehierarkiaa. Kun perustarpeet on tyydytetty, ei peripelin fokuksena enää ole hengissä pysyminen. Siitä tulee itsestäänselvyyttä, eikä oleelliseen keskittyvä ihminen tällöin tule edes ajatelleeksi omaa riippuvuuttaan suojasta ja ravinnosta.
Kun koulut on käyty, vaihtuu huomion kohteeksi työelämä. Sitten ehkä alkaa huolestuttaa avioituminen tai uralla eteneminen, mahdollisesti lapsien hankkiminen tai esimerkiksi lomakohteiden valinta, ennen kuin lapsia ilmaantuu taloon. Kulloinkin peripelin vaihtuessa ihminen menettää täysin kosketuksensa siihen maailmaan, josta hän on poistunut. Se leveli on ikään kuin läpäisty. Siihen "kehitysvaiheeseen" ei ole syytä palata.
Aikuisen voi olla jopa vaikea ymmärtää nuorten motiiveja. Miksi he toimivat tuolla tavoin – eivätkö he ymmärrä omaa parastaan? Jokainen peripeli luo oman todellisuutensa, joka on yhteismitaton muiden kanssa. Asiat on jo käsitelty loppuun tai ne eivät ole vielä ollenkaan ajankohtaisia. Siirtymäriittien kautta peripeli ohjaa meidät ikään kuin yhdestä ikkunattomasta huoneesta toiseen huoneeseen, jossa lähes välittömästi tajuntamme ottaa uuden muodon."

Kun edellä olen puhunut "oletustietoisuudesta", en tarkoita sitä, ettei ihmisellä voisi olla niitä useampia. Kullakin meistä on vähintään muutamia vaihtuvia olemuksia, jotka ovat sidonnaisia seurasta, ajasta tai paikasta. Esimerkiksi kesämökillä voi ahkeran ihmisen olemus kääntyä saamattomaksi - tai päin vastoin muutoin laiskan ihmisen ryhti kohenee, kun hän pääsee purjeveneen kannelle, jossa hän on loputtoman energinen ja lakkaamatta valpas.

Lähes kenen tahansa olemus muuttuu radikaalisti, jos hän on omien vanhempiensa tai omien lapsuudenkavereidensa seurassa. Samoin työtovereiden kohtaaminen voi olla vaivaannuttavaa työpaikan ulkopuolella. Pomo vaikuttaa ihan erilaiselta vapaalla omien lapsuudenkavreidensa tai vaikkapa omien sisarustensa seurassa.

Parhaissa, mutta perin harvoissa elokuvassa, on tällainen ihmisen olemuksen muutos kyetty vangitsemaan. Se kenties johtuu siitä, ettei ilmiölle ole määritelty täsmällistä käsitettä, joka olisi popularisoitu. Hyvä romaanikirjailija kehittää oman psykologisen teoriansa, jota hän ei koskaan teoreettisesti artikuloi. Hän vain hyödyntää sitä tarinansa hahmojen elämöittämiseen. Samalla tavoin minulla oli päällimmäisenä ajatuksena tiedostaa ihmisen psykologisia koukeroita, jotta hyödyntäisin sitä osaamista romaaneissa. Sittemmin olen kuitenkin joutunut toteamaan, että keskittymiskykyni tuskin riittää monisataisen romaanin kirjoittamiseen niillä laatukriteereillä joita olen itselleni asettanut.

Minun on haastavista ennakkoasenteista huolimatta ainakin toistaiseksi julkaistava paremmat kaunokirjalliset katkelmani "runoina", vaikka niiden lukemiseen liittyisi laajamittaista vastentahtoisuutta. Se, tai sitten rohkaistun julkaisemaan proosani keskeneräisenä, piittaamatta siitä, etten ole kuollut, kuten Kafka. Hänen romaaniensa lukemista ei mitenkään haitannut se, että ne jäävät kesken. Se annettiin hänelle anteeksi sen tähden, että hän oli kuollut - miten vähäpätöinen ja merkityksetön peruste! Mikä sosiaalinen velvoite muka koskee eläviä, jos se ei koske kuolleita?
"Yhteiskunta muistuttaa jääkiekkokaukaloa, jossa yhtä aikaa uidaan sekä pelataan jalkapalloa, tennistä ja shakkia. Tilan jakavat kanssamme ihmiset, joiden kanssa meillä on hyvin vähän mitään yhteistä. He kunnioittavat jopa tyystin toisia ihanteita, koska mukamas heidän ammatissaan on hyödyksi ominaisuus tai asenne, jonka kaikki tietävät sähläämisen verukkeeksi! Niinpä ihmiset valikoivat seurakseen kaltaisiaan, joilla on näkyvissään sama mielekäs säännöstö. Kukin porukka eristäytyy omaan nurkkaansa, jotta muiden yhteiskuntaluokkien tyhjänpäiväinen mekastus häiritsisi mahdollisimman vähän."
sekä:
"Jos peripelissä on kyse lähellä siintävästä NHL-unelmasta, niin peruspeli on tämä ottelu, tämä erä, tämä hetki ja laukaus. Peruspelissä mieli tiivistyy – kaikki muu katoaa ja on vain seuraava siirto. Peruspelissä ei ole tilaa epäröinnille. On ennalta päätetty, että tähän me tähtäämme. Peruspeli on mennyt selkärankaan, se on lihasmuistissa."
sekä:
"Onko yksikään presidentti vaalivoittonsa varmistuttua laskenut housunsa ja pyllistänyt kameralle? Onko formulakuski johtoasemassa ajanut tien reunaan ja todennut, että nyt riitti jo voittaminen ja turhantärkeä ympyrän kiertäminen?
Kun peli on käynnissä ja mieli keskittynyt, ihminen ei koskaan toimi pelin vastaisesti – ei koskaan. Se ei ole mahdollista ja jos nyt omalla toiminnallasi osoitat minut vääräksi, se johtuu siitä, että olet surrealisti. 
Peripeli aivopesee meidät, peruspeli vaivuttaa hypnoosiin. Poikkeukset koskevat vain filosofeja ja häviäjiä. Joku voisi sanoa ilkikurisesti, että he muodostavat yhden ja saman olioryhmän."
Eksistentialistit kieltävät pelin mielekkyyden ja toteavat, etteivät leiki muiden mukana. Peli ei tyydytä heitä, joten he kieltävät sen perimmäisen tarkoituksen ennemmin kuin myöntävät oman häviönsä.

Jos nuori ei pärjää koulussa, hän lakkaa yrittämästä, ja valitsee toisen ambition, esimerkiksi liiman haistelemisen. Syy ei tietenkään ole yksin oppilaassa, vaan koulussa, jolla on tarjottavana vain yksi päämäärä ja yksi arviointikriteeri - koska muunlaisen todellisuuden hahmottaminen on kenelle tahansa vaikeaa.

Liimanhaistelu on rationaalista, jos horisontissa siintää vain pää saaminen sekaisin keinolla millä hyvänsä ja mahdollisimman nopeasti.

Filosofi on siinä suhteessa erikoinen olento, että hänellä saattaa olla jonkinlainen transsendentaali yhteys muiden ihmisten peripeliin ja unelmien odotushorisointtiin. Myös lukiolaiset ovat luonnostaan taipuvaisia filosofointiin siinä vaiheessa, kun he vielä empivät mitä he tahtovat olla isona.

Ihmisten televisiovastaanottimessa on ikään kuin mahdollisuus vaihtaa kanavaa. Nuoren mieli ei ole urautunut. Hänellä ei ole vielä kosketusta rutiinien tuottamaan turvaan ja tapahtumattomuuden iloihin.

Nuoren arvomaailma joustaa. On helppo hahmottaa aikuiset yhtenä ryhmänä, jossa asustellaan samanlaisissa jumiutumissa, mutta viihdytään ammatillisen eriytymisen kaivertamissa poteroissa tai luokkaidentiteetin tarjoaman sadekatoksen suojissa, aurinkoisellakin säällä.

Ilokseni huomaan kirjoittaneeni vuoden 2005 tiedostoon lauseen, jonka julkaisen tässä lyhentämättömänä, alkuperäisen kolmen huutomerkin kera:
Oman potentiaalin maksimoimiseksi on opittava luomaan uutta kieltä!!!
Sentään edes yhdelle nuoruuteni ihanteelle olen onnistunut olemaan uskollinen. Iso osa vuosien varrella kirjoittamastani filosofiasta on omien käsitteiden jollakin tavoin sumentamaa. Sadoista kehittelemistäni sanoista kenties vain puolentusinaa kelpaa mihinkään. Saa nähdä mitä muuta jaksan tuoda päivänvaloon niistä tiedoistoista, joista hakuohjelma on löytänyt esiintymiä sanasta "peripeli".

Minulla ei ole aavistustakaan mitä tulen kohtaamaan. Tekstitiedostoja on kaikkiaan noin 2000, joista olen lajitellut omiin kansioihinsa runot, koulutehtävät ja novellit. Filosofisia mietintöjä on ehkä 300-400 kpl. Ehdin kirjoittaa tuplasti ahkerammin niinä vuosina kun en vielä pitänyt blogia.