Pimeä aika - myyttiä myytin päälle

Ajatus pimeästä keskiajasta on myytti - mutta harva tulee ajatelleeksi kuinka suomalaisesta myytistä onkaan kysymys.

Jos katsotaan englanninkieliseen maailmaan, siellä edelleen ajatellaan, että "Dark Ages" oli totista totta - ja he ovat siinä täysin oikeassa.

En tiedä mitä suomalaisessa kouluopetuksessa tai julkisessa keskustelussa on mennyt pieleen, kun vähän väliä ilmestyy kirjoja, joissa vakuutetaan keskiajan olleen rattoisaa aikaa. Tämä keskustelu keskiaikaisen arjen mukavuudesta on oikeastaan täysin eri keskustelu, ja se rajoittuu yllättävän paljon Suomen kielialueelle.

Suomenkielisessä Wikipediassa on kaksi artikkelia, joista toinen on nimeltään "Pimeä aika", ja toinen puolestaan "Pimeä keskiaika". Katsotaan mitä nämä pitävät sisällään.

Näin artikkeli alkavat:

1) Pimeä aika

"Pimeä aika on historian ajanjaksio, jolta on käytettävissä hyvin vähän tai ei lainkaan dokumentteja."

2) Pimeä keskiaika

"Pimeä keskiaika on suomen kielessä puhekielinen ilmaisu, jossa ajatus antiikkia seuranneesta kulttuurin rappeutumisesta ja yhteiskunnallisesta hiipumisesta on siirretty tarkoittamaan niin sanottua "keskiaikaa" eli noin tuhannen vuoden ajanjaksoa suunnilleen vuosien 500 ja 1500 välissä.

Englanninkielessä "Dark ages" tarkoittaa lähinnä varhaiskeskiaikaa korkeintaan vuoteen 1000 asti."

 

Jostakin syystä suomalaiset toimittajat ja eräät tunnetut historioitsijat ovat viehättyneet meillä tähän "puhekielisempaan" tulkintaan. Sen ytimena on ajatus, että keskiajasta olisi aiemmin luotu myytti ikävänä aikana, jolloin kärsittiin rutosta ja poltettiin noitia.

Myytti kiteytyy Jaakko Tahkokallion kirjan esittelyssä Gaudeamuksen sivuilla:

"Huppupäiset pyövelit katkovat ihmisten kauloja, noitia poltetaan, taikausko kukoistaa. Kirkko päättää kaikesta ihmisten elämässä ja maapallon uskotaan olevan litteä. Tällaista oli elämä keskiajalla – vai oliko sittenkään?"

Tämä lienee sukupolvikysymys, sillä itselläni ei ole tällaista keskiaikakäsitystä koskaan tullut vastaan kouluopetuksessa tai televisiodokumenteissa. Tappavat tautiepidemiat kyllä toistuivat joitakin kertoja, mutta hetkellisinä aaltoina. Noitia ei poltettu niinkään keskiajalla vaan uuden ajan jo alettua, uskonpuhdistuksen ja valistuksen pyörteissä, usein poliittisista syistä tai jonkin paikallisen kärhämän seurauksena.

Kun sanotaan, että keskiaika oli oikeastaan ihan mukavaa aikaa, vahvistetaan myyttiä, jonka mukaan aiemmin olisi vallinnut keskiajasta erilainen käsitys. Minua ihmetyttää milloin tämä käsitys on elänyt, koska lukemissani historiateoksissa "pimeä aika" viittaa englantilaiseen tapaan keskiajan alkuun, joka todellakin oli pimeä, siinä merkityksessä, ettei tietoa ole juurikaan säilynyt.

Miten niin keskiaika olikin pimeä?

Keskiajan alku on edelleen suurelta osin hämärän peitossa. Tämä tulee varsin selväksi, kun katsotaan esimerkiksi kuningas Arthurin legendaa. Jos saarivaltion oman kuninkaan (tai heimopäällikön) historiallisesta olemassaolosta on epäselvyyttä, se on mielestäni varsin vahva todiste sen puolesta, että historiassa on totisesti aukkoja.

Arthurin mahdollinen esikuva eli Rooman valtakunnan romahdusta seuranneessa sekasorrossa 500-600-luvulla, mutta paljon myöhemmin 1100-luvulla Suomeen oletettavasti saapui piispa nimeltään Henrik, joka päätyi erään Lallin surmaamaksi. Sanoin oletettavasti, koska me emme tiedä.  Piispa Henrik ja Lalli ovat legendaa. Varsinaista historiankirjoitusta ei tuohon aikaan Suomessa harjoitettu.

Nämä aukot historiassa ovat keskiajan pimeyttä. Etenkin varhaiskeskiajasta on säilynyt hyvin vähän muuta kuin legendoja ja hautalöytöjä. Jos katsotaan myöhemmäs ajassa, niin vielä renessanssin aikaan jopa Englannin historiakirjoituksessa oli valtaisia puutteita. Silloinen historia oli suurelta osin pelkkää voittajien historiaa, vaikka kirkonkirjoissa on säilynyt tietoa myös tavallisista ihmisistä. Tudor-kaudella eläneen kenties yhä maailman kuuluisimman näytelmäkirjailijan William Shakespearen elämästä vallitsee lukuisia avoimia kysymyksiä. Hänen henkilöllisyytensä on jäänyt "keskiaikaisen pimeyden" peittoon vielä 1600-luvulla.

Jos katsotaan mitä Suomessa tapahtui vuosien 600-1600 välillä, nousee näkyville loputon määrä avoimia kysymyksiä. Suomessa keskiaika jatkui vuosisatoja pidempään kuin keski-Euroopassa, mistä syystä meillä on Kajaanin linnan kaltaisia mysteerejä, joista kerrotaan villejä tarinoita.

Viime aikoina on puhuttu paljon "Suomen kuninkaista" ja internetissä liikkuvista fantastisista tarinoista. Nämäkin myytit palautuvat keskiaikaisen pimeyden problematiikkaan, vaikka tarinat olisi keksitty aivan hiljattain.

Kun keskiajan pimeys on luonut tyhjää tilaa, sitä täydennetään mielikuvituksella. Siksikin Suomessa olisi erityisen oleellista myöntää, että keskiaikainen pimeys on todellinen asia ja se on hallinnut maatamme vielä sen jälkeen, kun muualla päästiin historiankirjoituksessa jonkinlaiseen järjestykseen, edes siinä määrin, että kyettiin edes nimeämään maan omat kuninkaat.

Miksi Suomessa keskiaikakeskustelu on lähtenyt omille teilleen?

Toivon, että joku muu osaisi vastata tarkemmin siihen, milloin alkoi myytti siitä, että keskiaika olisi ollut kurjaa aikaa, joka on motivoinut meidät toitottamaan, että keskiaika oli iloista aikaa. Siitä minulla ei ole käsitystä. En vain tahtoisi, että myyttien päälle rakennetaan uutta myyttiä, jossa edelleen iloisesti sekoittuvat tuhannen vuoden tapahtumat.

Voin vain arvailla, että suomen keskiaikakeskustelun hämäryys liittyy siihen, ettei meillä ole omasta historiastamme kovinkaan tarkkaa kuvaa. Koska Suomen keskiaika on niin pitkä ajanjakso, sen hahmottaminen on työlästä - työläämpää kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa selkeästi erottuvat viikinkiaika, Hansaliiton sekä Kalmarin unionin jaksot ja Kustaa Vaasan renessanssi, mistä jännittävästi edetään uskonsotiin ja Kustaa II Adolfin sotasaavutuksiin, rinnallaan hakkapeliitat.

Suomen oma historia kytkeytyy niin vahvasti Ruotsin historiaan, että sen opiskelu ei välttämättä motivoi koululaisia, jotka sitten aikuisena mitään asiasta muistamatta ovat valmiita ottamaan vastaan satuja, ainoana tarjolla olevana vastauksena avoimiin kysymyksiin. Keskiaika jää monien mielissä monolyytiksi, jonka käsittelyssä on tarkkojen tapahtumien sijaan pääosassa tunnelma. Niinpä keskustellaan vain siitä, minkälainen tunnelma keskiajalla vallitsi.

Oliko elämä mälsää, oliko se kivaa? Tässä on Suomen keskiaika pähkinänkuoressa.

Gonzotiede ja pyramidit

Minun täytyisi tänään täyttää passihakemus, joten tunsin suurta paloa kirjoittaa pikkujättiläiseen ihan muista aiheista. Koronakriisin aikana olisi sietänyt kirjoittaa tänne laajaltikin, mutta keväällä monet aiheet tuntuivat liian tärkeiltä, etten saanut aikaiseksi. Nyt kun passihakemus on tärkeä ja kiireellinen, onnistun pakenemaan sitä mahdollisimman epäoleelliseen puuhailuun.

Vaikka ylläpidän tätä blogia laiskasti, tuntuu Gonzotiede vuosi vuodelta vain merkityksellisemmältä puuhalta, ja toivon mukaan saisin joskus nytkäytettyä eteen päin 600-sivuisen esseeteokseni, jota piilottelen pöytälaatikossani (tai edes koottua yhteen Pikkujättiläisen parhaita kirjoituksia vuosien varrelta). En ole tuplatohtori, eikä minulla ei ole poliittista agendaa, joten on vaikea kuvitella, että ketään kiinnostaisivat yksityiset johtopäätelmäni filosofiasta, ihmisluonnosta tai tieteentekemisen inhimillisistä haasteista. Etenkin kun osaisin tuskin suolta sellaista hölynpölyä, että se tuottaisi uutiskynnyksen ylittävää vastareaoktiota.

Gonzotiede tulee aina vain aiheellisemmaksi, kun tuplatohtorit ja muut itseäni paljon arvovaltaisemmat tiedeihmiset päätyvät tekemään hassunhauskoja juttuja, niin kuin Ruotsin koronakeväässä, jossa asiantuntijaelinten korkeimpien auktoriteettien mielipiteet ja empiiriset faktat eivät juurikaan ole toisiaan kohdanneet. Nimitän lahdentakaista syvää tragediaa hassunhauskaksi asiaksi, sillä hassunhauskat asiat ovat usein preludia suurimmille tragedioille ja syvimmälle mielipuolisuudelle. Matkustajien hassunhauskoista hatuista ja eleistä voi esimerkiksi päätellä, että valtamerilaiva on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että se pian törmää jäävuoreen ja uppoaa valtameren pohjaan.

Samalla tavoin on täysin loogista, että koronavirus puhkesi rajuimmaksi epidemiaksi juuri Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, koska kummassakin tapauksessa on kysymys maailman parhaasta valtiosta. Ruotsi on maailman turvallisin valtio, joten kansalaisten ei tarvinnut tehdä mitään, asiathan kyllä hoituisivat. Ja niin ei mitään tehty, ja siksi eivät asiat hoituneet. Jos occamin partaveistä hyödyntäen poistamme kaikki monimutkaisemmat teoriat, on helppo nähdä kaava, missä varmuus omasta onnistumisesta johtaa täydellisimpään epäonnistumiseen. (Suomessa onneksi ei kukaan ota vakavasti väitteitä, joiden mukaan on kyse maailman onnellisimmasta kansasta. Jos koskaan tulee päivä, jolloin tämä asia tunnustetaan kollektiivisesti todeksi, me olemme todella syvissä ongelmissa.)

Gonzotieteilijän asenteen on oltava sopivan kevyt ja ihmiselämästä irrallinen, muutoinhan ei hassunhauskoja asioita kestäisi kohdata ollenkaan.

Oman aikamme tiede on alkanut silmissäni näyttäytyä hassunhauskojen asioiden kerholta, mutta todellisiin epäkohtiin ei siinäkään tapauksessa kannata kohdistaa huomiotaan. Muutoin mielenterveydelle käy samoin kuin henkilökohtaiselle taloudelle, josta en ole jaksanut piitata, koska en kertakaikkiaan osaa, ja täydellisen epäonnistumisen jälkeen ei muuta enää voi paitsi lakata piittaamasta.

Niinpä ajattelin pitkän hautomisen jälkeen puhua pyramideista. Pyramidit ovat siitä mukava aihe, ettei niistä voi keskustella vakavasti. Jos akateemikkojen seurassa lausuu sanan "pyramidi", syttyy useimpien kuulijan päähän ensimmäiseksi kuva, missä pääosaa esittävät lentävät lautaset. Sen jälkeen on turha haaveille kuulijoista, saati sitten apurahoista, vaikka olisi aikeissa keskustella lomamatkastaan Kairoon.

Jos taas yhteiskuntatieteilijoiden tai politiikan harrastajien seurassa puhuu pyramideista, on luultavammin ensimmäinen mielikuva hieman erilainen. Edelleenkään eivät pääosaa esitä muinaiset egyptiläiset, vaan illuminati ja yhdysvaltain perustajien yhteyden vapaamuurareihin.

Jos tahtoo pärjätä taiteiden kentillä, on tiedostettava ihmisten assosiaatiot ja hyödynnettävä näitä yhteyksiä niin, että oikeat symbolit yhdistyvät oikeisiin tunteisiin ja värittävät elämänkokemuksia samalla tavoin kuin Howard Shoren musiikki on muuttanut vellovat taistelukohtaukset merellisen eeppiseksi Sormusten herra -trilogiassa. Jos menee liian pitkälle assosiaatioissa, sairastuu paranoidiin skitsofreniaan, tai masentuu sen tähden, että taiteesta tulee liian kansaanmenevää ja voimallista, eikä sillä enää pysty miellyttämään eliittejä, jotka arvostavat distinktiivistä hienovaraisuutta ja heikompaa puhuttelevuutta.

Sanat eivät suinkaan ole viattomia, vaan ne on ladattu täyteen merkityksiä. Siksi ilahduin suuresti, kun satuin törmäämään Oulun yliopiston tutkimusryhmään, joka täysin avoimesti ilmoitti uuden rakennusmateriaalinsa saaneen innoitusta muistaisilta pyramidien rakentajilta:

"Geopolymeeritekniikka on ollut olemassa jo pitkään; jotkut uskovat, että jopa Egyptin pyramidit olisikin valmistettu valamalla geopolymeeristä. Nimityksen keksi ranskalainen tutkija 1970-luvulla."

OULUN YLIOPISTO: Geopolymeerit muuttavat maailmaa

Jos jakaisin vuosittaista gonzotieteellistä palkintoa rohkeimmasta tieteellisestä teosta, olisi palkinto ansaitusti myönnetty Oulun yliopiston kuitu- ja partikkelitekniikan tutkimusyksikölle, jossa kaikkia apurahatahoja ja kasvojenmenetyksen vaaraa uhmaten on uskallettu mainita pyramidit.

Kyseisessä hankkeessa ei ole mitään pseudotieteellistä, mutta jo pelkkä vihjaus muinaisten rakentajien salaisuuksiin on merkki sydäntä lämmittävästä ennakkoluulottomuudesta ja ihanan terveestä itsevarmuudesta, jota en voi muuta kuin rakastaa.

Geopolymerit voivat hyvinkin olla tervetullut lisä materiaalitieteen valikoimiin, ja on hyvinkin todennäköistä, että vastaavia geopolymerejä todella käytettiin muinaisina aikoina, olihan esimerkiksi roomalaisilla myös sementtiä, jota he sekoittivat tulivuoren tuhkasta, ja se vetää kestävyydessä vertoja modernille portlandin sementille. Pyramideista vain ei parane puhua, ja jos ihmettelet miksi liioittelen, koeta jakaa Facebookiin yksikin pyramidien arkeologisiin mysteereihin liittyvä juttu. Huomaat että pala nousee kurkkuun, ja ennemmin tekisit jotakin ihan muuta kuin kertaliipaisulla tuhoaisit kaiken uskottavuutesi ystäviesi silmissä.

Jos vuotuisen gonzo-palkinnon avulla olisi mahdollisuus jollakin tavoin lieventää tieteenkentän tabuja ja armotonta teologisen ahdasmielisyyden valtaa, se olisi unelmieni täyttymys.

Runoilijana en voi kuin ihmetellä sitä tiedostamattomien sääntöjen ja pelkojen verkostoa, jossa tieteentekijät toimivat, luisuen asteittain kohti yhä huonompia (tai pinnallisempia) tuloksia useilla aloilla. On vaikea kerryttää kansakunnan kokonaissivistystä, tai kannustaa itseään parempiin suorituksiin tutkijana, jos empiiriset tulokset eivät saa mitään näkyvyyttä mediassa, eikä kovalla osaamisella ole konsulttikielen veroista merkitystä apurahoista taisteltaessa. Myös mittarit on pyritty laatimaan yliopistojen ja kaupunkien statusta silmälläpitäen, imago edellä, jolloin lopulta vain diskurssilla ja habituksella on merkitystä. Tämä sosiaalisen tanssin dynamiikka on edelleen monille näkymätön, ja he suhtautuvat siitä puhumiseen kuin mystiikkaan. Gonzotieteen ja tieteen keskinäinen asetelma onkin hyvin samanlainen kuin keskiajan mystiikalla ja keskiajan teologialla. On vapaan ja ulkopuolisen puheen kenttä, joka on vapautensa tähden täysin käsittämätöntä lähes kaikille, sekä ääneenlausumattomien sääntöjen ahdasmielinen rakenne, jossa taas säännöt ovat osanottajille niin tuttuja, ettei niitä tarvitse ääneen lausua.

Tieteen kriisi 2000-luvulla koostuu osaltaan myös siitä, ettei filosofialla ja humanismilla ole enää mitään merkitystä verrattuna talouteen, lääketieteeseen ja teknologiaan, jotka keräävät kaiken yksityisen rahoituksen. Niinpä tieteentekijöiden enemmistön tieteellinen itsekriittisyys jää täysin olemattomaksi, ja heidän hybriksensä mahdollistaa sen, että ihmisluonto saa täyden vallan. Kun kollektiivit uskovat olevansa inhimillisyyden yläpuolella, mutta eivät tunnista teatterin lisääntyvää valtaa, nousee oppimisen sekä tutkimuksen sijaan ainoaksi merkitseväksi asiaksi sosiaalinen kudelma, jossa ei ole eroa skolastiikkaan tai feodalismiin. Mehän tiedämme, että ne olivat juuri tyhjien fantastisten käsitteiden pyörittelyä, mutta näiden termien tuntemisesta, ja etenkin latinan hallitsemisesta oli palkkana viheliäinen papin virka, jonka turvin saattoi kuitenkin vaivihkaa tarkkailla tähtiä tai tutkia kasvien risteyttämistä.

Aikamme tieteen kenttä on tulvillaan paaveja, piispoja, kauluksia ja symboleja, joiden avulla käydään kauppaa uskottavuudesta. Täytyy miellyttää ihmisiä, täytyy elättää perhe, täytyy tuottaa julkaisuja. Tiedettä ei missään välissä ole välttämätöntä tehdä. Se jää tutkijan vapaa-ajan harrastukseksi, ellei koko tehtävää kohta jätetä gonzotieteilijöille, jotka edistävät tiedon täsmentymistä tai kumuloitumista ilman mitään statusta, pyrkivät samalla luomaan perustaa sille että ahtaiden ajatusten välissä olisi edes hieman tilaa hengittää ja salaa liikutella ajatuksiaan, jotta pää ei täysin jämähdä.

Gonzotieteilijä on kuka tahansa ihminen, joka päättää kieltäytyä Play Stationin pelaamisesta, jotta voisi ennemmin käyttää vapaa-aikansa siihen että lukee esseitä, tutkimuskirjallisuutta ja yhdistelee lankoja, koska virallisten asiantuntijoiden asema on liian usein saavutettu narsismilla ja kyynärpäätaktikoinnilla. Enää voi harvoin luottaa siihen, että kärkijuoksijoilla olisi muuta kulttuurista pääomaa paitsi sosiaalisia kontakteja ja kyky suoltaa termejä, jotka miellyttävät valtaapitäviä. Sofistien ja fariseusten maailmassa on vain koetettava olla huutava ääni erämaassa, tai vaatimaton zen-mestari, joka ennemmin hoitaa puutarhaa kuin sotkee itseään ontoksikovertaviin politiikan kiemuroihin.

Tavallisen elämän kosto: lottokuponki povitaskussa

Ajatukseni ovat joululomilla tyypilliseen tapaan palailleet keskeneräisiin projekteihin. Tänään mietin tavallista elämää, josta kirjoitin läjäpäin analyysejä joskus vuosikymmen sitten. Tavallisen elämän tutkiminen on eräänlaista kulttuurista arkeologiaa omalla etupihalla, kenties takapihallakin. Kohteena ei välttämättä ole inhimillinen elämä sinänsä, vaan se tapa, jolla se on omassa elinpiirissä järjestetty.

Siihen liittyy tiettyä viehättävyyttä, kun huomautetaan ääneen ilmiselviä asioita, joita harvemmin kuulee sanallistettavan. Tämä yhdistyy myös niihin syihin, miksi olen viimeiset 2-3 vuotta lukenut enimmäkseen Kevätpörriäisiä. Liittyy se toki myös kvalifysiikkaan, joka on erään määritelmän perusteella voisi olla myös tavallisen elämän tutkimusta, mutta ikään kuin vielä vahvemmalla dekonstruoivalla otteella. Jossain jo taisin kirjoittaa, että kvalifysiikka muistuttaa parhaimmillaan sitä, kuin selitettäisiin ihmisen toimia jollekin avaruusolennolle, joka on saapunut tänne ihmettelemään.

Sehän on luonnollisesti yksi sivullisuuden ja tavallisesta elämästä vieraantumisen oire, että autistisella mielenkiinnolla ihmettelee ihmisten absurdia elämänmenoa ympärillään. Kirjailijan oireyhtymä.

Poliitikot ja julkkikset irtautuvat tavallisesta elämästä omaan outoon todellisuuteensa, sillä he elävät toisessa säädyssä ja eräässä mielessä toisessa kulttuurissa kuin tavalliset ihmiset. (Me tavalliset ihmiset.) Niinpä heidän käytöksensä irrationaalisuus on helppo havaita. On ruotsalaisia, venäläisiä ja poliitikkoja, joiden kansanluonteesta puhellaan ikään kuin kyse olisi toisesta maasta erilaisine tapoineen. Kansanedustajan höpinät ovat likimain yhtä lähellä tavallista suomalaista arkea kuin joku kurditaistelija, mutta toisessa suunnassa etuoikeuksiin nähden. Onhan se outoa. Jonkinlainen orientalismi kuvaa myös sitä ammentamisen menetelmää, jolla iltapäivälehtien toimittajat meille poliitikkojen outoa elämää meille kuvailevat. Irrationaalisuus ja erilaisuus on keskiössä.

Juuri tästä syystä, että tavallinen elämä on meille tuttua (meidän elämämme), on siitä oudon vaikea puhua. Lapset onnistuvat toisinaan. Toisinaan onnistuvat kirjailijat tai sosiologit tai filosofit. Minulle ainakin tuottaa erityistä iloa, jos saan kiinni jostain tavallisen elämän langasta ja rakennelma alkaa purkautua.

Tavallisesta elämästä puhumiseen liittyy myös vaaroja. On helppo pahoittaa jonkun mieli, jos puhelee huolettomasti siitä, mitä ihmiset tekevät tai ovat tekevinään - tai etenkin, jos he ovat olevinaan.

Tavallisen elämän absurditeetti sulkee pois julkkiset, koska heidän elämänsä on suodatettu median lävitse. (Media turmelee liikaa kohteen alkuperäisyyttä.) Se ei kuitenkaan sulje pois rikkaita.

Rikkaat pelkäävät, että näin olisi käynyt, mutta raha ei pelasta heitä tavallisuudelta. He joutuvat yhä katsomaan peiliin, sen sijaan että katsoisivat kuvaansa iltapäivälehtien kannessa. Heillä on todellinen elämä kaikkine todellisine murheineen, mutta sen lisäksi heidän irrationaalisuutensa on kaikkien nähtävissä, koska sitä ei suojele tavallisuus.

Otetaan esimerkiksi joku Porsche tai Ferrari. Ensialkuun ja kauempaa se saattaa näyttää hienolta. Siksihän sellaisia autoja ostetaan. Mutta tavallistakin tavallisempi absurditeetti alkaa paljastua siinä vaiheessa, kun Ferrariin koettaa kiinnittää lastenistuinta tai avaa takakontin (etukontin), ja koettaa mahduttaa sinne kauppaostoksia. Ajopelin absurdi epäkäytännöllisyys paljastaa sen armottoman tavallisuuden. On niin tavallista, että ihminen rikastuessaan (siis mies) tekee jotain niin hölmöä, että ostaa hienon auton, ihan vain velvollisuudesta omaa rooliaan kohtaan.

Tavallisuuden ytimessä on FOMO, eli fear of missin out. Kun ihminen voittaa lotossa, hänelle avautuu aivan uusi horisontti asioista, joita lottovoittajan oletetaan tekevän. Bucket-list kasvaa. Yhtäkkiä onkin mahdollista kiivetä Mount Everentille, joten sitä täytyy harkita. Tavallisuuden taakka ei kevenny, vaan sen paino kasvaa. On kaikki ne vanhat tavalliset asiat, jotka täytyy ehtiä kokea, mutta myös pitkä lista uusia. Elämä tuntuu yhtäkkiä pienemmältä, vähäpätöisemmältä.

Tai mistä minä tiedän, kun en ole lotossa voittanut, mutta näin voisin kuvitella, että lopulta tapahtuu. Niin luultavasti tapahtuisi minulle. Olen joskus vuosia sitten ostanut lottokupungin ja sillä oli aivan huimia seurauksia. Lottokuponki avasi aivan uuden oven tavallisuuteen, jota en ymmärtänyt olevankaan. Yhtäkkiä ymmärsin kaiken (tai luulin ymmärtäväni) niistä syistä, jotka saavat ihmisen lottoamaan.


LOTTOAMINEN ON JO ITSESSÄÄN VOITTO KUN SITÄ KATSOO FENOMENOLOGIAN JA KVALIFYSIIKAN ELÄMYSHORISONTISTA

Kyllä siitä maksaa. Ei haittaa ollenkaan, jos parilla eurolla saa niin paljon vastinetta. Voi olla, että siinä lopulta kyynistyy, mutta ainakin itselleni oli lottoaminen kertaluontoisesti aivan huima kokemus. Se kolahti kuin heroiini. Tai nyt minä valehtelen, nimittäin en ole heroiinia koskaan käyttänyt. Mutta oli se ainakin vahvempaa kuin yksi iso tuoppi. Parempaa vastinetta rahalle siis.

Lottoaminen on tietenkin irrationaalista, kuten tavallisessa elämässä kaikki, jos sitä katsoo taloudellisen hyödyn kautta. Mutta fenomenologisesti lottoaminen on jotain aivan muuta.

Väittäisin, että kirjallinen innostus ei nyt vääristä minun kokemustani. Tietenkin nautin tavallisista kokemuksista ja siksi ostin lottokupongin, vähän niin kuin vitsillä. Kyse oli siis fomo:sta.

Ja sittenkin lottoaminen voitti minut puolelleen liki välittömästi. Se käynnisti niin hienoja ajatusketjuja, joita en ollut hetkeen kulkenut. Lottokuponki taskussani saatoin pitkästä aikaa miettiä, mitä tekisin, jos minulla olisi rahaa. Se nimittäin on hyvin kaukainen kokemus. Rikkaimmillani olen kenties ollut silloin, kun valmistuin  ylioppilaaksi ja sain kaikilta lähisukulaisilta 100 euron kirjekuoren ja kaukaisemmilta sukulaisilta 50 euron kuoren.

Sen jälkeen on ollut taloudellisesti vähän tiukkaa. Mitä siitä nyt onkaan, pari vuosikymmentä...

Kun sain lottokupongin käteeni, huomasin pian, että kyseessä oli maaginen esine. Ja nyt puhun hyvin vakavissani, sillä tiedän yhtä jos toista maagisista esineistä, sekä fantasiapelien että folkloristiikan kautta. Ensinnäkin lottokupongin piti mielellään hyvin lähellä itseään. Se oli mukava sujauttaa povitaskuun. Se tuntui jotenkin lämpimältä. Pelkäsin kadottavani sen. Pelkäsin, että jotain kammottavaa tapahtuu, jos kadottaisin minun oman aarteeni. My precious.

Kammottavinta tietenkin olisi se, että lottokuponki olisi voittokuponki, mutta siitä huolimatta se katoaisi. Koko maailma mullistuisi ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen.

Voin hyvin kuvitella, että ensimmäinen ajatus, joka kaikilla lottovoittajilla (ellei toinen ajatus) lienee tämä: ONKO SE TALLESSA?

Tätä pohdintaa seuraa varmastikin vimmainen tarkistamisen ja uudelleentarkistamisen sarja. Ja mihin sen voi laittaa yön ajaksi. Kuinka moni lottovoittaja valvoo yön yli, ja sitten vielä sunnuntainkin yli, jotta voi maanantaiaamuna kaksi yötä valvottuaan soittaa lottovoittajien auttavaan puhelimeen ja kysellä miten nyt täytyy toimia?!

Lottokuponki oli povitaskussani paljon enemmän kuin mikään seteli lompakossani. Seteleiden numerot olivat muuttumattomia. Niissä ei ollut mitään maagista. Lottokuponki oli miljoonien eurojen arvoinen seteli.

Sellaisiakin painetaan, mutta iso osa niistä mitätöityy lauantai-iltana tiettyyn aikaan.

Mitä isompi on voittosumma, sen pienempi on voiton todennäköisyys. Näin ollen lottoamisesta tulee sitä irrationaalisempaa, mitä isommaksi summat kasvavat. Ja nehän ovat kasvaneet. Mutta eivät varmaankaan useimmat voiton takia lottoa, tai edes toissijaisesti. Voittamisen todennäköisyys on luultavimmin vasta kolmas ulottuvuus, fantastisten kuvitelmien ja maagiselta pettymykseltä suojautumisen jälkeen, tai neljäs tai viides, jos sitä harrastetaan sosiaalisesti, ryhmässä tai perheen sisällä.

Tässä ovat oman tulkintani mukaan lottoamisen tärkeimmät funktiot:
1.) mahdollisuus fantastisille haaveille.
2.) voimaannuttava maaginen fiilis, jonka kuponki antaa, kun tuntee, että taskussa on potentiaalisesti miljoonien arvoinen seteli.
3.) maaginen pelko siitä, että omat numerot tulevat juuri silloin kun ei ole vienyt kuponkia.
4.) kavereiden tai perheen kanssa jännittäminen.
5.) raha.

Kyllähän siitä maksaa. Etenkin yllätyin fantastisten haaveiden mittavuudesta. Kenties vaikutus oli vahva siksi, etten ollut vuosiin tai vuosikymmeniin lotonnut. Tuntui, että olisin muutaman euron sijoituksella päässyt sisälle kokonaiseen tavallisen elämän ihmemaahan. Lottoaminen oli oikea linnanmäkiajelu. Kenties vaikutus lievenee arkikäytössä?

Fantastisten haaveiden merkitystä korostaa se, miten harva lottoaja lopulta toteuttaa haaveitaan. Kuinka moni lottovoittaja tai äkillisesti osakkeilla rikastunut henkilö on esimerkiksi Suomessa rahoittanut elokuvan rahoillaan? Sellainen unelma olisi varmasti monen listalla. Urheiluseuroja on ainakin tuettu, sen tiedän. Mutta pohjimmiltaan fantasiat ovat eri asia kuin se todellisuus, jonka raha avaa. Monestihan menestys huonontaa bändejä. Menestys tuo mukanaan paineita ja houkuttelee paikalle ihmisiä, joilla on vähemmän ymmärrystä taiteelle. Kusi nousee päähän, kaikkea sellaista.

Fantasian merkitys mentaalisena leikkinä korostuu juuri sitä kautta, miten huonosti se kohtaa todellisuuden. Jos on tottunut ostamaan lottokupongin saadakseen viikkoonsa kivan pienen hetken unelmointia, ei välttämättä voittorahaa edes oikeasti tavoittele. Siksi ei ole ollenkaan irrationaalista, jos valitsee veikkauskohteen, jossa voittamisen todennäköisyys on pienin mahdollinen, mutta unelmoinnin mittasuhteet liki rajattomat.

Vakioveikkaajat ja urheiluvedonlyöjät oman kokemukseni mukaan usein jyrkästi erottavat itsensä lottokansasta. Heille on tärkeintä pelien analysointi ja niistä keskusteleminen. Veikkaaminen on osa laajempaa kuviota, jossa pysytään perillä joukkueiden tasosta ja voimasuhteista. Samalla tarjoutuu mahdollisuuksia olla oikeassa, sillä urheiluvedonlyöjät, kuten dekkareja lukevat ihmiset tykkäävät tehdä salapoliisintyötä ja näyttäytyä kavereilleen vanhan kansan tietäjinä. Siinä ohessa olisi tietenkin kiva myös pysyä voitolla tai ainakin hävitä mahdollisimman vähän. Lottokansa näyttää tästä perspektiivistä lähinnä laumalta lampaita, jotka ostavat itselleen pienen annoksen heroiinia, eli luvan unelmoida.

Mutta on pakko jatkaa unelmoinnista puhumista, koska se oli siinä määrin päräyttävä trippi. Jos itse voittaisin lotossa, niin haluaisin laittaa rahat kiertoon. Perustaisin heti kustantamon tai animaatiostudion. Rahoittaisin jonkun internetissä nerokkaita sarjakuvia tai animaatioita tekevän henkilön kirjan tai kokoillan elokuvan. Kokoaisin yhteen studion, johon kutsuisin nuoria visionäärejä. Palkkaisin heille assintenttejä. Olisin rahan suhteen melkoisen kitsas. Sallisin heidän tehdä tähän asti isoimman projektinsa, johon käyttäisin kenties 100.000, mutta en sen enempää. Toteuttaisin tämän kenties viiden tai kymmenen tyypin kanssa. Siihen käyttäisin vasta miljoonan.

Näkisin kenellä on kykyä skaalata tuotantoaan. Näkisin kenellä on kykyä ohjata apulaisiaan ja ulkoistaa työtään. Seuraavalla kierroksella tekisin enää pari-kolme elokuvaa, kukin 300.000 panostuksella. Palkkaisin markkinointiosaajan etsimään lisärahoittajia. Tähtäisin vähintään miljoonan kokonaisbudjettiin, mikä sekin on vielä vähän, mutta Suomesta voisi hyvinkin jo houkutella mukaan parhaita osaajia. Rekrytointi olisi avainasemassa. Tekisin parhaiten ensimmäisellä kierroksella pärjänneiden parin animaattorin kanssa muutaman tällaisen miljoonan euron animaatioelokuvan. En odota, että mikään tapahtuisi nopeasti, mutta tiimi olisi tärkeä hioa yhteen, löytää paras ohjaaja ja paras käsikirjoittaja. Itse olisin tässä vaiheessa käyttänyt vasta pari miljoonaa, mutta elokuvia olisi jo kymmenkunta. Osa alkuperäisestä 100.000 euron projektista tuskin olisi koskaan valmistunut. Asioilla on tapana jäädä kesken.

Unelmat ovat myös vaarallisia, jos ajatellaan aikaansaamisen näkökulmasta, sillä ne harhauttavat ajatukset mahdottomille poluille. Minun on esimerkiksi aivan turha haaveilla jostain animaatiostudiosta, vaikka uskon siihen, että tekijöitä riittäisi niin piirtäjinä kuin mielikuvituksekkaiden maailmojen luomisessa. Raha voisi koota heitä yhteen, mutta haaveilu on pois tehokkaasta tekemisestä. Unelmat pitävät ihmisen passiivisena. Köyhä teini unelmoi näyttelijän tai muusikon urasta sillä aikaa kun rikkaiden kulttuurikotien lapset käyvät harjoituksissa.

Unelmointi on hyvin kaukana käynnissä olevista projekteista, jotka tähtäävät 10.000 harjoittelutunnin täyttymiseen. Päiväunelmat ovat ansa, jonka avulla kansa pidetään paikoillaan. Lotttokupongin ostaneet saavat paljon vastinetta rahalleen toivon ja unelmien muodossa, mutta summa on niin suuri, että he helposti päätyvät unelmoimaan jostakin mahdottomasta. Näin ollen todellinen työ sen unelman tavoittamiseksi koskaan käynnisty. Kukaan ei tietenkään suunnittele sitä näin tapahtuvaksi, mutta ihmisillä on taipumus mitoittaa itsensä alakanttiin ja elää realistisesti. Sillä tavalla vallankumous ei toteudu, mutta asiat ovat tavallisen ihmisen näkökulmasta ehkä paremmin, kun vallankumouksesta ei edes haaveilla. Sehän heikentää huomattavasti yhteiskuntaluokkien välejä, jos siihen asti ajaudutaan. Olen pistänyt merkille, että parempiosaiset tai edes keskiluokkaiset eivät pidä edes vallankumouksella vitsailemisesta. Se on huono taktiikka keskustelun käynnistämiseksi.

Elämässä on paljon viisaampaa olla nöyrä ja toteuttaa ammatinvalintansa turvallisesti, panostaa asioihin, joihin ei liityä riskiä. Itsehän olen siinä suhteessa elänyt hyvinkin tyhmästi ja holtittomasti, kun olen kuvitellut, että tuosta vain tulisin eturivin filosofiksi ja kirjailijaksi. Mutta ei ihan mahdotonta olisi, jos vain saisin pidettyä fokuksen kyllin pienissä asioissa, enkä liihoittelisi mahdottomissa sfääreissä ja kirjoittelisi kymmeniä kirjoja rinnaikkain.

Ilman rahaakin minä pystyn kirjoittamaan, vaikka katastrofin riskin ovat päätähuimaavat. Kaikki perustuu vain hyvään fyysiseen terveyteeni ja jonkinmoiseen mielenterveyteen ja keskittymiskyvyn rippeisiin. Kirjoitan kuilun reunalla, mutta henkeni edestä, kuten pitääkin.

Parhaiten pystyn kirjoittamaan asioista, joihin perehtyminen ei vaadi rahaa, joten tavallinen elämä on ymmärrettävä valinta. Siitä voi myös kirjoittaa loputtoman paljon. Lottoamisestakaan en vielä sanonut läheskään kaikkea.

Zombien arkipäiväisyydesta

On ikivanha havainto, että yksi mytologioiden tehtävä on sallia vertauskuvallinen keskustelu aiheista, jotka muutoin olisivat kiellettyjä tai pelottavia. Zombit ovat post-modernin ajan mytologiaa, samoin tavoin kuin vampyyrit olivat modernin ajan mytologiaa. Kumpaankin yhdistyy sekä tabuja että haaveita.

Vampyyrien lumovoima ei ole hiipunut vain siksi, että aihe olisi ammennettu tyhjiin. Vampyyreihin liittyvä mytologia ei vain nykymaailmassa enää toimi entisessä muodossaan, koska maailma taruston ympärillä on muuttunut. Vampyyri on julma ja karismaattinen hahmo, kun taas nykyajan multimiljonäärit ovat kaikkea muuta kuin karismaattisia kupatessaan kansakuntia - vanhoja ryppyisiä ukkoja tai tietokonefirman perustaneita nörttejä. Täytyisi tietoisesti rakentaa narratiivi sellaiseksi, ettei katsoja edes tajua - muutoin kuin alitajuisesti - että vampyyrin sulkeutuessa arkkuunsa tai piiloutuessa varjoihin, on oikeasti puhe veroparatiiseihin piilotetuista miljoonista, jotka on imetty tavallisen työtätekevän ihmisen kaulavaltimosta. Jotenkin tällä tavoin voisi vampyyrin saada taas toimimaan, mutta klassinen ristiä ja hopeavettä pelkäävä yön ruhtinas ei enää pärjää nykyajassa.

Ei kirkolla ole enää sellaista valtaa, että vampyyrin voisi kuvitella kavahtavan pyhiä esineitä ja kristuksen symboliikkaa. Sekin on mennyttä aikaa, että isä pelkäisi mustiin pukeutuvan rokkitähden kiipeävän sisään ikkunasta ja varastavan hänen neitsytprinsessansa. Veritahrat lakanoissa eivät enää järkytä samalla tavoin, koska kuukautiset tai seksuaalisuuden herääminen eivät motivoi suurta draamaa. 1900-luvun alun vampyyri oli seksikäs viettelijätär. Nykyäänkin voi elokuvan vampyyri olla seksikäs, mutta se on halpaa viihdettä, eikä peloilla pelailevaa mytologiaa.

Nykyajan vampyyri olisi pikemminkin kuviteltava vainotuksi ja yksinäiseksi, kenties jopa säälittäväksi hahmoksi, kuten mainiossa ruotsalaisessa kauhuelokuvassa Let the Right one in (2008). Tai kiltiksi, kuten Pikkuvampyyri-kirjoissa.

Tarinan dekonstruktion tavoitteena voi olla haitallisen kulttuurisen rakenteen purkaminen, mutta myyttejä voi purkaa myös siinä tarkoituksessa, että ne myöhemmin koottaisiin yhteen aiempaa toimivammaksi kokonaisuudeksi. Vampyyri-myytistä löytyy hyvin vähän mitään nykyajalle oleellista sisältöä, mutta sen sijaan zombit ovat varsinainen kultakaivos, jos ajatellaan tehokkaita vertauskuvia ja vallalla olevia tabuja.

Tässä vain muutamia zombi-mytologiaan yhdistyviä pelkoja ja toiveita, jotka lisäävät sen eeppisyyttä ja tenhovoimaa:

1.) Pandemian mahdollisuus. Vuosina 1918-1919 espanjantauti tappoi jopa 100 miljoonaa ihmistä. On vain ajan kysymys, milloin vastaava yhtä tappava epidemia iskee. Ihmisiä on moninkertainen määrä ja heistä yhä suurempi osa asuu tiiviisti kaupungeissa, joten satojen miljoonien ihmisten kuoleminen uuden taudin takia ei ole edes kaukaa haettu. Koska tautien pelko on aiheellinen, mutta siitä ei juurikaan puhuta, se lisää zombie-elokuvien pelottavuutta.

2.) Väestönkasvu. Ihmisiä on aina vain enemmän ja kasvun rajat on monilla alueilla jo kohdattu. Maaperä köyhtyy, meret saastuvat ja mehiläisyhteiskunnat romahtavat muun muassa tehoviljelyssä käytettyjen myrkkyjen ansiosta. Zombie-elokuvien klassinen kohtaus esittelee valtaisan lauman aivottomia ihmisiä, jotka epätoivoisesti etsivät jotakin syötävää ja hajottavat kaiken mikä tulee vastaan. Koska väestönkasvuun liittyvät pelot ovat tabu, niitä käsitellään mytologian keinoin. Ja se toimii.

3.) Kuluttajien passiivisuus ja lyhytnäköisyys. Tämä on jopa elokuvissa itsessään usein näkyvästi artikuloitu teema. Kenties kaikkien aikojen parhaimman zombielokuvan Dawn of the Dead (1978) ohjaaja George A. Romero on itse myöntänyt, että elokuvan zombit ovat aivottoman kuluttajan vertauskuva. Seuraavassa elokuvassa hän taas kuvasi pikemminkin ihmisyyteen piiloutuvaa sotaisuutta ja itsekkyyttä. Tämä näkökulma zombeihin on niin laajasti tunnettu, ettei se oikein enää toimi. Siksi olen maininnut sen vasta kolmantena. Myyttien tehokkuus on parhaimmillaan silloin, kun asiaa käsitellään alitajunnan kynnyksellä. Symbolinen yhteys ei ole liian ilmeinen, mutta ei liian vaikea myöskään. Jos sohvalla televisiota tuijottavaa puolisoa haukutaan zombiksi, on yhteys jo liian ilmiselvä.

4.) Sulvivalismin viehätys. Nykyään moni on huolissaan työpaikastaan tai kyllästynyt istumiseen. Jotkut pelkäävät sotaa tai pörssiromahdusta. Niinpä syistä tai toisista moni tahtoo liikkua luonnossa ja opetella taitoja, jotka auttavat tulemaan toimeen vähemmällä, kenties myös selviytymään joitakin aikoja täysin omavaraisesti. Survivalismiin liittyvät harrastukset, kuten kalastus, telttailu, majanrakennus tai villiyrttien tuntemus ja kasvattaminen ovat melko suosittuja, mutta myös terveyttä edistäviä. Niinpä on helppo ymmärtää, miten zombi-apokalypsin jälkeisen maailman taidot eivät tunnu nykykatsojalle turhilta tai tylsiltä. On viihdyttävää katsella, kun ihmiset selviytyvät vähillä resurseilla ja ilman yhteiskunnan apua, mutta harmi vain, että nämä taidot usein elokuvissa kuvataan hätäisesti ja epäuskottavasti. Jos lähtisin ohjaamaan tällaista elokuvaa, ottaisin työryhmään mukaan survivalismin ammattilaisia, jotka näyttäisivät miten elokuvan henkilöt voivat selviytyä arjessaan. Sillä tavoin olisi helppo luoda elokuvan maailmaan uskottavuutta.

5. Haave siitä, että tyhmää naapuria tai pomoa saisi ampua haulikolla päähän. Niin, sehän on yksi klassinen näihin elokuviin liittyvä fantasia. Tarinassa on aina vähintään yksi kusipää, joka saa lopussa ansionsa mukaan. Hän on oikeastaan ollut zombi jo ennen sairastumistaan, mutta häntä on lupa ampua päähän vasta sen jälkeen, kun häntä on purtu käteen. Niin se käy.

Yhteenvetoa Twin Peaksin kolmoskaudesta

Aluksi muutama yleinen huomiota. Twin Peaks on monesti äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi TV-sarjaksi, joten järkevän ihmisen ensimmäinen pelko oli, ettei David Lynch enää vanhalla iällään kykene tuottamaan mitään vastaavanlaista - tai että hän pahimmillaan ei ymmärtäisi alkuperäisen sarjan suosion syitä, vaan tekisi sille haittaa selittämällä auki sarjan arvoituksia.

Hiljattain esimerkiksi olemme saaneet todistaa, kuinka Ridley Scott tekee hallaa alkuperäiselle Alien-elokuvalleen, kun hän uudemmissa elokuvissaan yrittää selittää sen mysteereitä ja epäonnistuu täydellisesti. Myös George Lucasin ohjaama Star Wars Episode 1: Phantom Menace on varmasti monella vielä hyvin muistissa.

Uuden Twin Peaksin lopetuksesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan sarja ei mitätöi alkuperäisen viehätystä. Päin vastoin Lynch (ja Frost) ovat onnistuneet ajoittain lähes täydellisesti toistamaan alkuperäisen sarjan huumorin, mysteerit sekä pelottavat tilanteet.

How is Annie?

Tuntuu harkitulta viestiltä katsojille, että Annie on yksi uuden sarjan keskeisimmistä puuttuvista henkilöistä, jonka poissaoloa ei mitenkään selitetä. Alkuperäinen sarja loppuu Cooperin sanoihin "How is Annie, how is Annie!?"

Kun tähän ei anneta mitään vastausta, näyttää ilmeiseltä, että käsikirjoittajat haluavat kertoa katsojille, etteivät he tahdo pilata alkuperäisen sarjan lopetusta selittämällä sitä tyhjäksi.

Vanhan sarjan pohjalta on lähdetty liikkeelle niistä asioista, jotka tiedetään. Katsojat ovat nähneet, että Cooperille on luotu kaksoisolento, sekä sen, että kaksoisolento on kahdesta Cooperista se, joka pakenee black lodgesta. Kahden Cooperin juoni ei siis varsinaisesti tuo kuvioon mitään uutta, mutta tietenkin uutta on se, että hyvän Cooperin sijasta sarjassa nähdään Douggie. Ja tässä uudistumisessa sarja onnistuu erinomaisesti, arveluita herättävän alkukankeuden jälkeen.

Yksi kolmoskauden parhaista ominaisuuksista on hitaus. Juoni etenee riittävän hitain sykäyksin, jotta yleisöllä on aikaa pohdiskella arvoituksia ja yhdistellä palasia. Matkan varrella iso osa sarjan viehätystä olivat youtube-videot, joissa fanit esittelivät arvauksia. On ilmeistä, että aiemman perusteella Lynvh tietää fanien kehittelevän omia teorioitaan, ja hän luottaa siihen, että näin tapahtuu. Monet pieninä paloina tiputelluista yksityiskohdista oli selvästi suunniteltu tarjoamaan arvoitukseen sellaisia vihjeitä, jotka johtivat teorianrakentajia harhaan tai saivat heidät kiistelemään keskenään tulkinnoista.

Mielestäni on melko ilmeistä, että kolmoskauden lopetus on tarkoitettu monin mahdollisin tavoin tulkittavaksi, ja avoimeksi jäävät kysymykset ovat tärkeä osa harkittua suunnitelmaa. Syy on tuskin se, että olisimme näkemässä neljättä kautta. Mysteerien syy on pikemminkin se, että Lynch ja Frost tajuavat varsin hyvin, miksi alkuperäinen Twin Peaks on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi sarjaksi. Siksi tietenkin, että se jätti ihmisten mieliin pysyviä arvoituksia.

Jos esimerkiksi tv-sarja Lost olisi päättynyt 2. tai 3. tuotantokauden jälkeen, siitä olisi voinut tulla klassikko. Nyt sarja on pilattu viimeisillä kausilla, jotka tuntuvat lähinnä katsojan kusetukselta. Juoni on aikahyppyjen avulla väännetty niin tarkoituksellisen sekavaksi ja epäuskottavaksi, että käsikirjoittajat eivät itsekään tiedä mitä ovat tekemässä - ja sitten vielä kaiken päätteeksi tehdään se virhe, että yritetään selittää auki ihan kaikki yksityiskohdat. Kaiken päätteeksi sarja on niin loppuun puserrettu, että viimeiset jaksovat tuovat lähinnä mieleen jonkinlaiset pöydälle jääneet, mustuneet banaaninkuoret, jotka tulisi heittää biojäteastiaan.

Carrie Page

Kahden viimeisen jakson jälkeen törmäsin ainakin kolmeen tai neljään erilaiseen teoriaan, jotka sisältävät muutamia uskottavia tulkintoja, mutta eivät mitenkään selitä kaikkea.

Teoriat varmastikin paranevat aikaa myöten, mutta olen melko varma siitä, ettei mikään teoria tule yksin selittämään kaikkea, koska sarjaa ei ole suunniteltu aukottomasti selitettäväksi. Yksinkertaisesti avoimia kysymyksiä on liikaa.

Hyviä huomioita on tehty paljon. Esimerkiksi kun Laura Palmerin päiväkirjoista jäi lopulta puuttumaan vain yksi ainoa sivu, on hyvin mahdollista, ettei se sittenkään jäänyt Cooperilta löytämättä. Nimittäin kun hän aivan lopussa tapaa Laura Palmerin toisessa todellisuudessa (uudessa unessa tai kenties alkuperäisimmässä todellisuudessa), Lauran nimi on Carrie Page. Hän itse on "missing page", eli tarinan viimeinen puuttuva sivu.

Loppu, ja myös sen herättämä kauhu voidaan tulkita positiivisesti tai negatiivisesti. Voi olla, että sarja loppuu siihen, kun Laura Palmer kuulee äitinsä huudon ja hän säpsähtää hereille. Hän huutaa kauhusta, koska tajuaa eläneensä painajaisessa, tai siksi että on heräämässä painajaiseen.

Cooperin viimeinen epätoivoinen yritys pelastaa Laura saattaa johtaa siihen, että Laura ja/tai hän itse heräävät todellisuuteen. Se on joka tapauksessa raju kokemus, joten Cooperin pelko ja Lauran huuto voidaan ymmärtää myös positiivisen lopputuloksen kautta. He heräävät todellisuuteen, mutta eivät oikeasti haluaisi, koska se on niin tuskallista. Cooper on pelastanut Lauran vain yhdeltä hengenvaaralliselta tilanteelta, mutta hän on yhä narkomaani, ja Bob on myös edelleen hengissä, koska historiaa on muutettu. Koko kamppailu alkaa alusta.

Lopetuksen on moni kokenut ahdistavaksi, mistä syystä hyvin suosituksi varmaankin nousee sen suuntaiset tulkinnat, että 1) Cooper on edelleen black lodgen vankina, mihin viittaavat Dianan punainen tukka ja musta-valkoiset kynnet, mitkä ovat verhojen ja lattian väri limbossa, tai 2) Cooper näkee pahuuden symbolin Phillip-Jeffries-teekattilan höyryissä (Delfoin oraakkeli) muuttuvan iäisyyden symboliksi, mikä viestii siitä, että hyvän ja pahan välinen peli tulee ikuisesti jatkumaan, eikä Cooper yrityksestään huolimatta kykene muuttamaan mitään. Hän vain kieltäytyy hyväksymästä asioita todeksi ja turhaan taistelee mahdotonta vastaan.

Cooperin ylimielisyys ja idealismi kääntyy lopulta kaikkien turmioksi. Sen sijaan, että olisi saavutettu edes jotakin pientä, pyyhitään kaikki ja palataan epätoivoiseen alkutilanteeseen.

Pahalle Cooperille, kuten myöskään loppunäytöksen Cooperille ei maistu kahvi, mistä myös päätelty, että 3) lopun Cooper olisin jonkinlainen synteesi hyvästä ja pahasta Cooperista. Kun Cooperin kasvot lopussa piirtyvät ruutuun, sen voi tulkita unessa olemiseksi, unesta heräämiseksi tai kahden Cooperin yhdistymiseksi.

Jos lopussa hyvä ja paha Cooper ovat yhdistyneet, se selittäisi sen, miksi Cooper tekee aloitteen seksistä, miksi Diane suostuu, sekä sen miksi hän seksin aikana tuntee niin kaksijakoisia tunteita. Hän on unelmoinut romanssista hyvän Cooperin kanssa, mutta hän saa molemmat, mikä palauttaa hänen mieliinsä raiskauksen. Tästä syystä seksi on vastenmielistä molemmille ja aamulla Diane on paennut paikalta.

Mahdollista on myös sen suuntainen metafiktiivinen tulkinta, että lopussa kaikki kolme tajuavat elävänsä fiktiossa, Diane lakkaa olemasta olemassa ja Laura huutaa kauhusta, koska hän tiedostaa tv-sarjan päättyvän. Heidän yhteinen kokemuksensa sarjan kuvauksissa on mitä todennäköisimmin päättynyt iäksi. Kun Diane katsoo huoltoasemalla omaa kaksoisolentoaan, mutta ei reagoi näkyyn, hän tajuaa olevansa kaksi eri olentoa: tv-sarjan Diane sekä näyttelijä Laura Dern.

Kaikkien palasten yhdistäminen on todennäköisesti laskelmoidusti mahdotonta

Kuka on uneksija? Siirrytäänkö lopussa uuteen syvempään uneen, uuteen todellisuuteen, uuteen aikajanaan vai herääkö joku unesta?

Miten Audreyn uni ja hänen heräämisensä liittyvät muuhun tarinaan?

Onko Judylla suunnitelma, vai onko hän vain jonkinlaista ydinpommin synnyttämää abstraktia pahuutta? Onko hän kykenevä luomaan todellisuuksia vai elääkö hän vain muiden luomissa unimaailmoissa?

Risteävätkö Black Lodgen ja White Lodgen intressit? Mehän emme voi olettaa, että jättiläinen ja yksikätinen mies Mike pyrkisivät ollenkaan samaan päämäärään. Lisäksi Mike on leikannut oman kätensä, josta sittemmin on tullut puu, joka on myös korvaamassa sarjasta pois jäänyttä steppaavaa kääpiötä. (Kun sen sanoo ääneen niin kaikki kuulostaa aika kummalliselta.)

Jos Mike on leikannut kätensä, koska käsi on turmellut häntä, miksi Cooperin tulisi luottaa siihen, että Mike ja puu toimivat nyt hyvässä tarkoituksessa ja yhteistuumin? Hehän saattavat juonitella toisiaan vastaan.

Jättiläisen kohdalla me voimme luottaa paremmin siihen, että hän pyrkii hyvään. Mutta silti se hyvä, jota jättiläinen saattaa tavoitella, ei välttämättä ole sama lopputulema jota Cooper tavoittelee. Näyttisiltä, että Cooper teki virheen, kun hän yritti pelastaa Lauran, sillä White lodge oli lähettänyt Lauran kenties maahan juuri siksi, että hän kuolisi ja hänen kuolemansa kautta Bob kukistettaisiin.

Mutta jättiläinen selvästkin tietää, että Cooper toimisi näin, koska juuri hän lausuu nimet Richard ja Linda. Asioiden täytyy edelleen olla menossa siihen suuntaan, jonka jättiläinen näkee. Emme tiedä onko se jättiläisen toivoma suunta, mutta hän näkee sen ennalta.

Cooper saattaa sotkea suuren suunnitelman, mutta kuitenkin me lopussa näemme myös sen, että White Lodgessa on tarkkailtu Lauran kotitaloa, ennen kuin paha Cooper saapuu paikalle. Jättiläinen vaihtaa kuvan kotitalosta sheriffin asemaan, jonne paha Cooper päätyy. Sinne jättiläinen on myös virittänyt häntä varten ansan, johon kuuluvat Andy ja vihreähanskainen supermies. Kaikki tuntuu suunnitellulta, joten kuinka hyvä Cooper pystyisi väistämään jättiläisen suuren suunnitelman, kun White Lodgen väki näkee menneeseen ja tulevaan?

Tämä on se syy, miksi alkujaan - ja yhä edelleen tulkitsin, että lopetus on onnellinen. Kun viimeisessä jaksossa Cooper luki paperilta nimet Richard ja Linda (jälleen yhtä kirjainta vaille Diane, kuten Naido, nyt vain uutta on L ja poissa on taas e, joka seikkailee Jane-e:n nimessä), ajattelin että kurssi on jättiläisen hallussa. Samoin ajattelin, että Judy's niminen ravintola kertoo, että Judy on lähellä. Kaikki siis menee suunnitelmien mukaan. Myös Laura löytyy, eli kaikki tuntuu olevan kasassa loppunäytöstä varten.

Lopetuksesta ahdistavan tekee lähinnä se, että Cooper ja Laura eivät tunne oloaan mukavaksi. He ovat selvästi hukassa. Mutta kuten totesin, se saattaa liittyä siihen, että heitä ahdistaa todellisuuteen palaaminen ja tv-sarjan päättyminen. Kenties juoni sittenkin päättyy onnellisesti ja Laura herää. Talon pimentyminen voi kenties tarkoittaa sitä, että Judy on löytynyt ja hänet on kukistettu.

Emme sittenkään tiedä kuuluiko jättiläisen suunnitelmiin se, että Lucy ampuu pahan Cooperin. Kenties se ei ole ollut päämääränä, vaan jättiläinen oli halunnut, että hyvä ja paha Cooper tapaisivat kasvotusten elävinä. Tällöin Cooperin puoliskot olisivat voineet ydistyä. Cooper olisi oppinut tuntemaan itsensä, ja hän olisi kokenut jonkinlaisen valaistumisen tai heräämisen.

Lucy voi olla lopulta suurempi yllätystekijä kuin hyvän Cooperin aikamatka. Mehän emme tiedä mitä siitä olisi seurannut, jos Cooperit olisivat kohdanneet ja keskustelleet. Emme tiedä myöskään mikä oli pahan Cooperin lopullisena päämääränä. Kenties heillä kummallakin on ollut pakkomielteenä tavata Judy? Doppelganger on vain perinyt tämän pakkomielteen alkuperäiseltä Cooperilta.

Täytyy muistaa, että paha Cooper kysyy teekattila-Jeffriesiltä, kuka on Judy? Hän ei saa muuta vastausta kuin että hän on tavannut Judyn. Mitä se tarkoittaa? Milloin? Jos Sarah Palmer on Judy, tapahtuiko se jo silloin, kun Bob oli Lelandissa? Tuskin. Kyllä kai Bob silloin tietäisi asiasta. Ja ei hän kysyisi, jos tietäisi. Mutta jos Bob ei tiedä niin mitä se merkitsee?

Jos Sarah Palmer on Judy, mikä on todellinen syy sille, että Cooper vie Lauran Twin Peaksiin ja vanhaan kotiinsa? Tietääkö Cooper mahdollisuudesta heräämiseen? Tahtooko hän pelastaa Lauran vai tuhota Judyn, kumpi on lopulta tärkeämpää?

Joihinkin avoimiin kysymyksiin varmasti löydetään uusia vihjeitä ja parempia tulkintoja uusien katsomiskertojen kautta. Luotan Lynchiin vahvasti siinä, ettei vastaus ole löydettävissä. Suorastaan toivon sitä.

Toivon, että sarja jää ikuiseksi mysteeriksi.

Siksihän se juuri on niin hyvä.

Uusi kausi on kiistatta parasta mitä vuosiin on nähty. Ja lopetus on mestarillinen. En olisi osannut kuvitella, että vielä 26 vuoden jälkeen joku pystyy toistamaan saman ihmeen ja luomaan jotakin näin mieleenpainuvaa.

Twin Peaks on kuin tv-sarjojen Mona Lisa. Paitsi että vienon hymyn lisäksi kasvoilla on myös kauhunhuuto.

Valinnan vangit, eli kuinka psykologit harhautuivat valintaväsymyksessä

Kirjoitussarjassa Parempaa vapautta - vapaudenfilosofian vallankumous...

Kansainväliset psykologit ovat viime vuosina keskustelleet kiivaasti siitä, onko olemassa edes sellaista asiaa kuin "valintaväsymys". Yleinen konsensus on kääntynyt sille kannalle, ettei sellaista ole havaittavissa, mutta ongelma on siinä, että kysymystä lähestytään liian psykologisesti.

Valintaväsymyksestä tuli muodikas käsite, koska se kuvaa niin osuvasti meidän kulttuuriamme. Sen teho ei ole psykologisessa täsmällisyydessä, vaan se on diagnoosi siitä ajasta, jossa me elämme.

Blogini seuraajat tietävät, että olen viime aikoina lukenut Kevätpörriäinen -lehtiä useilta vuosikymmeniltä. Siinä ohessa olen tehnyt monia kiintoisia havaintoja kulttuurimme muutoksista eri vuosikymmeninä. Eräs tällainen muutos liittyy valinnan ihanuuteen. Kun katsotaan 1980-90-lukujen aineistoja, on helposti nähtävissä kulutuskulttuurin vaikutus. Kun lapset kuvailevat ihanteellista koulua tai kaupunkia, he toistavat sitä, miten täytyy olla paljon tavaraa ja vaihtoehtoja. Ostoskeskus on tosi jees. Leluja täytyy olla paljon. Niitä täytyy saada määrällisesti useita, jos on joulu tai syntymäpäivät.

Vuosituhannen lopun kulttuurissa valintojen silkka määrä nähtiin itseisarvoksi. Asetelma on ymmärrettävä, koska kylmän sodan kuluessa kaikkein syvin helvetti oli Neuvostoliiton ruokakauppa, josta sai vain yhdenmerkkistä margariinia. Valinnat ja vaihtoehdot kuvastivat vapautta - siis nimen omaan valintojen määrä, ei laatu. Siksi myös olen ottanut tulevan kirjani ja esseekokoelmani nimeksi "Parempaa vapautta" - erona siihen, että meillä on ollut tapana vaatia vain lisää ja enemmän vapautta, katsomatta laatuun.

Lasten kirjoituksissa 2010-luvulla muutos asenteissa on jo havaittavissa. Vapaus on yhä monelle keski-ikäiselle ja keskiluokkaiselle ihmiselle tabu, niin meillä kuin Amerikassa. Vapautta ei sovi kritisoida edes silloin, kun sitä haluaisi parantaa.

Lapset sen sijaan vaistoavat hyvin, milloin kulttuuri on vienyt jonkin ihanteen liiallisuuksiin. Nykynuoret, pian jo täysi-ikäiset milleniaalit, eivät myöskään tiedä mitään Neuvostoliitosta. Niinpä heille on vaikea ymmärtää, miksi vaihtoetoja täytyisi olla niin monta, jos loppujen lopuksi kaikki margariinit tai halvat kahvilaadut ovat kutakuinkin samanlaisia.

Milleniaalit näkevät, etteivät vaihtoehdot todellisuudessa avaudu valintoja suorittamalla. Ne avautuvat rahalla. Jos on varaa maksaa, saa parempaa. Muuten kaikki on sitä samaa vain eri tavoin paketoituna.

Kun nykylapset kuvailevat supermarkettia, he näkevät sen miltei jonakin aivan kauhistuttavana paikkana. Supermarket merkitsee pitkien matkojen kävelemistä ja uuvuttavaa etsiskelyä. Pitkät retket supermarkettiin vievät voimat, mutta ne myös ehdyttävät perheen yhteistä aikaa. Täytyy etsiä parkkipaikkoja. Täytyy vertailla alennuksia ja tuotearvosteluja. Täytyy ihmetellä onko tuote väliaikaisesti loppunut vai etsitäänkö sitä vain väärästä kohtaa?

Valintojen suorittaminen ei näyttäydy vapautena, vaan jonkinlaisena vapauden limbona. Markettiin mennään eksymään ja panikoimaan. Se on patikointia suorilla käytävillä. Vain ruotsinlaivalla TaxFreessa jaksaa vertailla vaihtoehtoja, koska sillä tavalla kulutetaan aikaa. Jotenkin se aika merellä täytyy käyttää, niin miksei sitten niin.

Valinnanvapaus kelpaa vain silloin, kun jo valmiiksi ollaan jonkin paikan vankeina. Vaihtoehdot tarjoavat silloin eskapistisen pakopaikan.

Vapauden limbo on arkipäiväistynyt helvetin kerrostuma. Siellä vain valitaan ja valitaan, eikä mitään tapahdu. Supermarket on valinnan limbo, mutta niin ovat myös politiikka sekä Tinder. Saat miettiä valintoja vaikka miten pitkään, vaihtoehtoja vain tulee ja tulee - ja et osaa tehdä päätöstä, tai vaikka tekisitkin päätöksiä, olet pian samassa tilanteessa, josta läksit.

Milleniaalit tietävät, ettei asioissa edetä päätöksiä tekemällä, vaan rahalla. Parisuhde ei vakiinnu siten, että valitaan hyvä puoliso. Se vakiintuu siten, että on säännöllisiä tuloja ja asuntolainaa ja vauva tulossa. Sen vakiintumista ei voi valita. Onnea ei voi valita. Menestystä ei voi valita. Vaihtoehdot eivät anna meille mitään muuta kuin seuraavia vaihtoehtoja.

Asiat edistyvät kun tekee työtä. Asiat edistyvät kun tienaa ja käyttää rahaa. Voit valita automerkin, voit valita ammatin. Ihan sama mitä valitset, kunhan lupaat unohtaa valinnat ja jatkaa johonkin suuntaan ja tehdä työtä.

Ne poloiset sielut, jotka uskovat hyvien valintojen tuottavan jotakin lisäarvoa, pysyvät ikuisesti valintojen limbossa. He ovat yhä toistuvien valintatilanteiden vankeja postmodernissa kiirastulessa. He esimerkiksi uskovat, että se oikea löytyy jostakin 7 miljardin joukosta, mutta ensin täytyy tutustua jokaiseen niistä 7 miljardista. Muutenhan voisi valita väärin.

Jotkut toiset sen sijaan uskovat esimerkiksi sitoutumiseen tai ahkeruuteen tai määrätietoisuuteen. He eivät resetoi elämäänsä, jotta saisivat taas valita hahmolomakkeeseen uudet statistiikat ja luoda uuden identiteetin, koska entinen hävisi taistelussa vapauden ihanteelle. He vievät asioita loppuun.

Valintaväsymystä voidaan sörkkiä psykologisella silmällä, mutta sitä ei kenties koskaan löydy ihmisen pään sisältä, Se löytyy X-sukupolven ja Y-sukupolven kulahtaneista ihanteista. Milleniaalit ovat väsyneitä siihen, että olemme rakentaneet yhteiskunnastamme valintalimbon. Monet akateemiset älyköt innostuivat valintaväsymyksen käsitteesta, koska he ovat tiedostamattaan väsyneitä siihen, että omaa suosikkipunaviiniä saa etsiä Alkon loputtomilta hyllyiltä. Helpompaa sittenkin olisi, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän.

Me vaistoamme intuitiivisesti, että valintaväsymys on psykologisesti oikeaoppinen ilmiö, koska me olemme kokeneet valintojen tyrmäävän ja lannistavan vaikutuksen - vaikka empiirisesti valintaväsymystä ei olisikaan todistettavasti olemassa. Me olemme kokeneet, että vaihtoehtoja on liikaa tai ettei hyvin harkittu valintamme johtanut mihinkään sen parempaan lopputulokseen kuin hätiköity valinta. Me olemme ideologisesti käännöspisteessä, jossa yhden arvon, eli vapauden, ylivoima on murtumassa, koska sen havaitaan perustuvan itsepetokseen ja katteettomaan hypetykseen.

Moni ei myönnä tätä ääneen, mutta olen pistänyt merkille sen kuinka elämässään menestyvät ihmiset tiedostamattaan luovat valinnoilta säästymisen strategioita. Tällaisia strategioita on lukuisia, ja niitä myös täytyy olla. Muodikkain on tietenkin KonMari, jossa ylipäänsä vähennetään koko sitä kulttuurista tavarakulttuurin kuormaa, jonka me kollektiivisesti loimme kylmän sodan ylilyödyillä ihanteilla.

Valinnoilta säästymisen strategioita ovat esimerkiksi:
Ostetaan hyväksi havaittua.
Ostetaan kaverin suosittelemaa.
Ostetaan sitä, mitä lehdessä kehuttiin.
Ostetaan jotain missä on kiva etiketti.
Ollaan uskollisia yhdelle tuotemerkille
Luotetaan asiantuntijaan.
Valitaan randomisti jotain, Sovelletaan höpsistä...
Luotetaan, heittäydytään... tehdään se kuuluisa uskon hyppy.

Huomaatko, ihan perusmeininkiä. Me kaikki huomaamattamme taistelemme valintojen tuottamaa päänvaivaa ja väsymystä vastaan.


Post Scriptum (tai osa 2):

Lisähuomautuksia "lusikkateoriasta" sekä pragmaattisesta ja kineettisestä vapaudesta

Kirjoitettuani tämän tilityksen löysin netistä kirjoituksen nimeltään "lusikkateoria". En ota kantaa itse teoriaan (joka ei kirjaimellisesti ole "teoria", vaan jonkin asian havainnollistamismenetelmä), vaan ainoastaan yhteen katkelmaan kirjoituksessa:

"Selitin hänelle, että ero sairaan ja terveen välillä on se, etä sairas joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Terveillä on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."

Saman kohdan voisi kääntää kuvastamaan myös eroa rikkaan ja köyhän välillä:

"Selitin hänelle, että ero köyhän ja rikkaan välillä on se, että köyhä joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Rikkaalla on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."

Ja yhtä hyvin katkelma voisi puhua perinteisestä elämästä erona moderniin:

Selitin hänelle, että ero modernin ja esimodernin välillä on se, että moderni ihminen joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Metsästäjä-keräilijällä tai maanviljelijällä oli vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä. (Entisaikoina oli syötävä sitä mitä sai käsiinsä ja tehtävä ne työt jotka pitivät perheen elossa.)

Valintaväsymystä voidaan lähestyä yhteiskunnallisena, filosofisena tai historiallisena kysymyksenä. Valinnat eivät väsytä siksi, että valitseminen itsessään olisi kuluttavaa aivoille. Valinta väsyttää, koska se tuntuu alentavalta että täytyy nöyrtyä valitsemaan esimerkiksi uusien kenkien ja uuden takin väliltä, kun ei ole varaa molempiin. Tai täytyy kahlata läpi 30 sivun ruokalista, kun on arjen välttämättömyyksien jälkeen ollut uteliaisuutta mennä uuteen ravintolaan, jossa ei voi tilata sitä tuttua ja turvallista. Ja kaiken sen jälkeen ravintoloitsija ei ole ymmärtänyt asiakkaan parasta ja valinnut hänen puolestaan tarjoamalla pienen pienen listan.

Kenties veganismin suosiota selittää (muun ohella) se, että ehdottomuuksien avulla voidaan rajata vaihtoehtoja. (Yhteiskunnassa, jossa muutoinkin aikaa kuluisi liikaa turhiin valintoihin.) Valinnoissahan useimmiten väsyttää vain se, että ne ovat niin triviaaleja. Entisaikaan pukeutumista ja käytöstä säätelevät etiketit suojasivat ihmistä valitsemisen pakolta. Nekin ovat siis veganismin lailla välinnoilta välttymisen strategioita. Ihmisten huokutus ehdottomuuksiin ja ääriliikkeiden vetoivoima myös osin selittyy valintojen kaventumisella.

Valintojen kaventuminen lisää ihmisen kineettistä vapautta. Olen aiemmin puhunut siitä, miten positiivinen vapaus ja negatiivinen vapaus ovat harhaanjohtavia käsitteitä, koska vapaudessa ei ole kysymys käsitteiden binaarisuudesta, vaan siitä, että käsitteitä on leegio. Tällainen kaksipaikkainen nimitys on harhaanjohtava, ja se myös on onnistunut jumittamaan akateemisen vapaudenfilosofian paikoilleen liki vuosisadaksi. Viime viikolla opin uuden virhepäätelmän nimeltään "False Dilemma". Tästä juuri on kyse positiivisen ja negatiivisen vapauden kohdalla: ei ole vain kahta vaihtoehtoa ja yksinkertaisia vastakkainasetteluja. Käsitteitä tarvitaan huomattavan paljon lisää.

Kineettisellä vapaudella tarkoitan sitä, ettei elämä etene nykivästi, vaan siinä on etenemisen tuntua. Jos joudumme jatkuvasti pysähtymään harkitaksemme valintoja, seuraukset ovat negatiivisia muutoinkin kuin tunnetasolla. Jatkuvat lyhyen tähtäimet valinnat triviaaleissa asioissa saavat meidät kadottamaan suuren kokonaiskuvan ja tärkeämmät päämäärät. Kenties tästä syystä maskuliinisessä kulttuurissa on kodin valinnat suosiolla jätetty naisille ja niitä on pidetty vähäpätöisinä. Naiset ovat valinneet mitä syödään päivälliseksi, minkä väriset verhot talossa on ja sitä rataa. Miehet ovat voineet poltella piippua ja keskustella kansakunnan tulevaisuudesta, koska heitä eivät häiritse maalliset asiat.

Kineettisen vapauden vastakohdaksi (vaikka inhoankin dikotomioita) voisi ajatella paradigmaattisen vapauden. Paradigmaattisella on tässä kaksoismerkitys: ensinnäkin viittaan siihen, että länsimaisessa kulttuurissa on paradigmaattisena käsitys, että vapaus on juuri sitä, että saa valita minkälaiset verhot on makuuhuoneessa, koska Pohjois-Koreassa sitä ei saa valita - tai näin ainakin väitetään.

Pinnan alla on kuitenkin toinen merkitys. Paradigmaattisella ei nimittäin alkujaan tarkoiteta sitä, että jokin olisi vakiintunutta, vaan kielitieteissä se viittaa juurikin vaihtoehtojoukkoihin. Paradigma säätelee sitä, millaiset vaihtoehdot ovat mielekkäitä - tai hahmotetaan sellaisiksi. Paradigmaattisia vaihtoehtoja lauseessa "Minulla on X-värinen lapio." ovat esimerkiksi:

Minulla on sininen lapio.
Minulla on punainen lapio.
Minulla on hopeinen lapio. (Jo vähän rohkeampi, mutta paradigman mahdollistama).

Sen sijaan paradigman akselilla tekee jonkin erinäisen syntaktisen tai semanttisen virheen, jos sanoo vaikkapa:

Minulla on zwibuup lapio.
Minulla on lapio lapio.
Minulla on lauleskeleva lapio.
Minulla on on on on lapio.

On helppo ymmärtää, että paradigman ulkopuolisia vaihtoehtoja on loputtomasti, kun taas sen sisällä elämme niukkuuden turvallisessa syleilyssä. Paradigman ulkopuolisessa erämaassa kaikki on mahdollista ja se ahdistaa ihmistä. Meille tuottaa eksistentialistista kauhua se, kun tajuamme, miten järkyttävän avoin on maailma pienten sovinnaisten tapojemme ympärillä.

Paradigma on sosiaalinen koodisto, mutta myös psykologinen defenssi. Se estää kosmoksen hulluksitekevaa suuruutta vyöryttämästä tajuntaamme. Paradigma seisoo kuin ritari meidän ja Cthulhun välissä.

Parhaat valintajoukot on muutoinkin kiinnostava filosofinen kysymys. Millaisia ovat parhaat valintajoukot ja millä kriteereillä vaihtoehtojen laatua voitaisiin mitata? Varmaankin markkinatutkijat ovat tätä useinkin itseltään kysyneet laatiessaan mainoksia, galluppeja tai kuluttajakyselyjä. Vaihtoehtoja ei saa olla liikaa, koska miettimiseen menee liikaa aikaa, eikä keskittymiskykyä riitä. Jos taas vaihtoehtoja on liian vähän, osallistujat kokevat, että heille sanotaan ylhäältä päin mitä heidän tulee ajatella.

Kenties paras valintajoukko olisi sellainen, joka ei ahdistavalla tavalla pysäyttäisi kineettistä vapauttamme, eli elämän liikettä. Valinta ei siis vaatisi koko meidän henkistä kapasiteettiamme, vaan sen voisi rennosti suorittaa kävellessään tai istuessaan raitiovaunussa. Somessa varmasti on monia ihmisiä, jotka ovat taitavia laatimaan monivalintakysymyksiä.

Hyvä valinta ei veisi meiltä useampaa lusikkaa, viitatakseni lusikkateoriaan. Parhaimmillaan se ei vaatisi minkäänlaista ponnistelua.

Kineettinen ja paradigmaattinenn eivät siis ole toistensa vastakohtia, vaan ne myös täydentävät toisiaan. Jos valinnat ovat mielekkäitä ja hyvin pohjustettuja, me osaamme oman luonteemme ja mieltymyksemme mukaan suorittaa ne lennosta.

Kun tekstiin kerrostuu merkityksiä - Uusi lelu

Pari päivää sitten julkaistiin hiuksia nostattava kahden minuutin podcastin, jota on jo verrattu David Lynchin Eraserheadiin. Reaktio on yllättävä, sillä teksti perustuu löyhästi vuoden 2012 Kevätpörriäiseen. Tarinasta ei suinkaan ollut tarkoitus tulla erityisen ahdistava, mutta siitä on jo käytetty adjektiiveja "painajaismainen", "kuvottava" ja "iljettävä". Pelkokertoimen lisääntyminen kai tapahtui puolivahingossa sen jälkeen kun tekstiin alkoi useamman kirjoituskierroksen myötä kertyä symbolisia tasoja.

Kuunnelmatekstin esittää muusikko ja sanataiteilija Dxxxa D. Taustamusiikin on säveltänyt Otto V. Suosittelen podcastin kuuntelemista, ennen kuin myöhempää erittelyäni lukee pidemmälle. Teksti on lyhyt ja analyysi saattaa ikävästi lieventää ahdistavaa tunnelmaa. Yleensä en itse julkisesti tulkitse omia kirjoituksiani, mutta ajattelin nyt tehdä poikkeuksen, koska hiljattain Hesarissa runoilijat selittivät tekstejään, ja se oli ihan viihdyttävää.

Tässä linkki Dxxxan lausumaan kuunnelmaan:
https://soundcloud.com/user-82817550/uusi-lelu-kauhuremix-feat-dxxxa-d-ambient-by-otto-v

Ja tällainen on kollaasiteksti itsessään:

Uusi lelu

Olipa kerran Tatu, joka omisti designlelun. Se oli kuutio, johon oli sulatettu muita leluja ja vanhoja kelloja. Tatu yritti myydä designlelun, mutta kaikki sanoivat hänelle että lelu oli ruma.

 Tatu ei tiennyt miten lelulla pitäisi leikkiä. Hän vei sen hiekkalaatikolle ja muut lapset vain ilkkuivat. Äidin ja isän mielestä designlelu oli maailman paras. Siihen oli sulalettu mukaan myös Tatun vanhat legot ja pandakarhu Paavo.

 Jouluna Tatu sai uuden lelun. Uusi lelu oli kuminen apinan pää. Kun sitä puristi niin se kirkui ja huusi. Apinan pää sisälsi kumia ja pikkuisen äänilaatikon. Äänilaatikko oli tehty raudasta. Apinan pää oli myös puoliksi vetinen. Apina hikoili kaikesta huutamisesta.

 Tatu ei saanut nukuttua, kun yöllä apinan pää tuijotti häntä pöydältä. Tatu kävi varovasti kääntämässä apinan naaman kohti nurkkaa, mutta silloin se alkoi rääkyä. Naapurien ikkunassa syttyivät valot ja seinän läpi kuului kolinaa, kun isä kompuroi vessaan. Apina ei lopettanut, ennen kuin oli saanut huutaa sydämensä kyllyydestä. Lopuksi sen silmät hehkuivat ja se alkoi hikoilla ja nieleskellä.

 Tatu oli surullinen ja seuraavana jouluna hän sai surullisten lasten auttajan. Se oli robotti, joka yllättää surullista kaveria sanomalla Böt Böt. Mukana oli myös mukiteline ja limuautomaatti. Tatun äiti osti sen robotin, koska Tatun isä oli muuttanut New Yorkiin. Ennen lähtöä isä oli sulattanut yhdeksi kuutioksi kahvinkeittimen ja muut häälahjat. Äiti nosti sen kuution kunniapaikalle, kun sukulaisia vieraili kotona katsomassa.

Metodista ja tarinan taustoista:

Tarina uudesta lelusta on koottu usean lapsen teksteistä, joissa on taustalla myös Kiasma-kokemuksia. Olen koonnut tähän artikkeliin myös kaikki ne kevätpörriäisen katkelmat, joiden pohjalta kollaasi on kirjoitettu - tai jotka ovat tarjoneet inspiraatiota.

Kiasmassa oli joitakin vuosia sitten esillä kuutioita, joihin oli sulatettu leluja. Aiemmin onnistuin metsästämään netistä taiteilijan nimen, mutta nyt en löytänyt uudestaan oikeita sanavalintoja kun etsin tätä kirjoitusta varten. Muistelen myös, että Kevätpörriäisessä useampikin koululainen olisi kuvaillut samaa Kiasman näyttelyä.

Mielestäni taiteilijoille on hyväksi muistuttaa, miten omituiselta ja häiritsevältä heidän sinänsä upeat käsitetaiteelliset teokset saattavat näyttää lasten ja maallikkojen silmissä. Yleensä taiteilijat ovat vaikeiden elämäntilanteidensa, traumojensa ja juurikin tunneherkkyytensä tähden hyvin kovanahkaisia tietyissä asioissa.

Heidän on ollut pakko pureutua ahdistuksensa juuritekijöihin ja käsitellä pois traumojaan, jotta he ovat voineet säilyä hengissä ja edistyä urallaan. Taide pureutuu inhimillisiin pelkoihin, häpeän kokemukseen sekä sosiaalisen maailman raadollisuuksiin samalla tavoin kuin kirurgi veitsellään tunkeutuu potilaan sisuskaluihin. Näky voi olla oksettava herkkähermoiselle sivustakatsojalle, kun dekonstruktion ammattilainen kääntää instituutioiden ja perinteiden ihon ylösalaisin ja näyttää niiden veriset sisälmykset.

Tarina groteskista perheestä sai alkunsa siitä, kun kuvittelin, mitä tapahtuisi jos nykytaiteen kovaksi keittämät vanhemmat odottaisivat omilta lapsiltaan samanlaista innostusta taiteeseen, jo ennen kuin heillä on mitään ymmärrystä taiteenhistoriasta tai kognitiivisia työkaluja millä analysoida teoksia.

Niinpä poistin Kiasma-aspektin ja siirsin tarinan tapahtumaan perheen arjessa, pienen lapsen sosiaalisessa kanssakäymisessä hiekkalaatikkoleikeissä. En usko, että tarina loppujen lopuksi on niin kaukana totuudesta. Samanlainen kohtuuton vaatimustaso saattaa päteä myös psykoterapeutin tai huippu-urheilijan tai tutkijan perheessä, kun lapselta vaaditaan vakavaa asennoitumista harjoitteluun, psykologiseen itseanalyysiin tai tieteelliseen metodiin. On häpeällistä, jos 6-vuotias kiinnostuu omasta horoskoopistaan, koska se on hölynpölyä. On häpeällistä, jos lapsi tahtoo syödä epäterveellisesti, koska esimerkiksi karkit heiluttavat verensokeria ja heikentävät suoritus- tai keskittymiskykyä, jonka olisi elämässä joka hetki oltava huipputasolla.

Tarinoissa liialliset odotukset usein sijoitetaan miljonäärisukuihin, mutta myös taiteilijan työmäärät ja vaatimukset itsekurista saattavat olla sairaalloiset, vaikka julkisuus usein näyttää meille vain sen hetken, kun taiteilija juhlii saavutuksiaan. Hän on niin työnsä uuvuttama, että höpisee omituisia, ja hyvä jos pysyy tolpillaan.

Taiteilijan työ on vaativaa, mutta hänen elämänsä voi nuistakin syistä saada mahan kuralle - etenkin jos menestys ei tule helpolla esimerkiksi perhetaustan, menestyvän kaveripiirin, hyvän ulkonäön, henkilökohtaisen mesenaatin tai onnenpotkujen ansiosta. Kun rahaa ei ole tullut mistään kuukausiin, vaikka koko ajan tekee työtään, kohtaa väistämättä epäuskon hetkiä. Jopa menestyjille tulee aika-ajoin houkutus kysyä, onko järkeä jatkaa, jos 10-12 tunnin työpäivillä tienaa hädin tuskin sen, minkä saisi suoraan työkkäristä tekemättä mitään. Entä jos seuraava teos ei menesty?

Kriittisen reaktion negatiivisuus tai olemattomuus voi tuntua karulta, jos on tehnyt 3 vuotta aamusta iltaan työtä jonkin teoksen tai näyttelyn eteen, eikä se sitten kiinnosta ketään. Taiteilijanero on joutunut tervehdyttämään itsensä monista tavallisen ihmisen mukavista itsepetoksista, jotta hän ymmärtäisi asioita laajemmin ja syvemmin, mutta tuskaa jo muutoinkin lisäävät oivallukset eristää hänet muista. Lopulta hän elää hulluuden partaalla, vaikka olisi teoriassa tervein kaikista.

On kuitenkin pakko jatkaa, jos ja kun on pakkomielteen lahja ja kutsumus. Paluu tavalliseen elämään ei ehkä edes onnistuisi kaiken sen myytinpurkamisen jälkeen, ja myöhempi elämä saattaisi yhtä lailla olla täynnä katumuksia ja mitä jos?-hetkiä.

On palautettava määrätietoisuus käsiin ja päähän, oltava sitkeä, mutta samaan aikaan tiedostettava, miten taidemaailma on tulvillaan itsepetosta ja myytinpeesaamista ja juonittelua, mikä ei muutu. Jos joku saavuttaisikin riittävän ymmärryksen taidemaailman reunaehdoista, arvoista ja toiminnasta - tai tulisi selville minkään muunkaan seurapiirin kulissien takaisesta luonteesta -, hänelle tarjotuisi parempia diilejä sitä kautta, että hän ei leväyttäisi sitä kaikkea, vaan pelaisi sitä peliä, jonka nyt osaa melkein paremmin kuin kukaan toinen. Niinpä monet paljastuskirjat ja historian juonipaljastukset tapaavat olla postyymisti julkaistuja.

Poikkeuksen tekevät lajit, jotka käyvät kuolinkamppailua. Edes niiden skandaalit eivät kiinnosta suurempa yleisöä. Kohu olisi täytynyt herättää paljon paljon aiemmin, jotta sillä olisi voitu joko havahduttaa ulkopuolisia tai saada aikaan muutoksia sisäisissä käytänteissä. Laji täytyy oikeastaan kokonaan kuopata ja löytää uudelleen, kuten riimirunous on löydetty uudelleen räp-musiikissa.

Tällainen ilmitasojen kuvailu Uuden lelun analyysissä ei tietenkään ole järin kiinnostavaa. Tarinassa täytyy olla useampia vertauskuvallisia tasoja, jotta pintatasolla groteskit tapahtuvat voisi kunnolla vääntää mahassa.

Näin tulkitsen tarinassa esiintyviä leluja (spoiler-varoitus):

YHTEEN SULATETUT LELUT kuvastavat ensinnäkin sitä mahdottomuutta, että elämä ja kaikki sen ilot voitaisiin puristaa kompaktiksi tuotteeksi. Toiseksi sosiaalinen media on mahdollistanut tuttavapiirimme valikoimisen siten, että ennen hajallaan olleet asenneryhmät saattavat sulautua yhdeksi möykyksi, jossa todellisuudentaju katoaa. Hiekkalaatikkoleikit muuttuvat tylsiksi, jos kaikesta ollaan samaa mieltä, tai jos kanssakäynti kaikkien ulkoryhmien kanssa tuntuu epämukavalta, niin että aina on pakko palata omalle mukavuusalueelle, paikkaan jossa palikat on liimatty yhteen eikä mitään uutta opita.

APINAN PÄÄ seuraa luonnollisesti tästä tilanteesta, jossa kasvotusten kohdattavien ihmisten sijaan meillä on seuranamme vain raivoavia apinan päitä. Joka päivä on edessä jokin uusi kohu, jossa saamme närkästyä muiden mukana, tai tuntea etäisyyttä muiden raivoamiseen, eikä koskaan tiedä kumpi päivä on tänään. Median luomat uhkakuvat ja yhteiskuntamme polarisaatio valvottavat meitä öisin, kuten apinan pää. Keskellä yötä kännykkä piippaa tyhjänpäiväisestä viestistä tai juuri ennen iltatoimia saapuu yllättävä sähköposti, johon täytyy vastata heti. Jatkuvasti on sellainen tunne kuin joku tuijottaisi nurkasta ja saattaisi hetkenä minä hyvänsä alkaa rääkymään. Jos me yritämme kääntää sen kasvot kohti seinää, se vain huutaa kahta lujemmin. Yöllä heräävä isä kuvastaa superegoa, joka vastaa kaikkiin ongelmiimme vain uudella syyllisyydellä.

BÖT-BÖT--ROBOTTI viimeisessä jaksossa kuvastaa sitä toivoa, että teknologia tulisi hätiin, mutta lopulta se saattaa kyetä antamaan vain keinotekoista ja lyhytaikaista lohtua, kuten robotti joka sanoo "böt, böt". Lisäksi teknologia tuo ulottuvillemme vain lisää sairastuttavia houkutuksia, kun limuautomaatit tuodaan kouluihin ja lihottavia herkkuja tuputetaan kaikkialla, koska on niin paljon helpompaa hetkellä hiljentää lapsi karkilla kuin kasvatuksella.

Uusi lelu on kertomus siitä, kuinka me tarvitsisimme lohtua leikeistä, mutta saamme sitä korvaavista abstratioista tai tuotteista, joissa ei ole liikkuvia osia. Me tarvitsisimme ystävän joka kuuntelee, mutta saamme vain asenteellisia vertaisryhmiä, jotka palvelevat pelkojamme ja luulojamme, eivätkä tarpeitamme.

Meillä on valtavat määrät informaatiota ja tietotaitoa lukuisilta eri alueilta, mutta pää on irroitettu ruumiista. Rikkain eliitti elää kansasta erillään, ja ihmiset samaistuvat television, elokuvien tai tietokonepelien sankareihin, etääntyen oman elämäntarinansa tarpeista sekä ihmisistä lähellään.

Lasten visioissa syntyneet pelottavimmat lelut kertovat pelottavan hyvin aikuisten maailmasta. Kauhistuttavinta on se kuinka orwellilaisessa yhteiskunnassa hyvää tarkoittavat vanhemmat pakottavat hymyssä suin lapsensa käymään läpi samat traumaattiset kokemukset kuin he itse, mutta tällä kertaa se tapahtuu teknologian avustamana.

LINKKEJÄ:
Dxxxa D. - https://www.youtube.com/user/koukkujalmari
Otto V. - https://soundcloud.com/ottovee
Kevätpörriäinen Remix: https://soundcloud.com/user-82817550

Kenelle Anssi Kela puhuu?

Aloitan uuden pienoisesseiden sarjan nimeltään Kenelle puhuu... Ensimmäisessä osassa pohdistelen kuka saattaisi kuulua Anssi Kelan yleisöön.

Ihmiset kauheasti ihmettelevät sitä miksi jotkut toiset ihmiset tykkäävät Cheekista tai Kaija Saariahosta, jotka eräässä mielessä ovat saman kolikon kaksi puolta - sikäli jos ajatellaan, että kolikolla tarkoitan tässä sitä yhteiskuntaa jossa me elämme.

Kysymyksiä herää ja vastauksille on kysyntää. Niinpä on aiheellista käynnistää uusi häikäilemätön dekonstruktio-projekti, jossa riisun monimutkaiset ilmiöt niiden näennäisestä monimutkaisuudesta ja puran ne sitten selkeämpiin perusosasiin. Kulttuurin analysoiminen ei lopulta ole niin vaikeaa kuin moni kuvittelee.

Taiteen puhuttelevuuden perussääntö on se, että taide puhuttelee paremmin ihmistä, jolle se puhuu. Taide saa lämpimämmän vastaanoton, jos se puhuu ihmiselle kuin vertaiselleen ja kielellä jota tämä ymmärtää, asioista jotka häntä liikuttavat.

Kenelle siis Anssi Kela puhuu? Katsotaan mitä hän lauluissaan sanoo:

"Meistä tuli muurareita Taksikuskeja, suutareita Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita Meistä tuli lääkäreitä Virkamiehiä, vääpeleitä..."
(Anssi Kela: 1972)

Hmmm... Voisiko kysymys olla esimerkiksi ihmisistä, joista tuli muurareita, taksikuskeja tai yksinhuoltajaäitejä?

Suosituimpien biisien listalla on myös biisi Nummela, josta löytyvät sanat:

"Meidän mopot kulki kahtasataa, tuon sillan kaiteilla käveltiin."

Suosituimmeista biiseistä löytyy tatuointeja, vankilakundeja, monenlaisia ihmisiä, joiden unelmat eivät toteutuneet tai jäivät puolitiehen. Niissä juodaan viinaa, poltetään röökiä, kiroillaan, yritetään itsemurhaa ja muistellaan lapsuutta.

"Mä oon hakannut nahkaani kuvia kallojen Oon siili keskellä ilmapallojen"
(Tyhmä kuu)

"Pankkitilini joudun tyhjäksi raapimaan"

(Tyhmä kuu)

Ja se lapsuus, mitä kaihoisasti muistellaan, sijoittuu pikkukaupunkiin tai maaseudulle, ei koskaan kaupunkiin.

Onko se mikään ihme, jos Helsingin eliitti ei osaa samaistua?

Anssi Kela on onneksi itse hyvin tietoinen omasta tyylistään sekä yleisöstään.

"meist' on tullut juuri sellaisii joille nuorempina naurettiin me takerrutaan menneisiin niihin jäädään kiinni"

(Nostalgiaa)

Biisien sanat kertovat aika suoraan mistä niissä on kyse. Anssi Kela ei piilota laulujensa suosion salaisuutta rivien väliin, kuten jotkut taiteilijat tekevät. Hänen taitonsa sanoittajana ymmärtää välittömästi, sikäli kuin hyväksyy hänen sanomansa.

Helsingistä tunnen tuskin ketään, joka diggaisi Anssi Kelaa. Hän on joillekin ihan ok, mutta monille ennemmin täysin näkymätön. Helsingissä on tietenkin oma räp-skene, johin liittyy oma pukeutumistyyli, omat arvot ja tietty oma sanoma hyvästä elämästä.

Kaikissa musiikissa ilmaistaan toiveita ja pettymyksiä, mutta nostalgiaan on vaikeampi samaistua, jos murtuneet unelmat eivät koskaan ole olleet omia unelmia, tai jos on oppinut katsomaan alas päin porukkaa, joka teininä ajoi mopolla.

Anssi Kelan suosiota Kehä III:sen ulkopuolella kasvattaa entisestään se, että hän sanoituksissaan korostaa ulkopuolisuuttaan kulttuurieliitistä. Suosion vahvana perustana on kuitenkin se, että Kela tuntuu kirjoittavan omakohtaisesti, eikä pelkää tuntea surua ja muita negatiivisia tunteita. Hänen lauluissaan on paljon kauneutta. Hän ei kapinoi hesalaisuutta vastaan, vaan lähtee omista vahvuuksistaan. Hän antaa äänen sille Suomelle, joka muutoin olisi paljon paljon vihaisempi.

Anssi Kelan yleisöön kuuluu herkkiä ihmisiä, jotka ymmärtävät hyvän päälle.

"muistatko kun mentiin kirjastoon ja pöllin Emmanuellen se on mun hyllyssä vieläkin"

(Nostalgiaa)

Niinhän me kaikki.

Vahvan johtajan heikot perusteet

Eilisessä kansanäänestyksessä turkkilaiset päättivät lisätä presidenttinsä valtaoikeuksia. Äänestys oli hyvin tiukka, ja ottaen huomioon miten vähän ei-puolelle annettiin tilaa julkisessa keskustelussa, ei Erdoganin asema näytä erityisen turvatulta. Sehän tietenkin voi muuttua nyt kun hän saa lisää valtaa.

Sattumoisin toissapäivänä kiinnitin huomiota siihen, miten äänekkäästi tietyissä piireissä haaveillaan vahvojen johtajien perään. Eräässä Facebook-ryhmässä minua ihmetytti se kuinka avoimesti ihmiset julistivat että johtajan täytyy olla "kova ja päättäväinen" - mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan. Ilmeisesti hänen tulisi olla miehekäs ja herättää pelkoa - mutta miksi?

On tietenkin hyvin inhimillistä ihailla vahvaa johtajaa. Vatulointiin ei ole ollut varaa silloin kun ihmiset elivät heimoista ja taistelivat reviireistä. Ihmiskunnan vanhimmat ja kestävimmät eepokset kertovat sodasta ja siihen liittyvistä kunniakäsityksistä.

Game of Thrones näyttää hyvin, ettei alkukantaisen vallanhimon ja juonittelun fantasioissa ole tilaa empatialle ja luottamukselle. Joku puukottaa selkään jos ei joka hetki pidä varaansa maksimaalisella vainoharhaisuudella.

Jonkin aikaa tällaista vahvasta johtajasta kiihottuvaa inhimillisyyttä onnistuttiin koulutuksen avulla edes sen verran vähentämään, ettei aivan kaikissa maailman maissa ole vallassa heimojohtajia, jotka vaimentavat julkisen keskustelun ja joille tärkeintä on oma suku ennen kaikkia muita. Totta kai Conan Barbaarin kaltaiset fantasiasadut viehättävät laajasti myös sivistyneistöä, mutta niissä on perinteisesti osattu käyttää huumoria ja liioittelua korostamaan eroa todellisuuteen. Luulisi että lohikäärmeet ja jättiläiset auttaisivat ymmärtämään, että kyse on viihteestä. Vietteihin vetoava fantasia on toistaiseksi osattu pitää erossa tosiasioista. Toistaiseksi.

Valistuksen ihanteet ja perusymmärrys maailmasta ovat valitettavasti romahtamassa, nyt kun internetin ja sosiaalisen median takia koulutettu eliitti ei enää hallitse informaation ja arvopuheen leviämistä. Niinpä primitiiviselle ja vietteihin vetoavalle vahvan johtajan retoriikalle on syntynyt monilukuisia tiedotuskanavia. Pelko työpaikkojen menettämisestä on pahaan aikaan osunut yhteen teknologian kehityksen kanssa. Pelolle ja vihalle on suuret markkinat samalla kun niitä edistävät mediat voivat täysin esteettä levittää kuviteltuja tarinoitaan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät samalla kun liberaali keskiluokka etääntyy kovia kokeneesta työväestä, johon kovat arvot vetoavat.

Game of Thrones on siinä suhteessa valheellinen narratiivi, ettei sen maailman kohtaamat julmuudet ja jatkuvat sodat perustu talouskasvun hiipumiseen tai heikkoihin satovuosiin. Todellisuudessahan ilmapiirin kiristymisen taustalla on aina jokin kilpailua koventava niukkuus. Syyriassa esimerkiksi sotaa edelsi kuvuus, joka hyvällä todennäköisyydellä johtuu ilmastonmuutoksesta.

Toki myös Game of Thronesin Westerosissa ilmasto on muuttumassa. The Winter is Coming... Mutta hiipivän mytologisen uhan kautta ei selity vallan horjumista kaikkialla. Mikä oikeasti saisi aikaan sen, että jokaisessa yksittäisessä kuningaskunnassa koetaan muutaman vuoden sisällä? No, se on tietenkin fantasiaa, mutta se menee hyvin yksiin oman aikamme pelkojen kanssa.

Tarussa on kyse suorastaan putinistisesta pelkojen levittämisestä: katsokaa mitä Arabikevät sai aikaan - onko nyt Tunisiassa, Libyassa tai Egyptissa tavallisen ihmisen elämä turvallisempaa kuin ennen diktatuurien kumoamista? Tämä juuri on se näkökulma, jonka avulla venäläiset saadaan uskomaan siihen, että he tarvitsevat vahvaa johtajaa, johtajaa joka säilyy valllassa ja säilyttää tasapainon, jota niin moni sisäinen ja ulkoinen vaara uhkaa. Kenties jo suosittu Game of Thrones avitti myös Brexitiä ja Trumpia, sillä sarja valoi uskoa siihen, että kaikki valta on lopulta vain vallanhimoa, eikä minkään edustajiston tai kansainliiton tähtäimenä voi olla kansalaisten etu. Valtias tai valtiatar on välttämätön paha, sillä vallankumous on vielä pahempi. Jokainen yhteiskunnallinen muutos tappaa ihmisiä kuin kärpäsiä ja jokainen kuningas on aina ehtistä julmempi.

Tietyissä ryhmissä ei enää aikoihin olla ajateltu, että Stalinin johtamistavoissa olisi jotain vikaa

Yritän epätoivoisesti löytää syitä sille, miksi internetissä konservatismilla ja kovilla arvoilla on niin suuri jalansija. Kenties työssä käyvä keskiluokka yhä käy työssä sen varren paljon, ettei ehdi osallistua keskusteluun - tai kenties kommenttiosiot ovat joillekin olemassa vain pahan olon purkamista varten; niitä ei aidosti ole tarkoitettu keskusteluun, vaan ainoastaan samanmielisyydessä rypemiseen. Monet liberaalit eivät edes tahdo avata silmiään sille, miten typerillä ja katkerilla ja armottomilla kommentteja uutisia kylvetetään ja miten paljon ne saavat tykkäyksiä.

Nykyajassa elävä ihminen hyvin todennäköisesti kuuluu kahteen ryhmään. Hänelle on joko täysi mysteeri miksi jotkut äänestävät Trumpia tai Putinia - tai sitten hänelle on täysi mysteeri miksi jotkut äänestävät valtaan sellaisen nössön kuin Kanadan Justin Trudeau. Hänhän ei eleissään ilmaise maskuliinisuutta, vaan kaikkea muuta.

Suosittelen katsomaan seuraavan videon ja siitä etenkin kohdan 3:33, jossa Trumpin retoriikka toistuu selostajan puheissa: "as a leader of a country... you need a strong leader capable to negotiate tought contracts."

Vaikka poliittinen johtaja ei edes neuvottelisi kauppasopimuksia, kuten Trump kaiken aikaa on toistellut, on tällainen puhe uponnut tehokkaasti oikeiston näennäisasiantuntijoihin sekä heidän laajaan yleisöönsä. Uusissa oikeistilaisissa, trollimedioiksikin usein nimitetyissä sosiaalisissa ryhmissä kansanaines tuntuu uskovan mitä tahansa ilmastonmuutoksesta tai rokotteiden vaaroista. Näissä ryhmissä asiantuntijan asema perustuu siihen, että he uskovat itseensä sekä yleisemmin kovuuden tärkeyteen. Heidän puheensa sanasto on raakaa ja puheesta voi miltein kuulla sen kuinka he puristavat raivoissaan hampaitaan yhteen. Omalla kovuudellaan he valavat luottamusta yleisöönsä. Heillä on myös monia muita konservatiivisia heimoarvoja, jotka edustava alkuperäistä, historiantuntemuksen sivistykseltä säästynyttä ihmisyyttä.

Videon selostaja, joka esiintyy jonkinlaisena kehonkielen ammattilaisena, kutsuu Trudeauta useaan kertaan pelokkaaksi pikkupojaksi. Hän selvästikin nauttii jokaisesta hetkestä, kun pääsee nimittelemään ja arvostelemaan johtajaa, joka hänen silmissään edustaa sairaalloista sydämenpehmeyttä, empatiaa joka tekee johtajasta epäpätevän.

Jos selostaja todella olisi ammattilainen, hän näkisi analysoimissaan tapauksissa sekä positiivisia että negatiivisia puolia. Mutta ms. Bombard - tai kuka hänen nimensä onkaan - ei ole ammattilainen, vaan propagandisti ja agitaattori. Niinpä kaikissa hänen videoissaan ja niiden kommenteissa toistuu sama kaava. Näennäisen analyyttisellä otteella Bombard julistaa poliittista retorista sanomaa oman ideologisen kuplansa jäsenille.

Tykkäyksiä videoilla on paljon, mutta lyhyt silmäys kommentteihin paljasta nopeasti, että kyse on todellakin kuplasta:

Onneksemme. Materiaali on nimittäin äärimmäisen paljastavaa. Tämä porukka - jota voi huoletta kutsua konservatiiviseksi oikeistoksi - tai aikamme äärioikeistoksi, rakastaa vahvaa johtajaa. He eivät vaalipuheessa kuuntele mitä sanotaan, tai arvioi faktoja, vaan kunnioittavat ainoastaan maskuliinista karismaa. Videon tekijä sekä kommentoijat eivät kauttaaltaan kykene ymmärtämään miten joku voisi äänestää ketään muuta kuin miehekästä miestä, joka puhkuu kaikissa eleissään itsevarmuutta.

Mikä vahvassa johtajassa sitten voisi mennä vikaan?

En enää oleta, että mikään olisi itsestäänselvää. Vaikka jokin kansa olisi historian valossa hyvinkin selkeä, ei se ole selkeä silloin, kun historiasta ei ole mitään käsitystä. Niinpä luettelen muutaman ongelman, jotka vahvaan johtajaan voivat liittyä. Aihetta ovat jo monet roomalaiset ajattelijat käsitelleet pohtiessaan diktatuurin ja demokratian eroja:

1.) Vahva johtaja ei välttämättä halua luopua vallastaan edes siinä tilanteessa, jossa kansa on saanut hänestä tarpeekseen. Vahvalla johtajalla on usein vihamiehiä ja hän voi pelätä, että hän joutuu oikeudessa vastaamaan teoistaan, kun asema ei enää suojele häntä.

2.) Valta turmelee, ja vahva johtaja voi turmelluttuaan saada paljon enemmän pahaa aikaan. Tämä on klassinen peruste sille, miksi monissa demokratioissa valta rajoitetaan kahteen kauteen.

3.) Vahva johtaja ei pidä siitä, että hänen sanojaan julkisesti kiistetään, minkä takia vahvalla johtajalla on taipumus rajoittaa tai jopa vainota mediaa. Tämä näkyi välittömästi Trumpin astuttua valtaan, ja tämää näkyy myös Erdoganin Turkissa, jossa hallituksen toivoma kanta sai valtaisan etulyöntiaseman mediassa:
– Riippumattomat tahot ovat tehneet selvityksiä, että kyllä-puoli sai 85 000 minuuttia tv-näkyvyyttä, kun taas ei-puoli 2 000 minuuttia, kuvailee Kalmari. http://yle.fi/uutiset/3-9568431

4.) Vahvan johtajan itseluottamus voi alkujaankin perustua siihen, että hän uskoo enemmän omaan mielikuvitukseensa kuin faktoihin. Itseensä voimakkaasti luottavilla ihmisillä on laajemminkin taipumus olla huonoja kuuntelijoita. He ennemmin kuvittelevat kuin perehtyvät. Sama pätee ihmisiin, jotka ovat ylsiöpositiivisia. Heidän positiivisuutensa perustuu itsepetokseen. He eivät myönnä ongelmia maailmassa tai omassa elämässään.

5.) Vahva johtaja on kauempana kansasta, vaikka hän antaisi ymmärtää ihan muuta. Vahva johtaja usein lujittaa valtaansa populismissa, jossa hän sanoo asioita, joita äänestäjät tahtovat kuulla. Lopulta hänen elämänsä on kuitenkin paljon kauempana tavallisten ihmisten elämästä kuin kansanedustajat tai ministerit - ja lopulta hän etääntyy ajatuksissaan yhä kauemmas kansan haluista ja tarpeista. Heikko johtaja saattaa kuulostaa ihmisten silmissä heikolta juuri siksi, että hän tahtoo oikeasti huomioida ihmisten erilaiset tarpeet ja joutuu siksi tekemään kompromisseja. Jos ja kun vahva johtaja toimii oikkujensa mukaan, on paljon todennäköisempää että ne oikut heikentävät kuin vahvistavat tavallisen kansalaisen elämää.

6.) Vahva johtaja tulee vuosi vuodelta aina vain huonommaksi hallitsijaksi, mutta paremmaksi valehtelijaksi. Juuri ihmisten kykenemättömyys tunnistaa valehtelemista saa aikaan sen, että he tuntevat vetoa vahvaa johtajaa kohtaan.

7.) Vahvan johtajan vahvuus ei piile vain hänessä itsessään, vaan se perustuu tiukkaan ja yhtenäiseen lähipiiriin. Koska vahva johtaja on riippuvainen lähipiirinsä tuesta, hän myös antaa paljon etuoikeuksia hyvin pienelle eliitille, joka on hänen tukenaan. Vahvat johtajat ovat historiassa lähes aina aikaansaaneet hyvinvointierojen lisääntymisen sekä lisänneet korruptiota, kun he ovat haalineet valtaa ja vaurautta omalle lähipiirilleen.

8.) Vahvat johtajat haluavat korostaa vahvuuttaan myös sotilaallisella mahdilla. Historiasta tiedämme, että vahvan johtajan valitseminen tulee aina kasvattamaan sotilasmenoja, eikä Trump ollut tässä suhteessa poikkeus. Hän lisäsi sotilasmenoja jopa enemmän kuin kukaan olisi osannut uskoa, ja käynnistin ensimmäisen hyökkäyksen ennen kuin hänen valtansa oli edes vakiintunut. Valitettavasti vahvan johtajan sotaisuus lähes aina vain lisää hänen kansansuosiotaan, ja hänen neuvonantajansa tietävät tämän hyvin, käyttäen sotia hyväkseen toiselle kaudelle pääsemiseksi. Sodan aloittanut presidentti on järjestelmällisesti päässyt jatkokaudelle. Vaikka George Bush vanhempi oli poikaansa älykkäämpi, hän ei ymmärtänyt sotia riittävästi ja kyllin näyttävästi. Niin hänen uransa presidenttinä jäi yhteen kauteen.

9.) Vahva johtaja kokee saavuttaneensa asemansa omilla erinomaisilla kyvyillään, minkä vuoksi hänellä ei ole taipumusta kehittyä ja muuttaa mielipiteitään - ainakaan julkisesti. Tässä suhteessa Trump on poikkeus, sillä hänellä tuntuu olevan hämmästyttävän huono muisti - samoin kuin hänen kannattajillaan. Hän voi sanoa yhtenä päivänä jotain ja toisena jotain ihan muuta. Tätä hänen seuraajansa eivät kuitenkaan ainakaan vielä katso heikkoudeksi, mutta toisaalta Trump ei ole mitenkään erityisen vahva ja suosittu johtaja - hänhän voitti pitkälti siksi, että vastapuolen ehdokas oli aivan yhtä surkea ja epäsuosittu.

10.) Vahva johtaja saattaa yrittää pitää kaikkia lankoja omissa käsissään, mikä johtaa siihen, ettei hän ehdi kunnolla saada aikaan yhtään mitään. Tässä joudumme erottamaan eleissään ja olemuksessaan vahvan johtajan sellaisesta johtajasta joka on todellisuudessa tehokas ja aikaansaava. Hyvän johtajan tärkeä ominaisuus olisi hyvien alaisten löytäminen ja vallan jakaminen ihmisille jotka ovat ahkeria ja osaavia. Joskus vahva johtaja ei halua palkata päteviä ihmisiä, koska hän ei tahdo, että kukaan on häntä taitavampi. Tämä ei päde kaikkiin vahvoihin johtajiin, mutta joskus vahvalla johtajalla on sekin ongelma, että pätevät alaiset eivät uskalla kyseenalaistaa häntä ja tarjota rehellisiä neuvojaan. Karismaattinen ja vahvalta vaikuttava johtaja on siis eri asia kuin pätevä johtaja. Ihmiset ovat keskimäärin huonoja arvioimaan johtajien pätevyyttä, mistä johtuen narsistisilla ja itseensä kovasti uskovilla on puolellaan hurmaus'etu, kun he kilpailevat paikoista osaavien, mutta nöyrempien ihmisten kanssa.

Tutkimusten mukaan vahvalla johtajalla on taipumus yliarvioida tarjolla olevaa tietoa. Vahva itseluottamus ja nopea toimintakyky perustuvat nopeisiin päätöksiin, ja halua tehdä nopeita päätöksiä valitettavasti tarkoittaa liiallista luottamusta ensimmäiseksi tarjolla oleviin tietoihin. Oman arvostelukyvyn tai muiden väitteiden epäileminen johtaa epäseksikkääseen hitauteen.

LINKKI:
http://www.predictablesuccess.com/blog/why-strong-leaders-over-estimate-the-quality-of-data-they-receive/

Varovaisuus sanoissa tai teoissa on viisautta, mutta viisaus ei näinä aikoina ole kovinkaan suuressa huudossa.

Sentään John Snow on Game of Thronesin suosituin hahmo, vaikka hän onkin nöytä ja empaattinen. Hänen pelastamisekseen varmalta kuolemalta tarvittiin silti taikuutta ja pientä ihmettä. Saa nähdä tuleeko hänestä tulevilla kausilla kyynisempi ja armottomampi.