Peripeli - näkökulma elämän tarkoitukseen

"Ikävystymisestä valittaminen on mielemme keino kehittää itselleen tekemistä. Paremman puutteessa käy valittaminen. Siihen voi runsaalla harjoittelulla kehittää paljonkin mielekkyyttä."

Jotenkin lienen ajatellut, että tämä ajatus liittyy peripeliin, kun olen sen samannimiseen tiedostoon liittänyt vuonna 2005. Minulla tosin on taipumus liittää kaikkien aiheiden oheen sivuhuomioita kaikista aiheista. Silloin se ei ole enää sama aihe.

Kesällä 2012 julkaisin Pikkujättiläisessä kirjoituksen otsikolla "Peripeli":
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2012/08/peripeli.html

Reilu vuosi sitten kirjoitukseni hieman ehostettuna päätyi Filosofian Akatemian julkaisemaan Elämän tarkoitus -antologiaan. Peripelistä olen sittemmin halunnut useaan otteeseen kirjoittaa lisää, mutta vasta nyt jaksoin etsiä muistitikulta vanhojen tietokoneiden tekstitiedostojen joukosta kadonneita luonnoksia.

Valittuja ajatuksia vuosikymmenen takaa

"Jos ihminen kieltäytyy pelaamasta asemansa määrittämässä roolissa, hänen on kohdattava muiden pilkka. On äärimmäisen vaikea sanoa sosiaaliselle leikille ei, olivat kyseessä sitten lapset tai aikuiset. Peli auttaa meitä liittoutumaan ja keskittymään. Ilman mielekkäiden pelien turvaa ihminen masentuu. 

Me kaipaamme pientä luolaa, tiivistä metsästysporukkaa. Etsimme muutamia eloonjäämisen kannalta tärkeitä niksejä. Autolla ajaminen rauhoittaa, koska liikennesäännöt ovat niin yksiselitteisiä. Tehtävä on selkeästi rajattu ja ratti tarjoaa suurta ja merkityksellistä valtaa. 

Alkuaskeleet pelin ulkopuolella eivät ole helppoja. Elämä vaikuttaa ehkä tyhjältä, oma olento mitättömältä. Pelistä ei päästä ulos, vaan siitä tiputaan pois."

Tästä pääsemme yhteen peripelin ulottuvuuteen.n En ole varma mikä oli termin ihkaensimmäinen merkitys, mutta muistelen ajatelleeni, että peripeli on jotakin, mikä on muiden pelien ulkopuolella. Me voimme tavoittaa elämän perimmäisen pelin, jos selvitämme pienemmät meille ojennetut ja itse kehittelemämme pelit. Me voimme selvittää ne hallinnan tai luovuttamisen kautta, mutta hallinnan tie on lähes mahdoton.

Helpompaa on pudottautua oravanpyörästä ja ryhtyä mystikoksi, päästä käsiksi johonkin todellisempaan. Näinhän mystiikkaa ja hengellisyyttä usein markkinoidaan.

Tässä kohtaamme ongelman, jonka monet gurut ja filosofit myös tunnustavat: hengellisyys on omanlaisensa peli. Sitäkin kutsutaan "kilvoitteluksi". Se voi olla peli, joka tähtää onnellisuuteen tai taivaspaikkaan, mutta kaikesta huolimatta sekin on peli. Siihen jotenkin tullaan mukaan, opitaan säännöt ja edetään pelissä.

Jos koulunkäynnin, työelämän, parisuhteen ja perheen ulkopuolelta etsii syvempää tai suurempaa peliä, ei hengellisyys ole enempää kuin korvike.

Biologisesti ajateltuna lisääntymisen voisi esittää olen meidän perimmäinen tarkoituksemme, eikä yhteiskuntakaan välttämättä väitä vastaan. Monille yhteiskunnallisille instituutioille eivät lapset kuitenkaan edusta muuta kuin rasitetta. Yritykset ovat kiinnostuneempia siitä, että työntekijät tulevat töihin ajoissa kuin että he tekevät lapsia. Yritysmaailman lisääntyneen valta-aseman kautta voisimme kenties selittää länsimaiden alhaista syntyvyyttä. Syntyvyys ei ole niiden välittömien, lyhytaikaisten intressien mukainen kysymys, joten perheen perustamisesta ja vastuullisesta vanhemmuudesta on tullut haastavaa.

Monissa markkinatalouden tai virkamieskoneistojen mekanismeissa ei ole mitenkään huomioitu lapsiperheitä tai kaipuuta hankkia lapsia.

Peripelin yksi ulottuvuus voisi olla "elämämme lopullinen pistelasku". Mistä kaikesta me koemme elämässämme saavamme pisteitä? Meidän pelisuoritustamme on nykyään totuttu mittaamaan enemmän rahassa kuin jälkeläisten määrässä.

Peripeli on siitä hieno käsite, että se ehti nopeasti kehittyä moniin suuntiin, mutta kokeillaan tähän mennessä esitetyillä avuilla hahmotella alkuperäisintä ajatusta.

1.) Mitä on tämän pelin ulkopuolella?

Ensin ehkä täytyisi kysyä: Mikä on tämä peli, jota juuri nyt pelaan?

Tällä nimenomaisella hetkellä yritän selittää jollekin kasvottomalle ja nimettömälle yleisölle, mitä merkitsee käsite "peripeli" ja kuinka se on alkoinaan syntynyt. 

Peripeli on siitä hassu työkalu, että se tuottaa tehokkaita vieraantumisen kokemuksia. Nytkin tätä peliä miettiessäni unohdin jo ihan kokonaan mihin suuntaan olin ajatusta viemässä. Hämmennyin siitä, että mietin kuka on tekstini mahdollinen lukija ja miksi kirjoitan tätä.

Peripeli ei onnistu ainakaan vielä vastaamaan meille mikä on elämän tarkoitus, mutta se tuottaa itsereflektiivistä nolostumista. Se myös tehokkaasti osoittaa, miten paljon erilaisia pelejä elämäämme mahtuu.

Juuri nyt tämän kirjoituspelin ulkopuolella on kirjasto. Istun kirjaston koneella. Vastapäätä minuun vasemmalla ja suoraan edessä istuu kaksi minulle tyystin tuntematonta ihmistä. Toinen juuri nyt aivasti. Muistan nähneeni aivastaneen naisen aiemminkin. Hän lienee noin 50-vuotias.

Kun nousen tältä koneelta, alkaa peli, jota kutsun "kaupassa käymiseksi". Ostan arkisia ruokatarvikkeita. Jos kaupassa on vielä tähän aikaan kahvia (perjantaina klo 14:21), saatan ottaa kupillisen. Ei ole vielä liian myöhäistä, jos ehdin kauppaan ennen neljää.

Olen vasta muutama vuosi sitten tajunnut, että lähes kaikista tavallisista ruokakaupoista saa tiskin läheltä kahvia ja se maksaa joskus vain 50 senttiä, yleensä euron. Joskus kahvi on ilmaista tai ainakaan siitä ei tarvitse maksaa, jos on kauppiaan kanssa tuttavallisissa väleissä. Joskus kahvia saa liha- ja kalatiskin läheisyydestä kaupan perältä.

Koska monet ostavat kahvilasta 3 eurolla aivan tavallista kahvia, voisi ruokakauppojen kahvinmyyntiä kutsua "salaisuudeksi". Se on hyödyllinen niksi, jonka tuntemalla säästää elämän varrella huomattavan summan.

Matkalla lapsuudesta aikuisuuteen me omaksumme valtaisan määrän tietoa, joka liittyy erilaisiin elämäntilanteisiin. En ole koskaan laskenut miten monta eri peliä tyypilliseen arkipäivään liittyy, mutta koetetaan sitä nyt:

kahvinkeitto/teenkeitto

aamupala

suihku

pukeutuminen

kengännauhojen sitominen

avainten, lompakon ja puhelimen muistaminen

ulkona rappukäytävän edustalla naapurin tunnistaminen satunnaisesta ohikulkijasta

bussiin astuminen ja maksaminen

oikealta pysäkiltä poisjääminen

- - -

Listaa voisi jatkaa varmasti sadalla askareella ennen kuin päästäisiin iltaan. Monet työtehtävät sitä paitsi voitaisiin jakaa useampiin osa-alueisiin, joihin liittyy erityistaitoja.

Sanoisin, että osallistumme päivisin vähintään sataan peliin, mutta elämässä pärjätäkseen niitä täytyy hallita tuhansia. Ihmiselämä on enemmänkin korttipakka kuin shakkilauta, sillä korttipakalla voi pelata lähes loputtomasti erilaisia pelejä.

Seuraava kysymys:

2.) Mistä me ajattelemme elämässämme ansaitsevamme pisteitä?

Vastaukset varmaankin vaihtelevat. Niinpä en mene nyt siihen yleisemmällä tasolla, vaan kerron ainoastaan (hetken kuluttua) muutamia epätyypillisempiä saavutuksia, joista itse koen ansainneeni palkinnon. Yksi tapa hahmottaa kysymystä onkin sen muotoileminen toisin:

2B) Millaiset teot omasta mielestäni oikeuttavat sen, että saan hemmotella itseäni? Milloin tunnen syyllisyyttä, jos olen jättänyt jotakin tekemättä?

Peripeli koskettaa monia kysymyksiä, joihin ei liity mitään kieroa tai kummallista. Silti niistä puhutaan vähän.

Lapsen itsetunto on aikuista itsetuntoa haavoittuvampi, koska lapsella ei ole ammatin tuomaa roolia. Niinpä häntä mitataan kaikessa.

Jotkut koettavat vastata tähän yrittämättä olla kaikessa hyviä, mutta aikaa myöten ihmisen on tunnustettava tappiot tietyillä aloilla ja se on luonnollista. Esimerkiksi jos roteva kuulantyöntäjä häviäisi juoksukilpailussa hoikalle ja epäurheilulliselle nörtille, me emme ajattelisi että se on häpeä. Me ymmärrämme että kuulantyöntäjän lajiin kuuluu se, että hänellä on valtavasti lihasmassaa. Pitkällä juoksumatkalla se hidastaa häntä.

Aikuiset ovat hyviä jossain asioissa, mutta eivät tunne häpeää siitä, jos jossain toisessa asiassa ovat keskinkertaisia. Lapsille sen sijaan jokainen hävitty peli voi olla itkun aihe. He eivät ymmärrä, että häviäminen on tärkeää, koska se kartoittaa heidän yksilöllisiä taitojaan.

Tästä samasta syystä on mielestäni ongelmallista, että koululaisia liiaksi mitataan keskiavojen mukaan. Kouluarvosanojen vuoksi monilla on turhankin heikko itsetunto lapsena, vaikka heidän erityistaitonsa auttavat heitä työelämässä. Jotkut eivät edes hakeudu tai pääse aloille, joilla he menestyisivät, koska koulu on saanut heidät uskomaan, ettei heistä ole mihinkään.

Jos palaamme kysymykseen nro 2, niin saamme monista peleistä paremmin kiinni niiden palkitsemismekanismien kautta. Esimerkiksi laihduttamisesta voi tulla jollekin ihmiselle peli, jossa menestymisen hän palkitsee itselleen syömällä herkkuja. Tällöin peli ja sen palkinto ovat ristiriidassa keskenään: palkinto mitätöi pelin saavutukset. Toisin päin tulkiten taas saattaisi ajatella, että palkinto mahdollistaa pelin jatkumisen resetoimalla tilanteen. Peli ja sen palkinto ovat eräänlaisessa symbioottisessa riippuvuussuhteessa.

Peripelin varhaisen ajatuspolun suurin huomio - sikäli kuin muistan - oli se, että ihmiset pelkäävät pelien ratkeamista, koska pelien väliseen tilaan voi liittyä ahdistavia tyhjyyden kokemuksia. Peripeli ei ole vain sosiaalipsykologiaa, se on myös eksistentialismia.

Kun peruspelit (hampaidenpesu, autolla ajaminen) tai välipelit (etapit, kuten opiskelu tai työhaastattelu) katkeavat tappioon tai voittoon, me nytkähdämme kohti jotakin perustavampaa peliä, ja tästä on peripeli saanut nimensä. Se on jonkinlainen horisontti, jota vasten muut pelit piirtyvät.

Paljon puhutaan maailmankuvasta tai maailmankatsomuksesta. Kuitenkin meidän identiteettimme kannalta on vähintään yhtä tärkeää, että meillä on jokin perustava "tarkoitus", jota vasten me mittaamme elämässä edistymistä ja minkä perusteella me rankaisemme tai hemmottelemme itseämme.

Tämä eksistentialistis-ontologinen pelilauta voi olla sidoksissa uskontoon tai kenties me kärsimme henkisestä kriisistä juuri siksi, että koemme jonkin perustavan päämäärän puuttuvan elämästämme.

Jotkut uppoutuvat koukuttaviin ja vaikeasti ratkaistaviin peleihin juuri vältelläkseen tällaisia kysymyksiä. Toiset harrastavat filosofia, joogaa, meditaatiota tai vaikka logoterapiaa löytääkseen itselleen jotakin perustavampaa pohjaa, jota kriittiset kysymykset eivät heti puhko, niin että nopat ja pelinappulat taas putoaisivat pöytien ja lattian lävitse maan ytimeen asti ulottuvaan pimeään kuiluun.

Peripeli voi olla turvaverkko, joka pysäyttää vapaan putoamisen. Varmuudella me emme sitä kuitenkaan voi tietää. Asiasta ei ole vielä ollut edes puhetta.

PS.

Lupasin edellä vastata kysymykseen "mistä koen ansainneeni palkinnon?"

Jos esimerkiksi vertaan biojätteen roskiin viemistä ja tähän blogiin kirjoittamista, niin voi hyvinkin olla että biojätteen viemisestä tunnen hieman suurempaa ylpeyttä. Kumpaakin harrastan suunnilleen yhtä usein, mutta biojätteen käsistä pudottamisen jälkeen selkä ei ole kipeä. Aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta tyydytys on yhtä suuri. Siksi biojäte on niin verraton ilonaihe.

Biojätteessä on kuitenkin se ongelma, etten heti täyden pussin viemisen jälkeen pysty uudestaan viemään biojätepussia, joten siksi haen tyydytystä siitä, että kirjoitan blogia. Vaikka biojätepussien viemisen tuottama välitön tyydytys on kohtuullinen suhteessa vaivannäköön, on blogiin kirjoittamisessa se suuri ero, että voin jälkikäteen tarkistaa mitä olen kirjoittanut ja miten monesti tehtävä on suoritettu hyvin. Biojätteistä en pidä minkäänlaista päiväkirjaa.

Blogin kirjoittamisella on siis pidempiaikaisia seurauksia, joita on myös vaikeampi ennustaa. Se on ollut enemmänkin järjen valinta. En kirjoita blogia palkitakseni itseni sen jälkeen suklaapatukalla - vaikka nyt ajattelenkin kuumeisesti sitä kello neljän kahvia.

Olen ymmärtänyt asian jotenkin niin, että roskapussin vieminen on iloinen omantunnon askare, josta en koskaan elämässäni tule täydellisesti vapautumaan. Se puhdistaa keittiön ilmaa ja keventää sielua synneistä, mutta ei johda minnekään pidemmällä tähtäimellä (tai kenties kompostiin, jos asiaa tarkastelee biojätteen näkökulmasta). Filosofisten käsitteiden keksiminen ja jatkokehittely sen sijaan on jotain, mihin voin erikoistua. Kirjoitettuani yhden tekstin, ajattelen että peli jatkuu farmissa, kunnes olen valmis siitymään pelissä seuraavalle tasolle.

Nyt ajattelen, että tämä oli tältä haavaa tässä, mutta palaan pian aiheeseen.

PPS.
Mieleeni tuli vielä sanoa, että pelit liittyvät elämässäni palkitsemiseen hyvin konkreettisesti, sillä tykkään palkita itseäni tietokonepeleillä. Saatan uppoutua etenkin avoimen maailman roolipeleihin päiväkausiksi.

Tietokonepelit, elokuvat ja romaanit ovat eräänlaista fantasian ulkoistamista. Ne loitontavat todellisuudesta, mutta samalla ne opettavat hyvin konkreettisesti, miten pako todellisuudesta voi olla nautinnollista. Fiktioon ja taiteeseen pakeneville ihmisille on kenties alhaisempi kynnys myöntää, että he eivät kaiken aikaa kestä elää todellisuudessa.

Paljon vaikeampaa tällainen itsetutkiskelu lienee ihmisille, joiden arkinen vallankäyttö on omanlaisensa egotrippi. He elävät työkseen siinä fantasiassa, että ovat parempia ihmisiä ja oikeutettuja moniin etuoikeuksiin. Aseman mahdollistamat muuttumattomat roolit ja menestysmielikuvien luominen tuovat heille heidän palkkansa.

Kuten yritysoppaissa nykyään on tapana sanoa: menestykseen ei riitä hyvä tuote ja ammattitaito - jopa tärkeämpää on kertoa kiinnostavia tarinoita. Asiakkaille myydään elämäntapoja ja identiteettejä. Ne kaikki sijoittuvat mukavasti pienempien haasteiden taustalle. En sanoisi että identiteetti ja peripeli ovat alkuunkaan sama asia, mutta identiteetin kautta monet arjen peruspelit voivat kiinnittyä peripeliin, joka piiloutuu kaiken taustalle.

Kiinteä ja kotoisa identiteetti on myös mitä tehokkain keino välttyä filosofisilta kysymyksiltä. Terve identiteetti leimaa ihmistä, joka on sisäistänyt fantasian. Muiden on etsittävä lohtua ulkoistetuista fantasioista.

Luukku 15: Ateistien rikokset

Hallituksen viime aikaiset leikkaukset ovat palauttaneet uutisvirtaan teatteriohjaaja Esa Leskisen parin vuoden takaisen kirjoituksen taiteen merkityksestä tehokkuuden ja markkinavetoisen kilpailun vastavoimana:
http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/nakokulma-taide-pelastaa-kilpailulta/

Kirjoitus on melko pitkä ja sisältää useita komeita kohtia. Kiinnitän siinä nyt kuitenkin huomioni vain yhteen juonteeseen. Tarkoitukseni ei ole kritisoida tekstiä, vaan ainoastaan hyödyntää sitä ponnahduslautana toiseen aiheeseen. Suosittelen lukemaan jutun ihan erikseen.

"(Jumalan kuolema) aiheutti eräänlaisen kuolevaisuuden ja elämän rajallisuuden tajun heräämisen: yhä kasvavan kollektiivisen tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista. Liberalistinen yhteiskuntajärjestelmä rakentuu tämän kuolevaisuudentajun synnyttämälle yksilöistymiselle ja erillisyyden tunteelle."

Vaikka tekstin muut sivallukset markkinavoimien ideologista valtaa vastaan ovat varsin osuvia, jäin miettimään mikä todella on kuolevaisuuden ja kulutushysterian suhde. Amerikassa ateismia pidetään pahimpana syntinä ja samaan aikaan maa on kapitalismin soidunkantaja.

Aiemmin samana vuonna ilmestyi uutinen ateismin Yhdysvalloissa herättämästä epäluottamuksesta:

"...uskonnottomiksi itsensä luokitelleet pitkälti jakoivat samat mielipiteet uskonnollisten ihmisten kanssa. Gervais päätteli, että sen enempää uskovat kuin uskonnottomatkaan eivät luota ateisteihin, koska ihmisten yleisesti uskotaan käyttäytyvän paremmin, jos he kuvittelevat Jumalan tarkkailevan heitä."

Linkki: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/

Tietenkin se, mitä ihmiset uskovat ateisteista ja kristityistä on eri asia kuin miten ateistit tai kristityt todellisuudessa toimivat. Mielikuva tarkkailevan Jumalan suojelevasta vaikutuksesta voi kenties kääntyä myös itseään vastaan, jos siihen turvaudutaan liiaksi, eikä moraalia muilla tavoin vahvisteta. Onhan tutkimuksella osoitettu, että kristityt teinit tulevat raskaaksi sitä todennäköisemmin, mitä vahvempia siveyslupauksia he antavat.
nytimes.com/2009/religions-link-to-teen-pregnancy/
Jos teinit lupaavat pidättäytyä kaikesta seksistä ennen avioliittoa, he eivät kanna mukanaan kondomeja, eikä heillä usein myöskään ole ikäisilleen tyypillistä tietämystä seksistä ja ehkäisystä.

Yhdysvalloissa korrelaatio uskonnollisten osavaltioiden ja teiniraskauksien välillä on eritäin vahva:
www.livescience.com/teen-birth-rates-higher-highly-religious-states

Itse tulkitsen tilastoja myös siten, että seksuaalisuuden tabuluonne estää tietoisten kognitioiden kehittymisen, jolloin vaistot voivat ohjata käyttäytymistä vapaasti. Tämä kenties onkin tabujen varsinainen tehtävä; ne mahdollistavat juuri sen asian toteumisen, jonka ne kieltävät: sukupuoliyhteyden, sodankäynnin tai vaikkapa lihansyönnillä mässäilemisen.

Entä sitten rikollisuus? Ateismin vaaroista on trollattu myös Suomi24-ketjussa: suomi24.fi/ateistipropaganda-lisannyt-rikollisuutta
Luotettavia tilastoja on vaikea löytää, mutta ainakin epäluotettavien tilastojen valossa ateistit tekevät paljon vähemmän rikoksia kuin mitkään keskeiset uskontokunnat, jopa vähemmän kuin buddhalaiset.
www.patheos.com/what-percentage-of-prisoners-are-atheists-its-a-lot-smaller-than-we-ever-imagined/

Tilastovääristymä voi toki johtua myös siitä, ettei monikaan halua vankilaoloissa identifioitua ateistiksi, vaan pyrkii mitä pikimmin etsimään yhteisöllisyyden tukea jostakin ryhmästä. Vankilassa uskonnollisten narratiivien lohduttavat ulottuvuudet kenties myös itsessään saavat lisää arvoa?

Palaan vielä alkuperäiseen lainaukseen:

"...tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista."

Tällaiset eksistentialistiset tunnot leimaavat vahvasti 1900-lukua, mutta esiintyvätkö ne vain sattumalta historiassa rinnakkain globaalin markkinatalouden kanssa? Tilastojen valossa ateismi (tai uskonnottomuus) ei edes ole merkittävästi lisääntynyt, vaikka ateismilka onkin yhä enemmän avoimia äänenkannattajia, sen tähden ettei liberaaleissa valtioissa ketään suoraan rankaista hänen yksilöllisestä vakaumuksestaan.

Onko kuolemanjälkeisen elämän ja yhteisöllisyyden välillä mitään välttämätömtä loogista yhteyttä? Mistä juontuu ajatus, että ihminen olisi yksin, jos hän on kuolevainen? Mistä tällainen syntagma on peräisin - eikö päin vastoin kuolevaisuus olisi jotain, mikä meitä ihmisiä kykenee yhdistämään?

En puhu nyt vain Esa Leskisen kirjoituksesta. Olen kohdannut tämän saman ajatuksen jo usein aiemminkin.

Kenties syntagma perustuu hätiköintiin, joka on muodoltaa oikaistu: A - B - C ketju lyhennetään muotoon A - C.

Jos A on "Jumalan kuolema" ja C on "yksinäisyys", olisiko ketjusta kadonnut B sitten "toivottomuus" tai "ahdistus".

Ainakin ahdistus ja toivottomuus saavat meidät tuntemaan itsemme yksinäisiksi. Ne myös herkästi edistävät meidän yksinäisyyttämme, koska emme hakeudu muiden joukkoon tai koska muut eivät innostu alakuloisesta seurastamme.

Ihaa-aasi asuu yksin suolla.

Tämä on hyvin tyypillinen esimerkki siitä, miten jokin psykologinen päättelyketju tai omaan kokemukseen perustuva intuitio lyhenee metafyysiseksi syntagmaksi.

Jos me kuitenkin palaamme vielä lähemmäs ihmiselämän konkretiaa, voimme kenties huomata, että ateismin on yhteydessä yksinäisyyteen sitä kautta, että ateisteja on niin hemmetin vähän suhteessa kristittyihin. Ateistit ovat kulttuurisesti marginaalisessa asemassa. Heillä ei ole mahdollisuus juhlistaa omia arvojaan kansallisten juhlapyhien ja perinteiden muodossa.

Ateisti mököttää yksin, koska häneltä puuttuu ystävä, toinen ateisti. Vielä toistaiseksi ateistit lisäksi koostuvat liiankin usein kriittisistä vastaanhangottelijoista. He ovat jo luonteeltaan eripuraisia. Ateistit lisäksi usein julistavat mielipiteitään tietyllä altavastaajan äkäisyydellä, mikä entisestään lisää valtaväestön mielikuvaa siitä, että he ovat antisosiaalisia - mikä puolestaan on Yhdysvalloissa liki pitäen sama asia kuin rikollisuus:

criminal tendency = antisocial behaviour.

Siksihän noitiakin aikoinaan poltettiin. He elivät omassa mökissään kaukana asutuksen laitamilla. He eivät kuuluneet joukkoon.

Ehkä samasta syystä rikkaudet tuottavat katkeruutta ja ideologisia vääristymiä. Rikkaat kokevat kaikkina aikoina joutuneensa marginaaliin, ja vieraantuneensa yhteisöllisyydestä, koska kulttuuria ei räätälöidä heidän tarpeisiin (eli narratiivit eivät tulkitse heidän omimpia kokemuksiaan) ja heidän mielessään kehkeytyy vainoharhaisia ajatuksia vallankumouksesta.

Tästäkin aukenee toinen syntagma, jota Esa Leskinen kenties on alitajuisesti hahmotellut: Ateismi, yksinäisyys, yksinäisyys, kapitalismi.

Luukku 8: Elämän tarkoitus, vuosimallia 1932

KIRJA-ARVOSTELU: Väinö Valvanne(V.H.V): Mikä on elämän tarkoitus? (Teosofinen seura 1932, 2.p. Elonpyörä 1981)

Jos jollain on pokkaa painattaa kirjansa kanteen sanat "elämän+tarkoitus", täytyy ratkaisua kunnioittaa sen vertaa, että kirjaa edes ylimielisesti hieman selailee. Koska divarin alelaarissa oli ilmoitettu hinnaksi "2e", päätin saman tien ostaa opuksen ja tutustua siihen bussissa.

Ja voi pojat, aika hyvä ostos tulikin tehtyä, sen verran käyttistä matskua V.H.V tarjoilee hyvässä ja pahassa. Aihetta ei käsitellä ainakaan hellävaroen - kaikki viralliset kirkkokunnat kutsutaan kemuihin, eikä yksikään säästy julkiselta ryöpytykseltä - nimittäin kirjoittaja on valmistanut vierailleen melko tujakan paskapommin.

"Voi kristinuskoa! Sen aika ei ole oleva pitkä. Inholla tulevat ajattelevat ihmiset heittämään sen luotaan ja historian asiakirjat tulevat siitä kertomaan samalla säälivällä ylenkatseella kuin ne nyt kertovat muinaisten aikojen taikauskoista." (s.10)

Väinö Valvanne kuului Teosofiseen seuraan, joka kaikesta hömppämaineestaan huolimatta sai aikaan myös paljon hyvää. Ensimmäisenä täytyy mainita seuran entinen puheenjohtaja Yrjö Kallinen, jonka teoksen Zen: idän sanoma valaistuksesta, teosofit julkaisivat vuonna 1944 - ja edelleenkin kirja on yksi parhaista suomenkielisistä johdatuksista zenin ydinajatuksiin.

Yrjö Kallisesta kirjoitan vielä lisää tulevaisuudessa, aina toistuvin väliajoin. Kallinen oli yksi maamme kiehtovimmista henkilöistä, joka mm. oli ensin tunnettu aseistakieltäytyjä ja sittemmin puolustusministeri. Yhtä kiehtova elämäntarina on enintään Muumipapalla.

Teosofinen seura julisti riippumattomuutta perinteisistä uskonnoista ja tavoitteli täydellistä synteesiä, johon olisi valikoitu kaikkien kulttuurien syvimmät viisaudet. Tätä tarkoitusta varten teosofit käänsivät intialaisia klassikkoteoksia (esim. Bhagavad Gita) sekä ylpeilivät orientalistisilla kokeiluillaan: joogaa, meditaatiota, spiritismi-istuntoja, pullonpyöritystä, absinttia jne. Suurin osa seuran nimissä kirjoittaneista henkilöistä näyttää päätyneen jonkinlaiseen nopeaan kristinuskon antiteesiin: pohjaksi on otettu oppi jälleensyntymästä ja sen mausteeksi valikoitu muutamia muita ei-kristillisiä ainesosia.

Väinö Valvanteen esittämä maallistuneen luterilaisuuden kritiikki on rohkea jopa nykystandareilla mitattuna. Ilmeisesti 30-luvulla oli mahdollista sanoa ääneen sellaista, mistä 50- ja 60-luvulla olisi napsahtanut syyte jumalanpilkasta. Kirjoittaja röyhkeys tuntuu perustuvan hänen yltiömäiseen optimismiinsa:

"Nyt jo tämä aika alkaa koittaa. Tuskin nuoremmissa sukupolvissa enää on ainoatakaan, joka vakavasti uskoisi kirkon oppiin tulevaisesta elämästä...

Muutamat pitävät kirkonoppia yhtänä otaksumana muiden rinnalla, ei pahempana eikä huonompana.
(aikamme viimeisten kristittyjen) usko riippuu hiuskarvan varassa, jonka pieninkin vapaan ajattelun tuulahdus voisi katkaista, ja sen tähden se on visusti suojeltava ja ajatukset ovat kiinteästi pidettävä koko aiheesta erillään.

...hän puolustautuu sanomalla, että se on vain varovaisuuskeino, sillä "jospa sitenkin" - mutta kerran hän ehkä tulee huomaamaan, ettei se ollut niinkään viaton usko, vaan että hän sitä kannattamalla tuli lisänneeksi maailman pimeyttä ja tuottaneeksi tarpeettomia kärsimyksiä heikommille veljilleen."

Kirjoittajan mielestä valveksittavinta on kuitenkin olla epämääräisesti tapakristillinen ja vain vältellä ikäviä kysymyksiä koko elämänsä läpi. Parempaa olisi sentään olla edes johdonmukainen tosiuskossaan ja...

lähteä ulos toreille, repimään tukkaansa ja huutamaan kaikelle kansalle: Kavahtakaa ja tehkää parannus! Ettekö näe, että käytte ammottavan kuilun partaalla? Joka hetki voi olla viimeinen, armonaika on lyhyt ja iänkaikkisuus pelottava. Kauhistukaa! Tällaista tapahtui menneinä aikoina, jolloin usko oli vilpitöntä eikä vain sanoissa. Mutta nykyään ihmiset hänelle nauraisivat ja poliisi korjaisi talteen. "Hän on sairaalloinen, hän on päästään sekaisin", sanottaisiin.

V.H.V. vastustaa erityisesti käsitystä helvetistä, ja selittää ilmiötä psykologialla:

"heidän mielikuvituksensa rakenteli hekumallisia tulevaisuuden asuntoja itselleen ja kidutuspaikkoja uskonnottomille.
(helvettiin uskovan kristityn) autuudenunelma ei ole kaikkisyleilevää rakkaudenriemua, vaan se on personallinen itsekäs halu. Hän on kateellinen 'maailman ihmisille', jotka täällä saavat nauttia. Hän toivoo Jumalalta korvausta siitä, että hän tämän elämän ajan on tuntenut ikävää ja tyhjyyttä."

(Mahtavaa miten persoonallinen on kirjoitettu tuohon aikaan yhdellä o-lla: personallinen itsekäs halu.)

Vanhan aikakauden unohtuneeksi uskontokritiikiksi kirja sisältää monia komean jylhiä lauseita, jonka veroisia harvoin kuulee nykyateistin suusta:

"Hän toivoo Jumalalta korvausta siitä, että hän tämän elämän ajan on tuntenut ikävää ja tyhjyyttä."

Voiko onton, mutta hädin tuskin uskossaan sinnittelevän krstillisyyden ydintä enää tylymmin ilmaista? Tämä ei ole ateistin puhetta. Ateistit eivät koskaan osaa puhua näin suoraan. Sen sijaan tällainen lause saattaisi päästä ilmoille tosiuskovaisen papin parhaassa sunnuntaisaarnassa. Kristittyjen tehtävähän on kohdata itsessään mahdollinen katkeryys ja kääntää se kiitollisuudeksi ja rakkaudeksi. Rakkaus ja viha tuottavat rakkauden ja vihan tekoja jo ajatusten tasolla.


ILOTON VAIHTOEHTO USKOLLE

Murskattuaan kristinuskon tutuksi tulleilla, mutta varsin väkevästi muotoilluilla argumenteillaan, kääntyy Väinö Valvanne tieteen puoleen saadakseen vastauksia kysymyksiin.

Tiede (evoluutio) kuitenkin osoittautuu ongelmalliseksi lohdun ja tarkoituksen lähteeksi. Ensinnäkään tieteen tehtävä ei ole ottaa kantaa inhimillisiin arvoihin ja unelmiin, ainoastaan todeta miten maailma on koostunut. Tieteellisen maailmankuvan päätöslauselmana Valtanne näyttäisi näkevän Schoppenhauerilaisen kyynisyyden tai silkan materialismin:

"Täällä maan päällä tulevat lukemattomat sukupolvet taistelemaan ja ponnistamaan jälkeläisiään varten ja itse häviämään, kunnes viimein harhaileva pyrstötähti lakaisee koko maan mennessään... elämä maan päällä sammuu ja mitä hyötyä siitä on ollut?" (s.17)
"Voimmeko pyrkiä eteenpäin, jollemme näe edessämme muuta päämäärää kuin olemattomuuden?" (s.18)

Tämän varsin totisen havainnon jälkeen Valvanne tekee muutaman filosofisen aloitteen, josta osa joutaa romukoppaan - mutta eivät suinkaan kaikki.

Ensinnäkin hän hyökkää materialismia vastaan toteamalla, että kaikkia ilmiöitä ei suinkaan ole vielä tutkittu ja selitetty - ehkä spiristismin ja yliaistillisten psyykillisten tutkimusten (siis parapsykologian) seurauksena meille valkenee jotakin uutta. Tämä oletus ei tietenkään johda mihinkään järkevään keskusteluun tieteen kanssa ja kirjoitus uhkaa ajautua teosofistisiin hämäräpuuhiin.

"Langaton sähkölennätin on osoittanut, kuinka ääretön joukko värähtelyjä alinomaa risteilee eetterivaltakunnassa meidän ympärillämme..." (s.25)

Mitä hän sitten olettaa tieteen tutkimattomilta rajoilta löytyvän? Kummituksia? Keijukaisia? Eikö hän juuri halunnut sanoa, että kuolematon sielu on toiveajattelua? Paljon aiheellisempi tieteenkritiikki on tämä:

"Kiitollisuus itse elämää kohtaan vaatii meitä etsimään, väsymättä etsimään, kunnes löydämme vastauksen, joka saa meitä riemumielin tunnustamaan: sinä olet viisas, sinä olet hyvä, sinä olet täydellinen, oi olemassaolon lähde." (s.18-19)

Nyt osuu kirjoittaja asian ytimeen. Tässä jos jossain on tieteellisen maailmankuvan akilleen kantapää. Tiede osaa metodisesti epäillä ja purkaa, mutta ihmisen psykologinen halu ei tyhjene tietämiseen - hän haluaa tietää riemumielin, hän haluaa olla kiitollinen. Paljon ennemmin minäkin kuuntelen ihmistä, joka puhuu siitä kuinka siisti tyyppi Jeesus oli tai kuinka paljon me saamme kiittää Jumalaa - kuin jotain latteita totemuksia avaruuden kylmyydestä ja mustien aukkojen kaikenrutistavista gravitaatiovoimista. Sanojen takaa on löydyttävä tunnetta.

Kirja asettaa siis varsin hyvin muotoillut tavoitteet etsinnälle: uskottavan vastausten elämän tarkoitukseen tulisi täyttää kaksi kriteeriä: ensinnäkin sen tulisi olla empiirisesti ja rationaalisesti kyllin pätevä - ja toisekseen sen tulisi tuottaa meille iloa, tarjota motivaatiota ja vaalia kiitollisuudentunnetta elämään.

Tässä ei mielestäni ole kyse vain yhden ihmisen julkilausumasta halusta vaan pysyvästä inhimillisestä tarpeesta. Uskonto ei saa olla itseensäkäpertynyttä ja julmaa - eikä tiede saa puolihuolimattomasti riistää lapsekasta elämäniloamme. Ja nimen omaan tieteen uskottavuuden kannalta tämä vaatimus on relevantti: evoluutio ei mitenkään pärjäisi ilman dinosaurusleluja, eivätkä tähdet kiinnostaisi meitä keskivertoihmisiä ilman avaruusseikkaiuja ja lasermiekkoja.

Jos tiede koskaan kykenee päihittämään uskontoja suurimpana maailmansselityksenä, se tapahtuu iloa tuottavien oivallusten ja jännittävien tulevaisuudennäkyvien voimalla. Tiede on varsin tehokkaasti vääntänyt kättä sokean uskon kanssa, mutta seuraavat haastajat ovat toivo ja rakkaus. Niitä vastaan eivät samat kuluneet argumentit enää tepsi, eikä myöskään raaka voima.

Modernismi toimi pitkään tieteen tärkeimpänä liittolaisena ja tarjosi "toivoa" jatkuvasta kehityksestä. Viihde ja urheilu ovat puolestaan paikanneet rakkaudentarvetta tarjoamalla lyhyitä iloja ja yhteisöllisyyden kokemuksia. Voiko tämäkään ratkaisu olla kestävä, sillä tiedämme modernin kehitysuskon jo heikentyneen merkittävästi? Tieteen ei pitäisi loputtomasti ulkoistaa tehtäviään inhimillisten tarpeiden tyydytyksessä, sillä lopulta voi käydä niin, että kaikki kiva kuuluu taloudelle sekä viihteelle ja yhdessä ne julistavat tieteen käyneen tarpeettomaksi. Riippumaton yliopistotutkimus heitetään modernin kehitysuskon sekä hyvinvointivaltion kanssa samaan kuoppaan.

Tiede ei uskontojen lailla kykene toimimaan kokonaisvaltaisena maailmanselityksenä, koska se ei edes yritä. Vaikka jo modernin maailmankuvan alkutaipaleilla eräs tuuheaviiksinen filosofi totesi "tiedon lisäävän tuskaa", ei tieteen sisällä ole muotoiltu minkäänlaisia kriteerejä kivan tai ei-niin-kivan tiedon tunnistamiselle.

Ja miksikö sellaisten erottelujen tiedostamiseen tulisi uhrata voimia? Koska viimekädessä suuret yleisöt kumminkin osaavat jo tehdä tämän eron ja tiedosta toisaalta valikoituu uutisiin shokeeraavia sirpaleita ja toisaalta kivoja, mutta hyödyttömiä latteuksia ikuistetaan tee-pusseihin ja seinätauluihin. (Ja nämä viimeisimmät kappaleet siis ovat vain omia harha-ajatuksiani, eivätkä otteita Valvanteen kirjasta.)


Omat tarkoitukset laumalle ja yli-ihmiselle

Valvanteen tarkoituksennälkäinen hyökkäys osuu oman aikamme ateisteihin, jotka bussin kyljestä vuoratuilla mainosplakaateillaan ovat mm. kehottaneet ihmisiä unohtamaan turhat lupaukset Jumalasta ja elämään elämäänsä kuin se olisi ainoa. Valvanne kirjoittaa:

"On tuhansia, joiden henkisille tarpeille (epäusko) ei tarjoa paljoakaan tyydytystä. On sellaisia, jotka ovat pakotetut tekemään kovaa työtä aamusta iltaan saamatta nauttia mistään elämän ihmeellisimmistä puolista... Onko heillekin yhdentekevää, tuleeko elämä kuoleman jälkeen jatkumaan vai ei? He tarvitsevat jotakin uskoa, voidakseen kestää ilottomassa asemassaan. On kovaa ja säälimätöntä kehoittaa näitä ihmisiä käyttämään hyväkseen mitä tämä nykyinen elämä tarjoo, kun ei heillä ole siihen tilaisuutta." (s.20-21)

Useampaankin kertaan kirja muistutti minulle, että sen kirjoitushetkellä elettiin 30-lukua. Väinö Valvanne on onneksi ehtinyt muotoilla sanansa ennen natsien valtaannousua, joten hänen puheitaan yli-ihmisistä ei suoralta kädeltä voi tuomita natsismiksi - sitä paitsi hän määrittelee laumaihmiset varsin sympaattisesti:

Nietzschen seuraajat sanovatkin suoraan: "Lauman elämällä ei ole merkitystä; sen tarkoitus on vain valmistaa yli-ihmistä." Mutta onko heidän syynsä, että he kuuluvat "laumaan"? ...meissä kaikissa on "laumasielu" ja laumasielun taipumukset.(s.21)

Vaikka me olemmekin niukkuuden ja jatkuvan työnteon vuoksi pakotetut laumamme eläimellisen perinteen osaksi, on tulevaisuutemme silti valoinen. Muutamaan lauseeseen V.H.V piirtää lähes kaiken mitä saatoin kuvitella sotien välisestä modernismista:

"...säädetään mallikelpoiset lait, että kaikilla on hyvä olla. Rotua jalostetaan taitavasti käyttämällä hyväksi perinnöllisyyden lakia ja kieltämällä kelvottomilta naimisoikeutta, jotta saadaan pelkästään hyviä ja siveellisiä ihmisiä syntymään maan päälle. Tiede edistyy niin, että tautien valta murretaan, ihmeellisten keksintöjen kautta supistetaan työnteko vähimpään mahdolliseen määrään ja hankitaan kaikille mahdollisuuksia nautintoihin ja myöskin sielunviljelyyn." (s.21)

Wau mikä pätkä! Rodunjalostusta, ihmeellisiä keksintöjä, sielunviljelyä... puuttuu vain matkailua ajassa ja avaruudessa. Mihin me tästä päädymme? Tietenkin Leo Tolstoin oppeihin! :D

"hänellä oli rahaa, mainetta, onnellinen koti, hyvä terveys, ylhäinen asema, rikkaat lahjat - kaikki, mitä hän suinkin saattoi toivoa - ja yhtäkkiä kesken kaikkea tätä "onneaan" häneen tarttui ääretön inho koko elämää kohtaan. Elämä tuntui hänestä olevan kaikkea tarkoitusta vailla, se oli tyhjää tyhjempi." (s.22)

Juuri kun luulimme, että Kristus oli heitetty romukoppaan, hän syntyy jälleen lähes identtisessä myytissä - joka tällä kertaa (Buddhan elämää muistuttavassa tarinassa) on saanut nimen Leo Tolstoi.

Väinö Valvanteen kirja on sekava ja maaninen, mutta täynnä pieniä helmiä: etupäässä juuri julistavuutensa ansiosta se tarjoilee komealta kalskahtavia argumenttejä, jotka on ehkä kuultu muualtakin, mutta harvoin niin väkevässä ilmiasussa. Tekstin seasta voisi tarvittaessa irrottaa monia found-poetry -pätkiä, mutta halusin tällä kertaa pysyä itse aiheessa.

Jos törmäätte kirjaan divarissa niin suosittelen hankkimaan. Inspiroiva teos, josta löytyy monia hyviä keskustelunaloituksia - minkä lisäksi se toimii historiallisena aikalaiskuvauksena.

Tieteen vastustamisen rationaalisuudesta

Miljoonilla ihmisillä on täysin järkevät perusteet vastustaa tieteellistä maailmankuvaa ja tieteen elämänasennetta. Näiden syiden rationaalisuuteen ei kuitenkaan pääse käsiksi ilman tiettyä elämänkokemusta ja emotionaalista samaistumista.

Tieteessä vastustetaan vaikeammin selitettävistä syistä tieteellistä metodia itseään, mutta myös kaikkea muuta mitä tiede tuo mukanaan. Tiede ei elä sosiaalisessa tyhjiössä, vaan symbioosissa monien muiden arvojen kanssa.

Tieteen olemukseen vaikuttaa hyvin suoraan esimerkiksi sen rahoitus. Jos tiede lähestyy yritysmaailmaa, sen asennemaailma kenties lähenee entisestään rikkaiden yritysjohtajien mytologiaa. Tämän seurauksena tiede voi koventua ja entisestään loitontua kansallisromantiikasta, jolla se aikoinaan perusteltiin kansalle. Tämä on kuitenkin eri kysymys, enkä teoretisoi siitä sen enempää. Haluan puhua siitä tieteestä, jonka me tunnemme - miksi juuri sitä vihataan, ja miksi vihan syyt ovat pelottavankin rationaalisia?


Motivaatiokulttuurin eroista - kevyttä diskurssianalyysiä ennen myrskyä

Tieteen sisäiseen, kulttuurisidonnaisesti luotuun ja tiedostamattomaan rakenteeseen kuuluu esimerkiksi se, että yliopistojen opiskelijoita motivoidaan ja hallitaan opintopisteillä, joita kutsuttiin aiemmin opintoviikoiksi. Jo termistö muutos kertoo aikamme mythoksessa tapahtuneesta muutoksesta. Sanojen vaihtamisessa ei ole kyse mistään viattomasta pikku viilauksesta, vaan orwellilaisesta hallinnasta.

Opintoviikot viittavat siihen, että opiskelija on käyttänyt tietyn ajan kursseilla istumiseen ja asioiden pänttäämiseen kirjoista. Entisessä opintoviikkokulttuurissa ajateltiin toisin sanoen, ettei oppimista voinut tai kuunulut nopeuttaa. Tämä kenties sopi joutilaalle sivistyneistölle, joka opintoviikkojen suojissa sai oikeuttaa oman verkkaisen valmistumisensa.

Heti kun oikeistolainen yritysmaailman logos pääsi jylläämään opetusministeriöiden ja yliopistojen johdossa, ja opiskelijoiden omia vapauksia ja päätäntävaltaa vähennettiin lainsäädännöllä, täytyi myös termistöön tehdä korjauksia. Pisteet tietenkin viittaavat suoraan urheilun maailmaan. Yhtä hyvin opiskelijoille olisi voinut alkaa tarjoamaan kursseista erävoittoja tai koreja. Opintopisteisiin siirtyminen tarkoitti, että yliopistoelämä haluttiin nähdä enemmän opiskelijoiden väliseksi kilpailuksi. Pisteet eivät myöskään olleet niin vahvasti sidoksissa aikaan. Muutoksella haluttiin viestiä, että ansiokas opiskelija voi edetä omaa tahtiaan, muita nopeammin.

On sopivaa, että aikamme media myös on nostanut kaikkein herkimmin tieteen sankareina esiin mahdollisimman nopeasti valmistuneita henkilöitä. He olivat tieteestä ja opiskelusta nauttimisen sijaan selättäneet sen monipäisen hirviön, jota kutsutaan itsensä jalostamiseksi. He eivät olleet jääneet odottamaan, että ympäristöstä ammentuisi heihin viisautta. Koulussa he olivat todistamassa omaa poikkeuksellista tahtotilaansa, joka kannusti heidät juoksemaan vastenmielisen opintoputken läpi ennätysajassa.

Tällainen asenne tietenkin vetoaa ennen kaikkea rahvaaseen, joka on oppinut vihaamaan peruskoulua ja kaikkea mitä se edustaa. Rahvaalle sopii hyvin ajatus koulusta pikatienä, jolla ajetaan mahdollisimman kovaa sivuille katsomatta, jotta sieltä päästäisiin pois ennen kuin elämä on ohitse. Kaikki puheet kouluajan lyhentämisestä tai nopeuttamisesta kuulostavat järkevältä niiden korvissa, jotka eivät vapaaehtoisesti ole kärsineet päivääkään koulua. Niinpä demokratiassa korkeakoulujen asema on perin hutera, minkä nyt talouskriisien aikana olemme hyvin huomanneet.

Jos vielä perustavammalla tasolla tarkastellaan koulujemme rakennetta, huomataan kuinka eräässä keskeisessä piirteessä koululaitos heijastelee ympäröivää yhteiskuntaa tai tekee sille myönnytyksiä. (Mitä yksinkertaisemmalle ja itsestäänselvemmälle tasolle me siirrymme, sitä pahemmin huomaamme sokeutuneemme todellisuudelle ja sitä enemmän löydämme alkukantaista mythosta, eräänlaista ihmisetanan jälkeensä jättämää limaa, jonka olemassaolo kielletään, koska se ei sovi tarinaan.) Peruskoulussa ja lukiossa opiskelijoita motivoidaan arvosanoilla. Yliopistossa arvosanoilla ei ole mitään sen erityisempää merkitystä. Paljon tärkeämpää on oppia näkemään kurssisuoritukset pääomaksi tai symboliseksi valuutaksi. Määrä on yliopistotasolla aina tärkeämpää kuin laatu.

Tämä näkyy vielä selkeämmin tieteellistä uskottavuutta mittaavissa meriiteissä, joista keskeisessä roolissa ovat julkaisut. Julkaisujen tarkoitus ei ole herättää keskustelua tai väittää uusia asioita, vaan avata portteja. Kukaan tuntemani jatko-opiskelija ei jaa omia artikkelejaan, jotta muut niitä lukisivat. He jakavat tietoa siitä, mikä taho on hyväksynyt heidän kirjoituksensa julkaistavaksi.

Voisi ajatella, että artikkelit ovat eräänlaisia kaveri-kutsuja, joita tavis lähettää Facebookissa julkisuuden henkilöille, eli tässä tapauksessa merkittäville tieteellisille julkaisusarjoille. Jos kirjoitus julkaistaan, se on merkki uusista suhteista ja mahdollisuuksista, mutta ennen kaikkea se on uusi sulka urallaan etenevän tieteilijän halttuun.

Tavalliset ihmiset eivät tiedä tieteen sosiaalisista käytännöistä ja hiekkalaatikkohierarkioista mitään, koska jos niistä tehtäisiin elokuva, se saisi katsojat oksentelemaan, pyörtyilemään ja poistumaan teatterista.

Mutta nythän minä surukseni taas huomaan, etten ole päässyt kirjoituksessani vielä edes alkua pidemmälle.


Rahan ihmeellinen voima

Koko ikäni olen kärsinyt siitä, etten ole saanut muita taivutettua tahtooni. Olisin esimerkiksi perustanut maailman parhaan bändin, mutta kaverit eivät jaksaneet ilmaantua treeneihin. Kerran yritin myös rakentaa valtavan linnan autioon tulivuoreen, koska olin nähnyt sellaisen James Bond -elokuvassa, mutta en saanut tuhansia työmiehiä työskentelemään hankkeessa, koska minulla ei ollut rahoitusta.

Olen aina ihmetellyt sitä kuinka ihmiset valittavat siitä, että heidän tulisi saada työstään palkkaa. Miksi? Enhän minäkään koskaan pyydä palkkaa siitä, että kirjoitan maailman parasta blogia.

Rahalla on ihmeellinen voima kannustaa ihmiset heräämään aikaisin ja tottelemaan käskyjä. Varmaan tästä syystä yliopistoissa on alkujaan keksittykin, että opiskelusta täytyy antaa myös opiskelijoille jonkinlainen korvaus. Näin ovat syntyneet opintoviikot ja opintopisteet. Ne ovat eräänlaista instituution sisäistä leikkirahaa.

Kun peli on käynnissä, ei leikkiraha koskaan ole mikään leikin asia. Lautapelin tiimellykseen uppoutuneet ihmiset hermostuvat jos joku tulee ja potkii nurin heidän nappulansa. He voivat jopa muuttua väkivaltaisiksi - niin vahvasti me ihmiset samaistumme peliin ja unohdamme ympäröivän todellisuuden.

Niinpä opiskelijat on varsin helppo motivoida keräilemään opintopisteitä kuin ne olisivat Kinder-munien keltaisia muovikeltuaisia, joiden sisältä kenties löytyy vaikka käsinmaalattu ankka, joiden alla on pyörät ja jotka aukoo suutaan vaappuessaan. Eihän opintopisteillä tee valmistumisen jälkeen hevon helvettiä, mutta silti niitä kerätään kuola suusta valuen ja silmissä Stockmannin Hullujen Päivien kiihkeyttä. (Itse asiassa on kummallista, ettei opintopisteille ole vielä keksitty tarjota korkoa tai yhdistää niihin bonuksia. Voin hyvin kuvitella, että 10 vuoden kuluttua jokainen tietyn pistemäärän lukukaudessa saavuttava opiskelija saa vielä 5 opintobistettä monuksena.)

Myönnän nyt innostuksessani hieman eksyneeni aiheesta. Tarkoitus oli alkujaan käsitellä tieteen vihaamisen perusteita, mutta olen vain höpöttänyt kaikenlaista huumorimielessä. On aika siirtyä vakavampiin kysymyksiin.

Pidän vakavana sitä, ettei yhteiskunnassamme osata millään osa-alueella kannustaa ihmistä enempään tai parempaan työhön muun kuin rahan avulla. Siitä on seurauksena esimerkiksi jatkuvasti kohoavia johtajien bonuksia. Johtajammekin näyttävät ajattelevat, ettei mikään muu saa heitä motivoitua ikäviin päätöksiin, paitsi alati kasvava palkka. Rahan avulla johtajien on helpompi kestää sitä epämukavuutta, jota alaisten irtisanominen aiheuttaa.

Köyhät sentään ovat keskuudessaan kehitelleet mitä nerokkaampia motivaatiokeinoja. On suunnaton harmi, että tiedeyhteisö niiden omaksumisen ja jalostamisen sijaan nimittää niitä huuhaaksi.


Epätieteellisten motivaatiometodien ylistys

Työväenkulttuurissa on aina osattu arvostaa vedonlyöntejä ja uhkapelaamista. Me usein hahmotamme tällaisen toiminnan vain typeräksi ja vaaralliseksi, koska olemme kollektiivisesti muuntaneet sen tappiolliseksi. Köyhien arvokainta kulttuuria on valtiollisen vedonlyöntimonopolin avulla degeneroitu surulliseksi riistoksi.

Köyhät käyttävät vähän rahansa viisaasti, jos he kokoavat ne yhteiseen pottiin ja kilpailevat tai edes heittävät arpaa niiden hallinnasta. Kaikki olisi hyvin, jos kapitalistit eivät ottaisi mitään välistä.

Kun köyhät lyövät vetoa vaikkapa kossupullosta, se antaa heille samanlaista yrittämisen kipinää kuin rahapalkka, koska pienen palkinnon ohella kyse on myös kunniasta. Tämä tiedetään myös motivaatio-oppaissa, mutta niitä lukevat lähinnä vain nousukkaat. Oppaissa usein kannustetaan ihmisiä lyömään pienissä joukoissa vetoa esimerkiksi siitä kuka pudottaa kuukaudessa eniten painoa, juoksee pisimmän matkan Cooperin testissä tai onnistuu olemaan useimpia viikkoja juomatta. Tällaisiin vetoihin kossupullo on varsin riittävä kannustin.

Köyhien mahdollisuudet motivoida toinen toistaan rahapalkalla ovat rajalliset, joten myös noppapeli voi edistää yhteistyötä - kunhan vain kyllin moni häviää kaikki rahansa. Pelin jälkeen yksi köyhistä on hieman vähemmän köyhä. Olettaen, ettei kapitalisti taaskaan tule ja vie voittoja hänen käsistään, voi hieman muita rikkaampi köyhä toimia jossain projektissa johtajana. Näin muut saavat rahansa takaisin ja samalla kylässä kyetään organisoituneeseen yhteistyöhön - edes lyhyen aikaa.

Kun rahat on jaettu palkkana, peli käynnistyy uudestaan, kaikki menettävät rahansa yhdelle ja tämä toimii taas muutaman päivän ajan johtajana.

Dokumenttielokuvien ja kirjallisuuden perusteella voimme hahmottaa kuinka köyhässä Nepalissa toimivat yhä rinnakkain rahan, leikin ja shamanismin talous. Rahatalous muistuttaa paljon edellä kuvattua pienen piirin uhkapeliä. Paljon pientä hyvää syntyy pienillä urakoilla, talkootyöllä ja luontaisella työnjaolla, joka tuottaa myös vaihtoa . Uhkapeli on yksi työkalu sikäli kuin mikään typerä uskonnollinen periaate ei ole kieltänyt tätä ihmisille täysin luontaista toimintamallia.

Uhkapelien suurin uhkakuva on se, että niihin liittyy taitoa tai huijaamisen mahdollisuuksia. Pelin tulisi olla sellainen, ettei siinä voi kehittyä ammattilaiseksi. Jos joku elättää itsensä uhkapelillä - tai valtio verottaa sitä - kadottaa peli alkuperäisen merkityksensä, mikä on rahan kierto ja hetkellisten hierarkioiden synnyttäminen.

Sekin on haitallista, jos jollain on taipumusta liikaan säästäväisyyteen. Ehkä siksi Jeesus moitti palvelijaa, joka hautasi leiviskänsä maahan. Hänen olisi pitänyt uhkapelata sillä, kuten toverinsa. Jos hän voittaa lisää tai menettää kaiken, se on aina voitto yhteisölle. Joku viisaampi osaa heti kuluttaa varansa, jotta toiminnan kipinä iskisi kyläyhteisöön. Kaikki tulisivat töihin, kun kerrankin on joku joka maksaa palkkaa.

Tällaisen leikkitalouden rinnalla toimii myös shamanistinen talous Myös siinä on kyse työhön kannustamisesta.

Kun ihmisiä kalvaa pitkällinen tekemättömyyden ja tehtävien lykkäämisen tuottama syyllisyys, tai kun on aika vuodenajan syklin vuoksi tarttua kuokkaan, he lähtevät shamanistin tykö.

Shamanisti tutkii luita ja kertoo heille mikä on oikea päivä kylvää - ja miten kammottavia asioita siitä seuraa, jos talonpojat eivät heti aloita töitä. Shamaanin luota köyhä maanviljelijä poistuu sydän pamppaillen, sillä hän uskoo jokaisen sanan. Nyt hän on valmis puurtamaan henkensä edestä, vaikka kukaan ei maksa palkkaa.

On surullista, miten vieraita tällaiset itsestäänselvyydet ovat rahatalouden piirissä eläneille ihmisille. Tieteilijät kutsuvat niitä epäterveiksi harrastuksiksi tai huuhaaksi, eivätkä monet tavalliset ihmisetkään enää tavoita luontaisella käyttäytymisellään niitä hyötyjä, joita alkukantaiset rahan korvikkeet heille voisivat tarjota, jos niitä ei olisi välistävetämisellä ja kristillisellä valistuksella vääristetty.

Kolme apinaa - paluu viisauden lähteelle

Väärinkäsitysten arkeologiaa ja symbolisten kompostien tonkimista kulttuurimme takapihalla.

Blogini alkuvaiheissa julkaisin tarinan Kolmesta viisaasta apinasta. Kukaan ei ole kommentoinut kirjoitusta, mutta sillä on tähän mennessä eniten lukijoita koko Pikkujättiläisen historiassa. Lukijoita kertyy tasaiseen tahtiin, joten olen päätellyt suosion perustuvan pelkästään siihen, että sanaparia googletetaan ahkerasti. "kolme apinaa, kolme apinaa..."

Todennäköisesti useimmat lukijat etsivät vain kuvaa kolmesta apinasta, jonka voisivat liittää johonkin keskusteluketjuun ilmentämään jonkin henkilön tyhmyyttä ja tietämättömyyttä. Omassa periamerikkalaisessa kulttuuripiirissämme kolmen apinan meemissä näyttäisi olevan kyse esimerkiksi siitä, että muiden kohdatessa ongelmia käännetään vain päätä toiseen suuntaan:

"In the Western world both the proverb and the image are often used to refer to a lack of moral responsibility.." https://en.wikipedia.org/wiki/Three_wise_monkeys

Alkuperäisessä postauksestani löytyvän tarinan kolmesta apinasta olin kehitellyt omasta päästäni, mutta se perustui kuitenkin mielikuviin, joita olin rekonstruoinut zenbuddhalaisesta kirjallisuudesta. Japanissa viisaus "see no evil" tai ainakin jokin sen variaatiot saattavat esiintyä ilman mitään hassuja apinoita. Usein näissä opetuksissa ajatus liitetään karman käsitteeseen, mitä tulen käsittelemään myöhemmin.

Oma viittaukseni Laotseen ja Kungfutseen olivat vain osa suurta vitsiä, jota ilmeisesti kovin moni ei tajunnut. Syytän siitä vain itseäni, sillä muinainen kirjoitukseni ei klikkauksistaan huolimatta ole kovin hääppöinen. Siinä on aivan liikaa turhaa löpinää ennen kuin päästään itse asiaan - ja kenties syyllistyn siihen nytkin.

Oheisista kuvista voi havaita, että kolmea apinaa käytetään lännessä lähinnä pilkkaamisen apuvälineenä. Apinat ymmärretään tyhmiksi tai hassunkurisiksi. Ne eivät tahdo tiedostaa ongelmiaan tai kuulla itsestään mitään negatiivista.

Hikipedia esimerkiksi toteaa, että:

"Mizaru on apina, joka peittää silmänsä. Hän kuvaa facepalmin hyvettä."

Ajatukset "pahuudesta" legitimoivat pahuutta

Itämaisessa henkisessä traditiossa pahuuden tunnustamisesta kieltäytymisellä on kuitenkin paljon syvällisempiä merkityksiä, joita myös yritin tavoittaa sekavassa tarinassani.

Ensinnäkin ihmisten tai ilmiöiden tulkitseminen pahoiksi herättää meissä pelkoa ja pelko herättää vihaa.

Kenties onnistuneimman länsimaisen tulkinnan kolmen apinan opetuksesta muotoilee Star Warsin jedimestari Yoda:

"Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering."

Luke kieltäytyy näkemästä omassa isässään pahaa, ja lopulta sinnikkään sydämeen vetoamisen kautta hän onnistuu pelastamaan hänet voiman pimeästä puolelta. Yhtä hyvin Luke olisi voinut hokea itselleen: "See no evil, see no evil..."

Kun määrittelemme ihmisten toimet pahoiksi, meissä myös herkästi herää halu korjata vääryyksiä oman käden oikeudella ja toisilla vääryyksillä. Pahuuden näkeminen voi siis hyvinkin suoraviivaisesti johtaa konfliktien kärjistymiseen, leirien pystyttämiseen ja avoimeen väkivaltaan.

Vaikka selityksessä nyt uhkaavat mennä puurot sekaisin, voidaan kehoitus See no evil tulkita myös useiden Jeesuksen oppien mukaiseksi:

"Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi." 

"Älä tuomitse muita, ettei sinua tuomittaisi." 

"Älä vastusta pahaa pahalla." jne.

Elämänviisaudet ovat usein ajattomia, eivätkä niitä sido valtiolliset rajat. Kun emme näe pahaa, se yksinkertaisesti tarkoittaa, että me emme suostu tekemään nopeita johtopäätöksiä jonkun syyllisyydestä pelkkien kevyiden todisteiden valossa, emme salli itsemme vaipua pyhän raivon valtaan ja pahenna asiaa puhumalla kaikille siitä, miten pahoja joku on meille tehnyt.

Kolme apinaa ja karma

Karmaa olen viime aikoina käsitellyt valitettavan vähän, sillä siihen liittyy niin paljon psykologista viisautta, joka vasta viime aikoina on noussut keskustelun aiheeksi lännessä. Karman laista vapautuminen voidaan ensinnäkin ymmärtää juuri pyrkimykseksi irtautua pitkään jatkuneesta paskarallista, jossa ongelmia vain sysätään itse heikommille. Me vapaudumme kärsimyksen ketjusta, kun kieltäydymme osallistumasta toimintaan, joka tuottaa kärsimystä.

Kolmen apinan tapauksessa karman käsite kuitenkin tavoittaa aivan toisen ilmikentän, joka on aivan yhtä vähän yliluonnollista alkuperää kuin mitä kuvailin edellä. See no evil ei tarkoita suinkaan sitä, että peittäisimme silmämme, kuten kuvien apinat tekevät, vaan että emme kuvittelisi asioiden johtavan huonoon lopputulokseen ennen kuin olemme yrittäneetkään.

Karmaan liittyy mystiikalla hämärretty, mutta varsin realistinen ajatus siitä, että ajatuksemme ja sanamme tuottavat asiat todeksi. Kun me kadotamme luottamuksemme muiden ihmisten hyvyyteen ja arastelemmme yhteistyötä, me tulemme tuottaneeksi itsellemme ja muille paljon enemmän pahaa kuin jos luottaisimme asioiden järjestymiseen.

Yhteistoiminta edellyttää kompromisseja ja anteeksiantoa. Jos sitkeästi takerrumme mielikuvaamme pahuudesta, ei sovitteluun koskaan päästä.

Apinoihin liittyvästä mielikuvasta on vaikea irtautua, sillä meemien elämää ei oikein kyetä kontrolloimaan suunnitellusti.

Ehkä apinat voitaisiin kokonaan unohtaa ja muotoilla ajatus uudelleen jotenkin tähän tyyliin:

Älä muistele kohtaamiasi vääryyksiä, 

älä keskitä ajatuksiasi vain ongelmiin, 

älä kuvittele että epäonnistut kaikessa 

tai odota muilta pelkkää petollisuutta

Me vapautamme itsemme syyn ja seurauksen ketjusta, kun tunnistamme itsessämme ne psykologiset laukaisijat, joiden kautta heräävät alkukantaiset pelot, kunnes lopulta kadotamme kontrollin.

Meidänkin ajassamme jatkuvat negatiiviset uutiset ja juorut vastapuolen tyhmyydestä ja pahuudesta - mikä hyvänsä koettu vastapuolemme sitten onkaan - ylläpitävät jatkuvasti kiihtyvää eripuran ja kyräilyn ilmapiiriä, joka siellä täällä purkautuu esiin yksittäisten ryhmien typerehtimisenä.

Parasta kaikille voisi olla se, jos opettelisimme vanhoja sivistyselämän tapoja, ja kieltäytyisimme pystyttämästä olkinukkeja ja mustamaalaamasta ihmisiä, joita hädin tuskin tunnemme.

Älä puhu muiden pahuudesta, jos sinulla ei ole kiistattomia näyttäjö. Älä silloinkaan puhu "pahuudesta", vaan tietämättömyydestä, heikkoudesta, erehdyksistä. Älä leimaa ihmistä pahaksi, jotta hänen pahuudestaan ei tulisi pysyvä tila. Korjaa rauhallisesti väärät käsitykset, ole pitkämielinen - hieno sana, eikö - ja anna anteeksi.

Anteeksianto ei tarkoita sitä, että voimattomana katselemme sivusta. Emme kauaa katsele pahaa, koska pistämme sille heti stopin.

Väärinkäsitysten arkeologiaa: VÄRÄHTELYT

Mitä sinulle tulee ensimmäiseksi mieleen sanasta "värähtely"?

Maanjäristykset? Jympyttävä bassokone auton takakontissa?

Entä mitä tietoa tarjoavat hakukoneet - yllättyisitkö yhtään, jos selviäisi, että ajassamme "värähtelyt" alkaisivat yhä vahvemmin olla yhteydessä sanaan "tärähtänyt".

"Oletko ajatellut, että jokin sairaus tai tunneongelma voi olla tulosta energiaylikuormasta? Ei ole mikään salaisuus, että ihmistietoisuus ja planeetan tietoisuus käyvät läpi monumentaalisia muutoksia. Monet näistä muutoksista ovat tulosta siitä korkeamman energiavärähtelyn tulvasta, mikä tulee planeetallemme ja erityisesti virtaa jokaiseen meistä. "

http://www.adonai.fi/4353

"Olen pyörinyt vähän tutkailemassa näitä asioita pitkin nettiä ja näyttäisi olevan jonkinlainen yhteys myös auringon nykyisellä käyttäytymisellä näihin värähtelyihin ja nykyisiin muutoksiin. Kunnon purskaukset aiheuttavat myös ihmisissä erilaisia reaktioita, ja nostavat pintaan alintajunnasta/karmasta asioita putsattavaksi. Ainakin itse huomasin noihin aikoihin jos jonkinmoisia oireita."

http://www.astro.fi/forum/index.php?topic=64201.0

Millainen on se erinäisten päähänpistojen kehityskaari, jonka ansiosta ihmiset ovat saaneet päähänsä, että heidän täytyisi tavoittaa korkeampia värähtelytasoja valaistuakseen tai vaikkapa saadakseen yhteyden enkeleihin tai avaruusolentoihin?

Monet filosofit puhuvat dekonsturuktiosta tekemättä mitään konkreettista, mutta haluan saattaa valmiiksi edes pienimuotoisia kulttuuriarkeologisia projekteja, jotta vuosien humanistisesta opiskelusta olisi edes jotakin iloa.

Katsotaan siis mitä voimme oppia historiasta. Apuna käytän mullistava NGram-ohjelmaa, jolla voimme googlettaa hakutuloksia historiasta digitalisoidun kirjaston avulla.

Hakusana, jota olen käyttänyt on englannin vibrations.

Ensimmäisessä kaaviossa näkyvät sanan esiintymistiheyksiä vuosien 1780 ja 1920 välillä - siis karkeasti ottaen Amerikan itsenäisyysjulistuksesta aina I Maailmaansodan päättymiseen.

Olen pyrkinyt kunkin piikin kohdalla selvittämään millä tavoin lisääntynyt puhe "värähtelyistä" on selitettävissä tieteessä tapahtuneista edistysaskelista, niiden uutisoinneista tai uusista käytännön keksinnöistä. Kun siirrymme 1900-luvulle, löytyy aineistosta jo enemmän new age -diskurssiin viittavia esiintymiskertoja, vaikka on toki mahdollista, että löydämme niitä jo varhaisemmalta ajalta.

Yleensä pseudotieteellisen puheen logomimeettinen (= näennäisen mielekäs) ulkoasu on reilusti jäljessä oikeaa tiedettä, eli huuhaata markkinoivat tahot hyötyvät esimerkiksi kvanttifysiikkaa imitoivasta puheesta vasta kun kyllin suuri osa väestöstä on kuullut tiedemiesten ensin käyttävän samoja termejä, mutta ei kuitenkaan ymmärrä mitä niillä tarkoitetaan. Jos taas uskonnolliset ryhmät säilyttävät konkreettisia sanoja, jotka ovat poistuneet kehityksen myötä normaalikielestä. (Historian hämärään vaipuneet sanat voivat säilyä myös esimerkiksi lauluissa, sananlaskuissa tai vanhojen raamatunkäännösten sitaateissa.)

Toivon, että yhä useampi gradunsa taustatyötä tekevö opiskelija ymmärtäisi miten vallankumouksellinen potentiaali digitaalisiin korpuksiin sisältyy. Toki pienimuotoisempia hakumahdollisuuksia on jo pidemmän aikaa löytynyt suurten yliopistojen omista kokoelmista, joiden materiaalia on asteittain digitalisoitu. Nämä sähköiset kirjastot eivät kuitenkaan välttämättä ole kenen tahansa julkisesti käytettävissä.


1 OSA: VÄRÄHTELYT TEOLLISTUMISEN AIKAKAUDELLA

Vuonna 1711 säveltäjä Georg Händelin ystävä, trumpetisti John Shore kehitti ääniraudan, mutta sen kaupallistaminen eteni vaivalloisesti.

Vuonna 1784 Charles-Augustin de Coulomb tuli kuuluisaksi tutkimuksillaan sähkömagneettisesta varauksesta.

Vuosina 1798-1802 keskusteltiin siitä millä tavoin ääni kulkeutuu ilmassa värähtelynä ja voisiko myös valo olla jonkinlaista värähtelyä.

Vuonna 1832 Michael Faraday julkaisi tutkimuksen sähkömagneettisesta induktiosta, jonka pohjalta myöhemmin kehitettiin sähkömoottoreita ja dynamoja.

Vuonna 1834 Saksalainen J. H. Scheibler toi markkinoille sarjan metallisia äänirautoja, joilla pystyi helposti ja luotettavasti virittämään musikaalisia instrumentteja

Vuonna 1863 Herman von Helmholtz julkaisi vaikutusvaltaisen kirjan akustiikasta.

Vuonna 1864 James Clerc Maxwell julkaisi teorian elektromagneettisista aalloista.

1860-luvulla keksittiin myös ensimmäinen vibraattori, joka toimi seksileluna.

1880 ja 1890-luvulla muun muassa Thomas Edison ja Nikola Tesla kehittelivät useita sähköteknisiä kojeita.

Vuonna 1901 Marconi lähetti ensimmäisen radioviestin Atlantin ylitse.


2 OSA: VÄRÄHTELYT 1900-LUVULLA

Toisessa kaasiossa näkyvät vibrations-sanan piikit vuosina 1920-2000. Näitä piikkejä on itse asiassa huomattavasti vähemmän, eli tarkasti ottaen vain yksi. Voisi jopa väittää, että sana on jäämässä historiaan.

Yllätyin suuresti siitä, ettei Beach Boysin Good Vibrations -biisi ja hippiaika ole synnyttänyt näkyvää piikkiä 1960-luvulle.

Merkittävin piikki 1900-luvulla sijoittuu II Maailmansodan loppuhetkiin, mikä oletettavasti liittyy etenkin Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien herättämään keskusteluun.

Tämän jälkeen "värähtelyt" on eräällä tavoin kadotettu vakavalta tieteeltä runoudelle (good vibrations jne) sekä new age- diskurssille. Ohitse on noussut aiemmin olematon keskustelu "värähtelytaajuksista", eli englanniksi frequencies.

Vibrations antaa tulokseksi esimerkiksi:

"All your thoughts and feelings are energy, and energy is vibration. Learn to Raise those Vibrations and watch your life change dramatically."

http://www.spiritscienceandmetaphysics.com/5-ways-to-raise-your-vibration/

http://themindunleashed.org/2013/12/10-ways-raise-vibrations.html

Ydintutkimuksen ohella värähtelyistä on puhuttu myös neuropsykologiassa, jossa aivojen toimintaa on kartoitettu sähkömagneettisten antureiden avulla.

Onkin hyvin luontevaa, että ajatuksen maailmasta löytyvästä näkymättömästä värähtelystä (radioaallot sekä ydinsäteily) yhdistyvät havaintoon, että aivomme toiminta perustuu (kemiallisten välittäjäaineiden ohella) sähköisiin impulsseihin.

Itse asiassa sekä radioaktiivisia säteitä että aivojen on harhaanjohtavasti kutsuttu alfa-hiukkasiksi tai alfa-aalloiksi sekä muilla, gamma-, delta- yms. etuliitteillä. Tiedettä voi siis osin syyttää myös omasta huolimattomuudesta termistön kehittelyssä:

"Alfahiukkasia syntyy ydinhajoamisissa, mutta alfahiukkanen ei etene ilmassa kuin muutaman senttimetrin. Ihmisessäkin alfahiukkanen absorboituu jo ihoon."
https://fi.wikipedia.org/wiki/Alfahiukkanen 

sekä:

"nukahdettaessa alfa-toiminta korvautuu vähitellen hitaammilla theta-aalloilla, jotka taas unen syvetessä muodostavat hetkittäisiä synkronoituneita komplekseja (unisukkulat). Nämä taas estävät aivoissa samaan aikaan syntyviä suuri-amplitudisia potentiaaleja (K-sukkulat) herättämästä nukkuvaa."
https://fi.wikipedia.org/wiki/Uni 

Tällaiset huolimattomat assosiaatioyhteydet ovat omiaan lietsomaan oppimattomia ihmisiä spirituaalisten väärinkäsitysten tielle.

Eikö kuulostakin aika jännittävältä, että meidän viattomasti nukkuessamme astraaliolennot lähestyvät kehoamme unisukkuloilla, joista käsin he herättelevät meissä suuri-amplitudisia potentiaaleja. Lauseen voisi melkein sellaisenaan sijoittaa Star Trek -sarjan dialogiin. Ei kuulosta enää niin suurelta arvoitukselta mistä Juhan af Grann on ammentanut ajatuksiaan.


OSA 3: HENGELLISET VÄRÄHTELYTASOT - AJATUSTEN ALKUPERÄSTÄ

I Maailmansodan alla (noin vuosina 1912-1914) Rudolf Steiner perusti Antroposofistisen seuran, joka toisaalta erottautui ja toisaalta jatkoi teosofian perinteitä. Samoihin aikoihin Pekka Ervasti kutsui Steinerin myös Suomeen esittelemään ajatuksiaan, millä oli myöhemmin suuri merkitys useiden Steiner-koulujen perustamiseksi.

Jo 1800-luvulla lopussa teosofit (Blavatsky ja kumppanit) olivat tehneet merkittävää työtä kahdella tavoin - ensinnäkin popularisoimalla omia tulkintojaan itämaisista uskonnoista, kääntämällä kaukaisten kulttuurien pyhää kirjallisuutta sekä edistämällä hypnoosin tutkimusta - jotka siis mielestäni ovat keskimäärin varsin tervetulleita saavutuksia. Toisaalta teosofit samaan aikaan onnistuivat tuottamaan valtavan määrän käsitteellistä hämmennystä pseudotieteellisillä kirjoituksillaan.

Kenties suurin yksittäinen Teosofisen seuran saavutus oli kuitenkin Jiddu Krishnamurtin löytäminen, ja julistaminen uudeksi messiaaksi, sillä Krishnamurtista tuli myöhemmin vaikutusvaltainen höpsähtäneiden kulttien kriitikko ja itsenäisen ajattelun puolestapuhuja. Mielikuvani on, että Krishnamurti valittiin jonkinlaisten älykkyys- ja persoonallisuustestien avulla tuhansien intialaisten lasten joukosta - hieman kuten Dalai Lamat valitaan, näennäisen mystisten toimitusten kautta.

Ilmeisesti sekä tiibetinbuddhalaisten että teosofien salaperäiset jälleensyntymiskokeet on kehitetty mittaamaan niin koehenkilöiden luontaista myötätuntoa, sanavalmiutta kuin loogista älykkyyttä, koska sekä Dalai Lama että Krishnamurti lukeutuvat 1900-luvun fiksuimpien tyyppien joukkoon.

Kokeita toimittavat papit eivät välttämättä ajattele olevansa suorittamassa monimutkaista työhaastattelua (jotkut ehkä tiedostavat työssään juuri tämän roolin), mutta siitähän loppujen lopuksi on kyse. Uudeksi johtajaksi valitaan sellainen lapsi, jonka useat kokeneet mestarit tunnistavat hyväksi tyypiksi, eli heille tulee intutiivinen aavistus, että he ovat viisaan jälleensyntyneen mestarin seurassa, koska lapsi esimerkiksi ymmärtää monimutkaisempia asioita kuin hänen ikätoverinsa.

Täytyy nyt korostaa, että kannatan jälleensyntymäoppia, mutta en usko sielunvaellukseen. Buddhalaiset kieltävät sielun olemassaolon ja kutsuvat "jälleensyntymäksi" eräänlaista tradition jatkuvuutta. Jos joku henkilö on osoittanut sellaisia kykyjä, että hän kykenee säilyttämään sosiaalisen kudoksen ja sopeutumaan annetuun rooliinsa, hän kykenee täyttämään sen aukon, jonka henkilön kuolema on yhteisössä synnyttänyt. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, kun lähtee liikkeelle siitä, ettei mitään yksilöllistä minuutta ole omassakaan. Me kaikki olemme vain yhden ja saman tietoisuuden ilmiön reinkarnaatiota - emme sillä tavalla sama, että meillä olisi yhteinen tajunta, mutta sillä tavoin yhtä ja samaa, että me kaikki kykenemme todistamaan olemassaolon ihmeen.

Karma viittaa puolestaan siihen, että edellä mainittu tradition jatkuminen voi toteutua hyvässä tai pahassa. Jos sodimme, tuotamme pelokkaan ja katkeran sukupolven, joka on herkästi valmis aseellisesti puolustamaan itseään. Jos edistämme rakkautta, tulemme luoneeksi enemmän onnellisuutta ympärillämme, eikä kenenkään tietoisuus ratkaisevasti muuta sitä onnea enemmän tai vähemmän todelliseksi. Kaikki onni ja suru ovat samalla tavoin todellisia, mutta erehdymme keskittymään oman tajuntamme harhakuviin, jotka nousevat esiin, koska olemme syyn ja seuraksen vankeja, eli esimerkiksi reagoimme vihaisiin asioihin vihalla. Jos katkaisemme tuon riippuvuuden ulkoisista tapahtumista, voimme valita onnellisuuden, tai ainakin sen lisääntymisen.

Noh, nyt eksyin ihan väärille raiteille. Tämä ei liittynyt enää mitenkään mitenkään.


OSA 3B: NEW AGE VÄRÄHTELYISTÄ

Monet henkiset opettajat ovat kautta historian olleet runoilijoita ja tarinankertojia, jotka ovat onnistuneet vetoamaan suuriin kansanjoukkoihin symbolismilla tai ylevällä retoriikallaan. Esimerkiksi Jeesus kertoi opetuslapsilleen useita vertauksellisia tarinoita, joihin myös sisältyi tärkeitä symboleja.

Kenties Jeesus puhui esimerkiksi kaloista ja kalansaaliista siksi, että hänen opetuslastensa joukoissa oli kalastajia - tai kenties juuri kalastajat lähtivät hänen matkaansa, koska heihin vetosivat hänen puheensa kaloista ja kalansaaliista. (Vaikea sanoa kummin päin se tarkalleen ottaen mahtoi mennä, eikä kysymys ole mitenkään oleellinen.)

1900-luvun hengellisten opettajien elämää ja opetuksia seuraamalla voimme tunnistaa tietyt vaiheet runollisten ilmausten ja oppisisältöjen kehityksessä. Aikalaiset yleensä vielä ymmärtävät mikä on vertauskuvallista ja mikä ei - mutta myöhempien sukupolvien seuraajilta puuttuu osittain tai jopa kokonaan yhteys symbolisen sanaston konkreettiseen alkuperään.

On hyvin mahdollista, että jotkut 2000-luvulla syntyneet ihmiset jo kadottavat sanan "vibrations" yhteyden sähkömagneettiseen värähtelyyn, radioaaltoihin tai akustiikkaan. Näillä aloilla kenties jo vuoteen 2100-mennessä suositaan jotakin vähemmän hörhöä termiä. Voi tietenkin olla, että musiikin teoriassa termi on aivan liian keskeinen ja se jää siellä elämään. Radio on kuitenkin jo monella tapaa jäämässä historiaan, eikä monikaan mieti, että internet levittäytyy ympärillemme värähtelyinä, jotka kantavat mukanaan informaatiota.



OSA 4... Jää toistaiseksi kesken. Täytyi lähteä vähän mökkeilemään. :)

Aivojen toiminnasta lisää

Karma, synti jne. "etymologiaa"

xxx

Elämän tarkoitus yms. muita hengellisiä klassikoita! SITAATTEJA, joissa puhutaan värähtelyistä tai ajatusyhteydet menevät siihen suuntaan...

Väärinkäsitysten arkeologia jatkunee kirjoituksesssa, jonka nimi on "Kylmäfuusio ei ole kylmää, eikä fuusiota"

Terroristi piirtää kuvan Muhammedista

Perimystieto kertoo, että Muhammed olisi kieltänyt seuraajiaan maalaamasta häntä itseään esittäviä muotokuvia - ja etenkään palvomatta kenenkään ihmisen kuvaa temppeleissään. Pidän kyseistä Muhammedin periaatetta suuressa arvossa, sillä kehoituksen voi nähdä pohjautuvan syvälliseen ymmärrykseen ihmisluonnosta. Muissakin asioissa Muhammed toivoi, ettei häntä nähtäisi minään muuna kuin tavallisena ihmisenä.

Kuvakiellon järjelliset perustelut on valitettavan usein sivuutettu lännessä ja islam tulkitsee määräystä surullisen yksioikoisesti. Hieno oivallus on vääristynyt umpimieliseksi dogmaksi. Sekin on jo myöhempää tulkintaa, että kyse olisi määräyksestä, eikä pikemminkin varoituksesta.

Mikä oli Muhammedin sanoma? Halusiko hän kieltää "kuvien" valmistamisen konkreettisessa merkityksessä? Pelkäsikö profeetta, että hänen kasvojaan olisi hyödynnetty taloudellisesti - että jokaisessa Medinan matkamuistokojussa olisi pian kaupattu Muhammad-aiheisia julisteita, t-paitoja tai kahvikuppeja, ellei hän olisi erikseen kieltänyt?

Tällä kuvalla en tahdo pilkata Paavo Väyrystä tai ketään muutakaan, vaan ainoastaan havainnolistaa kysynnän ja tarjonnan lakia.

Koraanissa Muhammedin kielto kohdistuu uskonnolliseen kuvanpalvontaan, ei niinkään maalaustaiteisiin tai muotokuviin. Muhammed lienee ennakoinut, että jälkipolvi tulisi muodostamaan hänestä vääristyneen suureellisen mielikuvan. Ihmiset pystyttäisivät omaan mieleensä valheellisen "idolin", jolla he korvaisivat elävän yhteyden Jumalaan.
Wikipedia: idiolatry/Shirk

Paradoksaalisesti juuri terroristit kaikkein räikeimmin rikkovat Muhammedin käskyä vastaan. Terroristi on omassa mielessään maalannut kuvan Muhamedista, jota hän sitten palvoo ylimpänä auktoriteettinaan, Jumalan asemasta.

Todellisuudesta vieraantuneet ääriryhmittymät toteuttavat inhimillistä, usein historiassa nähtyä kaavaa, jonka toistumisen Muhammed halusi määräyksellään estää.

Jo Vanhassa Testamentissa kerrotaan kuinka Mooses vihastuu seuraajilleen, kun he ovat hänen poissaollessaan valaneet kultaisen patsaan, jolle osoittavat kunnioitusta. (Oletko nähnyt myöskään Mooseksen muotokuvaa kolikoissa tai kallioon hakattuna? Mahtoiko myöskään kristillisen alkuseurakunnan ykköstavoitteena olla Jeesuksen ulkoisten piirteiden dokumentoiminen?)

Mooseksen, kuten myöhemmin myös Muhammedin, sanoma on monitulkintainen, mutta siihen sisältyy ajatus, ettei Jumalan puoleen kääntyminen edellytä maagisia välikappaleita. Hän ei ole myöskään osoittanut maanpäällisiä palvonnan kohteita, joita voisimme ihailla hänen poissaollessaan.

"Älä pidä muita jumalia" on ensimmäinen Mooseksen käsky. Jos ainoastaan yksi Jumala ymmärretään todelliseksi, tai suoraan perimmäiseksi totuudeksi, viittaavat "muut jumalat" vain ihmismielen kuvitelmiin. Käskyn voi siis nähdä puhuvan laajemmin inhimillisestä hybriksestä: Älä kuvittele, että voisit maalata kauan sitten kuolleesta ihmisestä realistisen kuvan. Et sinä ole tuntenut heitä. Jos maalaat kuvan, se on vain itsepetosta ja fantasiaa. Älä eksy totuudesta.

‘The painter of these pictures will be punished on the Day of Resurrection, and it will be said to them, Make alive what you have created.’

Jumalan ei itse tarvitse rankaista ketään väärien jumalten palvonnasta, vaan se on jo itsessään rangaistus, että ihminen lankeaa elämään mahdottomien odotusten, ratkaisemattomien ristiriitojen ja valheellisen toivon varassa. Ne jotka ovat pitäneet kuvaa todellisena, joutuvat lähinnä myöntämään, että savesta veistetyiltä hienoimmiltakin kuvilta puuttuu elämän henki.

Jumalan langettamat rangaistukset tarkoittavat aina nöyrtymistä tosiasioiden edessä. Tästä syystä mystikko ei väitä tietävänsä mitään Jumalasta. Mitä enemmän hän uskoisi tietävänsä, sen tuskallisempi olisi pudotus pilvilinnoista.

Kehoitus torjua kuvallisten korvikkeita viestii myös siitä, ettei Jumala ole poissa, vaan läsnä. Hän ei myöskään ole tässä tai tuolla, vaan kaikkialla - hieman kuin yhtenäiset geometriset ornamentit, jotka kasvokuvien sijaan koristavat temppelien seiniä. Ihminen erehtyy pitämään Jumalana yhtä ja toista rajallista mielijohdetta tai vallan ilmentymää - ja tämän harhan vallassa toteuttaa esimerkiksi Pariisissa nähtyjä järjettömiä veritekoja.

Muhammed on kuollut ja meidän on uskonnollisista käsityksistämme riippumatta hyväksyttävä, ettei hänestä ole säilynyt videomateriaalia tai valokuvaa.

Kääntäen:
Jos joku piirtää Muhammedista pilakuvan, hän ei piirrä Muhammedia, vaan ainoastaan tuo näkyväksi oman mielensä olkinuken.

Ei kuvan henkilö ole Muhammed. Niinpä se ei ole kuva Muhammedista.
 
Tosiasioiden hyväksyminen on aina ihmisille vaikeinta.

Tämä esimerkiksi ei suinkaan ole piippu.

Jos Muhammed olisi onnistunut yrityksessään estää ihmisiä toteuttamasta harhaisen mielikuvistuksensa odotuksia, saattaisin kadehtia muslimeja siitä, että heidän ei ole tarvinnut kokea samaa idiotismia, joka toistuu läpi kristillisen historian.

Eihän seuraavan kuvan mies esimerkiksi voi millään tavoin olla Jeesuksen näköinen. Mies on Palestiinan juutalaiseksi aivan liian vaalea - ja vielä kaiken lisäksi sinisilmäinen.

Tämä on se syy, miksi Muhammedista tehtyihin piirroksiin ei kanntaisi reagoida puolin tai toisin.

Hänet saa piirtää, mutta ei se kannata. Ei se ole Muhammed. Se on vain jonkun harhaisen mielen ihannekuva tai satiirinen yritys kuvata mahdotonta.

Realistisin otos tällä hetkellä saattaisi olla Muhammed-face-palm.

Ällistyttävää, ettei "Mohamed facepalm" tuottanut tuloksia Google-haulla, vaikka sellainen kuva saattaisi jonkin logiikan mukaan olla täysin laillinen.

Nomadiaivot

Käveleminen auttaa jäsentämään ajatuksia. Matkustaminen auttaa laajentamaan maailmankuvaa. Inhimillinen tieto on monilla tavoin sidoksissa paikkoihin ja tiloihin. Me jopa kutsumme mielentiloja "tiloiksi" ja puhumme elämästä metaforisesti "matkana". Tällaisia asioita tulee luonnollisesti ajatelleeksi vaihtaessaan maisemaa. Nytkin kirjoitan tätä kotiseudullani Joutsenossa. Joka kerta paikanvaihdos saa aikaan muutoksen koko sielullisessa mielenmaisemassa. Paikkakunta on olotila.

Sama sidoksisuus tilaan liittyy kirjoittamiseen laajemminkin. On helpompi tehdä työtä, kun on työhuone - keskittymiselle omistettu tila. Vuosisatojen ajan ihmiset ovat pyhittäneet temppeleitä. Kun jokin alue on vuosikymmenien toistolla iskostettu mieleemme pyhänä, se myös on pyhä, ja tarjoaa suojapaikan kaikille peloille. Pyhä tila on hiljentymisen ja rauhoittumisen aluetta, jossa stressi karisee aivan samoin hartioilta kuin ehkä aikoinaan katosivat kiroukset. Ehkä stressi on vain uusi sana tunnelmille, joita aiemmin on pidetty "syntinä" ja "negatiivisena energiana", jotka ovat "itse saatanasta". Negatiivisten tilojen puhdistamiseksi on nähty paljon vaivaa ja hyödynnetty suuret määrät henkistä viisautta.

Vaeltaminen antaa oudolla tavalla aivan erilaista turvallisuudentunnetta kuin tuttu kotiseutu. Olen ainakin itse sillä tavoin viritetty, että minun on vaikea tuntea levollisuutta, jos pysyttelen pitkän aikaa paikallani. "Matkalla olen perillä" kirjoitin jo lukioaikaisessa runossa, joka päätyi myös ensimmäiseen runokirjaani. Olen aina pitänyt kirjoista, joissa ollaan tien päällä (kuten Taru Sormusten herrasta, mitä tyypillisin "road-movie"), ja ehkä jonakin toisena aikana olisin lähtenyt merelle tai liittynyt muukalaislegioonaan. Nyt päädyin vain pelaamaan avoimen maailman tietokonepelejä ja reissaamaan Euroopassa.

Päähäni on taltioitu useiden suurkaupunkien kartta. Vuosituhannen vaihteessa kävin Lontoossa, jossa olin käynyt myös lapsena. Halusin vierailla samoissa paikoissa, toisella puolella kaupunkia, ja vain tiesin minne minun täytyy kulkea. Tiesin vain, että tähän suuntaan, nyt käännös oikeaan. Löysin kaikki haluamani osoitteet kuin muuttolintu, vaikka välillä oli kulunut vuosia. Vuonna 2006 kokeilin samaa Pariisissa, jossa perheemme kävi edellisen kerran 80-luvun puolivälissä. Jälleen löysin miltei jokaisen etsimäni kadunpätkän. Kaupunki oli totta kai myös muuttunut. En enää voinut suunnistaa samojen kauppojen avulla, vaan minun täytyi luottaa magneettikenttään, fengshuihin tai mihin lie ley-linjoihin. En minä tiedä miten intuitioni toimii, mutta toisinaan löydän perille aivan käsittämättömällä tarkkuudella. Paikoista jää aivoihini sitkeitä muistijälkiä. Opin alueita ja reittejä huomattavasti helpommin kuin esimerkiksi vieraita kieliä. Hahmotan myös ilmansuunnat, ja niiden vaikutus tarttuu, kunhan ensin saan jonkin osviitan auringosta tai muurahaispesästä, yleensä kuitenkin kartasta ja tienviitoista.

Todellisten kaupunkien lisäksi tunnen lukuisia fiktiivisiä maailmoja. Jos palaan Fallout-peleihin, Might & Madgic VI:seen, Ultima seiskaan tai vastaaviin, kestää vain muutamia tunteja kunnes kartat alkavat palautua muistiin. Olen pelimaailmassa kuin kotonani. Pelottavinta on, että peleissä olen toisinaan enemmän kotona kuin todellisessa maailmassa. Miksi muuten minä edes pelaisin. Pelit on suunniteltu siten, että ne vastaavat aivojemme huutoon. Jokaiselle löytyy jokin pelimuoto, joka koukuttaa. Toiset ehkä eksyvät helpommin ja haluavat pelata putkijuoksuja tai helpompia ropeja kuten Fable 2, jossa koko ajan taikanuoli osoittaa mihin suuntaan on mentävä. Peliin sisältyy siis navigaattori. Suurempaa nautintoa saan kuitenkin siitä jännityksestä, että eksyminen voi olla tosiasia. Suunnistaessa täytyy olla skarppina, vaikka keskittymiseen ei liity minkäänlaista ahdistusta tai stressiä.

Otsikossa viittasin nomadeihin. Tunnistan itsessäni siis taipumuksia tai taitoja, jotka periytyvät sellaisesta elämäntavasta. Pystyisin aivan varmasti kulkemaan tuhansia kilometrejä maastossa ja löytämään perille ilman nykyaikaisia apuvälineitä. Ajatus tuntuu on hyvin luonnolliselta.

Aivoissamme on jokin alue, jonne varastoituu valtavat määrät paikkatietoa. Kaikkien ei tarvitse olla erikoistunut avaruudelliseen hahmottamiskykyyn, sillä nomadit kulkevat ryhmissä. Taito on hyvin yleinen, mutta ei välttämätön. Voi myös olla, että sosiaalisen työnjaon ja erikoistumisen kautta vain osalla ihmisistä tietoisuus reiteistä aktivoituu lapsena ja pysyy aktiivisena läpi eliniän. Eiväthän kaikki meistä osaa edes uida, vaikka sekin on selviytymisen kannalta välttämätön taito.

Nykyaika vaatii meiltä toisenlaisia taitoja, mikä on suuri stressin aiheuttaja - mutta silti aivomme mukautuvat uusiin haasteisiin. Tietoa voi esimerkiksi varastoida paikkatietolohkoon, jos kuvittelee sijoittavansa tietoa vaikkapa maastoon, reitin varrelle tai visualisoi huoneita. Monet muistitaikurit kertovat käyttävänsä tällaisia metodeja. Muistelen, että myös eräs monimutkaisia päässälaskuja harrastava savant hahmotti numerot maisemana. Paikkatietoaivoihinsa voi ehkä saada laajennetun yhteyden, jos on taipumusta synestesiaan.

Kulttuurit optimoituvat verkkaisesti olosuhteisiin, eivätkä koululaitoksemme tai opetusmetodimme ole ajan tasalla. Itse asiassa pedagogiikkamme on vasta lapsen kengissään. Tulevaisuudessa osataan toivon mukaan paremmin hyödyntää yksilöiden persoonallisuuseroja opiskelua suunniteltassa. Kukin saa hyödyntää omia synnynnäisiä vahvuuksiaan. Ajatus on tietenkin aika utopistinen, kun miettii miten tasapäistävä ja mielikuvitukseton koululaitos voi pahimmillaan olla. Tietokonepelit voittavat kouluviihtyvyyden sata nolla. Saa kohdistaa virikkeitä juuri niihin kohtiin aivojaan, joissa oppiminen tuntuu ja näkyy. Saa tutustua kutkuttavan moniin reitteihin.

Käenmuna

Vuonna 325, niin kutsutussa Nikeian kirkolliskokouksessa, toteutettiin eräs kristinuskon historian häpeällisimmistä teoista. Silloin pyhät kirkkoisät raottivat kaapuaan ja pullauttivat Kristuksen opetusten viereen suuren, myrkynvihreän munan. Siitä munasta syntyi käenpoikanen, joka siitä asti on ahminut suuhunsa kaiken hyvän ja kammennut pois pesästä ison osan alkuperäisestä ilosanomasta, jonka Jeesus Nasaretilainen jätti perinnökseen.

Tämä loiseliö on nimeltään Apostolinen Uskontunnustus, ja yhä edelleenkin sen vierasta meemiperintöä levitetään rippikouluissa ja käytetään määrittelemään oikeaoppista uskoa.
Linkki: Uskontunnustus

Uskontunnustuksen rumuus tulee ilme, kun sitä verrataan Isä meidän -rukoukseen, tekstiin, jonka Jeesus itse lahjoitti opetuslapsilleen tueksi ja turvaksi.
Linkki: Isä meidän -rukous

Eräät kristinuskon räikeimmistä ristiriidoista löytyvät juuri näiden kahden tekstin väliltä, ja valitettavan usein Jeesuksen omat opetukset häviävät arvovaltakiistassa Nikeian uskontunnustukselle (tai sen tiivistelmälle).


Isä meidän VS. Uskontunnustus

Muistan kuinka ala-asteella ja vielä rippikoulussakin epäröin lausuessani uskontunnustusta. Tuntui kuin olisin tehnyt moninkertaisen petoksen. Varsinkaan juuri tämän tekstin kohdalla en ollut varma omasta uskostani, vaikka yritin tehdä parhaani. Nautin aidosti laulaessani eräitä virsiä - kuten esimerkiksi "Jumalan kämmenellä" - eikä minulla ollut mitään vaikeuksia oppia Isä meidän -rukousta. Uskontunnustusta lausuessani en kuitenkaan koskaan kyennyt uskomaan niihin sanoihin, joita muiden mukana mutustelin - ja lisäksi tunsin eräänlaista myötähäpeää Jeesuksen puolesta. Minulla oli sellainen olo kuin varsinkin hän itse olisi vieroksunut näitä sanoja. Jotenkin vaistosin, ettei Jeesuksella ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Vasta aikuisiällä aloin saada jonkinlaisen käsityksen kirkkohistorian kammottavista sekoiluista. Aloin ymmärtää miten mielipuolisia ja harhaisia tietyt kristityt auktoriteetit olivat olleet. En kuitenkaan kadottanut uskoani Jeesukseen. Hän merkitsi minulle paljon enemmän kuin virallinen kirkko. Näin hänet yhä elävänä kapinavoimana, joka ensimmäisenä tekonaan olisi murskannut kaikki oman aikamme fariseukset, jotka mukamas puhuvat hänen nimissään.

Lapsena en uskaltanut myöntää sitä ääneen, saati sitten perustella, mutta intuitioni sanoi jo silloin: uskontunnustuksen olivat kirjoittaneet myöhempien aikojen fariseukset, ei Kristus itse.

Ainakin kolme keskeistä yksityiskohtaa erottavat alkuperäisen ilmoituksen ja sen rinnalla elävän väärennöksen ja loiseliön. Ensinnäkin Isä meidän -rukous alkaa sanoilla:

"Isä meidän, joka olet taivaissa"

Ja tyylinsä mukaisesti uskontunnustus heti kättelyssä kiistää sen mitä Jeesus sanoi:

Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan...

Jeesus puhuu meidän isästämme, ei omasta isästään. Hän ei opeta meitä rukoilemaan: "Isään Jeesuksen, joka on taivaissa...", "Minun isääni, joka on taivaissa...", ei näin.

Tämä voi vaikuttaa pieneltä seikalta, mutta varsinaisesti kyseessä on merkittävästä uudelleenmäärittelystä, joka ulottuu kristinuskon koko sanomaan. Miksi meidän täytyisi uskoa, että kaikkivaltias Jumala tarvitsi yhden pojan, ikään kuin vallanperijäkseen? Miksi kirkko yhä edelleenkin pakottaa jäsenensä uskomaan antropomorfiseen pakanamyyttiin, jossa Zeus tai Apollo makaa ihmisnaisen kanssa ja siittää Herkuleksen kaltaisen sankarin?

Miksi emme voisi hyväksyä sitä, että Jeesuksen tarkoitus oli havahduttaa meidät ymmärtämään, että me kaikki olemme Jumalan lapsia? Miksi juuri kallein ja kaunein oppisisältö täytyy kategorisesti turmella?

Johanneksen evankeliumin 1. luvussa sanotaan:

"Mutta niille, jotka hänen ottivat vastaan, antoi hän voiman Jumalan lapsiksi tulla..."

Miten tämä nyt sitten muka menee yksiin sen kanssa, että pitäisi uskoa ainoaan poikaan? Miksi uskovaiset tunnustavat uskoa, joka ei ole linjassa Raamatun kanssa?


Neitsyt-myytti ja rituaalinen örsökaste

Edellä esiteltyä fantastista puolta vahvistaa toinen uskontunnustukseen lisätty mytologinen elementti:

"...joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta..."

Harva maallikko tietää, ettei Raamatussa juuri mainita neitseellisestä syntymää. Puhun nyt Uudesta Testamentista. Koko kirjasta ei löydä selkeää mainintaa siitä, että Maria olisi ollut neitsyt. Neitsythöpinä on tarkoituksellista myöhempää tulkintaa:

Neitseellinen syntymä:

"kyseessä on Vanhan testamentin kreikankielisen laitoksen (Septuagintan, 200-luvulta eaa.) käännösvirhe, jossa heprean "alma" ('nuori nainen') on käännetty muotoon "parthenos" ('neitsyt')"

(Wikipedia-artikkelista "Historiallinen Jeesus")

Itse asiassa on outoa, että niinkin tärkeä seikka olisi unohtunut keskeisiltä apostoleilta. Markus ei puhu mitään aiheesta. Matteus ja Johannes vihjaavat runollisesti, että Maria oli paksuna jo ennen naimisiinmenoa - joka on kaikkina aikoina varsin yleistä, mutta siitä myös on tapana puhua kuiskaillen. Luulisi, että mysteerinen raskaus kannattaisi ilmaista selkeästi, kun kumminkin keerotaan niin monista muista Jeesuksen tekemistä ihmeistä.

On aivan eri asia puhua neitsyydestä ja pyhän hengen vaikutuksesta. Matteus kirjoittaa:

Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. (Matt 1:18)

Nykyäänkin joku voisi sanoa, että raskaus on lahja Jumalalta tai osoitus pyhän hengen vaikutuksesta. Se ei tarkoita, ettei minkäänlaista yhdyntää olisi koskaan tapahtunut. Miltei jokainen tuntemani äiti tai isä on kutsunut oman lapsensa syntymää elämänsä suurimmaksi ihmeeksi. Neitsytvaimon ihailu on maskuliinisen kulttuurin ja huonon miehisen itsetunnon absurdi jäänne, joka ei kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan, eikä myöskään nykyaikaiseen uskoon...

En edes välittäisi todistella ja argumentoida neitseellistä syntymää vastaan, koska mielestäni koko asia on täysin epäoleellinen. Vapahtajan äidin neitseellisyyden ei pitäisi vaikuttaa mitenkään toivon ja rakkauden sanomaan, eikä sillä pitäisi olla mitään sijaa uskontunnustuksen tekstissä. Yksityiskohta on ympätty mukaan lisäämään uskon maagillisuutta oppimattomien silmissä - ja kuitenkin juuri oppineet pitävät siitä kynsin ja hampain kiinni.

Paradoksaalisesti uskontunnustuksen fantastiset elementit ennen kaikkea vaikeuttavat uskomista. Yksilö pakotetaan alistumaan ja myöntymään sille, mikä on kaikkein tarpeettominta ja epätodennäköisintä. Uskontunnustuksen opettelussa on kyse eräänlaisesta henkisestä simputuksesta ja keltanokkakasteesta: uuden tulokkaan on ikään kuin syötävä matoja ja seistävä päällään. Hän pääsee mukaan kulttiin vasta päntättyään päähänsä rimpsun, jossa on kaikkein vähiten mitään järkeä.

Kristittyjen keskinäinen yhteys lujittuu, kun he myöntävät uskovansa johonkin, mihin kukaan selväjärkinen ei muuten vain uskoisi - toisin sanoen uskontunnustuksen eräs sosiaalinen tehtävä on selkeästi erottaa kristityt muista uskontokunnista.

Jos uskontunnustus olisi yleismaailmallinen, sen voisivat allekirjoittaa buddhalaiset tai ateistit, kuka tahansa. Se lakkaisi määrittämästä kristittyjä ja olisi kaikkien omaisuutta. Mitä jos uskontunnustuksessa esimerkiksi sanottaisiin:

Uskon siihen, että päivänvalo on peräisin auringosta ja että yöllä on keskimäärin pimeämpää kuin päivällä. Uskon siihen, että vesi jäätyy pakkasella, ja että jos päästän irti esineestä, se putoaa maahan - ellei sitten kyse ole ilmapallosta, joka jää leijumaan paikoilleen tai kohoaa.

Uskon, että jos satutan toista ihmistä, häntä sattuu. Uskon, että jos satutan kyllin monia ihmisiä, joku heistä kostaa ja sitten minua sattuu. Uskon, että jos valehtelen, muut lopulta lakkaavat uskomasta minun puheitani. Uskon, että jos aina ahnehdin itselleni isomman palan kakusta, minulla ei pian ole ystäviä - ja samoin uskon, että ystäväni kaikkoavat myös silloin, jos toistuvasti puhun heistä selän takana pahaa.

Uskon, että jonakin päivänä minä kuolen, eikä kuolemani hetkeä voi etukäteen tietää. Uskon, että myös läheiseni kuolevat, enkä elämässäni voi välttyä menetykseltä ja surulta. En tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta lohdutukseni on se, että lapset jotka tähän maailmaan syntyvät, tulevat kokemaan samat ilot ja surut. Niinpä haluan jättää heille yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään, enkä turmella maailmaa omalla lyhytnäköisyydelläni ja välinpitämättömyydelläni.

Uskon, että elämäni on onnellisempi ja harmonisempi, jos kuuntelen omantuntoni ääntä ja pyrin huomioimaan myös muut ihmiset. Uskon, että vaikka omistaisin rajattomasti rahaa ja valtaa, en osaisi olla onnellinen, tietäessäni, että muut joutuvat kärsimään minun tekojeni tai tekemättä jättämisteni tähden.

Viisaus ja henkinen sisältö puuttuvat

Kolmas syy katkeruuteeni on uskontunnustuksen silkka hyödyttömyys elämän oppaana. Siinä ei sanota mitään syvällistä, kaunista tai todellisuudelle herkistävää.

Isä meidän -rukous on joka päiväinen muistutus kiitollisuudesta ja se puhuu kauniisti anteeksiannon puolesta:

"Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,

niin kuin mekin anteeksi annamme niille,

jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."

Mitä uskontunnustuksessa opetetaan? Ei mitään.

...istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella...

Mitä merkitystä sillä on, istutaanko oikealla vai vasemmalla puolella? Miksi Jumalan pitäisi edes istua? Teksti on tulvillaan kulttuurisidonnaista hölynpölyä. Okei, saamme tietää että nousi kolmantena päivänä - numerologiaa kehiin, kolmonen on pyhä luku, joka toistuu tekstissä muuallakin. Joukossa on sentään historiallinen fakta: Pontius pilatuksen aikana... sentään jotain, mihin voin uskoa.

Uskontunnustuksen maagiset väitteet lähinnä laimentavat Kristuksen kumouksellista opetusta, jossa hän yllyttää köyhiä ja syrjäytyneitä kansalaisia antamaan itselleen sen arvon, joka heille kuuluu ja vaatimaan uudenlaista yhteiskuntaa. Jos ja kun Jeesus kohotetaan ainoaksi lapseksi, se jättää kansalle vain passiivisen toivon ainoan vapahtajan uudesta saapumisesta, ja riisuu sen kapina-aikeista. Ollaan tässä ja odotetaan, kun ei muuta voida. Kristus-hahmoa toisin sanon käytetään hänen omien vallankumouksellisten toiveidensa toteutumisen esteenä.

Ilman Paavalin kirjeitä ja ilman myöhempiä uskontunnustusrimpsuja evankeliumien sanoman voisi tulkita kehoitukseksi pelottomuuteen. Me kaikki olemme pyhän hengen ihme, Jumalan tasavertaisia lapsia. Ei meidän tule alistua vallanpitäjien käskyille ja uskoa, ettei meillä ole Jumalan silmissä mitään arvoa.

Uskontunnustus on eräänlaista kategorista jumalanpilkkaa. Ennen kaikkea se on pitkäkestoinen ja järjestelmällinen sketsi, huumoripläjäys. Teologian opettajat ja opiskelijat tietävät kyllä kirkon historiallisen syntytarinan. Jos he ovat luterilaisia, he tietävät myös, että Luther vaati palaamaan takaisin Raamattuun ja hylkäämään katolisen kirkon harhapolut.

Silti stand-up-rutiini jatkuu ja lapset pakotetaan opettelemaan ulkoa rimssu, jonka tiedetään olevan täynnä epäolleellisuuksia. Uskontunnustuksen ei tulisi missään tapauksessa langettaa varjoa Isä meidän -rukouksen päälle, sillä se on vain kapeakatseisten ja asemansa puolesta pelänneiden vallanpitäjien yritys määritellä oikeaoppisuutta. Se on irrationaalinen ja ahdasmielinen loru, joka on valovuosien päässä Uuden Testamentin kuvaaman itseoppineen ja uudistusmielisen kansanparantajan elämänopetuksista.