tiistai 27. lokakuuta 2015

Pahuutta on helpompi palvella

Pahaa on helpompi palvella. Riittää kun tottelee käskyjä.

Ajatus kunnialliseen elämään johtavan polun kapeudesta elää vahvana kristillisyydessä, mutta ajatuksessa on järkeä myös peliteoreettisessa mielessä.

Pahaa on helpompi palvella, koska pahuuden palvelemiseksi ei tarvitse osata paljoakaan. Pahaa voi palvella vaikka puolivahingossa, ajattelemattomuuttaan.

Lasten kouluttaminen sotilaiksi todistettavasti onnistuu pienilläkin resursseissa, mutta kukapa kouluttaisi kokonaisen armeijan lapsilääkäreitä?

Ihmisestä voi tuoda vihan esiin muutamalla tarkkaan valitulla sanalla ja vaikka lyönneillä. Samalla tavoin ei ketään käden käänteessä kasvateta rajattomaan myötätuntoon ja rakkauteen.

Palvelukset pahalle luonnostuvat ilman rahaa ja sivistystä, vaikka yhdellä väärällä valinnalla.

Oikeastaan olisi enemmän syytä puolustaa näkemystä, jonka mukaan ihminen on enimmäkseen ja pohjimmiltaan hyvä, koska meistä niin monet selviävät elämästään läpi ilman ainuttakaan totaalista hirmutekoa.

Vaikka pahuus on niinkin helppoa, me enimmäkseen emme edes huomaa tilaisuutta olla paha. Ei sinänsä, että välttämättä huomaisimme myöskään tarjoutuvaa tilaisuutta sankaruuteen, vaikka moni sellaisista tilanteista unelmoikin.

Hyvyys on juuri siksi niin vaikeaa, että se vaatii herellä olemista ja luovaa ajattelua. Pahuus on sitä, että seuraamme niitä malleja, joita meille esitellään. Hyvyys vaatii sitä, että uskaltaa rikkoa odotuksia vastaan, ja uskoa myös itseensä enemmän kuin ympäriltä annetaan aihetta.

Pahojen asema on siinä suhteessa turvatumpi, että tyhmyys ja ahneus riittää vallan mainiosti.

Pahuuden monesti oletetaan edellyttävän oveluutta, mutta ovela paha ei jää kiinni ja paljastu. Useimmiten pahuus kumpuaa tyhmyydestä ja myös tyhmyyden ansiosta se tulee näkyväksi.

Sanat tyhmä ja tuhma eivät syyttä ole niin lähellä toisiaan.

Paha voi antaa käskyjä ja toinen paha tottelee, luullen siten olevansa oikein hyvä. Tämäkin logiikka antaa pahuudelle täysin ilmaista etua maailmassa.

Hyvyyteen on vaikea komentaa. Hyvyys edellyttää myös sitä, että jokainen hyvyyteen toisen ihmisen ohjaava antaa tälle toiselle kaiken vapauden.

Hyvän asialla ollessamme meidän täytyy soveltaa monia taitoja, kuunnella autettavia ja myös tarkistaa mitä sanoo sydämemme.

Hyvä, joka lähettää hyvän asialle, ei koko ajan vahdi vierestä. Hyvä luottaa siihen, että tiettyjen taitojen jälkeen oppilas ylittää opettajansa. Muutoin kumpikaan ei yllä siihen hyvään, johon on unelmissaan kuvitellut.

Hyvyys on vaikeaa myös siksi, että hyvien tekojen tekeminen edellyttää meidän oman sisäisen pimeytemme tuntemista. Hyvän on oltava tietoinen maailman muutoksesta ja omasta sisäisestä myllerryksestään. Yhdelle ihmiselle osoitettu hyvyys ei ole toiselle kuin loukkaus, jos tekijällä ei ole ihmisviisautta.

Pahuus menee mönkään, jos paha kaivelee liiaksi itsessään olevaa hyvyyttä. Siksi pahin, mitä paha tietää on peili. Vampyyritkin kammoavat itsetutkiskelua. Siksi he eivät näy peilissä. Se on heidän pahuutensa tärkeä edellytys, että he eivät tiedä kuka he ovat ja mitä he tekevät.

Se on perin helppoa.

torstai 15. lokakuuta 2015

Ulkoaikalainen

"Kaikki eivät voi suorittaa jotain tavatonta, mutta kaikki voivat kyetä tavallisiin tekoihin tavattomassa hengessä."
- Musta kansalaisaktivisti Booker T. Washington 1800-luvun lopulla.

Kunkin aikakauden ihmisillä olisi eniten opittavaa juuri niiden arvojen edustajilta, joita he eniten vieroksuvat. Viekas esseisti esimerkiksi lukee ateistien oppaita ja kääntää niiden kriittisen sanoman kristittyjen kielelle. Sitten hän lukee kristittyjen oppaita ja kääntää niiden ikiaikaisen viisauden ateistien kielelle.

Olen mieluusti lukenut menneiden aikakausien unohdettuja kirjoja, koska niissä törmää usein niin ällistyttäviin totuuksiin, ettei vastaavia ole löytynyt edes Nasan Mars-mönkijästä kertovissa uutisissa. Olemme kääntäneet selkämme historialle, koska oletamme jollain tavoin perustavasti kehittyneemme. Kuitenkin satoja vuosia vanhat kirjoitukset kommentoivat aikamme ilmiöitä paremmin kuin kukaan aikamme kolumnisteista.

Kyse on totta kai myös siitä, haluammeko me kuulla sanoja, jotka lujittavat olemassaolevia asenteitamme - vai haluammeko oikeasti päästä asioista jyvälle, ja hyväksyä niiden koko monimuotoisuuden. Usein vanhoissa teksteissä asiat esiintyvät kirkkaampina, koska niitä ei ole sirpaloitu keskenään riitelevien osapuolten näkemyksiksi, vaan tulokulma on puolueettomampi.

Mietitään esimerkiksi sosiaalista mediaa toteamusten valossa, jotka esittää Fr.W.Foerster vuonna 1931 julkaistussa teoksessa Kasvatus ja itsekasvatus:
"Dante kuvaa infernossaan paikan, jossa valitus, huokaukset ja vouhkina kaikkiala täyttävät tähdettömän ilman: siellä kärsivät luonteettomat, - ihmiset, joita eivät mitkään horjumattomat ihanteet ole suojelleet ympäristön painoa, ajan hengen tyranniutta eikä heitä itseään vastaan, ja jotka sen vuoksi ovat olleet ryhdittömästi alttiina kaikille ulkomaailman vaihteleville houkutuksille ja kaikille omille sairaalloisille tiloilleen ja mielialoilleen - jotka jokainen tuska saa temmatuksi juuristaan irti."
Kirjan dramaattinen tyyli vaikuttaa kenties vanhentuneelta, mutta vahvempi on sen teho ulkopuolisena havahduttajana. Eikö juuri tästä ole someraivossa ja klikkauskulttuurissa kyse: ihmiset vihastuvat vuoroin yhdestä ja vuoroin toisesta ilmiöstä, jolle eivät yhtään mitään mahda.

Ei Helvetti ole sitä, että me kohtaisimme kärsimystä tai tietäisimme onnettomuuksista - Helvetti on sitä, että me kaiken aikaa kollektiivisesti reagoimme sille kaikelle ja heittäydymme toivottomuuden mielivaltaisten tuntemusten valtaan. Suurin osa valveillaoloajastamme tuhlautuu siihen, kuinka valitamme, ilmaisemme järkytystämme ja annamme tukemme toistemme kuohunnalle - samaan aikaan, kun poliitikot tekevät mitä lystäävät.
Kalterit ja puhelin: Pikkujättiläinen, valokuva: Huffington Post
Ainahan johtajat ovat tehneet mitä lystäävät, mutta nyt olemme luoneet sosiaalisen Helvetin, jossa ikään kuin omalla valittamisellamme olisi jotain painoarvoa - ja niinpä me valitamme. Elämästämme on tullut silkkaa kurjuudessa rypemistä, vaikka useimpien kohdalla useimmat asiat ovat yhä hyvin.

Foersterin kirja on kuin suunnattu tätä aikaa varten, sillä pääpaino on juuri kysmykselle: Mitä tehdä, jotta emme olisi ryhdittömästi alttiina kaikille ulkomaailman vaihteleville houkutuksille?

Palasin kirjan pariin, koska eräs radio-ohjelma tällä viikolla palautti mieleeni kuinka valtaisaa on ajassamme ryhdittömän vapaudessa lillumisen ihanne. Ohjelmassa iloisesti toitotettiin sitä kuinka aivan kaikki tulee sallia ja lasten saada päättää mistä hyvänsä. Jos vaikka lapsi hipelöi itseään niin häntä tulee kaikin tavoin rohkaista masturboimaan julkisella paikalla.

Aloin voida pahoin, mutta en siksi, että kyse olisi seksuaalisuudesta. Kyse ei ole siitä, että seksuaalisten himojen seuraaminen olisi sen turmiollisempaa kuin muidenkaan. Enemmänkin minua hirvittää maailma, jossa asioita ei millään tavoin aseteta tärkeysjärjestykseen. Itsetyydytys ei ole esimerkiksi itsessään kamala synti, mutta ihmisten tulisi kasvattajana asettaa etusijalle se, että lapsi tekee ensin läksynsä, syö lautasen tyhjäksi, siivoaa huoneensa, ja sitten jos aikaa jää niin hän voi hipelöidä itseään - ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.

Minua raivostuttaa kuunnella, jos arvovaltaiset ihmiset toitottavat sitä, että maailmassa kaikki on saman arvoista ja samalla tavoin yhdentekevää, koska se ei ole totta. Me kärsimme laajamittaisesti siitä, että meiltä puuttuu Foersterin mainitsemaa ryhtiä. Ihmiset voivat sen tähden fyysisesti ja henkisesti pahoin.

Siitäkin syystä tällainen puhe on eettisesti arveluttavaa, että se julkinen kaiken salliminen kohtelee ihmisiä epätasa-arvoisesti. Paremmissa perheissä silti tajutaan pitää kiinni rajoista, joita lapsi tarvitsee tunteakseen itsensä rakastetksi. Yleinen kaikensallivuus tuottaa suurta haittaa niille, joilla on taipumuksia antaa houkutuksille periksi. Ei heitä saisi yllyttää houkutuksiin, jotka eivät edistä heidän taloudellista pärjäämistään tai pitkäaikaista onnellisuuttaan.

Kaikki eivät ole niin etuoikeutettuja, että heillä olisi hyvät vanhemmat, vastuullisia ystäviä ja muita enemmän synnynnäistä kurinalaisuutta (joka ei tietenkään määrää kaikkea). Liberalismin ja individualismin läpitunkevat ihanteet ovat etuoikeutettujen keino huolehtia omasta edustaan. He hyötyvät, kun loput kansasta jätetään heitteille.

Ryhdin puuttuminen ei koske ainoastaan yksilöä, vaan myös instituutioita. Kaiken aikaa tiedotusvälineiden itsekritiikki ja journalistiset ihanteet ovat höltymässä. Lööpit ovat aivan kammottavaa sontaa, ja ihmisten yksinkertaisempi enemmistö jätetään pähkäilemään ovatko väitteet salaliitosta tosia.

Ylipäänsä säätämisen ja pähkäilyn määrä on lisääntynyt eksponentiaalisesti, koska toimituskuntien tehtäviä on ulkoistettu kuluttajalle: ensimmäinen ja tärkein tällainen tehtävä olisi faktojen tarkistaminen.

Selkärangan kasvatusohjeita selkärangattomille

Foersterin kirja on painonsa arvoinen kullassa. Toisin sanoen sen arvo on nykyisillä kullan kursseilla 210g x 35e/g = 7.350 euroa. (Olen valmis myymään sen myös hieman edullisemmin, koska olen jo kopioinut talteen tärkeimmät kohdat. Kenties se ei myöskään ole 24 karattin, vaan ainoastaa 18 kultaa, koska muutoin sivut olisivat liian hauraita käänneltäviksi, kultahan on pehmeä metalli?):
"Mitä nuorisoomme tulee, on tilanne suunnilleen tämä: ulkoapäin tulevat kiihotukset ovat suhteettomasti lisääntyneet, mutta sisäiset vastustusvoimat samoin kuin luonteen ulkonaiset apu- ja suojauskeinot ovat yhtä suhteettomasti vähentyneet." 
"...Niin ollen täytyy yksilön sammua keskellä kaikkea individualismia: viime mainittu merkitsee silloin vain yksilön oikeutta lakkaamattomaan vaihteluun hänen mukautuessaan mitä erilaisempiin kollektiivisiin muotteihin ja vaatimuksiin" 
"...yhteiskunnallisen miellyttämishalumme ja kaikkien muiden laumatunteiden saaliiksi."
Wau. Ja joku vielä kuvittelee, ettei lukeminen kannata. Lukeminen kannattaa aina.

Foerster ilmaisee ketään aikamme kriitikkoa paremmin sen kritiikin, jonka olen jo pitkään allekirjoittanut individualismista. Meille ei kaupata individualismin ihanteita siksi, että me saisimme yksilöllisyyden normien purkautuessa ja sovinnaisuuden rajojen poistuessa paremmin olla oma itsemme. Individualismin piilofunktio on päin vastoin sallia yhteiskunta, jossa yksilön on aina mukaudutta vuoroin minkäkin suuremman instituution tai korporaation tarpeisiin.

Meidät yksilöllisyyttämme koossa pitävät rakenteet puretaan, jotta meistä tulisi helpommin muovautuvaa mössöä teollisuuden tarpeisiin. Kyse on siis hajoita ja hallitse periaatteesta, jota rokkitähdet ja julkkikset tiedostamattaa agitoivat - koska heillä itsellään on kivaa. Rahahan lopulta mahdollistaa paljon enemmän vapauksia kuin vapaat ajatukset, jotka enimmäkseen vain johtavat hankaluuksiin, ajassa kuin ajassa.
Pink Floydin "Brick in The Wall" -biisi kertoo 1900-luvun laajemmasta muutoksesta, joka mielestäni ei ole vain toivottavaa: Aiemmin kotikuri ja koululaitos muovasivat ihmisistä jämeriä ja ihanteisiin uskovia, mutta neliskanttisia ja karkeita pässinpäitä. Nyttemmin ihmisten taas on sallittu veltostua saamattomiksi sohvaperunoiksi, jotka sallivat kaiken, mikä ei häiritse heidän omaa elämäänsä.
Tiedän, että monille voi olla pyhäinhäväistys, jos kritisoin Pink Floydin sanoituksia, mutta kumpi näistä sitten lopulta on vallanpitäjille ja tyranneille haitallisempi: tiiliskivi vai sohvaperuna?

Jos ihminen tahtoo heittäytyä hankalaksi, eikö tiiliskivi tehokkaammin pysäytä koneiston rattaita. Aktivistien ja anarkistien tulisi ennemmin ottaa ihanteekseen mennyt yhteiskunta, jossa yksilöt oikeasti kykenivät ajamaan asioita, jotka kokivat itselleen mielekkäiksi, eivätkä vain liiskaantuneet hajanaisiksi mielipiteiksi kuin poliitikon kasvoihin heitetty mätä tomaatti.

Tavallaanhan näin on monin puolin toimittukin. Antti Nylen puhuu ihaillen uutta teknologiaa vastustavista luddiiteista ja Pentti Linkola katsoo taaksepäin miehisiin ammatteihin, jotka antoivat ihmiselle itsearvostusta ja fyysistä kestävyyttä, kuten myös mielenlujuutta. Tommi Melenderin Antiaikalainen on myös lähtenyt liikkeille hyvin anakronistisista teemoista, vaikka blogin yhä kasvava ajankohtaisuus herättää aihetta huoleen.

Salliminen itsessään ei ole varsinainen ongelma, sillä suvaitsevaisto jos jokin yhä lähimmin edustaa sivistyneistöä, vaikka monet moitteet ovat tosia. Ongelma ei ole se, että me sallisimme liikaa, vaan että meiltä puuttuvat sellaiset korkea päämäärät ja visiot, jotka veisivat elämää eteen päin.

Nuoret ovat vihaisia ja kyynisiä, koska heille annetaan liian vähän eväitä elämään. Ei passiivinen vapauttaminen ole todellista huolenpitoa. Nuoret eivät vieläkään saa politiikassa edes murto-osaa siitä huomiosta, jonka he ansaitsisivat. Nuoret tarvitsisivat avoimia työskentelytiloja, projekteja joihin osallistua - ja ennen kaikkea terveitä lupauksia. Nyt elämme yhteiskunnassa, jossa kaikki lupaukset työllistymisestä tuntuvat valheilta, ja se jos mikä on tragedia, sillä tuhannet kokonaiset elämät menevät hukkaan sen tähden, että alussa parhaat motivoimiset keinot puuttuvat tai mitään ei edes yritetä.

Kenties aikuisten tulisi luvata, että he eivät voi sanoa nuorten puolesta mitkä taidot tulevaisuudessa ovat tärkeitä: niinpä tärkeintä olisi kaiken aikaa kehittää itseään valmistautuakseen suuriin muutoksiin ja avautuviin mahdollisuuksiin, joita aikuiset eivät ole edes hahmottaneet:
"Oikean kasvatuksen pitäisi nostaa ihminen ajasta, s. o. ryhdittömästä sovittautumisesta maailman vaatimuksiin, tehdäkseen hänet siten oman itsensä ja maailman herraksi."

Aika muuttuu, juupa juu

Tiedän, etten Pikkujättiläistä kirjoittaessani toteuta ainakaan tätä neuvoa:
"Kasvatuksen arvokkain tehtävä on irrottaa sielu sivuasioiden ihailusta."
Toisaalta voin kenties puolustautua sillä, että olen pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti tehnyt tehtäväkseni juuri sivuasioiden ihailun. Se on siis minun päätoimeni, eikä mikään veltto ja satunnainen aiheesta lipeäminen.

Kirjoittamisen ja lukemisen päämääränä minulla on kaiken aikaa ollut kirjallisten taitojeni ja vistykseni kartuttaminen, sillä uskon seuraavan ihanteen pätevät myös tulevina aikoina:
"Ennen muuta kasvattaa oleminen, jalostettu oleminen, ja vasta sitten tekeminen ja puhuminen."
Historian, matematiikan tai kirjallisten taitojen opiskelu on siitä hyödyllistä, että se kohdistuu olemukseen, samoin kuin leikkimielinen ja myönteiseksi koettu liikunta. Ihmisen omaan olemukseen kohdistuvan muutostyön kannustaminen vaatii kuitenkin konkreettisia vaihtoehtoja: mitään ei tapahdu, jos sanotaan. että voit olla mitä haluat, koska se ei ole totta. Tarvitaan joku soittamaan jokaiselle huonosti koulussa menestyvälle oppilaalle sekä työttömälle ja tarjoamaan vaihtoehtoja. Muuten meidän yhteiskuntamme jatkaa huipputulosten esittämistä syrjäyttämisessä ja saamattomuudessa.

Minulle tämä blogi edustaa kirjallista treenia, ei niinkään valmista lopputuotosta. Jatkuvasti kerään valmista materiaalia myös kirjassa julkaistavaksi, mutta olen kirjojen suhteen liiankin perfektionistinen - vaikka itsekritiikki ei ehkä näy täällä bittiavaruudessa, jossa julkaisen lähes kaiken suoraan lennosta. Virallista esseekäsikirjoitusta en ole vielä koskaan edes tarjonnut julkaistavaksi, koska haluan sen olevan aivan täydellinen. Miksi julkaista kirjoja, jos ne eivät kestä aikaa? Toisaalta miksi viivytellä, jos lukijat voivat itse päättää mistä asioista he kirjassa pitävät ja mistä eivät?
"Kasvatus on valikoimista."
Kympin oppilaan hetkellinen tragedia on kenties yhtä suuri kuin kutosen oppilaan. Kympin oppilas ei koulun päätteeksi tiedä missä hän on hyvä, koska hän on joko tasaisen hyvä kaikessa tai hänen menestyksensä selittyy myös ahkeruudella, kotikurilla tai tehokkailla opiskelumenetelmillä. Kutosen oppilas ei ole saanut myöskään koulusta mitään antimia jatkosuunnitelmille. Kummankin koulu omalla tavallaan jättää heitetille, vaikka toki kympin oppilaan saamat suositukset avaavat hänelle ovia. Vain yhdestä hän voi silti kulkea.

Puhumme paljon siitä, että koulutasapäistää ihmisiä, mutta pikemminkin keskiarvoihin tuijottava koululaitos tasapaistää ihmisten prioriteettejä. Jos ihminen todella löytää koulussa kutsumuksensa, vaikka liikunnan, laulun, kuvaamataiteen tai minkä tahansa aineen kympillä - muiden arvosanojen ollessa seiskoja - ainakin hän saa jotain osviittaa taidoistaan ja taipumuksistaan.
"Juuri siksi, ettei nykyään ole henkisen maailman määräämiä varmoja tarkoitusperiä, näemme ihmisten usein avuttomana joutuvan alemman maailman tarkoitusperien saaliiksi. Tai sitten tyydytään aivan häilyviin päämääriin, joilla ei ole järjestävää voimaa."
Monet kerrat koululaitos on sisältä käsin tuntunut minusta sopivan jonkin aivan toisen tarpeisiin kuin omiini, sillä koulu tahtoo opettaa valtavasti asioita maailmasta, mutta niin vähän minusta itsestäni. Enhän koulussa edes oppinut, että älykkyysosamääräni oikeuttaisi Mensan jäsenyyteen tai että minulla on ADHD. Kaiken sellaisen sain selvittää omalla ajallani. Sentään pituuskasvuani seurattiin vuosi vuodelta kuin se olisi maailman tärkein asia.

Koulun jälkeen on pääteltävä mitä tahtoisi elämältään, eli suoritettava valintoja. En tiedä mikä on se ylevä teoria, jonka perusteella yhteiskunnan ei ole lupa osallistua nuorten tärkeimpiin päätöksiin tai edes esitellä vaihtoehtoja ja tarjota apua niiden hyvien ja huonojen puolten kartoittamiseen - mutta varmaan sekin ihanne on aikoinaan viisaasti harkittu. Perusteelliset selitykset kääntävät usein pääni, mutta saan etsiä niitä unohdetuista kirjoista, koska lehtiuutiset harvoin kiinnostuvat miksi? tai miten? -kysymyksistä, jotka ovat lähimpänä sydäntäni. Paljon jännittävämpää näyttää mediassa olevan kuka, missä, mitä - vaikka tällaiset ilmiöt menettävät nopeammin merkityksensä.

Monin tavoin sama viisaus pätee myös taiteisiin: luovuus on valikoimista. On pakko päättää mihin tänään keskitän kaiken energiani. On luovuttava jostain, jotta toinen projekti tulisi valmiiksi.

Kirjan julkaiseminen saattaisi tuoda Pikkujättiläiseen lisää lukijoita, mutta kenties alitajuisesti pelkään juuri sitä. Kynnys kirjoittamiselle nousisi korkeammaksi, jos blogini tekstejä jossain siteerattaisiin.

Haluan kirjoittaa ajattomuudelle myös siksi, etten usko ihmisen koskaan suuresti muuttuneen, vaikka välineemme saavat meidät käyttäytymään epätarkoituksellisilla tavoilla. Kulttuurimme on monin tavoin hakoteillä, koska ihanteemme ja kasvatusmenetelmämme eivät ole sopeutuneet tekniikan tarjoamiin mahdollisuuksiin tai ympäristömme houkutuksiin, jotka riistävät meiltä kallisarvoista aikaa, jonka viisaammilla eväillä varustettuna osaisimme suunnata lähimmäisillemme ja ylläpitää paremmin myös omaa terveyttämme.
"Heinrich Heine on kerran katsellessaan Antverpenin tuomiokirkkoa lausunut: Noilla ajoilla oli dogmeja, meillä on vain mielipiteitä. Mutta mielipiteillä ei rakenneta tuomiokirkkoja." 
- Foerster: Kasvatus ja itsekasvatus (1931)

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Itsevarmuuden merkityksestä työnhaussa

Muutama päiväsitten kirjoitin työmarkkinoiden ja työttömyyden uutisoinnista:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/10/tasta-syysta-tyopaikat-ja-tyottomat.html

Kirjoituksen lopussa kritisoin nykyään yleistä vaatimusta röyhkeyteen ja itsensä markkinoimiseen. Haluan nyt pureutua ongelmaan hieman useammalta kantilta, mutta ajatus on edelleen sama: vaatimus itsensä brändäämisestä ja varmasta esiintymisestä on laajassa katsannossa täysin kestämätön.

Ensinnäkin yhteiskunnalle tuottaa valtavasti haittaa se, jos parhaassa työiässä olevat ihmiset käyttävät suurimman osan tarmostaan ulkoisen kelpoisuutensa todistamiseen.

1.) Työ, joka tehdään oman ansioluettelon täydentämiseksi, ei kasvata kansantuotetta. On aivan älytöntä keskittyä koulutuksessa siihen, että ihmiset saisivat töitä, kun ennemmin tulisi keskittyä siihen, että he osaavat tehdä niitä töitä, joita lupaavat osaavansa. 

Todistelun tarve on lisääntynyt lähinnä siksi, että työelämän ympärillä on aiempaa enemmän portteja, joista on aiempaa vaikeampi päästä sisään. Työllistymisen esteistä on yksipuolisesti syytetty lainsäädäntöä, mutta täytyisi ymmärtää kuinka ne ovat yhtä lailla ideologisia tai maan tapaan, eli normistoon perustuvia.

Puhumme paljon norminpurkutalkoista, mutta "normin" käsitellä ei tällöin ymmärretä sosiologisesti, jossa normit ovat sanattoja sopimuksia. Eduskunta säätää lakeja, ei normeja. Normien säätämiseen osallistumme me kaikki kollektiivisesti, mutta eniten vastuuta normeista on niillä, joilla on eniten valtaa.

2.) Vaatimus itsensä ulkoisesta ehostamisesta (eli pukeutumisesta, hymyilystä, varmuudesta ja reippaasta aloitteellisuudesta) on tuttua amerikkalaisesta kulttuurista, mutta se tuottaa Suomessa valtavia henkisiä ristiriitoja.

Meidän perinteinen vahvuutemme on ainakin historiakirjojen mukaan perustunut rehellisyyteen sekä luterilaiseen työmoraaliin, johon kuuluu vaatimattomuus. Pöyhkeyly ja itsensä korostaminen saa todellisuudessa useimmat suomalaiset voimaan pahoin, vaikka se edistäisikin heidän uraansa.

Kun valheellisella itse-ehostuksella ja kyynärpäätaktiikoilla on saavutettu kauan tavoiteltu työpaikka, tekeekö se ihmisestä oikeasti itsevarmemman? Tuskin. Paljon todennäköisempää on, että hän tuntee olevansa luihu paska, joka on saavuttanut asemansa vain, koska uskalsi olla muita röyhkeämpi.

Itsensä kehumisen jälkeen myös paineet ovat suuremmat, koska lupaukset ovat olleet suuremmat. Rehellisyysparadigma ei voi elää rinnakkain itsensä brändäämisen kulttuurin kanssa, koska asteittain me alamme kadottaa luottamuksemme siihen, että toinen ihminen osaa sen mitä lupaa. Olemmehan tottuneet kuulemaan aika huimia lupauksia.

Suomalaisten keskinäisen luottamukseen onkin nähty viime vuosina murentuvan ennätysvauhtia, kun kaikki korkeaan asemaan päässeet poliitikot ovat päällystäneet uransa mitä huimemmilla visioilla, joista ei ole satojen miljoonien haaskauksen jälkeen seurannut mitään konkreettisia parannuksia.

Jos siis näet jossakin oppaassa hölynpölypuhetta, suosittelen että suljet kirjan ja etsin toisen kirjoitttajan, jonka neuvoissa on enemmän järkeä. Mitä vanhempi teos, sen parempi.

3.) Minun olisi oikeastaan kuulunut aloittaa siitä, että itsevarmuuden vaatiminen on luonnotonta, koska monilla ei vain ole rahkeita esiintymisrohkeuteen, reippaaseen aloitteellisuuteen ja itsevarmoihin puheenvuoroihin.

En haluaisi kuitenkaan puhua "luonnollisuudesta" tai "epäluonnollisuudesta", koska se on lähes varmuudella paskapuhetta. Monet meistä ovat synnynnäisesti tai varhaisen lapsuuden kokemusten jälkeen siinä määrin introvertteja, ettei meitä ole kovin helppo muuttaa, mutta se ei ole ongelma. Paljon suurempi ongelma on alkujaankin vaatia ihmiseltä muutosta, joka ei edes edistä yhteistä hyvää.

Muutosta sosiaalisuuteen ei tarvita, ellemme ole perustamassa yhteiskuntaa äärimmäiselle individualismille ja se taas johtaa väistämättä niin monen synergiaetujen menettämiseen, että talouskasvu romahtaa siihen paikkaan.

Tärkeimmät synergiaedut (linkki: xxx) ihminen saa juuri siitä, että me olemme taidoiltamme erilaisia. Kun kaikilta vaaditaan itsensä rohkeaa edustamista, se johtaa siihen, että meillä on läjäpäin konsultteja, mutta ei ketään, joka tekisi oikeaa työtä. Moni työtehtävä vaatii sitä, että ihminen osaa omassa hiljaisuudessaan keskittyä tehtävään, eikä keskity hyvältä näyttämiseen ja hyvän vaikutuksen antamiseen. Jos ihminen osaa keskittyä intohimoisesti omaan työhönsä, hän alkaa ennen pitkää näyttää tältä:
Jos itse rekrytoisin töihin aitoja osaajia, antaisin lisäpisteitä kaikille niille, jotka eivät ole kammanneet tukkaansa.

Taloussanomien Paltamo-hanketta käsittelevässä artikkelissa http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2013/07/25/loppu-nuorisotyottomyydelle-tassako-on-ratkaisu/201310202/139 on kohta, jossa ilmenee useampikin syy, miksi elinkeinoelämän päättäjät ovat täysin ulalla ihmisyydestä.

Liian tuntemattomaksi jääneessä, rohkeassa projektissa pieni Paltamon kunta lupasi hankkia töitä kaikille halukkaille:
"Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Mika Maliranta suhtautuu varovaisen skeptisesti nuorten työtakuuohjelmaan.
– Olen hieman huolissani siitä, että se saattaa passivoida nuorten omaa etsintäprosessia. Tämä on aito huolenaihe, Maliranta toteaaTaloussanomille.
– Kaikkien vakuutuksien ongelma on se, että omat intressit tehdä jotain asian eteen vähenevät."
Kommentissa on niin moni asia pielessä, että siitä yksissään voisi kirjoittaa esseen.

Ensinnäkin puhe etsintäprosessista Paltamon kontekstissa voi tarkoittaa vain sitä, että töitä tulisi etsiä oman kunnan ulkopuolelta. Näinhän monet nuoret myös tekevät, mutta siihen ei ole kunnan näkökulmasta järkevää ketään kannustaa.

EK:n tutkimusjohtaja Maliranta ei osaa lähestyä projektia mistään muusta kuin omalta kantiltaan. Tämän tajuaa heti kuka tahansa, joka on koskaan asunut pienellä paikkakunnalla. Työtä ei synny hakemalla, jos sitä ei ole. Sitä voi syntyä ehkä itse yrittämällä, mutta "etsintäproessi" ei löydä lyhtypylvään valosta kotiavainta, jos se ei ole pudonnut valokeilan piiriin. Jos Paltamo-projektia tarkastelee työttömien tai syrjäseudulla asuvien näkökulmasta, se on aivan loistava yritys saada aikaan jotain eloa paikkakunnalle, jossa syrjäytymisen aikaansaamaa luppoaikaa on vaikea täyttää muulla kuin televisiolla tai kaljanjuonnilla - ja kenties niitä yhdistelemällä.

Toinen sitaatin ongelma liittyy laajemmin ihmiskuvaan. On mielestäni aika hullua kuvitella, että vakuudet, eli tässä tapauksessa lupaukset, jotka halutaan pitään, voisivat passivoida ihmisiä. Mielestäni ihmisiä passivoi enemmänkin juuri tällainen paskapuhe siitä kuinka ihmisten elämää ei saa helpottaa, jotta he ottaisivat itseään niskasta kiinni. Toisin sanoen...

4.) Työhön motivoituminen, työssä jaksaminen ja yhteistyön hedelmät ovat paljon riippuvaisempia siitä, että ihmiset - etenkin nuoret - kokevat, että heitä yritetään auttaa. Kukaan ei ole niin sekaisin päästään, että tulkitsisi auttamiseksi sen, jos hänet jätetään heitteille.

Nuorten passivoitumisen suuri taustasyy on luottamuksen puuttuminen. Nuoret eivät usko, että he voisivat työllistyä sellaisille aloille, joilla he saisivat osoittaa taitojaan ja heitä arvostettaisiin.

Myös työkokemuksen puute hankaloittaa työllistymistä ja työelämässä pärjäämistä, joten ajatus kunnan kehittelemän puhdetyön haitallisuudesta on aivan absurdi - etenkin jos kunnan tarjoama työ sijouttuu kunnan alueelle ja voi vaikkapa puistoja tai hautausmaita siirtiessään konkreettisesti nähdä miten työllä on merkitystä - toisin kuin vaikka telemarkkinoinnilla.

5.) Emme tarvitse vahvaa uskoa omaan ylivertaisuuteen, vaan ulkoisia pomotteluresursseja

Monikaan ihminen ei mahdollisesta ujoudestaan huolimatta viihdy työssään, jos hänen täytyy tehdä sitä yksin omalla vastuullaan. Muutoinhan jo hyvin monet tekisivät työtä kotoaan käsin.

On vaikea samaan aikaan keskittyä työhön ja tarkkailla aikataulujen edistymistä. Toisin sanoen vaatii huomattavasti enemmän henkisiä resursseja valvoa omaa työsuoritustaan, herätä omaehtoisesti aikaisin aamulla ja keskittyä koko ajan oleelliseen. Jos meille annetaan vapauksia, ne kääntyvät sisäiseksi ponnisteluksi, joka kuluttaa energiaa.

Lyhyesti sanottuna on helpompi tehdä ahkerasti työtä ja päästä hyviin suorituksiin, jos joku toinen tsemppaa, patistaa ja katsoo vierestä. Silloin päähän ei ehdi edes pilkahtaa ajatusta lintsaamisesta tai facebookiin livahtamisesta - ihan vain hetkeksi.

Toisen ihmisen valvova katse ei ole oikein käytettynä niinkään tuomitsevaa, rankaisevaa tai syyllistävää, vaan se antaa työhön potkua. Me kaipaamme pomottelua ja tähän liittyy ikävä kaksoisstandardi.

Harva asia herättää minussa niin paljon vastenmielisyyttä kuin rikkaiden ja elämässään menestyneiden puheet siitä kuinka kansalle tulisi antaa vapauksia, eikä yhteiskunnan tule katsoa kenenkään perään. Nämä puheet iljettävät minua siksi, että tiedän lukuisten esimerkkien kautta menestyvien ihmisten saaneen kotoaan keskimäärin paljon enemmän rakastavaa ankaruutta, johon kuuluu etenkin se, että vaaditaan enemmän. Myös vanhempien antama esimerkki menestyksestä on tärkeä osa riman asettamista tietylle korkeudelle.

Kaksoistandardiin sisältyy, että rikkaat palkkaavat itselleen personal trainerin, joka pomputtaa heitä karistamaan läskit - mutta samaan aikaan he syyllistävät köyhiä siitä, että nämä eivät yksin masentuneina tajua tehdä samaa itsensä aktivointia, johon kalliilla rahalla on palkattu ammattilainen. Sentään tuntemani huippumenestyjät myöntävät täysin auliisti, että he tarvitsevat muiden ihmisten apua, ja ovat valmiita maksamaan siitä, koska niin se menee. Tahdonvoimamme on rajallinen ja samoin taitotasomme. On helpottavaa antaa hetkeksi toiselle ohjat ja vain seurata perässä. Silloin ei väsytä otsalohkoaan jatkuvalla jäkittämisellä.

Ehkä monet etuoikeutetut ihmiset eivät edes tajua koko ristiriitaa - tai sitten he vain olettavat, että kaikissa perheissä rakkauteen sisältyy se, että lapsille asetetaan rajoja. Geenit vain tekevät jostain vätyksen, eikä asiaa muuteta miksikään yhteiskunnallisin toimin. Monen kotona ei kuitenkaan välttämättä sovelleta minkäänlaisia ryhtiä lisääviä normeja, jos vanhemmat ovat masentuneita tai kaiken aikaa poissa kotoa ja väsyneitä työstä, joka tekee heidät onnettomiksi. Tällöin yhteiskunnan tulisi rakastaa nuorta sen verran, että soveltaisi tähän kasvattavaa kuria, eikä jättäisi häntä heitteille kutosen todistuksen kera.

Työllistämisohjelmien tulisi olla sellaisia, että ne todistavat työttömälle nuorelle, ettei häntä ole unohdettu. Puhelinmyyntitehtävien sijaan olisi parempi työllistää kunnan työttömiä esimerkiksi siten, että heidät palkattaisiin soittelemaan toinen toisilleen: "Hei, täällä työttömyystoimisto, mitä sinulle kuuluu?" Jos ihminen on syrjäytymisvaarassa, ei hänen jättäminen yksin tuota mitään muuta kuin pahennusta asioihin. Se ei taatusti aktivoi kuin harvoja poikkeustapauksia ja silloinkin kannustuksen kohde on todennäköisemmin rikollisuus.

Jehovan todistajat ja Mormonit ovat kehittäneet täydellisimmän rekrytointimetodin ja se on yksinkertainen: kuljetaan ovelta ovelle ja jututetaan ihmisiä. Lannistettu ihminen aktivoituu kaikkein parhaiten sillä, että joku ystävällisesti sopivana hetkenä ottaa kontaktia ja tarjoaa konkreettisia vaihtoehtoja. Paskapuheen sijaan me tarvitsisimme palkattuja pomottajia, joilla olisi reipasta lempeyttä. Kunnallisina personal trainereina

Jokaista yksilöä ei ole järkeä kehittää oman elämänsä supersankariksi, vaan reippaus kuuluu niille, joille se parhaiten luoteen puolesta sopii. Työllistämistoimien tulisi katsella työttömien joukkiota yhteistyön ja synergian näkökulmasta. Ihmisillä on erilaisia taitoja, ja heidän olemassaolonsa ei ole turha, jos joku jaksaa nähdä vaivaa näiden taitojen tunnistamiseksi.

Työttömiä voisi esimerkiksi haastatella täysin ilman mitään ennakkosuunnitelmia. Jos havaitaan, että joukossa on yksi maalivahti, kaksi puolustajaa, yksi keskushyökkääjä sekä kaksi laituria, sitten luonnollisinta on työllistää heidät kokonaisuutta katsoen. Pienikin kunta voisi ottaa aloitteita yrittämisen tiellä kokoamalla tiimejä, jotka sitten yrittäisivät menestyä yksin. Näin kukaan ei joutuisi omin voimin teeskentelemään, että hän on itseriittoinen yksilö ja vahvempi kuin mihin kenenkään toisen CV-paskapuhe yltää.

Linkkejä:
Suomenmaa.fi/Paltamon_hanke_onnistui - yli_400_kuntalaiselle_töitä

maanantai 12. lokakuuta 2015

Subjektiivinen matematiikka

"Best Game Ever! TEN out of TEN!"
- PewDiePie
Graafinen esitys: ankka vai pupu?
Olen lukenut kymmenittäin kirjoja, jotka mielestäni kuuluvat All-Time Top-10 klassikoiden joukkoon. Samoin olen nähnyt kymmenittäin elokuvia, jotka sijoittaisin kaikkien aikojen kärkikymmenikköön, ehkä jopa kärkiviisikkoon.

Kaikeksi onneksi peruskoulusta saamme melko hyvän matemaattisen perustan elämään, ainakin jos pysymme mukana opetuksessa loppuun asti. Itselläni on peruskoulun päästötodistuksessa matematiikka kymppi, mutta sitten lukion aikana kadotin mielenkiintoni luonnontieteellisten aineiden objektiivisuuteen, joka mielestäni oli - ja yhä on - joko näennäistä tai utopistista.

Luonnontieteet ovat näennäisen objektiivisia sikäli, että niiden joukkoon aina lipsahtaa tietty määrä inhimillisyyttä. Jos objektiivisuuden uskomuksesta pidetään lujasti kiinni, tämä pienikin määrä subjektiivisuutta tuottaa valtavasti vaaratilanteita. Jos objektiivisuuden vaatimuksen uskotaan korjautuvan sillä, että ihmiset itse - siis niin maallikot kuin tutkijatkin - osaavat varoa puolueellisuutta, kommentoida toistensa jääviyttä asiallisesti ja tarkastaa kaikki pienetkin virhemarginaalit, tulee koko harrastelusta pian täysin utopistista.

Mielestäni oikea lähestymistapa olisi subjektiivisuuteen rakastuminen ja sen tarkasteleminen väistämättömänä osana matematiikkaa ja luonnontieteitä. Tällaista holistisempaa näkemystä silmälläpitäen tulisi pyrkiä ymmärtämään, mitä subjektiivisuus on ja kuinka se opportunistisesti vaanii meissä itsessämme.

Tätä päämäärää edistääkseni olen kehittänyt mullistavan tieteenalan nimeltään kvalifysiikka, jonka eräs haara (tänään sen keksin) on subjektiivinen matematiikka. Kvalifysiikka pyrkii täydentämään klassista tieteenfilosofiaa kohdistamalla katseensa tieteellisyyden syrjään, eli rationaalisuutemme maton alle, jonne tungemme kaiken sellaisen, mikä ei tieteen suureen kuvaan istu.

Filosofiassa on oikeastaan jo koko 1900-luvun ajan pyritty luomaan edellytyksiä subjektiivisuuden tarkastelulle. Fenomenologia on pyrkinyt havainnoimaan kokemuksellisuutta ja maailman hahmottumista; eksistentialismi pohtinut olemisen itsensä inhimillisyyttä tai epäinhimillisyyttä, eli yhdistänyt tieteelliseen, jumalattomaan maailmankuvaan ahdistusta tai kenties huojennusta tuovaa merkityksettömyyttä; ja mielenfilosofia ihmellyt muun muassa, mikä on kvalia, eli asioiden kokemiseen yhdistyvä epämääräinen, mutta silti yleinen tunnistettavuuden tuntu.

(Kvalifysiikan lähtökohtana eivät ole kvaliat. Sen nimi juontuu kvalitatiivisesta, eli laadullisesta tutkimuksesta, joka on humanistisille tieteille luontevampaa. Kvalifysiikka onkin eräänlainen post-moderni humanistinen tieteenfilosofia, joka yhdistää toisiinsa relativismin sekä luonnontieteellisen maailmankuvan.)

Käytännön esimerkkejä subjektiivisen matematiikan tutkimuskohteista

Viinien vuosikerroissa on eroja, joten näitä eroja myös pyritään tilastoimaan tarkasti ravintoloiden ja ammattimaisten harrastajien tarpeisiin.

Tässä yksi tyypilliseen tapaan aselmoitu vuosikertataulukko, jonka tiedot on koonnut arvostetun viinikrittikko Rober Parkerin viinisivusto: http://www.erobertparker.com/newsearch/vintagechart1.aspx.
Kuten saman sivun alalaidassa selitetään, on karttaan on merkitty sinisellä keskimääräiset vuodet ja vihreällä keskimääräistä heikommat vuodet.

Toistaiseksi vuosituhantemme on alkanut erinomaisesti, sillä ilmastonmuutoksen tuottamista helleaalloista, kuivuudesta, tulvista, raekuuroista, yllätyspakkasista ja lukuisten viljelijöiden kauhukertomuksista huolimatta ei joukkoon ole sattunut vielä yhtäkään keskimääräistä heikompaa satoa.

Subjektiivista matematiikkaa ei oikeastaan edes tarvitse keksiä, sillä se on keksitty jo aikaa sitten. Enää meidän vain täytyisi kohdistaa uteliaisuutemme sekä kriittinen huomiomme tähän mitä moninaisempia oivallusten rikkauksia tarjoavaan ilmiökenttään.

Klassisen matematiikan avulla olisi vaikea selittää kuinka keskimääräinen voi olla selkeä vähemmistö - ja kuinka keskijanan toisella puolella ei ole ole minkäänlaista painoa, mutta silti vaaka pysyy ihmeellisesti tasapainossa. Toisaalta klassisessa matematiikassa ei edes esiinny sellaisia subjektiivisen matematiikan käsitteitä, kuten Extraordinery tai Outstanding.

This goes to eleven!

Subjektiivisen matematiikan peruslakeja ei kuitenkaan ole vaikea hahmottaa, jos aloitamme opiskelun kyllin yksinkertaisista relastivismiin pohjautuvista määrittelyistä.
Luku 11: suuri vai pieni?
Ensimmäinen seuraavasta kaaviosta heräävä kysymys lienee:

Kumpi on joukko A ja kumpi on joukko B?

Koska minun on itsekin vaikea tietää vastausta, puhun vain kahdesta joukosta, joissa luku "11" on suurin tai pienin.

Asetelma oikeastaan jo kertoo kaiken oleellisen eksistentialismin klassikoista, etenkin Jii-Pee Sartresta. Meidät on heitetty maailmaan hieman samoin kuin luku 11 on heitetty muiden lukujen joukkoon. On omasta asenteestamme kiinni hahmotammeko itsemme suureksi ja merkitykselliseksi luvuksi - tai pidämmekö koko kysymystä yhdentekevänä.

Subjektiivisen matematiikan olympialaisissa joukkueet voisivat esimerkiksi kamppailla vastakkain yrityksessä todistaa onko luku "47" merkityksellinen tai ei. Jokaiselle joukkueelle arvottaisiin jokin luku, jonka puolta heidän tulisi pitää kammottavan vakavassa väittelyssä, jossa panoksena olisi osapuolten koko tieteellisen uran jatko. Eksoottisemmalla luvulla olisi ehkä lähtökohtaisesti vähemmän käyttötarkoituksia kuin tutulla ja turvallisella luvulla, mutta subjektiivista matematiikkaa pääaineena opiskelleet huippuammattilaiset osaisivat tehdä mistä mistä tahansa luvusta seksikkään - tai vastaavasti sabotoida vastapuolen joukkueen kokonaisluvun maineen.

Lukujen pienuus tai suuruus on tietenkin vain yksi osa niiden viehätystä. Käyttösovellukset ovat toinen puoli, mutta lisäksi kaikilla luvuilla on omia persoonallisia piirteitään. Jotkin voi kauniisti jakaa pienemmiksi luvuiksi tai neliöidä, toiset ovat alkuluja ja joidenkin lukujen merkintätapa on itsessään esteettisesti miellyttävä tai niillä on arvoituksellinen historia:
Yhdeksän = Yhde(n)+(ä)ksän = I + X = IX
Jos olet tämän kirjoituksen jälkeen vakuuttunut siitä, että Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen ansaitsisi kaikkien tieteiden Nobel-palkinnon, niin suosittelen lähestymään sähköpostitse esimerkiksi Ruotsin kuningasperhettä ja Tiedeakatemiaa. Asteittain asia voi edetä myös siten, jos kyllin moni jakaa tämän ällistyttävän gonzotieteellisen pläjäytyksen omalla facebook-sivullaan.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Tästä syystä työpaikat ja työttömät eivät kohtaa

Väärinkäsitysten arkeologiaa ja kusipäisyyden kansanperinnettä.

Mennään lyhyesti asioiden ytimeen. Suomessä on tunnetusti 339.000 työtöntä sekä 90.000 avointa työpaikkaa: 339-000-tyotonta-90-900-avointa-tyopaikkaa Numeroita voi tulkita kolmella tapaa, joista kaksi perustuu välittömiin päätelmiin ja kolmas menee hieman pidemmälle taustoihin. Kolmannesta ei käytännössä löydy esimerkkejä, joten en itsekään tuhlaa aikaa sellaisen tien kulkemiseen.

Työntekijäpuolella on ollut tapana ihmetellä kuinka maassa voi näinkin suuren työttömyyden aikana olla lähes sata tuhatta avointa työpaikkoja. Miksi ne eivät täyty? Ihmisten täytyy olla todella laiskoja ja vieroksua sydämemsä pohjasta kaikkea kunnollisuutta.

Työttömät ovat etsineet itselleen töitä usein hyvinkin epätoivoisesti. Heidät erottaa elinkeinoelämän maallikkoasiantuntijoista se, että he ovat lukeneet avoimien työpaikkojen kuvauksia. Suurin osa väitetyistä työpaikoista ovat eräänlaista tilastoharhaa. Kyse ei useinkaan ole työpaikasta, josta voisi saada palkkaa. Ansioit esimerkiksi puhelinmyynnissä ovat sidoksissa tehtyihin kauppoihin. Moni varmaan kokeileekin tällaisia töitä, mutta toteaa parin viikon kuluttua, ettei sadan euron viikkoansioilla elä.

Joissain tapauksissa työpaikoiksi määritellään myös tarjottu mahdollisuus toimia franchise-yrittäjänä. Työttömän tulisi siis itse hankkia rahoitus omalle työlleen, josta sitten "työn tarjoaja" vain ottaisi oman provisionsa. Tilastot näyttäisivät hyvin erilaisilta, jos nollasopimuksia ei sallittaisi tai ne niitä ei ainakaan luokiteltaisi avoimiksi työpaikoiksi. Voisin esimerkiksi keskellä talvea luoda tuhat avointa työpaikkaa tarjoamalla tuhannelle ihmiselle - tai vaikka kaikille halukkaille - mustikanpoiminnassa, joka olisi vieläpä reilusti palkattua. Kukaan vain ei tammikuussa ansaitsisi penniäkään, ellei huijaisi poimineensi metsästä tuoreena omia pakastinmustikoitaan.

Miten diskurssianalyysi pelastaa taas koko maailman

Työttömyyteen liittyvää uutisointia leimaa eräs todella laajamittainen ongelma. Uutisointia on oikeastaan vain kahdenlaista ja sen tarkoitus on aina sama. Uutisia laaditaan puhtaasti työnantajan tai työttömän näkökulmasta niiden päämäärä on lisätä jo valmiiksi olevaa närkästystä.

Olen itse otsikoinut kirjoituksen tähän tyyliin: "miksi työpaikat ja työttömät eivät kohtaa". Tällaisella otsikolla ei ole mitään toivoa. Se on aivan järjetön lähestymistapa, koska se tavoittelee olematonta kolmannen lähestymistavan yleisöä.

Näin otsikoivat oikeat ammattitoimittajat:
asiantuntijat-ihmeissaan: tyopaikkaan-ei-loydy-tekijaa

Näille töille ei loydy tekijaa suomessa
tai:
Suorat sanat: tekevälle ei töitä löydy

Mikä on kun ei töitä loydy?

Huomaatko mikä on ero?

Viiden pisteen vihje: juttu on valmiiksi pureskeltu tietyn osapuolen näkökulmasta. Kolmen pisteen vihjettä ei tule.

Otetaan esimerkiksi vaikka tämä Facebookissa pyörinyt maksettu artikkeli:
5 syytä, miksi avoimia työpaikkoja on vaikea täyttää:
35% hakijoita ei ole riittävästi tai ollenkaan
34% teknisen, mitattavan osaamisen puute
22% työkokemuksen puute
17% työyhteisötaitojen puute
13% liian korkea palkkapyyntö
Lähde: Manpower tyopaikat.oikotie.fi/tyontekijalle/5-syyta-miksi-avoimet-tyopaikat-eivat
Yhteensä 121% kattavuutta tarjoava vastaus syyttää kaikissa kohdissaan sataprosenttisesti työntekijää. Koskaan ei syy ole esimerkiksi avoimen työpaikan puutteellisessa tiedottamisessa, liian korkeissa odotuksissa tai johtamisen yksioikoisuudessa - siis toisin sanoen työnantajassa. Voi toki olla että "työyhteisötaitojen puute" koskee rekrytointifirmaa tai työhaastattelujen työnantajaosapuolta.

Mitä muuta työntekijä voi näistä vastauksista sitten edes päätellä? Kenties hän voi laskea palkkatoivettaan, mutta muille asioille ei nopeasti oikein mahda mitään.

Konsulttien maailmassa kukaan ei oikeasti näytä eres yrittävän ratkaista sitä ongelmaa, että työpaikka ja työntekijä eivät kohtaa. Raporttien ja selitysten tarkoitus on tarjota synninpäästö: Työttömät saavat synninpäästön, kun heille sanotaan, että työ on kiven takana ja oikeasti avoimet työpaikat ovat vain kurjimpia paskaduuneja, joissa ei elä. Työnantajat ja hyvin toimeentulevat porvariäänestäjät saavat synninpäästön, kun heille vakuutetaan, että työttömät työnhakijat ovat itse aikaansaaneet oman kurjuutensa.

Työttömät ja työnantajat eivät kohtaa, koska meillä ei ole keskustelua mistään muusta kuin siitä, miksi ongelmat ovat yksinomaan vastapuolen aikaansaannosta.

Se taas juontuu siitä, ettei tässä maassa enää ole minkäänlaisia tiedotusvälineitä. Meillä on vain mielipiteistysvälineitä ja klikkimediaa.

Jos joku otsikoi kirjoituksensa neutraalisti, on aivan saletti, ettei kukaan tule klikkaamaan sitä otsikkoa.

Kirjoittajan olisi ennemmin tehtävä esimerkiksi suuri haloo siitä, kuinka maamme ykköslehti Helsingin Sanomat iloisesti kuvailee maassamme perinteistä hyväveliverkostoa, eikä toimituskunta edes tajua miten avoimesti jutussa kuvaillaan korruptiota maan tapana:
1. Tuttavaverkostot: Moni työnantaja välttelee kallista ja työlästä rekrytointiprosessia ja on tyytyväinen, jos tekijä löytyy muuta kautta. Valtaosa työpaikoista ei koskaan tule julkiseen hakuun. Näin saat työpaikan - viisi vinkkiä
Valtaosa työpaikoista ei koskaan tule julkiseen hakuun?

Valtaosa - ei koskaan? Kannattaisikohan tällaisista asioista ihan kiltisti vaieta, ettei Suomen asema heikkene korruptiovertailuissa.


Kirveelle olisi töitä - mutta ei paljoa kenellekään muulle

Jos oikein etsimällä etsii, löytää netistä sentään neuvoja ja analyysejä. Joskus neuvot ovat valaisevia, mutta niistä ei ole juurikaan apua sille, jolle ne esitetään:
"– Yritysten profiilit ovat tiukentuneet viime aikoina. Nyt haetaan tiukalla siivilällä täsmälleen oikeanlaista ihmistä.– Aikaisemmin haettiin hyviä tyyppejä. Nyt haetaan ammattilaisia, jotka pystyvät tekemään nopeasti tulosta, Hartikainen kuvaa."Taloussanomat.fi: Tämän takia et saanut töitä
Okei, yritykset etsivät kivenkovaa ammattilaista. Jos asia on näin, niin kenen vika sitten on, jos työhön ei löydy oikeaa ihmistä - eikö silloin pitäisi keventää vaatimuksia ja luottaa siihen, että henkilö oppii puuttuvat taidot työn lomassa?

Eikö tekstin pitäisi siis ennemmin kuulua otsikon alle: "Tämän takia et löytänyt yritykseesi työntekijää - vaatimustasosi oli epärealistisen korkea"

Eräs ongelma nykyajan työllisyyskentällä on se, kuinka mahdottomat vaatimukset väistämättä aikaansaavat teeskentelyn lisääntymistä. Jos työhön ei löydy ketään pätevää, voi sentään löytyä joku yli-itsevarma henkilö, joka esittää olevansa pätevä. Samaan aikaan joku oikeasti häntä parempi, mutta vaatimattomampi jää ilman näytön mahdollisuutta.

Kun valittuun hurmuriin ei myöhemmin olla tyytyväisiä, pitäisi työnantajan myöntää itselleen, että hän tuli narsistin huijaamaksi - mutta arvaa myöntääkö? Uskottavampaa on, että epäonnistuneesta rekrytoinnista syy menee työntekijäaineistolle. Paraskaan tarjolla ollut ei lopulta ollut kovin hyvä. Eihän kukaan halua myöntää tulleensa itsevarman ulkomuodon huijaamaksi.


Introverit ja ujot osaajat täytyy muiden oppia löytämään, sillä omaehtoisesti he eivät tuo omia taitojaan esille

Useimmissa työttömiä neuvovissa artikkeleissa korostetaan, että täytyy olla itsevarma, aloitteellinen sekä sosiaalinen sekä esiintyä reippaasti haastattelutilanteissa - what a load of shit!

Tämä on jälleen hyvä esimerkki neuvosta, josta ei ole paljoakaan apua työnhakijalle, sillä itsevarmuutta ja rohkeutta ei voi teeskennellä. Se on lähes mahdotonta. Niinpä tulisi päin vastoin neuvoa työantajia huomioimaan useimpien työnhakijoiden ujous ja epäsosiaalisuus, joka monesti on vain ensivaikutelmaa ja tuntemattomien ujostelua. Ujompikin henkilö usein rohkaistuu ja avautuu työilmapiirissä, joka on lämmin ja kannustava.

Uskon, että on täysin hyödytöntä ja jopa haitallista korostaa itsevarmuutta rekrytointioppaissa ja elämänhallintaoppaissa, koska varman olemuksen korostaminen vain kohdistaa huomion epäoleellisiin asioihin ja synnyttää turhia paineita. Tulisi ennemmin painottaa sitä, että tavalla tai toisella täytyy päästä ulkokuoren taakse todelliseen ihmiseen ja nähdä siellä piilevä ahkeruus ja innovatiivisuus. Monesti sosiaaliset ja pölöttävät ihmiset - kuten vaikkapa minä pienessä humalassa ollessani - puhuvat 90% pelkkää paskaa. Vasta krapulassa syntyvät nerokkaimmat ideat, mutta silloin kukaan ei ole niitä kuulemassa ja itsekin sovellan niihin mitä korkeinta kriittisyyttä.

Asia on siinä määrin tärkeä, että lupaan kirjoittaa siitä myöhemmin lisää...

lauantai 10. lokakuuta 2015

Julistetaiteen liki tuntematon legenda

Mikä yhdistää legendaarisia tieteiselokuvia Tähtien sota, Paluu tulevaisuuteen ja Blade Runner?
Kaikkien julisteet on suunnitellut ja käsin maalannut mies nimeltään Drew Struzan.
Vaikka olen aina ollut kova scififani, myönnän että kuulin asiasta vasta tänään.
Druzanin vaikuttavasta elämäntyöstä on hiljattain julkaistu dokumentti Drew: The Man Behind The Poster (2013), joka on ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Tuntuu, että kaverilla on aivan kirjaimellisesti ollut sormensa pelissä aivan kaikessa - ja alalla niin kova luotto, ettei hänestä ole tarvinnut edes keskustella.
Vieläkin jos uudesta fantasia- tai scifielokuvasta on tarkoitus tehdä hyvä, niin tuottaja tai ohjaaja tietää kenet kutsutaan hommiin.
Toivotaan siis, että taika puree yhä.
Kovin usein se ei ole pettänyt...
...vaikka kukaan yksittäinen ihminen ei koskaan voi olla varma takuu laadusta.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Saatekirje kustantajalle (Martti Luther Remix)

Tervehdin teitä Jumalan armolla ja laupeudella, kaikella mihin kykenen ja mitä kynästäni irtoaa. Korkea-arvoisin kustannuspäällikkö - sikäli kuin kirjeeni Teidät tavoittaa - suokoon minulle anteeksi, että minä, yksi vähäisimmistä, olen niin röyhkeä, että ylipäänsä olen rohjennut harkita käsikirjoitukseni lähettämistä Teidän Ylhäisyytenne postilokeroon ja äärettömän osaavan kustannusväkenne arvioitavaksi ja oikein tuomittavaksi.

Herramme Jeesus Kristus todistaa puolestani, että olen mitättömyydestäni tietoisena lakkaamattoman monet kerrat oman tekstini korjannut ja uudelleenkirjoittanut, kauan lykäten tätä viheliäistä aietta, johon nyt julkenen ryhtyä. Siihen minut on taivuttanut suunnaton kunnioitukseni Kirjallisen Kaanonimme mestareita kohtaan ja ansaitsematon unelmani jonakin päivänä edes hipaista heidän kantapäittensä heittämää varjoa. Epäilen liekö tulostimestani lopun musteen ahminut pahainen pino tämän jälkeen enää edes yhden postimerkin arvoinen!

Olkoon siis Teidän Ylhäisyytenne armollinen ja kääntäköön katseensa minuun, joka olen tomua, ja ottakoon armollisesti vastaan pyyntöni saada tekstistäni edes yhden lauseen mittainen palaute. Kuullessani Teiltä edes yhden adjektiivin minun riemuni kohoaisi kohti Paratiisin portteja, vaikka lausuntonne ei olisi pienimmässäkään määrin suopea. Lopullinen ja kiistaton hylkäys antaisi minulle kauan odotetun luvan tunnistaa oma paikkani sen lian ja rään keskellä, jossa olen tähänastisen elämäni enimmät päivät kuluttanut.

Jumala antakoon Teille ja meille oikean mielen, mutta minun kiemurainen polkuni sivistykseen ja kunniallisuuteen totisesti kulkee mittaamattomien erämaataipaleiden päässä, enkä uskalla edes kuvitella mitä rajattomassa lukeneisuudessanne saatatte ajatella tällaisesta sielullisesta sivistyksenpimeydestä, josta alhaiset säkeeni kumpuavat.

Jos kohtaan teiltä vain hiljaisuutta, tunnustan senkin ilomielin merkitsi siitä, että varmastikin olen jollakin teollani häpäissyt Jumalan äidin, enkä ansaitse sitäkään vähää, jonka Kiirastulen lailla selkälihoissa polttava kritiikin piiska harvoille ja valituille tarjoaa.

Tieteen vastustamisen rationaalisuudesta

Miljoonilla ihmisillä on täysin järkevät perusteet vastustaa tieteellistä maailmankuvaa ja tieteen elämänasennetta. Näiden syiden rationaalisuuteen ei kuitenkaan pääse käsiksi ilman tiettyä elämänkokemusta ja emotionaalista samaistumista.

Tieteessä vastustetaan vaikeammin selitettävistä syistä tieteellistä metodia itseään, mutta myös kaikkea muuta mitä tiede tuo mukanaan. Tiede ei elä sosiaalisessa tyhjiössä, vaan symbioosissa monien muiden arvojen kanssa.

Tieteen olemukseen vaikuttaa hyvin suoraan esimerkiksi sen rahoitus. Jos tiede lähestyy yritysmaailmaa, sen asennemaailma kenties lähenee entisestään rikkaiden yritysjohtajien mytologiaa. Tämän seurauksena tiede voi koventua ja entisestään loitontua kansallisromantiikasta, jolla se aikoinaan perusteltiin kansalle. Tämä on kuitenkin eri kysymys, enkä teoretisoi siitä sen enempää. Haluan puhua siitä tieteestä, jonka me tunnemme - miksi juuri sitä vihataan, ja miksi vihan syyt ovat pelottavankin rationaalisia?


Motivaatiokulttuurin eroista - kevyttä diskurssianalyysiä ennen myrskyä

Tieteen sisäiseen, kulttuurisidonnaisesti luotuun ja tiedostamattomaan rakenteeseen kuuluu esimerkiksi se, että yliopistojen opiskelijoita motivoidaan ja hallitaan opintopisteillä, joita kutsuttiin aiemmin opintoviikoiksi. Jo termistö muutos kertoo aikamme mythoksessa tapahtuneesta muutoksesta. Sanojen vaihtamisessa ei ole kyse mistään viattomasta pikku viilauksesta, vaan orwellilaisesta hallinnasta.

Opintoviikot viittavat siihen, että opiskelija on käyttänyt tietyn ajan kursseilla istumiseen ja asioiden pänttäämiseen kirjoista. Entisessä opintoviikkokulttuurissa ajateltiin toisin sanoen, ettei oppimista voinut tai kuunulut nopeuttaa. Tämä kenties sopi joutilaalle sivistyneistölle, joka opintoviikkojen suojissa sai oikeuttaa oman verkkaisen valmistumisensa.

Heti kun oikeistolainen yritysmaailman logos pääsi jylläämään opetusministeriöiden ja yliopistojen johdossa, ja opiskelijoiden omia vapauksia ja päätäntävaltaa vähennettiin lainsäädännöllä, täytyi myös termistöön tehdä korjauksia. Pisteet tietenkin viittaavat suoraan urheilun maailmaan. Yhtä hyvin opiskelijoille olisi voinut alkaa tarjoamaan kursseista erävoittoja tai koreja. Opintopisteisiin siirtyminen tarkoitti, että yliopistoelämä haluttiin nähdä enemmän opiskelijoiden väliseksi kilpailuksi. Pisteet eivät myöskään olleet niin vahvasti sidoksissa aikaan. Muutoksella haluttiin viestiä, että ansiokas opiskelija voi edetä omaa tahtiaan, muita nopeammin.

On sopivaa, että aikamme media myös on nostanut kaikkein herkimmin tieteen sankareina esiin mahdollisimman nopeasti valmistuneita henkilöitä. He olivat tieteestä ja opiskelusta nauttimisen sijaan selättäneet sen monipäisen hirviön, jota kutsutaan itsensä jalostamiseksi. He eivät olleet jääneet odottamaan, että ympäristöstä ammentuisi heihin viisautta. Koulussa he olivat todistamassa omaa poikkeuksellista tahtotilaansa, joka kannusti heidät juoksemaan vastenmielisen opintoputken läpi ennätysajassa.

Tällainen asenne tietenkin vetoaa ennen kaikkea rahvaaseen, joka on oppinut vihaamaan peruskoulua ja kaikkea mitä se edustaa. Rahvaalle sopii hyvin ajatus koulusta pikatienä, jolla ajetaan mahdollisimman kovaa sivuille katsomatta, jotta sieltä päästäisiin pois ennen kuin elämä on ohitse. Kaikki puheet kouluajan lyhentämisestä tai nopeuttamisesta kuulostavat järkevältä niiden korvissa, jotka eivät vapaaehtoisesti ole kärsineet päivääkään koulua. Niinpä demokratiassa korkeakoulujen asema on perin hutera, minkä nyt talouskriisien aikana olemme hyvin huomanneet.

Jos vielä perustavammalla tasolla tarkastellaan koulujemme rakennetta, huomataan kuinka eräässä keskeisessä piirteessä koululaitos heijastelee ympäröivää yhteiskuntaa tai tekee sille myönnytyksiä. (Mitä yksinkertaisemmalle ja itsestäänselvemmälle tasolle me siirrymme, sitä pahemmin huomaamme sokeutuneemme todellisuudelle ja sitä enemmän löydämme alkukantaista mythosta, eräänlaista ihmisetanan jälkeensä jättämää limaa, jonka olemassaolo kielletään, koska se ei sovi tarinaan.) Peruskoulussa ja lukiossa opiskelijoita motivoidaan arvosanoilla. Yliopistossa arvosanoilla ei ole mitään sen erityisempää merkitystä. Paljon tärkeämpää on oppia näkemään kurssisuoritukset pääomaksi tai symboliseksi valuutaksi. Määrä on yliopistotasolla aina tärkeämpää kuin laatu.

Tämä näkyy vielä selkeämmin tieteellistä uskottavuutta mittaavissa meriiteissä, joista keskeisessä roolissa ovat julkaisut. Julkaisujen tarkoitus ei ole herättää keskustelua tai väittää uusia asioita, vaan avata portteja. Kukaan tuntemani jatko-opiskelija ei jaa omia artikkelejaan, jotta muut niitä lukisivat. He jakavat tietoa siitä, mikä taho on hyväksynyt heidän kirjoituksensa julkaistavaksi.

Voisi ajatella, että artikkelit ovat eräänlaisia kaveri-kutsuja, joita tavis lähettää Facebookissa julkisuuden henkilöille, eli tässä tapauksessa merkittäville tieteellisille julkaisusarjoille. Jos kirjoitus julkaistaan, se on merkki uusista suhteista ja mahdollisuuksista, mutta ennen kaikkea se on uusi sulka urallaan etenevän tieteilijän halttuun.

Tavalliset ihmiset eivät tiedä tieteen sosiaalisista käytännöistä ja hiekkalaatikkohierarkioista mitään, koska jos niistä tehtäisiin elokuva, se saisi katsojat oksentelemaan, pyörtyilemään ja poistumaan teatterista.

Mutta nythän minä surukseni taas huomaan, etten ole päässyt kirjoituksessani vielä edes alkua pidemmälle.


Rahan ihmeellinen voima

Koko ikäni olen kärsinyt siitä, etten ole saanut muita taivutettua tahtooni. Olisin esimerkiksi perustanut maailman parhaan bändin, mutta kaverit eivät jaksaneet ilmaantua treeneihin. Kerran yritin myös rakentaa valtavan linnan autioon tulivuoreen, koska olin nähnyt sellaisen James Bond -elokuvassa, mutta en saanut tuhansia työmiehiä työskentelemään hankkeessa, koska minulla ei ollut rahoitusta.

Olen aina ihmetellyt sitä kuinka ihmiset valittavat siitä, että heidän tulisi saada työstään palkkaa. Miksi? Enhän minäkään koskaan pyydä palkkaa siitä, että kirjoitan maailman parasta blogia.

Rahalla on ihmeellinen voima kannustaa ihmiset heräämään aikaisin ja tottelemaan käskyjä. Varmaan tästä syystä yliopistoissa on alkujaan keksittykin, että opiskelusta täytyy antaa myös opiskelijoille jonkinlainen korvaus. Näin ovat syntyneet opintoviikot ja opintopisteet. Ne ovat eräänlaista instituution sisäistä leikkirahaa.

Kun peli on käynnissä, ei leikkiraha koskaan ole mikään leikin asia. Lautapelin tiimellykseen uppoutuneet ihmiset hermostuvat jos joku tulee ja potkii nurin heidän nappulansa. He voivat jopa muuttua väkivaltaisiksi - niin vahvasti me ihmiset samaistumme peliin ja unohdamme ympäröivän todellisuuden.

Niinpä opiskelijat on varsin helppo motivoida keräilemään opintopisteitä kuin ne olisivat Kinder-munien keltaisia muovikeltuaisia, joiden sisältä kenties löytyy vaikka käsinmaalattu ankka, joiden alla on pyörät ja jotka aukoo suutaan vaappuessaan. Eihän opintopisteillä tee valmistumisen jälkeen hevon helvettiä, mutta silti niitä kerätään kuola suusta valuen ja silmissä Stockmannin Hullujen Päivien kiihkeyttä. (Itse asiassa on kummallista, ettei opintopisteille ole vielä keksitty tarjota korkoa tai yhdistää niihin bonuksia. Voin hyvin kuvitella, että 10 vuoden kuluttua jokainen tietyn pistemäärän lukukaudessa saavuttava opiskelija saa vielä 5 opintobistettä monuksena.)

Myönnän nyt innostuksessani hieman eksyneeni aiheesta. Tarkoitus oli alkujaan käsitellä tieteen vihaamisen perusteita, mutta olen vain höpöttänyt kaikenlaista huumorimielessä. On aika siirtyä vakavampiin kysymyksiin.

Pidän vakavana sitä, ettei yhteiskunnassamme osata millään osa-alueella kannustaa ihmistä enempään tai parempaan työhön muun kuin rahan avulla. Siitä on seurauksena esimerkiksi jatkuvasti kohoavia johtajien bonuksia. Johtajammekin näyttävät ajattelevat, ettei mikään muu saa heitä motivoitua ikäviin päätöksiin, paitsi alati kasvava palkka. Rahan avulla johtajien on helpompi kestää sitä epämukavuutta, jota alaisten irtisanominen aiheuttaa.

Köyhät sentään ovat keskuudessaan kehitelleet mitä nerokkaampia motivaatiokeinoja. On suunnaton harmi, että tiedeyhteisö niiden omaksumisen ja jalostamisen sijaan nimittää niitä huuhaaksi.


Epätieteellisten motivaatiometodien ylistys

Työväenkulttuurissa on aina osattu arvostaa vedonlyöntejä ja uhkapelaamista. Me usein hahmotamme tällaisen toiminnan vain typeräksi ja vaaralliseksi, koska olemme kollektiivisesti muuntaneet sen tappiolliseksi. Köyhien arvokainta kulttuuria on valtiollisen vedonlyöntimonopolin avulla degeneroitu surulliseksi riistoksi.

Köyhät käyttävät vähän rahansa viisaasti, jos he kokoavat ne yhteiseen pottiin ja kilpailevat tai edes heittävät arpaa niiden hallinnasta. Kaikki olisi hyvin, jos kapitalistit eivät ottaisi mitään välistä.

Kun köyhät lyövät vetoa vaikkapa kossupullosta, se antaa heille samanlaista yrittämisen kipinää kuin rahapalkka, koska pienen palkinnon ohella kyse on myös kunniasta. Tämä tiedetään myös motivaatio-oppaissa, mutta niitä lukevat lähinnä vain nousukkaat. Oppaissa usein kannustetaan ihmisiä lyömään pienissä joukoissa vetoa esimerkiksi siitä kuka pudottaa kuukaudessa eniten painoa, juoksee pisimmän matkan Cooperin testissä tai onnistuu olemaan useimpia viikkoja juomatta. Tällaisiin vetoihin kossupullo on varsin riittävä kannustin.

Köyhien mahdollisuudet motivoida toinen toistaan rahapalkalla ovat rajalliset, joten myös noppapeli voi edistää yhteistyötä - kunhan vain kyllin moni häviää kaikki rahansa. Pelin jälkeen yksi köyhistä on hieman vähemmän köyhä. Olettaen, ettei kapitalisti taaskaan tule ja vie voittoja hänen käsistään, voi hieman muita rikkaampi köyhä toimia jossain projektissa johtajana. Näin muut saavat rahansa takaisin ja samalla kylässä kyetään organisoituneeseen yhteistyöhön - edes lyhyen aikaa.

Kun rahat on jaettu palkkana, peli käynnistyy uudestaan, kaikki menettävät rahansa yhdelle ja tämä toimii taas muutaman päivän ajan johtajana.

Dokumenttielokuvien ja kirjallisuuden perusteella voimme hahmottaa kuinka köyhässä Nepalissa toimivat yhä rinnakkain rahan, leikin ja shamanismin talous. Rahatalous muistuttaa paljon edellä kuvattua pienen piirin uhkapeliä. Paljon pientä hyvää syntyy pienillä urakoilla, talkootyöllä ja luontaisella työnjaolla, joka tuottaa myös vaihtoa . Uhkapeli on yksi työkalu sikäli kuin mikään typerä uskonnollinen periaate ei ole kieltänyt tätä ihmisille täysin luontaista toimintamallia.

Uhkapelien suurin uhkakuva on se, että niihin liittyy taitoa tai huijaamisen mahdollisuuksia. Pelin tulisi olla sellainen, ettei siinä voi kehittyä ammattilaiseksi. Jos joku elättää itsensä uhkapelillä - tai valtio verottaa sitä - kadottaa peli alkuperäisen merkityksensä, mikä on rahan kierto ja hetkellisten hierarkioiden synnyttäminen.

Sekin on haitallista, jos jollain on taipumusta liikaan säästäväisyyteen. Ehkä siksi Jeesus moitti palvelijaa, joka hautasi leiviskänsä maahan. Hänen olisi pitänyt uhkapelata sillä, kuten toverinsa. Jos hän voittaa lisää tai menettää kaiken, se on aina voitto yhteisölle. Joku viisaampi osaa heti kuluttaa varansa, jotta toiminnan kipinä iskisi kyläyhteisöön. Kaikki tulisivat töihin, kun kerrankin on joku joka maksaa palkkaa.

Tällaisen leikkitalouden rinnalla toimii myös shamanistinen talous Myös siinä on kyse työhön kannustamisesta.

Kun ihmisiä kalvaa pitkällinen tekemättömyyden ja tehtävien lykkäämisen tuottama syyllisyys, tai kun on aika vuodenajan syklin vuoksi tarttua kuokkaan, he lähtevät shamanistin tykö.

Shamanisti tutkii luita ja kertoo heille mikä on oikea päivä kylvää - ja miten kammottavia asioita siitä seuraa, jos talonpojat eivät heti aloita töitä. Shamaanin luota köyhä maanviljelijä poistuu sydän pamppaillen, sillä hän uskoo jokaisen sanan. Nyt hän on valmis puurtamaan henkensä edestä, vaikka kukaan ei maksa palkkaa.

On surullista, miten vieraita tällaiset itsestäänselvyydet ovat rahatalouden piirissä eläneille ihmisille. Tieteilijät kutsuvat niitä epäterveiksi harrastuksiksi tai huuhaaksi, eivätkä monet tavalliset ihmisetkään enää tavoita luontaisella käyttäytymisellään niitä hyötyjä, joita alkukantaiset rahan korvikkeet heille voisivat tarjota, jos niitä ei olisi välistävetämisellä ja kristillisellä valistuksella vääristetty.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Verkkohyökkäysrykmentti

Osaisiko joku auttaa? Minua mietityttää, että ovatko maamme ylimmät johtajat täysiä idiootteja, vai teeskentelevätkö he vain tietämätöntä.

Sodankäynnissä moni asia on muuttunut, mutta edelleen luulisi pätevän sen, että on aseita, joista vihollisen halutaan tietävän sekä aseita, joista heidät halutaan pitää pimennossa.

Suureen ääneen mainostetut aseet ovat esimerkiksi sellaisia, joita voidaan ja halutaan myydä kalliiseen hintaan muille valtioille. Näiden aseiden esittely on välttämätöntä, jotta kaikki ostajakandidaatit tuntisivat niiden tehokkuuden. Esimerkiksi Ruotsin olisi hankala myydä hävittäjään, jos se täysin vaikenisi niiden nopeudesta, aseistuksesta ja muista ominaisuuksista.

Toinen syy mainostaa aseita on niiden herättämä pelko. Tiettävästi useampikin valtio on avoimesti julistanut omistavansa ydinaseita juuri tästä syystä.

Aseet joista vaietaan ovat yleensä vasta suunnitteluvaiheessa. Niiden teknologia on salaista, jotta kilpailijat eivät pysyisi yhtä helposti mukana kilpailussa.

Toinen syy vaieta aseista liittyy vakoiluun ja tiedusteluun. Vakoiluteknologiaa ei samalla tavalla myöskään kehitetä suoraan myyntimarkkinoille, koska pelon sijaan tieto aikaansa edellä olevasta salakuuntelusta herättäisi enemmänkin ärtymystä ja epäluottamusta.

Tämän kaiken jälkeen toistan alkuperäisen kysymykseni: ovatko Suomen päättäjät tyhmiä, kun meillä yhä edelleen koulutetaan jääkäreitä, pioneerejä, tykkimiehiä ja sotilaspoliiseja - eikä ennemminkin hakkereita, kybertiedustelijoita, tietosuojaajia, propagandankirjoittajia, trolleja ja muita verkkohyökkäysten ammattilaisia?

Onko kyse siitä, että meillä kyllä koulutetaan reserviin tällaisia ihmisiä, mutta toiminta pidetään salassa, koska emme puolueettomana valtiona halua herättää kenessäkään ärtymystä?

Wikipedian mukaan Suomen puolustusvoimilla on joukko-osastoja, kuten:
Panssariprikaati (Hattula), perustettu 1927
Merisotakoulu (Helsinki) 1930
Tykistöprikaati (Niinisalo) 1992
Lapin ilmatorjuntarykmentti (Rovaniemi) 1989
https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_Suomen_puolustusvoimien_joukko-osastoista 
Missä helvetissä ovat Kyberturvallisuusprikaati, Hybridisotakoulu ja Trollitorjuntarykmentti? Näiden nörttiosastojenhan tulisi olla aivan ensisijaisia puolustuskeinoja mitä tahansa hyökkääjää vastaan.

Suurempikin armeija on tehoton hyökkäyksissään, jos sen motivaatio ja moraali saadaan nujerrettua ristiriitaisella tiedotuksella.

Huipputekniset hävittäjät ja panssarivaunut voidaan hakkeroida liikuntakyvyttömiksi, jos hallussa ovat ylivertaiset .

Sähköverkot voidaan pimentää tuhansien kilometrien päästä. Vastustajan viestintä voidaan sotkea tai käskyjä jopa uudelleenohjelmoida.

Presidentin salasuhteet voidaan vuotaa julkisuuteen juuri kun hänen tulisi pitää tärkeä radiopuhe. Kenraaleja voidaan kiristää vuosien tarkalla tilitietojen ja sähköpostiviestien seuraamisella saatujen tietojen avulla.

Jos oletetaan, että Suomella olisi oma hakkeriprikaati ja siihen laaja kansainvälinen luotto, ei meillä välttämättä edes tarvitsisi olla näitä edellä mainittuja keinoja - riittäisi, että meillä epäiltäisiin olevan kyky murtautua verkkoihin ja sabotoida elämää kotirintamalla.

Jos emme pysty rahoittamaan kyberturvallisuusjoukkoja - minkä kyllä uskon, että pystyisimme tekemään - meidän tulisi vähintään puhua paskaa niin tehokkaasti, että tällainen salainen joukko edes huhuttaisiin perustetun ja tuhansien reserviläisten saaneen salaisen tehtävän rauhan aikana ylläpitää omia hakkeritaitojaa, jos valtio sodan aikana heidän taitojaan tarvitsisi.

En ole kuullut tällaisia huhuja, joten ilmeisesti kenraalimme sekä maamme poliittinen johto yhä vain jossain kabinetissa asettelee suurille pöydille pieniä panssarivaunuja ja leikkii olevansa kartalla.

PS.
Löysin sentään tällaisen surullisen pikku uutisen. Surullisen siksi, että jos puolustusvoimat ylpeilevät vuonna 2015, että "ensimmäistä kertaa" järjestetään tällainen projekti, se tarkoittanee, että olemme jo menettäneet pelin.
http://www.verkkouutiset.fi/ "Puolustusvoimat värvää tänä vuonna ensimmäisen kerran kybervarusmiehiä"