keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Kauhukuunnelma kummituskartalosta

Anne Nordberg 6.b (1981)
Kevätpörriäisromaanin sivutuotteena kehkeytynyt kuunnelmasarja on edistynut jo toiselle tuotantokaudelle. Kauden toinen jakso on halloween-spesiaali kauhistuttavasta lepakkokartanosta.

Jaksoissa kuullaan vierailevia ääninäyttelijöitä, ja tällä kertaa kertojana tunnelmoi Lauri Vanhala, runoilija ja Uudenmaan kirjoittajat ry'n puheenjohtaja. Kun esiintyjät ja aiheet vaihtuvat, niin jokaisesta episodista tuntuu muodostuvan ihan omanlaisensa taideteos.

Taustamusiikin on luonut Aki Lappalainen Suomen Turusta. Ääniefekteista ja editoinnista vastaa taaskin Suvi Nurmi. Käsikirjoitus Juho Nieminen. Tervetuloa kauhistuttavaan lepakkolinnaan!

LINKKI:
S2E2 - LEPAKKOKARTANON KUMMITUS

Harri Helin 6.a (1981)

tiistai 30. lokakuuta 2018

Onko tulevaisuutta vaikea ennustaa?

Usein kuulee väitteen, että tulevaisuutta olisi vaikea ennustaa. Tänään osui taas silmiini tämänsuuntainen viisaus:
"Kun vuonna 2005 kerroin, että Youtube mullistaa... ja kaikki nauroivat" - Menneisyyden muistikuvat ovat yleensä vääriä.
Jos seminaarissa luennoitsija kertoo tienneensä jonkun asian jo paljon ennen muita, suusta pääsee todennäköisesti sammakoita."

Miten sen nyt ottaa. Voihan näin käydä seminaarissa, jos katsotaan vuosikymmen taaksepäin, mutta kuinka on asian laita Kevätpörriäisessä, kun katsotaan taaksepäin melkein 70 vuotta?

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä on artikkeli nimeltään Tulevaisuuden koulu. Siinä ovat lapset kertoneet, millaista on koululaisen elämä 100 vuoden kuluttua.
Ihan emme ole vielä sadan vuoden päässä tulevaisuudessa, mutta urheilutulokset ovat kieltämättä heikentyneet, kuten myös yleinen kunto koululaisilla, varusmiehillä ja keskimäärin kenellä vaan.

Eikä siinä kaikki. Samalla aukeamalla ennustetaan, että tulevaisuudessa kaikki tulee olemaan muovia, eli plastiikkia, joksi sitä vielä 40-luvulla kutsuttiin. Muovi-sanahan juontuu materiaalin muovautumiskyvyistä, eli plastisuudesta, samoin kuin englannin plastic. (Muovi on ihan onnistunut uudissana. Hieman kuin muoti. Myös se muovautuu ja tuntuu samaan aikaan olevan ikuista.)
En ota nyt kantaa siihen, putoileeko karamelleja syliin nykyajan koulussa, mutta plastik-levy, johon tulee tiedot kuvina, kuulostaa aika hyvältä ennustukselta. Suomen koululaiset eivät sentään vielä 40-luvulla keksineet kosketusnäyttöä.

Seuraava kohta sai jo sydämeni pomppaamaan:
"Käymme hakemassa taplettimme. Niissä on sisällä meidän läksymme."???

Mind blown? Ei sentään ihan. Aiemmin mainittuja plastik-levyjä ei kutsuta kirjoituksessa tapleteiksi, vaan puhe on pillereistä.

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä esitellään monen värisiä pillereitä, joiden kautta tieto imeytyy aivoihin, hieman siihen tyyliin kuin Matrix-elokuvassa vuonna 1999. (Kevätpörriäisen kertoja valitsee punaisen pillerin.)
Tämä osa Kevätpörriäisen artikkelista on fiktiota, pieleen mennyt ennustus siis. Mutta onhan vielä 30 vuotta matkaa siihen hetkeen sadan vuoden päässä, josta lehdessä on puhe vuonna 1949. Kenties läksypillerit ovat todellisuutta vuonna 2049?
Yhdeksi ainoaksi kaupungiksi ei Suomi ole myöskään vielä muuttunut, mutta kaupungistuminen on huima ennustus vuonna 1949, sillä aikuiset alkoivat toden teolla huolestua maaseudun autioitumisesta vasta 1960-luvulla ja sen jälkeen.

Sama aihe "Tulevaisuuden koulu" toistuu vuoden 1958 Kevätpörriäisessä. Tällä kertaa mennään jo kohtuullisen epäuskottaville leveleille. En uskoisi tätä todeksi, ellen itse olisi kaivanut lehteä arkistoista.
"Jokaisella oppilaalla", ei pelkästään rikkailla tai jollain avaruuden seikkailijoilla. Ja puhelinta voi pitää taskussa, ei vain kantaa suuressa laukussa, josta tulee esiin käämejä ja antenneja. Ja tämä ennustetaan Kevätpörriäisessä melkein vuosikymmen ennen Star Trek -televisiosarjaa, joka starttasi 1966.

Vuonna 1958 näkyy jo käytettävän muovi-sanaa. Seuraavan ennustuksen loppuosa ei ole vielä toteutunut, mutta aika näyttää:
Televisio on korvannut opettajan (mutta vasta vuonna 2049, huom!) Tässä kohtaa vaihtuu palsta.
Laskukoneet tulivat kouluihin jo vuosia sitten. Robotteja vielä odotellaan.

Kaltaiseni vakavat gonzotieteilijät, kuten myös kunnianhimoiset tulevaisuudentutkijat, tietävät, että seminaarien tarkoitus on hörppiä kahvia, nauttia matkasta, pyydystää eksoottinen pokemon paikalliselta salilta, flirttailla jakkupukuisten nörttimisujen kanssa sekä kerätä CV:hen meritoitumispisteitä.

Jos todellista tietoa etsii, silloin kannattaa unohtaa seminaarit ja kysyä koululaisilta.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

David Firth oli Finger Family -jumala jo ennen tekoälyä

On sääli, että vain yksi miljoonasta ymmärtää tämän kirjoituksen, sillä oletettavasti vain 1/1000 tietää kuka on David Firth, ja vain 1/1000 aikuisesta tuntee finger family -ilmiön. Näin ollen keskimäärin 1/100.000 voi huomata yhtymäkohdat. Ja sittenkin on epätodennäköistä, että he ovat perehtyneet myös neuroverkkojen toimintaan.

Tervetuloa Kaikkien Asioiden Pikkujättiläiseen. Yleisömme on hyvin tarkasti rajattua.
Salad Finger Family
David Firth tunnetaan parhaiten Salad Fingers hahmostaan. Hänen videonsa ovat alitajuisten, kollektiivisten painajaistemme ilmentymiä. Jos uskomme C. G. Jungin teoriaan arkkityypeistä edes pikkuriikkisen, uskallamme olettaa, että näiden maagisten kaavojen ja symbolien siemen on piilotettu syvälle ihmismielen genetiikkaan. Siksi samat kuviot toistuvat ja toimivat kaikissa ajoissa.
Wrong Heads on toinen tekoälyyn perustuvan mind fuck -koneen aivopesuohjelma. Väärien päiden historia ulottuu jo muinaisiin sivilisaatioihin, useilla mantereilla.
Tarkasti räätälöityjä alitajuisia painajaisia katselevat nykyään lähes kaikki lapset Youtubesta, jäävät koukkuun ja traumatisoituvat iäksi. Eivät ihan kaikki tietenkään.

Syy näiden videoiden olemassaoloon on Googlen kehittämissä algoritmeissä, joita ei ole ohjelmoitu - vaan ne ovat ohjelmoineet itsensä kokemukseen perustuen, ja niiden päämääränä on koukuttaa pahaa-aavistamattomat katsojat. Siinä samassa ne ajavat heidät hulluuden partaalle.

Lapset siis käytännössä tuijottavat tuntikausia pimeään kaivoon, josta katsoo takaisin Cthulhu.

Tehokkaimmat videot eivät tehoa järkeen, vaan vaistoihin. Ne ovat puhdasta opiaattia liskoaivollemme. Ne todistavat, että mentalismi ja NPL ovat totisinta totta, mutta ihmisen oma älykkyys vain ei riitä näiden aivopesutekniikoiden maksimointiin. Kuitenkin itseohjautuvien tekoälyalgoritmien käsittelyn jäljiltä aivomme ovat sulaa mössöä ja älykkyysosamäärä putoaa 20 pistettä.
936.000.000 katsojaa eivät voi olla väärässä. Yli yhdeksänsataa miljoonaa! Kun miljardi täyttyy, niin zombiepidemia puhkeaa.

Ei ole sattumaa, että mieleltään järkyttyneiden taiteellisten nerojen, kuten David Firthin luomukset hyödyntävät samaa symboliikkaa kuin tekoälyalgoritmien virtuaaliset narkoosit.

Ei minun tarvitse tätä sen enempää perustella, asian vain hyväksyy todeksi tai sitten ei.
Yksi miljoonasta ymmärtää.

Ja samalla hän ymmärtää huutaa kauhusta!

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Sieravuoren lavarunofestivaali 3.-4.elokuuta, sekä höpinää aiheesta

Pikkujättiläinen on edelleen jäänyt vähälle huomiolle, kun olen keskittynyt seuraavan runokirjan, romaanin sekä Kevätpörriäis-kollaasien kirjoittamiseen. Olen myös mietiskellyt varsin synkästi filosofian mahdollisuuksia (kun sen asema on niin marginaalinen), mutta sellaisten mietelmien purkamisen aika tulee myöhemmin.

Lavarunouden saralla tapahtuu kesällä paljon uutta, jännää ja vallankumouksellista. Ensinnäkin Helsinki Poetry Connection järjestää heinäkuun alussa kahden viikon lavarunokiertueen, jonka ajankohdista ja paikkakunnista julkaisen pian tarkempaa tietoa. Olen kiertueella mukana viikon päivät.

Porukan sisällä olemme unelmoineet tällaisesta projektista vuosia, ja nyt se toteutuu! Retkeä myös dokumentoidaan, ja siitä ilmestyy jossakin vaiheessa dokumenttivideo.

HPC:n kiertue starttaa Heinolasta heinäkuun alussa, mutta lisäksi elokuun alussa järjestetään Eurassa laatuaan ensimmäinen pelkästään lavarunoudelle omistautunut kesäfestivaali:
https://www.tiketti.fi/Sieravuoren-Lavarunofestivaali
Mukana on niin kovia tyyppejä, että uskallan varmuudella sanoa, että Sieravuorella tullaan näkemään jotain ihan unohtumatonta. Olen kovassa seurassa, ja julisteeseen painetuista nimistä omani on aika varmuudella se vähiten nimekkäin.

Fiilis on loistava. Saan esiintyä paineetta, ja on kaikki mahdollisuudet yllättää yleisö positiivisesti. Minulla on nykyään vahva luottamus siihen, että kun yleisö on iso, on minun helpompi pistää kaikki peliin. Mitä enemmän jännittää, sen paremmin se menee. Ja onneksi ei ole kyse kilpailusta, jossa täytyisi käyttää aika tehokkaasti ja laskelmoiden. Saa vapautuneesti nauttia kaikkien muiden esityksestä. Yleensä uusien yleisöjen edessä (ja vähemmän traditionaalisissa puitteissa) koen olevani parhaassa elementissäni. Uskallan olla itsevarmasti ujo, uljaasti outo tai häpeilemättä tavanomainen, mistä muodostuu monien runojeni sielunmaisema. Uusien yleisöjen edessä minun on helpompi myös antaa itselleni lupa keskittyä testattuun Greatest Hits -materiaaliin, kun yleensä Open Mic -illoissa luen lähinnä uusia tekstejä kokeilumielessä.

Jos samoja tekstejä lukee monta kertaa lyhyessä ajassa, niihin voi tympääntyä syvästi. Ymmärrän näyttelijöiden ja muusikkojen turhautumista, jos pitää vetää sama show päivästä toiseen. Mutta sitä en ymmärrä, miten he sen pystyvät tekemään. Kai sitä on vain kyettävä sisäistämään, että uudelle yleisölle tarina on ennenkuulematon, ja kokemus ennenkokematon. On oltava taito samaistua läsnäolevaan yleisön tunteisiin, eikä omaan asemaan lavastetun illuusion toteuttajana. Ei voi olla itsekeskeinen, tai sitten on oltava todella vahvat rutiinit.

Suorastaan omituista on miten paljon nykyään nautin esiintymisestä. En ole sillä tavalla julkisuuden henkilö, että kukaan odottaisi minulta mitään ihmeellistä. Siinä tilanteessa on helppo yllättää. (Nimikin on riittävän tavallinen, ettei se jää kenenkään mieleen.)

Tekstejä löytyy nykyään kaikkiin mielialoihin, joten saan olla sillä tavalla aito. Jos fiilis on surumielinen, saan esittää surullisia tai nostalgisia, jopa traagisiakin tekstejä. Kun aikoinaan otin osaa Poetry Slam -kisoihin, olin ehkä liiankin analyyttisesti miettinyt mitä tulen esittämään, eikä 3 minuutissa oikeastaan ehdi sanoa paljoakaan. Kilpailutilanteita myös jännitin ihan eri tavalla, kun kisoja oli aikoinaan vain kerran vuodessa, ja tuntui, että tässäkö tämä nyt oli, vuosi aikaa seuraavaan tapahtumaan. Ja nykyään Helsigissä on useita lavarunotapahtumia kuukaudessa.

Parasta on, kun saa esiintyä rauhassa ilman tiukkaa aikarajoitusta, ja voi lukea ne tekstit, joihin sillä hetkellä uskoo. Enkä olisi niin varma siitä, millaisen tekstin haluan kussakin fiiliksessä lukea, ellen olisi vuosien ajan käynyt kuukausittain Open Mic-klubeilla testaamassa materiaalia. Elävän yleisön reaktioista oppii valtavan paljon. Oppii siitä tekstistä,kuten myös kaikkien muiden esittämistä teksteistä, kun ensin opettelee kuuntelemaan. Ja kun tekstin lukee ääneen, huomaa konkreettisesti onko kirjoitus sellaista, että siihen syvästi uskoo. Silloin sen vasta tuntee. Monesti koen lavalla, että sanat ovat vääriä, jolloin ne voi korvata toisilla; niitä on liikaa, jolloin voi karsia; tai rytmi ei toimi, jolloin tekstiä voi järjestää uudelleen. Mutta hienoa on etenkin se, kun huomaa kirjoittaneensa ihan täyttä bullshittiä, jossa vain koettaa huijata muita tai itseään. Siltähän ei voi välttyä.

PS.
Jos poliittisia höpinöitä on ikävä, olen kirjoittanut niistä aiheista Uusi Suomi -blogia, kun siellä on kohtalaisen helppo herättää keskustelua:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

lauantai 3. helmikuuta 2018

Uusi laji olympialaisiin (Kevätpörriäinen Remix 2012)

Tämän linkin kautta pääsee kuuntelemaan uusimman jakson podcastista:

SoundCloud: Uusi laji olympialaisiin



* * * JOS HALUAT KUULLA KUUNNELMAN, NIIN ÄLÄ VÄLITÄ NÄISTÄ MUISTA HÖPINÖISTÄ * * *

Facebookissa on keinotekoinen esto, joka pakottaa asentamaan lisäosan älypuhelimelle, vaikka mikään tekninen syy ei todellisuudessa estäisi SoundCloudin käyttöä ilman lisäosaa (kuten voit linkkiä klikkaamalla huomata).

Tämä kikkailu vähentää merkittävästi SoundCloudin käyttäjämääriä, sillä harva viitsii asentaa mitään turhia lisäosia, eikä se edes paranna äänenlaatua tai helpota elämää muillakaan tavoin. Hankaluus voi olla tahatonta, mutta myös Facebookin harkittu ratkaisu (jolla se haluaa vaikeuttaa kilpailijoidensa toimia, ellei voi ostaa niitä pois). Nykyään jo 80% somen käytästä tapahtuu älypuhelimella, joten sillä on suuri merkitys.

Jos SoundCloudin linkin kuitenkin reitittää minkä tahansa Facebookin ulkopuolisen foorumin tai blogin kautta, sen voi kuunnella puhelimella aivan normaalisti, niin kuin istuisi tietokoneella. Linkki avautuu silloin selaimella, jonka on ohjelmoinut Google tai jokin puolueeton osapuoli. En tiedä mikä on tilanne Applen laitteilla, mutta Androidilla tämä ainakin toimii näin oudosti.

maanantai 15. tammikuuta 2018

Luomiskertomuksen lähtökohdat, eli kuinka lapsi vaimennetaan

Tutkiskelin tänään Kevätpörriäistä vuodelta 1968. Äkisti alkoivat aivoissani pisteet yhdistyä ja tunsin tehneeni merkittävän havainnon. Sitä tapahtuu usein, ja olen oppinut suhtautumaan kohtuullisen kriittisesti omiin oivalluksiini, jotten eksyisi liian syvälle paranoidin yksityisajattelun pyörteisiin.

Niinpä tarkistin, oliko oivalluksessani mitään perään. Kävin materiaalia uudellen läpi ja kyllä vain. Yhteydet olivat hämmästyttävän ilmeisiä. Intuitioni ei ehkä sittenkään keksinyt tyhjästä omiaan.

Olen lukenut elämäni varrella enemmän kuin yhden luomiskertomuksen. Jo pelkästään Vanhassa Testamentissa on kaksi eri versiota judeo-kristillisestä luomiskertomuksesta.
Kevätpörriäinen 1968
Kevätpörriäisessä lasten esittämissä kysymyksissä ja suurissa hämmästyksen aiheissa toistuivat lähes sellaisenaan samat kysymykset, joihin luomiskertomukset yleensä pyrkivät tarjoamaan vastauksen, kuten:
Miten ihmisten kieli tai kielet ovat saaneet alkunsa? Miten eläimet saivat nimensä? Miten maailma luotiin ja niin edespäin...
Yhteys kulttuurin ja ihmisluonnon välillä voi tietenkin kulkea useampaan suuntiin. Kristillinen kulttuuri ja varhaiskasvatus voivat houkutella lapset esittämään juuri tällaisia kysymyksiä, joissa he haluavat varmistuksen tai täsmennyksen esikoulussa ja uskonnonopetuksessa kuulemiinsa myytteihin. Lapsi toistaa samoja kysymyksiä, jotta saisi useammalta auktoriteetilta vahvistuksen itselleen tärkeisiin mysteereihin. Ja kun vastauksissa on pieniä eroja - tai kenties suurempiakin - lapsi hämmentyy ja kalastelee lisää täsmentäviä vastauksia täydentääkseen maailmankuvaansa.

Osa Kevätpörriäisen kysymyksistä sivuaa enemmän uskonnon aihepiiriä ja osa enemmän tieteen aihepiirejä.
Mallioppiminen ja varhaislapsuudessa opetettujen tarinoiden unohtuminen voivat motivoida tällaisia kysymyksiä, mutta yhtä hyvin voi olettaa, että lapset ovat esittäneet samoja kysymyksiä myös muina aikoina ja muissa kulttuureissa. Pelkkä olettaminen ei tietenkään riitä. Tähän tarvittaisiin apua vertailevalta uskontotieteeltä ja kulttuurintutkimukselta. Ei vaikea haaste, mutta nojatuolista käsin on aina hyvä hillitä innostustaan.

Sen verran ehkä tiedämme - tai voimme kotimaassamme, itse kokemusperäisesti asiaa tutkia - että nämä kysymykset eivät taida olla kadonneet mihinkään, sitten vuoden 1968. Varmastikin myös valituissa ateistiperheissä 2000-luvulla kuulee samoja kysymyksiä yhä esitettävän. En tietenkään voi tietää, missä laajuudessa tämä tapahtuu.

Varovainen veikkaukseni on, että kaikissa?

Yhtä hyvin joku vuoden 1968 Kevätpörriäiseen valikoitunut kysymyssarja saattaa edustaa pientä otosta, jossa ilmenee vakavia valintavääristymiä. Yhteys luomismyyttiin on synnyttänyt toimituskunnan aikuisissa nostalgisia tuntemuksia, joten he haluavat julkaista juuri nämä lasten kysymykset satojen ja tuhansien joukosta. Harkiten tai alitajuisesti he tahtovat ylläpitää perinteitä sekä yhtenäiskulttuuria.
Olen ollut vahva sosiaalisten konstruktioiden puolustaja, ja olen sitä yhä, kunhan käsitteet on järkevästi rajattu, mutta sanottakoon silti, että nykyään enemmän kallistun strukturalistien kuin jälkistrukturalistien kannalle. Jälkistrukturalistinen oletus olisi tällaisen aineiston äärellä se, että kulttuuri on toisintanut itseään lasten kysymyksissä ja etenkin niiden seulonnassa, mistä on tuloksena sarja luomismyyttiä mukailevia kysymyksiä... kuten myös muita kysymyksiä, jotka sijoittuvat uskonnollisen maailmankuvan kontekstiin - tai käsittelevät vaikkapa Joulupukkia, jota tuskin kukaan lapsi pystyy itsenäisesti kehittelemään arkkityyppisten unikuviensa pohjalta.
"Vuoresta vetosen synty,
Tulen synty taivosesta,
Alku rauan ruostehesta,
Vasken kanta kalliosta." (Veden syntysanoja)
Ja huomattakoon, että myös Kalevalasta löytyy näitä samoja kysymyksiä ja niihin tarjottuja vastauksia. Kysymysten herättämä uteliaisuus ei siis vaadi kristillistä kasvupohjaa, vaikka tuntemamme Kalevala olisikin kristillisen modernismin vääristämä teos.
Strukturalistinen oletus lähtisi käänteisesti siitä, että kysymysten taustalla on jonkinlainen universaali ihmisluonto, josta kautta aikojen kumpuavat samat mysteerit. Kuka minä olen? Mistä me olemme tänne tulleet? Mikä tämä paikka on? Kuinka se on saanut alkunsa? Mitä on elämän tarkoitus?

Tämä on hyvä testi. Oletko maailmankuvaltasi - olettaen, että olet filosofian, humanismin tai kielitieteen kysymyksistä kiinnostunut ihminen - enemmän modernisti vai postmodernisti? Uskotko siihen, että ihmisyydessä on ikiaikaisia arkkityyppejä ja psykologista kaipuuta, joka ilmenee kaikissa ajoissa? Vai uskotko ennemmin, että ihminen on kulttuurinsa tuote?

Spontaaneja kysymyksiä ei ole.
Totta kai vastaus on järkevällä ihmisellä jotakin tältä väliltä, mutta kysymys on mielestäni valtavan oleellinen - suorastaan yksi 1900-luvun filosofian ydinkysymyksistä.

Myös Kevätpörriäinen voi toimia tutkimusaineistona, todistaen myös sen, etten sentään ihan turhaan yli vuosikymmentä istunut filosofian ja kirjallisuustieteen luennoilla. Vaikka off-topic liittyy nyt enemmän romaaniin, jota työstän. En halua poiketa siitä liian kauas, innostua esimerkisi metafysiikasta tai taas kerran palata relativismiin.
Sen sijaan aion tehdä pienen syrjähyppäyksen itämaisiin uskontoihin, sillä niistä löytyy samoja kysymyksiä, mutta eri järjestyksessä priorisoituna.

Kuvassa yllä kysytään, miksi en muista lapsuuteni kokemuksia? Tämä on varmasti monelle tuttu hämmennyksen aihe ala-asteelta, ainakin itseäni mietitytti, mitkä ovat varhaisimmat muistikuvani lapsuudesta ja miksi en muistanut millaista oli olla vauva?

Jos maailmanselitykseen liittyy ajatus sielunvaelluksesta, voi tällaista kysymystä johdatella sen suuntaiseen vastaukseen. Paljon riippuu siis siitä, mihin lasten kysymyksiin aikuiset tahtovat tarttua ja mitä he osaavat tai haluavat lapselle selittää.

Voisimme etsiä sellaista kompromissia, että ihmisellä on filosofinen kompetenssi esittää tiettyjä vaikeita kysymyksiä metafyysistä aiheista. Aikuiset sitten kykynsä mukaan vastaisivat valitsemiinsa, ja koettaisivat vaentaa loput. Vaikka tietenkin myös vastausten antaminen on omanlaistaan vaientamista.
Uskonnollisen luomismyytit itsensä voisi määritellä "primitiiviseksi varhaiskasvatukseksi". Uskonnon ensimmäiset kirjat, kenties myös varhaisimmat tarinat, keskittyvät vastaamaan kysymyksiin, joita lapset tyypillisimmillään itse keksivät esittää, melko spontaanisti, vaikkakin myöhemmin kehittelevät uusia kysymyksiä aiemmin saatujen vastausten pohjalta.

Perinteiseen kulttuuriseen tarinavalikoimaan kasautuu sukupolvien pitkän seulonnan ja tuotekehittelyn kautta sellaisia satuja ja tarinoita, jotka tyydyttävät lasten filosofista uteliaisuutta ja auttavat vanhempia sulkemaan heidän suunsa. Nämä samat kysymykset heräävät yhä nykyajassa, koska ne liittyvät ihmisen identiteettiin, turvallisuudentunteeseen ja perustaviin psykologisiin tarpeisiin.

Luomiskertomus saattaa vaikuttaa tehottomalta lastenvahdilta videoiden tai nykyaikaisten lelujen rinnalla, mutta se on omana aikanaan ollut toimiva apuväline kasvatuksessa ja paimentamisessa. Se on tyrehdyttänyt sellaista uteliaisuutta, joka kohdistuu mahdottomiin kysymyksiin, joihin olisi ajanhukkaa etsiä vastausta.
Näin siis ainakin joskus pronssikaudella, jonne varhaiset kirjalliset lähteet ajoittuvat. Tuona aikana kehitetty kysymysten ja vastausten sarja on itse asiassa ollut niinkin huippuunsa hiottu ja tehokas, että sitä käytetään yhä edelleen. Miljoonat ihmiset nojaavat Raamatun luomiskertomukseen, koska lapset esittävät yhä kutakuinkin samoja kysymyksiä, joihin vanhemmilla ei ole tarjota nopeampia, helpompia tai toimivampia ratkaisuja.

Niin se käy.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Zombien arkipäiväisyydesta

On ikivanha havainto, että yksi mytologioiden tehtävä on sallia vertauskuvallinen keskustelu aiheista, jotka muutoin olisivat kiellettyjä tai pelottavia. Zombit ovat post-modernin ajan mytologiaa, samoin tavoin kuin vampyyrit olivat modernin ajan mytologiaa. Kumpaankin yhdistyy sekä tabuja että haaveita.

Vampyyrien lumovoima ei ole hiipunut vain siksi, että aihe olisi ammennettu tyhjiin. Vampyyreihin liittyvä mytologia ei vain nykymaailmassa enää toimi entisessä muodossaan, koska maailma taruston ympärillä on muuttunut. Vampyyri on julma ja karismaattinen hahmo, kun taas nykyajan multimiljonäärit ovat kaikkea muuta kuin karismaattisia kupatessaan kansakuntia - vanhoja ryppyisiä ukkoja tai tietokonefirman perustaneita nörttejä. Täytyisi tietoisesti rakentaa narratiivi sellaiseksi, ettei katsoja edes tajua - muutoin kuin alitajuisesti - että vampyyrin sulkeutuessa arkkuunsa tai piiloutuessa varjoihin, on oikeasti puhe veroparatiiseihin piilotetuista miljoonista, jotka on imetty tavallisen työtätekevän ihmisen kaulavaltimosta. Jotenkin tällä tavoin voisi vampyyrin saada taas toimimaan, mutta klassinen ristiä ja hopeavettä pelkäävä yön ruhtinas ei enää pärjää nykyajassa.

Ei kirkolla ole enää sellaista valtaa, että vampyyrin voisi kuvitella kavahtavan pyhiä esineitä ja kristuksen symboliikkaa. Sekin on mennyttä aikaa, että isä pelkäisi mustiin pukeutuvan rokkitähden kiipeävän sisään ikkunasta ja varastavan hänen neitsytprinsessansa. Veritahrat lakanoissa eivät enää järkytä samalla tavoin, koska kuukautiset tai seksuaalisuuden herääminen eivät motivoi suurta draamaa. 1900-luvun alun vampyyri oli seksikäs viettelijätär. Nykyäänkin voi elokuvan vampyyri olla seksikäs, mutta se on halpaa viihdettä, eikä peloilla pelailevaa mytologiaa.

Nykyajan vampyyri olisi pikemminkin kuviteltava vainotuksi ja yksinäiseksi, kenties jopa säälittäväksi hahmoksi, kuten mainiossa ruotsalaisessa kauhuelokuvassa Let the Right one in (2008). Tai kiltiksi, kuten Pikkuvampyyri-kirjoissa.

Tarinan dekonstruktion tavoitteena voi olla haitallisen kulttuurisen rakenteen purkaminen, mutta myyttejä voi purkaa myös siinä tarkoituksessa, että ne myöhemmin koottaisiin yhteen aiempaa toimivammaksi kokonaisuudeksi. Vampyyri-myytistä löytyy hyvin vähän mitään nykyajalle oleellista sisältöä, mutta sen sijaan zombit ovat varsinainen kultakaivos, jos ajatellaan tehokkaita vertauskuvia ja vallalla olevia tabuja.

Tässä vain muutamia zombi-mytologiaan yhdistyviä pelkoja ja toiveita, jotka lisäävät sen eeppisyyttä ja tenhovoimaa:

1.) Pandemian mahdollisuus. Vuosina 1918-1919 espanjantauti tappoi jopa 100 miljoonaa ihmistä. On vain ajan kysymys, milloin vastaava yhtä tappava epidemia iskee. Ihmisiä on moninkertainen määrä ja heistä yhä suurempi osa asuu tiiviisti kaupungeissa, joten satojen miljoonien ihmisten kuoleminen uuden taudin takia ei ole edes kaukaa haettu. Koska tautien pelko on aiheellinen, mutta siitä ei juurikaan puhuta, se lisää zombie-elokuvien pelottavuutta.

2.) Väestönkasvu. Ihmisiä on aina vain enemmän ja kasvun rajat on monilla alueilla jo kohdattu. Maaperä köyhtyy, meret saastuvat ja mehiläisyhteiskunnat romahtavat muun muassa tehoviljelyssä käytettyjen myrkkyjen ansiosta. Zombie-elokuvien klassinen kohtaus esittelee valtaisan lauman aivottomia ihmisiä, jotka epätoivoisesti etsivät jotakin syötävää ja hajottavat kaiken mikä tulee vastaan. Koska väestönkasvuun liittyvät pelot ovat tabu, niitä käsitellään mytologian keinoin. Ja se toimii.

3.) Kuluttajien passiivisuus ja lyhytnäköisyys. Tämä on jopa elokuvissa itsessään usein näkyvästi artikuloitu teema. Kenties kaikkien aikojen parhaimman zombielokuvan Dawn of the Dead (1978) ohjaaja George A. Romero on itse myöntänyt, että elokuvan zombit ovat aivottoman kuluttajan vertauskuva. Seuraavassa elokuvassa hän taas kuvasi pikemminkin ihmisyyteen piiloutuvaa sotaisuutta ja itsekkyyttä. Tämä näkökulma zombeihin on niin laajasti tunnettu, ettei se oikein enää toimi. Siksi olen maininnut sen vasta kolmantena. Myyttien tehokkuus on parhaimmillaan silloin, kun asiaa käsitellään alitajunnan kynnyksellä. Symbolinen yhteys ei ole liian ilmeinen, mutta ei liian vaikea myöskään. Jos sohvalla televisiota tuijottavaa puolisoa haukutaan zombiksi, on yhteys jo liian ilmiselvä.

4.) Sulvivalismin viehätys. Nykyään moni on huolissaan työpaikastaan tai kyllästynyt istumiseen. Jotkut pelkäävät sotaa tai pörssiromahdusta. Niinpä syistä tai toisista moni tahtoo liikkua luonnossa ja opetella taitoja, jotka auttavat tulemaan toimeen vähemmällä, kenties myös selviytymään joitakin aikoja täysin omavaraisesti. Survivalismiin liittyvät harrastukset, kuten kalastus, telttailu, majanrakennus tai villiyrttien tuntemus ja kasvattaminen ovat melko suosittuja, mutta myös terveyttä edistäviä. Niinpä on helppo ymmärtää, miten zombi-apokalypsin jälkeisen maailman taidot eivät tunnu nykykatsojalle turhilta tai tylsiltä. On viihdyttävää katsella, kun ihmiset selviytyvät vähillä resurseilla ja ilman yhteiskunnan apua, mutta harmi vain, että nämä taidot usein elokuvissa kuvataan hätäisesti ja epäuskottavasti. Jos lähtisin ohjaamaan tällaista elokuvaa, ottaisin työryhmään mukaan survivalismin ammattilaisia, jotka näyttäisivät miten elokuvan henkilöt voivat selviytyä arjessaan. Sillä tavoin olisi helppo luoda elokuvan maailmaan uskottavuutta.

5. Haave siitä, että tyhmää naapuria tai pomoa saisi ampua haulikolla päähän. Niin, sehän on yksi klassinen näihin elokuviin liittyvä fantasia. Tarinassa on aina vähintään yksi kusipää, joka saa lopussa ansionsa mukaan. Hän on oikeastaan ollut zombi jo ennen sairastumistaan, mutta häntä on lupa ampua päähän vasta sen jälkeen, kun häntä on purtu käteen. Niin se käy.