torstai 22. syyskuuta 2016

Mytologiset tarpeet

Pari päivää sitten kirjoitin inhimillisestä eriarvoisuuden tarpeesta. Joka kerta kun lähestyn elämää vaihtoehtoisten tarvehierarkioiden kautta (lukematta ensin Maslowin alkuperäisiä tekstejä, mikä voisi olla viisasta), keksin läjän erilaisia uusia käsitepareja, määritelmiä tai erotteluja.

Monet näistä tarpeista sijoittuvat suurempaan sosiaalisten tarpeiden kenttään. Jotkin taas ovat sillä tavoin humanistisia, että ne katsovat inhimillistä elämää pikemminkin narratiivien ja kielipelien kuin biologisten realiteettien kautta. Monella tavoin ihmisen tarpeiden hierarkisuus hämärtyy moninaisuutta tarkasteltaessa. Lähes kaikkiin kulttuureihin esimerkiksi sisältyy paastoa ja kieltäytymistä käsitteleviä ihanteita sekä perimystapoja. Askeetin voisi määritellä ihmiseksi, joka kääntää inhimilliset tarpeet nurin siten, että henkiset tarpeet tulevat biologisten tarpeiden edelle. Siksi hän paastoaa tai ruoskii itsensä verille, eristää itsensä sosiaalisesti tai luopuu kaikesta omaisuudestaan ja sitä kautta perusturvallisuutensa välineistä.

Voimme esittää, että asketismin perustana on (intuitiivinen) tietoisuus perustarpeiden yleisestä hierarkiasta, joka käännetään nurin karnevalistisesti - tai sitten voimme esittää, että askeettisuus itsessään on syvästi inhimillistä, eikä tarpeidemme jyrkkä hierarkisuus ole suinkaan itsestäänselvää.

Kun puhun mytologisista tarpeista, joudun heti ongelmiin Maslowin tarvehierarkian suhteen. En nimittäin osaa sanoa mihin kategoriaan ne kuuluvat - kenties vähintään kolmeen tai neljään.

Uskontojen yksi kiistämätön tehtävä on turvallisuuden tunteen tyydyttäminen: ne esimerkiksi lupaavat ihmiselle, että kaikki käy hyvin, jos hän vain noudattaa lakeja ja osallistuu rituaaleihin, sekä toistaa niitä omassa arjessaan. Uskonto on myös aivan kiistämättä sosiaalista liimaa, joka sitoo perheitä ja yhteisöjä, sekä kokonaisia kansakuntia. Se vastaa myös arvonannon tarpeisiin, koska kaikkien uskontojen yksi sanoma on se, että ihminen on valaistumisolento tai Jumalan poika tai osa valittua kansaa tai mitä milloinkin. Usko lupaa turvallisuutta, sosiaalisuutta sekä arvonantoa.

Joissain tapauksissa nähdään (mitä myös korostetaan), että uskonto tukahduttaisi ihmisen viimeisen, eli tarkastelutavasta riippuen korkeimman tai vähäpätöisimmän tarpeen, siis yksilöllisen halun itsensä toteuttamiseen.

Jos tässä kirjoituksessa on mitään uutta niin se tulee kenties tässä (itse en osaa sanoa, mikä kirjoituksissani on uutta ja mikä ilmiselvää, mistä on tarkoitukseni myös kirjoittaa laajemmin):
En ole enää ollenkaan varma siitä, että uskonto tyrehdyttäisi ihmisen itseilmaisua sen enempää kuin mikään muukaan yhteisöllisyyden harjoittamisen muoto. Ehkä uskonnollisuus vain heijastelee yhteiskunnan yleisempiä resursseja. Ensin vastataan tiettyihin tarpeisiin ja sitten muihin. Onhan taidekin monelle ensin sosiaalisuutta ja arvonantoa, ja vasta sitten, jos koskaan todellista itseilmaisua.

Suorastaan tekisi mieleni väittää, että Maslowin tarvehierarkian viides (tässä ylimmäksi kuvattu) taso on individualistien yhteiskunnan sosiaalinen konstruktio.
Taiteilijat ovat askeetin tavoin kuuluisia siitä, että he asettavat fysiologiset tarpeensa ja perusturvallisuutensa oman itseilmaisunsa edelle.

Mutta mikä on lopulta ihmisen lähtökohta sille, että hän ryhtyy taiteilijaksi? Monissa tapauksissa voidaan yhtä oikeutetusti väittää, että taiteen tekijä tähtää pyramidin kohtaan "esteem", eli maine ja kunnioitus, tai pikemminkin kohtaan "love/belonging".

Mitä helvettiä edes tarkoittaa "self-actualization"?

Väittäisin, että kyse on aikamme vääristyneen individualismin keksimästä huuhaa-käsitteestä, jolla vain näppärästi halutaan oikeuttaa se, että ihmiset eivät saa osakseen rakkausta tai arvostusta, koska hei, meillä tarjota jotakin vielä parempaa, esim tällaisia tyhjiä käsitteitä, jotka eivät maksa valtiolle yhtään mitään, mutta niillä pidetään kurjat taiteilijat tyytyväisinä tai ainakin viivytetään vallankumousta.

Jos katsotaan mitä 1900-luvun merkittävimmät ihmiset (ainakin minun omassa mittapuussani) ovat puhuneet, asettaisin kärkeen Gandhin, John Lennonin, jotka ovat valistaneet kansaa rakkauden tärkeydestä.

Pelkästään "esteem"-tavoitteisiin tähdänneet ihmiset eivät mielestäni ole ainakaan sen parempia. Pikemminkin kuulostaa kammottavalta, että joku olisi maineikas siitä, miten vähän hän keskittyy rakkauteen. Miksi itsensä toteuttamiseen keskittynyt toisi mihinkään mitään lisää?

Okei, nyt voidaan tietenkin puhua kahdesta eri rakkauden ja hyväksynnän tasosta. Keskimmäinen, eli sosiaalinen taso voidaan ajatella joko pyyteettömän ja syvästi henkisen rakkauden omaksumiseksi tai sitten se voidaan ajatella muiden miellyttämiseksi. Voihan nykyäänkin kerätä klikkauksia sillä, että yhdistää omaa viiteryhmäänsä rasistisilla kommenteilla. Oman pienen ahdasmielisen kuplan edustamineen on yksi tie portaalle "esteem". Se on nähty.

Koko "self-actualization" -tason mielekkyys riippuu siitä, mitä kaikkea halutaan nähdä muille tasoille kuuluvaksi. Pointti on se, ettei sitä välttämättä edes tätä kautta tarvita.  Me voimme määritellä kaikki itsensä toteuttamisen mielekkäät ja onnistuneet keinot rakkauden tai maineen täydellistymäksi, kenties myös niihin liittyviksi valinnoiksi. Jos rakkauden ja menestyksen ymmärtää oikein, on silloin kyse itsensä toteuttamisesta - esimerkiksi siten, ettei muiden hyväksyntää enää tarvita, koska sen tason tarpeet on käsitelty kyllin syvällisesti.

Palaan uskontoon. Voimme tulkita uskonnollisuutta myös siten, että se (kuten huom uskonnot myös itse lupaavat!) toimii hyväksi havaittuna portaikkona korkeammille elämisen ja itsensä toteuttamisen tasoille. Tavallaan siis Maslow on itse eräänlainen new age guru, joka haluaa visualisoida kaikkien uskontojen ikuisen lupauksen: Kuuntele meitä ja voit saavuttaa korkeamman tietoisuuden, jonka turvin voitat alkukantaiset himosi ja pääset rakkauden ja arvostuksen ylitse jonnekin liki myyttiselle levelille.

"Self actualization" on individualistisen kultin mytologinen käsite ja elämänkaaripsykologia on yksi tämän mytologian opetuksia ilmentävä instituutio.

Pidän tarvehierarkiasta, koska se monin tavoin kiteyttää modernin ihmisen mytologisuutta. On asiaankuuluvaa, että tarvehierarkia esitetään pyramidin muodossa. Puuttuu vain pyramidin yllä leijuva silmä.

Se on verraton kognitiivinen apu, kun koettaa ymmärtää sitä, mitä äiti aina sanoo: onhan sinulla ruokaa, onhan vuokra maksettu, olethan muistanut tyttöystäväsi nimipäivän... kutakuinkin tässä järjestyksessä. Perustarpeet, turvallisuus, rakkaus... sitten ehkä kysytään, onko odotettavissa mainetta.

En tiedä mitä tapahtuisi maineen ja kuuluisuuden jälkeen, mutta minun on vaikea kuvitella, että äiti kysyisi, muuten kuin ironisesti (mihin hän kyllä pystyy):

"Noh, koetkos nyt toteuttavasi itseäsi?"

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Kuvittelin, että filosofiassa olisi toisin

"Koulu ei tapa luovuutta, vaan se murhaa."
- Lassi Kämäri
Lueskelin tänään uusinta Niin & Näin -lehteä, jossa oli hyviä juttuja minuudesta ja narratiiveista. Lehden loppupäässä oli myös esitelty parhaita poimintoja ylioppilaskirjoituksista, minkä ohessa kerrottiin filosofian suosion kääntyneen nousuun kymmenen vuoden laskusuhdanteen jälkeen.

Minua ei yllätä se, jos filosofian suosio on laskenut vuoden 2007 jälkeen, sillä vapaan ajattelun harjoittaminen edellyttää tiettyä perusturvallisuutta, minkä lisäksi taloudellinen epävarmuus konkreettisesti tyhmentää ihmistä.

Enemmän minua huoletti se, että parhaaksi valitussa yo-aineessa oli taas saman ikivihreät Platonit tietoteoriat ja Immanuel Kantin apriorit. Paras essee ei taaskaan voinut perustua omaan ajatteluun, vaan tyypilliseen tapaansa, ilman että olen kohdannut ainuttakaan poikkeusta (myönnettäköön otos rajalliseksi ja muistikuviin perustuvaksi) arvostus syntyy siitä, että on osattu toistaa mahdollisimman täsmällisesti oppikirjojen viisauksia.

On mahdollista, että näkemykseni muuttuisivat, jos saisin lukea kaikki yo-kirjoitusten vastaukset. Kenties yksikään omaan ajatteluun perustuva teksti ei ole riittävän hyvä? Silti minua ihmetyttää se kuinka filosofia oppiaineena haluaa pysyä kaikkien muiden oppiaineiden kaltaisena, eikä näe mitään mahdollisuuksia siinä, että se tekisi jotakin toisin.

Kenties akateemiseen filosofiaan etabloituneen ihmiset eivät edes ymmärrä mistä puhun. Ehkä he tietävät erittäin hyvin, mutta vain itse olen sortunut kyynisyyteen (tai epärealistiseen optimismiin kuvitellessani, että lukiolaisista olisi siihen). Todellisen tai kuviteltujen syiden tähden kuitenkin suren sitä, että filosofiassa yhä vuonna 2016 ajatellaan kouluutuksen tarkoittavan sitä, että oppilaiden päät ruuvataan auki ja sinne kaadetaan tietoa. Filosofian tapauksessa sinne vain kaadetaan filosofista tietämystä.

Filosofian oppiaine on häirinnyt minua alusta loppuun: aina pääsykokoista graduun asti se perustuu toisintamisen taitoon. Pyritään omaksumaan käsityksiä ja viemään niitä eteen päin. Paras on se, jonka puhelin ei ole yhtään rikkinäinen. Viesti siirtyy eteen päin alkuperäistä vastaavassa muodossa kuin oppilaiden tarkoitus olisi Fahrenheit 451 teoksen tapaan toimia elävinä kirjoina, koska todelliset kirjat uhataan polttaa.

Sivilisaatiot ja instituutiot pyrkivät luonnollisesti toiminnassaan säilyttämään muotonsa ja kamppailevat mutaatioita vastaan. Itsenäinen ajattelu koetaan syöväksi, jota vastaan taistellaan pääsykokeilla ja arvosanoilla kuin ne olisivat valkosoluja, joiden tarkoitus on hyökätä kehoon tunkeutuneen tuntemattoman eliön kimppuun.

Häinhän instituutiot luonnollisesti toimivat, mutta olin odottanut, että filosofiassa jokin olisi toisin. Tuntuu kuitenkin, että filosofiassa jos missä tällainen konservatiivisuuden, eli ennallaan säilyttämisen ilmiö vain korostuu. Kenties se johtuu siitä, että filosofia joutuu aina kamppailemaan olemassaolostaan, mistä syystä se ei kykene luovuuteen ja uusiutumiseen.

Uusiutumisen kautta filosofia pelkää katoavansa, samoin kuin se pelkää katoavansa, jos se ottaa mihinkään kantaa, eli todistettavasti lankeaa poliittisuuteen.

Filosofia on ainakin Suomessa kaikkea sitä, mitä sen kaikkein vähiten toivoisi olevan. Filosofia ei opeta väittelemään. Se ei opeta mediakriittisyyttä tai verbaalista itsepuolustusta. Se opettaa vain klassista etiikkaa, klassista logiikkaa, klassista tieto-oppia ja historiaa. Oikeastaan kaikki filosofian peruskukurssit ovat historiaa, sillä 1900-luvun alkua sivutaan vain lyhyesti, jos sinne edes ehditään.

Akateeminen filosofia ei osaa reflektoida omaa akateemisuuttaan, mikä tulee ilmeiseksi, jos suorittaa mitään naistutkimuksen tai kirjallisuuden opintoja. Naistutkimus on erittäin kriittistä kaikenlaisia instituutioita kohtaan ja kirjallisuudentutkimuksesta puolestaan tulevat useimmat 1900-luvun lopun uudet filosofiset nimet sekä käsitteet. Näissä aineissa, sekä kenties uskontotieteissä tai semiotiikassa tai yleisessä kielitieteessä sentään harjoiteetaan filosofiaa.

Paradoksaalisesti filosofia ei akateemisena aineena lainkaan kykene siihen puuhasteluun, jolta se on saanut nimensä. Sen piirissä ei harrasteta filosofiaa - tai sitä harrastetaan pelokkaasti, ikään kuin peläten, että jos joku sattuu jotakin keksimään, se otetaan heti pois.

Olen miettinyt sitä onko filosofialla jokin kollektiivinen trauma siitä, että sen piiristä on napsittu pois oppiaineita sitä mukaan, kun ne ovat osoittautuneet kyllin tieteellisiksi tai käytännöm elämään sovellettaviksi. Filosofia on kadottanut kykynsä luoda uutta. Uusi filosofia syntyy ensin filosofian ulkopuolella ja sitten se omaksutaan osaksi filosofiaa. Kenties näin on ollut asian laita jo pidemmän aikaa, sillä Marx Marx katsoi rakentavansa mullistavaa yhteiskuntatiettä, mutta historia sittemmin luokitteli hänet ennemmin poliittiseksi filosofiksi.

William James kirjoitti teoksia sielutieteistä (psykologiasta), pedagogiikasta sekä uskontotieteistä, mutta monitieteilijänä hän kelpasi filosofiksi ja putosi siihen laariin. Moni on ollut ensin kirjailija tai taloustieteilijä tai historioitsija tai terapeutti, ja vasta sitten hänet on leimattu filosofiksi, kun hänet on haluttu torjua liian radikaalina hahmona näillä aloilla.

Filosofian ongelmat eivät rajoitu vain siihen, ettei se tieteenä tai oppiaineena kykenisi luomaan uutta tai edes näkisi tätä ongelmaksi. Filosofia ei epäonnistu vain omissa tavoitteissaan, vaan myös suuremman yleisön toiveissa. Se ei uudista tiedettä tai inhimillistä maailmankuvaa, mutta ei myöskään syleile niitä elämänfilosofioita, jotka myyvät miljoonittain kirjoja.

Filosofia tuottaa pettymyksen niille, jotka etsivät sen piiristä establishmentiin kriittisesti suhtautuvaa akateemista siipeä. Se tuottaa pettymyksen niille, jotka etsivät sen piiristä trendikkyyttä ja tietoisuutta ajan hengestä sekä vaatimuksista.

En oikeastaan edes tiedä kenelle filosofia sopii nykymuodossaan. Jotenkin se onnistuu uusintamaan itsessään vavin tylsimmät puolet. Filosofinen artikkeli on usein suorastaan parodia akateemisesta artikkelista: kieli on koukeroista ja lopun kirjalista on tuplasti pidempi. Filosofinen artikkeli on loputon sarja viittauksia. Se on namedroppailua ja pätemistä akateemisillä termeillä.

Minkään muut akateemisen tieteen itsekriitttisyys ei ole yhtä vähäistä, eikä missään muualla kyetä vastaavaan muoollisuuteen ja ulkokultaisuuteen, vaikka juuri filosofian piirissä "tieteen ulkoisista tunnusmerkeistä" on kaikkein vähiten mitään hyötyä.

Filosofia yrittää liikaa olla oikea tiede. Se pelkää olla filosofiaa. Se hylkää Sokrateen kaikki muut luonteenpiirteet paitsi sen, mikä sai hänet heittämään kilpensä ja pakenemaan taistelukentältä.

Olisi vaikea kuvitella, että Suomessa filosofi pakotettaisiin juomaan myrkkymalja, koska hän on pilkannut vanhoja jumalia. Se tarkoittaa, että filosofia on epäonnistunut.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Kurjuudelle on kysyntää

"Köyhät teillä on aina keskuudessanne."
Tätä Jeesuksen toteamusta olen joskus aiemmin kehunut sen kaukonäköisyydestä. Todellakin näyttää siltä, ettei mikään määrä teknologista kehitystä tai kristillistä moralisointia tule hävittämään keskuudestamme leipäjonoja ja kerjäläisiä.

Olen myös Maslovin tarvehierarkian suuri ystävä, mutta aina välillä teoria kaipaa täydennystä. Tänään tuli muotoiltua sellainen inhimillinen perustarve kuin parempiosaisuuden tarve. Ajatus on vanha, ja sillä on vastustettu muun muassa kommunismia jo sen alkuaikoina, sekä puolustettu niin Rooman valtakuntaa kuin modernia liberalismiakin. Kenties huippuunsa sen ovat kehittäneet libertaristit, joille Adam Smithin käsitykset köyhäinhoidosta ja kohtuullisista palkkaeroista ovat miltei sosialismia.

Puhun nyt siis siitä oletuksesta, että palkkaeroja sekä muita etuisuuksia väistämättä tarvitaan, jotta taitavat ihmiset motivoituisivat antamaan kaikkensa työmarkkinoilla. Porkkanoiden ohella tarvitaan myös köyhyyttä ja työttömyyttä ja keppiä, jotta olisi pelkotilan tuomaa ahkeruutta. Tarvitaan alhaisia palkkoja jotta nuoret kouluttautuisivat. Tarvitaan palkankorotuksia ja palkanalennuksia ja huimia bonuksia johtajille, jotta he ymmärtäisivät arvonsa ja toimisivat toisille kukkona tunkiolle. Tarvitaan kovia palkkoja koska päätökset ovat ikäviä. Tarvitaan työttömiä reserviksi. Tarvitaan kerjäläisiä ja nälkäjonoja - muutoinhan ne ratkaistaisiin alle prosentilla bruttokansantuotteesta.

Näitä ongelmia ei ratkaista, koska tarvitaan kontrastia. Ongelmia ei nähdä ongelmana. Ja jos tämä kaikki ei ole ideologiaa, niin sittenhän kyse on juurikin inhimillisestä perustarpeesta. Siinä tapauksessa eriarvoisuuden tarpeen kuuluisi olla tarvehierarkiassa listattuna muiden tarpeiden joukossa. Kumpaa se on: psykologiaa, sosiologiaa vai sosiaalipolitiikkaa, politiikkaa?

Me tarvitsemme köyhiä?


Kun alussa puhuin parempiosaisuuden tai eriarvoisuuden tarpeesta, tarkasti määrittelemättä termin sisältöä, sen varmaankin saattoi ymmärtää monella tapaa. Ainakin itse ymmärsin sen heti samassa sisältävän lukuisia tulkinnan ulottuvuuksia. On vaarana esimerkiksi sekoittaa muuttumaton ihmisluonto ja yhteiskunnan hierarkisuus. En puhu nyt siitä, että joukko-osastot tai yritykset tarvitsevat hierarkioita. Se on pikemminkin järjestäytymisen tarvetta. On jaettava rooleja, kuitenkin yhteisen päämäärän hyväksi. Tällaista yhteisestä päämäärästä ei ole kyse eriarvoisuudessa. Eriarvoistumisen seurauksena syntyy eturyhmiä, jotka taistelevat samoista resursseista myös nollasummapelissä.

Eriarvoisuus ei ole win-win, vaikka se olisikin tarve, ja vaikka se motivoisi keskiluokkaa. Häviäjiä on aina osoitettavissa, jos ei muuten niin sormella. Muiden kurjuuden saattaa nykyoikeisto klassiseen tapaan määritellä poliittiseksi saavutukseksi, jos kaipuu itsensä korottamiseen on muilla keinoin tehty vaikea tyydyttää (ja onhan se vaikeaa). Jotkut miljonäärit suorastaan vaativat, että yhteiskunta ei auttaisi hädänalaisia, jotta he itse saisivat vapaaehtoisesti toimia hyväntekijöinä ja tuntea siitä paremmuutta: verot ja sosiaalituet estävät tällaisen ihmisrakkauden, josta seuraisi luontaista hyvänolon tunnetta - koska auttaminen on sekin meillä veressä.

Kaikkien arvostusten tai saavutettujen asemien perusteita en kiistä, koska me järjestäydymme luontaisesti. Olemme sosiaalisia olentoja, laumaeläimiä. Erikoistumisen, hierarkisuuden, asiantuntemuksen tai järjestäytymisen tarve ovat perustarpeitamme, sillä osaamisessa ja kyvykkyydessä on eroja (etenkin elämän eri alueilla, jos ei yksilön kokonaisena paremmuutena suhteessa toiseen). Taito ja kokemus tekee yhdestä johtajan, ja rammat sekä haavoittuneet on joissain oloissa pakko hylätä taistelukentälle.

Meillä näyttää tästä kaikesta huolimatta olevan myös vahva kaipuu viholliskuville ja epäterveelle sosiaaliselle vertailulle, joka tukisi itsearvoamme ja identiteettiämme. Me olemme myös poliittisia eläimiä. Tämän poliitttisuuden tähden ei riitä se, että paremmin ymmärtävä saa johtaa ryhmää: ei riitä se, että hän saa kaksinkertaisen tai nelinkertaisen palkkion, kuten Adam Smith teoretisoi riittäväksi eroksi. Ei riitä se, että parempi johtaa ja huonompi seuraa. On myös tuotettava alemmutta, jotta paremmat kohoaisivat henkisesti puolijumalan asemaan ja uskoisivat olevansa jotain muuta kuin ihmisiä. Onhan se, mitä kutsumme "narsismiksi" nähtävissä niin muinaisen egyptin kuin antiikin kreikan historiassa ja mytologiassa: meillä vain on suuremmat resurssit luoda "idoleja" ja kohottaa heidät jalustalle, itsestään liikoja kuvittelevien luusereiden nöyryytyksen kerätessä alkukarsinnoissa vähintään yhtä suuria yleisöjä.

Näkisin että eriarvoisuuden tarve tulee hierarkiassa lähelle itsensä kehittämisen ja sosiaalisen tunnustuksen tarvetta, joiden eräänlainen vääristymä se on - eli jonkinlainen helppo oikotie itsensä ylentämiseen muiden kustannuksella. Jos emme koe kehittyvämme ihmisenä tai saavamme muilta meille kuuluvaa tunnustusta, me tarvitsemme vihollisia. Niitä tarjoavat köyhät ja rikkaat toisilleen. Tätä kautta siis myös köyhät janoavat saada osansa eriarvoisuuden kakusta. Heidän on löydettävä rikkaista esimerkkejä ansaitsemattomuudelle. Siitä he saavat voimaa ja samalla orjuuttavat itsensä, uskoessaan ettei pakotietä ole, koska yhteiskunta ei ole reilu. Ei kannata edes yrittää.

Jos meillä todellakin on tarve itseämme huonommille ja paremmille itsemme identifioimiseksi ja joukkoon sijoittamiseksi, mitä tästä seuraa? Tietenkin me voimme vastustaa mitä tahansa himojamme, jos tiedostamme tilanteen ja jos määrittelemme sen ongelmaksi. En usko, että asiasta puhuminen olisi sen enempää vasemmistolaista tai oikeistolaistakaan: onhan historiallisesti selvää, ettei mikään yhteiskunta ole tehnyt kaikkeaan . Vaikka asetelma ideologisesti vahvistettaisiinkin, pohjautuu se lähtökohdiltaan perustavaan ongelmaan, että itsetuntomme tarvitsee niin syitä kuin tekosyitäkin.

Me voimme aina sanoa, että tämä ei ole pakollista; voimne kehittyä polkematta muita ja voimme löytää itsetuntoa asettamatta itseämme erityisasemaan nokkimisjärjestyksessä. Voimme sanoa: "minä olen ihminen enkä kana: en tarvitse muiden nokkimista iloitakseni siitä mitä olen saavuttanut. Olen ihminen enkä susi. Olen ihminen enkä lammas. Olen ihminen, enkä hiiri tai leijona. En tarvitse ajatusta itsestäni leijonana tai hiirenä.

Eihän leijona tarvitse leipäjonoja oman arvonsa pönkittämiseksi. Kojootit niitä tarvitsevat.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Orjuudessa elämisen hinta-laatu

Eli mietelmiä suurkaupungista sekä epärationaalisen psykologian tunnistamisesta omassa elämässä.

Olen joutunut myöntämään, että eräät suuret inhimilliset haasteet ovat vielä paljon suurempia kuin olen ennakoinut.

Esimerkiksi kehon hyvinvointi suhteessa onnellisuuteen. Sitä voisi parikymppisen hybreksessä kuvitella, että pelkällä tahdonvoimalla voi kestää ne pienet epämukavuudet, joita koituu vaikkapa syömisestä tai nukkumisesta säästämällä.

Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Tämä voisi toimia romaanin aloituslauseenakin: Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Romaanissa en tosin jatkaisi sitä näin suoraviivaisesti: Tarkoitan tietenkin sitä, että ruumis ja alemmat vaistotoiminnot suostuvat tekemään kompromisseja, kun niille luvataan, että keski-iässä sitten herkutellaan ja myös harrastetaan enemmän liikuntaa, kun työn vaatimus rutinoitumisen kautta vähenee samassa suhteessa kuin palkka kohoaa.

Kun keski-ikä koittaa, mutta elämä ei muutukaan aiempaa helpomaksi, on aivojen aina vain vaikeampi perustella sitä, kuinka se on pitänyt mahan tyytyväisenä puhumalla pian koittavista työsuhde-eduista ja luksuselämästä.

Maha ottaa omansa nyt eikä heti. Kokouspöytään ilmestyy salaatin paikalle voisilmäpulla. Perjantainen oluttuoppi vaihtuu jokailtaiseen olutlasilliseen stressaavan työpäivän päätteeksi. Kuntosalikortti vaihtuu isompaan autoon, jotta maha mahtuisi mukavasti ratin taakse.

Kaksi myöhempääkin kappaletta voisivat ehkä olla samasta romaaninaloituksesta, vaikka en ole niitä kursivoinut. Sanotaanhan, että romaani on kuin sika, että se syö melkein mitä tahansa.

Itse olen onnistunut pitämään vyöni kutakuinkin alkuperäisessä kuosissa. Uusia reikiä ei vielä ole tarvinnut lisätä, vaikka olutta on kulunut.

Olen myöntänyt itselleni ennen kaikkea sen, että aivot tarvitsevat lepoa. Väsynyt tajunta huutaa rasvaa ja sokeria. Riittävät yöunet ovat yksi terveyden tukipilari. Pidän myös vuosittaisen paastoviikon, pyöräilen ja pelaan tennistä. Kahvistakin pidän taukopäiviä, mutta kuntosalikorttia ei ole. Elintaso ei siihen ihan riitä.

Kaupunkiin liittyvät kauhut


Eräs psykologiani heikko kohta ovat metsästäjä-keräilijän geenit. Olen selkeämmin paikkaa vaihtava eläin kuin yhdessä paikassa samaa työtä tekevä maanviljelijä, Se on varsin yleinen ad-hd-ihmisiä yhdistävä piirre: levottomuus, jota tylsä ja yksipuolinen työ tai vaihtelun puute aiheuttavat. Monille muillekin tämä ongelma on toki tuttu, mutta itselleni rutiinien kehittäminen tai säännönmukaisuuksille altistuminen on ylitsepääsemätön ongelma.

Tarkemmin sanoen en pääse asiasta yli, ali tai ympäri. Ainoa ratkaisu tuntuu olevan se, että palaan metsään.

Metsässä käveleminen tutkitusti rauhoittaa, mutta joillekin metsä on arjen pientä luksusta, toisille se on lääke. Ilman sitä lääkettä ei mieli pysy kasassa. Kaupunki muuttuu ahdistavasta shakkiruudukosta konkreettiseksi vankilaksi.

Maanviljelijän geeneillä laajemmin varustettu, useita sukupolvia kaupungissa asunut ja asteittain sinne sopeutunut henkilö omistaa kaksi menestyksen kannalta tärkeää ominaisuutta:
1.) Hän osaa odottaa palkintoa.
2.) Hän osaa iloita tasavertaisen hyvin (rationaalisesti) sekä työstä että sen saavutuksista.

Itsekin osaan odottaa palkintoa sikäli, että olen tehnyt paljon työtä kirjallisen urani eteen. Olen elänyt erittäin pienillä tuloilla uskotellen itselleni, että asiat muuttuvat paremmiksi: kannattaa hakea kouluun, kannattaa opiskella elämää, eikä vain työtä varten...

Vaikeampaa minulle on iloita asioista, jotka marxilaisen termistön mukaan edustavat työstä vieraantumista.

Jos esimerkiksi mökillä pilkon puita ja sytytän tulen takkaan, saan suunnatonta iloa siitä, että en joudu olemaan kylmissäni.

Jos sen sijaan teen työtä, josta saan rahaa, jotta voin maksaa kaupungissa sähkö- ja lämmityslaskuni, en saa samanlaista tyydytystä. Tunnen vain että rahaa tulee ja rahaa menee.

Osaa selittää itselleni, että nyt minun pitäisi iloita siitä, etten joudu olemaan sään armoilla, mutta en osaa kokea sitä iloa. Tästä syystä puhun psykologisesta epärationaalisuudesta: järkeni ja tunteitteni välillä on katkos, joka on yleisinhimillinen, mutta jota en osaa ratkaista.

Minulle ratkaisuksi tuntuu kelpaavan vain se, että määräajoin käyn mökillä tuntemassa sitä onnellisuutta, jota kaupungissa en koe.

Olen onnellinen, jos kerään sieniä tai marjoja, jos kalastan, kaadan puita, hakkaan halkoja ja lämmitän saunan.

Jos käyn kaupasta hakemassa samat elintarvikkeet tai lämmitän saunan nappia painamalla, on hyvin vähän mitään tekemistä sillä, olenko ansainnut sen työllä tai olenko vapaamatkustaja. Tunnen lähinnä tyhjyyttä, jota reunustaa vuoroin tylsistyminen tai pakokauhu.

Vähäistä iloa tuottavat ponnistelut aina vain vähemmän palkitsevan elintason saavuttamiseksi


Jotain siinä kuviossa on pielessä, kun miljoonat istuvat sohvalla pelaten Skyrimiä tai World of Warcaftia, joita olen aiemmin nimittänyt (suurella kunnioituksella) sienestyssimulaattoreiksi.

Olen saanut oikeassa metsässä oikeiden sienten perässä juoksemisesta monin verroin konkreettisempaa iloa kuin keittäessäni taikajuomia kokoamistani yrteistä jossain fantasiapelissä.

Tuolla ulkona on avoimen maailman peli, jossa on paljon enemmän vapauksia kuin missään ihmisen suunnittelemassa pelimaailmassa. Ongelma on lähinnä se, että kaupunkien ja luonnon tarjoamien vapauksien välillä on suuri ero. Koskaan en ole kokenut sellaista yltäkylläisyyttä kaupungissa, jota olen kokenut vetäessäni veneeseen suuren ahvenen toisensa perään tai kahmiessani korin täyteen täydellisiä herkkutatteja.

Kaupungeissa enin osa tilasta on kiellettyä: kahleiden sekä kaltereiden pilkkomaa, vaikka sitä ei tulisi ajatelleeksi. Voit vaikka tehdä kadulla kulkiessasi laskelmia siitä, miten monet kaikista ovista Helsingin keskustassa sinulle avautuvat. Huomaat, että joka paikassa on monin verroin enemmän suljettuja ovia - niitä vain ei merkitä yhtä selkeästi kuin avoimia ovia, joista asiakkaan toivotaan astuvan sisään. Suljetut ovet vievät lukuisiin yksityisiin tiloihin, varastoihin sekä huoltokäytäviin. Jopa avoimena olevat tilat lähes aina edellyttävät rahaa, jotta niissä olisi mitään mieltä asioida.

Ihmisten väenpaljous keskittyy muutamiin vapaisiin tiloihin, kuten puistoihin tai kävelykaduille. Jos jossakin on vapaata tilaa, voit olla lähes varma, että se on täynnä parkkiin ajettuja autoja tai turisteja.

Kaupunki on äärimmäisen suljettu tila, kaikkea muuta kuin avoimen maailman simulaattori. Kaupungissa on erittäin suuri houkutus paeta todellisuutta simulaattoriin, jossa maailma todellakin on vapaa tutkimusmatkoille sekä arvostuksen tai varallisuuden kehittämiselle.

Tietokonepelit ovat kuin huumetta, koska melkein kuka tahansa havaitsee hyvin äkkiä, että ne palkitsevat meidän alkukantaista metsästäjä-keräilijän mieltämme tehokkaammin kuin todellisuus - etenkin kaupunki, joka on putkijuoksu työhön ja takaisin, joka on puolestaan vain yksi pakollinen leveli elämän mittaisen uraputkijuoksun sisällä.

2000-luvun elämä on taistelua itsearvostuksesta, mutta samaan aikaan se on myös pidempää modernismin jatkumoa, jossa työ ja palkinto ovat etääntyneet toisistaan. Vieraantuminen ei ole kuitenkaan kapitalistien juoni, vaan se liittyy laajemminkin siihen kuinka ihminen on biologisesti ja psykologisesti jäänyt jälkeen teknologisessa kehityksessä. Meitä ei ole suunniteltu istumaan ja silti me istumme. Meitä ei ole suunniteltu tuijottamaan vain lähelle ja silti me katsomme vain lähelle (konkreettisesti, kun katsomme ruutua, jolloin yhä useammat tarvitsevat silmälasit).

Mitä paremmin teknologia tyydyttää meidän biologiset perustavat tarpeemme, sitä vakavammin me tulemme tuntemaan itsemme tarpeettomiksi. Ilman perustavia tarpeita tyydyttävää työtä me olemme hyödyttömiä itsellemme. Ilman resursseja ja vapauksia, jotka mahdollistaisivat korkeampia tarpeiden, kuten taiteellisten tai tieteellisten päämäärien tavoittelemisen, me olemme tarpeettomia muille ihmisille.

Ja kuitenkin paradoksaalisesti alempien tarpeiden tullessa tyydytetyiksi napin painalluksella, me näemme yhteiskunnan tekevän aiempaa vaikeammaksi korkeampien tarpeiden tyydyttämisen.

Näin me olemme tuplasti tarpeettomia, ja joudumme entistä kovemmin taistelemaan sitä tunnetta vastaan, että olemme vain orjia kaupungissa, joka ei meitä palvelukseensa edes haluaisi.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Ajatteluun (ja toimintaan) vapautuminen


Toimeliaisuus voi olla ajatusten pakoilua. Se on sitten eri asia, että tykkääkö ajattelusta vähemmän yleisellä tasolla, vai onko vain jokin tietty ajatus jota pyrkii pitämään poissa ajatuksistaan.

Ajatteluun vapautumisen esteitä: kuolemanpelko, nolostumisenpelko, mitättömyydenpelko, yksinäisyydenpelko, jumalankostonpelko, isänkostonpelko, tyhjyydenpelko.

Menettämisen pelko on yksi tehokkaimmista.

Se on usein myös toiminnan este. Menettämisen pelko on myös lähtökohta jonkin menettämiselle.

Pelottavat ajatukset ja teot voivat vuosien ajan toimia esteenä muulle ajattelulle tai teolle. Kohtaa epätoivottoja pelkoja edes yrittäessään ajatella tai toimia. Riittää, että pelkää kohtaavansa jotain mitä ei toivo.

Ajattelulla ajatellaan olevan voima tuoda maailmaan todellisiksi pelkojen kohteet.

Ihmiselle on kenties lajityypillistä pelätä ajatusten synnyttämien hirviöiden tai katastrofien toteutumista, jos niitä vain ajattelee. Ajattelemattomuus on keino edistää mekaanista toimeliaisuutta, jos on jotain mihin aikansa haaskata.

Muutamat keskittyvät ajattelemiseen, ja loput alistuvat kuin mehiläispesän työläiset siihen, että ajattelusta koituu heille vain harmia. Ajattelemisen sijaan he vain keräävät mielipiteitä kuin mettä pappien saarnoista tai karismaattisten mediahahmojen pelottomista lauseista.

Samaan aikaan yhtä monet on alistettu siihen, että he eivät toimi. Jompi kumpi este ajatteluun perustuvalle toiminnalle lyö päälle jarrut: joko ihminen ei ajattele, tai hän ei saata ajatuksiaan teoiksi.

Joku voi ajatella varmasti ja röyhkeästi, mutta hänen ajattelunsa perusta on vallassa itsessään. Hän on pysyvyyden puolustaja. Hän vetoaa ihmisten ajatteluun kohdistuviin pelkoihin, ja muistuttaa, että on asioita, joita ei saisi edes ajatella.

Tietty ajattelun ammattikunta on niin yksinoikoisesti keskittynyt ajatteluun, että heidän kaikki ajatuksensa tähtäävät toiminnan estymiseen.

Kyynisyys on yksi helposti tunnistettava merkki. Kyynisyys muistuttaa, että ajattelua ei vielä olla harjoitettu kylliksi, jotta tehtyjen johtopäätösten pohjalta olisi lupa toimia. Se myös vihjaa, ettei havaitulla ajattelun laadulla kenties koskaan päästä siihen pisteeseen.

Jo äänensävy ilmaisee "parempi, jos jätät ajattelun muille", joten sitä ei tarvitse erikseen ilmaista sanoin.

On kokonaisia kirjastoja, joiden viesti on "jätä ajattelu meille". On puolueiden toiminnanjulistuksia sekä koululaitoksia, joiden tehtävä on ajatteluun vapauttamisen sijaan ajattelun ikävän vastuun delegoiminen toiselle ihmiselle.

Runous on epäsuosittua, koska se yllyttää ajattelemaan. Dekkarit ovat suosittuja, koska niissä ajatellaan lukijan puolesta: vastaus kerrotaan lopussa, aivan samoin kuin koulukirjoissa tai pulmapalstoilla. Viihderomaania on helpotettu jopa siten, ettei sivua tarvitse kääntää ylösalaisin lukeakseen vastauksen arvoitukseen.

Filosofian rooli ajatteluun rohkaisemisessa


Filosofiaa on vähintään neljänlaista. On filosofiaa, joka pyrkii tyrehdyttämään ajattelun tarjoamalla helppoja vastauksia, jotka tyydyttävät yksinkertaista mieltä tämän kysellessä siinä kohtaa liian vaikeita. Filosofi (tai pappi) tarjoaa vastauksia, mutta ei työkaluja, joilla ne on aikoinaan löydetty.

On myös filosofiaa, joka pyrkii jatkuvalla ajattelun syventämisellä sekä toiminnan ihmisten virheistä muistuttamalla tyrehdyttämään toiminnan. Tällaisen filosofian harrastaja voi puuhastella ties millaisten ainekokonaisuukien parissa, ihmetellen olemassaoloa, tietoisuuden syntyä tai alkeishiukkasia, mutta hän tuskin koskaan voi tuoda mitään oppimastaan elämän piiriin. Hänen ammattinsa on suorastaan unohtaa, että toiminnalle olisi mitään tarvetta.

Onneksi on kuitenkin myös filosofiaa, joka aidosti vapauttaa ajattelemaan rohkeammin.

On myös filosofiaa, joka tarjoaa konkreettisia elämänohjeita; rohkaisee kokeilemaan, tutkimaan ja epäonnistumaan.

En puhu nyt mittasuhteista, mutta sen voin surukseni todeta, että listan viimeinen on kenties heikoimmin filosofian laitoksilla arvossa pidettyä, koska sitä ei pidetä filosofiana lainkaan. Toimintaan suuntautumisen ajatellaan olevan poliittista agitaatiota, kaunokirjallisuutta tai elämänfilosofiaa, mikä on akateeminen kirosana. Toiminnallinen filosofia saattaa olla myös vakavaa tiedettä. Se saa aikaan tuloksia, joten siihen ei suhtauduta filosofiana.

Listan kolmonen on se valopilkku, joka tekee yliopisto-opiskelusta minkään arvoista, mutta ajatteluun yllyttämistä on tarjolla myös kirjastoissa sekä kansanopistoissa, avoimen yliopiston kursseilla, jos hyvin käy.

On vähemmän kysymys teoriasta itsestään ja enemmän kysymys opettajan taidoista. Joillakin on se kyky tai asioiden syvempi ymmärrys, jonka ansiosta he eivät halua käyttää omaa ajatteluaan muiden ajatusten tyrehdyttämiseen. Harjoitus ei olisi sekään huono juttu, mutta käytännön väittelytilanteita tai edes tehokkaan argumentaation ja viekkaan retoriikan opetusta meillä laiminlyödään raskaasti.

Tietoinen ajattelun vapauden lisääminen on harvinaislaatuista, koska kuten edellä totesin, inhimilliset mediat ja koulujärjestelmät perustaltaan tähtäävät siihen, että tietynlaisen valtahierarkian mukaisesti ihmisten enmmistö luovuttaisi oman ajattelunvapautensa jollekin hierarkiassa itseään ylemmälle, joka on esimies tai poliitikko, jota he äänestävät, kenties kirjailija, jonka kirjoja he ahmivat, tai joku muu.

On aihettaa tunnustaa harvinaislaatuiseksi ja vallankumoukselliseksi toiminnaksi se, että joku itsensä korottamisen sijaan pyrkii vapauttamaan toisen ihmisen ajattelemaan tai toimimaan. Emme voi puhua yksilönvapauden ideaalin tai minkäänlaisen individualismin toteutumisesta, ennen kuin ajatteluun rohkaisemisesta on tullut todellisuutta. Sitä ennen ne ovat vain valheellisia lupauksia.


PS.

Kiitos Timo Salolle ja P. Leppäaholle sekä muille jotka kenties itsensä tunnistavat johdattelusta aiheeseen. Kirjoituksen idea on muotoutunut facebook-keskustelusta, johon osallistuin. En ole kuitenkaan sommitellut tekstiä dialogin muotoon, kuten Platon. Pidemmän W.B.B.D:n kirjoittaman pätkän lainaan sellaisenaan:
"Olen huomannut monissa älyköissä ja semmoiseksi itsensä hahmottavissa myös turhaa stereotypisointia suhteessa toiminnallisempiin ja ekstrovertimpiin mieliin, liikuntatraumoista lähtevää ylimielisyyttä ja oman kehollisuuden pelkoa, kuten myös olen tavannut erittäin älykkäitä toimijoita: jääkiekkoilijoita, jalkapalloilijoita, ikkunanpesijöitä, lähihoitajia, äitejä ja isejä jne... Ehkä painotan liikaa nyt toimintaa jonakin fyysisenä, enkä vaikka sosiaalisesti aktiivisena meininkinä, mutta pitää ottaa huomioon, että vaikka joku Dostojevski joka aiemmin kommenteissa mainittiin, tuli aikanaan Siperialaisesta vankilasta ja kantoi sitä siitä lähtien mielessään, myrkyllisen kateellisena kaikille jotka oli sen kalterien ulkopuolella, ja siltä sen kirjat tuntuvatkin luettuna --ylimielisyys ja itsensä näkeminen toiminnanmiehiä syvällisempänä ja merkittävämpänä on usein sen henkilöhahmojen ominaisin asenne."
PPS.

Toimintaan vapautumisesta juontui mieleeni semanttinen erottelu, jota olen joskus käyttänyt aiemmassa kirjoituksessani: Toiminnan "määrätietoisuus" voi olla tietoisuutta määränpäästä tai vaadittavan työn määrästä. En tiedä kumpi on alkuperäisenä ajatuksena, mutta kumpikin tuntuu käyvän yhtä hyvin. Määrätietoinen tietää mitä hän haluaa sekä mitä hänen tulee tehdä sinne päästäkseen.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Totuuden kotimaa

Kirjakauppojen konekielisistä käännöksistä syntynyt kohu sai minut leikittelemään ajatuksella, millä kaikilla tavoin tuttuja ja kenties pyhiäkin tekstejä voisi taiteen nimessä pahoinpidellä.

Linkki: Kirjakaupat myyvat konekaannettya roskaa

Päätin kokeen vuoksi kääntää pätkän Maamme laulusta, mutta samalla tulin kiinnittäneeni silmäni 10. säkeistön kohtaan:
"Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen"

http://www.suomalaisuudenliitto.fi/?page_id=320 
Totuuden kotimaa kuulostaa aika härskiltä. Sitähän nämä nationalistiset laulut valitettavasti ovat - aika estotonta oman paremmuuden toitotusta. Ei sinänsä, ettei Maamme laulussa olisi myös ihan kauniita kohtia kaiken isänmaallisen paatoksen joukossa. Monestihan laulua ei veisata kokonaisuudessaan, vaan siitä poimitaan vain ne "ydinkohdat", jotka herättävät vähemmän huvittunutta myötähäpeää.

Monikulttuurisuuden ja globalisaation eräs traaginen seuraus on se, miten kaikki kansat nykyään pakotetaan tiedostamaan monien kansallisten ominaispiirteidemme universaalisuus ja triviaalisuus.

Facebook-ryhmässä nimeltään "Mahdollista vain Suomessa" esimerkiksi jaetaan uutisia ja meemejä, jotka kierrätetään lähes muuttumattomina kaikkien muidenkin maiden "Mahdollista vain meillä ryhmissä."

Tietoisuuteen pakottaminen on ymmärrettävästi ahdistavaa ja luonnotonta. Monikulttuurisuus ei ole helppoa. Etenkään se ei ole mikään pieni juttu miehille, joiden on erityisesti taisteltava omanarvontunnosta rauhan aikana. Sota olisi miessukupuolelle suuri helpostus silloin, jos se karsisi heitä isolla kädellä taisteluissa. Jäljelle jääneille riittäisi kunniaa sekä todennäköisemmin vähintään yksi puoliso kullekin, parhaille tietenkin useampia.

Jos mies ei voi pönkittää asemaansa ja omanarvontuntoaan taisteluilla tai nationalistisella joukkolaululla, jää tietenkin jäljelle myös rauhanajan nationalismi, kuten urheilu. Rahakin auttaa.

Miten me sitten korvaamme miehille sen, ettei taistelukutsua tule? Miten me korvaamme sen, että urheilumenestys on heikkoa tai että kansallisten eeposten naurettavuus on kaikille ilmiselvää?

Siinäpä sitä onkin pulma. Aikamme taistelu omanarvontunnon säilyttämisestä on kenties monilta osin epäonnistunut. Pään voi turruttaa viihteellä tai viinalla, jos etuudet sen sallivat, mutta mitä sitten tapahtuu, kun työttömyysetuuksia leikataan niin, ettei ole varaa muuhun kuin vihapuheen kuluttamiseen ja tuuttaamiseen. Kaikki päivät on aikaa istua koneella ja lukea MV-lehden uusimpia kauhutarinoita maahanmuuttajien suorittamista raiskauksista Saksassa tai Ruotsissa.

Totuuden, runon kotimaa ei enää taida olla ainakaan runon kotimaa. Nykyään se on pelkän totuuden kotimaa.

Niin, ja millainen siitä konekielisestä Maamme laulun käännöksestä sitten tuli? Parempaan kieliyhdistelmään täytyy vielä tähdätä, kunhan toivun apurahojen hakemisen tuottamasta stressistä. Tsekin, venäjän ja armenian mankeli tuotti tällaista:
"Unkari, Suomi, syntyi,
renkaat, kultainen sanoja!
Ei laakso, ei mäki,
Vettä ei rakastunut mereen,
maana pohjoiseen,
Jälkeen kallis isä! -"
PS.
Totuuden kotimaa olisi kova nimi bändille.

perjantai 26. elokuuta 2016

Näennäistiede vastaan näennäistietämys

Eräs asia, mikä Wikipediassa minua suuresti ärsyttää, on sen tiettyjen aihealueiden tolkuton puolueellisuus. Itse haluaisin, että Wikipedia tarjoaisi laaja-alaista ja objektiivista tietoa kaikista aiheista, mutta sitten on näitä tällaisia artikkeleja.

Mikä tässä artikkelissa esimerkiksi on vialla?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Biodynaaminen_viljely

Lähteeksi on yksinomaan kaksi saman kirjoittajan (skeptikon) teosta:
Selin, Risto, Marketta Ollikainen & Ilpo V. Salmi (toim.): Paholaisen asianajajan paluu: Opaskirja skeptikolle
Selin, Risto: Ihmeellinen maailma: Skeptikon tietosanakirja.
Artikkeli ei toisin sanoen kerro biodynaamisen viljelyn mahdollisista hyödyllisistä puolista mitään, vaan perustuu pelkästään aiheen parissa hassuttelulle.

Kun esimerkiksi itse olen juonut useita biodynaamisesti tuotettuja viinejä, jotka ovat erittäin laadukkaita, ei minua kiinnosta tietää, mikä niissä on epätieteellistä tai hassua, vaan haluan tietää missä ne ovat onnistuneet. Saamme kiittää skeptikoita siitä, etteivät asiasta paremmin tietävät ihmiset esiinny julkisuudessa, koska heille naureskeltaisiiin.

Kyse on viljelystä, eikä astrologiasta. Jos astrologialla ei ole lopputulokseen mitään vaikutusta, niin sitten silla ei pitäisi olla mitään sijaa myöskään tällaisissa artikkeleissa. On epäoleellista jos urheilija uskoo horoskooppeihin, jos hän voittaa kultaa. Samoin on ihan sama vaikka viininviljelijä lausuisi jokaisen poimimansa rypäleen kohdalla taikasanoja, kunhan se viini on hyvää.

Biodynaaminen viljely saattaa näennäistieteellisiä elementtejä, mutta aivan samalla tavoin skeptikot tuon tuosta sortuvat perustamaan näkemyksensä "näennäistietämykseen". He esimerkiksi muodostavat biodynaamisesta viljelystä mielipiteen opiskelematta aihetta millään tavoin. He eivät lue biodynaamisen viljelyn käsikirjoja, he eivät työskentele maatilalla tai edes keskustele biodynaamisen viljelijän kanssa.

Heidän skeptisyytensä ikään kuin velvoittaa, että he eivät tiedä mitään aiheesta.

Skeptikkoa voisi verrata ihmiseen - ja monet tuntemani skeptikot itse asiassa ovat juuri tällaisiä - joka ei koskaan syö sieniä tai ole käynyt sienestämässä, koska sienet voivat olla myrkyllisiä.

He eivät tunnista ainuttakaan sientä. He tietävät sienistä vain sen, ettei niihin pidä koskea. Pienikin murunen voi tappaa. Itse asiassa sienten kanssa ei kannata edes keskustella.

Näennäistietämykseensä talertunut skeptikko tietää valtavan paljon useista aiheista, koska hän tietää, että ne ovat huuhaata. Niinpä hän tietää niistä kaiken.

Skeptikon itseluottamusta tuntuu rajattomasti lisäävän se, että hän on niin monen aiheen kokonaisvaltainen asiantuntija. Hän tietää kaiken astrologiasta, homeopatiasta, akupunktiosta, ufoista ja vaikka mistä. Hänen tietonsa näistä asiosta on rajaton, koska hän tietää, ettei niissä ole mitään tiedettävää.

Ihan ok. Ei kaikken tarvitse perehtyä. Käyhän se nopeiten näin. Skeptikoilla on kuitenkin paha tapa laajentaa tätä laajaa tietämystään kaikkiin elämänsä osa-alueisiin.

Skeptisyyteen taipuvainen henkilö saattaa esimerkiksi tietää kaiken autoista tai urheilusta tai politiikasta. Hän tietää niin paljon, ettei ehdi muutenkaan kuuntelemaan vastapuolia. Hän tietää jo kuuntelematta kaiken vaimostaan ja lapsistaan. Hän tietää, ettei kannata hakea töitä, koska kumminkaan häntä ei kutsuta työhaastatteluun.

Hän tietää, että on turha lähteä katsomaan peliä, kun ei ne kumminkaan voita. On lähteä kalaan, kun ei kala kumminkaan syö.

Skeptikko tietää etenkin miten vaikeaa se on, kun on aina kaikissa asioissa oikeassa.

Mutta kun minä haluaisin vain tietää, että miksi ne biodnaamiset viinit ovat niin hyviä! Eikö joku voisi vaikka kääntää saksankielisestä artikkelista, jos siellä on joku steinerilaisen koulun kasvatti selittänyt mitä muuta ne tekevät siellä pelloillaan paitsi lukevat horoskooppeja ja hautaavat häränsarvia.

Kai ne nyt jotain muutakin siellä tekee? Miksi kukaan ei kerro. Miksi kaikki muut aina hiljenevät, kun skeptikko on päättänyt avata suunsa?