maanantai 16. tammikuuta 2017

Keskittymisen ja ideoiden mahdoton yhtälö

OPAS LIIASTA LUOVUUDESTA KÄRSIVILLE...

Toimelias ja keskittymiskykyinen mieli löytää heikosti uusia ideoita, sillä ideat syntyvät ajatusten harhaillessa, kun erilaiset aihealueet ja virikkeet kohtaavat. Luova mieli on leikkisä, eli siltä puuttuu turha itsekriittisyys ja varovaisuus.

Ideaalitapauksessa löytynyt idea on niin vahva, että en löydyttyä mieli ryhdistäytyy välittömästi ja aloittaa vakavan työn idean edistämiseksi. Ja nyt puhun konkreettisesta tekemisestä, eikä pään sisäisestä suunnittelutyöstä, jota usein on vaikea erottaa haaveilusta.

Tiedän, että todellisuus harvoin vastaa ideaalia. Liiankin usein ideat tulevat parvissa ja mieli hämmentyy niiden paljoudesta. On vaikea hahmottaa mihin ideaan tulisi kohdistaa tahdonvoimia ja mitkä ideat hylätä tai asettaa toistaiseksi syrjään - eikä kumpikaan ole helppoa: sivuun asetetut ideat saattavat härnätä mieltä, vaikka miten yrittäisi keskittyä. Joskus sitä huomaakin edistävänsä useita ideoita samaan aikaan, vaikka tietää, ettei pitäisi. Joskus se ei ole niin haitallista, että projekteja on kaksi tai kolme, mutta kun sille tielle lähtee, on ideoita pian toistakymmentä esillä yhtä aikaa.

Ideat saattavat myös tulla väärällä hetkellä, tai pitäisikö sanoa huonoimmalla hetkellä. Harvoin hetki on täydellinen uusien ideoiden toteuttamiseen, eikä asiaa pysty oikein auttamaan. Esimerkiksi keskellä heinäkuuta saattaa tulla mieleen ajatus, että täytyisi hiihtää useammin, ja käydä pitkästä aikaa pilkillä. Sellaiset ideat ovat kaiketi vain jonkinlaista ajatusten pakomatkaa, mitä jälleen kutsuisin enemmänkin haaveiluksi. Idea tulee esiin, kun sen on turvallisinta näyttäytyä, eli hetkellä jolloin siihen ei kukaan taatusti tartu.

Vähävaraisuudella esimerkiksi on jännä vaikutus suunnata ajatuksia siihen, mitä kaikkea voisi tehdä, jos olisi rahaa. Köyhyys on tutkitusti hyvin haitallinen mielentila, koska se hajottaa pitkän tähtäimen keskittymiskyvyn ja suuntaa ajatukset vain seuraavaan pieneen ilonaiheeseen. Tähän tosin vaikuttaa suuresti se, millä tavoin rahaton ihminen säilyttää itsevarmuutensa. Vaikutukset ovat lievempiä, jos jokin muu asia kuin taloudellinen status ylläpitää tervettä minäkuvaa.

Tämän kirjoituksen pääargumentti on se, että keskittymiskyky on elämässä lopulta arvokkaampaa kuin ideat. Usein menestykseen riittää yksi hyvä idea, minkä lisäksi ideoita voi myös kopioida. Monet yrittäjät ovat onnistuneesti (ja täysin luvallisesti) soveltaneet perinteistä ideaa tai jopa valmista konseptia. He ovat toimineet oikealla hetkellä, oikeassa paikassa, keskittyneet oleellisiin asioihin, palkanneet taitavia työntekijöitä, pitäneet kiinni suunnitelmistaan ja uhranneet työhön enemmän aikaa kuin jahkailuun. Idea on lopulta jotakin, mitä heiltä ei edes kysellä. Sama pätee moniin kirjailijoihin ja elokuvaohjaajiin. Idean voi esitellä alle 10 lauseella takakannessa, eikä tarina tuo siihen mitään yllätyskäännettä. Paljon keskeisemmässä asemassa on toteutuksen laatu kuin alkuperäinen idea.

Ja ennen kaikkea: yksi hyvä idea riittää.

Keskittymiskyky ei ole aiheena helppo. Sitä on vaikea määritellä itsessään, koska se on pikemminkin projektin häiriintymätöntä etenemistä. On helpompi keskittyä asiaan, jos on selkeät piirustukset ja selkeät aikataulut - ja silti ei perinteinenkään rakennustyömaa aina etene aikataulussa.

Keskittymiskyky vaatii tuekseen muun muassa vahvaa itsetuntoa, mikä sekin on monisäikeinen asia. Siihen kuuluu, että tietää mihin tähtää, kuinka sen toteuttaa - ja luottaa omiin kykyihinsä. Lisäksi siihen kuuluu taito sanoa ei.

Keskittymiskyky ei ole ainoastaan sisäinen ominaisuus. Väittäisin jopa, että keskittymiskyky sijaitsee ihmisen ulkopuolella. Siellä on ainakin kriittinen osa sen ruumiista: häiriötön työympäristö, riittävän kokoinen ja tarpeita vastaava tila, jossa ei tarvitse sietää toimimattomia laitteita tai taistella biologisten perustarpeiden tyydyttämisestä. Keskittymiskykyä ovat sänky, jossa nukumme ja ruoka jota syömme. Keskittymiskykyä ovat turvalliset puitteet sekä päämäärien mukaan suunnitellut rajoitteet, kuten poistumiskiellot ja aikarajat (dead-line). Keskittymiskykyä ovat sopimukset, joista pidetään kiinni, sekä tukijoukot, jotka antavat ennen kaikkea työlle sen kaipaamaa tilaa ja arvostusta.

Luovilla aloilla järjestetään mieluusti kilpailuja, koska ne auttavat synnyttämään otolliset puitteet inhimilliselle tahdonvoimalle. Kilpailu tarjoaa joukon sääntöjä (mitä tyhjänpäiväisempiä sen parempi) sekä selkeän takarajan, johon mennessä tuotos täytyy toimittaa perille, eli päästää käsistään. Lisäksi kilpailu saattaa luvata kannustimeksi rahapalkinnon tai mainetta, mutta tärkein unelma on tietenkin se, että joku huomaisi ja tunnustaisi arvon. Ennen pitkää menestys pienissä kilpailuissa voi johtaa myös ammattiuraan, jos keskittymisensä avuksi löytää jotakin muuta kuin kilpailuja.

Ammattilaisuuteen sisältyy kyky siirtyä mielentilasta toiseen ja hallita niitä olosuhteita, jotka edistävät haluttuja päämääriä. Siksihän herätyskellokin on keksitty. Se siirtää ihmisen keinotekoisesti unesta valveeseen, eikä kyse ole mistään ihan pienestä siirtymästä. Paljon vaikeampaa on ensin tavoittaa se luovuuden leikki, jossa huolettomuus mahdollistaa erilaisten ideoiden yhdistelemisen sekä jatkokehittelyn, ja sitten siitä mielentilasta siirtyä keskittyneen toteutuksen tilaan, jossa flow-tila on yhtä häiriintymätön, mutta toimii tyystin erilaisen ryhdin kautta, jossa turhia rönsyjä voi eliminoida, paukuttaa sanoja paperille varmoin putoavin iskuin ja laittaa ne kuuluisat darlingsit hengiltä. Jopa kasvojen ilme muuttuu. Haaveilevan pojankoltiaisen tilalla on tiukkojen valintojen mies, joka on päättänyt nostaa sen kattohirren ja nakutella päreet paikoilleen, ennen kuin sallii itselleen yöunia.

Keskenjättämiselle on silti hämmästyttävän helppo löytää perusteita. Eihän projekti tietenkään jää kesken - siitä vain irtaudutaan pieneksi hetkeksi.

(kuten minä nyt pieneksi hetkeksi maanantaina 16.1. klo 15:49 irtaudun tästä tekstistä käydäkseni vessassa ja keittääkseni teetä, jotta sitten pian taas pitäisi käydä... Saanko uudelleen koottua ajatukseni? Luulen niin, olenhan ammattilainen...)

perjantai 6. tammikuuta 2017

Tohtorin taantuminen trolliksi

KIRJA-ARVOSTELU (eräänlainen): Jukka Hankamäki: Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995) 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka Antti Heikkilä muuttui melko suositusta, kirjoja julkaisevasta lääkäristä vainoharhaiseksi vastarannankiiskeksi, joka keräsi ympärilleen radikaalin seuraajakunnan ja nyt nimittelee "fasistiksi" kaikkia lääkäreitä, joiden hoitosuositukset eroavat hänen omistaan:
Pikkujättiläinen 2014/11/ Antti Heikkilä - "olen vainottu mielipiteitteni takia"

Moneen otteeseen olen harkinnut kirjoittavani myös jonkinlaisen lyhyen elämänkerrallisen katsauksen Marko Hamilosta, jonka nimen opin yhdistämään terävään Tiede-lehden avustajaan, joka sittemmin politisoitui ja alkoi nähdä kaikkialla punavihreitä kuplia ja suvakkien salaliittoja. Tästä seurauksena oli se, että hän ajautui julkiseen riitaan Syksy Räsäsen kanssa ja kaiketi sai jonkinlaiset potkut ainakin Tiede-lehden kolumnistina.

En ole kirjoittanut aiheesta, koska minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa tapahtuneesta. Olisin vain yhdistellyt lankoja internetin keskusteluista, mutta se ei aina ihan riitä. En tiedä olisiko minulla mitään muuta annettavana kuin jatkokysymyksiä, joten haastattelu olisi paljon fiksumpi lähestymisväylä. Timo Hännikäisen uraa vuosia seuranneena minusta näyttää siltä, että uran voi perustaa yhtä hyvin negatiiviselle kuin positiiviselle julkisuudelle. Negatiivinen julkisuus tuo ehkä jopa varmemmin klikkauksia, etenkin jos itse onnistuu tekemään itsestään marttyyrin. Monet samanmieliset myös vannoutuvat sitä lujemmin jollekin yhteisölle, mitä selkeämmin yhteisöön tai sen jäseniin kohdistuu ulkopuolista kritiikkiä. Nimi toistuu usein, kun se heitetään esimerkkinä tietystä ihmisryhmästä tai persoonallisuustyypistä. Aate henkilöityy, henkilöstä tulee kasvot jollekin itseään suuremmalle. Tämä on yksi tapa luoda uraa, mutta samalla tulee luoneeksi vihamiehiä.

Minun täytyi hetken miettiä, mistä minä tunnen nimen Jukka Hankamäki, kun törmäsin hänen infanttilistiseen avautumiseensa siitä, miten suvakit ovat tyhmiä kakkapyllyjä. Juttu on vastamedian Uutis-jossakin otsikoitu:

Suvaitse ja kärsi! – Tosiasiassa suvaitsevaiset ovat tavattoman tyhmiä

Teksti jatkuu tällaisena trollauksena koko matkan, mutta tosiaan minua jäi kaivertamaan missä minä tuon nimen olen kuullut...

Lopulta tajusin, että minullahan on lainassa Hankamäen kirja vuodelta 1995, koska buddhalaisena minua kiinnostaa se, millä tavoin minuutemme on pohjimmiltaan harhaa tai väärinkäsitystä jne. Meditaatiossa sitä voi lähestyä yhdeltä kantilta, mutta aina kiinnostaa kuulla, mitä erotteluja tekevät länsimaisen akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset.

Hankamäki on itse asiassa niinkin suosittu, että hänelle on omistettu Hikipedia-sivu:
http://hikipedia.info/wiki/Jukka_Hankam%C3%A4ki

Hän ei vuonna 2011 päässyt Perussuomalaisten listalle (oman väitteensä mukaan homoseksuaalisuutensa takia), mutta se ei ole estänyt häntä jatkamasta täysin samansuuntaista poliittista bloggaamista, jossa maahanmuutto on planeettamme suurin uhka ja kaiken pahan taustalla ovat viher-vasemmisto ja suvakki-mädättäjät, jotka ovat kahdeksan perättäisen porvarihallituksen aikana onnistuneet pitämään käsissään totaalista poliittista valtaa, tukahduttamalla kaikki muut mielipiteet, joista ei sen seurauksena kuulu tai näy mitään merkkiä missään.

Paljon on maailmassa ehtinyt tapahtumia sitten vuoden 1995, jolloin Hankamäki kaiketi haaveili akateemisesta urasta. En voi kuitenkaan olla siteeraamatta miestä itseään, hänen uusimmasta kirjoituksestaan:
"Neuvostoliitto olikin aidosti monikulttuurinen luomus."
*  
"Suvaitsevuus on ristiriitaista siksi, että se merkitsee kiusallisten asioiden sietämistä vastoin todellisia asenteita. Ihminen, joka suvaitsee, toimii valheellisesti."
Ajatelkaa, mitä esimerkiksi tieteestä tulisi, jos sitä tehtäisiin suvaitsevuuden periaatteilla: ”Okei, ajatuskulkusi ja argumentaatiosi floppaavat pahasti, mutta suvaitsevuuden vuoksi katson virheitäsi läpi sormien ja hyväksyn kaiken, vaikka ei pitäisi.” – Mihin tämä johtaisi? Vastaus: esimerkiksi matematiikankokeiden kaiken kattavaan hyväksymiseen, läpikotaiseen valheellisuuteen ja kansantaloutemme tuhoon.
*
"Todellisuudessa feminismi ei olekaan naisasialiike."
(Linkkiä en taaskaan laita, koska en halua edistää valemedioiden klikkauksia. Onneksi sama teksti löytyy hieman vanhempana, ja jopa vähemmän paatoksellisena versiona myös bloggerista: http://jukkahankamaki.blogspot.fi/2016/12/suvaitse-ja-karsi.html

En minä suvaitse tällaista idiotismia. Mitä sitten pitäisi tehdä? Yleensä sanon ihmiselle suoraan, jos ajattelen, että hän on kusipää ja väärässä, eikä argumentit mene jakeluun. Pitäisikö lyödä turpiin? Olisiko se parempi? Netissä se on helverin vaikeaa konkreettisesti monottaa ketään, ja kasvotusten tulee paskat housuun, kun miettii ettei seuraukset voisi olla kumminkaan päin hyvät.

Mehän emme elä väkivallan suhteen missään monikulttuurissa, vaan laki kieltää sen yksiselitteisesti. Tai kenties jääkiekkokaukalossa saa vetää turpiin, mutta tätä ristiriitaa taas monikulturistit paheksuvat paljon enemmän kuin ns. keskivertosuomalaiset, joille jääkiekko on vähintään yhtä pyhä asia kuin nakkikioskin jono, sillä erotuksella että toisessa selviää 5+20 minuuttisella. Relativistina tykkään korostaa aina sitä, miten tavalliset ihmiset eivät näe oman elämänsä kaksinaismoralismia ja kaksoisstandardeja, mutta sitten toisten kulttuureissa he kyllä sen näkevät. Relativistille ihmisen ristiriitaisuus merkitsee haastetta, johon tulee tarttua. Sitä tulea analysoida, siitä relativismissa on kysymys, että silmät ovat auki. Monokulturistit pyrkivät turjumaan ristiriidat ja lopputuloksena on tukahduttava häkkyrä, jota he kutsuvat maailmankatsomuksekseen. Se on pelkkää ristiriitaa, mutta siitä ei saa puhua. On relativismia ja sille vastakohtana yhteiskuntia, jotka perustuvat tabuihín. Ota tai jätä, mutta ristiriidoista ei ihminen vapaudu koskaan, ellei sitten yksi kerrallaan, niellen helvetin raskaan pillerin.

Olen aika varma, että myöskään yliopistot tai Tiede-lehden toimittajakunta eivät suvaitse periksiantamatonta solvaamista ja jatkuvaa vastaan inttämistä, mikä voi pitkittyessään johtaa akateemisen uran tyssäämiseen. Nythän Hankamäki on kyllä jo pitkälle ylittänyt sen rajan, jossa hän koettaisi edes yrittää käyttäytyä tohtorin arvoisesti. Hankamäen arvolatautuneissa kirjoituksissa on helppo huomata, että hän ei ainakaan enää ajattele itsenäisesti (siis harjoita filosofiaa), vaan hän on omaksunut tietyn paradigman kaikki osatekijät. Vaikka homoseksuaalisuus olisi tässä viiteryhmässä hänelle erottava tekijä, ei hän varmastikaan ole yksin, ja hän kannattaa tätä maailmankatsomusta nyt myös diskurssia myöten puhuessaan "suvakeista" ja kaikesta muusta mitä siihen vastakulttuuriseen heimoon kuuluun, sen heimon uniformuun.

Ihmiset, jotka haukkuvat suvakkeja, ovat yleensä tavalla tai toisella vihaisia siitä, ettei liberaali yhteiskunta ole toteuttanut heidän unelmiaan. Heille on uskoteltu, että he saavat onnellisen elämän, jos juovat kylliksi Coca-Colaa, ja valkaisevat hampaansa, mutta ei se ole niin helppoa. Hankamäki itse näyttää eläneen siinä harhassa, että yhteiskunnallisten esteiden tulisi näinä aikoina poistua, jos on julkihomo - koska mehän olemme kollektiiviseti voittaneet kaikki sen suuntaiset ennakkoluulot? Sitten hän on pettynyt syvästi, kun homoutta ei ollakaan automaattisesti katsottu positiiviseksi asiaksi työelämässä, vaikka televisio on luvannut sen olevan pääsylippu sateenkaarimaahan. Häntä ei esimerkiksi homouden takia olla huolittu Perussuomalaisten ehdokaslistoille. Tämä merkitsee, että liberalismi on pettänyt hänet. Suvakit eivät ole ratsastaneet hänen avukseen, joten hän on suureen ääneen kironnut koko ympäröivän yhteiskunnan.

Meidän yhteiskuntamme (tai ehkä pikemminkin talousjärjestelmämme) suvaitsee kaikkea muuta paitsi luusereita, mikä usein tarkoittaa vain sitä, että voi käydä paska tuuri, ja jollekin meistä jaetaan huonot kortit. Riittää, että jää toiseksi kriittisellä hetkellä. Toiseksi tullut saa ihan yhtä vähän kuin viimeiseksi tullut, joka ei edes yrittänyt. Siksi tämä yhteiskunta tuntuukin niin rajulta. Winner takes all. Jos on oikea ihonväri, ja on käynyt oikeat koulut, se ei riitä, jos häviää kilpailussa muille, jotka kamppailevat samasta elintilasta, samoista viroista ja samasta näkyvyydestä. Voi tehdä kaiken oikein ja olla silti luuseri.

Vanhat vihaiset miehet tahtovat palauttaa ajat, jolloin sai olla luuseri, mutta elämä oli turvattu, kunhan oli tohtorin paperit ja valkoinen iho - ja oli syntynyt mieheksi. Trumpilaisten perussuomalaisten ydinjoukko vihaa tasavertaisesti maahanmuuttajia, dosentteja ja naisia, feministejä. Heidän vihollisensa näyttävät ikään kuin satunnaisesti valikoiduilta, mutta on helppo katsoa, ketka ovat ottaneet historiassa kiinni valkoista miestä, ja sitten vetää siitä yhtymäkohdat kateuteen ja vihaan.

Hankamäen ajatusleikki suvaitsevaisuudesta tieteen (matematiikan) periaatteena ei sisällä minkäänlaista mielekkyyttä, ellei tiedettä ja suvaitsevaisuutta ajattele jotenkin väärintyneen hankamäkiläisittäin - eikä ehkä sittenkään. Hänellä kaiketi menevät sekaisin suvaitseminen (erilaisen etnisyyden tai sukupuolivähemmistöjen hyväksyminen) sekä postmodernit vääristymät totuuksien suhteellisuudesta. On hyvin tyypillistä, että moninaiset asiat muodostavat fanaattisten ihmisten mielessä emotionaalisia klimppejä.

Otetaan pari esimerkkiä:
1.) ISLAMIN UHKA: Maahanmuuton vastustajat maalailevat uhkakuvia siitä, miten Suomi on muutaman vuosikymmenen kuluttua islamistinen valtio. Kuitenkin ylivoimaisesti suurin maahanmuutajaryhmä ovat venäläiset, jotka eivät ole muslimeja. Muita suuria ryhmiä ovat virolaiset (eivät muslimeja), aasialaiset (kiinalaiset ja thaimaalaiset), ruotsalaiset, saksalaiset, britit sekä somalit ja irakilaiset.

Jos maahanmuuttokriittiset olisivat rehellisiä, he eivät sanoisi vastustavansa maahanmuuttoa, vaan somalien ja irakilaisten maahanmuuttoa. Sitähän he vastustavat, aina kun asiaa vähän kaivelee. Jos he myöntäisivät, että ongelma on islam, voi heille suoraan tilastoista näyttää, ettei islam ole mikään todellinen uhkakuva, koska maahanmuutto ei tee Suomesta islamistista valtiota. Enemmän tanne muuttaa erilaisia kristittyjä tai maallistuneita ihmisiä (virolaisia tapa-ateisteja työn perässä). Koska he eivät (tietoisesti tai tietämättään) erottele mitä he tarkalleen ottaen vastustavat, he ovat lopulta vain irrationaalisia rasisteja, siinä kaikki.
Heiltä menevät tarvittaessa mitkä tahansa luvut iloisesti sekaisin, kuten "maahanmuuttajat" (eniten venäläisiä), sekä "turvapaikanhakijat" (alle 40.000 kaikkiaan). Vuonna 2016 Suomessa tehtiin alle 2.000 myönteistä päätöstä turvapaikkahakemuksissa. Ei näin pieniä lukuja koskaan uskalleta esittää, mikä kertoo vain siitä, miten hauras on se rajat kiinni -kupla, jossa kollektiivisesti eletään pseudo-nationalistisessa hurmoksessa. Suomalaisuuden kanssa sillä ei ole yleensä mitään tekemistä, vaan kaikki MV-lehden tasoiset jutut tuodaan ulkomailta, usein uutisia käännetään sanasta sanaan. Koko Janitskinin bisnes perustuu kansainväliseen formaattiin, missä tavoitteena on loetsoa ihmisten pelkoja ja ennakkoluuloja, ja kerätä klikkauksia sepittämällä maailmasta pahempi paikka kuin se onkaan. Sivutuotteena siinä vain syntyy momentumia poliittiselle populismille, jolla sitten erinäiset omiensa hylkäämät akateemikotkin koettavat ratsastaa.
Faktaa: suurimmat-maahanmuuttajaryhmat

MV-lehti ja muut valemediat tunkevat nettiin joka päivä hieman uudelleen muotoiltuna samoja uutisia samasta raiskauksesta (joka usein ei edes tapahtunut Suomessa, mutta se unohdetaan mainita) luoden mielikuvaa, että täällä raiskataan sata ihmistä joka päivä. Otsikossa ja ingeressissä jää Ruotsi, Saksa tai muu täsmällisempi rikoksen tapahtumapaikka mainitsemassa, samoin kuin tieto siitä että juttu on vuoden vanha ja siitä on uutisoitu 3 kk välein. Porukka joka näitä uutisia lukee, ei vain huomaa, tai ei halua huomata, kuinka heitä vedätetään. Tietyissä FB-ryhmissä vanhat uutiset palaavat kiertoon säännöllisin väliajoin. Joka päivälle jotakin, ja mielten muokkaus tietenkin suoritetaan "totuuden nimissä, koska valtamedia valehtelee..."

Raiskaukset ovat kyllä lisääntyneet viime vuosina, mutta elämme keskellä taantumaa ja jättityöttömyyttä, minkä lisäksi lähettyillä käydään useampaakin sotaa. Totta hitossa raiskaukset lisääntyvät, jos äkkiä tänne majoitetaan entisten työttömien lisäksi tuhansia traumatisoituneita (nuorehkoja) miehiä, jotka eivät puhu kieltä tai tule toimeen edes keskenään. Se ei kuitenkaan muuta Suomea yhtäkkiä islamistiseksi maaksi, eikä suvaitsevaisto ole se, mikä sodan on käynnistänyt tai se taho, joka on kansainvälisten avunantosopimusten taustalla. Ne ihmiset, jotka II Maailmansodan jälkeen kokosivat yhteen Euroopan palapelin, olivat paljon sivistyneempiä ja viisaampia kuin ketkään nykyajan oikeusoppineet tai suvaitsevasto.

On naurettavaa tehdä itsekäs iso numero siitä, jos Suomen täytyy kantaa osa siitä velvollisuudesta, mikä on aikoinaan kansanyhteisölle luvattu. Ei sen kunnian vaalimien ole mitään monikulturalismia, vaan se on konservatismia, historian opetusten kunnioittamista.

Euroopan islamistisen tulevaisuuden profeetoilla ei ole mitään luottamusta siihen, että A.) joku tai aika monikin tulijoista maallistuisi, kun monet vieläpä ovat paenneet juuri poliittista radikalismia ja nähneet ihan kylliksi islamin ääri-ilmiöitä, sekä B.) Ajatus juuri islamista ylivertaisena ja kaiken muun asteittain nielevänä ideologiana on absurdi, kun katsoo miten vaikea islamistisilla mailla on vaalia edes omaa yhtenäisyyttään ja itsenäisyyttään tai kansalaisten omanarvontuntoa (shiiat ja sunnit eivät tule toimeen, ja kun niin monet arabit ovat valmiita hylkäämään kotimaansa). Sekö on nyt sitten se elämäntapa, joka korvaisi omamme, kun pakenijat eivät itsekään halua sellaista elämää?

Kun yhtään tutkii miten paljon historiassa on nähty erilaisia uskomuksia, joiden keskinäinen hegemonia vaihtelee, ja jotka ovat sisäisten kulttuurievolutiivisten voimien armoilla. Islaminpelossa on kyse fatalismista, jossa kohtalonomaisten näkyjen varjolla oikeutetaan oma tietämättömyys ja vellotaan olemattomissa peloissa, joiden varjolla hylätään juuri ne arvot, joiden nähdään olevan islamille vain suupala - koska ne arvot eivät itselle tuoneetkkan hyväpalkkaista työtä ja onnellista perhe-elämää tai korkeaa asemaa julkisuuden hirarkiassa.

Monikulttuurisuus on juuri sopivan epämääräinen käsite, jotta sen alle voi mahduttaa kaikenlaista henkilökohtaista epämukavuutta, kun ei ole pokkaa syyttää omaa itseä vastoinkäymisistä.

Kenties pettyneitä on riittävän paljon, jotta epä-älyllinen keskustelu syntyy ja mölinä kykenee vakuuttamaan tietyn poliittisuuteen kykenevän kriittisen massan, mutta filosofisesti katsottuna on lopulta vain asetuttu uppiniskaisesti oppositioon, ilman suunnitelmaa mistään paremmasta tulevaisuudesta. Länsimaisessa yhteiskunnassa, edes sen sivistyneemmässä arvopohjassa, tai tieteessä ei kyetä näkemään mitään kehityspotentiaalia, vaan kuvitellaan koko arvopohjamme degeneroituvan asteittain kohti tilaa, jossa kenenkään on lähes mahdotonta nousta sängystä, koska vähintään joka toinen meistä on niin masentunut ja masturbaation heikentämä... ikään kuin tulevaisuus ei voisi tuoda meille mitään muita syitä elää kuin viha.

Vain islamin ja maahanmuuton vastustaminen herättää vanhassa katkerassa sydämessä pienen raivonkipinän, jonka turvin jaksaa kammeta itsensä ylös, kurottautua sängyn vieressä olevan tietokoneen ääreen ja satuilla blogiin kauhistuttavista suvakeista, jotka tulivat ja mädättivät. Ja sitten voi kaikkensa antaneena rojahtaa taas sänkylle ja unelmoida jonkinlaisesta valkoisesta totalitarismista, jossa Donald Trump on Suomen presidentti, ellei Putinin ole ehtinyt esimerkillään muuttaa jokaista suomalaista miestä paidattomaksi karhulla ratsastajaksi, joka tuo leivä pöytään ja pitaa naisensa kurissa...

2. MONIKULTURALISMI:in yleensä vastataan "maassa maan tavalla", ikään kuin se olisi jokin henkilökohtainen vahva suositys, vaikka se on laki. Suomen valtion laki nimittäin kohtelee aivan samalla tavoin kaikkia tulijoita. Ei monikulttuurisuus tarkoita sitä, että vallalla olisi useampi laki. Laki on se, mitä on kirjaan kirjattu. eli esimerkiksi rasistiset huutelijat ja muut kunnianloukkaajat ja rauhanrikkojat saavat kokea aika usein sen, että laki on edelleenkin voimassa. Heille vain huutelun lomassa syntyy sellainen kollektiivinen harha. että meillä saa tehdä ihan mitä tahansa, eikä millään ole mitään seurauksia, koska koulussa ei enää anneta lapsille vyötä.

Tilastojen valossa kaikkein eniten tämän maan moraalia ja lain rajoja koettelevat juuri erilaiset äärioikeistolaiset idiootit, mutta tiedän, että nämä tilastot niissä piireissä heti tahdotaan määritellä punavihreän sortovallan propagandaksi, koska poliisit ja tuomarit (joiden langettamiin tuomioihin tilastot perustuvat) ovat mädättäjiä.

Valemedioiden asenteellisissa kirjoitteluissa laki ja rikosten seuraamukset menevät iloisesti sekaisin, koska raiskausuutisoinnin virrassa keskitytään aina maksimoimaan emotionaalisen klimppin lyöntivoima ja tahmaisuus. Mitä sitten yleensä tapahtuu niille raiskaajille, jotka saavat "liian heppoisia tuomioita"? Yleensä käytäntönä on se, että jos rikoksesta (pienestäkin) tuomittu henkilö ei ole maan kansalaisia, hänet karkotetaan sinne mistä hän tulikin, jos se on juridisesti mahdollista, tai sitten jonnekin muualle. Ja yleensä karkoitus onnistuu tuosta vain. Samat valemediat vain unohtavat uutisoida siitä, että tuomio olikin 2 vuotta plus karkoitus Irakiin, mikä on ihan eri asia kuin pelkkä 2 vuotta.
Jos vielä palaan esimerkkiin matematiikan kokeista, joissa ilmeisesti "monikulttuurisuuden (vai oliko se suvaitsevaisuuden?) vallitessa" saisi antaa minkä vastauksen tahansa. Yleensä juuri perussuomalaisten vahvoilla kannatusalueilla, esimerkiksi tietyissä sosiaalisen median ryhmissä, sekä Donald Trumpin fanikunnassa, on vallalla sääntö, että mitä tahansa lukuja voi heitellä omasta päästä, eikä faktoja voi tarkistaa. Maahanmuuttajia esimerkiksi ilmoitetaan milloin kolmin- ja milloin nelinkertainen määrä, joista 90% on isis-taistelijoita.

Ihmiset, jotka nimittävät valtamedioita valehtelijoiksi, toimivat ensisijaisesti niin, koska he tahtovat oikeuttaa oman valehtelunsa. Samoin ihmiset, joilla on käsittämättömäm ristiriitainen maailmankuva, ovat jostain saaneet päähänsä, että humanistit eivät usko totuuksiin. Tämän ajatuksen alkuperä on kenties siellä. että kulttuuristen ilmiöt ovat usein hyvin monimutkaisia, mutta näkökulmat tai tulokulmat tai tutkimusnäkökulmat tai metodien vaihtoehtoisuus tai mitä niitä nyt onkaan... eivät ole sama asia kuin että voisi puhua mitä mieleen sattuu.

Kyllähän järkevä ihminen tunnistaa milloin jonkun ajatuksissa on kysymys suhteellisesta totuudesta, eli osatotuudesta tai näkökulmasta - ja milloin siinä on kysymys ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä. Ylipäänsä näkökulmista puhuminen edellyttää sitä, että tunnetaan tarkoin ne "toiset näkökulmat" joita vasten tutkimuksen näkökulmat peilautuvat.

Olen koettanut sinnikkäästi kaivaa persufilosofien (hylättyjen tai virallisten) kirjoituksista esiin jotain järkevää pelonaihetta tai totuuspohjaa huolille, mutta aina pohjalta löytyy enimmäkseen katkeruutta, tietämättömyyttä ja rasismia.
"Rekognitionismi merkitsee tosiasioiden tunnustamista. Myöskään suvaitsemattomuuden ei pidä perustua luuloihin vaan tietoon, älyyn, järkeen, loogiseen ajatteluun ja ymmärrykseen.

Niiden kaikkien yhteinen vihollinen on ituhippinä omaa maailmankatsomuksellista kudelmaansa virkkaava ja pupilleja punaviherryttävän narkoosin tainnuttama suvakki."

J. Sakari Hankamäki
En tiedä onko J. Sakari Hankamäki valmis sellaiseen "rekognionismiin", jota hän mainostaa "tosiasioiden tunnustamisena". Tosiasia on se, että hän on vahalla iällään taantunut totaaliseksi populistiseksi trolliksi, ja yrittää edelleen ansaita juuri niiden ryhmien (äidillisen tai isällisen) hyväksynnön, jotka hänet hylkäsivät, eli todistaa perussuomalaisille oman perussomalaisen aatteensa.

Koska hän näkyy päätyneen myös siihen johtopäätökseen, että nämä samat aateveljet ovat tunteellisia idiootteja, hän valitsee strategiakseen infantiilin rienaamisen. Seurauksena tekstista tulee kokoelma erinäisiä huudahduksia, joissa julistetaan viher-vasemmiston typeryyttä.

Entä sitten vuoden 1995 Hankamäki? Tämän kirjoituksen oli tarkoitus olla myöskin kirja-arvostelu?

Tunnustettakoon pari asiaa liittyen minuuteen:
1.) Minuuden esittäminen sosiaaliseksi konstruktioksi on erittäin haastava aihe, joka on aiheena myös sikäli rohkea, ettei sen voi odottaa edistävän akateemista uraa, ellei aidosti usko jälkistrukturalistien (ja Tekijän kuolema -teoksen oikeasti lukenuen pienen vähemmistön) saavuttavan jonkinlaisen akateemisen voiton maamme muutamissa yliopistoissa.
2.) Minuuden dekonstruoineen henkilön on kenties helpompi kuolettaa oma julkinen imagonsa ryhtymällä leikkiin, jossa tietää saavansa paskaa niskaansa. Silti minä toistuvasti ihmettelen kaikkia tieteentekijöitä ja tutkijoita, jotka erehtyvät luulemaan, että politiikassa olisi heille jotain sijaa... ja sitten he vielä valitsevat populismin, kuvitellen että he voisivat olla kaikkien väärinymmärrettyjen kansalaisten esikuva, koska he ovat itse tulleet väärinymmärretyiksi akatemiassa. Eihän se niin mene. Ei oppositioon asettuminen muuta ihmisen puhetta rahvaalle ymmärrettämmäksi. Eivät sivistyssanat katoa tekstistä kuin taikaiskusta, vaikka sydämessään kokisi kuuluvansa kansan syvien rivien keskuuteen, yhtenä väärinymmärretyistä.

Halla-Aho ei päässyt eduskuntaan sillä, että hän käytti hienoja sanoja ja osoitti jossain keskustelussa älykkyytensä. Hän pääsi eduskuntaan, koska hän oli riittävän monen silmissä avoimesti rasisti, ja oli oikeana hetkenä oikeassa paikassa kukkona tunkiolla, eli Homma-foorumissa iso pamppu.

Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995)

Heti pitää antaa pisteitä nimestä, jossa esiintyy kivasti tautologiaa. Sanat "minä" kahdesti peräkkäin, ja siihen perään kaksi kertaa sana "filosofia". Näihän akateemisissa otsikoissa kieltämättä usein sanat asettuvat, kun etsitään taustalla piilevää salaista sanomaa (että jokainen filosofi kirjoittaa pohjimmiltaan itsestään):
minä-minä - filosofioiden filosofiaa
Filosofit usein tykkäisivät esiintyä stoalaisina, mutta historia tuntee heistä yleensä vain pahimmin persoonallisuushäiriöiset egoistit. Tästä kenties syntyy itseään toteuttava vääristymä, kun julkisuudenkipeät pyrkivät imitoimaan kaikkein pahimpia tapauksia. Ainoa nöyrä ja pyyteetön suomalainen filosofi, jonka tunnen, on Heikki Kannisto. Hänen kirjallinen uransa on valitettavan suppea, sillä kenties hän ei ajatellut omien ajatustensa olevan siinä määrin tärkeitä, että niitä täytyisi julkaista kirjoissa läjäpäin. (Itsehän uskon kyllä olevani hyvinkin keskeinen ajattelija, mutta en osaa keskittyä kirjojen valmiiksisaattamiseen. Siinä kohtaa syytän itseäni.)

Jukka Hankamäen minäkuvaa väärinymmärrettynä ja kaltoin kohdeltuna ajattelijana on varmasti vahvistanut monikin hyvin todellinen epäreilu kohtaaminen, sekä tämä vuonna 2009 ilmestynyt Vesa Linja-Ahon blogikirjoitus, komealla otsikolla "Jukka Hankamäki - kuoliaaksi vaiettu":
http://linja-aho.blogspot.fi/2009/05/jukka-hankamaki-kuoliaaksi-vaiettu.html

Kuten muutenkin, palauttaisin tällaisissa tapauksissa huomion itseeni. Jotain tuli tehtyä väärin. Ehkä naama ei miellytä. Tarina ei sovi julkiseen narratiiviin, mutta toisaalta sekin on tarina.

Hankamäen kirjassa Minä... on yksi vakava ongelma. Se on läpeensä akateeminen. Se ei ole kaunokirjallinen teos, joka olisi kirjoitettu esseistisellä tyylillä suurelle yleisölle. Se on muistuttaa tyyliltään, siis lauserakenteiltaan ja viittaustensa muodolta (myös lähdeviitteiden määrän puolesta) akateemista opinnäytetyötä, siis gradua. Graduna se varmasti olisikin erinomainen, mutta se on päätetty julkaista kirjana maassa, jossa on tuskin kovin suurta yleisöä "minuudelle".

Toinen ratkaiseva ongelma teoksessa on se, ettei siinä rakenneta riittävän hyviä yhteymäkohtia erilaisten minäfilosofioiden, psykologian tai uskontojen välille. Kirja ei käytännössä käsittele ollenkaan länsimaista kristillistä mystikkaa tai buddhalaista filosofiaa, joissa minuudella on erittäin keskeinen rooli. Kirjoittaja tuntuu suorastaan sulkeistaneen uskonnon ulos aihekentältä, jonka traditio ulottuu uskonnoissa syvälle, jopa niiden ytimeen, ja yhdistää monia eri uskontoja toisiinsa, juuri henkilökohtaisen kokemuksen sekä mystiikan tasolla.

Minäfilosofioiden filosofia on teoksena tynkä. Se on akateeminen, mutta ei juuri muuta kuin sitä. Se on psykologisoiva ja kulkee pitkin filosofian päälinjoja. Teos ei julista omaa näkemystään, eikä se luo synteesejä. Se on oikeastaan varsin vaatimaton suhteessa aiheen mahdolliseen rohkeuteen. Hankamäen nykyiseen persoonaan nähden teosta tuskin tunnistaisi hänen kirjoittamakseen. Kuivakka, asiallinen ja sulkeutunut akateemikko on muuntautunut solvaavaksi populistiksi.

Miten minusta tuntuu, ettei tämä ole eneimmäinen tai viimeinen kerta, kun tällaista tapahtuu. Alan yhä suuremmassa määrin vakuuttua siitä, ettei liiallinen vapaus tee meille ihmisille hyvää, mutta perusteet ovat aivan toiset kuin niillä, jotka yleensä vastustavat liberalismia.

Liberalismi antaa ihmisen huonommille puolille, lyhytnäköisyydelle, ahneudelle, kiivaudelle ja ylimielisyydelle liikaa tilaa. Ei ratkaisu ole se, että käännymme pois liberalismista, vaan kehitämme kulttuurisia ja sosiaalisia keinoja kehittyä ihmisenä. Hyvät normit ovat säilyttämisen arvoisia, mutta etenkin ne jotka liittyvät keskustelukulttuuriin, koska ne liittyvät myös ajattelukulttuuriin. Ne ovat osa älyllistä ja henkistä hygieniaa. En minä maahanmuuttajatilastoja kenenkään muiden vuoksi tutki ja tarkista, vaan tarkistaakseni mielenterveyteni. Jos joku on täyttä paskaa niin kyllähän sen näkee, ellei väkisin tahdo puolustaa saman heimon jäsentä.

Idiootteja on kaikissa ryhmissä, mutta kaikissa ryhmissä heitä ei paapota.

Jos minua ei julkaista, kirjoitan paremmin. Jos haluamastani aiheesta ei haluta puhua, kirjoitan tuosta aiheesta ja vaivihkaa ohjaan keskustelun tänne. Vielä toistaiseksi uskon, että asioita voi parantaa myös parantamalla omia tapojaan, kehittämällä omaa ajatteluaan. Suvakkimädättäjälle haasteita kyllä riittää. Ihan äkkiä eivät maailmasta projektit lopu. Psykologiset ongelmat tekevät parhaansa naamioituakseen filosofisiksi tai poliittisiksi. Meillä kaikilla on traumamme jota koetamme työstää. Pyöritän tätä paskapalloa ajatellen, että se on jonakin päivänä niin iso, että se on pakko pistää merkille.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Nostalgia-tiede & suuri Jurassic Park -vedätys

Jos Nostalgia-radio soittaa vanhoja, hyväksi todettuja kappaleita, niin toistaako nostalgia-tieto hyviä, kestäviksi osoittautuneita teorioita? Onko nostalgia-tieto jotakin, mitä tulisi ihailla maailmassa, joka on hullaantunut uutuudenviehätyksestä ja etsii kaikkialta vain radikaalia uusinta läpimurtoa?

Vai onko nostalgia-tieto jotakin vähän säälittävää, lievästi autististen höppänöiden touhua, yritystä säilyttää ihmisten mielissä tylsiä sään pieksemiä faktoja, kun mieli ennemmin ottaisi vastaan narratiiveja ja mielikuvia, jotka lomittuvat kivasti yhteen aiempien uskomusten kanssa, vaikka samaan aikaan ne tuntuvat mullistavilta ja uusilta, hieman kuin Björkin tai Sufjan Stevensin uusin levy kuulostaa hetken aikaa radikaalilta, ja sitten vuosia myöhemmin klassisen kultakauden tuotokselta, jolloin artisti ei ollut vielä muuttunut ja hylännyt fanikuntansa odotuksia.

Koin tänään pienen järkytyksen, joka kenties on vähemmän järkytys jollekin muulle - tai en tiedä, minulle on taas täysi yllätys onko kokemani yllätys oikea yllätys vai ei. Kävi nimittäin niin, että lueskelin tapojeni mukaan Wikipediaa ja päädyin kukkien terälehtien kehityksen kautta paleontologiaan. Muutama palanen loksahti paikoilleen ja tajusin, ettei Jurassic Park saisi olla nimeltään "Jurakauden Puisto", vaan sen kuuluisi olla Liitukauden puisto - siis Cretaceous Park. Kyllä, tämä tuli minulle totaalisena järkytyksenä, enkä löytänyt netistä uutista jossa kansaa valistettaisiin asiasta.

Kenties ihmisiä halutaan suojella järkytykseltä? Tai ehkä sitten kukaan vain ei ole tajunnut?

Palataan itse asiaan. Miksi ei dinosauruspuisto saisi olla nimeltään Jurakauden Puisto? Syy on yksinkertaisesti se, että puiston suurin nähtävyys Tyranosaurus Rex ei elänyt jurakaudella, vaan liitukaudella. Jos siis omistaisimme aikakoneen ja matkustaisimme jurakaudelle, me emme kohtaisi vanhaa kunnon tyranosaurusta, emmekä liioin triceratopsia, velociraptoreita tai myöskään lentoliskoja. Mikään näistä elokuvien klassista pedoista ei elänyt jurakaudella. Ne eivät olleet silloin vielä kehittyneet. Kyse on hieman samanlaisesta virheestä kuin jos elokuvassa asetettaisiin viikingit samaan aikaan egyptin faaraoiden kanssa - paitsi että eredyksen mittakaava olisi sadassa miljoonassa vuodessa.

Kyse on kenties erehdyksestä, kenties historiakäsityksen ja termistön muuttumisesta, tai kenties Michael Crichtonin laskelmoidusta vedätyksestä? Hyvinkin kirjailija vain vaistosi, että Jurassic Park kuulostaa paremmalta kuin Cretaceous Park? Hän aavisti myös, ettei ketään kiinnosta tietää asioista sen enempää, missä tapauksessa hän oli täysin oikeassa.

Mitä eroa on jurakaudella ja liitukaudella? Esimerkiksi se, että niiden väliin on mahtunut myöskin yksi joukkosukupuutto. Molemmat aikakaudet kyllä sijoittuvat samalla mesotsooiselle maailmakaudelle, mutta se olisi sama kuin sanoisi, että jänis ja hyeena kuuluvat samaan terapsidien kladiin*.

Raptorit ja tyranosaurukset tappanut joukkotuho tapahtui 66.000.000 vuotta sitten. Meidän ja tyranosaurusten välillä on siis 66 miljoonaa + 2016 vuotta, siis 66.002.016. Siitä jurakaudelle on vielä 78 miljoonaa vuotta. Näin pitkissä etäisyyksissä on helppo kadottaa suuntavaistonsa ja mennä sekaisin termeissä. Jurakausi loppui about vuonna 144.000.000 eaa.

Äh, kyllä te jo tajusitte pointin. Eiväthä ne elokuva tehdessään edes tienneet, että dinosauruksilla oli sulkia. Uusinta en ole nähnyt. Ehkä asia korjataan siinä. Ehkä tämäkin koko kömmähdys selitetään auki? Täytyy katsoa. Nyt se on vähän niin kuin velvollisuus, tieteen nimissä.

Eipä muuta kuin striimaamaan...


*kladi on kladistiikan ryhmä wikipedia: Kladi

perjantai 9. joulukuuta 2016

Tavallisuuden ylistys

Jostain on saanut alkunsa sellainen päähänpisto, että pyrkimys tavallisuuteen ei olisikaan ihailtavaa.
"Elämä on lyhyt. Miten valtavasti elämänvoimaa meneekään haaskuuseen tavallisuuteen pyrkimällä. 

Miksi tavallisuus on niin suosittua?"
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/12/07/tavallisuus-tuottava-vale
Tämä individualistinen päähänpisto on erittäin vaarallinen, sillä mikään ei ole ihmiselle niin suureksi hyödyksi kuin tavallisuus. Meidän jokapäiväinen elämämme tarjoaa loputtomasti esimerkkejä, mutta niitä ei haluta huomata, koska tavallisuuden vastaisesta ideologiasta on tullut kaikenpeittävä - etenkin Hollywoodin tuotoksissa.

Tavallisuuden pelko on vaaraksi etenkin köyhille, koska heidän tulisi uskaltaa haaveilla juuri tavallisuudesta, eikä äkkirikastumisesta lottovoitolla. Tavallisuus on kuitenkin niin suuri tabu, ettei ihminen voi haaveilla siitä, että hänen elämänlaatunsa paranisi vain hieman - sen täytyy mullistua täydellisesti.

Annan muutaman esimerkin tavallisuuden parantavasta voimasta:

1.) Suomessa puhu suomea tai englantia, se on tavallista


Kun Suomessa asioi missä tahansa virastossa tai liikkeessä, on paljon mutkattomampaa, jos osaa puhua suomea. Englannillakin pärjää, ehkä ruotsillakin joissain yhteyksissä - tai jos sattuu tsäkä.

Vieraiden kielten opiskelu on myöskin viisasta aloittaa tavallista sanoista. Mitä yleisempiä sanat ovat, sen parempi. Näin lisäät sen mahdollisuutta, että sinua ymmärretään. Kannattaa uskoa todennäköisyyksiin, sillä yleensä kohtaamasi ongelmatilanteet ovat niitä tavallisia ongelmatilanteita, joihin matkaopas osaa varautua, ja joissa pärjätään ihan tavallisilla sanoilla, kuten "vessa?" tai "taksi?" tai "ruokaa? Mistä?"


2.) Tavallisessa ammatissa poliitikot kuuntelevat sinua


Jos olet valinnut melko tavallisen ammatin, kuten opettaja tai sairaanhoitaja, on sinulla paljon suuremmat mahdollisuudet nähdä oman ammattisi harjoittaja television keskusteluillassa tilittämässä ministeriä. Jos olet erittäin tavallisessa ammatissa, kuten metsä- ja paperi-alalla, voit olla varma siitä, että kaikki puolueet haluavat ymmärtää sinun ongelmiasi.

Tästä on seurauksena se, että sinulla on tavallisuutesi ansiosta paljon paremmat taloudelliset ja juridioset oikeudet, jos kohtaat elämässäsi kriisejä.

3.) Keskity tavallisiin ongelmiin, jotta muu maailma ratkoisi niitä sinun puolestasi


Jos ongelmasi ovat tavallisia, kuten ylipainoa, korkeaa verenpainetta, työttömyyttä ja muuta sellaista, voit olla varma, että iltapäivälehdissä ja televisiodokumenteissa hyvin kattavasti käsitellään sinun ongelmiasi.

Sinun ei tarvitse kuluttaa valtavasti aikaa perehtyäksesi erikoisten sairauksien hoitoon tai maksaa spesialistille. Jo ihan tavallinen lääkäri osaa neuvoa sinua sinun tavallisessa ongelmassasi.

4.) Jos olet oikeasti tavallinen, niin löydät aina omasi valitsemalla suosituimman


Haluatko nähdä hyvän elokuvan? Valitse suosituin. Sinun makusi on tavallinen, joten taatusti tykkäät siitä.

Haluatko löytää hyvän ravintolan? Valitse suosituin. Sinun makusi on tavallinen, joten taatusti tykkäät siitä.

Näin helppoa eläsi on, jos suhtaudut omaan tavallisuuteen rennosti ja sen ansaitsemalla ylpeydellä.

5.) Älä ahdistu, jos haluat joskus poikeata tavallisuudesta


Muista, että erityisyydentavoittelu on nykyään hyvin suosittua, ja oikeastaan ihan tavallista sekin. Sinun ei siis kannata mitenkään huolestua siitä, jos haluat hieman erottautua. Valitse kaikessa rauhassa sellainen pukeutumistyyli, joka on mielestäsi tyylikäs ja jännittävä. Pian huomaat, että se on ihan tavallinen. Niin on hyvä. Sinulla kaikki syyt olla onnellinen, jos näet että kuulut joukkoon.

Niin kauan kuin olet tavallinen, ei sinua korvaa kukaan.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Virallisen arkeologian suuri hiljaisuus

Olen harrastanut "väärinkäsitysten arkeologiaa" jo muutamien vuosien ajan, mutta en muista aiemmin käsitelleeni siinä varsinaista arkeologiaa. Nyt olen kuitenkin lyhyen ajan sisällä törmännyt useampaan pseudoarkeologiseen uutiseen, jotka herättävät hämmennystä.

Eniten hämmennystä minussa on herättänyt se, miten virallinen akateeminen arkeologia ei koskaan tunnu kommentoivan mitään, mitä netissä tapahtuu. Siitä onkin tullut erittäin epäsuosittua viime aikoina - tai kenties se on ollut sitä jo pidemmän aikaa?

Poliittisissa kysymyksissä on usein kaksi tai useampaa puolta, jotka nopeasti reagoivat toistensa levittämään väärään tietoon ja valheisiin. Näin ei kuitenkaan ole asian laita tieteessä, jossa virallinen aiheeseen perehtynyt tutkijaryhmä marginaalisen pieni. eikä heillä ole mitään asemaa julkisessa mediassa.

Arkeologiaa koskevat uutiset, jotka sosiaalisessa  mediassa leviävät, alkavat lähes aina väittämällä "tämä kumoaa virallisen historiankirjoituksen valheet!" tai "tämä mullistaa käsityksesi historiasta!"

Kukaan ei levitä uutista, joka ei ole uutinen, koska se asia on tiedetty jo jonkin aikaa. Ja silti virallisen arkeologian ehkä kannattaisi yhä kyetä innostumaan löydöksistään, eikä piilottaa niitä jonkin maan kansallismuseon jättimäiseen varastoon, kuten Indiana Jones -elokuvissa aina arkeologisten löytöjen kohtaloa aina kuvataan.
Innostus erottaa pseudoarkeologian oikeasta arkeologiasta - ja innostus on ainoa asia, minkä avulla tieteelliset löydökset voivat levitä sosiaalisessa mediassa, joka on ainoa nykymedia, missä arkeologia edes on olemassa.

TAPAUSESIMERKKI 1: Smithsonian-insituutin valheet


Sana "Illuminati" on aikaa sitten kadottanut lumonsa, eikä "Rothschild" enää herätä kauhua, koska myös siihen liittyvät väittämät ovat kaikille. Sen sijaan Smithsoniaaninen instituutti kuulostaa juuri nyt sopivan salamyhkäiseltä. Ties mitä ne smitsoniaanit tällä kertaa ovat juonineen ihmiskunnan pään menoksi?

Voiko tällaisessa, kuin suoraan Lovecraftin Cthulhu-mythoksesta tempaistussa oppilaitoksessa erikoistua mihinkään muuhun kuin okkultismiin ja hurjastelevan eliitin saatananpalvontamenoihin?
Tiedän, ettet sinä kenties edes usko koko smitsoniaanisen instituutin olemassaoloon, mutta heidän väitetään silti hankkineen haltuunsa ja hävittäneen satoja, ellei tuhansia jättiläisen luurankoja, joita on löydetty Amerikan mantereelta:
http://worldnewsdailyreport.com/smithsonian-admits-to-destruction-of-thousands-of-giant-human-skeletons-in-early-1900s/

Näistä jättiläisten luurangoista on todisteena lukuisia lehtileikkeitä 1800-luvulta sekä valokuvia, joissa ilmiselvästi esitellään ihmisen luita, mutta monta kertaa suuremassa koossa. Nämä jättiläiset ovat luiden perusteella olleet helposti kolmemetrisiä!
Uutinen, jossa pahuuden insitutuutti myöntää kavalat tekonsa, on jaettu 111 tuhatta kertaa.

Löysin kuitenkin toisen nettisivun, jossa tämä uutinen pala kerrallaan todistetaan pelkäksi fiktioksi:
http://www.snopes.com/media/notnews/giantcoverup.asp

Tätä juttua on jaettu 3 tuhatta kertaa. Myönnän, että sen lukeminen oli suuri pettymys. Olisi kiva, jos meillä olisi sellainen arkeologinen instituutti, joka etsii virallisen historian vastaiset todisteet ja tuhoaa ne, koska uskoo oman valtansa perustuvan siihen, että virallinen totuus ei horju. Se olisi tosi jännittävää, ja ennen kaikkea pseudoarkeologien valtaisaa armeijaa innostaa varmuus siitä, että meidän käsityksemme historiasta on väärennös.

Se jättää niin paljon enemmän itse löydettäväksi. Kaikki mitä valheen alta paljastuu on merkittävää. Arkeologiassa ei ole enää kyse vain luista ja pölyisistä kaivauksista. Se on seikkailu, jossa taistellaan jättimäisiä pahuuden voimia vastaan.

TAPAUSESIMERKKI 2: Muinaiset panssarivaunut ja titaanien sotakoneet


Turkista ja etenkin Maltalta on löydetty useita selkeästi ajoneuvon jättämiä jalkiä, joiden ikää on vaikea määrittää. Näiden jälkien tiedetään kuitenkin olevan hyvin vanhoja, koska ne ovat paikoin peittyneet syvälle mullan ja kasvillisuuden alle.

Jäljet ovat painautuneet peruskallioon, mikä herättää aavistuksen siitä painosta, joka muinaisella koneella on täytynyt olla. Niinpä näihin kärrynjälkiin (=cart ruts) liitetään usein ajatus kadonneesta huipputeknologiasta ja sivilisaatioista, joilla on ollut nykyaikaisia höyrykoneita tai jopa jotakin vielä mahtavampia teknologioita.
Kymmenien asialle omistuneiden sivustojen mukaan nämä jäljet ovat tieteelle täysi mysteeri.

Näiden samojen sivustojen on joko oltava täydellisen tietäättömiä Googlen hakukoneesta, sillä on helppo löytää artikkeleja, joissa tutkijat selittävät mistä tässä on kyse. He ovat peräti menneet paikan päälle ja testanneet kuinka vastaavia voitaisiin jäljentää nykyteknologialla.

Empiirisissä kokeissa - jotka perustuvat pitkälti paikallisten ihmisten puheisiin sateen vaikutuksesta maaperään - on havaittu, että pitkän ja rankan sateen jälkeen paikallinen "peruskallio" menettää kantavuutensa 80-prosenttisesti, jonka jälkeen vastaavat jäljet uurtaa kallioon aivan tavallinen puinen hevoskärry. Siihen ei tarvita panssarivaunua. Siihen tarvitaan vain sadetta.

Tässäkin tapauksessa käy kuitenkin seuraavalla tavalla:
1.) Henkilö kadottaa kiinnostuksensa ilmiöön, koska mysteeri ratkeaa. Hän ehkä jakaa uutisen somessa yhden kerran tai sitten ei jaksa tehdä edes sitä. Koko juttu on hänen osaltaan loppuun käsitelty. Tyhmää että hän edes hetken ajan kuvitteli muinaisten vaunujen olleen terästä ja jättiläisten ajamia.

2.) Henkilö ei suostu myöntämään, että totuus on tarua vähemmän ihmeellinen. Hän jatkaa tiedon levittämistä mytologisen ja pseudotieteellisen selityksen innoittamana. Vuosien ajan hän jakaa kaikki aiheesta löytämänsä uudet hämäräperäiset todisteet ja onnistuu vakuuttamaan ainakin kymmenen ihmistä, joista puolet hänen laillaan jakavat jännittävää selitystä eteen päin, perehtymättä vastakkaiseen tietoon tai hyväksymättä sitä totuudeksi.
Kuten otsikossa totean, näyttää hyvinkin siltä, että virallinen arkeologia on hiljaa, häpeissään ja käpertyneenä omaan pieneen kuplaansa. Siltä ehkä sosiaalisen median sekä uudenaikaisten vastamedioiden valossa vaikuttaa... tai ehkä se on totta... mutta miksi tätä kysymystä ei riittävän usein esitetä ääneen?

En tiedä onko kukaan edes jaksanut lukea tänne asti. Ketä muka edes kiinnostaisi arkeologia, joka perustuu puhtaasti todistusaineistoon, eikä hyödynnä mielikuvituksen voimaa? Kun 1980-luvulla Erich Von Däniken paljasti historian monia salattuja totuuksia kirjoissaan sekä televisiodokumenteissaan, akatemia oli täysin voimaton.

Tai ehkä kaiken taustalla sittenkin on suuri salaliitto? Ehkä yliopistot ja säätiöt salaa rahoittavat näitä pseudoarkeologisia sivustoja, jotta arkeologia kiinnostaisi useampia nuoria? Mitä merkitystä sillä edes on mitä ihmiset menneisyydestä ajattelevat?

PS.
Nykyisen innostuksen jättiläisluurankoja kohtaan voi palauttaa kuvankäsittely-yhteisö Worth1000:n järjestämiin kilpailuihin. Photo Shop -velhot ovat ovat jo 2000-luvun alusta alkaen tuottaneet manipuloituja kuvia ernäisistä aiheista. Tämä juttu esimerkiksi on vuodelta 2004:
http://www.rationalistinternational.net/article/20041001_fi.html

Huijauksia on pilan tähden tai rahastus mielessä tehty kautta aikojen. Nykyään on hyvin vaikea sanoa jostain sata vuotta vanhasta lehtileikkeestä onko se aito tai perustuuko se aitoihin tapahtumiin. Asiaa ei auta se, jos seuraavan viikon lehdessä toimitus on tunnustanut langenneensa halpaan. Myös aprillipiloja tai vastaavia voidaan nykyään lukea täysin tosissaan. Koska "dokumentteja" on niin suuri määrä, tuntuu helposti uskottavalta, että joidenkin niistä täytyy olla todellisia, mutta viranomaiset ovat peitelleet asioita.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Puhuvat eläimet ja supervoimat

Kuluneen vuoden kymmenen katsotuimman elokuvan listalla ei ole yhtään realistista draamaa tai komediaa. Jokainen menestynyt elokuva on fantasiaa, jossa eläimet puhuvat tai ihmisillä on supervoimia:
http://www.boxofficemojo.com/yearly/chart/?view2=worldwide&yr=2016&p=.htm

1
Captain America: Civil War
2
Finding Dory
3
Zootopia
4
The Jungle Book (2016)
5
The Secret Life of Pets
6
Batman v Superman: Dawn of Justice
7
Deadpool
8
Suicide Squad
9
Doctor Strange
10
The Mermaid (Mei ren yu)
11
X-Men: Apocalypse
12
Kung Fu Panda 3
13
Fantastic Beasts and Where To Find Them
14
Warcraft
15
Jason Bourne
16
Ice Age: Collision Course
17
Independence Day: Resurgence
18
Monster Hunt
19
The Legend of Tarzan
20
The Angry Birds Movie

Jos vielä määritellään Jason Bourne henkilöksi, jolla on yli-inhimillisiä kykyjä, niin sama väite pätee 20 menestyneimpään elokuvaan. Ja itse asiassa sama yleistys supervoimista ja eläimistä pätee myös vuoteen 2015. Ja vuoteen 2014. Ja vuoteen 2013...

Edellinen Top10-menestyselokuva, jossa ei ole puhuvia eläimiä tai supervoimia on vuonna 2011 julkaistu Kauhea kankkunen osa 2.

Tästä voisi mennä moneen suuntaan. Koska olen viime aikoina lukenut vain lasten kirjoittamia tarinoita ja kiirehtinyt niihin perustuvaa käsikirjoitusta, en voi todeta muuta kuin, että näinhän lasten hallitsemassa maailmassa luonnollisesti tapahtuu. Elokuvateattereissa näytettyjen leffojen menestykseen vaikuttaa hyvin paljon se, mitä lapset tahtovat ja saavat nähdä, kun koko perhe lähtee elokuviin. Suuren budjetin animaatiot ovat aina menestyneet näillä listoilla.

Ja silti monet näistä elokuvista ovat aikuisten toimintaelokuvia, joiden ikäraja on 15 vuotta tai jopa K18.

Useiden talouskriisien ja laajamittaisen taantuman aikakaudella olisi helppo vedota eskapismiin, mutta sarjakuvasankarien valtakausi alkoi jo 2000-luvun alussa, kun monissa maissa elettiin keskellä nousukautta. Harry Potter, Sormusten herra ja Marvelin supersankarit valtaavat keskeiset sijat lähes kaikkina vuosina jolloin niitä on ilmestynyt. Elokuvien perusteella me elämme hallitsevien fantasia-universumien aikakaudella, jossa on hyvin vähän tilaa realismille ja historiallisille kertomuksille. Suurten yritysten suuret tuotemerkit asettavat kaikille planeetan kansalaisille velvollisuuden tulla niistä tietoiseksi.

Velvollisuudentunnosta minäkin olen useimpia näistä elokuvista katsellut. Eivät uudet Star Wars tai Star Trek -elokuvat niin hyviä ole. Eivät elokuvien Harry Potterit pärjää kirjoille. Hobitin jakaminen kolmeen osaan onnistui aika surkeasti. Ja silti ne on nähtävä. Jokaisella on oltava niistä mielipide.

Fiktiivisten narratiivien avulla mitataan ihmisten moraalisia käsityksiä. Niiden avulla moraalia myös muokataan. Elokuvat pyrkivät löytämään laajimman yhteisen nimittäjän, mitä kautta niistä tulee eräänlainen alkukantaisimman ihmisyyden peili. Tästä peilistä näyttäytyvä maailman on hyvin mustavalkoinen ja kyyninen.

Kaiken saa ilmaiseksi. Ei tarvitse ponnistella älyllisestti tai tunnetasolla. Jos katsojat joutuvat kärsimään pientäkin epämukavuutta, tylsisymistä tai moraalisia ristiriitoja, he lyttäävän elokuvan heti. Se ei palvellut heitä pyyteettömästi, vaan asetti ehtoja.

Oscar-palkittuja elokuvia ei näillä listoilla yleensä nähdä vasta kuin sijoilla 20.-50. Vaikka omassa kaveripiirissäni oscareihin suhtauduttaisiin populistisena höttönä, ne silti koskettavat vain pientä eliittiä, jolla on kärsivällisyyttä katsella vaikkapa oikeusistuntoa tai historiallista draamaa. Cannesin elokuvajuhlien poiminnat edustavat jo aivan naurettavan pientä marginaalia.

Puhuvat eläimet voivat tietenkin olla mitä ovelin tekosyy puhua todellisen maailman todellisista ongelmista. Antiikin faabeleista alkaen eläimiä on hyödynnetty ihmisyyden eri puolien tai erilaisten ihmistyyppien vertauskuvana.
En osaa sanoa kummasta on enemmän kysymys: olemmeko me jotenkin "kehittyneet" tähän pisteeseen, jossa viihde täydellisesti varastaa ihmisten huomion ja vapaa-ajan, antamatta mitään pysyvää tilalle - vai olemmeko me globaalin populaarikulttuurin myötä täydellisesti irtautuneet omasta historiastamme ja kulttuuristamme ja taantuneet pelkistetyimmän mahdollisen inhimillisen viestinnän tasolle?

Teknologisen ja kulttuurisen kehityksen eräänä tavoitteena on se, että ihminen saisi ilmentää omaa luontoaan mahdollisimman häiriintymättömästi. Unelmoille utopiasta, jossa meidän ei tarvitsisi ollenkaan kehittyä, sillä olosuhteet kehittyisivät meidän puolestamme. Ympäristö täyttäisi meidän tarpeemme ja vastaisi meidän mielihaluihimme.

Jos se on vaikea toteuttaa todellisuudessa, se laitetaan toteutumaan fantasiassa, taikasauvan heilautuksella.

Elokuvien taika liittyy etenkin siihen, että jostakin on maksettu satoja miljoonia, tuhannet ammattilaiset ovat antaneet työpanoksensa, ja sitten sinä saat sen itsellesi vain 10 eurolla. Elokuva maksaa 100 miljoonaa tehdä, mutta sinulle se maksaa vain yhden tunnin palkan. Saat kaksi tuntia viihdettä yhden tunnin työllä - eikö ole aika hyvä diili?

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Kevätpörriäisen eväitä presidentille

Nyt kun USAn vaalit ovat ovella, on hyvä hetki tutkia mitä lapset ovat mieltä presidenteistä. Valtiolliset johtajat lienevät aina olleet tärkeitä esikuvia perheen pienemmille, vaikka vanhemmat poliitikkoja miten haukkuisivat.

Ensin matkaamme ajassa vuoteen 1968. Urho Kekkosen ajan mielikuvista olisi kiintoisaa tehdä laajempikin tutkimus, mutta olen saanut käsiini vain pienen osan menneiden vuosien lehdistä.

Seuraavaksi esittelen neuvoja, joita lapset ovat tarjonneet uudelle presidentille vuonna 2000, kun Tarja Halonen astui virkaansa. Hallussani on myös Kevätpörriäinen, jossa lapset kertovat mietteitään Sauli Niinistöstä, mutta artikkelista olisi tullut liian pitkä. Ehkä palaamme häneen joku toinen kerta?
Kevätpörriäinen 1968.


Tällaisia suunnitelmia vuoden 1968 koululaisilla oli omalle presidenttiuralleen. Vahvasti tulee mieleen eräs ajankohtainen ehdokas, vaikka hän jo on (ainakin joillain mittapuilla) aikuinen.
Seppo Järvinen VI lk.

...olisi kivaa, jos olisin yksinvaltiainen presidentti...

 ...olisin kylläinen mies. Minun olisi hienot vaatteet ja hienot mrkit. Minä tulisin koneella, ja toiset ottaisivat valokuvia.
Timo Koskenneva II lk
Virpi Julkunen III lk
...ostaisin komean hevosen ja ratsastaisin sillä pitkin kaupunkia....

Kaarina Rissanen II lk
Jos sitten tulisi presidentin vaalit, niin minä sanoisin: Minä en vaihdu, kuulkaas niin.

 ...tekisin kaiken saavuttaakseni kansan suosion. Panisin Suomen asiat kuntoon. Erottaisin kaikki lässyttäjät hallituksesta.
Päivi Suoknuuti IV lk
Pirkko Hautala III lk
...valtaisin koko Suomen. Keksisin uuden maammelaulun.

Kevätpörriäisen terveiset presidentille 2000


Vuoden 2000 numerossa lapset lähettävät terveisensä Suomen uudelle presidentille.
Reetta Rannanmäki 2 lk
Aliisa Koivisto 4 B
Mari Matikainen 3 B
Ronnie 2 C
Lapset pitivät presidentistä niin kovasti, että hänelle esitettiin myös vierailukutsuja.
Emma Vancagovic 3 C
Amira Tuominen 1 A, Emilia Tuovinen 1 A, Suvi Nyman 2C
Lapset ymmärsivät, että etiketti oli hyvin tärkeää, kun kyse oli korkea-arvoisesta tapaamisesta.
Laura Salminen 1 C
Eelis Seppänen 1 D, Kirsi Tuomikoski 2 B
Lilja Bom 1 A
Anders Ferm 2 A
Lapsille oli jäänyt hyvin mieleen se, että presidentillä on kissa. En nyt muista oliko hän jo tässä vaiheessa antanut niitä lahjoiksi muille presidenteille.
Make / Anna Rasilainen 2 A / Laura Lehtilä 3 A
Roni Keto 1 A
Lapset ymmärsivät hyvin myös sen, että kannattaa tuntea vaikutusvaltaisia ihmisiä ja olla heidän kanssaan hyvissä väleissä.
Tino Lindström 3 A

Pikkujättiläinen toivottaa kaikille lukijoilleen hyvää pyhäinpäivää taikka Halloweenia!