Keskustelun väärentäminen

Keskustelun väärentäminen on yleinen valtamedian ja suuryritysten käyttämä strategia, johon törmää monissa paikoissa, kunhan ensin on tutustunut tähän käsitteeseen.

Itse todistin 2000-luvun alussa sitä, miten keskustelua väärennettiin suurimittaisesti, kun kansaa ja kansanedustajia pyrittiin taivuttamaan viidennen ydinvoiman kannalle. Valitettavan usein keskustelun pystyy käsikirjoittamaan mieleisekseen se osapuoli, jolla on taloudellista valtaa, eikä kiistan toinen osapuoli mahda tilanteelle mitään.

Aiheesta keskusteltiin paljon, mutta siinä ei ollut kyse vapaasta keskustelusta, vaan teatterista, jota monikaan ei ymmärtänyt teatteriksi. Onneksi minulla oli lukiossa hyviä medialukutaidon opettajia, joten kiinnostuin kaikenlaisesta propagandasta ja suoritin myös yliopistolla monia kursseja, joiden vaikutuksesta silloinen valtamedian manipulaatio avautui. Sittemmin on moni asia mediaympäristössämme muuttunut, mutta nykyaikaa kommentoin vasta myöhempänä.

Liian moni asia ei ole muuttunut.

Tieto lisää tuskaa, etenkin silloin kun joutuu tietonsa kanssa eristetyksi muista, eikä ymmärtämäänsä näkökulmaa voi vakuuttavasti esittää niille joilla on valtaa asiaan vaikuttaa. Tällainen kohtalo koskettaa usein etenkin nuoria, mutta myös myöhemmin voi kokea erittäin syvää toivottomuuden tunnetta, jos näkee kuinka keskustelun väärentämistä tapahtuu, mutta ei pysty viestimään epäkohtaa laajemmalle yleisölle.

Joskus hyvinkään yksinkertainenkaan pointti ei välity edes läheisille ystäville, jos he ovat nielleet tietyn narratiivin. Kaikki sulkevat korvansa. Ongelma liittyy juuri siihen, että julkisessa keskustelussa valtapiirien ohjaama draama menee aina kylmien argumenttien edelle. Selitän mitä tällä tarkoitan.

Tapaus 1: Ydinvoima

2000-luvun alussa siis keskusteltiin ydinvoimasta. Hyvin usein televisiossa ja Hesarin artikkeleissa asetettiin vastakkain eri osapuolia ja luotiin ikään kuin keskustelua. Vastakkain laitettiin tyypillisesti 50-vuotias hyvinpukeutunut mies, joka oli koko ikänsä tutkinut ydinvoiman turvallisuutta, sekä 20-vuotias kettutyttö, jolla ei ollut mitään teknistä koulutusta, mutta hänet oli poimittu kameran eteen jostakin kansalaisyhdistyksestä tai kenties suoraan mielenosoituksesta ulkona kadulla.

Samaan lehtiartikkeliin oli valittu kuva, jossa risaisesti pukeutuneet ja sotkutukkaiset hipit kantoivat vihaisia bannereita, sekä tietolaatikko, jossa kerrottiin ydinvoiman toimintaperiaatteista ja laajamittaisista turvatoimista.

Ydinteollisuuden 50-vuotias asiantuntija kertoi nyt vuosien kokemuksella, miksi ydinvoima oli luotettavaa, tarpeellista ja jopa välttämätöntä. Hän tiesi mitkä argumentit tehoavat, koska hän oli toiminut pitkään lobbaajana ja puhunut ihmisten kanssa eri aloilta. Hän tunsi nopeimmat vasta-argumentit kaikkiin yleisimpiin syytöskohtiin. Hän huokui itsevarmuutta.

Suunvuoron sai myös ympäristöjärjestöä edustanut ensimmäisen vuoden biologian opiskelija tai kadulta tempaistu kettutyttö. He eivät olleet valmistelleet puheenvuoroaan ja olivat yllättyneitä, että heiltä ylipäänsä edes kysyttiin mitään. He sönköttivät ja vaikuttivat kiihkeiltä. He katselivat jalkoihinsa tai liikuttivat silmiään ja käsiään levottomasti. He varmaankin tiesivät aiheesta jotakin, mutta ei ollut ollenkaan varmaa, että oleellisin asia tulisi ulos parhaassa muodossa.

Millään tavoin toimittajien ei tarvinnut esittää kansalle väärää faktatietoa, mutta puolueellisuus ja manipulaatio oli hyvin ilmeistä näissä uutisjutuissa.

Paitsi että keskustelua lavastettiin yhdelle osapuolelle otolliseksi, väärentämistä tapahtui myös argumenttien tasolla. Suuren median kirjoittamissa jutuissa astettiin aina vastakkain ydinvoiman vastustajat ja talous. Ydinvoima esitettiin taloudellisesti hyvänä sijoituksena, jota vasemmistolaiset, kenties hyväätarkoittavat, mutta utopistiset luonnosuojelijat vastustivat, koska heille oli tärkeää "luonnollisuus", ja heillä oli useita teknologiaan yhdistyviä pelkoja, mikä on sekin ihan luonnollista.

Noina vuosina en kertaakaan nähnyt suuressa sanomalehdessä kirjoitusta, jossa olisi kiistetty juuri ydinvoiman taloudellinen kannattavuus, vaikka se oli usein aiheena Voima-lehdessä ja vastaavissa pienemmän profiilin lehdissä. Niissä ääneen pääsivät ydinvoimaa vastustavat talouden ja teknologia-alan asiantuntijat, jotka tulivat kettutyttöjen syrjäyttämiksi valtamediassa.

Ydinvoiman vastustamisen kärki pienen profiilin lehdissä 2000-luvun alussa oli se, ettei viidettä ydinvoimalaa kannata rakentaa, koska se tulee kalliimmaksi kuin luvataan, eikä se välttämättä ikinä tuota niin paljoa sähköä että se kattaisi alkuperäisiä investointikustannuksia. Näissä keskusteluissa esiteltiin graafeja, joissa näkyi rinnakkain ydinvoiman hintakehitys sekä tuuli- ja aurinkovoiman kehittyminen pitkällä aikavälillä.

Ydinvoiman kustannukset menivät ylös, koska turvatoimien lisääminen lisäsi kustannuksia, henkilöstökuluja ei voinut juurikaan karsia, ja myös raaka-aineen kustannukset olivat nousseet. Jätteen jälkisäilytyksen hinnasta oli muodostunut myös parempi kuva ja summa vihdoin yhdistettiin kokonaishintaan. Kaiken kaikkiaan Voima-lehden kirjoituksissa ydinvoiman vastustamisen kärki liittyi juuri taloudelliseen tuottavuuteen, mistä ei ollenkaan puhuttu Helsingin sanomissa.

Olen aiemmin käyttänyt termiä syntagma kuvaamaan poliittista tai retorista yhteenniputtamista, kun syntyy vahvoja liittolaisuuksia tai muodostuu yleisiä assosiaatioyhteyksiä, joiden perusta ei ole niinkään rationaalinen kuin tavan sanelema. Ydinvoima niputettiin yhteen taloudellisen kannattavuuden kanssa ja sen vastustaminen niputettiin yhteen hippeyden kanssa. Tämä syntagma on alkanut purkautua vasta pakon edessä, kun viidennen ydinvoiman hintalappu on noussut taivaisiin, ja yhä useammalle on alkanut valjeta, ettei laitos luultavasti ikinä maksa itseään takaisin.

Taloudellisen katastrofin vaara oli tiedossa jo 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, mutta keskustelu jota käytiin ei ollut vapaata kansalaiskeskustelua, vaan teatteria. Nyt sen voi vihdoin sanoa ääneen ja minulle on suuri helpotus, että uskon monen vihdoin ymmärtävän, sen mitä koetin ihmisille sanoa vuosien 2005-2010 välillä. En ollut ainoa, joka koki asian suhteen tuskaa. Moni sukupolveeni kuulunut on varmasti saanut kokea sen kuinka keski-ikäiset omiin mielikuviinsa jumiutuneet valtatahot laittavat sanoja nuorempien suuhun tai käyttävät nuoria hyväkseen väärentäessään keskusteluja, joihin he valitsevat tietoisesti epäuskottavia mutta vaikuttamisella alttiita keulakuvia.

On yleistä, että valtamedia ihastuu epäsuosittuun ja epäluotettavaan henkilöön, jos hänet voi asettaa keulakuvaksi hankkeelle, jonka ei toivota edistyvän. Hieman vastaavasti nykyään päiviräsäset ja teuvohakkaraiset pääsevät näkyville, kun heidän vastustajansa tarjoavat heille yllin kyllin julkisuutta. He istuvat hyvin siihen narratiiviin, jossa nämä kokonaiset ryhmittymät ovat kyseenalaisia. Vihollisuuksien laajennuttua on osapuolille erityisen tärkeää se, että saa vahvistuksen vastustamansa asian hulluudesta. Siksi omassa liberaalissa kuplassani rakastetan Päivi Räsästä. Ihmiset rakastavat jakaa hänen hulluimpia ajatuksiaan ja näin he väärentävät kenenkään suunnittelematta julkista keskustelua sellaiseksi, missä "ääripäät huutelevat". Aivan samoin nimittäin toimivat perussuomalaiset äänestäjät. Myös he tarjoavat mieluiten näkyvyyttä liberaalien omituisemmille tyypeille, eikä mikään järkevä argumentti pääse esiin kun olkinuket käyvät keskenään taistelua.

Termi "keskustelun väärentäminen" on itse kehittämäni, mutta sillä on pitkät perinteet aina antiikissa asti, ja vastaavista taktiikoista puhutaan monissa retoriikan oppikirjoissa. Koska olen huomannut ilmiön noin 15 vuotta sitten, on minulla ollut tilaisuuksia tarkkailla useita tilanteita, joissa asetelma toistuu.

Tapaus 2: koronarokotteet ja 5G

Viimeisen kuukauden aikana somevirrassani on näkynyt lukuisia päivityksiä, joissa ihmiset kertovat saaneensa koronarokotteen. Tämä on hienoa ja iloitsen siitä.

Kuitenkin samaan aikaan olen pistänyt merkille sen, miten noin puolet kaikista rokotteen saaneista miehistä - tai jos eivät he itse niin joku heidän kaverinsa - ovat vitsailleet sillä, että nyt on 5G asennettu kehoon tai Teslan nanobotti isketty suoneen.

Varmaankin olet nähnyt jonkin niistä kymmenistä meemeistä, joita on aiheesta väännetty.

Tämä on mielestäni suuri sääli, koska olen koko kevään vastaillut puhelinmainostajille, jotka koettavat aggressiivisesti myydä minulle 5G-liittymää, vaikka taloyhtiössäni on valokaapeli. Siinä ei ole mitää järkeä, sillä 5G:ssä on kyse energiasyöpöstä ja epäluotettavasta teknologiasta. Sen todelliset ongelmat ovat kuitenkin ovelat markkinamiehet onnistuneet piilottamaan hörhömeemien varjoon.

On syntynyt syntagma, jossa 5G yhdistyy ihmisten mielissä tieteelliseen ajatteluun ja sen vastustaminen puolestaan edustaa syvintä taikauskoa. Tämä saattaa kuulostaa liioittelulta, tai paranoidilta puheelta, mutta mitään tykkäyksiä on mahdotonta saada uutiselle, jossa kerrotaan mitään ikävää 5G:stä.

Ihmisten ensimmäinen reaktio on heti:

"Oletko joku hopeavesihörhö!" tai: "Mikäs trumpisti sinä olet!"

Kun julkisessa keskustelussa on rakennettu narratiivi, johon yhdistyy poliittisia osapuolia ja suurta draamaa, ei järkevillä argumenteilla ole enää mitään sijaa. Ihmiset eivät uskalla tykätä mitään sellaista mikä leimaisi heidät väärän leirin kannattajiksi.

Hiljaisuus on jäätävää kaikkien 5G:n ongelmia esiin tuovien uutisten ympärillä.

Ja niitä kuitenkin riittää.

Helsingin Sanomat julkaisi tämän vuoden maaliskuussa teknologiatutkimuksen, jossa:

5g törmää seinään

"5g-yhteydet eivät mullista arkeamme kuten edeltäjänsä 4g ja 3g..."

https://www.hs.fi/teknologia/art-2000007884513.html 

 

Jo paljon aiemmin muropaketti on kirjoittanut uuden teknologian haasteista:

"Muropaketti testasi 5g-liittymien nopeuksia – Tulokset vaihtelivat holtittomasti ja kännykän akku kului nopeasti..."

https://tekniikanmaailma.fi/muropaketti-testasi-5g-liittymien-nopeuksia 

Muropaketin uutisella on 3 jakoa. En kohdannut sitä somevirrassa, kuten en ole kohdannut mitään muistakaan 5G:tä kritisoivista teknologiauutisista. Olen vain ollut utelias ja etsinyt itsenäisesti tietoa.

Yksi uutisen kolmesta jaosta on varmaankin minun omani.

Muistaakseni sain yhden tykkäyksen. Joku kommentoi agressiiviseen sävyyn. Silloin tajusin, että keskustelu on taas onnistuneesti väärennetty.

Ja yllätys, yllätys. Teatteria sanelee taaskin se, jolla on rahaa... tai teatteri kääntyy tämän osapuolen eduksi, eikä se ole mikään sattuma.

Osa 3: Kuinka rahalla saavutetaan tavoitteita markkinoinnissa

Moni on kuullut Putinin trolleista, ja varmaankin on aivan totta, että Venäjä on käyttänyt paljon vaikutusvaltaa sosiaalisessa mediassa, vaikuttaen myös Trumpin valitsemiseen sekä Brexitiin.

Kuitenkin suurilla taloudellisilla toimijoilla on paljon syvemmät taskut kuin Putinilla. 5G esimerkiksi on aivan julkisen tiedon perusteella kymmenien, ellei satojen miljardien projekti ja pelkästään Suomessa on infrastruktuuriin käytetty miljardeja.

Tivin jutussa puhutaan globaalisti jopa

"...tuhansien miljardien investoinneista..."

https://www.tivi.fi/uutiset/5g-tuo-mukanaan-tuhansien-miljardien-investoinnit

Mobiilibisnes myös työllistää kymmeniä tuhansia, ellei välillisesti miljoonia ihmisiä. Jokainen joka työskentelee jollakin alalla mielummin vaikenee näkemyksistä, jotka eivät edistä imagoa. Heillä on myös itsenäiset intressit jakaa tietynsuuntaisia meemejä.

Kukaan ei työskentele sellaisella alalla, jolla olisi intressejä vastustaa mobiiliverkkoja. Vastakkain ovat siis tuhansien miljardien investoinnit ja ei kukaan. Tästä syystä vastustajiksi löytyy lähinnä skitsofreenikkoja ja vainoharhaisia kaikenvastustajia. Heidän joukostaan on suhteellisen helppo poimia hölmöimmät ideat ja riepotella niitä netissä.

Kun miettii miten epäsuhtainen koko asetelma on, ei ole enää mikään yllätys, jos 5G:n vastustajien hörhöjutut nousevat jatkuvasti otsikoihin ja niitä innokkaasti jaetaan somessa. Vaikka en tahtoisi puolustaa millään tavoin niitä hörhöpiirejä, on mielestäni kyseenalaista että huono ja energiasyöppö teknologia saa jatkuvaa ansaitsematonta buustausta. Ihmiset ympärilläni osallistuvat vapaaehtoisesti teatteriin, jonka varjolla keskustelu väärennetään sellaiseksi, ettei mitään ikävää ole 5G:stä lupa sanoa. Edes asiantuntijat eivät voi avata suutaan ongelmista ilman, että heidän kimppuunsa hyökätään skeptikkojen suunnalta, sillä hyökkääjät eivät itsekään ymmärrä kuinka täysin eri asiasta on kysymys, jos todellisten tutkimustietojen valossa kritisoi teknologiaa jota kuuluisi olla lupa kritisoida.

Monen mielessä on muodostunut syntagma, jossa 5G edustaa koronarokotuksia, tiedettä ja edistystä. Sen vastustaminen taas ei voi edistää mitään hyvää.

Tällainen asetelma on tehnyt 5G:n valheellisen markkinoinnin hyvinkin helpoksi. Mainoksissa esitetään toistuvasti katteettomia väitteitä, jota mikään muu kauppias ei julkenisi tehdä. Monet luotetut ja tunnetut henkilöt on valjastettu mainoksissa lausumaan lupauksia, joissa ei ole perää.

Markkinointi on valheellista ja häikäilemtöntä, ja tuotteen myötä etenkin energiatehokkuus ottaa teknistä takapakkia, mutta kritiikkiä ei saa sanoa ääneen. Moni ei edes suostu uskomaan, että missään ilkeissä väitteissä olisi mitään perää. Syntagma sulkee ihmisten silmät narratiiviin kuulumattomilta elementeiltä. Yksinkertaista hyvän ja pahan asetelmaa monimutkaistavat detailit suljetaan pois huomiokentästä kuten teatterissa draamaan uppoutunut katsoja kieltäytyy huomaamasta kuinka lava vahingossa heilahtaa oven paiskaamisen jälkeen.

Aiemmin naureskeltiin niille, jotka väittivät että tupakkateollisuus väärentää syöpätutkimuksia. Vastaavasti pidettiin naurettavana, että hiiliteollisuus lobbaisi ilmastonmuutostoimia vastaan, tai että lobbauksella olisi mitään vaikutusta. Maailma ei ole tältä osin muuttunut millään tavoin. Jos kyetään ohjaamaan huomio epäuskottaviin argumentteihin niin koko vakava keskustelu katoaa kulisseihin ja vain julkinen käsikirjoitettu farssi on näkyvissä.

Kun mainostajat saavat tilaisuutensa, he käyttävät miljoonia siihen, että ihmisten mieliin luotu kuva säilyisi. He konkreettisesti ovat viimeisen kahden vuoden aikana kaataneet miljardeja ja taas miljardeja sen asian viestimiseen, että 5G olisi luotettu ja rakastettu.

Maailma ei ole muuttunut siltäkään osin, että ihmiset meidän ajassamme uskoisivat, että heihin itseensä voidaan vaikuttaa. He ymmärtävät kyllä, että ennen ihmiset olivat vähän yksinkertaisia, mutta tänään me tiedämme paremmin.

Itse asiassa tilanne on täysin päinvastainen: Ennen oli markkinointi ja mainonta yksinkertaista. Tänään se on algoritmien ansiosta paljon monimutkaisempaa ja tehokkaampaa.

Kun ihmiset eivät itse osaa hahmottaa kuinka heihin vaikutettaisiin, he eivät usko sellaista vaikuttamista olevankaan. He eivät valitettavasti ole opiskelleen retoriikkaa, markkinointia tai poliittisen vaikuttamisen keinoja. Niitä aineita ei opiskella turhaan, eivätkä parhaat mainostoimistot turhaan pyydä asiakkailtaan jättimäisiä palkkioita.

Osa 4: loppupäätelmät

K: Tarkoittaako tämä nyt sitä, että rokotteissa meihin sittenkin iskostetaan mikrosiru?

V: Ei, en sanonut niin.

K: Miksi sinä hyökkäät tiedettä vastaan?

V: Jos sanon, että markkinointi perustuu tutkimukseen ja sillä on pitkät tieteelliset perinteet, onko se epätieteellinen ja tieteenvastainen väite?

K: Minua ainakaan ei voi manipuloida juomaan hopeavettä.

V: Hyvä niin, olen iloinen puolestasi.

K: En usko mitään siitä mitä sanoit!

V: Jos kumminkin luit tänne asti, se riittää minulle.

Yhteenvetoa Twin Peaksin kolmoskaudesta

Aluksi muutama yleinen huomiota. Twin Peaks on monesti äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi TV-sarjaksi, joten järkevän ihmisen ensimmäinen pelko oli, ettei David Lynch enää vanhalla iällään kykene tuottamaan mitään vastaavanlaista - tai että hän pahimmillaan ei ymmärtäisi alkuperäisen sarjan suosion syitä, vaan tekisi sille haittaa selittämällä auki sarjan arvoituksia.

Hiljattain esimerkiksi olemme saaneet todistaa, kuinka Ridley Scott tekee hallaa alkuperäiselle Alien-elokuvalleen, kun hän uudemmissa elokuvissaan yrittää selittää sen mysteereitä ja epäonnistuu täydellisesti. Myös George Lucasin ohjaama Star Wars Episode 1: Phantom Menace on varmasti monella vielä hyvin muistissa.

Uuden Twin Peaksin lopetuksesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan sarja ei mitätöi alkuperäisen viehätystä. Päin vastoin Lynch (ja Frost) ovat onnistuneet ajoittain lähes täydellisesti toistamaan alkuperäisen sarjan huumorin, mysteerit sekä pelottavat tilanteet.

How is Annie?

Tuntuu harkitulta viestiltä katsojille, että Annie on yksi uuden sarjan keskeisimmistä puuttuvista henkilöistä, jonka poissaoloa ei mitenkään selitetä. Alkuperäinen sarja loppuu Cooperin sanoihin "How is Annie, how is Annie!?"

Kun tähän ei anneta mitään vastausta, näyttää ilmeiseltä, että käsikirjoittajat haluavat kertoa katsojille, etteivät he tahdo pilata alkuperäisen sarjan lopetusta selittämällä sitä tyhjäksi.

Vanhan sarjan pohjalta on lähdetty liikkeelle niistä asioista, jotka tiedetään. Katsojat ovat nähneet, että Cooperille on luotu kaksoisolento, sekä sen, että kaksoisolento on kahdesta Cooperista se, joka pakenee black lodgesta. Kahden Cooperin juoni ei siis varsinaisesti tuo kuvioon mitään uutta, mutta tietenkin uutta on se, että hyvän Cooperin sijasta sarjassa nähdään Douggie. Ja tässä uudistumisessa sarja onnistuu erinomaisesti, arveluita herättävän alkukankeuden jälkeen.

Yksi kolmoskauden parhaista ominaisuuksista on hitaus. Juoni etenee riittävän hitain sykäyksin, jotta yleisöllä on aikaa pohdiskella arvoituksia ja yhdistellä palasia. Matkan varrella iso osa sarjan viehätystä olivat youtube-videot, joissa fanit esittelivät arvauksia. On ilmeistä, että aiemman perusteella Lynvh tietää fanien kehittelevän omia teorioitaan, ja hän luottaa siihen, että näin tapahtuu. Monet pieninä paloina tiputelluista yksityiskohdista oli selvästi suunniteltu tarjoamaan arvoitukseen sellaisia vihjeitä, jotka johtivat teorianrakentajia harhaan tai saivat heidät kiistelemään keskenään tulkinnoista.

Mielestäni on melko ilmeistä, että kolmoskauden lopetus on tarkoitettu monin mahdollisin tavoin tulkittavaksi, ja avoimeksi jäävät kysymykset ovat tärkeä osa harkittua suunnitelmaa. Syy on tuskin se, että olisimme näkemässä neljättä kautta. Mysteerien syy on pikemminkin se, että Lynch ja Frost tajuavat varsin hyvin, miksi alkuperäinen Twin Peaks on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi sarjaksi. Siksi tietenkin, että se jätti ihmisten mieliin pysyviä arvoituksia.

Jos esimerkiksi tv-sarja Lost olisi päättynyt 2. tai 3. tuotantokauden jälkeen, siitä olisi voinut tulla klassikko. Nyt sarja on pilattu viimeisillä kausilla, jotka tuntuvat lähinnä katsojan kusetukselta. Juoni on aikahyppyjen avulla väännetty niin tarkoituksellisen sekavaksi ja epäuskottavaksi, että käsikirjoittajat eivät itsekään tiedä mitä ovat tekemässä - ja sitten vielä kaiken päätteeksi tehdään se virhe, että yritetään selittää auki ihan kaikki yksityiskohdat. Kaiken päätteeksi sarja on niin loppuun puserrettu, että viimeiset jaksovat tuovat lähinnä mieleen jonkinlaiset pöydälle jääneet, mustuneet banaaninkuoret, jotka tulisi heittää biojäteastiaan.

Carrie Page

Kahden viimeisen jakson jälkeen törmäsin ainakin kolmeen tai neljään erilaiseen teoriaan, jotka sisältävät muutamia uskottavia tulkintoja, mutta eivät mitenkään selitä kaikkea.

Teoriat varmastikin paranevat aikaa myöten, mutta olen melko varma siitä, ettei mikään teoria tule yksin selittämään kaikkea, koska sarjaa ei ole suunniteltu aukottomasti selitettäväksi. Yksinkertaisesti avoimia kysymyksiä on liikaa.

Hyviä huomioita on tehty paljon. Esimerkiksi kun Laura Palmerin päiväkirjoista jäi lopulta puuttumaan vain yksi ainoa sivu, on hyvin mahdollista, ettei se sittenkään jäänyt Cooperilta löytämättä. Nimittäin kun hän aivan lopussa tapaa Laura Palmerin toisessa todellisuudessa (uudessa unessa tai kenties alkuperäisimmässä todellisuudessa), Lauran nimi on Carrie Page. Hän itse on "missing page", eli tarinan viimeinen puuttuva sivu.

Loppu, ja myös sen herättämä kauhu voidaan tulkita positiivisesti tai negatiivisesti. Voi olla, että sarja loppuu siihen, kun Laura Palmer kuulee äitinsä huudon ja hän säpsähtää hereille. Hän huutaa kauhusta, koska tajuaa eläneensä painajaisessa, tai siksi että on heräämässä painajaiseen.

Cooperin viimeinen epätoivoinen yritys pelastaa Laura saattaa johtaa siihen, että Laura ja/tai hän itse heräävät todellisuuteen. Se on joka tapauksessa raju kokemus, joten Cooperin pelko ja Lauran huuto voidaan ymmärtää myös positiivisen lopputuloksen kautta. He heräävät todellisuuteen, mutta eivät oikeasti haluaisi, koska se on niin tuskallista. Cooper on pelastanut Lauran vain yhdeltä hengenvaaralliselta tilanteelta, mutta hän on yhä narkomaani, ja Bob on myös edelleen hengissä, koska historiaa on muutettu. Koko kamppailu alkaa alusta.

Lopetuksen on moni kokenut ahdistavaksi, mistä syystä hyvin suosituksi varmaankin nousee sen suuntaiset tulkinnat, että 1) Cooper on edelleen black lodgen vankina, mihin viittaavat Dianan punainen tukka ja musta-valkoiset kynnet, mitkä ovat verhojen ja lattian väri limbossa, tai 2) Cooper näkee pahuuden symbolin Phillip-Jeffries-teekattilan höyryissä (Delfoin oraakkeli) muuttuvan iäisyyden symboliksi, mikä viestii siitä, että hyvän ja pahan välinen peli tulee ikuisesti jatkumaan, eikä Cooper yrityksestään huolimatta kykene muuttamaan mitään. Hän vain kieltäytyy hyväksymästä asioita todeksi ja turhaan taistelee mahdotonta vastaan.

Cooperin ylimielisyys ja idealismi kääntyy lopulta kaikkien turmioksi. Sen sijaan, että olisi saavutettu edes jotakin pientä, pyyhitään kaikki ja palataan epätoivoiseen alkutilanteeseen.

Pahalle Cooperille, kuten myöskään loppunäytöksen Cooperille ei maistu kahvi, mistä myös päätelty, että 3) lopun Cooper olisin jonkinlainen synteesi hyvästä ja pahasta Cooperista. Kun Cooperin kasvot lopussa piirtyvät ruutuun, sen voi tulkita unessa olemiseksi, unesta heräämiseksi tai kahden Cooperin yhdistymiseksi.

Jos lopussa hyvä ja paha Cooper ovat yhdistyneet, se selittäisi sen, miksi Cooper tekee aloitteen seksistä, miksi Diane suostuu, sekä sen miksi hän seksin aikana tuntee niin kaksijakoisia tunteita. Hän on unelmoinut romanssista hyvän Cooperin kanssa, mutta hän saa molemmat, mikä palauttaa hänen mieliinsä raiskauksen. Tästä syystä seksi on vastenmielistä molemmille ja aamulla Diane on paennut paikalta.

Mahdollista on myös sen suuntainen metafiktiivinen tulkinta, että lopussa kaikki kolme tajuavat elävänsä fiktiossa, Diane lakkaa olemasta olemassa ja Laura huutaa kauhusta, koska hän tiedostaa tv-sarjan päättyvän. Heidän yhteinen kokemuksensa sarjan kuvauksissa on mitä todennäköisimmin päättynyt iäksi. Kun Diane katsoo huoltoasemalla omaa kaksoisolentoaan, mutta ei reagoi näkyyn, hän tajuaa olevansa kaksi eri olentoa: tv-sarjan Diane sekä näyttelijä Laura Dern.

Kaikkien palasten yhdistäminen on todennäköisesti laskelmoidusti mahdotonta

Kuka on uneksija? Siirrytäänkö lopussa uuteen syvempään uneen, uuteen todellisuuteen, uuteen aikajanaan vai herääkö joku unesta?

Miten Audreyn uni ja hänen heräämisensä liittyvät muuhun tarinaan?

Onko Judylla suunnitelma, vai onko hän vain jonkinlaista ydinpommin synnyttämää abstraktia pahuutta? Onko hän kykenevä luomaan todellisuuksia vai elääkö hän vain muiden luomissa unimaailmoissa?

Risteävätkö Black Lodgen ja White Lodgen intressit? Mehän emme voi olettaa, että jättiläinen ja yksikätinen mies Mike pyrkisivät ollenkaan samaan päämäärään. Lisäksi Mike on leikannut oman kätensä, josta sittemmin on tullut puu, joka on myös korvaamassa sarjasta pois jäänyttä steppaavaa kääpiötä. (Kun sen sanoo ääneen niin kaikki kuulostaa aika kummalliselta.)

Jos Mike on leikannut kätensä, koska käsi on turmellut häntä, miksi Cooperin tulisi luottaa siihen, että Mike ja puu toimivat nyt hyvässä tarkoituksessa ja yhteistuumin? Hehän saattavat juonitella toisiaan vastaan.

Jättiläisen kohdalla me voimme luottaa paremmin siihen, että hän pyrkii hyvään. Mutta silti se hyvä, jota jättiläinen saattaa tavoitella, ei välttämättä ole sama lopputulema jota Cooper tavoittelee. Näyttisiltä, että Cooper teki virheen, kun hän yritti pelastaa Lauran, sillä White lodge oli lähettänyt Lauran kenties maahan juuri siksi, että hän kuolisi ja hänen kuolemansa kautta Bob kukistettaisiin.

Mutta jättiläinen selvästkin tietää, että Cooper toimisi näin, koska juuri hän lausuu nimet Richard ja Linda. Asioiden täytyy edelleen olla menossa siihen suuntaan, jonka jättiläinen näkee. Emme tiedä onko se jättiläisen toivoma suunta, mutta hän näkee sen ennalta.

Cooper saattaa sotkea suuren suunnitelman, mutta kuitenkin me lopussa näemme myös sen, että White Lodgessa on tarkkailtu Lauran kotitaloa, ennen kuin paha Cooper saapuu paikalle. Jättiläinen vaihtaa kuvan kotitalosta sheriffin asemaan, jonne paha Cooper päätyy. Sinne jättiläinen on myös virittänyt häntä varten ansan, johon kuuluvat Andy ja vihreähanskainen supermies. Kaikki tuntuu suunnitellulta, joten kuinka hyvä Cooper pystyisi väistämään jättiläisen suuren suunnitelman, kun White Lodgen väki näkee menneeseen ja tulevaan?

Tämä on se syy, miksi alkujaan - ja yhä edelleen tulkitsin, että lopetus on onnellinen. Kun viimeisessä jaksossa Cooper luki paperilta nimet Richard ja Linda (jälleen yhtä kirjainta vaille Diane, kuten Naido, nyt vain uutta on L ja poissa on taas e, joka seikkailee Jane-e:n nimessä), ajattelin että kurssi on jättiläisen hallussa. Samoin ajattelin, että Judy's niminen ravintola kertoo, että Judy on lähellä. Kaikki siis menee suunnitelmien mukaan. Myös Laura löytyy, eli kaikki tuntuu olevan kasassa loppunäytöstä varten.

Lopetuksesta ahdistavan tekee lähinnä se, että Cooper ja Laura eivät tunne oloaan mukavaksi. He ovat selvästi hukassa. Mutta kuten totesin, se saattaa liittyä siihen, että heitä ahdistaa todellisuuteen palaaminen ja tv-sarjan päättyminen. Kenties juoni sittenkin päättyy onnellisesti ja Laura herää. Talon pimentyminen voi kenties tarkoittaa sitä, että Judy on löytynyt ja hänet on kukistettu.

Emme sittenkään tiedä kuuluiko jättiläisen suunnitelmiin se, että Lucy ampuu pahan Cooperin. Kenties se ei ole ollut päämääränä, vaan jättiläinen oli halunnut, että hyvä ja paha Cooper tapaisivat kasvotusten elävinä. Tällöin Cooperin puoliskot olisivat voineet ydistyä. Cooper olisi oppinut tuntemaan itsensä, ja hän olisi kokenut jonkinlaisen valaistumisen tai heräämisen.

Lucy voi olla lopulta suurempi yllätystekijä kuin hyvän Cooperin aikamatka. Mehän emme tiedä mitä siitä olisi seurannut, jos Cooperit olisivat kohdanneet ja keskustelleet. Emme tiedä myöskään mikä oli pahan Cooperin lopullisena päämääränä. Kenties heillä kummallakin on ollut pakkomielteenä tavata Judy? Doppelganger on vain perinyt tämän pakkomielteen alkuperäiseltä Cooperilta.

Täytyy muistaa, että paha Cooper kysyy teekattila-Jeffriesiltä, kuka on Judy? Hän ei saa muuta vastausta kuin että hän on tavannut Judyn. Mitä se tarkoittaa? Milloin? Jos Sarah Palmer on Judy, tapahtuiko se jo silloin, kun Bob oli Lelandissa? Tuskin. Kyllä kai Bob silloin tietäisi asiasta. Ja ei hän kysyisi, jos tietäisi. Mutta jos Bob ei tiedä niin mitä se merkitsee?

Jos Sarah Palmer on Judy, mikä on todellinen syy sille, että Cooper vie Lauran Twin Peaksiin ja vanhaan kotiinsa? Tietääkö Cooper mahdollisuudesta heräämiseen? Tahtooko hän pelastaa Lauran vai tuhota Judyn, kumpi on lopulta tärkeämpää?

Joihinkin avoimiin kysymyksiin varmasti löydetään uusia vihjeitä ja parempia tulkintoja uusien katsomiskertojen kautta. Luotan Lynchiin vahvasti siinä, ettei vastaus ole löydettävissä. Suorastaan toivon sitä.

Toivon, että sarja jää ikuiseksi mysteeriksi.

Siksihän se juuri on niin hyvä.

Uusi kausi on kiistatta parasta mitä vuosiin on nähty. Ja lopetus on mestarillinen. En olisi osannut kuvitella, että vielä 26 vuoden jälkeen joku pystyy toistamaan saman ihmeen ja luomaan jotakin näin mieleenpainuvaa.

Twin Peaks on kuin tv-sarjojen Mona Lisa. Paitsi että vienon hymyn lisäksi kasvoilla on myös kauhunhuuto.

Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 1923

Aikansa maineikkain näyttelijä Sarah Bernhardt kuoli vanhalla iällä 26. maaliskuuta 1923. Bernhardt oli kenties koko 1800-luvun jälkipuoliskon tunnetuin viihdemaailman tähti, eli nykykielellä kansainvälinen megajulkkis.

Sarah Bernhardtista tekee erityisen kiehtovan se, että hänen uran kirkkaimmat hetken jäivät taltioimatta elokuvalta ja äänilevyteollisuudelta. Hän vaikutti siinä historian käännekohdassa, jossa lähes yksinomaan kirjallinen perimystieto asteittain muuttui audiovisuaaliseksi.

Muistokirjoitus Työväen Näyttämötaide -lehdessä vuonna 1923, 1/3

Sarah Bernhardtin kuoleman aikoihin Charlie Chaplin oli vasta julkaisut uransa ensimmäisen pitkän mykkäelokuvan, eikä äänielokuvia vielä nähty teattereissa. Tekniikka oli kyllä kehitysvaiheessa. (Suomessa esitykset alkoivat vuonna 1929: aanielokuva-tulee-suomeen).

Koska Sarah Bernhardtin astuessa lavalle ääni ja ulkoinen olemus yhdistyivät, me emme oikeastaan tiedä hänen taiteestaan mitään. Kuvat ja sanalliset selostukset, tai edes rätisevät savikiekot, eivät välitä teatterin olemusta. Tavallaanhan edes nykyaikainen videokuva ei kykene tallentamaan teatteriesityksen taikaa, mutta Bernhardtin huhuttu karisma tuntuu erityiseltä arvoitukselta, sillä vastaukset jäivät juuri ja juuri sormien ulottumattomille. Mitä jos Michael Jacksonista tai Elviksesta olisi säilynyt vain valokuvia ja jonkun toisen suullinen kuvaus? Bernhardtin kohtaama ihailu ainakin oli samaa mittaluokkaa.

Pikkujättiläisen päämääränä on olla enemmänkin instituutio kuin ihminen lihaa ja verta, joten koetan parhaani mukaan täydentää työtä, jota niukoilla resursseilla tekevät myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kansalaisarkisto. Niinpä julkaisen uudelleen vuoden 1923 Työväen Näyttämötaide -lehdessä ilmestyneen Sarah Bernhardtin muistokirjoituksen, joka julkaistiin hänen kuolemansa kunniaksi.

Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 2/3

Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 3/3

Työväen Näyttämötaiteen aiemmassa numerossa (9/1922) ilmestyi myös pitkä Sarah Bernhardtin uraa käsittelevä kirjoitus, joka ehdittiin julkaista ennen hänen kuolemaansa,

Sarah Bernhardtin "60-vuotta näyttämöllä". 1/3

Näyttämötaide 9/1922, 2/3.

Sarah B 60-vuotta, 3/3.

"...hänen äänensä hopeasointi, hänen suloisen vartalonsa joustava jäntevyys ja kasvojenilmeiden sielukas vivahdusrikkaus...

Sarah Bernhardtia ylistävissä kirjoituksista on vaikea tietää onko niiden kirjoittaja koskaan nähnyt näyttelijättären esiintyvän. Ylisanat jopa antavat uskoa, ettei näin ole tapahtunut. Bernhardtin kuolemattomuuden osatekijänä kenties olikin se, että niin monet joutuivat vain kuvittelemaan, millainen oli hänen suuren persoonallisuutensa aura.

Ja kun miljoonat ihmiset joutuvat turvautumaan mielikuvitukseensa, siitä voi seurata jotakin ihmeellistä. Hekumallista Sarah Bernhardtin esiintyminen oli ainakin niille harvoille ja onnekkaille, jotka pääsivät näkemään hänet elävänä. Tuohon aikaan tuskin kovin yleisesti puhuttiin beatlemaniasta tai fanittamisesta. Ihmiset otti valtoihinsa hurma, jolle heillä ei ollut nimeä.

Sarah Bernhardt esiintyi lukuisissa Alphonse Mucha'n julisteissa.

Ja kun voimallisella tunne-elämyksellä ei ole nimeä, sitä on tapana salaa omassa sydämessä pitää joko pyhänä kohtaamisena kauneuden kanssa tai silkkana magiana. Nimettömien ihmeiden äärellä aikuinen muuttuu lapseksi.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että Belle Epoque oli kaunis ajanjakso, koska siltä on säilynyt niin paljon kauniita rakennuksia ja esineitä. Ajan eepos saattoi olla ylevä myös siksi, että lehtien välityksillä sana kulki, mutta sitä täytyi lukea hitaasti ja itse kunkin täydentää mielikuvituksellaan. Viktoriaalisen aikakauden itselleen kertoma narratiivi oli tyylissään lähellä runoutta.

Ihmiset elivät ikään kuin puoliksi silmät kiinni, kuvitellen löytöretkiä kuuhun, meren pohjaan tai syvälle Afrikan viidakkoon Tarzanin matkassa. Kuvakirjojen, eläintarjojen, sirkuksen ja maailmannäyttelyiden muodossa kansalle tarjottiin jännittäviä palasia ympäri planeettaa, joista he rakensivat kokonaisen maailman, koskaan edes poistumatta omasta kotimaastaan.

Jules Vernen, Sarah Bernhardtin ja Sherlock Holmesin aika oli kenties mielikuvituksen kulta-aikaa, mistä kertoo myös se, kuinka sulassa sovussa ajan todelliset ja keksityt hahmot elävät.

PS.
Julkaisen myöhemmin lisää artikkeleja T. Näyttämötaide -lehden vuosikerroista 1922-1923. Pyrin tiivistämään kirjastoani oleelliseen, joten jos joku on kiinnostunut ostamaan nidotun vuosikerran, luovun siitä huokeaan hintaan.

Tästä syystä työpaikat ja työttömät eivät kohtaa

Väärinkäsitysten arkeologiaa ja kusipäisyyden kansanperinnettä.

Mennään lyhyesti asioiden ytimeen. Suomessä on tunnetusti 339.000 työtöntä sekä 90.000 avointa työpaikkaa: 339-000-tyotonta-90-900-avointa-tyopaikkaa Numeroita voi tulkita kolmella tapaa, joista kaksi perustuu välittömiin päätelmiin ja kolmas menee hieman pidemmälle taustoihin. Kolmannesta ei käytännössä löydy esimerkkejä, joten en itsekään tuhlaa aikaa sellaisen tien kulkemiseen.

Työntekijäpuolella on ollut tapana ihmetellä kuinka maassa voi näinkin suuren työttömyyden aikana olla lähes sata tuhatta avointa työpaikkoja. Miksi ne eivät täyty? Ihmisten täytyy olla todella laiskoja ja vieroksua sydämemsä pohjasta kaikkea kunnollisuutta.

Työttömät ovat etsineet itselleen töitä usein hyvinkin epätoivoisesti. Heidät erottaa elinkeinoelämän maallikkoasiantuntijoista se, että he ovat lukeneet avoimien työpaikkojen kuvauksia. Suurin osa väitetyistä työpaikoista ovat eräänlaista tilastoharhaa. Kyse ei useinkaan ole työpaikasta, josta voisi saada palkkaa. Ansioit esimerkiksi puhelinmyynnissä ovat sidoksissa tehtyihin kauppoihin. Moni varmaan kokeileekin tällaisia töitä, mutta toteaa parin viikon kuluttua, ettei sadan euron viikkoansioilla elä.

Joissain tapauksissa työpaikoiksi määritellään myös tarjottu mahdollisuus toimia franchise-yrittäjänä. Työttömän tulisi siis itse hankkia rahoitus omalle työlleen, josta sitten "työn tarjoaja" vain ottaisi oman provisionsa. Tilastot näyttäisivät hyvin erilaisilta, jos nollasopimuksia ei sallittaisi tai ne niitä ei ainakaan luokiteltaisi avoimiksi työpaikoiksi. Voisin esimerkiksi keskellä talvea luoda tuhat avointa työpaikkaa tarjoamalla tuhannelle ihmiselle - tai vaikka kaikille halukkaille - mustikanpoiminnassa, joka olisi vieläpä reilusti palkattua. Kukaan vain ei tammikuussa ansaitsisi penniäkään, ellei huijaisi poimineensi metsästä tuoreena omia pakastinmustikoitaan.

Miten diskurssianalyysi pelastaa taas koko maailman

Työttömyyteen liittyvää uutisointia leimaa eräs todella laajamittainen ongelma. Uutisointia on oikeastaan vain kahdenlaista ja sen tarkoitus on aina sama. Uutisia laaditaan puhtaasti työnantajan tai työttömän näkökulmasta niiden päämäärä on lisätä jo valmiiksi olevaa närkästystä.

Olen itse otsikoinut kirjoituksen tähän tyyliin: "miksi työpaikat ja työttömät eivät kohtaa". Tällaisella otsikolla ei ole mitään toivoa. Se on aivan järjetön lähestymistapa, koska se tavoittelee olematonta kolmannen lähestymistavan yleisöä.

Näin otsikoivat oikeat ammattitoimittajat:
asiantuntijat-ihmeissaan: tyopaikkaan-ei-loydy-tekijaa

Näille töille ei loydy tekijaa suomessa
tai:
Suorat sanat: tekevälle ei töitä löydy

Mikä on kun ei töitä loydy?

Huomaatko mikä on ero?

Viiden pisteen vihje: juttu on valmiiksi pureskeltu tietyn osapuolen näkökulmasta. Kolmen pisteen vihjettä ei tule.

Otetaan esimerkiksi vaikka tämä Facebookissa pyörinyt maksettu artikkeli:

5 syytä, miksi avoimia työpaikkoja on vaikea täyttää:
35% hakijoita ei ole riittävästi tai ollenkaan
34% teknisen, mitattavan osaamisen puute
22% työkokemuksen puute
17% työyhteisötaitojen puute
13% liian korkea palkkapyyntö
Lähde: Manpower tyopaikat.oikotie.fi/tyontekijalle/5-syyta-miksi-avoimet-tyopaikat-eivat

Yhteensä 121% kattavuutta tarjoava vastaus syyttää kaikissa kohdissaan sataprosenttisesti työntekijää. Koskaan ei syy ole esimerkiksi avoimen työpaikan puutteellisessa tiedottamisessa, liian korkeissa odotuksissa tai johtamisen yksioikoisuudessa - siis toisin sanoen työnantajassa. Voi toki olla että "työyhteisötaitojen puute" koskee rekrytointifirmaa tai työhaastattelujen työnantajaosapuolta.

Mitä muuta työntekijä voi näistä vastauksista sitten edes päätellä? Kenties hän voi laskea palkkatoivettaan, mutta muille asioille ei nopeasti oikein mahda mitään.

Konsulttien maailmassa kukaan ei oikeasti näytä eres yrittävän ratkaista sitä ongelmaa, että työpaikka ja työntekijä eivät kohtaa. Raporttien ja selitysten tarkoitus on tarjota synninpäästö: Työttömät saavat synninpäästön, kun heille sanotaan, että työ on kiven takana ja oikeasti avoimet työpaikat ovat vain kurjimpia paskaduuneja, joissa ei elä. Työnantajat ja hyvin toimeentulevat porvariäänestäjät saavat synninpäästön, kun heille vakuutetaan, että työttömät työnhakijat ovat itse aikaansaaneet oman kurjuutensa.

Työttömät ja työnantajat eivät kohtaa, koska meillä ei ole keskustelua mistään muusta kuin siitä, miksi ongelmat ovat yksinomaan vastapuolen aikaansaannosta.

Se taas juontuu siitä, ettei tässä maassa enää ole minkäänlaisia tiedotusvälineitä. Meillä on vain mielipiteistysvälineitä ja klikkimediaa.

Jos joku otsikoi kirjoituksensa neutraalisti, on aivan saletti, ettei kukaan tule klikkaamaan sitä otsikkoa.

Kirjoittajan olisi ennemmin tehtävä esimerkiksi suuri haloo siitä, kuinka maamme ykköslehti Helsingin Sanomat iloisesti kuvailee maassamme perinteistä hyväveliverkostoa, eikä toimituskunta edes tajua miten avoimesti jutussa kuvaillaan korruptiota maan tapana:

1. Tuttavaverkostot: Moni työnantaja välttelee kallista ja työlästä rekrytointiprosessia ja on tyytyväinen, jos tekijä löytyy muuta kautta. Valtaosa työpaikoista ei koskaan tule julkiseen hakuun. Näin saat työpaikan - viisi vinkkiä

Valtaosa työpaikoista ei koskaan tule julkiseen hakuun?

Valtaosa - ei koskaan? Kannattaisikohan tällaisista asioista ihan kiltisti vaieta, ettei Suomen asema heikkene korruptiovertailuissa.


Kirveelle olisi töitä - mutta ei paljoa kenellekään muulle

Jos oikein etsimällä etsii, löytää netistä sentään neuvoja ja analyysejä. Joskus neuvot ovat valaisevia, mutta niistä ei ole juurikaan apua sille, jolle ne esitetään:

"– Yritysten profiilit ovat tiukentuneet viime aikoina. Nyt haetaan tiukalla siivilällä täsmälleen oikeanlaista ihmistä.– Aikaisemmin haettiin hyviä tyyppejä. Nyt haetaan ammattilaisia, jotka pystyvät tekemään nopeasti tulosta, Hartikainen kuvaa."Taloussanomat.fi: Tämän takia et saanut töitä

Okei, yritykset etsivät kivenkovaa ammattilaista. Jos asia on näin, niin kenen vika sitten on, jos työhön ei löydy oikeaa ihmistä - eikö silloin pitäisi keventää vaatimuksia ja luottaa siihen, että henkilö oppii puuttuvat taidot työn lomassa?

Eikö tekstin pitäisi siis ennemmin kuulua otsikon alle: "Tämän takia et löytänyt yritykseesi työntekijää - vaatimustasosi oli epärealistisen korkea"

Eräs ongelma nykyajan työllisyyskentällä on se, kuinka mahdottomat vaatimukset väistämättä aikaansaavat teeskentelyn lisääntymistä. Jos työhön ei löydy ketään pätevää, voi sentään löytyä joku yli-itsevarma henkilö, joka esittää olevansa pätevä. Samaan aikaan joku oikeasti häntä parempi, mutta vaatimattomampi jää ilman näytön mahdollisuutta.

Kun valittuun hurmuriin ei myöhemmin olla tyytyväisiä, pitäisi työnantajan myöntää itselleen, että hän tuli narsistin huijaamaksi - mutta arvaa myöntääkö? Uskottavampaa on, että epäonnistuneesta rekrytoinnista syy menee työntekijäaineistolle. Paraskaan tarjolla ollut ei lopulta ollut kovin hyvä. Eihän kukaan halua myöntää tulleensa itsevarman ulkomuodon huijaamaksi.


Introverit ja ujot osaajat täytyy muiden oppia löytämään, sillä omaehtoisesti he eivät tuo omia taitojaan esille

Useimmissa työttömiä neuvovissa artikkeleissa korostetaan, että täytyy olla itsevarma, aloitteellinen sekä sosiaalinen sekä esiintyä reippaasti haastattelutilanteissa - what a load of shit!

Tämä on jälleen hyvä esimerkki neuvosta, josta ei ole paljoakaan apua työnhakijalle, sillä itsevarmuutta ja rohkeutta ei voi teeskennellä. Se on lähes mahdotonta. Niinpä tulisi päin vastoin neuvoa työantajia huomioimaan useimpien työnhakijoiden ujous ja epäsosiaalisuus, joka monesti on vain ensivaikutelmaa ja tuntemattomien ujostelua. Ujompikin henkilö usein rohkaistuu ja avautuu työilmapiirissä, joka on lämmin ja kannustava.

Uskon, että on täysin hyödytöntä ja jopa haitallista korostaa itsevarmuutta rekrytointioppaissa ja elämänhallintaoppaissa, koska varman olemuksen korostaminen vain kohdistaa huomion epäoleellisiin asioihin ja synnyttää turhia paineita. Tulisi ennemmin painottaa sitä, että tavalla tai toisella täytyy päästä ulkokuoren taakse todelliseen ihmiseen ja nähdä siellä piilevä ahkeruus ja innovatiivisuus. Monesti sosiaaliset ja pölöttävät ihmiset - kuten vaikkapa minä pienessä humalassa ollessani - puhuvat 90% pelkkää paskaa. Vasta krapulassa syntyvät nerokkaimmat ideat, mutta silloin kukaan ei ole niitä kuulemassa ja itsekin sovellan niihin mitä korkeinta kriittisyyttä.

Asia on siinä määrin tärkeä, että lupaan kirjoittaa siitä myöhemmin lisää...

Tylsä otsikko: Positiivisuus ja menestyksen sosiaaliset reunaehdot

Positiivisen ajattelun ja optimismin on havaittu korreloivan elämässä menestymisen kanssa.

Osin tämä tietenkin selittyy sillä, että tarvitaan tiettyä valoisaa elämänuskoa, jotta aamulla on edes voimaa nousta vuoteesta ja avata ulko-ovi. Äärimmäisen kyyniset ja masentuneet ihmiset sabotoivat omat mahdollisuutensa sillä, että eivät osallistu elämäänsä.

Niinpä tilastollisesti positiivinen ajattelu on ihmiselle hyödyksi - kunhan se ei mene liialliseksi naiviudeksi, uhkarohkeudeksi, yli varojensa elämiseksi, varokeinojen laiminlymiseksi, sinisilmäisyydeksi tai muilla tavoin vaaranna henkilön terveyttä ja uskottavuutta.

Positiivisuuden vaikutusten ymmärtämisessä mennään yleisellä tasolla metsään hyvin tyypillisen lähtöoletuksen vuoksi. Positiivisuuden vaikutuksia arvoitaessa lähes aina katsotaan yksilöä ja mietitään miten yksilön positiivisuus vaikuttaa yksilöön itseensä - verenpaineen, parempien yöunien, liikunnan lisääntymisen ynnä muiden asioiden kautta.

Positiivisuudella nimittäin on eräs hyvin tärkeä sosiaalinen merkitys, jota ei huomaa ilman sosiologisempaa näkökulmaa. Positiivisuus auttaa yksilöä, koska rikkaat ja hyvinvoivat asuvat omassa turvallisessa kuplassaan ja tahtovat ympäröidä itsensä iloisella palveluskunnalla. Positiivisuus auttaa menestymään elämässä, koska se helpotta kohoamista leveästi hymyileviin seurapiireihin, joissa positiivisuutta arvostetaan, koska elämä on niin huoletonta ja kivaa.

Valtamedia heijastelee lähinnä hyvinvoivien ihmisten arkea, sillä ruudussa esiintyvät henkilöt eivät ole saaneet potkuja. Heillä on syytä hymyillä.

Verrattoman reippauden huomaa hyvin esimerkiksi katsellessaan aamutelevisiota, joka on suurin syy sille, miksi työttömät yleensä eivät herää varhain. He eivät kestä katsella julkisuudessä kylpevien symmetrisesti virnuilevia naamoja.

Vaihtoehto Ylen hymyilevälle eliitille

Eräs keskeinen perussuomalaisten suosion yksi syy on siinä, että persut eivät hymyile. Kyseessä on leimallisesti kärttyisten ja huonosti toimeentulevien puolue, joka valittaa kaikesta - etenkin saamastaan huomiosta.

Yrmeys on tarjonnut hyvän vaihtoehdon, mutta tulevaisuudessa voi hyvinkin käydä niin, että puolueen kansanedustajien tulotaso lisääntyessä rajusti he huomaavat olevansa taloudellisesti hyvinvoivia. Silloin heidän kasvoilleen ilmestyy leveä hymy ja he kadottavat aiemmat äänestäjänsä, jotka pettyvät edustajistonsa yhä vähenevän sapen ja hampaidenkiristelyjen määrään, vaikka mitään köyhien ongelmia ei ole edes oikaistu.

Vähävaraisuus ja hymyttömyys on ratkaistu vain niiden osalta, jotka saavat nauttia kansanedustajan eduista.

Olisi mielenkiintoista nähdä joskus pääkanavilla sellainen keskusteluohjelma, jonka koko tuotantoryhmä koostuisi vittumaisista ja äreistä ihmisistä, joiden mielipiteet olisivat kyynisiä.

Heillä voisi olla paljonkin annettavaa ihmiskunnalle. Heitä vain ei koskaan päästetä ruutuun, koska menestyvät ryhmät sosiaalisesti hylkivät ärripurreja, eivätkä kriittisesti ajattelevat ihmiset tule edes toistensa kanssa toimeen - koska kyseenalaistavat kaikki toistensa ajatukset.

Tällainen ohjelma täytyisi toisin sanoen suunnitella ja toteuttaa keinotekoisesti, seuraten tarkkaan määriteltyä käänteistä agendaa (yhteiskunnan parhaaksi), ja esitellä idea tuottajille leveä hymy suupielillä.

Jokaisen tärkeässä asemassa olevan henkilön tulot täytyisi lisäksi säilyttää nälkärajalla, jotta heidän negatiivisuutensa ei laantuisi. Jos yleisö rakastaisi ohjelmaa, siitä ei saisi kertoa tuotantotiimille.

Heidän vittumuksensa ei saisi menestyksen voimasta laimeta, jotta ohjelmat asenteet ja asiasisällöt kerrankin edustaisivat niitä, joilla todella on elämässään ongelmia.

Hymy on Vip-kortti eliittiklubille

Mikä sitten olisi tekohymyjen suunnitelmallisen karistamisen lopputulos?

Tietenkin se, että yhteiskuntamme kaikki ongelmat, kuten asunnottomuus, leipäjonot, työttömyys ynnä muut ratkaistaisiin, koska positiivisuuden vaatimus ei olisi estämässä asioiden aitoa käsittelyä.

Jokainen hyvävarainen kansanedustaja vastaa kyllä köyhyyttä koskeviin kysymyksiin kameroiden edessä, mutta seuraavana hetkenä positiivisuus ottaa heista taas vallan, eikä muiden eteen tapahdu mitään.

Positiiviset työskentelevät vain niiden kanssa, jotka myös ovat positiivisia. Muutoin positiivisuuden tunne laimenisi.

Yhdellä prosentilla valtion kokonaisvarallisuudesta ratkaistaisiin kaikki köyhyyden kärkiongelmat. Yhdellä prosentilla maailman varallisuudesta ratkaistaisiin kaikki maailman kärkiongelmat.

Niin ei koskaan tapahdu, koska positiiviset ovat ja pysyvät vallassa.

Väkinäinenkin hymy todella vaikuttaa ajatteluumme ja karistaa mielestämme huolet.

Siitä valitettavasti seuraa, että jos joku kriittisesti ajatteleva ja muiden ongelmista huolestunut henkilö ajattelee soluttautua eliittiin hymyilemällä, hän pian muuttuu itsekin huolettomaksi eliitin jäseneksi, sillä jo pelkkä ilon pakottaminen kasvoille häivyttää ihmisen mielestä kaikki muiden ongelmat.

Katso peiliin. Hymyile. Etkö huomaakin kuinka olosi heti paranee. Maailmassa on kaikki hyvin.

Paitsi että ei ole.

  

Tässä vaiheessa minun täytyy muistuttaa, ettei "positiivisuus" ole sama asia kuin "luottamus" tai "onnellisuus".

Kaikkein onnellisemmaksi ihmisen tekee tutkimusten mukaan toisten auttaminen. Menestyneen elämän salaisuus on myös yhteistyössä, mitä edistää keskinäisen luottamuksen ylläpitäminen ja usko muiden hyvyyteen.

Monesti ulkoisia positiivisuuden hyveitä ihaillaan juuri niissä piireissä, joissa pienikin epäilyksen ja surumielisyyden häivä uhkaa rikkoa luottamuksen hauraan illuusion.

Ihmiset eivät aidosti huomioi toisiaan, tai välitä toistensa mielipiteistä, joten he vain peittävät kaikki todelliset tunteensa hymyyn ja teeskentelevät, että kaikki on kunnossa.

Asiat eivät etene. Hymy täytyy aina pakottaa huulille, koska oikeasti ei aamulla tunnu siltä, että tekisi mieli pomppia ilosta.

Hymyssä ilmentyvät aikakautemme kauhut, eivät sen parhaat saavutukset

Filosofien ehkä tulisi käsitteellisesti erottaa aiempaa selkeämmin toisistaan myötätuntoisuus, iloisuus, positiivisuus, myönteisyys ynnä muut termit. Muutoin kevyen journalismin huoleton positiivisuuden kehuskelu jatkuu ilman mitään ihmeellisempiä tuloksia.

Kauhuelokuvissa positiivisuutta jo monesti käytetään ilmaisemaan, että kaikki ei ole hyvin. Liikaa hymyilevillä ihmisillä on salaisuuksia. Kenties he jo aivan pian paljastuvat murhaajiksi, avaruusolennoiksi tai roboteiksi.

Voisin analysoida ilmiötä vaikkapa Batmanin Jokerin kautta, mutta eiköhän asia jo tullut suhteellisen selväksi. Jokeri on aikamme amerikkalaisen tekovirnekulttuurin looginen ilmentymä.

Viina ja älykkyys - väärinkäsitysten arkeologiaa

http://www.kemikaalicocktail.fi/2009/09/optimisti-elaa-kauemmin/

 "Hahaa, tiesin tämän: optimistit elävät pessimistejä kauemmin!"

tai sittenkin:
http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288544301756.html

"Pessimistisesti elämään suhtautuvat vanhukset elävät optimistisia vanhuksia kauemmin. Näin kertovat asiaa selvittäneet saksalaiset ja sveitsiläiset tutkijat."

Vai hetkinen:
http://www.kauneusjaterveys.fi/Kiitollisuus-tuo-pitkaa-ikää

"On todistettu tieteellisesti, että kiitollinen elämänasenne lisää monella tavalla hyvinvointia. Tyytyväisyys johtaa terveyden kohenemiseen ja pitempään elämään."

Eiku kyllä se sittenkin on näin:
http://www.iltalehti.fi/terveys/Negaajat elävät pitempään!

"Optimisteilla on suurempi riski vammautua ja kuolla, sanotaan saksalaistutkimuksessa."

Vai meneekö se toisin päin:
http://yle.fi/uutiset/positiivinen_ihminen_elaa_pitempaan_ja_tienaa_paremmin/6311091

"Positiivinen ihminen elää pitempään ja tienaa paremmin. Negatiivinen elämänasenne vie jopa kymmenen elinvuotta."

 Nyt en kyllä pysy yhtään kärryillä:
http://yle.fi/uutiset/pessimistit_elavatkin_pitempaan

"Tutkijoiden mukaan pessimismi tulevaisuuden suhteen saattaa rohkaista ihmisiä elämään varovaisemmin ja noudattamaan herkemmin terveys- ja turvallisuusmääräyksiä, ja näin kasvattaa eliniänodotetta."

Pelkkien otsikoiden perusteella maailmamme voi vaikuttaa hämmentävältä paikalta - tai vähintään herää suuri epäluottamus herää mediaa kohtaan. Tämä on harmi, sillä monet ihmiset jaksavat lukea uutisista vain otsikot ja koettavat muodostaa niiden perusteella jonkinlaisen maailmankuvan.

Edes ingressit eivät tuo ristiriitaan valoa. Monesti edes koko uutisen lukeminen ei paljasta mistä on kysymys, sillä toimittajat käyttävät sanoja paljon huolettomammin kuin tutkijat, jotka saattavat sivukaupalla määritellä käsitteitä. Optimismi ei välttämättä ole sama asia kuin elämänmyönteisyys, luottavaisuus, iloluonteisuus tai positiivisuus.

Kielteisyydellä ei myöskään ehkä tarkoiteta ihan samaa asiaa kuin kriittisyydellä. Pessimismi voi viitata luonteeseen, maailmankuvaan, elämänasenteeseen tai yksinkertaisesti olla lähempänä realismia, jos yhteiskunnalliset olosuhteet tai henkilön omat tulevaisuudennäkymät eivät ole valoisat.

Kaiken kaikkiaan tiede kuitenkin kokee merkittävän arvovaltatappion, kun se näyttäytyy mediassa sisäisesti ristiriitaisena ja päättämättöminä. On vaikea uskoa että tutkimuksissa olisi mitään perää jos niiden tulokset vaikuttavat keskenään täysin vastakkaisilta.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka:
A) www.uusisuomi.fi Älykas ihminen juo enemman alkoholia kuin tyhmä

B) Ruotsalainen tutkimus: Mitä enemman mies juo sitä tyhmempi han on

Mutta ovatko tutkimustulokset keskenään ristiriidassa, jos kurkistamme otsikoiden taakse?

Jo alussa täytyy huomata, että toisessa otsikossa puhutaan ihmisistä ja toisissa miehistä. Tämä ero voi osoittautua merkittäväksi.

Toinen uutisissa esiin nouseva ero on sanan "enemmän" merkityksessä. Yhdessä tutkimuksessa on mitattu juomisen aikana kulutetun alkoholin määrää. Toisessa tutkimuksessa on puolestaan tutkittu juomakertoja.

Älykkäät juovat alkoholia useammin. Tyhmät juovat itsensä joka kerta umpitunneliin.

Jos ihminen juo itsensä aina täysin edesvastuuttomaan kuosiin ja käyttäytyy asiattomasti, hän todennäköisemmin pyrkii välttämään juomista. Niinpä juomakerrat jäävät harvemmiksi, mutta juomisesta alkaa herkästi useamman päivän putki.

Kolmas tärkeä ero älykkyyttä käsittelevissä juomatutkimuksissa liittyy itse älykkyyden käsitteeseen. Sitä nimittäin ei ole mitenkään standardisoitu - ainakaan kevyissä alle liuskan mittaisissa tiedeuutisissa. Silmäilin läpi useampia vastaavia tutkimuksia ja joissakin älykkyys mitattiin ÄO-testeillä, kun taas toisissa tutkimuksissa "älykkyydellä" tarkoitettiin pikemminkin asiallista käytöstä, koulutusta, viisautta, taloudellista menestystä tai jonkinlaista henkilön saavuttamaa statusta.

Älykkyystesteillä älykkääksi havaittu henkilö voi silti pilata elämänsä sillä, ettei hän kestä alkoholia ja alkaa humalassa öykkäröidä. Toisessa testissä hänet siis sijoitettaisiin älykkäiden kategoriaan - koska jokainen koehenkilön ÄO on mitattu - kun taas toisessa kokeessa hänet tulkittaisiin typeräksi, koska hän humalassa käyttäytyy typerästi ja myöntää sen itsekin haastatteluissa.

Ihmiset eivät aina itsekään tiedä, että he saisivat hyvän tuloksen älykkyystesteissä, vaikka useimmiten älykkäämmät ihmiset eivät ihan täysin luokittele itseään tyhmiksi. Voi kuitenkin käydä esimerkiksi niin, että huippukoulussa koko ikänsä keskimääräisiä tuloksia kerännyt henkilö voi olettaa älykkyysosamääränsä olevan lähellä keskiarvoa, koska hänen lähipiirissään on monia huippuälykkäitä ihmisiä. Hänen oma älykkyysosamääränsä yllättää hänet itsekin, jos se on esimerkiksi 120. Se ei tunnu ihmeelliseltä, jos samalla luokalla on ollut , Marie Curie, joku Steven Jobsin kaltainen visionääri ja pari huippupuhujaa, joista myöhemmin tulee kansanedustajia.

Alkoholiongelmien taustalla voi toki olla myös traumoja. Sodan kokenut sukupolvi kärsi huomattavista alkoholiongelmista ja tilannetta vain pahensi se, että veteraanien juomista häpeiltiin. Muutkin kuin sotilaat olivat kokeneet kauhunhetkiä ja menettäneet perheenjäseniä.

On vaikea tietää mitä tarkalleen ottaen tutkitaan, jos tutkitaan juomista, älykkyyttä tai niiden välistä suhdette. Mikään tällainen tutkimus ei tapahdu kulttuurisessa tyhjiössä, vaan kansanluonne ja sovinnaiseksi koettu käyttäytyminen vaikuttaa kuvioon. Etenkin totuutta on vaikea tietää pelkkien otsikoiden perusteella.

Kirjoittajasta

Vaikka olen jakanut täällä avoimesti mielipiteitäni ties mistä aiheista, en ole tainnut juurikaan kertoa omasta elämästäni. Nyt tuntuu siltä, että täytyy vähän koota yhteen viimeaikaisia tapahtumia.

Uudesta blogista:
Muutos tuskin suuresti vaikuttaa Pikkujättiläisen tulevaisuuteen, mutta kesän alussa aloin julkaista kirjoituksia myös Uusi Suomi -verkkolehdessä:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

En saa tuostakaan kolumnista palkkaa, mutta on kiva nähdä kuinka välillä jollekin omalle kirjoitukselle kertyy yli sata jakoa Facebookissa tai kymmenittäin kommentteja.

Vasta nyt alan konkreettisesti tajuta miten merkittävää netissä on se, missä tekstinsä julkaisee. Helsingin Sanomien tai Ylen nettikolumnit keräävät monesti vähintään sen 1k jakoa ja 10.000 klikkausta, vaikka niissä ei olisi mitään kiinnostavaa.

Minun olisi jo aikaa sitten pitänyt ulkoistaa ainakin poliittiset löpinät näkyvämpään mediaan, mutta sitkeästi uskoin, että bloggerissa julkaistu teksti voisi levitä samalla tavalla oman kaveripiirini ulkopuolelle.

Parhaille Pikkujättiläisessä julkaistuille kirjoituksille on kertynyt jotain 2000-3000 lukijaa (tai siis kaiketi vain klikkausta), ja nyt siis puhun kirjoituksista, jotka ovat herättäneet paljon säpinää Facebookissa.

Pari tuhattaa klikkausta ei tietenkään ole yhtään mitään, kun puhutaan 6 vuodesta ja 400 kirjoituksesta.

Yksi syy on tietenkin se, että kirjoitan juttuja, joissa ei ole potentiaalia. Kirjoitan liian pitkiä paasauksia, jotka koostuvat pitkistä virkkeistä ja käsittelevät omituisia aiheita.

Konkreettisempi syy on se, että Blogger on totaalisen jämähtänyt alusta, jolla ei ole tulevaisuutta. Yksittäinen henkilö ei pärjää huomioarvossa sivustoille, joilla kymmenet aktiivikirjoittajat suoltavat kaiken aikaa ajankohtaisia otsikoita.

Netissä parhaiten selviää verkostoutumalla. Täytyy olla joukkovoimaa. Blogger on vähän sama juttu kuin huutaisi jossain pienellä aukeamalla keskellä metsää ja toivoisi, että linnut ja oravat kiidättävät viestin kaikkien kuuluville.

Parhaimmillaan joku kaveri jakaa linkin Facebookissa ja toinen kommentoi sitä.

Tietenkään alkujaan en kirjoittanut siksi, että saisin lukijoita tai kommentteja, vaan saadakseni kirjoitetuksi. Nykyään kirjoitan vähän liikaakin, jotta sitä voisi pitää terveellisenä.

Aion etupäässä jakaa mielenkiintoani siten, että kirjoitan Uuden Suomen blogiin sellaisista jutuista, joiden ajattelen kiinnostavan ihmisiä - kuten politiikasta tai urheilusta.

Pikkujättiläiseen tulen yhä kirjoittamaan niistä asioista jotka kiinnostavat minua itseäni, eikä minua pätkääkään kiinnosta keräävätkö ne klikkauksia. Toivon mukaan se on useammalle lukijalle enemmän ilouutinen kuin viimeinen pisara.

Tiedeuutisten tuottamisesta:
Olen myös erittäin vakavasti alkanut harkita sitä, jos kokoaisin kirjoittajaporukan, joka keskittyy tiedeuutisiin.

Haluaisin monipuolisen, tieteestä kiinnostuneen ja ammattitaitoisen - mutta ei liian erikoistuneen ja vakavamielisen - porukan kanssa käsitellä julkisesti ajankohtaisia tieteen tapahtumia.

Kävin Tiede-lehden forumilla keväällä osallistumassa keskusteluun ja etsimässä sopivia henkilöitä. Tiede-foorumi osoittautui kuitenkin ihan totaalisen sekavaksi paikaksi. Useimmat eivät jaksa ollenkaan keskittyä aiheeseen, vaan trollaavat omia näkemyksiään ja haukkuvat toinen toistaan.

En ole ehkä koskaan tavannut keskustelualuetta, jossa vallitsisi yhtä heikko keskustelumoraali ja keskinäinen kunnioitus.

Tiede.fi keskustelufoorumi on tulvillaan ylimielisyyttä ja tieteenvastaista katkeruutta. Lupaan käsitellä havaintojani tarkemmin, kunhan taas käyn forumilla vähän hakemassa ällistystä ja kaiken sivistyksen poissaolosta herännyttä turhautumista.

Minulla saa myös lähettää sähköpostia, jos ajatus tiedeaiheisen sivuston perustamisesta kiinnostaa:
Monrepoo@gmail.com

Vaarista:
Lupasin puhua myös henkilökohtaisesta elämästäni. Koetan olla lörpöttelemättä.

Keväällä 92-vuotias vaarini sai aivohalvauksen ja halvaantui toispuoleisesti. Mummon ohella olen ainoa sukulainen, joka asuu samalla paikkakunnalla, joten aika monena päivänä on tullut vierailtua sairaalassa.

Tällaiset tapahtumat tuovat pintaan kaikenlaisia tunteita. En kuitenkaan tunne, että elämäni tärkeysjärjestykset olisivat merkittävällä tavalla muuttuneet. Olen jo viimeisen vuosikymmenen ajan seurannut läheltä vaarin asteittaista taantumista.

Pallolaajennuksen jälkeen hän hieman nuorentui. Hän sai uuden kuulolaitteen ja vielä 85-vuotiaana vietti koko kesän mökillä pilkkoen puita moottorisahalla ja kunnostaen paikkoja.

Sittemmin muisti on alkanut reistailla, eikä vaari ole sopeutunut tietokoneiden tai kännyköiden käyttöön. Ei hän varmaan koskaan päässyt sisään edes siihen, mitä internet merkitsee. Koko sana ei merkitse hänelle tai mummolle yhtään mitään ja silti sitä tuutataan heille kaikissa kirjeissä.

Verkkomaksut ja sähköiset palvelut ovat heille ihan täyttä hepreaa. WWW-sivut eivät hahmotu. Facebook on vain tv-ohjelma, joka lopetettiin joitakin vuosia sitten.

Vaari ei koskaan lakannut ihmettelemästä edes Teksti-TV:n palveluja. Olen yrittänyt joskus selittää, että internet ovat vähän kuin tekstitelevisio, jossa näkyy myös kuvia ja jonne voi itse kirjoittaa, mutta se menee niin korkealentoiseksi fantasiaksi, ettei hän pysy kärryillä.

Muutaman viime vuoden ajan kaiken uuden opettelu on ollut mahdotonta ja liikuntakyvyn myötä hänestä katosi muitakin pieniä paloja niiden palojen lisäksi, jotka dementia oli vuosien varrelle vienyt.

Mummon ja vaarin luona olen tyypillisesti juonut teetä ja lukenut uusimman Suomen Kuvalehden ja Hesarin kuukausiliitteen. Ne ovat hienoja julkaisuja ajassa, joka muilta osin on kadottanut hitautensa ja harkintakykynsä.

Minuun on varmaan paljonkin vaikuttanut se, että arvomaailmani on peräisin  ihmisiltä, jotka näkivät sodan ja osallistuivat jälleenrakennukseen.

En kiistä sitä, etten olisi idealisti, mutta jopa idealismini on lähinnä anakronismi, joka ei sovi tähän aikaan. Itsensä elättäminen tieteen tai sivistyksen puolustamisella on vaikeaa edes huumorin kautta.

Etenkin kun huumorini perustuu siihen, että minulla ei mene kovin hyvin taloudellisesti. En osaa palvella rahaa.

Voisin viihtyä paholaisen seurassa, jossa hän tykkäisi pelata shakkia tai maistella viinejä, mutta rahaa en osaa palvella.

En tiedä mitä raha haluaa. En osaa seurata sen ajatuksenjuoksua. En tiedä onko se liian inhimillinen vai puuttuuko siltä kaikki inhimillisyys.

Yleensä kaikki kääntelevät päätään epäluuloisesti, kun kerron, ettei minulla ole edes narkomaanin tai maahanmuuttajien tulotasoa.

Olen yrittänyt korjata asian sillä, että pidän menoni matalina. Työ on mitä parhain keino vähentää rahanmenoa, joska saatan kuluttaa kokonaisen päivän siihen, että kirjoitan.

Hyvin pieni osa siitä, mitä kirjoitan päätyy netissä julkaistavaksi.

On oikeastaan ahdistavaa miten hajallaan ammattini on, vaikka suhtaudun siihen niin vakavasti.

Vuoden paras omakustannerunokirja :
Tämän kesän ilouutinen on se, että Kalle Päätalo -seura myönsi runokokoelmalleni I Palkinnon omakustannekilpailussa.

Kirjaa voi halutessaan tilata minulta suoraan tai esimerkiksi täältä:
https://www.booky.fi/kirjailija/Juho+Nieminen#!product_id=9789526817507

Omakustanteiden työstämisessä on niin paljon vaivaa, että sitten kun ne lopulta tulevat painoista, jää hyvin vähän energiaa markkinointiin.

Tai minun tapauksessani ongelma taitaa olla enemmänkin se, että ajatukseni ovat jo seuraavassa kirjassa.

Tällä hetkellä olen koonnut esseekokoelmaa / pampflettia nimeltään Gonzotiede, sekä uutta runokirjaa, jonka työnimi on tässä vaiheessa Leikin pääoma.

Pöytälaatikossa minulla on yhä myös esseekokoelma Verraton relativismi sekä Kirjoittamisen opas liiasta luovuudesta kärsiville, joka käsittelee muun muassa ADHD-ihmisen elämää. Muistakin liiallisten ideoiden aiheuttamista ongelmista kirjassa puhutaan tavalla, joka ei ole ihan tavallinen.

Kirjojen suhteen olen turhan perfektionisti - tai sitten vain pelkään sanoa tärkeimpiä kirjoituksiani koskaan valmiiksi.

Hyvä olisi sekin, että minulla olisi ammattimainen kustannustoimittaja, joka sanoisi napakasti mitkä kohdat täytyy muuttaa ja asettaisi selkeät aikataulut etenemiselle.

Määrällisesti kirjoitan vuosittain 3-4 teoksen verran tekstiä, joten varmaan jonkinlainen esseekirja syntyisi, kunhan saisin apua valikoimisessa.

Minusta on vuosien saatossa tullut yhä huonompi lukija, mutta vähiten mieluusti luen omia kirjoituksiani.

Täytyisi lukea niin valtavasti omia tuotoksiaan, ja karsia pois kaikki mikä ei ole täydellistä. jotta saisin käsikirjoitukseni tyydyttävään muotoon. Sitten sillä vielä pitäisi löytää julkaisija.

Mielellään joku muu kuin linnut ja oravat.

Kertomuksia Kreikan talouskriisistä

Suhtauduin aluksi skeptisesti narratologian mahdollisuuksiin, mutta olen alkanut ajatella, että se on eräänlaista ihmistieteiden kuningasvettä. Emme pääse mihinkään siitä, että ihminen on tarinoita kertova olento.

Facebookin suosiota esimerkiksi selittää, että se on eräänlainen digitaalinen leirinuotio, jonka ääressä voimme kokoontua kuulemassa tarinoita tai jakamassa oman elämämme kuulumisia.

Siitä seuraa, että sosiaalisesta mediasta on tullut liki täydellinen narratologian (ja miksei myös diskurssianalyysin) näyttämö, joka kertaheitolla muuttaa aiemmin hyvin teoreettisen ja monimutkaisen humanistisen tutkimuksen luonnetta. Humanismilla on nyt mahdollisuus todistaa oma tieteellisyytensä, koska aineistosta ei ole pulaa. Big datan ja yksinkertaistenkin hakukoneiden avustuksella voimme helposti yhdistää toisiinsa määrällisen ja laadullisen tutkimuksen metodeja. Ennen kaikkea humanisteille juuri aineiston suuri lukumäärä ja digitaalisuuden mahdollistama aiempaa helpompi tilastoitavuus tarjoavat mahdollisuuden kohottaa uskottavuutta.

Narratologialla voidaan läpivalaista tai dekonstruoida melkein mitä tahansa elämänalueita, mutta jälkistrukturalistit tekevät siitä usein liian monimutkaista. Silläkin riskillä että viljelen liian vaikea termejä, minun täytyy tunnustan, että olen ennemminkin strukturalisti-narratologi, vaikka se sotii julistuksellista relativismiani vastaan. Strukturalisti nimittäin uskoo, että kaikista kulttuureista löytyy yhteisiä ja pysyviä säännönmukaisuuksia.

Tarinavetoisuuden valta-asema omassa kulttuurissamme ei kuitenkaan sodi relativismia vastaan, jos ajatellaan, että juuri tarinat synnyttävät todellisuuteen risteäviä tulokulmia, eli me eräällä tavoin dramatisoimme objektiivisesta subjektiivista: valitsemme kuka on tarinan sankari ja kuka konna yms. (Relativistina en kiellä sitä, etteikö objektiivinen todellisuus olisi todellinen - kiellän vain sen, että voisimme olla siihen muilla tavoin kosketuksissa kuin valikoitujen näkökulmien kautta. Me emme yksinkertaisesti osaa pysytellä puolueettomana.)

Kerronta on suomen kielessä siitä hieno sana, että se samaan aikaan sisältää ainakin viisi merkitysulottuvuutta:

1.) tarinankerronnan

2.) kerroksellisuuden (pintarakenne, piilorakenne, alitajunta yms.)

3.) numeerisen järjestyksen tai toiston (yksi kertaa, kaksi kertaa...)

4.) kertautumisen, eli mimesiksen (kun lapsi toistaa vanhempiensa esimerkkiä ja eleitä yms.)

5.) eksponentiaalisen monistumisen, kun populaarikulttuurin tuotteita tuotetaan suuria määriä (X kertaa Y = Z)

Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, että kunkin kansakunnan tulisi rohkeasti luoda omaan kieleensä perustuvaa filosofiaa, ja tässä siihen tarjoutuu mitä hienoin mahdollisuus. Narratologia on saanut alkunsa kirjallisuudentutkimuksesta, mutta sittemmin teoria on laajentunut selittämään koko inhimillistä todellisuutta.

Ranskan tai englannin kielessä tuskin voi kuitenkaan yhdellä verbillä kiertoa yhteen sekä sanoja että lukuja. Suomeksi voin kertoa kalavaleen tai kertoa luvut kaksi ja kolme. Tämäkin kuvastaa sitä, miten kalevalaisessa kulttuurissamme uskotaan sanojen voimaan. Sitä en tiedä kuvittelivatko muinaiset esi-isämme historian olevan syklinen, kun kertominen muistutti sanana niin likeisesti kertautumista. Kun tarina alkaa "olipa kerran..." se usein vihjaa johonkin ajan tuolla puolen. Yksityisestä ja ainutlaatuisesta tarpahtumasta syntyy rinnastus jollekin perin yleiselle ja tunnistettavalle.

Kreikan velkakriisi on hyvä esimerkki meissä kaikissa yhä vahvana elävästä tarinankerronnan tarpeesta. Koska ihmisiltä puuttuu kyky kestää epävarmuutta ja kohdistaa katseensa kaoottisuuteen, me hätiköidysti muunnalle monimutkaisen tapahtumasarjan mahdollisimman yksinkertaiseksi vertauskuvalliseksi kertomukseksi.

Meidän omasta poliittisesta taustastamme, elämänarvoistamme ja yhteiskunnallisesta turvattomuuden tai turvallisuuden tunteesta riippuu, millaiseen tarinaan me mieluiten samaistumme. Poliittisten puolueiden menestystä ei mitata sillä, pääsevätkö ne lähimmäs totuutta, vaan sillä puhuttalevatko heidän esittelemänsä yksinkertaistetut tarinat ihmisten omimpia tuntemuksia.

Tässä muutamia esimerkkejä suosituista vertauskuvista - eräänlaisia arkkityyppisiä maailmanselityksiä, joita Levi-Straussinsa lukeneet strukturalistit rakastavat:

1.) Maailmanselitys, jossa valtio rinnastuu perheeseen ja hämmentävän suuri entiteetti pienennetään ymmärrettävämpään mittasuhteisiin

Hesarin kommenttipalstalla kirjoittaa nimimerkki Timotex:

"Mitäköhän pankinjohtajamme sanoisi, jos minä marssisin hänen luokseen ilmoittamaan ilmoitusluonteisena asiana, että olen äännestänyt olla maksamatta asuntolainjoeni lyhennyksiä ja korkoja, koska se loukkaa ylpeyttäni, ja sitä paitsi, en aio tinkiä elämäntavastani jossa kulutan enemmän kuin ansaitsen, ja haluan siksi lisää lainaa mielellään heti mukaani. 

Tällaisesta asenteesta on Kreikan suhteen on kysymys."

Samassa keskusteluketjussa sama kirjoittaja rinnastaa Kreikan myös hulttiopoikaan.

"Kreikka on kuin hulttiopoika joka ei paranna tapojaan, koska häntä lellitään ja ymmärretään loputtomasti. -Hulttion ei tarvitse parantaa tapojaan, koska hänen ei ole pakko. Tällaisessa tilanteessa suurinta rakkautta kreikkalaisia kohtaan onkin jättää heidät kaiken avun ja tuen ulkopuolelle kokonaan ja pakottaa ottamaan vastuu omasta elämästään, itsestään ja valtiostaan. -Tämä on toteutettavissa vain katkaisemalla kaikki syöttöletkut Kreikkaan. 

Tyhmä ei ole se joka pyytää loputtomasti, mutta tyhmä on se joka antaa ja luottaa loputtomasti."

Jälkimmäinen puree kommentin lukijoihin jopa aiempaa paremmin, kun sitä yläpeukuttaa 18 lukijaa ja vain 2 vastaa olevansa eri mieltä. Kenties raamatullinen hulttiopoika-vertaus osuu jonnekin syvemmälle alitajuntaan, eikä hullumpi ratkaisu ole myöskään se, että päätetään kirjoitus sananlaskua muistuttavaan elämänviisauteen.

Sama Timotex on itse asiassa käynyt kirjoittelemassa Helsingin Sanomien verkkotoimitukseen kutakuinkin saman tarinan useammankin kuin yhden kerran:

"Mitäköhän meidän paikallispankkimme tykkäisi siitä, jos minä saapastelisin pankkikonttoriin ilmoittamaan, että olen äännestänyt olla maksamatta asuntolainojeni korkoja ja lyhennyksiä, sekä haluan heti lisää lainaa mukaani ! -Jokainen täysijärkinen ymmärtää yhtälön ja vaatimuksen mahdottomuuden. Mutta, kreikkalaiset eivät näytä ymmärtävän."

Sama nimimerkki on itse asiassa jättänyt HS:n verkkolehteen jo 4984 kommenttia.

http://www.hs.fi/kommentit/Timotex/?ref=hs-art-kommentit

Liekö yksityishenkilö ollenkaan vai jonkinlainen trollitehdas?

Joka tapauksessa kymmenien ellei satojen "mitä jos minä äänestäisin asuntolainastani" -vertausten tulvaan on ehtinyt tarttua myös huumorisivusto Lehti.fi

http://lehtilehti.fi/2015/07/paikallinen-mies-ei-keksi-tarpeeksi-nasevaa-twitter-paivitysta-kreikan-kriisista/

“Ensiksi ajattelin, että teen jonkin näppärän vertauksen siitä, miten valtion velka on vähän niinkuin kotitalouden velka, sitten ajattelin että jokin ponteva suomalainen sananlasku kuten ‘suu säkkiä myöden’ tai jokin hölmöläistarina olisi osuva. Hetken mietin myös vitsailla ovelasti siitä, miten äänestäisin itsekseni, että nyt pitää pankin leikata luottojani, heh”, kertoo Lankari pohdinnoistaan. - - “Mutta taidanpa sittenkin verrata kotitalouden velkaa valtion velkaan”, Lankari päättää.

2.) Sympaattisempi maailmanselitys, jossa korostetaan Kreikan yhtenäisyyttä ja kohtaamia vaaroja.

Anneli Jäätteenmäki vertaa Kreikan valtiota laivan, joka matkaa tuntemattomaa tulevaisuutta kohti.

”Troikan ohjelma on kuin uppoavan laivan paikkaaminen ilmastointiteipillä”

http://www.suomenmaa.fi/etusivu/7547481.html

Lisäksi Jäättenmäki nimittää velkojia "troikaksi", mikä kertoo hänen sympatioistaan kreikkalaisia kohtaan. Haastattelussa esiintyvä raamatullinen symboli on "kaivo", joka tässä tapauksessa on tutun sananlaskun mukainen pohjaton kaivo:

– Jos Kreikka hyväksyisikin troikan ehdot ja pysyisi eurossa, maa käytännössä jatkaisi mätien rakenteidensa ylläpitämistä ja eurooppalaiset veronmaksajat syytäisivät lisää rahaa pohjattomaan kaivoon.

Sympatioistaan huolimatta hän kuitenkin myöntää, että nimen omaan Kreikan rakenteet ovat mädät, ja suosittaa lääkkeeksi eroamista eurosta. (Itse olen melko samoilla linjoilla. En usko että Kreikka saa talouspolitiikkaansa kuntoon ilman omaa valuuttaa.)

3.) Muutamia välihuomioita talouskielestä

Ihmiselämän tai laivan rinnastaminen valtioon ovat hyvin perinteisiä vertauskuvia. Jo Thomas Hobbes vertasi valtiota jättiläismäiseen olentoon, jonka eri raajoja yhteiskuntaluokat edustivat.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Leviathan_(kirja)

Suomen sana taloudenhoito on alkujaan tarkoittanut talon hoitoa, eli hyvä emäntä tai isäntä on huolehtinut tarkkaan perheen varojen riittävyydestä. Talollisella viitattiin yleensä suurtilalliseen talonpoikaan, jolla oli tietty säätyasema ja laillisia oikeuksia, toisin kuin rengillä, piialla tai torpparilla, jotka olivat lähinnä vain edellisen palvelusväkeä.

On jokseenkin arvailujen varassa, mistä sana vara on alkujaan peräisin. Se on ainakin yhteydessä varovaisuuteen, eli kykyyn pitää varansa, johon liittyy laajakatseisuutta, eli taitoa tarkastella asioita pidemmällä aikavälillä ja varautua tulevaan. Myös autoissa on maavaraa, eli turvallista etäisyyttä. Toisaalta suomalaistenkin varallisuus lienee jo kauan ollut yhteydessä ruotsin sanaan vara, joka tarkoittaa "tavaraa". Myös englanniksi ware tarkoittaa juuri kauppatavaraa. Itämeren kaupan myötä nämä sanat ovat sulautuneet osaksi myös suomalaista puhetta kenties jo viikinkiajalla, mutta viimeistään hansakaupan aikoihin 1300-luvulla.

Vara tarkoittaa monessa yhteydessä myös jotain mihin viime kädessä tukeudutaan. Ihminen voi olla esimerkiksi veden varassa tai elää pelkän toivon varassa. Me myös säilytämme ja varaudumme tulevaan, kun hankimme autoon vararenkaan tai varaamme kännykän akkua.

Kun hätävaratkin loppuvat niin silloin ollaan vararikossa. (Onko varapresidentti henkilö, jonka täytyy pitää varansa, vai huolehtiiko hän presidentin varoista tämän ollessa matkoilla?)

4.) Lisää Kreikan talouskriisin vertauskuvia

xxx

Väärinkäsitysten arkeologiaa: toimittajien puoluetaustat

Vaalien aikaan ihmettelin keskustelua puna-vihreästä kuplasta, joka Marko Hamilon mukaan sijaitsi Helsingin Kalliossa:  Tiesin, etteivät vaikutusvaltaiset toimittajat tai taiteilijat juurikaan asusta siellä, eikä korkeista hinnostaan tunnetun Helsingin mikään keskustan alue muutenkään ole vasemmistolaista, mikä sitten myöhemmin todistettiinkin tutkimalla todellista äänestyskäyttäytymistä:

http://www.kauppalehti.fi/uutiset/selvitys-punavihreaa-kuplaa-ei-ole-olemassa-eika-kulttuurivaki-asu-kalliossa/RtRHGYKH
tai

Tällaista punavihreässä kuplassa oikeasti on: ”Äitini äänesti perussuomalaisia”

http://www.iltasanomat.fi/vaalit2015/art-1429842520840.html

Punavihreä kupla on siis jo kertaalleen todistettu vääräksi mielikuvaksi, mutta nyt  kumminkin ilmestyi kirja, jossa kaikki faktat taas kiltisti unohtuvat:

"Perussuomalaisten raportti: Toimittajat elävät punavihreässä kuplassa – viestinnän tutkijan mukaan jutut ovat neutraaleja" http://www.hs.fi/politiikka/a1434073917998

Onko toimittajien vasemmistolausuudesta mitään muita todisteita? Väitettä on ahkerasti toitotettu totuutena kymmenissä blogeissa, joissa lähes aina viitataan myös erääseen Mediaviikkojen julkaisemaan kyselytutkimukseen, joka laadittiin jo vuonna 2010:

http://mediaviikko.fi/kategoriat/epressi/paavo-vasala/mediaviikon-kysely-toimittajista-puolet-vasemmistolaisia-puoluekanta-vaikuttaa-sisaltoon.html

Mitä tässä tutkimuksessa sitten alkujaan tutkittiin?

"Mediaviikon kyselyssä pyydettiin arvioimaan, mitä puoluetta vastaaja arvelee Yleisradion toimittajien enemmistön äänestävän. Peräti 62 prosenttia vastaajista luokittelee Ylen toimittajat demareiksi."

Okei, siis tutkimuksen varsinaisena kohteena olivat ihmisten mielikuvat "...mitä puoluetta vastaajat arvelevat toimittajien enemmistön äänestävän".

Tutkimuksen varsinainen tutkimuskohde kuitenkin unohtui tyystin, kun tutkimustulosta alettiin toitottaa - ja yhä edelleenkin toitotetaan - objektiivisena tutkimuksena puoluekannoista, eikä mielikuvatutkimuksena.

Iltalehden keskustelusivulla esimerkiksi vielä viisi vuotta myöhemmin, keskustan ja perussuomalaisten vaalimenestyksen jälkeenkin, luetaan samaa tutkimustulosta yksiselliteisenä todisteena vasemmistolaisesta salaliitosta:

http://www.iltalehti.fi/keskustelu: Toimittajista puolet vasemmistolaisia, puoluekanta vaikuttaa sisältöön

Netissä ilmestyi etenkin keväällä vaalien aikaan suuri määrä kirjoituksia, joissa kaikissa toistettiin olemattomia väitteitä, kuten esimerkiksi että 62% toimittajista äänestäisi demareita. Tämän tiedon alkuperä siis löytyy yllä olevasta Mediaviikon kyselystä, jossa oli kyse mielikuvista.

Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa Mediakoneen, joka seuraa puolueiden kokonaisnäkyvyyttä. Koneen perusteella vasemmisto on mediahuomion perusteella hännänhuippuna:
http://www.hs.fi/politiikka/a1305923967033

Oululainen toimittaja Matti Ylönen on blogissaan tutkinut väitteitä sen mukaan, minkä puolueiden palvelukseen toimittajat ovat urallaan siirtyneet:

"Ylen A-Studion toimitussihteeristä Petri Sarvamaasta tuli vuonna 2009 Kokoomuksen europarlamentaarikko. Saman ohjelman toimittaja ja toimitussihteeri Katri Makkonen siirtyi presidentti Sauli Niinistön kansliaan. Yleisradion toimittajasta, nykyisin MTV:llä työskentelevästä Tuomas Enbuskesta tuli oikeistolibertaarin ajattelun sanansaattaja."

http://www.mattiylonen.fi/Kupla punavihreistä toimittajista

On täysin mahdollista ja oletettavaa, että nyt kun tuulesta temmattu idea punavihreästä valtaeliitistä on kerran hyväksytty suomen neljän suurimman puolueen toimiesta (vihreät ovat 5. ja vasemmistoliitto 6. suurin puolue) ja iskostettu kansan mieleen, se jää sinne pitkäksi aikaa, eikä faktoilla ole paljoakaan vaikutusta kansan mielipiteisiin.

Jos vasemmiston salaliitosta tarvitaan vahvempia todisteita, riittää vain, että tutkitaan taas epämääräisesti valitun ryhmän mielikuvia - mieluiten vaikkapa Kokoomuksen tai perussuomalaisten vahvoilla tukialueilla - ja sitten esitetään haastattelutulokset objektiivisena faktana tai unohdetaan tehokkaasti mistä väite sai alkunsa.

Näin jatkuu kunnes ehkä jonakin saamme viimein kouluihin erilliseksi aineiksi mediakriittisyyden ja sometaidot, minkä lisäksi hyväuskoisista iäkkäämmistä sukupolvista kuolee pois riittävän suuri osuus.