sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Yhden miehen BigBrother-talo

KIRJA-ARVIO:
Janne Kortteinen: Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa. ntamo 2010.

Aluksi teen pienen ennustuksen:
On vain ajan kysymys milloin joku keksii kerätä yhteen lehtien toimitusten hylkäämät rasistiset yleisönosastokirjoitukset ja julkaista ne taiteena.


Jäävätkö lyyrikkomme jääviydessä jälkeen poliitikoista?

Käsissäni on "esikoisteos, josta kaikki kohisevat". En tiedä missä määrin tämä pitää paikkansa tänään tai huomenna, mutta luonnehdinta on kiintoisa siksi, että sen antoi Karri Kokko Suomen kuvalehden blogissaan, ennen kuin kukaan muu oli kirjasta kuullutkaan - ja taatusti ennen kuin siitä oli kohistu yhtään missään muualla paitsi ehkä kustantamon sisällä.

Kirjoitukseni tuli alkujaan keskittyä yksin kirjaan, mutta sen jälkeen kun googlasin tekijän ja teoksen, oli minun pakko laajentaa ihmetystäni koskemaan myös nykykirjallisuuden moraalia, kulissien takaisia kytköksiä ja maamme kriitikkojen jääviyttä.

Karri Kokko on totta kai vapaa iloitsemaan kirjasta, mutta mietin missä määrin hän kelpaa Suomen Kuvalehden edustajana, Suomen Kuvalehden sivuilla, mainostamaan (vieläpä ilmeisen propagandistiseen tyyliin) teosta, jonka on julkaissut hänen oma kustantamonsa - ja ennen kuin sitä on edes julkaistu?

Harkitsin pitkään missä määrin uskallan puhua tästä omalla nimelläni, koska sekä Leevi lehto (kirjan kustaja) että Harri Kokko ovat myös minun omia Facebook-kavereitani. Kirjailijan on julkisesti vaikea kritisoida ketään toveriaan, koska pienissä piireissä se saatetaan kokea heti jonkinlaiseksi ryhmäkurin rikkomiseksi tai veljesmurhaksi.

Tunsin kuitenkin, että joku raja on nyt ylitetty, kun Aki Salmela julkaisi puoltavan arvostelun Helsingin Sanomissa - sillä myöskin hän sattuu olemaan ntamon kirjailija. Salmelan kritiikki kyllä sivulauseissa tiedostaa kirjan ilmeiset puutteet, mutta päällimmäisenä on taaskin sinisilmäinen takakansi-superlatiivien myötäily.
(Sattumoisin Aki Salmela on myös raadissa, joka pian valitsee Helsingin sanomien esikoiskirjaehdokkaat, vink vink. Saas nähä kuinka käy?)


Trollaajan paljastukset

Kirjan ensimmäisellä sivulla Janne Kortteinen omistaa teoksensa "Nisteille, spurguille, rikollisille, raiskaajille... jne. jne."
Listasta puuttuvat trollit, nuo ihanat nettiforumeilta tutut ilonpilaajat. Se olisi mielestäni ollut osuva lisäys, koska kirja on täynnä tahallista provosointia ja lapsekasta huomion kerjäämistä.

...kikkelistä pimpsaan, räntystä slegeen, molosta räiskäleeseen, slerssistä pilluun, letusta kulliin, pippelistä pimppiin, emättimestä siittimeen, kyrvästä vittuun...(s.51)
Ja sama jatkuu sivutolkulla: ...nussia pillua mä haluun kusta sun tuttitisseille pillua nussia pillua mä haluun nuolla sun likaisia... (s62)

Mainitsinko muuten jo, että kirjassa on 391 sivua?

Anarkistinen sekoilu saattaa tuntua ihan hauskalta idealta aluksi, mutta teos ei anna mitään uutta ihmiselle, joka on yhtään seurannut esim. tositeeveeohjelmia, South Parkia tai on muutenkaan perillä internet-elämästä ja nykyviihteestä. Ajastamme on liiankin helppo löytää tyhmiä mielipiteitä ja nimimerkkien takaa lauottua avoimmuutta.

Kirja on selvästi aikansa tuotos, mutta en osaa sanoa onko se minkäänlainen edelläkävijä runoudessa, kuten kustantajan leiskutuksissa luvataan. Kirjan runokeinot on jo koettu muissa viimeaikaisissa teoksissa, kuten "Varjot astronauteista", "Teksas, sakset" tai "Valikoima asteroideja". Niissä vain kaikki vastaava kokeilullisuus (esim. minimalismi ja vuolaus, kuvarunous tai flaffi) on toteuttu astetta paremmin. Kortteisen kirjassa ennennäkemätöntä on lähinnä sen räikeä keskenkasvuisuus.

Takakannessa kirjaa mainostetaan "viattomuuden manifestiksi." Ymmärrän, että sillä viitataan kirjan rohkeisiin, omaelämänkerrallisiin teemoihin. Kirjailija sivuaa sellaisia aiheita kuten koulusurmia, pedofiliaa, runkkaamista ja pettymyksiä rakkaudessa.

Vilpittömyyden ja rehellisyyden pyrkimys törmää kuitenkin provokatiivisuuden seinään. Kirjailijan asenne on niin kärjistetty ja leikkisän ailahteleva, ettei lukija saa hänestä otetta. Vilpittömyyden nimissä tapahtuvasta tilityksestä, öykkäröinnistä ja liiottelusta tulee naamio. Kirjailija on ottanut itsensäpaljastajan ja epäonnistumiseen heittäytyvän rohkelikon roolin - ja lopulta ainoa asia, mikä lukijalle tulee selväksi on se, että hän kaipaa huomiota niin kuin lapsi, joka tahallaan meuhkaa ja rikkoo sääntöjä.

Vastaavalla tavalla julkisuudenkipeys saa monet ihmiset ilmoittautumaan Idolsiin tai Talenttiin. Heillä on surkuhupaisan vääristynyt käsitys kyvyistään ja koko kansa saa katsella kuinka he nolaavat itsensä "realityn" nimissä. On masentavaa nähdä, jos samaa realismia yritetään tulevaisuudessa tuoda myös kirjallisuuteen.

Kun "aitous" hallitsee, onko aidolle ammattitaidolle enää kysyntää? Miksi maksaa taidoista, kun taidottomuus menee niin hyvin kaupaksi - tai niin voisi ehkä luulla, ainakin silloin, kun muoti määrää tätä, ja kun kyseessä on jokin toinen väline kuin kirja? Uskon kuitenkin, että kirjallisuuden lukijakunta osaa yhtä edelleen odottaa kirjailijalta sitoutumista paitsi vilpittömyyteen, myös työn laatuun ja vastuuseen siitä mitä on tehty ja sanottu. Kortteisen hajanaiset tunnustukset suorastaan huutavat, että "no se nyt oli tsoukki, ettekö te tajunneet?!"

Yhtenä etuna tositeeveessä on se, että tuottajan ei tarvitse palkata käsikirjoittajia ja näyttelijöitä, joilla on ammattiliitonsa, ammattiylpeytensä ja lain suomat oikeutensa (kuten se, että he saavat palkkaa, toisin kuin tositeeveen tähdet, jotka elävät lähinnä lupauksista). Kun totuuden areenalla show menee överiksi, unohtuvat helposti moraaliset kysymykset.

Mietin missä määrin pitkään julkisuutta kaivannut kustantaja käyttää hyväkseen nuorta kirjoittajaa, jonka teoksesta olisi saanut paljon paljon paremman - jos pyrkimyksenä olisi yksin kirjallinen laatu, eikä pelkkä julkisuudenkipeä skandaali.


Laiskuuden oikeuttava nerous

Muistan kun olin itse 19-vuotias ja kirjoitin runoja, jotka olivat silkkaa neroutta. Olin erittäin huono kuuntelemaan kritiikkiä, enkä suostunut tekemään teksteihini mitään muutoksia. Ne olivat neron tuotoksia, valmiita sellaisenaan. Tahdoin säilyttää kaiken kirjoittamani, jotta myöhemmät sukupolvet voisivat hyötyä tinkimättömyydestäni. Hyvä etten jopa pakastanut nenäliinoja, joihin olin runkannut, koska niissä oli nerouden siemen.

Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on mitä ilmeisimmin neron kirjoittama. Jos itse kokoaisin vuoden aikana kirjoittamani tekstiviestit, päiväkirjamerkinnät, sekalaiset muistiinpanot, keskeneräiset esseet, novellit ja romaanikatkelmat sekä runoaihiot yhdeksi nipuksi - editoimatta mitään - olisi lopputuloksena ehkä juuri 400-sivuinen sekamelska.

Kirjassa on siellä täällä on oivia kohtia, sitä en kiellä - mutta se on vain groteski luonnos, jonkinlainen äärimmäiselle hutiloinnille alistettu käsikirjoitus, jonka keskeneräisyyden vain nerous voi oikeuttaa.

Kirjassa on esseitä, jotka alkavat ilman otsikkoa ja jäävät kesken. Ne muistuttavat jonkinlaisessa kiihkossa laadittuja, puoliksi mietittyjä manifesteja tai yleisönosastokirjoituksia. Kirjassa on myös proosakatkelmia, jotka eivät mitenkään yhdisty muuhun tekstiin - ja jotka ovat vieläpä tylsiä ja sekavasti kirjoitettuja. Siinä on kirjeitä, joiden vastaanottajasta tai lähettäjästä emme saa tietää juuri mitään.

Sikäli kuin kirjasta löytyy niitä paljon mainostettuja vilpittömyyden hetkiä, ne vesittää muihin ihmisiin kohdistuva töykeys ja pahantahtoisuus. Vastaavasti kirjan monet oivallukset näyttäisivät kumpuavan lähinnä inhimillisestä lyhytnäköisyydestä ja epäkypsistä tunteenpurkauksista.

On tyypillistä, että nuori nero saa kirjallisen inspiraation ja kirjoittaa pari sivua hyvää vuodatusta - mutta sitten into laantuu ja katkelma jää pöytälaatikkoon. (Vähän niin kuin laukeamisen jälkeen miehen kaikki mielenkiinto lemmiskelyyn saattaa kadota ja pitää kiirehtiä suihkuun. Ei yhtään tee mieli suoristaa lakanaa tai vastata seurauksista.)

Kansanopistossa näitä sekalaisia pätkiä voi näyttää koko luokalle ja kaikki esittävät ehdotuksia siitä, miten tekstiä mahdollisesti voisi jatkaa. Nerolle tietenkin tekstin täydellistyminen on toisisijaista, koska kaikki mitä hän hutiloiden tekee on parempaa kuin keskivertokirjoittajan loppuun asti hiottu teksti.

Ei nerojen tarvitse alistaa töitään nihkeälle analyysille, koska pahimmillaan hänen synnynnäinen luovuutensa vain kärsisi siitä. Ei. Hänen tehtävänsä on olla räjähtävää voimaa. Editoinnin vastuu jääköön kiitollisille jälkipolville, jotka voivat kasailla erinäisiä valittuja teoksia.


Joogalentäjien Kevätpörriäinen

Joillekin ihmisille runous on miltei kuin uskonnollinen kultti. He ovat niin hurahtaneita taiteensa kutsumukseen, että ovat tulleet sokeiksi muille näkökannoille. He ovat siinä määrin vieraantuneet tavallisesta elämästä, etteivät tunnista ihmisten oudoksuntaa. Ideologia on aina etusijalla.

Kun yhden hurahtaneen luokse saapuu toinen, joka hyväksyy samat esteettiset ihanteet ja nimeää samat esikuvat, se johtaa kollektiiviseen hurmaan, joka ylittää kaiken ja oikeuttaa kaiken. Nuori runoilija toistelee puheissaan ja tekstissään lakkaamatta suuria nimiä kuten Rimbaud, Joyce, Beckett, Whitman. Hän kiistatta pitää itseään heidän veroisenaan ja kaipaa välitöntä tunnustusta miltei narsistisella kiihkolla. Samaan aikaan kustantaja on ehkä haaveillut olevansa juuri se taho, joka tuo ihmisten tietoisuuteen jotain mullistavaa, jotain kuolematonta. Kun nämä kaksi motivaatiota kohtaavat yhtäläisessä megalomaanisuudessa, mikään ei enää pidättele heitä. Koko julkaisuprosessi on yhtä uskonnollista huumaa.

Kirjailija ei halua typistää teostaan, eikä kustantajalla edes olisi resursseja editoida koko sotkua - niinpä vedotaan nerouteen. Lopputuloksena on 400 sivua ilmeistä hutilointia ja jonkinlaista itsetuhoisaa narsismia, jonka täyttä tarkoitusta vain joku tahallaan nivelvikaisuutta ja hengitysvaikeuksia suosiva koiranjalostaja saattaisi ymmärtää.

Jos lukijaa ei ole indoktrinoitu nykyrunouden salaisuuksiin, hänen silmissään kirja muistuttaa ehkä jonkinlaista tarkkailuluokan vuosikirjaa, Kevätpörriäistä, jossa kuka tahansa on saanut mahdollisuutensa päästä ääneen. Samoihin kansiin on liimattu huonolla kännykkäkameralla napsittuja kuvia, lehtileikkeitä, juoruja ja ties mitä puolihuolimattomia oikkuja.
(Itsekin nuorena rebelinä asetin kondomin monistuskoneen väliin ja kuva päätyi koulumme vuosijulkaisun kanteen. Se oli jo silloin vanha vitsi, jota kukaan ei jaksanut kauhistella. Se oli enemmänkin ikiaikaisen riitin toistamista kuin mikään tuoreeksi julistettu idea.)

Onneksemme keskeneräisyys ja sekasotkuisuus ei koskaan haittaa teoksessa, joka on aitoa taidetta, sillä parhaassakin tapauksessa vain nero voisi ymmärtää toista neroa. Kirjan valtavasta sillisalaatista aikamme älyköt saavat nyt löytää omat hienot kohtansa, omat totuutensa. Ja koska vain he näkevät mikä kirjassa on hyvää, mikä huonoa, herättää se heissä valtaisan vallan sekä yhteenkuuluvaisuuden tunteen ja vahvistaa heidän mielikuviaan väärinymmärretyinä neroina, kirjallisten aarteiden mersästäjinä (tai vastaavasti antaa heille tilaisuuden esiintyä varmaäänisinä tyrmääjinä, jotka ainoina näkevät mayan hunnun huojuvan muiden silmien edessä ja vapauttavat koko kansakunnan hypnoottiesta illuusiosta).

* * *

Lopuksi tahdon vielä kehua Tuomas Kortteista (Jannelle sukua?), joka on vastuussa teoksen graafisesta asusta. Kirjan kansi on mielestäni erittäin tyylikäs.

torstai 14. lokakuuta 2010

Seuraavat kolme porsasta

Eräässä laaksossa asui kolme porsasta, jotka olivat nimeltään Neljäs, Viides ja Kuudes. Tarinamme alku ajoittuu hetkeen, jolloin porsaiden korviin on kantautunut uutinen lähivuorilla havaitusta Isosta Pahasta Sudesta.
Olisi vain ajan kysymys, varoittaa viestintuoja, milloin Susi saapuisi puhkumaan ja puhaltamaan nurin myös heidän hökkelinsä.

Nuorin porsaista juoksee silloin tiilitaloonsa ja sulkee kaikki ovet varmuuslukolla. Hän kytkee vielä hälytysjärjestelmän päälle ja menee nukkumaan levollisin mielin.

Kuinka ollakaan, keskellä yötä porsas havahtuu koputukseen. Hän kysyy:
- Kuka siellä?
- Susi täällä, vastaa ääni. - Parempi ois avata.
- Puhku ja puhise minkä tahdot, sanoo porsas ylpeänä. - Talo kyllä kestää.

Hetken on hiljaista, mutta sitten alkaa kuulua outoa puhinaa: "tsup-tsup, tsum!". Siihen yhtyy myös kolinaa, ärjyntää ja rynskettä, ikään kuin suuri höyrykone olisi käynnistetty ja sen alla telaketjut rämisevät.

Porsas painaa korvansa oveen, mutta silloin suuri puskutraktori tunkeutuu läpi olohuoneen seinästä, niin että ilma peittyy pölyyn ja sinne tänne lentäviin kivenpaloihin.
- Tsuk, tsuk, pikku porsas! huutaa Susi ohjaajan penkiltä, silmissään murhanhimoinen kiilto.

* * *

Porsas numero viisi on nukkunut yönsä levollisesti maanalaisessa bunkkerissaan. Heti herättyään hän kytkee päälle valvontakamerat ja tutkii niiden kuvia. Hänellä on myös jatkuva videolinkki muiden porsaiden nettikameroihin. Toinen kameroista on pimeänä.

Porsas kelaa tallennetta usealla tunnilla taaksepäin, kunnes pääsee kohtaan, jossa yhteys on katkennut. Videolla näkyy lyhyt keskustelu, jonka edellinen porsas oli käynyt oven läpi, seinän romahtaminen sekä puskutraktorin kauha. Sen jälkeen tulee pelkkää lumisadetta.

Viides porsas on edellistä varovaisempi, eikä aio ottaa uhkaa kevyesti. Hän aktivoi kaikki tiluksiaan vartioivat automaattiset turvalaitteet, joihin kuuluvat liiketunnistimet, lämpökamerat, radiokäskyllä virittyvä miinakenttä sekä aseistetut robotit.

Porsas ei kuitenkaan ole varautunut ilmaiskuun. Susi on lähettänyt matkaan tutkalta piiloutuvan miehittämättömän lentokonearmadan, joka pudottaa joukon laserohjautuvia bunkkerinläpäiseviä täsmäpommeja. Hyökkäys on suunniteltu siten, että bunkkerista katkeaa kaikki virta ja myös varajärjestelmät lakkaavat toimimasta.

Porsas on nalkissa. Se ei voi muuta kuin odottaa omassa turvaholvissaan ikuisuudelta tuntuvan ajan ja kuulostella ääniä pimeydessä. Lopulta Susi saa polttoleikattua auki viimeisenkin teräksisen lukonkielen, ja ovenraosta työntyy esiin otsalampun kirkas valokeila. Häikäisevän valon seasta porsas erottaa vain pitkän rivin hampaita ja lipovan kielen, ennen kuin lopullinen kauhun hysteria ottaa vallan.

* * *

Viimeinen porsaista kuuntelee radiosta alueuutiset, istahtaa keinutuoliinsa ja avaa oluttölkin. Hän istuu pienen risuista kasatun hökkelinsä kuistilla ja siemailee kaljaa kaikessa rauhassa.

Ilta on laskeutunut, kun postilaatikolta kuuluu piha-aidan portin narahdus. Postilaatikon luona oleva katulyhty on ollut viikkokausia sammuneena, joten kestää hetken, ennen kuin suden hahmo ilmestyy talon ikkunoista kajastavan valon piiriin.

Susi kävelee rauhallisesti kuistin alimmalla portaalle ja sanoo:
- Peli on ohi, lupaatko olla kiltisti?

Kuistin lankut narahtelevat, kun porsas antaa vanhan keinutuolinsa heilahtaa vielä muutaman kerran eteen ja taakse. Sitten hän pysäyttää kyydin laskemalla sorkkansa maahan, ja kohottaa hattunsa lieriä.
- Sitä en voi luvata, vastaa porsas ja sylkäisee nuuskalimat hampaidensa raosta.

- Mitä muka luulet, että sinulla on mahdollisuuksia?, sanoo susi, nousten hitaasti kuistin portaita.

Porsas ei vastaa. Hän vain ottaa rauhallisen takakenon ja jatkaa keinumista.

Susi tuijottaa porsasta kohti silmissään ylpeää huvitusta. Hän ottaa taas askelen, ja juuri silloin kuuluu äkillinen voimakas napsahdus, joka saa seurakseen tuskaisan karjaisun.
Kuistin ylin askelma on pettänyt suden käpälän painosta ja voimakkaat karhunraudat sulkeuneet hänen nilkkansa ympärille. Susi huutaa ja kirkuu puoliksi kivusta, puoliksi raivosta.

Samalla hetkellä porsas nousee ripeästi tuolistaan ja tarttuu lapioon. Muutamalla loikalla hän on suden vierellä ja kumauttaa tätä suoraan naamaan. Iskusta susi kiepsähtää selälleen, jolloin porsas lyö häntä uudestaan, tähdäten tällä kertaa vangittuun takajalkaan.

Epätoivoisesti susi yrittää vastata ja puraista porsaasta kappaleen, mutta porsas on ehtinyt jo paeta sisään asuntoonsa. Susi rimpuilee ja koettaa repiä ansan leukoja erilleen. Tuska on antanut hänelle valtaisat voimat ja hän jo melkein onnistuu yrityksessään, mutta silloin porsas palaa kuistille, mukanaan sytytin ja hyönteissumutin.

Hetkessä harmaakarvainen susi on muuttunut tulipalloksi, joka kieriskelee edestakaisin portaikossa, pysyen kuitenkin sitkeästi ansapihtien otteessa.

Muutaman metrin päässä seisoskelee porsas ja katselee lieskoja. Hän nojaa lapioonsa, kohottaa hieman hattunsa lieriä ja sylkäisee suustaan pitkän nuuskalirun, joka osuu suoraan lankkujen väliseen rakoon ja katoaa jälkeäkään jättämättä kuistin alla lepäävään pimeyteen.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Dharmageddon, osa3

Täytettyään 40 vuotta Pema oli asunut yli kymmenessä luostarissa ja nähnyt monenlaista järjestystä. Hän oli kuitenkin väsynyt matkustamiseen ja tahtoi keskittyä ennemmin mietiskelyyn kuin sosiaalisten kuvioiden korjaamiseen. Hänen idealisminsa oli rapissut ja sanghan täydellisyys tuntui enää naurettavalta haaveelta.

Niinpä hän lopulta valitsi uudeksi asuinpaikakseen luostarin, jonka mestari oli ottanut vaitiololupauksen. Kymmeneen vuoteen ei mestarin oltu kuultu sanoneen sanaakaan, hän oli vain istunut paikoillaan lootusasennossa. Kerran viikossa mestari peseytyi ja kerran päivässä hän joi kupin teetä ja söi pari suupalaa riisiä.

Pema tahtoi nyt omaksua saman asenteen. Hän ei halunnut koko ajan olla ohjaamassa ja arvostelemassa kanssaeläjiään vaan yritti hyväksyä kaiken mikä tapahtui. Näytti jo siltä, että hänen moralistin päivänsä olisivat ohitse.

Pian kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta. Hiljainen mestari kuoli, vaikka oli nuorekas ja vasta keski-iässä, ja koko luostari joutui kaaokseen. Pemalla oli eniten kokemusta vastaavasta, joten hän puhutteli tovereitaan:
- Vuosia sitten vierailin luostarissa, jossa ei ollut virallista mestaria lainkaan. Kyläläiset ja oppilaat palvelivat bodhisattvaa, joka oli kuollut 200 vuotta aikaisemmin ja muumioitunut lootusasentoon. He toivat muumion eteen uhrilahjoja ja ripustivat hänen otsalleen tuoreita kukkia. He rukoilivat muumion edessä ja edesmennyt vastasi heidän kysymyksiinsä unissa, kananluissa tai teekupin pohjalle jääneiden teelehtien välityksellä.

Pema jatkoi:
- Järjestys tuossa luostarissa oli säilynyt samanlaisena jo yli sata vuotta. En voi olla ajattelematta, että myös teidän mestarinne oli hieman kuin tuo muumioitunut patsas; vuosia hän vain istui paikoillaan, sanomatta sanaakaan.
- Nyt, kun hän on kuollut, te menette ihan vauhkoiksi, vaikka oikeasti mitään ei ole tapahtunut. Ehdotan, että hakkaatte kivestä mestarianne esittävän patsaan, sijoitatte sen keskelle salia - siihen missä hän istui mykkänä - ja jatkatte elämäänne niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki kyllä järjestyy, jos jokainen vain tekee oman tehtävänsä.

Munkkien reaktio oli niin jäätävä, että Pema katsoi parhaakseen lähteä jo samana iltana - ennen kuin hänet lynkattaisiin.

Nyt Pema oli vakuuttunut siitä, ettei hän pystyisi luottamaan kenenkään toisen voimaan ja viisauteen, vaan hänen täytyisi pärjätä omillaan. Niinpä hän suuntasi kohti kotikyläänsä.

Vanha luostari oli yhä paikoillaan, mutta sen oppilasluku oli vähentynyt ja rakennukset kaipasivat kunnostusta. Kaikki ällistyivät, kun Pema kertoi olleensa luostarin oppilas jo edesmenneen suuren mestarin aikana.

Tuon jälkeen kukaan ei ollut onnistunut keräämään vastaavaa kunnioitusta, eikä munkeilla yksinään ollut vaadittavaa toiminnantarmoa. Niinpä temppelissä toimitettiin vain välttämättömimmät uhrimenot ja talkootyöt. Kaikesta muusta kanssakäymisestä tingittiin ja munkit viettivät laiskaa hiljaiseloa.

Pema istahti teelle luostarin nykyisen esimiehen kanssa ja he juttelivat hetken luostarisäännöistä, dharmasta ja sen sellaisesta. Heidän siinä istuessaan Pema katsoi suoraan silmiin ja puhui selkeästi ilman taukoja. Temppelin uusi esimies katseli välillä maahan, räpsytteli silmiään, nieleskeli, pohti sanojaan pitkään ja änkytti.
Hän oli kymmenen vuotta Pemaa nuorempi ja kymmenen senttiä lyhyempi. Ero näytti sitäkin suuremmalta, koska hänen ryhtinsä oli huono ja hartiat lysyssä. Pema puhui suoraan omasta kokemuksesta, ja uusi esimies yritti vastata jotain kirjoista lukemillaan säkeillä. Jos hän teki jonkin virheen, Pema suoralta kädeltä korjasi hänen sanojaan ja kertoi tarkan lähteen josta asian saattoi tarkistaa.

Kaiken aikaa Pema oli vilpittömän ystävällinen, eikä kukaan ajatellut, että hän olisi tahtonut loukata vastapuolta ylivertaisuudellaan. Myöskään esimies itse ei kokenut tulleensa nöyryytetyksi. Pikemminkin hän tunsi pientä ylpeyttä, kun sillä tavalla sai osallistua keskusteluun ja mystinen vieras kohteli häntä kuin vanhaa ystäväänsä.

Mitään sopimuksia ei tehty. Mistään järjestelyistä ei puhuttu, mutta kun teet oli juotu, nousi temppeli esimies ja istui sille puolelle salia, jolla oppilaat tavallisesti istuvat. Kaikki muutkin munkit kokoontuivat hänen esimerkkiään.

Pema käveli rauhallisesti opettajan korokkeelle ja alkoi kertoa tarinaa nuoruudestaan. Hän jakoi muistikuvia vanhasta mestaristaan, joka oli rakentanut tämän luostarin sinä syksynä, jolloin entinen tuhoutui tulipalossa.

Kymmeniä vuosia Pema opetti kotikylänsä luostarissa. Hän varoi ottamasta vastuulleen liikaa tehtäviä ja piti huolen, että kaikissa tilanteissa joku toinen osasi ottaa ohjat käsiinsä. Itse hän lähinnä istui hiljaa ja tarkkaili.

Kun hänen kuolemansa hetki lähestyi, hän kertoi oppilailleen, että oli nähnyt unessa jälleensyntymänsä tarkan sijainnin. Hän antoi ohjeet, joiden avulla lapsi saatettaisiin löytää, ja hän opasti myös millä tavoin tätä tulisi kouluttaa, jotta dharman oppi palautuisi hänen mieleensä.

Sinä päivänä, kun mestari kuoli, mikään ei muuttunut. Munkit seurasivat rutiinejaan niin kuin ennenkin. Kun mestarin ruumis poltettiin roviolla, he ajattelivat, että siinä palaa vain vanha kulunut kuori. Jossain kaukaisessa laaksossa mestarin henki nyt vaelsi, ja pian hän taas saapuisi heidän luokseen nuorena ja terveenä. Silloin mikään ei olisi muuttunut - eikä sitä hetkeä odotellessa myöskään minkään tulisi sallia muuttuvan. Mestari oli kuollut, mutta elämä ennallaan.

Kaikki järjestys oli tallella. Kaikki toivo oli tallella. Tai ei; toivoa oli nyt jopa enemmän kuin koskaan ennen.

Dharmageddon, osa2

Pojan nimi oli Pema. Lähtiessään kotikylästään hän oli vasta 14-vuotias. Hän kulki luostarista toiseen ja pettyi lukuisat kerrat järjestyksen puutteeseen - mutta viimein hän löysi paikan jossa tunnelma oli ankaran eloisa, ja jossa hän viihtyi.

Pema kunnioitti uutta mestariaan suuresti ja se auttoi häntä edistymään opinnoissa. Hän totteli käskyjä ehdoitta ja joskus turhankin kirjaimellisesti, ja mestari varoitti häntä liikaa turvautumasta auktoriteettien sanaan. Jonakin päivänä hänen täytyisi pärjätä omillaan. Jos ei elämässä, niin viimeistään kuolemassa.

Vanhoilla päivillään myös tämä mestari muuttui vähän höperöksi ja hänestä tuli määräysten suhteen lepsu. Hän ei melkeinpä koskaan suuttunut. Pema ei pitänyt kehityksen suunnasta, ja sitä mukaa hänen oma käytöksensä ja asemansa alkoi muuttua.

Sen sijaan, että hän olisi nöyrästi totellut mestariaan, hän pikemminkin nyt jatkuvasti torui ja arvosteli tätä. Hän saattoi haukkua opettajaa kurittomaksi pikku lapseksi, ja korjasi vähän väliä hänen muistivirheitään tai huolimattomia kädenliikkeitä. Kun mestari eräänä päivänä töytäisi nurin mustepullon ja sotki arvokkaan kirjoituksen, säntäsi Pema hänen luokseen, imeytti läikkyneen musteen omaan huiviinsa - ja kun liina tuli liian kosteaksi, hän otti puhtaan huivin mestarin kaulasta ja kuivasi sillä loput, hetkeäkään epäröimättä.

Kukaan munkeista ei uskaltanut sanoa mitään, sillä hekin olivat oppineet pelkäämään Pemaa ja hänen äkkipikaisia määräyksiään. Mestari oli ainoa joka reagoi tilanteeseen mitenkään; hän nauroi sydämensä kyllyydestä.

Pema ei ymmärtänyt mihin nauru kohdistui. Hän vain luuli, että mestari oli tullut lopullisesti hulluksi. Hän eli saman katon alla vanhan höperön ja saamattomien vätysten kanssa. Hän inhosi muiden munkkien kiltteyttä, sillä hän vaistosi, että heitä saatettaisiin sen tähden käyttää hyväksi - kuten hänen omassa kylässään oli käynyt. Hänelle luostarielämä merkitsi pikemminkin sotilaallista kuria kuin kaikensallivaa suopeutta.

Välikohtaus oli herättänyt mestarissa uinuvan elämänviisauden ja hän näki kaiken kirkkaasti. Hän sanoi:
- Kiitoksia Pema. Sinun nopea toimintasi varmasti pelasti vanhan opuksen niin että sen teksti on lukukelpoinen ja kopioitavissa. Hae siis varastosta tyhjiä kirjoituslevyjä ja tallenna niihin teksti, joka on sotkeutunut. Kätesi on varmasti vakaampi kuin minun.
Mitä teihin muihin tulee, niin luututkaa lattia ja uittakaa nämä vanhat liinat pesusaavissa. Katsokaa, ettei muste tartu teidän omiin vaatteisiinne.
Minä itse lähden kammiooni miettimään, kenestä tulee minun seuraajani. En selvästikään enää pian pysty toimimaan esimerkkinä.

Pema oli vasta hieman alle 30-vuotias, joten harvat vanhemmista munkeista olisivat tahtoneet nähdä häntä uutena johtajanaan. Monet eivät myöskään tykänneet hänen sotilaallisesta asenteestaan. Joukossa oli kuitenkin myös niitä, jotka uskoivat kaiken järjestyvän hyvin, kunhan johtajalla olisi varmuutta ja määrätietoisuutta. Siitä Pema oli hyvä esimerkki - kuten hänen toimintansa oli osoittanut.

Pemalla oli kuitenkin haastaja, joka ainoana osasi nähdä itsensä uutena mestarina. Hän oli asunut luostarissa vuosia pidempään kuin Pema, eikä hyväksynyt nuoren nousukkaan nimittämistä. Hän oli oivaltanut mestarin yllättävän piristymisen syyt ja pelkäsi, että mestari oli julkisesti kiittänyt Pemaa, koska toivoi hänestä seuraajaansa.
- Te näitte kuinka hän riuhtaisi liinan mestarin kaulasta, sanoi haastaja. - Se oli julkeaa käytöstä, joka sotii myös kaikkia Peman omia periaatteita vastaan.

Silloi toinen oppilas puolusti Pemaa:
- Dharma on arvokkaampaa kuin joku halpa vaate. Pema toimi oikein, sillä hän näki että liina on opetusten rinnalla vain samsaran rihkamaa. Hän näki huivin tyhjyyden.

Vastapuolen hyökkäys jatkui:
- Sinä ehkä katsoit hänen käsiään, mutta et hänen ilmettään. Pema oli selvästikin menettänyt malttinsa ja hänen silmissään kuohui. Hän tahtoi nöyryyttää mestaria riistämällä hänen huivinsa.
- Mutta mestari itse kiitti häntä. Väitätkö itse nyt mestarin muka erehtyneen tulkinnassaan?

- Kiistanne on ratkennut, lausui silloin joku sivummalta. Se oli Pema, joka oli kuunnellut keskustelua ovensuusta. - Minua ei kiinnosta se, haluaako mestari minusta seuraajaansa vai ei. Minä olen saanut tarpeekseni tästä luostarista, enkä aio jäädä. Kopioin tekstin, kuten opettaja määräsi, ja jatkan sitten matkaani. Olen nähnyt yhden luostarin sortuvan, kun se avautuu ulkomaailmalle, ja nyt toisen, joka sortuu sisäisiin ristiriitoihin. Gurun kuolema on koko yhteisön kuolema, siltä näyttää.

Sen sanottuaan Pema vetäytyi kammioonsa kopioimaan musteen sotkemaa kirjoitusta. Kun työ tuli valmiiksi, hän pakkasi kulhonsa ja otti uuden suunnan pyöräyttämällä lautasella muinaisen buddhan sormenluuta.

(Jatkuu.)

Dharmageddon, osa1

Pienessä tiibetiläisessä kylässä elämän luonnollinen rytmi harvoin rikkoutui, mutta nyt oli läheisessä luostarissa syttynyt tulipalo. Tuuli kuljetti savun oikeaan suuntaan ja niinpä kaikki kylän liepeillä asuvat keskeyttivät työnsä ja kokoontuivat luostarin portille ihmettelemään tuhoa.
Mitään ei ollut tehtävissä: tuli oli levinnyt keittiörakennuksesta noviisien makuusaleihin ja sieltä temppeliin. Jopa aitta oli palanut maan tasalle.

Kyläläisille ei jäänyt aikaa ihmettelyyn, sillä luostarin esimies oli tuima ja tomera mies. Hän ei neuvotellut vaan kulki vuorollaan kunkin luokse ja kädestä pitäen näytti mitä hänen kuului tehdä. Oli kyseessä sitten paimen, kauppias, lapsi tai vanha muori, mestari katsoi häntä silmiin ja komensi kunnioittavasti, niin kuin kenraali käskisi luotettua upseeriaan.
Kukaan ei esittänyt kysymyksiä, kukaan ei epäröinyt. Kaikki vapaat kädet tarttuivat muonaan ja irtotavaraan, joka oli ehditty pelastaa liekeiltä, ja pitkänä jonona ihmiset sekä eläimet vaelsivat lähikylään. Siellä eri ikäiset munkit jaettiin tasan kyläläisten kesken ja kullekin perheelle tuli yksi lisäsuu ruokittavaksi.
Jos koira oli ennen nukkunut viltillä huoneen nurkassa, siinä nukkui tänä yönä savuinen ja tapahtumien uuvuttama noviisi.

Varhain aamulla koko kylä heräsi kellojen paukkeeseen. Luostarin esimies oli käskenyt oppilaitaan kulkemaan ympäri kylää ja soittamaan tulipalosta pelastettuja rumpuja ja kattiloita. Kun kaikki kylän väki oli jalkeilla, pyysi mestari perheitä astumaan yksitellen hänen puheilleen ja kertomaan selkeällä äänellä, mitkä toimet heidän tällä viikolla kuului toimittaa.
Mestari nimitti silloin heidän avukseen jonkun parhaiten asiaan perehtyneen munkin ja käski aloittamaan työt. Tänään he toimittaisivat tehtäviä kahden työpäivän edestä ja huomenna jokainen vapaa kyläläinen vuorostaan auttaisi rakentamaan uutta luostaria. Talvi oli tuloillaan ja aikaa oli tuskin kuukautta.

Kun onnettomuudesta oli kulunut tasan vuosi, pystyi satunnainen ohikulkija tuskin erottamaan luostarista mitään puutetta. Muutamaa mustunutta kiveä lukuun ottamatta mikään ei muistuttanut tapahtuneesta.

Tämän lisäksi paljon oli tapahtunut kylässä. Mestari muistutti oppilaitaan joka aamu kiitollisuudenvelasta, ja he olivat vuoden aikana auttaneet kyläläisiä kynnössä, kylvössä sekä talojen ja teiden kunnostuksessa.
Myös meditaatiolle ja mantrojen lausumiselle oli omistettu se riittävä aika, joka kirjoituksissa määrättiin.
Jos joskus kävikin niin, että oppilaiden oli ollut pakko luistaa muutamasta tuhannesta toistosta, oli lapsi määrätty pyörittämään rukousmyllyä pellon laidalle, sillä aikaa kun munkit vetivät auraa kuin kaksijalkaiset hevoset.

Kylässä ei koskaan oltu saatu sellaista satoa kuin tänä vuonna. Ylijäämä riitti täysin kattamaan ne jyvät, jotka olivat tuhoutuneet palossa. Luostarissa oli myös tapahtunut ennätysmäärä väenvaihdosta. Muutama noviisi oli tavannut kylässä viehättävän tytön ja päättänyt palata maalliseen elämään. Monet kyläläiset puolestaan olivat ihailleet mestarin jäätäviä one-linereita ja hakeutuneet hengelliseen oppiin.

Mestarin voimat olivat kuitenkin ehtyneet valtaisissa ponnistuksissa ja pian asioiden palauduttua ennalleen hänen järkensä terävyys ja muistinsa tarkkuus alkoivat lipsua. Hänestä uhkasi tulla vanha höperö - ja niinpä hän ymmärsikin siirtää manttelinsa järjestyksessä seuraavalle, karjaista kerran ja kuolla kupsahtaa.

Mestarin viimeinen puhe oli arvoituksellinen ja herätti monissa levottomuutta. Hän kertoi, että pyhyyden rajaa suojaavat väliverhot olivat lepattaneet tuulessa ja paljastaneet luvattoman paljon salaisuuksia puolin ja toisin. Temppelin esirippu oli revennyt. Mestari varoitti luostarin väkeä liiasta ystävällisyydestä kyläläisiä kohtaan.

Käytännössä kaikki kylän väki saapui kunnioittamaan mestarin muistoa. Ihmiset itkivät vuolaasti ja toivat lahjoja. Sitten palasi taas talvi ja hiljaiselo.

Vuosikymmeniä olivat kyläläiset avustaneet luostaria lahjoittamalla ruokaa ja vaatteita. Mutta kun munkit seuraavana keväänä saapuivat kylään hakemaan "luontaisia etuja" tai "hengen veroa", eivät kyläläiset enää olleetkaan niin avuliaita kuin ennen.
He olivat pelänneet ja kunnioittaneet mestaria, mutta nyt he yrittivät käydä kauppaa hyödykkeillään. Ruokaa ja vaatteita vastaan he asettivat munkeille erinäisiä tehtäviä: kyntämistä, siivoamista, katon korjaamista tai jopa lasten kaitsemista.

Munkit huomasivat, että heistä oli tullut palvelijoita. Heiltä ei enää kysytty neuvoa elämän tärkeissä kysymyksissä - pikemminkin he saivat vain luoda lantaa ja paikkailla rikkoutuneita housulahkeita.

Munkit siltikin tottelivat pyyntöjä nöyrästi, sillä he olivat riippuvaisia kylän avustuksista, mutta samaan aikaan heidän sisällään kiehui. Heidän tunteensa tulivat esiin vasta luostarin sisällä, missä heidän oli vaikea keskittyä harjoituksiinsa ja he tuon tuosta riitelivät keskenään.

Silloin yksi nuorista oppilaista sai tarpeekseen kaikesta ja päätti muuttaa toiseen luostariin, etsimään mestaria, jonka johdolla pysyisi yllä kuri ja asioiden oikea järjestys.

(jatkuu...)

PS. Kiitoksia Auralle otsikosta.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Ihmisen pojan kiusaukset

Mestari kaipasi lepoa oppilaidensa paimentamisesta ja vetäytyi erämaahan. Sielläkään hän ei saanut olla yksin, vaan Paholainen saapui härnäämään häntä.

"Eikö sinun olisi helpompi opettaa kansakuntia uuteen etiikkaan, jos saisit kunnon työhuoneen", sanoi paholainen. "Pyydä vain ja rakennan sinulle kirjaston, suurimman jonka ihmiskunta on nähnyt. Saat luennoida saleissa, jotka ovat korkeampia kuin Siinainvuori, eikä sinun tarvitse luottaa oppilaittesi heikkoon ja valikoivaan muistiin, sillä kaiken aikaa kymmenen sihteeriä on kirjoittamassa ylös sanojasi."

"Ei kiitos", vastasi mestari. "Jos minulla olisi tuollainen palatsi hoidettavani, jäisi tuskin mitään aikaa opettamiseen. Aamusta iltaan saisin juosta salista toiseen ja katsoa, että akatemian rattaat pyörivät. Kuka tarvitse vuorien kokoisia saleja, kun on vuorenrinteita, joilla saarnata."

"Etkö kuitenkin haluaisi edes oman pienen luostarin, jossa saisit oppilaittesi kanssa pohtia suuria kysymyksiä, ilman että fariseukset ahdistavat teitä kysymyksillään ja roomalaiset keihäänkärjillään?"

"Kyllähän se kuulostaa ihan mukavalta aluksi, mutta varmaan ennen pitkää vain jumiutuisin tyytyväiseen hiljaiseloon ja unohtaisin koko kapinallisen päämääräni. Fariseuksia tarvitaan muistuttamaan maailman vallanneesta hämmennyksestä - ja roomalaiset pitävät huolen siitä, että emme unohda ihmisten eriarvoisuutta maallisen lain edessä."

"Hyvä on", sanoi Paholainen. "En näköjään saa sinua ottamaan vastaan lahjojani, vaikka hyvillä aikomuksilla olen niitä tullut tarjoamaan. Kuuntele vielä yksi, viimeinen tarjoukseni."

"Jos sitten lupaat lähteä ja jättää minut rauhaan", mestari vastasi.

"Etkö haluaisi elää ikuisesti? Eikö se ole kaikkien ihmisten perimmäinen toive? Sano vain ja toteutan sinun unelmasi: voit elää rakkaittesi kanssa Taivasten Valtakunnassa, koskaan luopumatta heistä ja koskaan muuttumatta vanhaksi tai sairaaksi. Siellä sää olisi aina kaunis, kaikkea satoa runsaasti."

"Jos tuollainen täydellinen paikka olisi olemassa, tuntisin itseni vain tarpeettomaksi. Miettisi kaikkia niitä, jotka ovat jääneet siitä onnesta paitsi ja ahdistuisin omasta voimattomuudestani."

"Hyvä on, mutta salli edes se, että myönnän sinulle ikuisen elämän ilman muita ehtoja. Saat halutessasi aina palata maan päälle toisessa ruumiissa, vaikka hevosena tai valaskalana. Sinun ei tarvitse jäädä syömään hattaraa pilvien päälle."

"Tuo on juuri se ihmiskunnan ikuinen kullattu epäjumalankuva: toive minuuden jatkumisesta. Ei minun tai sinun tai kenenkään muunkaan persoonan tarvitse elää ikuisesti, sillä sama tietoisuus sikiää jokaisessa olennossa. Sinä itse, vaikka oletkin vallastasi hurmaantunut demoni, olet silti minun veljeni ja minuuteni etäpesäke, niin kauan kuin sinussa leiskuu tuntemus olemisesta. Ei elämisen kokemusta tarvitse ylläpitää akatemioilla tai valheellisilla egon riivaamilla saduilla, sillä se tulee kaupan päällisenä jokaisessa syntyvässä lapsessa."

"Mutta miten voit hyväksyä sen, että kaikki muistosi katoavat tyhjyyteen ja kaikki elämäsi varrella karttunut tietotaito!"

"Paljon siitä tiedosta on väärää ja paljon siitä taidosta on vain taitoa huiputtaa lähimmäisiä. Parempi että kangistuneet vanhat mielet ajallaan poistuvat pelistä ja nuoret notkeammat versot astuvat tilalle. Mieti vaikka sitäkin kaikkea mitä mimä olen vuosien varrella opetettanut. Tuskin puoltakaan sanoistani enää tänään allekirjoittaisin ja tuskin kymmenesosa on ajankohtaista kahden tuhannen vuoden kuluttua. Parempi vain, että nuoret kierrättävät minusta sen mikä on hyödyllistä ja edistää elämän säilymistä - ja antaa kaiken muun maatua mullaksi."

"Mutta eihän tuo ole sinun esi-isiesi laki ja tahto!"

"Eikö? Kuuntele mitä he sanovat: Maasta olet sinä tullut ja maaksi olet sinä jälleen tuleva! Mutta ei tätä ole sanottu surulla ja hammasta purren, vaan se on ilosanoma, ikuisen elämän viesti. Petollisesta pienestä toivosta täytyy vain luopua, jotta löytäisimme suuren ja kestävämmän toivon."