torstai 24. joulukuuta 2015

Luukku 24: Lauantai Muumilaaksossa

Muumimamma kantaa keittiöstä suuren höyryävän kulhon. Perhe siirtää kynttilöitä ja tekee pöydälle tilaa.
      Niiskuneiti hymyilee arvoituksellisesti. Muumipeikko ei voi olla huomaamatta, että tänään neiti näyttää erityisen hermostuneelta.

Pappa nostaa kattilan kannen ja kysyy epäluuloisena:
  - Mitä tämä on? Eikö tänään ole lauantai? Miksi meillä ei ole silakkalaatikkoa niin kuin aina lauantaisin?
    Mamma valikoi parhaat palat ja kauhoo ne papan lautaselle.
  - No, kuten varmaan muistat, niin Niiskuneiti täyttää ensi viikolla kuusitoista vuotta. Ajattelin kerrankin antaa hänen päättää mitä syödään, ja hän sai myös osallistua ruoanlaittoon.
  - Onko tässä edes lihaa? Tämä on vain tällaista pelkkää.
  - Siinä on soijapapuja ja linssejä, selittää Niiskuneiti. Hän yrittää kuulostaa innokkaalta, mutta ei osaa peittää pettymystään.
  - Ei tässä ole muuta kuin täytteitä, Pappa valittaa. - Puuttuu itse ruoka. Pappa nostaa haarukalla palasen okraa ja katsoo sitä pitkään. - Tässä on vain jotain keltaista.
    Pikku Myy hyppää pöydälle ja huutaa:
  - Hienoa! Ties minkä taudin me voimme siitä saada!
    Pappa pyörittelee haarukkaa ja nuuhkii ilmaa kriittisesti:
  - En minä tällaista...
    Silloin Muumipeikko suuttuu:
  - Aina sinä pappa puhut seikkailuistasi, mutta sitten et kestä mitään yllätyksiä. Tässä on sinulle nyt seikkailu! Muumipeikko irvistää perään harvalla hammasrivillään. Puolet hänen hampaistaan ovat tippuneet ylenmääräisestä hillon syömisestä.
    Muumipappa nousee seisomaan:
  - Jumalauta. Minä en pistä suuhuni mitään rehuja. Lähden Piisamirotan luokse juomaan viskiä. Löysimme eilen rannalta kokonaisen tynnyrin.
    Muumimamma korjaa itselleen papan annoksen. Hän ei ole vielä tarjoillut itselleen mitään, vaikka olisi hyvin ehtinyt.
  - Kultaseni. Ethän saa olla nälissäsi. Jääkaapissa on nakkipaketti. Äläkä sitten juo kaikkea viskiä. Jos Poliisihemuli kuulee, niin hän tahtoo siitä itselleen ainakin yhden pullollisen.
    Pappa painaa hatun tiukemmin päähänsä ja poistuu. Niiskuneiti alkaa nyyhkyttää. Kaikki ruokailevan hiljaisuudessa.
    Syötyään kehuu Nuuskamuikkunen ruokaa ja sanoo, ettei sadan peninkulman säteeltä löydy yhtä makeita porkkanoita. Pikku Myy leikkii saaneensa kuolettavan taudin ja lysähtää tyhjään soppakulhoon.

Keittiössä Muumipeikko auttaa tiskaamaan lautasia. Hän kysyy äidiltään:
  - Miksi isä on tuollainen? Eikö hän enää tahdo oppia mitään uutta. Hän on niin jämähtänyt.
    Mamma kaivaa salaisesta piilosta (jonka kaikki tietävät) suklaaleivoksia ja asettelee ne
tarjoiluvadille. Hän täyttää teepannun vihreällä jasmiinilla (se on Niiskuneidin suosikki) ja
kaataa päälle kuumaa vettä.
  - Mutta kultaseni, Muumimamma vastaa lempeästi. - Kyllä isäsi kumminkin tahtoo perheen parasta.
Jos kasvaisimme, saattaisimme kasvaa toisistamme erilleen.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Motivaation ja totuuden kultivoimisesta

Tekniikan piti mahdollistaa meille sellaisen vapaa-ajan lisääntymisen, jonka voisimme käyttää itsemme sivistämiseen. Ekstra-aikaa nykyään monilla kenties onkin, mutta miten paljon siitä kuluu tieteisiin ja taiteisiin? Onko meillä enää totuuden etsimisen henkeä ja näin ylevää tavoitetta tukevia rakenteita?

Onko yliopistonkaan tehtävä enää muuta kuin kerätä omaa uraa edistäviä meriittejä? Osaako kukaan enää tunnistaa viisaita ajatuksia sisältävää tekstiä, ellei sen kirjoittaja ole julkisuuden henkilö tai professori?

Aloitan kuitenkin ahkeruuden kultivoimisesta.

Olen siinä suhteessa onnekas, että asun lähellä kirjastoa, jota pystyn käyttämään työhuoneena. Olen siis ohittanut kenties vaikeimman haasteen, eli työtä edistävien aikataulujen ja rutiinien rakentamisen.

Nykyinen yhteiskunta ei ole auttanut minua, vaan se historiallinen sivistysvaltio, jota viimeiset hallitukset eivät ole vielä kyenneet tuhoamaan. Aivan kaikkia pieniä sivukirjastoja ei ole ajettu alas, joten pystyn hyödyntämään murenevan utopian katoavia rippeitä.

Tunnen monia ihmisiä, jotka sanovat, että he eivät tarvitse erillisiä työtiloja. He kirjoittavat kotona.

Kun näen heitä vuoden kuluttua, he eivät ole kirjoittaneet tai piirtäneet yhtään mitään. Heillä on kuitenkin paljon aikomuksia.

Kaikilla ammattimaisesti työskentelvillä ja aikaan saavilla ystävilläni sen sijaan on työhuone - tai he käyttävät kesämökkiä tai kirjastoa kuten minä. Joillakin on omassa asunnossaan ateljeetilat. Monet ovat myös muuttaneet syrjäseuduille sen vuoksi, että erillisiin työtiloihin olisi varaa.

Jotkut työskentelevät kotona, mutta he eivät sitten muuta osaakaan. Heille koti on maanisen työn keskus ja he ovat vapaalla vasta jos he eivät ole kotona.

Psykologian ja aivotutkimuksen valossa on oikeastaan itsestäänselvää miksi näin on. Persoonamme ei ole itsenäinen, vaan sidottu tilaan ja seuraan. Meidän olemuksemme muuttuu radikaalisti jo silloin, jos siirrymme yhdestä huoneesta toiseen. (Esimerkiksi vessassa aivan eri toimet tulevat mahdolliseksi.)

Introspektiivisesti herkkä henkilö voi vaistota sisällään tapahtuvan muutoksen jo ovella, kun tajunnassa käynnistyy ikään kuin paradigmanvaihdos tai buuttaus: yhdet ohjelmat sammuvat ja toiset välilehdet avautuvat.

Taiteilijat ovat usein motivaatioenergioiden asiantuntijoita, mutta heitä ei koskaan hyödynnetä sellaisina. Yhteiskunnassamme vain rahaa ja sanktioita osataan käyttää motivaatiokeinoina, vaikka sofistikoituneempiakin olisi: esimerkiksi mainittu tilojen käynnistävä työskentelymoodi ja ehdollistaminen luovuuteen, ahkeruuteen erikseen. Kouluissahan on tapana kierrättää oppilaita eri luokissa, joiden seinillä on aineryhmiin liittyviä virikkeitä: biologianluokka anatomisine piirrustuksineen, kemianluokka koeputkineen jne.

Rakenteet toimivat tärkeänä avaimena, jotka aktivoivat aivoissa luonteenpiirteitä. Asiaa on tuskin tutkittu, mutta voisin lyödä vetoa, että oppilaat menestyisivät ylioppilaskirjoituksissa paremmin, jos he saisivat valita koepaikaksi sellaisen luokan, jossa heillä on itsevarma olo, koska opettaja sekä aine ovat heille mieluisa. (Feng-Shuin viisauksia)

Tällainen koetilanne olisi melko helppo järjestää. Sitäkin voisi tutkia, jos esimerkiksi matematiikan tulokset olisivat parempia matematiikanluokassa, jossa oppilaat ovat ehdollistuneet suorittamaan juuri matematiikan tehtäviä. Niille siitä ei tietenkään olisi apua, joille luokka herättää ikäviä mielikuvia.

Luovuus ja ahkeruus ovat helpommin tavoitettavissa paikoissa, joissa niille viritetään oikeanlaiset tunnelmat. Kyse ei kuitenkaan välttämättä ole samasta paikasta - ja harvoin näin voikaan olla, sillä me tarvitsemme tilan, jossa osaamme virittyä levolle ja tilan, jossa virittyä työlle. Luovuus ei oikeastaan ole kumpaakaan näistä.

Luovuus on oma juttunsa. Se vaatii kokemukseni mukaan usein sellaista seuraa, joka osaa nauraa samoille vitseille: täytyy olla innostunut ja heittäytyä assosiaatioiden vietäväksi. Se ei sovi yhteen levon, eikä myöskään kurinalaisen tekemisen kanssa.

Taiteilijoille on lähes aina tärkeää, että he löytävät vertaistukea sekä tietynlaista arvostavaa yleisöä: esimerkiksi mesenaatin tehtävä ei ole vain antaa rahaa. Hän antaa lisäksi luottamusta siihen, että taiteilija on oikeilla linjoilla - että joku tunnistaa hänessä potentiaalia. Ilman sitä on vaikea jatkaa äärimmäisessä köyhyydessä.

Raha ja motivation kultivoiminen

Pelottavan harva porvari on käyttänyt siinä määrin ajatusta motivaatiovoimien ja vapauteen liittyvien ongelmien analysoimiseen, että kirjoittaisi motivaatiosta ja tahtotilasta kovin analyyttisellä tai konkreettisella tasolla.

Porvareille tahtotila on vain jotakin maagista, mitä täytyy suureen ääneen julistaa. Eivät he tiedä paljoakaan sen hienovaraisesta kultivoimisesta: toiminnan kipinän istuttamisesta pitkäkestoisen periksiantamattomuuden multaan. Heille tekemisen tahto syntyy usein sitä kautta, että muut lainaavat vaaleissa heille oman tahtonsa äänien muodossa, valtuuttavat heidät edustamaan tiettyjä arvoja ja mielipiteitä.

Siksihän me kutsumme vaalilippaaseen tiputettua valintaa ääniksi: kaksoismerkityksen toinen puoli liittyy kenties huutoäänestykseen, eli kansan osoittamaan tahtoon - ja toinen merkityksen fasetti tulee siitä, että valittu henkilön käyttäessä omaa "äänivoimaansa" tavallaan kanavoi lävitsee energiaa, joka hänelle on suotu maagisten toimitusten, eli vaalien kautta.

Omien leegioidensa kautta varmuutta ammentavat kansanedustajat tutkin yksin kykenisivät edes nousemaan aamulla sängystä. He ovat riippuvaisia puoluevoiman tuesta, twiittaamisesta ja tykkäyksistä. Poliittisen uransa jälkeen he koettavat täyttää kadonneet motivaationsa ylisuurilla palkkioilla. Silti he puhuvat motivaatiosta kuin tietäisivät siitä jotain.

Toni Halme jäi yksin, eikä kestänyt sitä, vaikka oli iso mies. Niin paljon voimaa on äänissä, joita perinteisten puolueiden herrat kanavoivat.

Meidän kulttuurimme osaa käyttää vain muutamia motivoimisen keinoja, mistä syystä olen itse nimittänyt tahtotilasta paasaavia isokenkäisiä motivaatioretardeiksi. Heidän itsenäiset motivointikykynsä ovat niin vajavaiset, että he tarvitsevat "kannustimia" kyetäkseen antamaan kaikkensa.

Pikkujättiläisen kirjoittaminen on ollut mitä hienoin mahdollisuus kehittää motivaatiotaitoja, sillä en saa tästä työstä rahaa, eikä juuri kukaan koskaan kommentoi edes Facebookissa. Silti saan nykyään aikaiseksi monta kymmentä esseetä (hukkuneena moninkertaisten surkeiden raapustusten sekaan), koska olen valinnut, että sitä haluan elämässäni tehdä - ja sitten kaikkien motivaatiovoimien vastaisesti tehnyt juuri sitä.

Sivistysvaltionkin raunioissa voi vielä pyrkiä kehittämään ymmärrystä maailmasta ja ihmisestä: repimään auki lajityypillisen itsepetoksemme kulissit.

Sivistys tavallaan merkitsee sitä, että kykenemme vuosituhantisen kokemuksen viisaudella voittamaan ihmisyyden lainalaisuudet. Se edellyttää sitä, että hahmottaa ne rakenteet, joita ryhmän tuella menestyneet kutsuvat "taikuudeksi" ja individualistit "aikaansa jääneeksi taikauskoksi", koska huomio viedään pois yksilön ansioista.

Huonoja puutarhureita on kahdenlaisia. Toiset luottavat maaperään ja toiset luottavat lajikkeisiin. Hyvä puutarhuri muokkaa maaperää ja valitsee ilmastoon sopivat kasvit. Hän ei jätä mitään sattuman varaan.

Totuuden edistäminen vaatii sekin sekä itsetutkiskelua, että sosiaalisten ryhmien apua. On ällistyttävää aina välillä kohdata ihmisiä, joille elämässä on muutakin tavoitteita paitsi raha tai onnellisuus. He nauttivat täysin verroin siitä, että saavat tehdä jotakin sellaista, mikä ei ole yksiselitteisesti ja kaikkien mielestä hyödyllistä.

"Totuutta" on koetettu filosofiassa määritellä monilta kanteilta, mutta liekö kukaan vielä sanonut, että se on kenties kaikkein lähimmin fetissi?

Ainakaan google ei anna tuloksia lauseille:
"Totuus on fetissi."
"Totuudenjano on fetissi."
"Totuudennälkä on fetissi."

ja ehkä kaikkein paras (jota myöskään Google ei löydä):
"Totuudenhimo on fetissi."
Näin sitä vain julkaistaan toteamuksia, joita Nietzschen jo aikoinaan olisi kuulunut lausua ääneen.

Vähänkö nousee kusi hattuun.

En ole edes ehtinyt määritellä mitä lauseella tarkoitan, vaikka ajatuksissani olen käyttänyt sitä pidemmän aikaan. En edes muistanut, että se olisi itse kehittämäni, vaikka olen paperilla määritellyt sen sisällön moneen otteeseen. Kenties se on parempi tällä tavoin irrallaan.
PS.
Ei löytynyt myöskään yhtään esiintymää sanoille motivaatioretardi tai motavaatiokehari. Nyt nekin löytyvät netistä.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Internet-ajan ilmiöitä: julkisuuden magnetismi

Tämä sosiologinen paljastus tulee kenties jollekin helpotuksena. Tai kenties olen vain paranoidissa tiloissa kuvitellut kaiken?

Ainakin olen ollut pistävinäni merkille, että jos ystäväpiirissäni useampi henkilö julkaisee saman linkin, on sata varmaa, että eniten keskustelua syntyy sen henkilön Facebook-sivulle, joka on kaikkein tunnetuin.

Joskus harvoin enemmän keskustelua syntyy sellaisen ihmisen profiilin äärelle, jonka tiedetään olevan aiheeseen erityisen perehtynyt. Hän toimii keskustelumagneettina ja laajemman sosiaalisen täpinöinnin huomiopisteenä.

Mitä ilmeisemmin kyse alkaa olla jo siitä, että ihmiset toimivat nykyään näin, koska he otaksuvat muiden toimivan näin. Sanattomat säännöt siis sanelevat, että ainoa mahdollisuus osallistua keskusteluun, ja tulla kuulluksi, on postata vastakommenttinsa julkkiksen etupihalle.

Kun useampi henkilö osallistuu saman topiikin tai meemin jakamiseen, muita jakajia viitsii enintään nopeasti tykätä, jos riittää energia - tai jos erityisen paljon valmiiksi tykkää tyypistä. Äänekkäin keskustelu käydään kuitenkin aina saman kaavan mukaan, eli statukseltaan korkeimman sivulla - varsinkin, jos hän on mielipidejohtaja, eli toimittaja, bloggaaja, poliitikko yms.

Ehkä taustalla vaikuttaa sekin, että monet tahtovat kommentoida julkkisten sivuja, koska silloin tarjoutuu mahdollisuus julkisesti näyttäytyä heidän frendinään?

Tällaisen ilmiön kohtaaminen (ja sen yhä kiihtyvä voimistuminen) on tuskastuttavaa, koska välillä käy niin, että joku kaikkien tuntema tai muuten vain erityisen menevä kaveri kaappaa sinun aloittaman aiheesi. Saat ensin ilmoituksen, että HÄN on linkittänyt sinun jakaman uutisen, joka on herättänyt vipinää, ja pian huomaat, että HÄN on myös varastanut kaikki sinun keskustelukumppanisi - ainakin, jos teillä on paljon yhteisiä ystäviä. Äsken jengi vouhkasi sinun sivullasi, mutta nyt HÄNellä on jo sata tykkäystä enemmän ja sinun on itsekin alistuttava keskustelemaan HÄNEN jalkojensa juuressa, ikään kuin hän olisi koko keskustelun alullepanija.

Vaikka ei olisi erityisen taipuvainen kateellisuuteen, niin ei tällaisen touhun edessä voi olla tuntematta vitutusta - ja nyt voin kerrankin luottaa siihen, että useimmat tietävät mistä puhun, koska melkein kaikilla on useamman sadan Faebook-kaverinsa joukossa, joka on ainakin puolijulkkis - tai ainakin enemmän julkimo kuin hän itse.

Olen melko varma siitäkin, että sosiaalisesti epäreilu meininki Facebookissa vielä reilusti pahenee, ennen kuin se kenties myöhemmin kehitettyvien kohteliaisuussääntöjen myötä paranee. Sitä ennen vielä moni ihminen ehtii julkaista sisällöltään aivan tämän nyt lukemasi kirjoituksen kanssa miltei identtisen kolumnin, ja kerää siitä huimat pisteet, koska hänellä on joka tapauksessa vähintään 100.000 valmista lukijaa.

Sosiologiassa on erikseen termi sille, kun ihmiset alkavat vahvistaa sosiaalisia ilmiöitä heti, kun he tulevat niistä tietoiseksi. (En nyt muista miksi sitä kutsuttiin. En ole itse sitä sentään keksinyt.)

Positiivisesti itseään vahvistava reflektiivisyys on sikäli tyhmää käyttäytymistä, että meidän on vaikea ainakaan aluksi kevyesti tiedottamalla muuttaa käyttäytymistä valistuksella. Aluksi ilmiöt vain vahvistuvat, kun niille keksitään sana.

Kaiken maailman "karppaukset" ja "salarakkaat" räjähtävät hetkeksi täyteen kukoistukseensa, kun sanan myötä media tarttuu hypeen. Jonkin ajan kuluttua ihmisten parempi tietoisuus ilmiöstä ja sen kääntöpuolista sitten saa heidät toimimaan viisaammin - tai ehkä keskustelu vain laantuu. Joka tapauksessa ensimmäinen reaktio lähes aina on, että tapakulttuuri sulauttaa toimintakulttuurin itseensä, ja epätoimiva käyttäytyminen omaksutaan normiksi (siis juuri merkitykessä "hiljainen hyväksyntä").

Somessa (tai muuallakin) esiintyvälle julkisuuden magnetismille on varmaan jo myöskin keksitty jossain kielessä erillinen ilmaus, joka varmaan aikaa myöten rantautuu myös Suomeen.

Sen olen oppinut, että vähemmän tunnetun ihmisen on lähes mahdotonta lanseerata uutta termiä. Sanaa vain ei hyväksytä, ennen kuin se tulee ulos jonkun riittävän karismaattisen puhujan suusta (tai kirjoittajan, kuten Jari Tervon, kynästä).

Ehdotan nyt siis julksisuuden magnetismille muutamia vaihtoehtoisia ilmiasuja, joista voitte sitten valita mieleisenne, kun ilman mitään creditointia varastatte ideani:
Someisäntä / Some-emäntä = henkilö, jonka jollain tavoin koetaan houstaavan sosiaalista tilaa, ikään kuin hän olisi aina ajokunnossa tai puhevastuussa - tai jollain tapaa omistaisi sen nurmikon, jolle kaikki ovat levittäneet piknik-vilttinsä. 
Kaveerausmagneetti = Henkilö, jota kaikki tahtovat tykätä, jotta heidän nimensä näkyisi hänen postauksensa alla: "JNieminen, Urho Kekkonen ja sata muuta tykkää tästä"
Debattiapotti = Tiettyyn ammattikuntaan tai keveripiiriin vahvasti identifioituvan yhteisön luontarijohtaja tai heimonvanhin, jonka luota monet etsivät vahvistusta arvoilleen ja mielipiteilleen. Jokaisessa isommassa ja pienemmässä kuplassa on aina tiettyjä avainhenkilöitä.
Parempia määritelmiä voi lukea Suomen kuvalehden vuoden 2016 uudissanojen artikkelista, kunhan se ensi vuoden lopulla ilmestyy.

(Toistaiseksi vasta Frank Martela on merkinnyt kirjaansa lähteeksi Kaikkien Asioiden Pikkujättiläisen, kun hän on käyttänyt luomaani sanastoa. Muutama muukin on poiminut kirjaansa pätkiä, mutta niissä ei ole lähdeviitteitä. En ole nyt niin vittumaisella päällä, että välittäisin... ja sitä paitsi varon larppaamasta niin paranoidia hahmoa, että se herättäisi naureskelijoiden huomiota ja toisi tänne jotain ääliöklikkailijoita.)

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Luukku 20: Odotushuonejooga

PITÄISI OLLA: Joogatilat odotushuoneisiin ja kuntoiluvaunut juniin.

Selkäni on usein kipeä, mutta onneksi ongelma hoituu jumpalla ja venyttelyllä. Olen oppinut vuosien varrella joogakursseilta ja fysioterapeuteilta monia liikkeitä, joista on oikeasti apua.

Harmi vain, etten koskaan ehdi tai muista joogata. Teen perusliikkeitäkin vasta siinä vaiheessa, kun selkä on todella jumissa, jolloin on jo liian myöhäistä. Liikkeet tekevät kipeää tulehtuneisiin lihaksiin ja jumpan jälkeen paikat ovat vielä pahemmin kipeitä.

Menee useampia päiviä, että saan itseni työkuntoon. Pian taas alan laiminlyödä terveyttäni, kunnes paikat ovat jälleen ihan jumissa.

Ongelman taustalla on oma taipumukseni keskittyä kirjoittamiseen niin syvästi, etten huomaa miten kauan olen jumittanut samassa asennossa. Mutta kyllä yhteiskuntaakin on syyttäminen.

Äsken odottelin lääkärin vastaanotolla 45 minuuttia, ja mieleni teki siinä odotellessa vähän heilutella raajoja ja kenties tehdä vähän taukohyppelyäkin.

Eihän se tietenkään onnistu. Ei mitään julkisia tiloja ole suunniteltu sellaiseen.

Mutta mitä jos ne olisikin? Mitä jos juna-asemilla ja hammaslääkärin odotushuoneessa olisi jooganurkka?! Siellä voisi riisua kengät ja astua tatamille, johon mahtuisi juuri muutama ihminen kerrallaan suorittamaan jumppaliikkeitä.
Seinälle voisi ripustaa inspiroivia kuvia ja harjoitteluohjeita.

Jos tällainen mahdollisuus tarjoutuisi kymmenissä eri paikoissa ympäri kaupunkia, sillä voisi olla jo merkittäviä vaikutuksia kansanterveyteen.

Tarvitaan kenties elokuva, jossa konkreettisesti nähdään parempi maailma. Ihmiset matkustavat esimerkiksi pitkän matkan junalla, jossa on erillinen liikuntavaunu. Siellä voi polkea kuntopyörää tai soutaa veneellä, punnertaa ja mikä nyt liikkuvassa tilassa onnistuisi. Irtopainot voisivat olla aika hasardeja, jos juna tulee vaihteeseen tai täytyy äkisti jarruttaa.

Harjoittelun jälkeen samasta tilasta löytyisi myös suihku. Siinä olisi taas yksi junaliikenteen kilpailuvaltti ja sulka VR:n hattuun.

Jos siis olet kirjoittamassa suomalaista elokuvaa, niin ymppää siihen kohtaus, jossa jumpataan odotushuoneessa tai junassa. Tiedän, että kaikilla ihmisillä ei mielikuvitus riitä visualisoimaan todeksi minun höpinöitäni, mutta jonkun toisen tekemä visualisointi voisi oikeasti edistää parempaa maailmaa.

Pääsisi sitten itsekin enemmän joogaamaan. selkä olisi paremmassa kunnossa ja pystyisin useampien tuntien ajan innovoimaan uutta hömppää.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Luukku 19: Mietiskelyjä mielipiteistä

Vaikka aikoinaan suoritin sivarin, en ole hetkeäkään katunut sitä, että kävin tsekkaamassa myös armeijan. Eräs asia, mikä silloin avasi silmiä oli kaikkien "yhteiskuntaluokkien" hetkellinen samanarvoisuus lukion jälkeen.

Samassa tuvassa oli ihmisiä, joilla oli hyvin erilainen tausta. Jotkut olivat käyneet vain peruskoulun, jotkut ammattikoulun ja yksi jopa suorittanut korkeakoulututkinnon. Aluksi puhetyyli ja myös huumorintaju olivat varsin kaukana toisistaan, mutta muutamassa viikossa ryhmään kehittyi vahva henki ja hienoa solidaarisuutta.

Armeijan jälkeen en ole ihan vastaavaa kokenut, mutta se ei johdu siitä, etteivät ihmiset kykenisi tulemaan toimeen. Meillä vain ei ole sellaisia instituutionaalisia kehyksiä, joissa eri luokkien ihmiset voisivat kohdata. Harrastukset ovat kaukana toisistaan.

Ikä ei samalla tavoin eristä ihmisiä. Runous on tutustuttanut minut itseäni 10 vuotta nuorempiin ja eläkeikäisiin kirjoittajiin. Mutta ei runouskaan mitään yhtenäiskulttuuria edusta. Työväenluokkaisiksi itsensä kokevat runoilijat ovat korkeasti koulutettuja. Sama pätee runoilijoihin, jotka ovat köyhiä. Hekin ovat rikkaita symbolisessä pääomassa mitattuna.

Kenties armeijassa oli parasta juuri se, ettei ryhmää alkujaan yhdistänyt mikään. Ihmisiä ei tuonut yhteen harrastus tai arvomaailma. Oli pakko.

Niin kauan kuin ihmisillä on vapaus valita seuransa, on heillä myös vapaus valita mielipiteensä - ja siihen vapauteen eivät tilastolliset totuudet juurikaan jälkiä jätä.

Tämä on vain yksi syy, miksi en pidä mielipiteitä suuressakaan arvossa. Puolustaessaan mielipiteitään ihmiset lähes aina puolustavat sitä, että he ovat puolueellisia, harhaisia tai yksinkertaisesti väärässä.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Star Wars VII: Force Awakens

ELOKUVA-ARVOSTELU.

Aluksi hyvät uutiset. Elokuvassa moni asia on tehty oikein.

Toimintaa riittää, ja mukana oli monia faneille räätälöityjä herkkupaloja, joten elokuvaa katsellessa ei ehtinyt kyllästyä.

Myös visuaalisesti elokuva näyttää enemmän alkuperäiseltä trilogialta. Robottien, avaruusolentojen ja lavasteiden suunnitteluun on selvästi käytetty paljon työtä. Maailman design on myös mukavan rustiikkinen. Kiiltävien tietokoneanimoitujen alusten tilalla on likainen ja rikkinäinen maailma, jossa ei selvästikään olla toivittu galaktisesta sisällissodasta.  
Näyttelijät eivät esiinny tönkösti, koska heitä lienee ohjattu johdonmukaisesti, eikä heidän ole tarvinnut kuvitella keskustelukumppaneitaan pelkän green-screenin edessä.

J.J.Abrams on siis varsin taidokkaasti onnistunut väistämään Episodien 1-III ongelmat - joista on varmaan tähän mennessä tehty jo sata dokumenttielokuvaa, jotka ovat hienompia elokuvakokemuksia kuin itse elokuvat. Jar-Jar Binksin haukkumisesta ehtikin muotoutua merkittävä sukupolvikokemus kaikille Tähtien sodan ystäville.

Elokuvan nähtyäni olin valmis antamaan sille 4/5 tähteä, ja yhä edelleen suosittelen katsomaan sen.

Ja sitten huonot puolet

Ensinnäkin on pakko todeta, että kesällä ilmestynyt uusi Mad Max: Fury Road on monin tavon tätä parempi elokuva. Mad Maxissa oli parempaa toimintaa, hienommin suunniteltu maailma, vimmaisempi tunnelma, enemmän emotionaalista panosta ja kenties jopa parempi tarina - vaikka Mad maxissa ei edes ole kunnon juonta! Siinä vain rymistellään ja hajotetaan autoja.

Kummassakin elokuvassa on hieno musiikki, mutta Mad Maxin musiikki on sävelletty uutta elokuvaa varten. Star Wars vain kierrättää vanhaa.
Force Awakens on OK, mutta Fury Road on Awesome!
Vertailukohta ei tietenkään ole reilu, joten se siitä. Uusi Star Wars on epäonnistunut myös monin omin ansioin.

Ensinnäkin se kierrättää vanhaa. Jos tarkkoja ollaan niin kaikki tarinaelementit ovat lainaa aiemmista sarjan elokuvista:
-Robotilla on kallisarvoista tietoa jota jahtaavat sekä imperiumi että kapinalliset.
-Robotti pudotetaan aavikkoplaneetalle ja se päätyy täysin sattumalta (tai kenties voiman ohjaamana) aavikkoplaneetalle.
-Pian ollaan pahamaineisessa baarissa, jossa on paljon outoa väkeä.
-Selviää, että pahikset ovat rakentaneet kuolemantähden.
-Kuolemantähdessä on heikkous, josta käsin se voidaan räjäyttää tuusan nuuskaksi.

Ja nämä ovat vain lainoja ensimmäisestä vuoden 1977 elokuvasta. Myös muista elokuvista oli poimitu rusinoita - ei sinänsä, ettei kierrätys olisi muotia - ja kyllähän jo Raamatun sisälläkin kierrätetään samoja myyttisiä tarinaelementtejä.

Myös epäloogisuuksia voisi luetella lukuisia, mutta sadut eivät kuulu rationaalisen kritiikin piiriin. Myyttisten tarinoiden luonteeseen kuuluu, että ihmisten polut kohtaavat, vaikka maailma olisi kuinka suuri. Toisistaan erotetut sisarukset löytävät toisensa. Vihamiehet saavat tilaisuuden uuteen yhteenottooon. Isä ja poika kohtaavat ja selvittelevät välejään. Kaikki tämä kenties viikon sisällä.

Ei siitä kuulu urputtaa. Kyse on sadusta, fantastisesta draamasta.

Runouteen sitä paitsi sisältyy tehokeinona toisto; George Lucas itse on sanonut niin. J.J.Abrams vain ansiokkaasti kokoaa hyvän tarinan palaset ja välttää ne virheet, joista uudempi trilogia tuli kuuluisaksi.

Annan anteeksi sen, että Mad Max oli parempi.
Annan anteeksi sen, että tarinassa on vanhan toistoa.
Annan anteeksi sen, että sadussa asioiden ei kuulu tapahtua loogisesti ja tieteellisen maailmankuvan säännöillä.

Annan anteeksi myös sen, että toimintaa oli paljon, sillä olihan elokuvassa sen lisäksi myös muutamia tunnelmallisempia hetkiä.

Ja minkä sillekään lopulta mahtaa, että EU (Extended Universe) heitettiin romukoppaan? Ehkä elokuvat oli vain pakko erottaa kaikesta muusta tai ristiriitoja olisi ollut liikaa. Saahan kirjoja ja sarjakuvia edelleen lukea, jos tahtoo. Ei pidä ottaa liian fanaattisesti sitä jos joku Disneyllä sanoo, että ne eivät kuulu kaanoniin. Miksi mistään kaanoneista on aiemmin edes välitetty? Kyllähän jo Uuden Testamentin kokoamisen aikaan oli ryhmiä, jotka kokosivat oman kilpailevan kirjastonsa. Heidät vain sittemmin pakotettiin kidutuksella tunnustamaan, että paavin tulkinta on ainoa oikea.

Ja kuitenkin vielä yksi peruste nurinalle muhii minun kriittisyydelle taipuvaisessa mielessäni. Minua ehkä kaikkein eniten surettaa se, ettei lukuisten varovaisesti vältettyjen ansakuopien lisäksi elokuvassa ollut oikeastaan mitään tilaa unelmoinnille.
Alkuperäisessä Tähtien sota -elokuvassa Luke Skywalker katsoo kohti auringonlaskua jo ennen kuin mitään jännittävää on tapahtunut. Hän unelmoi jänittävistä seikkailuista.

Luke haluaa pois Tatoiinesta. Hän ei halua olla maajussi, vaan lentäjä. Hänen kasvatti-isänsä hillitsee häntä, koska pelkää, että hänen jedinvaistonsa heräävät ja hän joko tappaa itsensä tai kääntyy pimeälle puolelle.

Uudessa elokuvassa kenelläkään ei tunnu olevan visiota paremmasta maailmasta.

Ehkä uusi tähtien sota -elokuva on aikansa tuote. Siinä kuvataan sisäisesti rikkinäistä kerran suuren imperiumin rauniota, jossa vain pahuuden voimat elättelevät suuria suunnitelmia.

Muut vain tonkivat hiekkaa ja odottavat, että seuraava osa ilmestyisi mahdollisimman pian.

torstai 17. joulukuuta 2015

Miksi sosiologialla ei ole yhteiskunnallista valtaa?

Aikamme suurimmat haasteet, kuten ilmastonmuutos, talouslama, sodat ja kansainvaellukset ovat luonteeltaan sosiaalisia. Myös politiikka, joka kieltää ilmastonmuutoksen vakavuuden tai epäonnistuu työttömyyden vähentämisessä, perustuu pohjimmiltaan kollektiivisiin koodeihin, kuten arvoihin, normeihin, identiteettiin, kognitiivisiin representaatioihin ja tabuihin.

Kaiken pohjalla on esimerkiksi syvälle juurtunut käsitys omistusoikeuden pyhyydestä. Myös työ on nykyään omistusta, jota ei voi sosiaalisin perustein jakaa. Ne joilla työtä on, työnsä kätkeköön.

Samaan aikaan sosiologia on täysin marginaalisessa asemassa politiikassa ja taloudessa. Ketään ei kiinnosta mitä mieltä sosiologit ovat asioista.

Jo otsikon kysymys sisältää yhden vastauksen, jos palautamme mieliimme mitä me tiedämme vallasta. Se korruptoi, sokeuttaa ja mahdollistaa ihmisen alkukantaisten halujen hallita päätöksentekoa. Sosiologia on jo tutkimusintresseiltään vastenmielinen valanpitäjille, sille se kääntää peilin heihin itseensä.

Sitä vartenhan ihminen valtaa tavoittelee, että hän voisi olla mahdollisimman inhimillinen. Äärimmäistä vallan käyttäjä voi jättää vastuun muiden huoleksi ja käyttäytyä kuin lapsi.

Toinen vallan kolmijako on uhattuna

Vallan kolmijako on onnistunut vähentämään inhimillisyyden vaikutuksia jo siksi, että se vähentää valtaa. Onneksi meillä on jo suoritettu kaksikin vallan kolmijakoa: ensin oikeuslaitoksen ja sitten tiedotusvastuun osalta - tai kenties useampiakin.

Klassinen vallankolmijako (Montesque) jakaa lainsäädännön, tulkinnan ja toimeenpanon kolmelle eri instutuutiolle: eduskunnalle, oikeuslaitokselle ja poliisilaitokselle. Judge Dredd on mainio kuvitelma siitä, mitä tapahtuu, jos oikeuslaitoksen prosessia nopeutetaan ja sama ihminen voi heti rikospaikalla langettaa tuomion ja panna sen käytäntöön.
Modernilla vallan kolmijaolla ei ole yleensä ollut tällaista nimitystä, mutta olen itse käyttänyt termiä kuvaamaan 1900-luvun median asemaa.

Toimittajat ovat tulkinneet ja välittäneet vallanpitäjien viestiä kansalle, ja kansalla on ollut valta valita (esimerkiksi kanavaa vaihtamalla) mitä mediaa se on halukas seuraamaan. Kansanedustajat ovat siis joutuneet pelkäämään mediaa, media on joutunut alistumaan kansan viihteellisille mielihaluille ja kansa on luonnollisesti ollut myös valitsemansa hallituksen armoilla.

Kun vallanpitäjää tarkkaillaan, hänen valtansa muuttuu vastuuksi. Tämän voi hyvin nähdä vaikkapa Alexander Stubbin ilmeen muutoksessa, kun rennon euroedustajan ja trendikkään nuoren kansanedustajan hymy sulaa vastuun ja kriittisen mediahuomion lisääntyessä. Valtionvarainministerin tehtävä paljastuukin totiseksi työksi, jossa ei enää pärjää pelkillä twiiteillä. vaan täytyy olla tarkka myös numeroiden kanssa.

Nykyään toinen vallan kolmijako on uhattuna, sillä toimittajan etiikkaan kasvatetut ammattijournalistit joutuvat kilpailemaan kansan itsensä kanssa. Toimittajien elinkeino on uhattuna, kun informaatiota on tarjolla ilman lehtitilauksen muotoista kuukausimaksua. Samaan aikaan kansanedustajat joutuvat yhä tiukemmalle, kun heitä tarkkaillaan kaikista suunnista - eikä pienikään virhe enää unohdu.

Katasrofit ja huonot uutiset saavat Koko yhteiskunta muuttuu lyhytjänteisesti, hajaantuneeksi ja keskittymishäiriöiseksi uusien teknologioiden ansiosta. Sosiologiaa tarvittaisiin yhä kiperämmin, mutta myös kansan luottamus asiantuntijoihin horjuu.
"Menetysten uhkaamina ihmiset ovat itsekkäämpiä ja toimivat lyhytjännitteisemmin kuin kokiessaan olevansa turvassa"

Teknologia mahdollistaa myös sen, että kansanedustuslaitos alkaa yhä enenevissä määrin muistuttaa kansaa. Kun koulutettu toimituskunta ei enää valikoi jutun aiheita tai sensuroi liian radikaaleja tai virheelliseksi todistettuja väittämiä, valitaan eduskuntaan ihmisiä, joilla on ääärimmäisiä mielipiteitä sekä suuria lupauksia ja karismaa, mutta ei välttämättä keskustelutaitoja tai aitoa osaamista.

Kun kansanedustajat kohtaavat kansan suunnalta uhkailua sekä solvausta ja joutuvat kuuntelemaan yhä typerämpiä mielipiteitä, seurauksena on, että heidän luottamuksensa kansaan heikkenee. Tämä johtaa lisääntyneeseen salailuun ja manipulointiin, kuten valehteluun. Puolueissa on myös nähtävissä yhä jyrkempää ideologista eriytymistä.
http://yle.fi/uutiset"Yleinen ilmapiiri kiristynyt poliitikkojen syyttely yleistynyt

Kansanedustajat edustavat kansaa, ja myös he ovat uusien teknologioiden häiritsemiä (jatkuva kuuntelemattomuus, twiittailu, ohipuhuminen, kymmenet samanaikaiset keskustelut), joten heidän päätöksentekonsa on hätiköityä ja asenteellista.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/"Hyvä lainvalmistelu uhkaa jäädä syrjään"

Kaikki nämä ongelmat ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä ratkaisemaan kaivattaisiin sosiologiaa. Ja kuitenkin samaan aikaan kokainen kirja, jokainen essee ja jokaisen väitöskirjan tulokset tulee kyetä tiivistämään yhteen twiittiin. Muutoin keskustelu ei löydä sopivia ihmisiä ja tavoita kylliksi yleisöä.

Sosiologian ongelmat ovat varhaisempia ja laajempia

Sosiologian heikko vaikutusvalta on tiivistettävissä viiteen perussyyhyn:

1.) Sosiologiaa ei lainkaan opeteta kouluissa. Niinpä tavalliset ihmiset, ekonomistit, insinöörit ja vaikutusvaltaisten yritysten päättäjät eivät useinkaan tiedä mitä sosiologia tutkii tai mihin sitä voisi soveltaa.

2.) Sosiologian aseman kansallisena itsetutkiskeluna on tavallaan jo ottanut itselleen iskelmä ja viihdemusiikki. Ihmiset altistuvat radion kautta oman elämänsä draamaa ja inhimillisiä lainalaisuuksia analysoivilleoivalluksille.

Itsekin opiskelin sosiologiaa muun muassa siksi, että tähtäsin jo pienestä saakka kirjailijaksi. Ajattelin tuolloin - ja yhä edelleenkin ajattelen -, että biisintekijän, runoilijan tai romaanikirjailijan tehtävä on luonteeltaan etnografista: hän tarjoaa yhteiskunnalle tai tietylle sen osalle äänen - ei siis suinkaan ilmennä vain omaa ääntään, vaikka yhteisesti samaistuttava taide voikin tulla tavoitetuksi vain oman kokemuksen kautta.

Samalla kirjallisuudentutkimuksesta on tullut 1900-luvun filosofiaa, akateemisen filosofian keskittyessä filosofian historiaan. Mannermaisen modernin filosofian käsitteenluojat ovat lähempänä kaunokirjallisuutta, kuten Sartre, Foucault, Derrida tai elokuvien psykoterapeuttisia ja symbolisia tasoja analysoiva Zizek.

3.) Sosiologialla on ongelmallinen (myös sen nimeen yhdistyvä) suhde vasemmistolaisuuteen.

Sosiologia on pelottavan lähellä sanaa sosialismi. Tämä assosiaatioyhteys muuttuu entistäkin hankalammaksi sitä kautta, että sosiologia (ainakin Suomessa) mielletään vahvasti taistelaisten suosikkitieteeksi.

Netistä löytyy valtaisa määrä kirjoituksia, joiden aiheena on syntagma sosiologia + vasemmistolaisuus.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/Ylioppilasliike ja sosiologia 60-luvulla

Tunnettuja sosiologeja ovat esimerkiksi Anna Kontula (Vas.):
http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/sosiologi_tunnustaa_varia

sekä Antti Eskola:
Antti Eskola uskoo Jumalaan, sosiologiaan ja vasemmistoon

Joka itse kertoo avoimesti sosiolgian innostavasta vaikutuksesta omaan sukupolveensa:
"...1960-luvun lopulle saakka moderni sosiologia oli Suomessa uudenlaisena, vanhasta westermarckilaisesta sosiologiasta olennaisesti poikkeavana tieteenalana todellakin kiinnostusta ja lupauksia herättävä sekä harjoittajiaan innostanut ilmiö."
http://www.sosiologia.fi/blog/2014/onko-sosiologia-sailyttanyt-innostavuutensa/

Suomi24:
"Kuinka usein sosiologien tutkimukset ja johtopäätökset tukevat oikeistoa? Eivät koskaan. Sosiologia ei siis ole objektiivista."
http://keskustelu.suomi24.fi/t/6581357/miksi-yhteiskuntatiede-on-vasemmistolaista

Logiikka viis, nyt on kyse mielikuvista. Taas yksi syy sille, miksi käytän ennemmin itse keksimääni hupitermiä kvalifysiikka kuin sotkeudun jo valmiiksi leimautneisiin humanismiin tai sosiologiaan.

4.) Elämme individualismin valtakautta, ja ihmisillä on lähtökohtaisesti vaikeuksia hahmottaa itsensä sosiaalisena eläimenä. Ylipäänsä ihmisluontoon kuuluu katseen siirtäminen pois niistä mentaalisista ja kollektiivisista ilmiöistä, joilla on eniten vaikutusta käyttäytymiseemme. Tällä tavoin mentaalisten ja kollektiivisten piilorakenteiden valta säilyy, kun kognitiiviset osamme eivät häiritse niitä ja vaistomme eivät kadota tehoaan. Käsitteellisesti opitun tai kokemusperäisen tiedon sekä luontaisten vaistojen ristiriitaa kutsutaankin neuroottisuudeksi. Sosiaaliseen dynamiikkaan itseensä kenties kohdistuukin jopa enemmän tahuja ja defenssejä kuin seksuaalisiin haluihin?

Kumpikin puoli tulee ikävällä tavalla näkyville luontodokumenteissa: sudet harrastavat seksiä. Sudet tekevät yhteistyötä. Sudet opettavat pentujaan metsästämään. Sudet taistelevat vallasta ja alistavat toisiaan. Parittelu tuntuu vähemmän pöyristyttävältä kuin koululuokan tai työyhteisön sosiaalisen dynamiikan tunnistaminen apinalaumassa.

5.) Taiteiden ja humanismin (merkityksessä "kokonaisvaltainen ihmistä tutkiva tiede") vaikutuksia on vaikea arvioida historiassa tai yksittäisten valtioiden menestyksessä. Sama pätee sosiologiaan.

Yksilöiden kohdalla voimme luoda vertailuryhmiä ja koota aineistoa tuhansista eri lähteistä. Yhteiskunnat ovat kuitenkin niin suuria yksikköjä, että on vaikeampi erottaa mitkä sosiaaliset koodit tarkalleen ottaen tuottavat haluttuja tai epätoivottuja vaikutuksia. Yhteiskuntia ei voi myöskään eristää koelaboratorioon ja tutkia annettujen speksien valossa - vaikka sosiaalisia ilmiöitä kenties voikin. Platonin haaveilemaa mahdollisuutta oman itsenäisen valtion koodaamiseen ei filosofeilla vieläkään ole.

Sosiologia voi kehittyä tieteenä luomalla omaa käsitteistöä ja kleräämällä sekä analysoimalla aineistoa, mutta samalla se vieraantuu herkästi erillisen diskurssin sisäle.

Sosiologia on utopiatiedettä tai kenties ainoa toivomme välttää dystopia. Sillä on kenties aina ollut vaivaannuttava vaikutus rikkaisiin sekä vallanpitäjiin, koska valtasuhteet lähes aina perustuvat hiljaiseen hyväksyntään - ja sosiologinen tutkimus rikkoo tämän hiljaisuuden.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Luukku 15: Ateistien rikokset

Hallituksen viime aikaiset leikkaukset ovat palauttaneet uutisvirtaan teatteriohjaaja Esa Leskisen parin vuoden takaisen kirjoituksen taiteen merkityksestä tehokkuuden ja markkinavetoisen kilpailun vastavoimana:
http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/nakokulma-taide-pelastaa-kilpailulta/

Kirjoitus on melko pitkä ja sisältää useita komeita kohtia. Kiinnitän siinä nyt kuitenkin huomioni vain yhteen juonteeseen. Tarkoitukseni ei ole kritisoida tekstiä, vaan ainoastaan hyödyntää sitä ponnahduslautana toiseen aiheeseen. Suosittelen lukemaan jutun ihan erikseen.
"(Jumalan kuolema) aiheutti eräänlaisen kuolevaisuuden ja elämän rajallisuuden tajun heräämisen: yhä kasvavan kollektiivisen tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista. Liberalistinen yhteiskuntajärjestelmä rakentuu tämän kuolevaisuudentajun synnyttämälle yksilöistymiselle ja erillisyyden tunteelle."
Vaikka tekstin muut sivallukset markkinavoimien ideologista valtaa vastaan ovat varsin osuvia, jäin miettimään mikä todella on kuolevaisuuden ja kulutushysterian suhde. Amerikassa ateismia pidetään pahimpana syntinä ja samaan aikaan maa on kapitalismin soidunkantaja.

Aiemmin samana vuonna ilmestyi uutinen ateismin Yhdysvalloissa herättämästä epäluottamuksesta:
"...uskonnottomiksi itsensä luokitelleet pitkälti jakoivat samat mielipiteet uskonnollisten ihmisten kanssa. Gervais päätteli, että sen enempää uskovat kuin uskonnottomatkaan eivät luota ateisteihin, koska ihmisten yleisesti uskotaan käyttäytyvän paremmin, jos he kuvittelevat Jumalan tarkkailevan heitä."
Linkki: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/

Tietenkin se, mitä ihmiset uskovat ateisteista ja kristityistä on eri asia kuin miten ateistit tai kristityt todellisuudessa toimivat. Mielikuva tarkkailevan Jumalan suojelevasta vaikutuksesta voi kenties kääntyä myös itseään vastaan, jos siihen turvaudutaan liiaksi, eikä moraalia muilla tavoin vahvisteta. Onhan tutkimuksella osoitettu, että kristityt teinit tulevat raskaaksi sitä todennäköisemmin, mitä vahvempia siveyslupauksia he antavat.
nytimes.com/2009/religions-link-to-teen-pregnancy/
Jos teinit lupaavat pidättäytyä kaikesta seksistä ennen avioliittoa, he eivät kanna mukanaan kondomeja, eikä heillä usein myöskään ole ikäisilleen tyypillistä tietämystä seksistä ja ehkäisystä.

Yhdysvalloissa korrelaatio uskonnollisten osavaltioiden ja teiniraskauksien välillä on eritäin vahva:
www.livescience.com/teen-birth-rates-higher-highly-religious-states

Itse tulkitsen tilastoja myös siten, että seksuaalisuuden tabuluonne estää tietoisten kognitioiden kehittymisen, jolloin vaistot voivat ohjata käyttäytymistä vapaasti. Tämä kenties onkin tabujen varsinainen tehtävä; ne mahdollistavat juuri sen asian toteumisen, jonka ne kieltävät: sukupuoliyhteyden, sodankäynnin tai vaikkapa lihansyönnillä mässäilemisen.

Entä sitten rikollisuus? Ateismin vaaroista on trollattu myös Suomi24-ketjussa: suomi24.fi/ateistipropaganda-lisannyt-rikollisuutta
Luotettavia tilastoja on vaikea löytää, mutta ainakin epäluotettavien tilastojen valossa ateistit tekevät paljon vähemmän rikoksia kuin mitkään keskeiset uskontokunnat, jopa vähemmän kuin buddhalaiset.
www.patheos.com/what-percentage-of-prisoners-are-atheists-its-a-lot-smaller-than-we-ever-imagined/

Tilastovääristymä voi toki johtua myös siitä, ettei monikaan halua vankilaoloissa identifioitua ateistiksi, vaan pyrkii mitä pikimmin etsimään yhteisöllisyyden tukea jostakin ryhmästä. Vankilassa uskonnollisten narratiivien lohduttavat ulottuvuudet kenties myös itsessään saavat lisää arvoa?

Palaan vielä alkuperäiseen lainaukseen:
"...tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista."
Tällaiset eksistentialistiset tunnot leimaavat vahvasti 1900-lukua, mutta esiintyvätkö ne vain sattumalta historiassa rinnakkain globaalin markkinatalouden kanssa? Tilastojen valossa ateismi (tai uskonnottomuus) ei edes ole merkittävästi lisääntynyt, vaikka ateismilka onkin yhä enemmän avoimia äänenkannattajia, sen tähden ettei liberaaleissa valtioissa ketään suoraan rankaista hänen yksilöllisestä vakaumuksestaan.

Onko kuolemanjälkeisen elämän ja yhteisöllisyyden välillä mitään välttämätömtä loogista yhteyttä? Mistä juontuu ajatus, että ihminen olisi yksin, jos hän on kuolevainen? Mistä tällainen syntagma on peräisin - eikö päin vastoin kuolevaisuus olisi jotain, mikä meitä ihmisiä kykenee yhdistämään?

En puhu nyt vain Esa Leskisen kirjoituksesta. Olen kohdannut tämän saman ajatuksen jo usein aiemminkin.

Kenties syntagma perustuu hätiköintiin, joka on muodoltaa oikaistu: A - B - C ketju lyhennetään muotoon A - C.

Jos A on "Jumalan kuolema" ja C on "yksinäisyys", olisiko ketjusta kadonnut B sitten "toivottomuus" tai "ahdistus".

Ainakin ahdistus ja toivottomuus saavat meidät tuntemaan itsemme yksinäisiksi. Ne myös herkästi edistävät meidän yksinäisyyttämme, koska emme hakeudu muiden joukkoon tai koska muut eivät innostu alakuloisesta seurastamme.

Ihaa-aasi asuu yksin suolla.
Tämä on hyvin tyypillinen esimerkki siitä, miten jokin psykologinen päättelyketju tai omaan kokemukseen perustuva intuitio lyhenee metafyysiseksi syntagmaksi.

Jos me kuitenkin palaamme vielä lähemmäs ihmiselämän konkretiaa, voimme kenties huomata, että ateismin on yhteydessä yksinäisyyteen sitä kautta, että ateisteja on niin hemmetin vähän suhteessa kristittyihin. Ateistit ovat kulttuurisesti marginaalisessa asemassa. Heillä ei ole mahdollisuus juhlistaa omia arvojaan kansallisten juhlapyhien ja perinteiden muodossa.

Ateisti mököttää yksin, koska häneltä puuttuu ystävä, toinen ateisti. Vielä toistaiseksi ateistit lisäksi koostuvat liiankin usein kriittisistä vastaanhangottelijoista. He ovat jo luonteeltaan eripuraisia. Ateistit lisäksi usein julistavat mielipiteitään tietyllä altavastaajan äkäisyydellä, mikä entisestään lisää valtaväestön mielikuvaa siitä, että he ovat antisosiaalisia - mikä puolestaan on Yhdysvalloissa liki pitäen sama asia kuin rikollisuus:
criminal tendency = antisocial behaviour.
Siksihän noitiakin aikoinaan poltettiin. He elivät omassa mökissään kaukana asutuksen laitamilla. He eivät kuuluneet joukkoon.

Ehkä samasta syystä rikkaudet tuottavat katkeruutta ja ideologisia vääristymiä. Rikkaat kokevat kaikkina aikoina joutuneensa marginaaliin, ja vieraantuneensa yhteisöllisyydestä, koska kulttuuria ei räätälöidä heidän tarpeisiin (eli narratiivit eivät tulkitse heidän omimpia kokemuksiaan) ja heidän mielessään kehkeytyy vainoharhaisia ajatuksia vallankumouksesta.

Tästäkin aukenee toinen syntagma, jota Esa Leskinen kenties on alitajuisesti hahmotellut: Ateismi, yksinäisyys, yksinäisyys, kapitalismi.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Luukku 12-13: Empatiavero ja sympatiavero

Empaattisuus tulkitaan usein sinisilmäisyydeksi ja heikkoudeksi - tai se suorastaan nähdään taustasyyksi kansakunnan heikkouteen. Helppo elämä ja liika lempeys tekee miehistä vellishousuja, jotka kieltäytyvät armeijasta, eivätkä halua edes osallistua metsästykseen.

Vielä suurempaa sinisilmäisyyttä kuitenkin olisi taipuminen vaatimusten edessä, joissa puolustetaan auttamisen vapaaehtoisuutta. Olemme jo aivan riittävästi tehneet myönnytyksiä siihen suuntaan, kun kuukausittaisista avustuksista on tullut sivistyneistön ja suvaitsevaiston perusvelvollisuus.

Koska verokertymästä erotetut valtion kehitysavut ollaan puolittamassa, mutta samaan aikaan monet maksavat kuukausittain Unicefille, Kirkon ulkomaanavulle tai vastaaville järjestöille, voidaan avustustoimien sanoa perustuvan "empatiaveroon".
Empatiavero on veroa, joka tavalla tai toisella rankaisee ihmistä siitä, että hän tuntee myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Evoluution näkökulmasta se heikentää hyvien yksilöiden elinkelpoisuutta, koska heillä on muita suurempi rasite. 
(google antaa 0 osumaa. Ei liity "solidaarisuusveroon".)
Empatiavero on peliteoreettisesti erittäin huono ratkaisu, sillä se tarjoaa ylimääräisen kilpailuedun niille, jotka jättävät maksamatta. Näin yhteiskunta kannustaa itsekkyyteen ja tarjoaa psykopatiaan taipuvaisille ylimääräisen perusteen tuntea itsestään ylpeyttä. He ovat omasta mielestään entistäkin järkevämpiä, koska eivät maksa. Onhan heillä se oikeus. Tyhmähän se olisi, joka maksaisi.

Myös tavallisten, lainkuuliaisten kansalaisten on varsin helppo kieltäytyä maksamasta, sillä perusteita tarjotaan lukuisia: emmehän me esimerkiksi voi tietää kuinka suuri osa rahoista menee byrokratiakuluihin ja kuinka iso osa päätyy lopulliseen avustuskohteeseen. Lisäksi on kiistaa siitä, auttaako auttaminen todella niitä ihmisiä, joita yritetään auttaa, vai saako raha heidät vain laiskistumaan.

Tällaiset perusteet toimivat kätevänä tekosyynä sille, ettei monikaan lopulta maksa. On sitä paitsi vaivalloista perehtyä asioihin... ja niin kauan kuin ei ole perehtynyt, on vaikea valita mihin avustuskohteeseen rahansa suuntaisi.

Samaan aikaan vapaaehtoisuus kannustaa maksajia puhumaan siitä, että he maksavat, koska heidän täytyy jollain keinolla patistaa muita maksamaan.

Lopputuloksena todennäköisesti on, että kaikki tulevat kuulumaan yhä enemmän valitusta kauheista oloista ja heitä yhä useammalta taholta pyydetään osallistumaan. Vapaaehtoisuuden lisääntyminen tulee siis kasvattamaan myös kaikkien kohtaamaan häirintää: Apuasi tarvitaan! Katso kammottavat kuvat!

Vapaaehtoisuus mitä ilmeisimmin tulee tarjoamaan tiedostajille ja maailmanparantajille suuremmat perusteet julistaa omaa paremmuuttaan. He ovat entistäkin röyhkeämpiä, koska maksavat suuria summia - ja myös tekevät siitä suuren numeron. Samaan aikaan, kun ne, jotka eivät maksa tuntevat suurta iloa siitä, että toimivat järkevästi ja säästävät rahansa, jotka "kumminkin vain päätyisivät tukemaan jonkinlaista terrorismia".

Vapaaehtoisuuden seuraksena avustamisesta tulee enemmänkin tietyn säädyn elämäntapa, mikä puolestaan johtaa herkästi äärimmäisyyksiin. Tunnustakseen luokkauskollisuutta monet esimerkiksi testamenttaavat rahojaan hyväntekeväisyyskohteisiin. Se voi kuulostaa hyvältä, mutta herkästi vaihtelevia tukisummia on paljon vaikeampi kohdistaa järkevästi kuin tasaisesti virtaavia avustuksia. (Varoitus: Tämä oletus ei perustu kovin pitkälti harkittuun ajatusketjuun tai minkäänlaiseen sosiologiseen tutkimukseen. Tasaisessa virrassa voi puolestaan hyvinkin olla suurempi laiskistava vaikutus, jos sellaista onkaan. Avustussummat ovat joka tapauksessa vain murto-osa kaikesta siitä rahasta, jonka rikkaat teollisuusmaat tuovat niistä maista, joita ne avustavat.)

Itse olen lahjoittanut noin 10 vuoden ajan 5 euroa Greenpeacelle ja Amnestylle 5 euroa, koska ne edustavat minulle sellaista kansalaisrohkeutta, jota valtionpäämiehiltä usein puuttuu. Järjestöt (etenkin Greenpeace) herättävät ristiriitaisia tunteita, joten niitä mielestäni sopiikin rahoittaa ennemmin yksityisesti kuin veroista. Olisi aika nurinkurista, jos valtiot rahoittaisiat kansalaistottelemattomuutta. Kummallekin järjestölle olen siis maksanut varmaan jo yli 600 euroa, mutta se ole mielestäni paljon. Paljon suurempia summia lienen kuluttanut esimerkiksi purukumiin.

Sitä paitsi on kätevää, kun voi kadulla sanoa feissaajille "Maksan jo!"
http://www.tamperelainen.fi/artikkeli/63005-arsyttavaa-tai-ei-feissaus-on-liian-kannattavaa-jotta-se-loppuisi
"Sori, mutta olen jo parisuhteessa! Lupasin, etten juttele tuntemattomille."
Mielestäni Punaisen ristin tai Unicefin rahoituksen ei tulisi olla kansalaisten harteilla, ja syyt ovat kansainväliset. Kyse on kaikkia maailman maita tarpeen mukaan avustavista perinteisistä järjestöistä, joiden rahoitukseen kaikkien maailman valtioiden myös tulisi kykyjensä mukaan osallistua.

Jos Suomi puolittaa oman valtionapunsa, se näyttää huonoa merkkiä. Jos oletuksena on, että yksittäiset kansalaiset voivat itsenäisesti lahjoittaa rahaa samoihin kohteisiin, ei sillä ole merkitystä, koska maita mitataan valtioiden lahjoitusten, ei kansalaisten osallisuuden perusteella. Jos oletus kansalaisten anteliaisuuden lisääntymisestä olisikin oikea, tällainen ratkaisu olisi ulkopoliittisesti mahdollisimman typerä: maksamme kansakuntana kuten ennenkin, mutta tilastoissa näyttää siltä, että maksaisimme vähemmän kuin ennen - sitäkö vapaaehtoisuudelta halutaan!?

Entä mitä sitten on "sympatiavero"?

Sympatiavero esiintyy nettisanakirjasssa, mutta en kuvauksen perusteella tajua edes mistä siinä on kysymys: http://urbaanisanakirja.com/word/sympatiavero/

Oma määritelmäni sympatiaverolle on aivan toisenlainen:
Sympatiavero on kaikki se yhteenlaskettu aika, jonka olemme kuluttaneet söpöjen eläinvideoiden katseluun. Söpöys vaatii veronsa.
Kissanomistajat toki maksavat huomattavasti suurempia summia hemmotellakseen lemmikkejään, mutta se ei ole veroa, vaan perustuu vapaaehtoisuuteen.

Lopuksi

Tiivistän oman näkemykseni empatiaverosta ja vapaaehtoisuudesta Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin neljänteen muotoiluun. Kant esitti itse jo kolme eri versiota, mutta neljäs voisi olla tällainen:
Kategorinen imperatiivi, 4. formula: 
Jos tietyn yleishyödyllisen periaatteen olisi mielestäsi hyvä olla yleisenä lakina, vaadi, että siitä tulee yleinen laki.
Kun viisaat elämäntavat koskettavat normien kautta myös niitä, joiden viisaus ei riitä niiden ymmärtämiseen, kaikki voittavat. Vaatimalla yleisesti sitovia lakeja me voimme kollektiivisesti hyötyä esimerkiksi kierrätyksen, avustustoiminnan, kasvissyönnin, julkisen liikenteen ja monien muidenkin tapojen eduista.

Sekään ei olisi pahitteeksi, jos ihmisiä pakotettaisiin liikkumaan ja alittamaan tietty raja Cooperin testissä tai muuten heille lankeaisi korkeampi veroaste. Olisi hyvä saada useita konkreettisia kannusteita huolehtia omasta terveydestä. (Tietenkään säännöt eivät koskisi niitä, joilla on lääketieteellinen perustelu kieltäytyä.)

kts myös edellinen luukku 11: Holhoaminen OK

lauantai 12. joulukuuta 2015

Luukku 11: Holhoaminen OK

Sori, että luukut ovat vähän tiukassa. On jo neljästoista päivä, mutta vasta 11. luukku aukeaa. Koetan tiivistää tahtia. Ongelma on vaan se, että ADHD-lääkkeet ovat loppu, kirjaston koneen näpäimistössä pari näpäintä ei toimi kuin täysiä takomalla: (älkää ihmetelkö, jos p-kirjaimet ja o-kirjaimet ovat hukassa), eikä yhdistelmä ole hyvä. Saa nähdä saanko enää concerta reseptiä vähään aikaan. Ongelma on yleinen. Kunnallisella taistelu YTHS:stä saadun reseptin uusimiseksi voi olla taistelua, eikä ylipäänsä ADHD-henkilö ole paras uusimaan reseptejä tai muutenkaan täyttelemään lomakkeita ja asioimaan virallisissa toimistoissa kerjäämässä ymmärrystä. Systeemivastaisuus ja yleinen häröily, tiedättehän...

Tarkoitukseni oli tänään puhua holhoamisesta. Aiheesta oli yhtä ja toistakin sanottavaa, mutta kerrankin löytyi netistä aivan täydellinen Suomi24-ketju, jossa vertauskuvallisesti - tai ihan muuten vain - ilmenee kaikki oleellinen. Kansasta näemmä löytyy käytännön viisautta.

http://keskustelu.suomi24.fi/t/11283432/yli-3kymppisten-holhoaminen

Näin se lähtee:
Nyt rupesi sen verran risomaan, että ajattelin purkaa tänne ajatuksiani.
Ollaan siis yli 3kymppinen pariskunta, oltu vuosia yhdessä, ostettu talot ja autot, tehty niitä lapsiakin. Meitä holhotaan. Vanhempamme tulevat meille kuin kotiinsa, ruokakassit väärällään, lapsille tietysti lahjoja. Anoppi siivoaa ja komentaa lapsiamme kuin omiaan, huseeraa ja häärää kuin omassa kodissaan. Mieheni on hänen ainoa lapsensa, ehkä hän koittaa nyt kompensoida jotain??
Oikeastaan raivostuttavinta tässä on se, ettei anoppi edes ymmärrä tekevänsä väärin. Ja minä olen ollut niin tossukka, etten ole sanonut paljon vastaan. Olen ollut hiljaa ja nyrpistellyt. Mutta en enää. Nyt loppui paapominen.

Muiden reaktiot ovat kultaa.

jmh2:
"voi voi. Mä ottaisin mielelläni tuollaisen anopin meille kerran viikossa kylään ruokakassin kanssa hoitamaan lapsia."
aegahah:
"voithan sä kääntää ton asian niinkin, että sillon sulla on omaa aikaa itselläsi, ei tartte laitella ruokaa, emännöidä tai siivota.. jne.. varaa aika itelles jostain kauneusoitolasta tai käy hieronnassa... toihan olis vähän niinkun anopin maksama reissu.. "
ota rennosti:
"Minäkin koin tuon nuorempana ongelmaksi, nyttemmin olen antanut kaikkien halukkaiden häärätä ihan vapaasti. Pääsenpä itse vähemmällä ja häärääjä kai sitten saa siitä itse jotain."
ap.vastaa:
"Mä kyllä olisin kiitollinen siitä yhdestä vapaapäivästä, jolloin voisin rauhassa tosiaan tehdä omia hommia"
nyrkki-ismo:
"Minusta olis hienoa jos joku tulis siivoamaan, lapsiperheessä kun tuppaa kotona aina olemaan sotkua vaikka kuin yrittäisi pitää kaiken järjstyksessä.
Ja omat ruokakassit olisivat myös tervetulleita ja lahjat lapsille."
hyvin toimii:
"Ei siinä muu auta kuin sanoa ystävällisesti, mutta suoraan, että yksi yö vierailua riittää ja että minusta ei ole oikein kiva, että siivotaan ja availlaan kaappeja ilman lupaa. Saattavat ensin loukkaantua, mutta hetken ajateltuaan ehkä ymmärtävät?
Itse jouduin tekemään saman äidilleni. Hän ymmärsi asian oikein hyvin. Nykyisin hän kysyy, voiko tehdä jotakin, koska ei osaa olla toimettomana, jolloin annan hänelle työlistan ;)"
15+8:
"Anna passata, passaa sinä sitten aikanasi, kun mummo ei jaksa ja lapsillasi on omia lapsia. Meidän suvussa lastenhoito ei jostain syystä ole ollut koskaan äitien juttu, vaan isoäitien juttu. Äidit ovat olleet töissä."

Upeaa, että jossain osataan keskustella haukkumatta muita suvakeiksi, natseiksi tai idiooteiksi. Jokainen kommentti on asiallinen, ja niinpä holhoamisen perusteet on käsitelty käden käänteessä. Täytyy varmaan useamminkin hyödyntää Suomi24-sivustoa, jos sieltä löytyisi lisääkin 90-luvun Suomen Kuvalehden tasoista verkkojournaismia.

Ehkä Suomi24 on muodostanut jonkinlaisen menneisyyteen jääneen kuplan aika-avaruuteen, jossa on säilynyt menneiden aikakausien henki? Siellä ei olla vielä omaksuttu 2010-luvun keskustelukulttuuria, jossa kaikki tähtää solvaamiseen ja provokaatiohin? Kenties monet keskustelijoista eivät ole poistuneet ruudun ääreltä vuosikausiin ja luulevat vielä Suosikin ilmestyvän ja Lipposen olevan pääministerinä.

Tai sitten sattui vaan löytymään poikkeus säännöstä. Osuuhan sitä välillä parempia päiviä itsellekin.

torstai 10. joulukuuta 2015

Luukku 10: Vastamielikuvitus

Negatiivisten fantasioiden mielikuvitusluonne ei aina ole kaikille ilmeistä.

Positiivisten fantasioiden (= uskotaan olevaksi) ajatellaan tyypillisesti kuuluvan lapsen maailmaan: eläimet puhuvat, ikkunassa vahtii tonttuja jne.

Samaan aikaan aikuisen maailmaan kuuluvat aivan yhtä mielikuvitukselliset "uskotaan ei-olevaksi" -väitteet kuten: "eläimet EIVÄT tunne tai ajattele" tai "vihollisemme EIVÄT ole ihmisiä". Nämä ovat fantasian rakenteita, joiden logiikka on jopa pahemmin vääristynyttä kuin lapsilla. On nimittäin loogisten mahdollisuuksien rajoissa, että on jotain mitä emme ole nähneet. Sen sijaan ei ole mitenkään loogista, että kiellämme jonkin sellaisen olemassaolon, johon kaikki todistusaineet viittaavat, tai josta meillä on jopa suoria kokemuksia.

Kvalifysiikan perusväittämiä on, että lapset kasvaessa aikuiseksi ei hänen mielikuvituksessa elämämisen määrä mitenkään vähene, se vain muuttaa olemustaan. Lapset harjoittavat mielikuvitustaan kuvittelemalla asioita, koska heillä ei ole vielä kylliksi elämänkokemusta, jonka pohjalta luoda fantasiaa.

Aikuiset sen sijaan käyttävät mielikuvitustaan todellisuuden valtaisan kokonaisuuden kaventamiseksi. He kuvittelevat asioita pois. Tästä siis juontuu termi "negatiivinen fantasia" tai "vastamielikuvitus". Kyse ei suinkaan ole siitä, että aikuisten fantasiat olisivat pahoja tai epätoivottuja. Aikuinen mielikutus harventaa, kaventaa ja karsii todellisuutta sen sijaan, että lisäisi siihen.

Mitä enemmän aikuisella on valtaa ja velvollisuuksia, ja mitä suuremmista kokonaisuuksista hän on vastuussa, sitä voimallisemmin hän joutuu todellisuutta yksinkertaistamaan, jotta hänellä säilyisi tunne tilanteen hallinnasta ja oman arvoperustan johdonmukaisuudesta.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Luukku 9: Talouden suuret kysymykset

Fakta/Premissi 1. Maailman talousfoorumin mukaan Suomi on EU:n kilpailukykyisin maa.
http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2014/06/10/raportti-suomi-on-eun-kilpailukykyisin-maa/20148232/12

Ja kuitenkin:
Fakta/Premissi 2. Suomi on ainoa EU-maa, jonka talous on sukeltanut:
http://www.kauppalehti.fi/uutiset/suomen-talous-eun-pohjanoteeraus---unionin-ainoat-laskulukemat/gKbGziGH

Jos noudatetaan filosofista päättelyä, yksinkertaisin ja suorin selitys on:
Kun homma toimii teoriassa, mutta ei käytännössä, kannattaa vikaa etsiä teoriasta.

Niinpä on syytä olettaa, että kilpailukykymittauksissa ja talousteoreettisissa oletuksissa on jokin perustavasti vialla.
Vikaa on joko hallituksen soveltamassa talousteoriassa tai suorastaan koko globaalin ekonomistikerhon teoreettisissa lähtökohdissa. Numerot tuskin valehtelevat. Todennäköisempää on, että mittauksen kohteena ovat väärät muuttujat.

Kyllä näille ajoille joskus tulevaisuudessa makeasti naureskellaan.

Toinen mahdollinen selitus liittyy luottamukseen. Kenties suomalaisten luottamus talouteen, politiikkaan ja työnantajiin on niin heikkoa, että se näkyy kilpailukyvyssä. Hallituksen jatkuva vatulointi ja ministerien henkilökohtaiset töppäilyt syövät luottamusta entisestään.

Jos monimutkaisempia selityksi haluaa, niin sellaisia olen hiljattain etsinyt monissa aiemmissa kirjoituksissa, kuten:
"Miksi hyvän taloudenpidon kovimpien kansainvälisten erotuomareiden mukaan erinomaista teoriaa noudattava valtio on kaikkein huonoimmassa asemassa?"
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/11/salaliitto-piiloutuu-teoriaan.html
"tsensä brändäys ja markkinointi on aina pois kaikesta siitä, mitä ammattilainen oikeasti haluaisi ja osaisi tehdä opiskeluaikanaan ja pitkällä urallaan. Tämä pätee yhtä hyvin tieteeseen, taiteeseen kuin tavalliseen työelämään."
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/11/jatamme-liikaa-sattuman-varaan.html

Olen kahden viime vuoden aikana kirjoittanut pelottavan paljon taloudesta. Tuntuu, että aika vaatii sitä, vaikka tahtoisin ennemmin keskittää huomioni taiteeseen, kulttuuriin ja filosofiaan.

Ei sinänsä, etteikö lähestymistapani olisi nytkin filosofinen ja humanistinen. Olen suorittanut Helsingin Valtiotieteellisessä vain perusopintoja kansantaloustieteestä, sosiologiasta, valtio-opista ja tilastotieteestä - ja lähinnä vuosina 2001-2004. Sitten suuntasin huomioni kirjallisuuteen ja filosofiaan, julkaisin runokirjoja ja pitkälti vieraannuin akateemisista yhteisöistä sekä perinteisestä työelämästä.

En tiedä olisivatko näkemykseni erilaisia, jos olisi jatkanut valtiotieteiden maisteriksi. Tietääkseni valtiotieteilijöille eivät työelämän ovet aukene mitenkään kovin helposti, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa uskottavuus on paljon korkeampi kuin humanisteilla.

Humanistien heikko arvostus lienee sekin yksi syy sille, miksi tässä maassa keskustelukulttuuri rypee - ja kenties sama ongelma toistuu myös yritysten sisällä. Tämä hiljattain julkaistu artikkeli kannattaa lukea:
Helsingin Sanomissa haastatellaan jatkuvasti eri alojen professoreja, oli aiheena mikä tahansa päivän politiikasta terveyteen ja hyvinvointiin. Kirjallisuuden professoreja ja kirjallisuudentutkijoita ei kuitenkaan liiemmälti haastateltavien joukossa näy.”
http://nuorivoima.com/2015/12/01/kun-humanistin-arvosteleminen-on-jokamiehenoikeus/

Sattumalta kirjoitus ilmestyi liki samalla hetkellä kun pääministerimme vähätteli "kaiken maailman dosentteja."

Kun Suomalaisen tieteen karttaa tarkastelee kokonaisuutena, voi nähdä miten suuren osan muodostavat lääketeollisuus, kemianteollisuus ja fysikaaliset alat.
Kuva: Tiedetuubi / VTT
http://tiedetuubi.fi/tiede/tama-suomen-tieteen-koko-kuva

Psykologia ja sosiologia ovat maassamme pieniä marginaalitieteitä. Ei ihme, jos meillä inhimillistä muuttujaa ei juurikaan ymmärretä.

Humanismiin ja sivistyneisyyteen liittyy myös se, että uusien mullistavien totuuksien sijaan osataan antaa arvoa myös perinteisille viisauksille.

Tämän vuoden kirjoitusten joukossa seuraava ehkä herättääkin minussa lämpimimpiä onnistumisen tunteita, vaikka kirjoitus on aivan liian pitkä, eikä kaunokirjallisesti mitenkään erityisen taidokas:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/07/itsestaanselvyyksien-puolustamiseksi.html

tiistai 8. joulukuuta 2015

Luukku 8: Elämän tarkoitus, vuosimallia 1932

KIRJA-ARVOSTELU: Väinö Valvanne(V.H.V): Mikä on elämän tarkoitus? (Teosofinen seura 1932, 2.p. Elonpyörä 1981)

Jos jollain on pokkaa painattaa kirjansa kanteen sanat "elämän+tarkoitus", täytyy ratkaisua kunnioittaa sen vertaa, että kirjaa edes ylimielisesti hieman selailee. Koska divarin alelaarissa oli ilmoitettu hinnaksi "2e", päätin saman tien ostaa opuksen ja tutustua siihen bussissa.

Ja voi pojat, aika hyvä ostos tulikin tehtyä, sen verran käyttistä matskua V.H.V tarjoilee hyvässä ja pahassa. Aihetta ei käsitellä ainakaan hellävaroen - kaikki viralliset kirkkokunnat kutsutaan kemuihin, eikä yksikään säästy julkiselta ryöpytykseltä - nimittäin kirjoittaja on valmistanut vierailleen melko tujakan paskapommin.
"Voi kristinuskoa! Sen aika ei ole oleva pitkä. Inholla tulevat ajattelevat ihmiset heittämään sen luotaan ja historian asiakirjat tulevat siitä kertomaan samalla säälivällä ylenkatseella kuin ne nyt kertovat muinaisten aikojen taikauskoista." (s.10)
Väinö Valvanne kuului Teosofiseen seuraan, joka kaikesta hömppämaineestaan huolimatta sai aikaan myös paljon hyvää. Ensimmäisenä täytyy mainita seuran entinen puheenjohtaja Yrjö Kallinen, jonka teoksen Zen: idän sanoma valaistuksesta, teosofit julkaisivat vuonna 1944 - ja edelleenkin kirja on yksi parhaista suomenkielisistä johdatuksista zenin ydinajatuksiin.

Yrjö Kallisesta kirjoitan vielä lisää tulevaisuudessa, aina toistuvin väliajoin. Kallinen oli yksi maamme kiehtovimmista henkilöistä, joka mm. oli ensin tunnettu aseistakieltäytyjä ja sittemmin puolustusministeri. Yhtä kiehtova elämäntarina on enintään Muumipapalla.

Teosofinen seura julisti riippumattomuutta perinteisistä uskonnoista ja tavoitteli täydellistä synteesiä, johon olisi valikoitu kaikkien kulttuurien syvimmät viisaudet. Tätä tarkoitusta varten teosofit käänsivät intialaisia klassikkoteoksia (esim. Bhagavad Gita) sekä ylpeilivät orientalistisilla kokeiluillaan: joogaa, meditaatiota, spiritismi-istuntoja, pullonpyöritystä, absinttia jne. Suurin osa seuran nimissä kirjoittaneista henkilöistä näyttää päätyneen jonkinlaiseen nopeaan kristinuskon antiteesiin: pohjaksi on otettu oppi jälleensyntymästä ja sen mausteeksi valikoitu muutamia muita ei-kristillisiä ainesosia.

Väinö Valvanteen esittämä maallistuneen luterilaisuuden kritiikki on rohkea jopa nykystandareilla mitattuna. Ilmeisesti 30-luvulla oli mahdollista sanoa ääneen sellaista, mistä 50- ja 60-luvulla olisi napsahtanut syyte jumalanpilkasta. Kirjoittaja röyhkeys tuntuu perustuvan hänen yltiömäiseen optimismiinsa:
"Nyt jo tämä aika alkaa koittaa. Tuskin nuoremmissa sukupolvissa enää on ainoatakaan, joka vakavasti uskoisi kirkon oppiin tulevaisesta elämästä...

Muutamat pitävät kirkonoppia yhtänä otaksumana muiden rinnalla, ei pahempana eikä huonompana.
(aikamme viimeisten kristittyjen) usko riippuu hiuskarvan varassa, jonka pieninkin vapaan ajattelun tuulahdus voisi katkaista, ja sen tähden se on visusti suojeltava ja ajatukset ovat kiinteästi pidettävä koko aiheesta erillään.

...hän puolustautuu sanomalla, että se on vain varovaisuuskeino, sillä "jospa sitenkin" - mutta kerran hän ehkä tulee huomaamaan, ettei se ollut niinkään viaton usko, vaan että hän sitä kannattamalla tuli lisänneeksi maailman pimeyttä ja tuottaneeksi tarpeettomia kärsimyksiä heikommille veljilleen."

Kirjoittajan mielestä valveksittavinta on kuitenkin olla epämääräisesti tapakristillinen ja vain vältellä ikäviä kysymyksiä koko elämänsä läpi. Parempaa olisi sentään olla edes johdonmukainen tosiuskossaan ja...
lähteä ulos toreille, repimään tukkaansa ja huutamaan kaikelle kansalle: Kavahtakaa ja tehkää parannus! Ettekö näe, että käytte ammottavan kuilun partaalla? Joka hetki voi olla viimeinen, armonaika on lyhyt ja iänkaikkisuus pelottava. Kauhistukaa! Tällaista tapahtui menneinä aikoina, jolloin usko oli vilpitöntä eikä vain sanoissa. Mutta nykyään ihmiset hänelle nauraisivat ja poliisi korjaisi talteen. "Hän on sairaalloinen, hän on päästään sekaisin", sanottaisiin.

V.H.V. vastustaa erityisesti käsitystä helvetistä, ja selittää ilmiötä psykologialla:
"heidän mielikuvituksensa rakenteli hekumallisia tulevaisuuden asuntoja itselleen ja kidutuspaikkoja uskonnottomille.
(helvettiin uskovan kristityn) autuudenunelma ei ole kaikkisyleilevää rakkaudenriemua, vaan se on personallinen itsekäs halu. Hän on kateellinen 'maailman ihmisille', jotka täällä saavat nauttia. Hän toivoo Jumalalta korvausta siitä, että hän tämän elämän ajan on tuntenut ikävää ja tyhjyyttä."

(Mahtavaa miten persoonallinen on kirjoitettu tuohon aikaan yhdellä o-lla: personallinen itsekäs halu.)

Vanhan aikakauden unohtuneeksi uskontokritiikiksi kirja sisältää monia komean jylhiä lauseita, jonka veroisia harvoin kuulee nykyateistin suusta:
"Hän toivoo Jumalalta korvausta siitä, että hän tämän elämän ajan on tuntenut ikävää ja tyhjyyttä."

Voiko onton, mutta hädin tuskin uskossaan sinnittelevän krstillisyyden ydintä enää tylymmin ilmaista? Tämä ei ole ateistin puhetta. Ateistit eivät koskaan osaa puhua näin suoraan. Sen sijaan tällainen lause saattaisi päästä ilmoille tosiuskovaisen papin parhaassa sunnuntaisaarnassa. Kristittyjen tehtävähän on kohdata itsessään mahdollinen katkeryys ja kääntää se kiitollisuudeksi ja rakkaudeksi. Rakkaus ja viha tuottavat rakkauden ja vihan tekoja jo ajatusten tasolla.


ILOTON VAIHTOEHTO USKOLLE

Murskattuaan kristinuskon tutuksi tulleilla, mutta varsin väkevästi muotoilluilla argumenteillaan, kääntyy Väinö Valvanne tieteen puoleen saadakseen vastauksia kysymyksiin.

Tiede (evoluutio) kuitenkin osoittautuu ongelmalliseksi lohdun ja tarkoituksen lähteeksi. Ensinnäkään tieteen tehtävä ei ole ottaa kantaa inhimillisiin arvoihin ja unelmiin, ainoastaan todeta miten maailma on koostunut. Tieteellisen maailmankuvan päätöslauselmana Valtanne näyttäisi näkevän Schoppenhauerilaisen kyynisyyden tai silkan materialismin:
"Täällä maan päällä tulevat lukemattomat sukupolvet taistelemaan ja ponnistamaan jälkeläisiään varten ja itse häviämään, kunnes viimein harhaileva pyrstötähti lakaisee koko maan mennessään... elämä maan päällä sammuu ja mitä hyötyä siitä on ollut?" (s.17)
"Voimmeko pyrkiä eteenpäin, jollemme näe edessämme muuta päämäärää kuin olemattomuuden?" (s.18)

Tämän varsin totisen havainnon jälkeen Valvanne tekee muutaman filosofisen aloitteen, josta osa joutaa romukoppaan - mutta eivät suinkaan kaikki.

Ensinnäkin hän hyökkää materialismia vastaan toteamalla, että kaikkia ilmiöitä ei suinkaan ole vielä tutkittu ja selitetty - ehkä spiristismin ja yliaistillisten psyykillisten tutkimusten (siis parapsykologian) seurauksena meille valkenee jotakin uutta. Tämä oletus ei tietenkään johda mihinkään järkevään keskusteluun tieteen kanssa ja kirjoitus uhkaa ajautua teosofistisiin hämäräpuuhiin.
"Langaton sähkölennätin on osoittanut, kuinka ääretön joukko värähtelyjä alinomaa risteilee eetterivaltakunnassa meidän ympärillämme..." (s.25)
Mitä hän sitten olettaa tieteen tutkimattomilta rajoilta löytyvän? Kummituksia? Keijukaisia? Eikö hän juuri halunnut sanoa, että kuolematon sielu on toiveajattelua? Paljon aiheellisempi tieteenkritiikki on tämä:
"Kiitollisuus itse elämää kohtaan vaatii meitä etsimään, väsymättä etsimään, kunnes löydämme vastauksen, joka saa meitä riemumielin tunnustamaan: sinä olet viisas, sinä olet hyvä, sinä olet täydellinen, oi olemassaolon lähde." (s.18-19)

Nyt osuu kirjoittaja asian ytimeen. Tässä jos jossain on tieteellisen maailmankuvan akilleen kantapää. Tiede osaa metodisesti epäillä ja purkaa, mutta ihmisen psykologinen halu ei tyhjene tietämiseen - hän haluaa tietää riemumielin, hän haluaa olla kiitollinen. Paljon ennemmin minäkin kuuntelen ihmistä, joka puhuu siitä kuinka siisti tyyppi Jeesus oli tai kuinka paljon me saamme kiittää Jumalaa - kuin jotain latteita totemuksia avaruuden kylmyydestä ja mustien aukkojen kaikenrutistavista gravitaatiovoimista. Sanojen takaa on löydyttävä tunnetta.

Kirja asettaa siis varsin hyvin muotoillut tavoitteet etsinnälle: uskottavan vastausten elämän tarkoitukseen tulisi täyttää kaksi kriteeriä: ensinnäkin sen tulisi olla empiirisesti ja rationaalisesti kyllin pätevä - ja toisekseen sen tulisi tuottaa meille iloa, tarjota motivaatiota ja vaalia kiitollisuudentunnetta elämään.

Tässä ei mielestäni ole kyse vain yhden ihmisen julkilausumasta halusta vaan pysyvästä inhimillisestä tarpeesta. Uskonto ei saa olla itseensäkäpertynyttä ja julmaa - eikä tiede saa puolihuolimattomasti riistää lapsekasta elämäniloamme. Ja nimen omaan tieteen uskottavuuden kannalta tämä vaatimus on relevantti: evoluutio ei mitenkään pärjäisi ilman dinosaurusleluja, eivätkä tähdet kiinnostaisi meitä keskivertoihmisiä ilman avaruusseikkaiuja ja lasermiekkoja.

Jos tiede koskaan kykenee päihittämään uskontoja suurimpana maailmansselityksenä, se tapahtuu iloa tuottavien oivallusten ja jännittävien tulevaisuudennäkyvien voimalla. Tiede on varsin tehokkaasti vääntänyt kättä sokean uskon kanssa, mutta seuraavat haastajat ovat toivo ja rakkaus. Niitä vastaan eivät samat kuluneet argumentit enää tepsi, eikä myöskään raaka voima.

Modernismi toimi pitkään tieteen tärkeimpänä liittolaisena ja tarjosi "toivoa" jatkuvasta kehityksestä. Viihde ja urheilu ovat puolestaan paikanneet rakkaudentarvetta tarjoamalla lyhyitä iloja ja yhteisöllisyyden kokemuksia. Voiko tämäkään ratkaisu olla kestävä, sillä tiedämme modernin kehitysuskon jo heikentyneen merkittävästi? Tieteen ei pitäisi loputtomasti ulkoistaa tehtäviään inhimillisten tarpeiden tyydytyksessä, sillä lopulta voi käydä niin, että kaikki kiva kuuluu taloudelle sekä viihteelle ja yhdessä ne julistavat tieteen käyneen tarpeettomaksi. Riippumaton yliopistotutkimus heitetään modernin kehitysuskon sekä hyvinvointivaltion kanssa samaan kuoppaan.

Tiede ei uskontojen lailla kykene toimimaan kokonaisvaltaisena maailmanselityksenä, koska se ei edes yritä. Vaikka jo modernin maailmankuvan alkutaipaleilla eräs tuuheaviiksinen filosofi totesi "tiedon lisäävän tuskaa", ei tieteen sisällä ole muotoiltu minkäänlaisia kriteerejä kivan tai ei-niin-kivan tiedon tunnistamiselle.

Ja miksikö sellaisten erottelujen tiedostamiseen tulisi uhrata voimia? Koska viimekädessä suuret yleisöt kumminkin osaavat jo tehdä tämän eron ja tiedosta toisaalta valikoituu uutisiin shokeeraavia sirpaleita ja toisaalta kivoja, mutta hyödyttömiä latteuksia ikuistetaan tee-pusseihin ja seinätauluihin. (Ja nämä viimeisimmät kappaleet siis ovat vain omia harha-ajatuksiani, eivätkä otteita Valvanteen kirjasta.)


Omat tarkoitukset laumalle ja yli-ihmiselle

Valvanteen tarkoituksennälkäinen hyökkäys osuu oman aikamme ateisteihin, jotka bussin kyljestä vuoratuilla mainosplakaateillaan ovat mm. kehottaneet ihmisiä unohtamaan turhat lupaukset Jumalasta ja elämään elämäänsä kuin se olisi ainoa. Valvanne kirjoittaa:
"On tuhansia, joiden henkisille tarpeille (epäusko) ei tarjoa paljoakaan tyydytystä. On sellaisia, jotka ovat pakotetut tekemään kovaa työtä aamusta iltaan saamatta nauttia mistään elämän ihmeellisimmistä puolista... Onko heillekin yhdentekevää, tuleeko elämä kuoleman jälkeen jatkumaan vai ei? He tarvitsevat jotakin uskoa, voidakseen kestää ilottomassa asemassaan. On kovaa ja säälimätöntä kehoittaa näitä ihmisiä käyttämään hyväkseen mitä tämä nykyinen elämä tarjoo, kun ei heillä ole siihen tilaisuutta." (s.20-21)
Useampaankin kertaan kirja muistutti minulle, että sen kirjoitushetkellä elettiin 30-lukua. Väinö Valvanne on onneksi ehtinyt muotoilla sanansa ennen natsien valtaannousua, joten hänen puheitaan yli-ihmisistä ei suoralta kädeltä voi tuomita natsismiksi - sitä paitsi hän määrittelee laumaihmiset varsin sympaattisesti:
Nietzschen seuraajat sanovatkin suoraan: "Lauman elämällä ei ole merkitystä; sen tarkoitus on vain valmistaa yli-ihmistä." Mutta onko heidän syynsä, että he kuuluvat "laumaan"? ...meissä kaikissa on "laumasielu" ja laumasielun taipumukset.(s.21)

Vaikka me olemmekin niukkuuden ja jatkuvan työnteon vuoksi pakotetut laumamme eläimellisen perinteen osaksi, on tulevaisuutemme silti valoinen. Muutamaan lauseeseen V.H.V piirtää lähes kaiken mitä saatoin kuvitella sotien välisestä modernismista:
"...säädetään mallikelpoiset lait, että kaikilla on hyvä olla. Rotua jalostetaan taitavasti käyttämällä hyväksi perinnöllisyyden lakia ja kieltämällä kelvottomilta naimisoikeutta, jotta saadaan pelkästään hyviä ja siveellisiä ihmisiä syntymään maan päälle. Tiede edistyy niin, että tautien valta murretaan, ihmeellisten keksintöjen kautta supistetaan työnteko vähimpään mahdolliseen määrään ja hankitaan kaikille mahdollisuuksia nautintoihin ja myöskin sielunviljelyyn." (s.21)

Wau mikä pätkä! Rodunjalostusta, ihmeellisiä keksintöjä, sielunviljelyä... puuttuu vain matkailua ajassa ja avaruudessa. Mihin me tästä päädymme? Tietenkin Leo Tolstoin oppeihin! :D
"hänellä oli rahaa, mainetta, onnellinen koti, hyvä terveys, ylhäinen asema, rikkaat lahjat - kaikki, mitä hän suinkin saattoi toivoa - ja yhtäkkiä kesken kaikkea tätä "onneaan" häneen tarttui ääretön inho koko elämää kohtaan. Elämä tuntui hänestä olevan kaikkea tarkoitusta vailla, se oli tyhjää tyhjempi." (s.22)
Juuri kun luulimme, että Kristus oli heitetty romukoppaan, hän syntyy jälleen lähes identtisessä myytissä - joka tällä kertaa (Buddhan elämää muistuttavassa tarinassa) on saanut nimen Leo Tolstoi.

Väinö Valvanteen kirja on sekava ja maaninen, mutta täynnä pieniä helmiä: etupäässä juuri julistavuutensa ansiosta se tarjoilee komealta kalskahtavia argumenttejä, jotka on ehkä kuultu muualtakin, mutta harvoin niin väkevässä ilmiasussa. Tekstin seasta voisi tarvittaessa irrottaa monia found-poetry -pätkiä, mutta halusin tällä kertaa pysyä itse aiheessa.

Jos törmäätte kirjaan divarissa niin suosittelen hankkimaan. Inspiroiva teos, josta löytyy monia hyviä keskustelunaloituksia - minkä lisäksi se toimii historiallisena aikalaiskuvauksena.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Onko kylmäfuusio kylmää, tai edes fuusiota?

Kylmäfuusion saralla on jo sadan vuoden ajan esitetty suuria lupauksia ja kuultu erikoisista läpimurroista. Hyvin vähän mitään varsinaista edistystä on kuitenkaan nähty. Tässä kirjoituksessa lähestyn tutkimuksia humanistisesta näkökulmasta, ja kiinnitän huomioni etenkin keskustelukulttuuriin sekä tieteelliseen termistöön, jota usein käytetään virheellisesti. Ehdotan, että kenties teorioiden ja epätieteellisen puheen taustalla olevaa ihmistä kuitenkin kannattaisi joskus myös yrittää kuunnella, jotta keskustelussa ja sitä kautta myös ihmisten käsityksissä tapahtuisi edistystä?

Toivon, etteivät skeptikot tai keksijät loukkaannu seuraavista sanoista, sillä tarkoitukseni on vain pohjustaa kysymyksenasettelua pienillä kärjistyksillä:

Näennäistieteilijät ja innokkaat amatöörit ovat hukanneet monen akateemisen uran pituudelta aikaansa mahdottomien teorioiden todistelemiseen.
Toinen puoli tarinasta lienee yhtä traaginen: vähintään sama määrä skeptikkoja on tuhlannut saman määrän energiaa teorioiden todistamiseksi virheellisiksi.

Näennäistieteilijät kenties toivovat rikastumisestaan ja tieteellisistä tunnustuksista huolimatta, että he ovat antaneet muille amatööritutkijoille ja ikiliikkujien rakentajille innostusta omassa esimerkillään. Kenties he myös salaa haaveilevat siitä, että tulevaisuuden tiedeyhteisöt tunnustavat heidän olleen oikeassa?
Skeptikoilla lienee itsestään hieman samanlaisia suureellisia kuvitelmia: He ovat suojelleet tuhansia ihmisiä huuhaalta ja virheellisiltä uskomuksilta. Vaikka he eivät koskaan saaneet professorin kannuksia, ovat he omalta osaltaan edustaneet ja edistäneet kriittistä ajattelua ja johdattaneet maailmankatsomustamme realistisempaan suuntaan.

Onhan varmaan paikallaan olettaa, että myös Pikkujättiläisen ivallisen ja usein pikkunokkelan tiede-esseistiikan taustalla on tämänsuuntaisia ambitioita. En ole professori, joten edistän tiedettä gonzotutkimuksilla ja mahtipontisilla bloggauksilla.

Oli motivaatiomme mikä tahansa, toivon etteivät olkinuket ja ennakkoluulot olisi paremman keskinäisen kunnioituksen ja keskustelun esteenä.

Ihmisten edemmistö tuskin edes tietää, että kylmäfyysio on monien fyysikkojen mielestä huuhaata, eikä siihen tulisi tuhlata rahaa

En tiedä miten moni fyysikko todellisuudessa ajattelee näin tai miten moni ihminen tietää mitä eroa on fissiolla, fuusiolla tai kylmäfuusiolla, mutta olisi mukava selvittää asia.

Niinpä tein tällaisen pienen kyselyn:
LYHYT KYSELY KYLMÄFUUSIOSTA

No, ehkä on vähän turha kysellä mitään,kun olen jo ehtinyt luoda tuossa aiemmin tiettyjä oletuksia. Kävin kuitenkin varmuuden vuoksi liittämässä kyselyn myös Tiede-lehden foorumille, niin kertyi vähän laajempi kattaus mielipiteitä.
89% pitää kylmäfuusiota puhtaana huuhaana, josta ei ole edes kunnolliseksi tieteiskirjallisuudeksi. (Huomaa, miten harvat tunnustavat, että eivät tiedä paljoakaan kylmäfuusiosta: 2/65)
Kylmäfuusio yhdistyy monen fyysikon mielissä ensimmäiseksi lukuisiin valheellisiin uutiotsikoihin ja suoranaisiin huijauksiin. Netistä löytää kymmenittäin ihmisiä, jotka väittävät rakentaneensa toimivan kylmäfuusioreaktorin. Vastaavia väitteitä esitettiin jo 1920-luvulla, mutta ne eivät johtaneet konkreettiseen energiantuotantokeinoon, josta olisi ollut teknistä tai taloudellista hyötyä. Myös keksijöiden teoreettiset kuvaukset laitteistaan osoittautuivat sekaviksi ja ristiriitaisiksi.
https://en.wikipedia.org/wiki/Cold_fusion

Kylmäfuusioon on kohdistettu myös lukuisia salaliittoepäilyjä. Monet väittävät, että kylmäfuusio olisi ollut jo pitkään mahdollista, mutta öljy-yhtiöt ovat sabotoineet tutkimuksia ja ostaneet sekä pimittäneet patentteja.

Huonosti laaditut kirjalliset raportit ja salaliittoteoriat ovat onnistuneet kenties vesittämään myös monien järkevämpien tutkijoiden aikaansaannoksia. On vaikea hahmottaa alalla tapahtunutta kehitystä, kun keskustelu koostuu enimmäkseen päättömistä väitteistä ja niiden vastaväitteistä. Kovin moni fyysikko tuskin haluaa erikoistua kylmäfuusioteoriaan, kun sitä kautta saa heti kyseenalaisen maineen.

Normaalien fuusioreaktorien lämpötila on kymmeniä tuhansia asteita, eikä niissä ole kyetty miljardien rahoituksesta huolimatta ratkaisemaan keskeisiä ongelmia. Kuulostaa liiankin hyvältä, että joku tavallinen ihminen omassa autotallissaan rakentaisi toimivan fuusioreaktorin. Mieleen tulee helposti kuva alkemistista, joka yrittää muuntaa yhtä alkuainetta toiseksi - ja siitähän fyysiossa on kyse.

Silti on hyvä huomata, ettei kylmäfuusio suinkaan ole arkisten lämpötilojen puitteissä kylmää. Lämpötila kohoaa yli tuhannen asteen.

Esimerkiksi nyt vaikka oheisen linkin takaa löytyvä video, jossa yritetään toistaa Rossin E-Cat reaktorin tulokset:
http://www.wired.co.uk/news/archive/2015-02/06/cold-fusion-reactor

Sekin on epäselvää, tapahtuuko väitetyissä kylmäfuusiolaitteissa fuusioreaktiota. Jotain siellä kuitenkin tapahtuu, vaikka näille kokeille on tyypillistä se, ettei mittareilla havaita minkäänlaista säteilyä.

Kenties tulisi kokonaan hylätä nykyään käytössä olevat termit? Ainakaan ei tulisi puhua fuusiosta, sillä alkuaineiden atomiytimet eivät yhdisty ja muodosta uusia alkuaineita.

Miksi puhutaan fuusiosta, vaikka mikään ei viittaa siihen, eivät tulokset eivätkä teoriat?

Eri tieteenalojen erottautumisesta ja heikosta ytheydenpidosta kenties seuraa, että humanistit loputtomasti määrittelevät ja kyseenalaistavat käyttämiään käsitteitä, kun taas luonnontieteilijöille on luonnollisempaa, että historiallisista määritelmistä ja termeistä pidetään kiinni itsepintaisesti.

Jos Pluto halutaan planeetan sijaan määritellä kääpiöplaneetaksi, se vaatii vuosien kokoustamista ja kiihkeitä vastapuheita.

Onko luonnontieteellisen todistamisen perusteena todellakin puhtaasti tieteellistä metodiikkaa, vai onko kysymys myös sanasokeudesta, Asperger-taipumuksista tai OCD:sta, eli pakko-oireisesta järjestelmällisyydestä. Mitään tieteellisen maailmankäsityksen tai termistön osia ei saa muuttaa, koska se uhkaisi turvallisuudentunnetta. Niinpä tieteen on edistyttävä vain sukupolvi kerrallaan, suurten paradigmanvaihdosten kautta?

Olisiko tieteen kokonaisedun kannalta parempi, etteivät erilaiset luonnetyypit niin selkeästi jakautuisi omiin tiedekuntiinsa, vaan kunkin tieteenalan piirissä toimisi myös taipumuksiltaan ja kyvyiltään erilaisia ihmisiä? Jos se ei edistäisi tiedettä, niin kenties ainakin yrityselämän innovatiivisuutta.

Kenties minun ei pitäisi puhua tällaista, ennen kuin olen esittänyt todistusaineiston.

Miksi kylmäfuusio ei ole fuusiota?

Tutustuin kylmäfuusion lähinnä vain viihdyttäkseni itseäni. Minua kiinnostivat ihmiset, jotka yksin taistelevat tuulimyllyjä vastaan.

Pian kuitenkin kiinnitin huomioni siihen, että artikkelit itsepintaisesti puhuvat fuusiosta, vaikka kokeissa ei väitetä tapahtuneen atomiydinten yhdistymistä, eli transmutaatiota:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Transmutaatio

Kokeita kritisoidaan fuusion käsitteen valossa. Tietenkään teoriat tai tulokset eivät ole luonnontieteellisesti järjellisiä, jos niissä itsepintaisesti puhutaan "fuusiosta" silloinkin, kun atomiydinten fuusiota ei todistettavasti ole voinut tapahtua.

Sen sijaan monet puolueettomat (kuten puolueellisetkin) kokeet havaitsevat:
A) Reaktori tuottaa enemmän lämpöä kuin mitä siihen syötetään ja mitä teoriat antaisivat olettaa.
B) Käytetty polttoaine sisältää poikkeavassa suhteessa isotooppeja kuin käyttämätön polttoaine.

Kaiken järjen mukaan tulisi siis puhua isotooppireaktorista.

Miten monta tulosta Google antaa sanalle "isotooppireaktori"?.

Nolla. Ei yhtään.

Tästä minä juuri puhun, kun kritisoin luonnontieteilijöitä. Miksi ei kieltä voi käyttää luovasti ja puhua niin kuin runoilijat puhuvat - eli asioista niiden oikeilla nimillä?

Mikä ihme on isotooppireaktori?

En tiedä onko sittenkään kyseessä paras mahdollinen sana. Olen alkanut tyypilliseen humanistin tyyliin epäillä itseäni. Kenties olisi sittenkin parempi käyttää ilmausta transmutaatioreaktori, sillä myös isotooppien hajoamien toisiksi isotoopeiksi on luokiteltavissa "ydinreaktioksi":

Kuinka monta tulosta Google antaa sanalle transmutaatioreaktori?

Hmm... Ei näemmä yhtään. Tarkemmin ajateltuna ei välttämättä olisi kumminkaan viisasta tarttua liian laaja-alaiseen käsitteeseen, jos tarjolla on täsmällisempiäkin.

Miten kävisi neutronireaktori, sillä isotoopit eroavat toisistaan juuri siinä, että niillä on sama määrä protoneja, mutta eri määrä neutroneja?

Ei silläkään sanalla ole vielä käyttäjiä. Vaeltelen tyypilliseen tapaani kielemme tuntemattomilla korpimailla kuin Star Trekissä konsanaan.

Netissä tarjotuissa monilukuisissa kokeissa toistuu väite, että deuteriumin, siis raskaan veden, sekä hienoksi jauhetun nikkelin ja/tai palladiumin seosta kuumentamalla syntyy mystisesti ylimääräistä lämpöä. Kun reaktori on sammutettu ja polttoainetta tutkitaan, havaitaan, että isotoopeille on tapahtunut jotakin kummallista.

Isotooppireaktori on siis ilmeisesti laite, joka suuressa lämpötilassa ja paineessa muuntaa vähemmän stabiileja atomiytimiä enemmän stabiiliin muotoon, ja siten vapauttaa lämpöä - kenties jopa enemmän kuin mitä systeemiin on ulkoa tuotu. Se tarkoittaisi, että tämänkaltaisilla laitteilla voisi olla käytännön sovelluksia, kunhan luovuttaisiin väitteestä, että kyse on kylmäfuusiosta.

Kun katselen nuklidikarttaa https://fi.wikipedia.org/wiki/Nuklidi, mieleeni tulee ajatus, josko nikkelin ohella myös tinaa tai gadoliniumia voisi kokeilla kokeellisen isotooppireaktorin polttoaineeksi? Niillä molemmilla on useita isotooppeja sekä alhainen sulamispiste, minkä lisäksi ne ovat varsin yleisiä ja edullisia raaka-aineita. Jos isotoopit todellakin alkavat transformoitua lämpötilan ja paineen vaikutuksesta, deuteriumin kenties luovuttaessa niille neuroneja, voisi teoriassa energiaa - tai ainakin lisälämpöä - tuottaa kohtuullisen edullisesti.

Tämä on hajanaisen ja huteran näytön valossa laadittu yksinkertainen teoria, jonka varsin vähäisin ajatusponnisteluin muotoilin kylmäfuusiokokeiden tuloksista. Uusien termien ja teorioiden rakenteleminen on helppoa, kun ensin pääsee irti ajatuksesta, että kokeissa olisi kysymys fuusiosta - tai että prosessi olisi kylmää,

Sehän on äänekkäimmän kritiikin ydin, että fuusiossa tapahtuvan ydinreaktion signaaleja, kuten säteilyä, ei ole kokeissa havaittu. Jos kyse ei ole fuusiosta, se ongelma on ratkaistu. Seuraavaksi täytyisi seuraavaksi tutkia kokeellisesti, voiko isotooppi luovuttaa tai vastaanottaa neutronin ilman, että prosessissa vapautuu alfa- tai gammasäteilyä - tai mitä säteilyä siinä vapautuu?

Kenties yksi pieni sana on johtanut keskustelua harhaan kymmenien vuosien ajan? Ainakaan kukaan ei vielä suomeksi liene esittänyt tällaista käsiteanalyysiä - tai ainakaan näillä sanoilla. Mutta minähän olenkin vain humanisti ja gonzotieteilijä.

PS.
Huomasin jutun kirjoitettuani, että Takkirauta on tarttunut aiheeseen reilu vuosi sitten:
"Polttoaineen nikkelin (Ni) isotoopit 58, 60, 61 ja 64 näyttävät muuttuneen suurimmalta osin isotoopiksi 62. Litiumin (Li) isotooppi 7 taas on muuttunut isotoopksi 6. Alkuaineet ovat siis muuttaneet muotoaan."
http://takkirauta.blogspot.fi/2014/10/kylmafuusiosta-totta.html

Tämänkin kirjoituksen alla käydyssä keskustelussa silti harhaanjohtavasti puhutaan "fuusiosta", vaikka alkuaineet (protonit+elektronit) olisivat pysyneet samoin - ja muutoksia on tapahtunut vain niiden neutronien lukumäärässä.

Kokeita tulisi suorittaa kiinnittäen erityistä huomiota isotooppien keskinäisiin suhteisiin. Tarvittaisiin yksityiskohtaista tietoa seoksen alkuainekoostumuksesta, jotta olisi mahdollista muotoilla teoria siitä, kuka on siirtänyt neutroneja kenellekin. Voihan olla niinkin, että Rossin E-Cat itse asiassa hukkaa energiaa, koska joidenkin isotooppien synnyttämiseen kuluu enemmän energiaa kuin toisissa prosesseissa vapautuu. Sen sijaan jos polttoaineena olisi vain tarkkaan valittuja isotooppeja, reaktio voisi toteutua puhtaammin ja tehokkaammin.

Lisäys kesällä 2016:
Muutamia linkkejä tutkimuksiin, joissa huomioidaan "transmutaatio-reaktorin" polttoaineen koostumuksissa tapahtuneet isotooppimuutokset:
"transmutation reactions... resulting in the formation of new stable isotopes not present in the system prior to the experimental run."
PDF - isotopic shifts and transmutations observed in LENR
"we noticed that the main source of energy in our reactor is not so much a fusion, but a shift of the isotopic composition"
Rossi-e-cat-energy-comes-from-isotopic-shifts-which-is-not-fusion

Ilmiötä on käsitelty muutamissa artikkeleissa jo 1989, mutta sekä tiedeyhteisö että kylmäfuusiohörhöt ovat takertuneet termiin "fuusio", mistä ei ole ollut missään vaiheessa kysymys:
"anomalous isotopic shifts provide the most convincing evidence of nuclear reactions"
 http://newenergytimes.com/v2/news/2010/35/SR35906insights.shtml

Lisäys 2:
Myös Ruotsissa on innostuttu selittämään "kylmäfuusion", eli LENR-tekniikan havaintoja. Richard Lundin ja Hans Lingren esittävät, että ylimääräisen energian tuottaisi "ponderomotive Miller force" (en löytänyt suomennosta), joka värähdyttelee epävakaiden isotooppien neutroneja ulos ytimestä jolloin ne pomppaavat toisen atomin ytimeen, muodostaen atomiytimiä, jotka ovat vähemmän epävakaita:
"ponderomotive forces at resonance frequencies shake out neutrons from elements such as deuterium and lithium, and that these neutrons are then captured by e.g. nickel, resulting in energy release by well-known physical laws."
https://animpossibleinvention.com/2015/10/15/swedish-scientists-claim-lenr-explanation-break-through/
Näyttää siltä, että ilmiö on jo toistettu niin monessa eri laboratoriossa, että fyysikot alkavat heräillä skeptisismistään. Kukaan ei osaa kunnolla selittää havaittua ylimääräistä (ei-kemiallista) energiaa, joten on käynnistynyt kunnon kilpailu siitä, kenen teoria on lähimpänä totuutta tai vähiten epätieteellinen. Minua kiinnostaa tässä kuviossa eniten se, olemmeko todistamassa radikaalia paradigmanvaihdosta, vai täytyykö tekniikan kehittyä kaupallisiin sovelluksiin asti, ennen kuin sen olemassaoloon herätään akatemioissa. Olen koettanut etsiä uusimpien käänteiden epäilijöitä, mutta skeptikot tuntuvat pysyttelevän hiljaa. Asiaan perehtyvä huomaa nopeasti, että keskustelu on liian laajamittaista, jotta sitä voisi nopeasti kiistää - ja kun siihen perehtyy lähemmin niin kiistäminen muuttuu vaikeaksi. Tutkimuksia on leegio ja niiden taustalla arvovaltaisia tahoja. Skeptikot suojelevat itseään lähinnä sillä, että eivät perehdy ollenkaan, mikä ei ole uutta. Kylmäfuusio torjutaan yleisimmin sillä perusteella, että se aikoinaan torjuttiin tiedepiireissä, vaikka torjunta perustui fuusion määritelmän virheelliseen käyttöön ja muihin teoreettisiin sekä akateemisiin kömmähdyksiin. Fuusiota ei kukaan tervejärkinen fyysikko enää väittäisi kokeissa tapahtuneen - paitsi Wikipediassa, jossa se kummittelee sillä otsikolla. Lisäksi alalla on huijareita, mutta se ei vaikuta siihen, miten moni yliopisto on myöhemmin vahvistanut monet omituiset havainnot vuodelta 1989, ja löytänyt uusia omituisia havaintoja.

Tänä keväänä alan kuuluisin vedättäjä Andrea Rossi on taas ajautunut vähintään kahteen oikeudenkäyntiin, joista toisessa hän  itse vaatii huimia summia rahoittajiltaan ja toisessa on itse syytettynä huijauksesta. Hän on ilmeisesti käyttänyt vähintään 1,5 miljoonaa, kenties jopa 10 miljoonaa rakentaakseen jättimäisen laitteiston ja lahjoakseen hämäräperäisiä asiantuntijoita todentamaan sen toiminnan:
https://wattsupwiththat.com/2016/04/07/e-cat-crumbles-industrial-heat-has-worked-for-over-three-years-to-substantiate-the-results-without-success/

Rossien elämäntarinasta syntyisi mielenkiintoinen elokuva. Mies ei tunnu säikkyvän sitä, että joutuu kaikkialla oikeustoimien kohteeksi ja tulee paljastetuksi ties mistä vedätyksistä. Hänen laitteitaan ei kukaan luonnollisesti ole voinut tieteellisesti todentaa, koska hän ei ole paljastanut "salaista ainesosaa", joka on välttämätön jotta mitään tuloksia syntyy. Rossin nettisivujen tieteelliset esitykset ovat enimmäkseen puhdasta hölynpölyä. Mies on patologinen huijari, mikä ei ainakaan helpota kenenkään muun työskentelyä jo valmiiksi huuhaaksi julistettujen mysteerien parissa.

Vaikka palladiumin, platinan, nikkelin tai aluminin tietyt isotooppimuutokset olisivat todellisia alhaisissa lämpötiloissa, on sittenkin mahdollista myös, ettei mitään kaupallista ja toimivaa reaktoria ole näköpiirissä. Vaikka ilmiö olisi todellinen on se sellaiseksi myöskin todennettaisiin (huomaa kaksi eri ehtoa.) Teknologian mahdollisuudet ovat alan puuhamiesten taholta optimismin värittämiä. Lupauksissa puhutaan sata tai tuhatkertaisista hyötysuhteista, vaikka paras mihin kukaan on koeolosuhteissa edes väittänyt päässeensä on noin 170% (lämpöä suhteessa käytettyyn sähköön), eikä luottavissa tutkimuksissa ylimääräistä selittämätöntä lämpöä ole mitattu kuin jotain 0,5-5%. Heliumin tapauksessa puhutaan miljardisosista, enkä usko mitään vety-fuusiota olevankaan näin pienissä lämpötiloissa. Sen sijaan isotooppien muutoksista on mustaa valkoisella useissa analyysissä. Jotkin näistä atomiytimen muutoksista kenties kuluttavat energiaa, joten laitteiston tehon lisääminen voisi onnistua, sikäli kuin ilmiötä tutkisivat vakavat ja osaavat fyysikot.

Kiistanalaisesta löydöksestä on parhaimmilaankin matkaa kaupalliseen tuotteeseen, sillä esimerkiksi vetyräjähdysten vaara on varsin vakava, kun leikitään deuteriumilla ja sähköllä. Vaikka sähköä ei saataisi koskaan turvallisesti talteen riittävän hyvällä hyötysuhteella energiantuotannon näkökulmasta, voi tästä kehittyä seuraavan sadan vuoden aikana muita sovelluksia, esimerkiksi säteilysuojattuja linjastoja sulattamoissa tai jopa luotaimia Mars-perän jään sulattamiseen, jos reaktio kerran sen käynnistyttyä tuottaa pitkän aikaa lämpöä. Tieteiskirjailijoiden luulisi jo tarttuneen aiheen tarjoamiin mahdollisuuksiin.