sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Keskustellaanko kirjallisuuden tilasta?

Kirjamessujen alla ilmestyi Suomen Kuvalehdessä kirjoitus, joka välittömästi jo ilmestymispäivänään todisti oikeaksi yhden keskeisen väitteensä.

Kansijutun nimi oli Romaani sairastaa ja se alkoi näin:
"Keskusteluun kotimaisesta kirjallisuudesta liittyy paljon hymistelyä. Kriitikot kehuvat kirjoja, kirjablogeissa hehkutuskulttuuri on vielä pahempaa. Kun joku uskaltaa epäillä, ”keskustelu kilpistyy torjunnan kivimuuriin”
Linkki: SK-romaani-sairastaa

Jo samana päivänä hyssyttelykulttuuri sai varmistuksen kirjamessuilla. Otavamedia veti messuille tarkoitetut Suomen Kuvalehden näytenumerot pois osastoltaan. Messukävijöiden osalta uutinen siis sensuroitiin.

Näin Suomessa. Juuri tällä tavalla meillä sopii kritisoida romaania. Saa yrittää.

Tällä viikolla Helsingin Sanomien raati ikään kuin jatkoi alkanutta keskustelua. Käytännössä keskustelu oli tälläkin kertaa asetettu turvallisiin uomiin ja se eteni tyypillisellä hyssyttelyn kaavalla. Tuntui kuin enin osa raatilaisista ei olisi edes kuullut kuvalehden kirjoituksesta tai ainakaan lukenut sitä.

Kyllä-vastaukset olivat enemmistönä (3/4) ja niitä leimasi juuri sellainen tylsämielisen ihastelun kulttuuri, josta meitä varoitettiin Kuvalehden kirjoituksessa. Juttu siis jo toistamiseen todisti pointtinsa. Ensireaktiona sensuuria, sitten muutamiin suosikkikirjailijoihin kohdistuvaa ihastelua, joka ohittaa kritiikin ytimen.

Monet EI-ääniä antaneet raatilaiset tarjosivat hyviä perusteluja ja nostivat esiin todellisia ongelmia. Kyllä-äänien antajista monet eivät tienneet mistä keskustellaan. Itse asiassa keskustelun rajoja on vaikea määritellä, vaikka siihen olisi tutustunut tarkoin. Kirjailijat, kustannustoimittaja ja muut alalla työskentelevät tietävät, että suomalaiseen julkaisutoimintaan liittyy tällä hetkellä monia ongelmia, eivätkä muutamat tylsät romaanit tai samanaikainen ntamo-gate ole kuin pieni osa kokonaiskuvaa.

Ntamogate A: Luu-tii: Laatua kustannustoimittamalla
Ntamogate B: Pikkujättiläinen: Kustannustoimittamisesta


Kuinka järkevää on puhua runoudesta ja romaaneista samassa keskustelussa?

Ongelmallisinta HS-raadin palautteessa oli, ettei se yhden väärän sanavalinnan takia edes perustu aiempaan keskusteluun. Keskustelu alkoi romaaneista ja kuitenkin kysyttiin "kirjallisuudesta". Johtopäätös oli arvatun mitäänsanomaton:
"Suomalainen kirjallisuus voi HS-raadin mielestä hyvin, vaikka asiasta on syksyn mittaan esitetty toisenlaisiakin arvioita."
Linkki: HS: Julkaistaanko Suomessa riittävästi hyvää kotimaista kirjallisuutta?

Raadille esitetyn kysymyksen muotoilu on suorastaan nerokkaan huono, sillä se ohittaa molemmat syksyn tärkeät kirjallisuuskeskustelut tai ainakin tekee niihin vastaamisen mahdollisimman vaikeaksi.

Ntamogaten pointti ei ollut se, että julkaistaanko ollenkaan hyvää, vaan että julkaistaanko liikaa huonoa! Suomen kuvalehdessä taas haluttiin nostaa esiin useimpien romaanien keskinkertaisuus ja tyylien tavanomaisuus, huolimatta myös monista kiinnostavista teoksista.

Hesarin kysymykseen on mahdollista vastata kyllä, vaikka samaan aikaan allekirjoittaisi kaiken mitä kuvalehdessä väitettiin. Valtava kyllä-äänien enemmistö peittää kokonaan varjoonsa ongelmat, joista haluttiin keskustella.

Tuntuu kuin Hesarissa joku suorastaan haluaisi vaientaa keskustelun tällaisella kysymyksenasettelulla. Tiedän, että tämä on vain oman  mieleni vainoharhaista kuvitelmaa ja kyse on sattumasta. Minulle usein tulee vähän skitso olo kirjamessujen ja W/ord-festivaalien jälkimainingeissa, kun olen ollut neljä päivää hereillä amfetamiinin voimalla (...tai ainakin kolme päivää ...ja olen vähintäänkin juonut enemmän kahvia kuin terveys sallii).

Tommi Melender on aiemmin kritisoinut valtavirtaromaaneja, mutta nyt hänen vastauksensa on täysin korrektisti EN OTA KANTAA. Heti alkuun Melender toteaa, että "Varmaan koko kysymys on väärin asetettu." Sen jälkeen hän nostaa esiin muutamia aiheita, joista hänen mielestään voisi keskustella.

Monet raatilaiset kyllä tietävät mitkä ovat aikamme kustannusalan keskeiset ongelmat:

EI. "kustannustoimittamisesta on tingitty liikaa" - Matti Wiberg

EN OTA KANTAA. "suurempia ongelmia ovat keskittyneen kirjakauppabisneksen esillepanon pullonkaula ja mediahuomion ulkokirjallinen ohjautuminen." - Tuomas Rantanen

Myös kyllä-vastausten takaa löytyy paljon kriittisiä huomioita.

KYLLÄ. "Palkinnot, kohut, ulkokirjalliset seikat ja samat, tutut, varmasti myyvät nimet nostetaan joka ikisessä lehdessä esille. Julkisuus yksipuolistuu... Myös kustantajat tuntuvat hyväksyneen sen, että vain muutamalla nimikkeellä tehdään koko kirjakauden tuotto." - Tiina Pystynen


Kustantamot säästävät yritysmaailman logiikalla, joka ei sellaisenaan sovellu taiteisiin, mutta minkäs teet...

Eniten oikeassa on tapansa mukaan Ville Ranta:
Ei. "Ongelma on kiire. Kirjailijoilla on kiire julkaista ja menestyä, kustantajilla on kiire panna kasaan ja kiire saada kirja liikkeelle varastosta. Kirjakaupoilla on kiire päästä kirjoista eroon."
Muutamat vastaajat osuvat omituisen sinisilmäisesti täysin ohi maalin:
Kyllä. "Suomalainen kustannustoiminta on jaksanut vaikeinakin aikoina satsata laatuun, ja se näkyy. On hämmästyttävää, että myös runous on säilynyt kustannusohjelmissa." - Osku Pajamäki
Suomalainen kirjallisuus on laadukasta muun muassa siksi, että rohkeaa ja valovoimaista runoutta julkaistaan. Siinä olen samaa mieltä. Runoutta eivät kuitenkaan julkaise perinteiset kustantamot, vaan pikemminkin hyväntekeväisyystyötä tekevät yhdenmiehen hikipajat ja osuuskunnat.

Suurten ja keskisuurten kustantamojen julkaisuohjelmassa runoteosten määrä on vuosituhannen vaihteen jälkeen vähintään puolittunut, koska päätökset sanellaan yritysportaissa myynnin ja tuottavuuden ehdoilla.

Esimerkiksi tänä vuonna WSOY, Tammi ja Otava eivät julkaisseet ainuttakaan esikoisrunokokoelmaa. Tällaista ei varmaankaan ole tapahtunut sitten jatkosodan. Vastuu runouden julkaisesta on 2000-luvulla asteittain siirtynyt toisten tahojen vastuulle.

Kuluneella viikolla Hesarin esikoispalkinnon voitti 20-vuotias runoilija Erkka Filander hienolla teoksellaan Heräämisen valkea myrsky. Alkukeväästä 2013 Runeberg-palkinnon voitti Olli-Pekka Tennilä teoksella Yksinkeltainen on kaksinkeltaista. Molemmat kirjat on julkaissut osuuskunta Poesia.

Tämän kevään Tanssiva karhu -palkinto meni myöskin pienkustantamolle, kun sen pokkasi Ntamon runoilija Maria Matinmikko. Talvella Savukeidas-kustantamon Mikko Myllylahdelle myönnettiin Kalevi Jäntin palkinto.

Savukeidasta, Poesiaa ja Ntamoa yhdistää se, että ne eivät ole WSOY, Otava ja Tammi.

Ei ole mikään yrityssalaisuus, että suuret kustantamot ovat myös vähentäneet jopa kolmanneksen henkilöstöstään. Samalla julkaistujen nimikkeiden määrä on pysynyt ennallaan tai jopa kasvanut.

Henkilöstövähennykset nostavat yrityksen tuottavuutta hetkellisesti ja tehotoimet ehkä ovat tässä taloustilanteessa perusteltavissa, mutta se ei voi olla näkymättä kustannustoimittamisen laadussa.

Ja se myös näkyy kustannustoimittamisen laadussa.

Erkka Filander kertoi syksyllä valinneensa kirjansa julkaisijaksi Poesian, koska siellä hänen tekstiinsä suhtauduttiin vilpittömällä innostuksella. Lisäksi hän sai sen vaikutelman, että poesialaiset kykenisivät tarjoamaan myös parempaa ammattitaitoa.

Näyttää siltä, että Erkka Filander valitsi oikein.
Yle - Uuutiset - Kirjallisuuspalkinto 20-vuotiaalle runoilijalle

Suomalaisella kirjallisella kentällä on kiistämättä tapahtunut monia hienoja asioita. Romaanikirjailijoita esittelevä Prosak-klubi täytti juuri 5 vuotta, samoin runotapahtumia järjestävä Helsinki Poetry Connection.

Kiinnostavia kirjallisuusblogeja on ilmestynyt jo kymmenittäin ja monesta blogikirjoittajasta voi odottaa myöhemmin kehittyvän uden sukupolven ammattikriitikkoja, joita maahan on pitkään peräänkuulutettu. Olisi toivottavaa myös, että heitä useammin huomioitaisiin apurahoilla, sillä lehtipalkkiot ovat pienentyneet ja kriitikon tulonlähteet ovat vähässä. Nettijournalisti Maaria Pääjärven palkitseminen vuoden apurahalla on hyvä merkki siitä, että ansioiden ei enää odoteta "löytyvän paperilta".


Mistä kaikesta muusta voisi keskustella paitsi lopputuotteesta, eli laadukkaasta kirjasta?

En väitä, ettei Suomessa julkaistaisi hyviä kirjoja. Niitä julkaistaan siitäkin huolimatta, että työolot kustantamoissa tai kirjailijoiden taloudelliset edellytykset voisivat olla paremmat. Harvat yhteiskunnat ovat kyenneet estämään sen, että parhaat kirjoittajat kirjoittaisivat hyvin - ja myöskin tärkeistä asioista.

Meillä on onneksi melko laajamittainen apurahajärjestelmä, jossa valtaa ei ole keskitetty. Valtion, maakuntien ja kaupunkien myöntämien tukien lisäksi monet yksityiset säätiöt (Koneen, Kordelinin, Olvin, Wihurin yms.) mahdollistavat useiden kirjailijoiden työrauhan. Myös Otavan ja WSOY:n säätiöt toimivat hieman eri pelisäännöillä kuin samannimiset taloudellista voittoa tavoittelevat yritykset.
"Tammi teki viime vuonna historiansa parhaan tuloksen. + Tammi vähentää henkilöstöään rankemmalla kädellä kuin julkisuuteen on kerrottu." Linkki: HS2009 - Tammi antaa lähtöpassit joka kuudennelle
Myös: Yle 2010 - WSOY vähentää väkeä
Sekä: HS2011 - Otavamedia vähentää 80 työntekijää
(2011 Manu Haapalainen julkaisi rajun kirjoituksen potkuistaan Kaupunkisissi-blogissaan, mutta valitettavasti uljas ja aggressiivinen avautuminen on sittemmin siirretty katsojilta piiloon.)

Kustannusalan toimintaa useita vuosia läheltä seuranneena minun täytyy sanoa, että monilla on aika viheliäiset oltavat. Virkoja on vähennetty joka suunnalla ja tehtävät on useimmiten vain jaettu jäljelle jääneelle henkilökunnalle. Osaavaa henkilökuntaa on korvattu opiskelijoilla ja harjoittelijoilla. Ylitöitä kertyy paljon ja usein niistä ei makseta mitään korvauksia. Esimerkiksi kirjamessuille työntekijöiden odotetaan osallistuvan ilman lisäkorvausta.

Kustannustoimittamisen laadun ei voi odottaa olevan parasta mahdollista, kun työntekijöitä vaivaa uupumus ja pelko työpaikan menettämisestä. Tämä on myös yksi syy siihen, miksi esikoiskirjailijoiden keski-ikä on noussut. Kustannustoimittajilla ei ole aikaa kouluttaa 20-vuotiaasta, mutta potentiaalisesta kirjailijasta menestyjää.

Se tehtävä jätetään pienemmille kustantamoille, joilta sitten tarvittaessa varastetaan menestystuotteet. Heli Laaksonen esimerkiksi julkaisi ensin kaksi kirjaa pienellä Sammakolla, kunnes hänet kaapattiin Otavalle. (Prosaistien keskuudessa tällainen toiminta on varmasti yleisempää, sillä runoilijat harvemmin myyvät niin hyvin, että heitä kannattaisi jahdata. En ole kuitenkaan seurannut esimerkiksi dekkarikirjailijoiden liikkeitä. Kerro toki jos tiedät aiheesta paremmin.)


Summa summa, rumrum

Ongelmia voisi yrittää tiivistää esimerkiksi seuraavanlaiseen listaan:
1) Kustantamoissa asioista nykyään päättävät ihmiset, joilla on talousalan koulutus ja joiden ensisijainen tehtävä on tehostaa yhtiön tuottavuutta.

2) Työntekijöillä on liikaa töitä ja lisäksi heitä varjostaa pelko työpaikkansa menettämisestä. Tiedetään varsin hyvin, ettei tällainen työilmapiiri edistä luovuutta.

3) Kustantamoissa panostetaan muutamiin bestsellerkirjailijoihin ja talon muut kirjailijat usein tuntevat, ettei heitä markkinoida riittävästi tai heidän mielipiteitään edes kuunnella. Muutamilla kustannustoimittajilla ei ole aikaa auttaa heitä teostensa editoimisessa. Hyvä kirjaidea voidaan torjua, koska sille ei markkinointipuolella osata löytää sopivaa kohderyhmää.

4) Kustannuspäällikön on erikseen perusteltava omistajille miltei jokainen sellainen julkaisupäätös, joka on tuottanut tappiota. Riskejä ei saisi ottaa, eikä runoutta julkaista muuten kuin imagosyistä. Teoksen täytyy vähintään voittaa jokin palkinto tai herättää keskustelua. Lisäksi suurempien kustantamojen julkaisemat esikoisrunoilijat ovat lähes aina voittaneet jo sitä ennen jonkin kirjoituskilpailun. Tuntemattomiin lupauksiin ei ole turvallista satsata, eikä sadoista lähetetyistä käsikirjoituksista ehdi seuloa tulevaisuudenlupauksia. Esimerkiksi Miki Liukkonen on hieno runoilija, mutta varmuuden vuoksi hänkin kelpasi WSOY:lle vasta kun voitti J.H.Erkon palkinnon. (Sekään ei varmaan haitannut, että haastatteluissa hän paljastui komeaksi.)

5) Kustantamoissa on töissä yhä vähemmän sellaisia ihmisiä, joilla olisi omaa näkemystä, laaja-alaista kaunokirjallista kokemusta sekä aikaa. Niinpä kirjailijan täytyy nykyään itse huolehtia käsikirjoituksensa kaikista puolista, jopa oikeinkirjoituksesta. Mielenkiintoisesta persoonasta ei tule kirjailijaa, ellei hän ole myös kyllin pedantti (ja osaa myös arogantisti markkinoida itseään).

Kirjoittajakoulutusta saanut 35-vuotias tylsä tyyppi on kustantamolle helpompi ratkaisu kuin nuori lahjakkuus, joka teettäisi työtä sekä asennepuolella että teosten viimeistelyssä. Niinpä keskivertoromaanit ovat tyylillisesti epäkiinnostavia ja aiheiltaan keskiluokkaisia, mutta sentään sujuvasti luettavia ja rakenteellisesti melko eheitä. Nuoret kirjoittajat, laiskurit, taloudellisesti ahtaalla olevat henkilöt tai muuten vain vinksahtaneet tyypit eivät pääse läpi, koska he eivät saa kustantamolta tukea. Ralliin on osallistuttava ilman kartanlukijaa. Varikolla on itse tankatta auto ja vaihdettava renkaat.

6) Isommat kustantamot ovat nykyään kadottaneet oman identiteettinsä, koska ne yhteistuumin tavoittelevat suurten lukijakuntien suosiota. On jotenkin unohdettu sekin, että Sofi Oksanen oli kiinnostava esikoiskirjailija, koska hän pukeutui erikoisesti, vaikutti vihaiselta ja kirjoitti angstisella tyylillä syömishäiriöistä sekä omasta suhteestaan viron lähihistoriaan. Stalinin lehmät saattaisi nykymentaliteetin valossa jäädä julkaisematta, koska sen ajateltaisiin kiinnostavan vain gootteja ja anorektikkoja. Ei kai sellainen romaani sovi isänpäivän tai äitienpäivän myyntilistoille?

Kustannuspäälliköt sanovat haastatteluissa, ettei menestysteoksen osatekijöitä voi ennalta määritellä, eikä ilmiöiden syntyä voi ennustaa, mutta silti he ammatissaan joutuvat määrittelemään ne myyntiodotukset, joiden valossa julkaisupäätökset useimmiten tehdään. He tietävät itsekin, että tässä on ristiriita, mutta intuition sijaan päätöksiä täytyy perustella laskelmilla.

Samaan aikaan pienemmät erityiskustantamot, kuten Basam Books, Terra Cognita tai jo mainittu Poesia voivat melko vapaasti säilyttää oman tyylinsä ja luottaa vaistoonsa. Kiinnostavimmat kirjat tulevatkin usein erityiskustantamoista ja esimerkiksi itse tartun lähes aina kirjastossa tai kirjakaupassa tiettyjen pienkustantamojen teoksiin. Lukijana voi luottaa siihen, että myös uudet kirjat liippaavat läheltä kiinnostuksenkohteitani - tai jopa esittelevät aivan uusia aihealueita, joista en ole aiemmin ollut tietoinen.

7.) Kirjojen elinkaari on lyhyt ja median muisti sitä lyhyempi. Kirjoja täytyy julkaista kovalla tahdilla, jos haluaa tuntea olevansa elossa. Tämä on tietenkin henkinen haaste, joka kirjailijan itse täytyisi ylittää.

8) Edellisestä seuraa. että julkaistaan ennemmin sellaisia kirjoja, joiden aihe on muodikas tai kirjoittaja entuudestaan julkisuudenhenkilö. Tällöin varmistetaan se, että media edes jotenkin huomioi teoksen ja sitä myydään edes muutama tuhatta kappaletta. Kaunokirjallinen laatu tai se, että kirja kestäisi aikaa, ovat toissijaisia asioita, koska ne eivät lyhyellä tähtäimellä lisää kiinnostusta ja myyntiä.

9) Laaduntarkkailu tarkoittaa myös sitä, että rajallisesti myyvän laatukirjallisuuden määrää tietoisesti rajoitetaan. Jos kustantamossa jo valmiiksi on ansioituneita kirjailijoita, joiden toivotaan tavoittelevan Finlandia-ehdokkuutta, tämä rooli on ikään kuin täytetty, eikä laadukkaita käsikirjoituksia etsitä, ellei kyse ole esikoiskirjailijasta. (Gummeruksessa oli vuosia sellainen tilanne, ettei nuoria runoilijoita juurikaan julkaistu, koska Tommy Taberman täytti sen ekologisen lokeron.) Nuoren kirjoittajan toinen, jopa edellistä parempi käsikirjoitus saattaa jäädä julkaisematta, koska se ei aivan täytä Finlandia-palkinnon vaatimuksia, eikä se enää voi kilpailla myöskään esikoiskirjailijan huomiosta. Kirjalle ei ole tilausta. Kirjallisen laadun sijaan kirjailijan ehkä tulisikin ennemmin kehittää julkisuuskuvaansa, mikä ei ole ihan tervettä.

Olen huomannut, että klassinen sanonta "toisesta vaikeasta kirjasta" ei usein sittenkään tarkoita kirjailijan korkeaa itsekritiikkiä tai luovuuden tyrehtymistä, vaan sitä, että kustantamo ei ole enää keksinyt hänelle sopivaa käyttöä. Häntä ei talossa ole osattu brändätä, eikä hänelle myöskään löytynyt omaa selkeää lukijakuntaa, joten hänen uusi käsikirjoituksensa torjutaan yhä uudestaan ja uudestaan, koska se on ainoastaan yhtä hyvä kuin edellinen, eikä se enää riitä.

Kirjailijat itse hyvin harvoin tuovat esiin tällaista tilannetta, koska a) he kokevat häpeää siitä, että eivät ole kyenneet kehittymään ja syyttävät itseään, sekä b) koska heiltä EI ILMESTY uutta kirjaa ja näinollen he eivät saa haastatteluja tai muitakaan mahdollisuuksia puhua mediassa suutaan puhtaaksi. Lisäksi kirjoittajaa ei pidetä varsinaisena kirjailijana, ellei hän ole julkaissut useampia teoksia. Yhden teoksen julkaisseella henkilöllä ei ikään kuin ole oikeutta valittaa, jos häntä ylenkatsotaan.

Kustannustoimittaja irtisanotaan suuren kohun saattelemana, mutta kustantamonsa hylkäämä kirjailija vain kaikessa hiljaisuudessa unohtuu. Häntä ei sido tai suojaa työsopimus, vain etiketti ja alan yleinen käytäntö, jotka vaikeina aikoina on helppo mitätöidä. Kirjailija ei julkaise ja me teemme sen helpon oletuksen, että hänen luovuutensa tyrehtyi tai että hän muuten vain on laiska. Ehkä kansan silmissä kirjailija on vielä siinä määrin kunnioitettu, ja vahva persoona, että on vaikea kuvitella, kuinka hänet vain voisi sivuuttaa.

(Olisi mielenkiintoista jotenkin kartoittaa julkaisseiden kirjailijoiden julkaisematta jääneitä teoksia, mutta se on toinen aihe.)

10) Kirjakauppojen omistuskytkökset ja muutenkin kauppojen kyseenalainen myyntipolitiikka, joka ilmenee mm. siten, että muutamia teoksista on korkeita pinoja heti ovensuussa, kun taas esimerkiksi runot on piilotettu jonnekin nurkkahyllyyn. Tällainen markkinoinninedistämiskulttuuri edistää muutamien teosten myyntiä, mutta tekee sen vaikeaksi kaikille muille. Monet hienot kirjat voisivat yltää parempiin tuloksiin, ellei niiden mahdollisuuksia sabotoitaisi kaupoissa.

(Tätäkään aihetta en nyt käsittele sen enempää. Kannattaa katsoa seuraavan linkin takaa löytyvä video: Ruoja - Onko Suomalaisessa Kirjakaupassa vielä runoutta?)


Syrjäytyneiden keskuudesta ei nosteta kirjailijoita

Tähän postaukseen kasautui nyt hieman enemmän kuin yhden viikkokolumnin verran ajatuksenvirtaa, mutta lopuksi haluan vielä esitellä erään kirjan syntytarinaa, koska sekin liittyy Hesarin keskusteluun.

Julkaisin itse tänä keväänä romaanin, ja perustin sitä varten jopa kustantamon, koska mielestäni kyse oli sellaisesta kirjasta, joka piti julkaista, mutta jota kukaan ei halunnut julkaista.

http://monrepoo.blogspot.fi/ - Tomi Rantala
 (Anteeksi, minulla ei ole ollut voimia panostaa sivujen ulkoasuun. Kirjaa on kyllä muutamissa kirjastoissa sekä nettikaupoissa Adlibris.com - Kuuletko kuinka ne huutavat?, CDON.fi - Kuuletko kuinka ne huutavat?)

Tomi Rantalan pienoisromaani Kuuletko kuinka ne huutavat? kertoo skitsofteniasta ja nuoren miehen syrjäytymisestä. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä voi odottaa - ja silti on yllättävän vaikea kokemus, kun joku viimein johdattaa tähän maailmaan. Näkökulma on kaikkea muuta kuin ulkopuolinen ja otos kaikkea muuta kuin tilastollinen.

Tyylillisesti tai rakenteellisesti kirja ei suinkaan ole Finlandia-romaanien tasoa, mutta se puhuu asioista, joista muut kirjat eivät puhu, ja käyttää ääntä, joka on vaenettu. Kiinnostavista aiheistaan huolimatta kirja on liian lyhyt ja liian repaleinen (siinä on tavallaan yksi kertomus ja kuitenkin tavallaan myös irrallisia novelleja) ylittääkseen perinteisen julkaisukynnyksen.

Muutamista käsikirjoituksen luvuista ei ollut olemassa kuin yksi paperille tulostettu kappale, sillä Tomi ei ollut ottanut varmuuskopiota tekstitiedostoistaan. Yksi tietokone oli vanhuuttaan hajonnut, minkä lisäksi hän oli hävittänyt levykkeitä tai vahingossa pyyhkinyt niiden yli. Paperit olivat hujan hajan, ja niissä oli ruoka- ja kahvitahroja. Lukujen järjestys ei ollut yksiselitteinen ja aikamuodot sekä perspektiivit vaihtelivat. Minun täytyi itse naputella osa liuskoista uudelleen tekstitietostoksi ja myös muuttaa kokonaisten lukujen aikamuoto ynnä muuta. Kustantamoissa kukaan ei olisi tarttunut tällaiseen projektiin.

Hesarin raadissa Osmo Soininvaaran toteamus on nostettu otsikkoon:
"Kirjallisuus on keskiluokkaistunut niin kuin lukijatkin. Yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole poistuneet – ne ehkä jopa syvenevät – mutta syrjäytyneiden keskuudesta ei nouse kirjailijoita niin kuin nousi työväenluokan parista. Kun yhteiskunnallisia kysymyksiä eivät oikein osaa käsitellä tutkijat eivätkä poliitikot, miten kirjailijat siihen pystyisivät."
Kyllä kirjailijat pystyvät kuvaamaan uskottavasti masennusta, yksinäisyyttä tai köyhyyttä, kun ovat sellaista kokeneet, mutta ongelma on, ettei syrjäytynyt ole tervetullut kustantamoon sen enempää kuin muillekaan työpaikoille, joissa on kova tahti ja kovat odotukset. Kiireiset ja hyväosaiset eivät jaksa kuunnella väsynyttä ja arkaa ihmistä. Hän suorastaan pilaa tunnelman.

Syrjäytyneen odotetaan pystyvän kirjoittamaan 200 sivua koherenttia proosaa ja toimittamaan sen oikeaan kustantamoon, minkä lisäksi hänen odotetaan olevan nuori, kaunis ja energinen sekä edustavan itseään tarmokkaasti median edessä. Jos vähäosainen, lupaava kirjoittaja kutsutaan kustantamoon kahville, hän mokaa tilanteen sillä, että on arka ja epäsosiaalinen. Hän saattaa kirjoittaa mielenkiintoisella tyylillä, mutta ei sovellu ammattiin, jossa täytyisi olla määrätietoinen, karismaattinen ja sopivasti mediaseksikäs.

Jos kukaan ei ole kiinnostunut siitä, että marginaaliväestön edustaja avaa suunsa bussipysäkillä, miksi se olisi yhtään sen kiinnostavampaa, kun hän kirjoittaa? Täytyy olla kyse äärimmäisestä tragediasta tai jonkinlaisesta skandaalista.

Ja sitä paitsi: eiväthän köyhät ja masentuneet ihmiset osta kirjoja. He enintään lainaavat niitä kirjastoista. Miten kummassa me voisimme muuttaa rahaksi toisen ihmisen näkymättömyyden?

perjantai 8. marraskuuta 2013

Pitäisi olla, osa 5

No niin, mitäs kaikkea meillä vielä pitäisi olla? Mitä sellaista ei ole vielä keksittykään, mille kyllä keksisin käyttöä.

A) Innovaatioministeriö

Innovaatioiden, uusien sovellusten ja startup-yritysten merkityksestä puhutaan kaiken aikaa, mutta käytännössä hallitus tekee vähän asioiden eteen. Jos meillä olisi ikioma innovaatiominteri, tilanne saattaisi muuttua.

Mitä innovaatioministeri sitten tekisi? Hän tuskin ainakaan heittelisi ideoita, sillä siihen hommaan tehokkaat ja totuotetut poliittiset broilerit aika huonosti soveltuvat. Pikemminkin innovaatioministeriin tehtävänä olisi suhtautua vakavasti siihen, kun kansalaiset hihkuisivat, että hei mitäs jos meillä olisi tällainen?! Voisko tää toimia?

Innovaatioministeriössä minunkin blogiani luettaisiin innolla. Kerrankin saisi tuntea itseni tärkeäksi.
Innovaatioministeriö eroaisi muista ministeriöistä, koska siellä olisi pallomeri. Innovaatioministeriöön olisi kiva vain kävellä sisään ja tehdä olonsa mukavaksi. Heti tulisi joku virallinen innovaattoriassistentti kuuntelemaan aktiivisen, mutta ah-niin-tavallisen kansalaisen mullistavia ideoita.

Vaikka innovaatio osoittautuisi vähemmän omaperäiseksi ja toimivaksi, taputettaisiin vierasta kannustavasti selkään ja kiitettäisiin hyvästä yrirityksestä. Kaikki vieraat toivotettaisiin uudestaan tervetulleeksi, heti kun tulee uusia ideoita, vaikka päältä näkisi, että tuo yrittelijäs kansalainen on saapunut paikalle vain kahvikupillisen toivossa.

Innovaatioministeriön määrärahat olisivat totta kai vähäisemmät kuin muilla ministeriöillä, mutta se ei haittaisi koska kaikki haluaisivat tehdä siellä töitä. Innovaatioministeriön virkamiesten kannustimena ei olisi raha, vaan maailmaa parantavan luovuuden kukoistaminen.

Innovaatioministeriön ansiosta Suomesta tulisi kertaheitolla maailman innovatiisisin valtio, jota kaikki kadehtisivat. Pian me salaviisaat, yksityisissä mullistavissa aikomuksissamme ansioituneet ideanikkarit olisimme yhtä arvostettuja kuin Spede - joka ei ollut niin arvostettu kuin olisi ansainnut - tai Pekka Himanen - joka ei ole kovin arvostettu hänkään, eikä edes kovin kummoinen ideanikkarina.. Toisin sanoen me kaikki saisimme tuntea itsemme melkein Linus Torvaldsin veroisiksi ja Suomeen tulisi ainakin joka toinen innovaatio-Nobel, joka sekin myönnettäisiin vain siksi, että ministeriömme olisi ensiksi kehittänyt sellaisen (eikä se mitenkään liittyisi Millenium-palkintoon, vaan me oltaisiin ylipuhuttu muut Pohjoismaat maksamaan siitä).

Innovaatioministeriö ampuilisi ympärivuotisesti patentteja ja start-up-yrityksiä kuin uuden vuoden ilotulitusraketteja ja ilma olisi sakeana savusta, kun kaikki luovuuden säkenöivä työntövoima olisi päästetty valloilleen. Patenteista kesrtyneistä tuloista valtio pitäisi leijonanosan, mutta keksijöitä kiitettäisiin kunniataululla, mikä riittäisi ainakin minulle, vaikka keksintöjä minulla on ainakin tuhat.

Kaikkihan tietävät, että yksillä on isoja ideoita (TM) ja toisilla on toteuttamisen tarmoa (R), mutta nämä kaksi puolta harvoin kohtaavat samassa ihmisessä. Siksi kaiken maailman keksinnöistä 99% jää pelkäksi raapustukseksi ruutuvihkoon, ja myös siksi olen päättänyt kuuluttaa omat ideani maailmalle, jo ennen kuin olen niitä kehitellyt sen pidemmälle, eli ennen kuin olen ehtinyt täydellisesti unohtaa koko asian ja innostua jostain ihan uudesta, eli todeta ajatuksen ihan typeräksi.


B) jorpakko.fi

Suomi on jorpakkojen luvattu maa. Meiltä löytyy pöpelikköjäkin melkein enemmän kuin järviä, mutta niitä ei koskaan mainosteta matkaoppaissa. (Ihan varma en kyllä ole tästä asiasta, koska eräs matkaopas oli japaninkielinen, ja kuvassa oli suloisen merkityksetön hetteikkö).

Varmaan meille suomalaisille on tullut liiankin ilmiselväksi, että aina tarvittaessa läheltä löytyy edes pieni ja vaatimaton ryteikkö. Oikaistessaan sen läpi saa naarmuja käsivarsiinsa, jos on pelkässä t-paidassa, ja muutenkin ehkä viiltoja kasvoihin, jos on kiire bussille joka näkyy jo horisontissa. Monenmoisista jorpakoista muistaa harvemmin mainita mitään, kun on puhe niistä mainioista vesialueista, jotka soveltuvat uimiseen ja kalastukseen.

Mihinkäs sitten jorpakot soveltuvat? No tietenkin vaikka mihin!
Tähän risukasaan päivä paistoi.
Täytyisi vähintään olla kännykkäsovellus, joka näyttäisi lähimmän jontkan tai umpeenkasvaneen ojanpohjan. Jos alkaa urbaani elämänmeno ahdistaa, voi sisätiloissa tapahtuvan paniikkihäiriöimisen sijaan etsiä netistä lähimmän jorpakon ja juosta sinne hatustaan kiinni pitäen, hihkuen ja karjahdellen.

Olen jo rekisteröinyt tätä tarkoitusta varten domain-osoitteen jorpakko.fi, mutta minulla ei ole aikaa ohjelmoida sen koodia tai kartoittaa maastoa. Tarvitsen sinun ja sinun ja sinunkin apuasi. Käsi ylös vapaaehtoiset! Sain EU:lta tätä hanketta varten 42.000 euroa, joten aion palkata muut hommiin ja keskittää omat meinaajantaitoni ihan uusien projektien ideoimiseen.

PS.
Jos tykkäät ryteikköjen ohella myös oksanpätkistä, kannattaa lukea tämä pitkällinen selvitys keppien mahdollisista käyttötarkoituksista: Aukea.net: Kivaa kepeistä!

tiistai 5. marraskuuta 2013

Harkittu kirjallisuuspalkinto

Pitäisi olla, osa 4.

Kirjallisuuspalkinnot ovat keskeinen instituution, jonka kautta kirjallisuutta arvotetaan ja kanonisoidaan. Palkinnot takaavat kirjoille julkisuutta ja lisäävät niiden myyntiä.

Mutta ovatko palkitut kirjat aina ilmestymisvuotensa parhaita - ja jos ovat niin mistä näkökulmasta? Mitä jos eräät teokset todellakin ovat edellä aikaansa, eikä niitä osata arvostaa muutoin kuin vasta jälkikäteen? Ne löytävät yleisönsä hitaasti, mutta aikaa myöten saavuttavat pienen piirin kulttimaineen tai jopa yleisen klassikon aseman.

Olisiko syytä perustaa palkinto, joka myönnettäisiin yli 10 vuotta vanhalle kirjalle? Se olisi siis tunnustus teokselle, joka on todistanut itsensä kestävyyslajissa. Palkinnon myötä kirjasta otettaisiin  uusi painos ja se saisi uuden yrityksen tulla laajasti luetuksi.

Olisi suuri houkutus mennä syvemmälle kysymykseen, mitä tarkoittaa "alla edellä aikaansa", mutta vältän innostumasta liikaa. Kirjojen ajankohtaisuutta ohjaa paljon muun median reaktio. Joskus kirja voi olla muita laadukkaampi juuri siksi, että se ei ollenkaan puutu ajankohtaisiin teemoihin. Sen teho on harkitumpaa ja vähemmän provokatiivista. Kirja sivuutetaan, koska se ei yhdisty laajempaan debattiin, joissa siihen voitaisiin toistuvasti viitata. Se on mielenkiintoinen ainoastaan kirjana, ei kuohuttavana paljastuksena ja julkisena skandaalina.

Myös omassa ajassaan luoviva laadukas kirja voi hukkua muun keskustelun joukkoon, silloin kun muu keskustelu on puolueellista ja röyhkeää. Vasta kun melu on hetkeksi laantunut, nähdään että teos puhui aiheesta maltillisesti ja viisaasti. Se ei huutanut. Siksi sitä ei kuultu huutoäänestyksessä. Palkintoraadit huomasivat kyllä, että teos on taitava ja viisas, mutta sen esiinnostaminen olisi tuntunut siinä ajassa turhalta. Johan kaikki suureen ääneen ehtivät vouhkata samoista asioista.

Ideologinen aikaansa edellä oleminen edellyttäisi sitä, että historialla on jokin tietty ennaltamääriteltävissä oleva kehityssuunta, jonka edelle voisi tehokkaalla ajattelulla rientää. Todennäköisempää on, että nykytaiteilijan uusi tuleminen tulevaisuudessa on riippuvainen myös siitä, ketkä tulevaisuudessa pitävät valtaa ja millainen elämäntapa selviytyy voittajana.

Huolellisesti toimitetut ja vaivalla markkinoidut teokset ovat useimmiten sellaisia, joiden odotetaan myyvän. Kirjan ulkoasuun ja medianäkyvyyteen panostetaan enemmän, jos se on suunnattu suurille lukijakunnille. Marginaalisemmat, pienempiä kohderyhmiä puhuttelevat teokset saapuvat maailmaan vähemmän toitotuksen saattelemina. Jos ne puhuttelevat laajoja lukijakuntia ja menestyvät taloudellisesti, se on suuri yllätys kustantajalle - joka kuitenkin on nähnyt kirjan niin tärkeäksi, että se kannattaa julkaista.

Kilpailuraatien jäsenten pitäisi viis veisata kirjan myyntipotentiaalista. Heidän päätöstensä siis ikään kuin kuuluisi olla subektiivisempisempia, mutta myös rehellisempiä. He palkitsevat sitä, mistä itse tykkäävät, eivät sitä, mistä olettavat muiden tykkäävän.

Ja silti palkittu teos voi kadottaa viehätyksensä. Silti ei-palkittu teos voi säilyttää viehätyksensä tai sen lumovoima voi jopa kasvaa. Siitä löytyy uusilla lukukerroilla uusia tasoja. Se tuntuu ennakoineen jotakin, mikä yhteiskunnassa oli vasta aluillaan.

Jotenkin tuntuu oudolta, ettei se omana aikanaan saanut sen suurempaa huomiota.

Voiko harkittua kirjallisuuspalkintoa jakaa mitenkään muuten kuin odottamalla kärsivällisesti ja katsomalla mitä aika tuo tullessaan? En halua teorisoida syitä sille, miksi kirjat voivat kypsyä kuin viini ja paljastaa potentiaalinsa vasta viiveellä.

Ongelman voi ratkaista empiirisesti: perustamalla sellaisen palkinnon ja myöntämällä tunnustuksen kirjalle joka jostakin syystä on nyt puhuttelevampi kuin ilmestyessään.

Miten se sitten käytännössä tapahtuisi?

Parasta ehkä olisi, että kirjastohenkilökunta saisi tehdä aloitteita. Hehän sen parhaiten tietävät, mitkä kirjat lukijoita kiinnostavat, vaikka ne eivät löydykään uutuus-hyllystä.

Vuoden 2014 kypsän kirjallisuuspalkinnon esiraatina toimisivat Suomen kirjastot, jotka kaikki saisivat halutessaan asettaa ehdolle yhden teoksen vuosilta 1984-2004. Teos ei saisi olla aeimmin palkittu. Kirjailija saisi olla sittemmin menestynyt, mutta teos ei saisi olla hänen läpimurtoteoksensa tai muutenkaan selkeästi kanonisoitu esim. elämäntyöpalkinnolla. Ehdokkaaksi eivät myöskään kelpaa kirjat, joista on tehty menestyselokuva tai tv-sarja.

Varsinainen raati lukee nämä teokset ja valitsee niiden joukosta voittajan sekä pari kunniamainintaa.

Lisäksi suoraan omassa kategoriassaan palkitaan teos, joka on saanut kirjastoilta huomattavan määrän nostoja, olettaen että jokin teos selkeästi nousee esiin.

Kirjastoista koostuva esiraati ei saisi asettaa ehdolle voittaneet kirjailijan muita teoksia, ainakaan seuraavan kolmen vuoden aikana.

Kilpailussa mahdollisesti olisi fiksua käyttää kiertävää genre-jakoa, joka tarkoittaisi sitä, että tiettyinä vuosina saisi nimetä vain dekkareita, toisina vain runoutta, scifiä ja fantasiaa jne. Tällä tavoin useamman lajityypin kirjat saisivat tasapuolisen kohtelun ja myös tuomaristo voisi paremmin keskittyä työhönsä, kun kirjat edustaisivat samaa genreä.

Järjestetäänkö muissa maissa jo vastaavia patinoituneen kirjallisuuden kilpailuja? Siitä en tiedä mitään. En myöskään osaa sanoa, kenen tällaisesti prjektista tulisi ottaa vastuuta? Olisi varmaan parempi, että päämääränä ei olisi myynninedistaminen ja että raati koostuisi kohtalaisen nuorista jäsenistä, joilla ei olisi aiempia asenteita ehdokaskirjoihin tai niiden kirjoittajiin.

No, välittämättä yksityiskohdista, tällainen palkinto pitäisi olla.