Toksinen individualismi

Individualismi on tietenkin pääosin positiivinen termi ja siihen yhdistetään positiivisia arvolatauksia. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että individualismi olisi huonompi vaihtoehto kuin kollektivismi, vaikka olen kritisoinut ihmisten siihen liittyvää sinisilmäisyyttä aiemmissa kirjoituksissani.

Olen saanut kokea, että minua syytetään kommunistiksi, tai joskus jopa jonkun sortin militantiksi, koska olen sanonut, että "individualismiin" liittyy ongelmia. Sama tilanne, jos olen kritisoinut liian kärkevästi "vapautta". Nykyään sentään vapaudesta saa puhua kriittiseen sävyyn, koska on nähty kuinka vapauden mallimaa Yhdysvallat on julistanut sotia "vapauttaakseen" kansakuntia, vaikka vapaus on ollut vain kulissi, jonka suojissa on esimerkiksi viety maan öljyvaroja. Muutos alkoi hitaasti 90-luvulla, Neuvostoliiton murennuttua, mutta se on ollut hidasta.

Koska en ole kommunisti, enkä edes äärivasemmistolainen, tahdon tässä kohtaa muistuttaa, että Neuvostoliiton sanomalehti oli nimeltään Pravda, eli totuus, vaikka siinä valtiossa sai kaikkea muuta kuin lausua ääneen totuuden.

Suurten sivilisaatioiden pyhimmistä arvoista näyttää herkästi tulevan pelkkä tyhjä symboli, ja arvot asteittain rapistuvat juuri siksi, ettei niistä ole lupa puhua pahaa. Tästä johtuen ei arvojohtajien ajatusmaailmaan tai tekoihin voida vaatia korjausliikkeitä, kun aika sitä edellyttäisi. Pyhin arvo on pian kuin pimeä komero, jonne tungetaan kaikki rojut, koska se on pyhyyden esiripun takana, minne on kätevä luutia epäkohtia pois vieraiden silmistä. Näin sivilisaatio rapistuu juuri korkeimpien ihanteidensa kautta. Tämä teesi on yksi oman filosofiani kulmakivistä. (Luultavasti Platon tai Aristoteles on jossain siitä jo aiemmin selittänyt, kuten yleensä aina.)

Olen siis puhunut individualismista pahaa, vaikka se on pyhä, ja huomannut, että minua kuullaan täysin väärin, koska minut oletetaan individualismin viholliseksi, siis viholliseksi.

Tästä syystä en enää puhu individualismista, vaan "toksisesta individualismista", joka on eri asia. Toksinen individualismi on individualismia, jota käytetään vallan ja epäoikeuden välineenä. Se on individualismia, joka on ohittanut parhaat päivänsä ja härskiintynyt.

Mitä on toksinen individualismi?

Käsitteen merkityskentän ja ilmiömaailman syvällinen selittäminen edellyttäisi kokonaista kirjaa. Sellainen on kyllä tekeillä, mutta kirja ei mahdollisesti koskaan valmistu, koska tekeillä on myös 30 muuta kirjaa filosofisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Tämä on siis vain pintaraapaisu.

Aloitan toksisen individualismin perusmerkityksen selittämisen hyvin karkeasti, jotta tietäisimme, minne suurin piirtein katsomme. Nämä esimerkit haiskahtavat sosialismilta, mutta pyydän sitä anteeksi. Kohde, johon yritän viitata, seisoo sosialismin takana. Jos katsot sosialismista eteen päin, hieman oikealla, näet toksisen individualismin seisomassa kahden koivun välissä.

Toksinen individualismi tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että katsomme yksilöä silloin kuin se meille parhaiten sopii, ja kun tulkinta vahvistaa meidän olemassaolevaa maailmankuvaamme. Jos siis esimerkiksi osallistumme leikkiin, ja voitamme, olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kyse oli taitolajista. Me olemme taitavia, siksi voitimme. Jos joku toinen voittaa, sanomme että kyse oli tuurista, tai peli oli epäreilu.

Käsityksemme yksilön tai olosuhteien vaikutuksesta vaihtelee subjektiivisesti, emmekä näe tasapuolisesti milloin on kyse sosiaalisista rakenteista ja milloin yksilön taidoista.

Kyllä, tätä on tutkittu: winners-think-success-was-earned-even-if-it-was-down-to-luck

Ilmiötä selittää myös kognitiivinen vinouma nimeltään "Selviytymisharha" (Wikipedia)

Karkeasti ottaen toksisessa individualismissa on kyse siitä, että jos me itse tai kaverimme voittavat, tai jos poliittinen maailmankuvamme on kovastikin oikeistolainen, olemme taipuvaisia sanomaan, että on yksilön oma vika, jos hän ei pärjää koulussa, urheilussa tai työelämässä.

Jos katsotaan koko kuvaa, huomataan ehkä, miten urheilijalla A on henkilökohtainen lajivalmentaja, apuraha, menestyksekäs seura tukenaan sekä hyvät harjoittelupaikat. Urheilijalla B on puolestaan vakituinen duuni ja hän harjoittelee vapaa-ajallaan, ilman valmentajaa.

Jos todetaan yksituumaisesti, että urheilija A on lahjakkaampi ja ahkerampi kuin urheilija B, on kyse toksisesta individualismista. Katsotaan selityksessä pelkkää yksilöä, eikä hahmoteta kokonaiskuvaa, tunneta henkilöiden taustaa tai muita muuttuja - siis etsitään vikaa tai ansiota yksilöstä tilanteessa, jossa se on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta.

Tämä saattaa hyvinkin johtaa meidät lähemmäs sosialismia, mutta se ei ole sama asia kuin sosialismi. Toksinen individualismi on selitysmalli, joka estää meitä näkemästä selityksiä silloin, kun tarvittaisiin tuloksia. Jos katsotaan vain yksilöä, ja kiitetään tai syytetään häntä, ei kyetä parantamaan tuloksia, jotka johtuvat siitä, että vika on tavalla tai toisella yhteisössä.

Ajatellaan yksilön kehittymisen edellyttävän vaikeuksia ja karaistumista

Suomi on ajoittain vaikuttanut varsinaiselta individualismin mallimaalta, kenties siksi, että elimme niin lähellä Neuvostoliittoa ja opimme suhtautumaan idän kollektiivisiin harjoittelumenetelmiin "punakoneena", josta emme halunneet ottaa mallia.

Meillä on myyttejä sitkeistä urheilijoista, jotka harjoittelevat itsekseen, ilman tukijoukkoja, ja sitten hakevat parit kultamitalit olympiakisoista. Vaikka vastustamme kollektivismia, me olemme tuudittautuneet hyvin rajuotteisen individualismin harhaan ja siksi emme riittävästi tue yksilöä - eli päädymme juuri tekemään käänteisesti sitä, mitä individualismi edellyttäisi. Jätämme lahjakkaita ihmisiä heitteille, koska ajattelemme, että kyllä he siitä sisuuntuvat kunhan riittävästi kohtaavat vastoinkäymisiä ja purevat hammasta.

Sisu saattaa toisinaan olla yksi toksisen individualismin taustatekijöistä, mistä syystä meidän on erityisen vaikea kohdata ongelmaa. Sisu on meille pyhä asia, sisussa ei ole mitään moitittavaa, ei saa olla.

Kun norjalaiset hiihtäjät saavat kymmenkertaisesti apurahoitusta ja parhaat harjoitteluolosuhteet, meillä pusketaan yksin läpi pelkällä sisukkuudella.

Se on sitä toksista individualismia, ja tämä oli pahasti sanottu.

Valinnan vangit, eli kuinka psykologit harhautuivat valintaväsymyksessä

Kirjoitussarjassa Parempaa vapautta - vapaudenfilosofian vallankumous...

Kansainväliset psykologit ovat viime vuosina keskustelleet kiivaasti siitä, onko olemassa edes sellaista asiaa kuin "valintaväsymys". Yleinen konsensus on kääntynyt sille kannalle, ettei sellaista ole havaittavissa, mutta ongelma on siinä, että kysymystä lähestytään liian psykologisesti.

Valintaväsymyksestä tuli muodikas käsite, koska se kuvaa niin osuvasti meidän kulttuuriamme. Sen teho ei ole psykologisessa täsmällisyydessä, vaan se on diagnoosi siitä ajasta, jossa me elämme.

Blogini seuraajat tietävät, että olen viime aikoina lukenut Kevätpörriäinen -lehtiä useilta vuosikymmeniltä. Siinä ohessa olen tehnyt monia kiintoisia havaintoja kulttuurimme muutoksista eri vuosikymmeninä. Eräs tällainen muutos liittyy valinnan ihanuuteen. Kun katsotaan 1980-90-lukujen aineistoja, on helposti nähtävissä kulutuskulttuurin vaikutus. Kun lapset kuvailevat ihanteellista koulua tai kaupunkia, he toistavat sitä, miten täytyy olla paljon tavaraa ja vaihtoehtoja. Ostoskeskus on tosi jees. Leluja täytyy olla paljon. Niitä täytyy saada määrällisesti useita, jos on joulu tai syntymäpäivät.

Vuosituhannen lopun kulttuurissa valintojen silkka määrä nähtiin itseisarvoksi. Asetelma on ymmärrettävä, koska kylmän sodan kuluessa kaikkein syvin helvetti oli Neuvostoliiton ruokakauppa, josta sai vain yhdenmerkkistä margariinia. Valinnat ja vaihtoehdot kuvastivat vapautta - siis nimen omaan valintojen määrä, ei laatu. Siksi myös olen ottanut tulevan kirjani ja esseekokoelmani nimeksi "Parempaa vapautta" - erona siihen, että meillä on ollut tapana vaatia vain lisää ja enemmän vapautta, katsomatta laatuun.

Lasten kirjoituksissa 2010-luvulla muutos asenteissa on jo havaittavissa. Vapaus on yhä monelle keski-ikäiselle ja keskiluokkaiselle ihmiselle tabu, niin meillä kuin Amerikassa. Vapautta ei sovi kritisoida edes silloin, kun sitä haluaisi parantaa.

Lapset sen sijaan vaistoavat hyvin, milloin kulttuuri on vienyt jonkin ihanteen liiallisuuksiin. Nykynuoret, pian jo täysi-ikäiset milleniaalit, eivät myöskään tiedä mitään Neuvostoliitosta. Niinpä heille on vaikea ymmärtää, miksi vaihtoetoja täytyisi olla niin monta, jos loppujen lopuksi kaikki margariinit tai halvat kahvilaadut ovat kutakuinkin samanlaisia.

Milleniaalit näkevät, etteivät vaihtoehdot todellisuudessa avaudu valintoja suorittamalla. Ne avautuvat rahalla. Jos on varaa maksaa, saa parempaa. Muuten kaikki on sitä samaa vain eri tavoin paketoituna.

Kun nykylapset kuvailevat supermarkettia, he näkevät sen miltei jonakin aivan kauhistuttavana paikkana. Supermarket merkitsee pitkien matkojen kävelemistä ja uuvuttavaa etsiskelyä. Pitkät retket supermarkettiin vievät voimat, mutta ne myös ehdyttävät perheen yhteistä aikaa. Täytyy etsiä parkkipaikkoja. Täytyy vertailla alennuksia ja tuotearvosteluja. Täytyy ihmetellä onko tuote väliaikaisesti loppunut vai etsitäänkö sitä vain väärästä kohtaa?

Valintojen suorittaminen ei näyttäydy vapautena, vaan jonkinlaisena vapauden limbona. Markettiin mennään eksymään ja panikoimaan. Se on patikointia suorilla käytävillä. Vain ruotsinlaivalla TaxFreessa jaksaa vertailla vaihtoehtoja, koska sillä tavalla kulutetaan aikaa. Jotenkin se aika merellä täytyy käyttää, niin miksei sitten niin.

Valinnanvapaus kelpaa vain silloin, kun jo valmiiksi ollaan jonkin paikan vankeina. Vaihtoehdot tarjoavat silloin eskapistisen pakopaikan.

Vapauden limbo on arkipäiväistynyt helvetin kerrostuma. Siellä vain valitaan ja valitaan, eikä mitään tapahdu. Supermarket on valinnan limbo, mutta niin ovat myös politiikka sekä Tinder. Saat miettiä valintoja vaikka miten pitkään, vaihtoehtoja vain tulee ja tulee - ja et osaa tehdä päätöstä, tai vaikka tekisitkin päätöksiä, olet pian samassa tilanteessa, josta läksit.

Milleniaalit tietävät, ettei asioissa edetä päätöksiä tekemällä, vaan rahalla. Parisuhde ei vakiinnu siten, että valitaan hyvä puoliso. Se vakiintuu siten, että on säännöllisiä tuloja ja asuntolainaa ja vauva tulossa. Sen vakiintumista ei voi valita. Onnea ei voi valita. Menestystä ei voi valita. Vaihtoehdot eivät anna meille mitään muuta kuin seuraavia vaihtoehtoja.

Asiat edistyvät kun tekee työtä. Asiat edistyvät kun tienaa ja käyttää rahaa. Voit valita automerkin, voit valita ammatin. Ihan sama mitä valitset, kunhan lupaat unohtaa valinnat ja jatkaa johonkin suuntaan ja tehdä työtä.

Ne poloiset sielut, jotka uskovat hyvien valintojen tuottavan jotakin lisäarvoa, pysyvät ikuisesti valintojen limbossa. He ovat yhä toistuvien valintatilanteiden vankeja postmodernissa kiirastulessa. He esimerkiksi uskovat, että se oikea löytyy jostakin 7 miljardin joukosta, mutta ensin täytyy tutustua jokaiseen niistä 7 miljardista. Muutenhan voisi valita väärin.

Jotkut toiset sen sijaan uskovat esimerkiksi sitoutumiseen tai ahkeruuteen tai määrätietoisuuteen. He eivät resetoi elämäänsä, jotta saisivat taas valita hahmolomakkeeseen uudet statistiikat ja luoda uuden identiteetin, koska entinen hävisi taistelussa vapauden ihanteelle. He vievät asioita loppuun.

Valintaväsymystä voidaan sörkkiä psykologisella silmällä, mutta sitä ei kenties koskaan löydy ihmisen pään sisältä, Se löytyy X-sukupolven ja Y-sukupolven kulahtaneista ihanteista. Milleniaalit ovat väsyneitä siihen, että olemme rakentaneet yhteiskunnastamme valintalimbon. Monet akateemiset älyköt innostuivat valintaväsymyksen käsitteesta, koska he ovat tiedostamattaan väsyneitä siihen, että omaa suosikkipunaviiniä saa etsiä Alkon loputtomilta hyllyiltä. Helpompaa sittenkin olisi, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän.

Me vaistoamme intuitiivisesti, että valintaväsymys on psykologisesti oikeaoppinen ilmiö, koska me olemme kokeneet valintojen tyrmäävän ja lannistavan vaikutuksen - vaikka empiirisesti valintaväsymystä ei olisikaan todistettavasti olemassa. Me olemme kokeneet, että vaihtoehtoja on liikaa tai ettei hyvin harkittu valintamme johtanut mihinkään sen parempaan lopputulokseen kuin hätiköity valinta. Me olemme ideologisesti käännöspisteessä, jossa yhden arvon, eli vapauden, ylivoima on murtumassa, koska sen havaitaan perustuvan itsepetokseen ja katteettomaan hypetykseen.

Moni ei myönnä tätä ääneen, mutta olen pistänyt merkille sen kuinka elämässään menestyvät ihmiset tiedostamattaan luovat valinnoilta säästymisen strategioita. Tällaisia strategioita on lukuisia, ja niitä myös täytyy olla. Muodikkain on tietenkin KonMari, jossa ylipäänsä vähennetään koko sitä kulttuurista tavarakulttuurin kuormaa, jonka me kollektiivisesti loimme kylmän sodan ylilyödyillä ihanteilla.

Valinnoilta säästymisen strategioita ovat esimerkiksi:
Ostetaan hyväksi havaittua.
Ostetaan kaverin suosittelemaa.
Ostetaan sitä, mitä lehdessä kehuttiin.
Ostetaan jotain missä on kiva etiketti.
Ollaan uskollisia yhdelle tuotemerkille
Luotetaan asiantuntijaan.
Valitaan randomisti jotain, Sovelletaan höpsistä...
Luotetaan, heittäydytään... tehdään se kuuluisa uskon hyppy.

Huomaatko, ihan perusmeininkiä. Me kaikki huomaamattamme taistelemme valintojen tuottamaa päänvaivaa ja väsymystä vastaan.


Post Scriptum (tai osa 2):

Lisähuomautuksia "lusikkateoriasta" sekä pragmaattisesta ja kineettisestä vapaudesta

Kirjoitettuani tämän tilityksen löysin netistä kirjoituksen nimeltään "lusikkateoria". En ota kantaa itse teoriaan (joka ei kirjaimellisesti ole "teoria", vaan jonkin asian havainnollistamismenetelmä), vaan ainoastaan yhteen katkelmaan kirjoituksessa:

"Selitin hänelle, että ero sairaan ja terveen välillä on se, etä sairas joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Terveillä on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."

Saman kohdan voisi kääntää kuvastamaan myös eroa rikkaan ja köyhän välillä:

"Selitin hänelle, että ero köyhän ja rikkaan välillä on se, että köyhä joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Rikkaalla on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."

Ja yhtä hyvin katkelma voisi puhua perinteisestä elämästä erona moderniin:

Selitin hänelle, että ero modernin ja esimodernin välillä on se, että moderni ihminen joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Metsästäjä-keräilijällä tai maanviljelijällä oli vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä. (Entisaikoina oli syötävä sitä mitä sai käsiinsä ja tehtävä ne työt jotka pitivät perheen elossa.)

Valintaväsymystä voidaan lähestyä yhteiskunnallisena, filosofisena tai historiallisena kysymyksenä. Valinnat eivät väsytä siksi, että valitseminen itsessään olisi kuluttavaa aivoille. Valinta väsyttää, koska se tuntuu alentavalta että täytyy nöyrtyä valitsemaan esimerkiksi uusien kenkien ja uuden takin väliltä, kun ei ole varaa molempiin. Tai täytyy kahlata läpi 30 sivun ruokalista, kun on arjen välttämättömyyksien jälkeen ollut uteliaisuutta mennä uuteen ravintolaan, jossa ei voi tilata sitä tuttua ja turvallista. Ja kaiken sen jälkeen ravintoloitsija ei ole ymmärtänyt asiakkaan parasta ja valinnut hänen puolestaan tarjoamalla pienen pienen listan.

Kenties veganismin suosiota selittää (muun ohella) se, että ehdottomuuksien avulla voidaan rajata vaihtoehtoja. (Yhteiskunnassa, jossa muutoinkin aikaa kuluisi liikaa turhiin valintoihin.) Valinnoissahan useimmiten väsyttää vain se, että ne ovat niin triviaaleja. Entisaikaan pukeutumista ja käytöstä säätelevät etiketit suojasivat ihmistä valitsemisen pakolta. Nekin ovat siis veganismin lailla välinnoilta välttymisen strategioita. Ihmisten huokutus ehdottomuuksiin ja ääriliikkeiden vetoivoima myös osin selittyy valintojen kaventumisella.

Valintojen kaventuminen lisää ihmisen kineettistä vapautta. Olen aiemmin puhunut siitä, miten positiivinen vapaus ja negatiivinen vapaus ovat harhaanjohtavia käsitteitä, koska vapaudessa ei ole kysymys käsitteiden binaarisuudesta, vaan siitä, että käsitteitä on leegio. Tällainen kaksipaikkainen nimitys on harhaanjohtava, ja se myös on onnistunut jumittamaan akateemisen vapaudenfilosofian paikoilleen liki vuosisadaksi. Viime viikolla opin uuden virhepäätelmän nimeltään "False Dilemma". Tästä juuri on kyse positiivisen ja negatiivisen vapauden kohdalla: ei ole vain kahta vaihtoehtoa ja yksinkertaisia vastakkainasetteluja. Käsitteitä tarvitaan huomattavan paljon lisää.

Kineettisellä vapaudella tarkoitan sitä, ettei elämä etene nykivästi, vaan siinä on etenemisen tuntua. Jos joudumme jatkuvasti pysähtymään harkitaksemme valintoja, seuraukset ovat negatiivisia muutoinkin kuin tunnetasolla. Jatkuvat lyhyen tähtäimet valinnat triviaaleissa asioissa saavat meidät kadottamaan suuren kokonaiskuvan ja tärkeämmät päämäärät. Kenties tästä syystä maskuliinisessä kulttuurissa on kodin valinnat suosiolla jätetty naisille ja niitä on pidetty vähäpätöisinä. Naiset ovat valinneet mitä syödään päivälliseksi, minkä väriset verhot talossa on ja sitä rataa. Miehet ovat voineet poltella piippua ja keskustella kansakunnan tulevaisuudesta, koska heitä eivät häiritse maalliset asiat.

Kineettisen vapauden vastakohdaksi (vaikka inhoankin dikotomioita) voisi ajatella paradigmaattisen vapauden. Paradigmaattisella on tässä kaksoismerkitys: ensinnäkin viittaan siihen, että länsimaisessa kulttuurissa on paradigmaattisena käsitys, että vapaus on juuri sitä, että saa valita minkälaiset verhot on makuuhuoneessa, koska Pohjois-Koreassa sitä ei saa valita - tai näin ainakin väitetään.

Pinnan alla on kuitenkin toinen merkitys. Paradigmaattisella ei nimittäin alkujaan tarkoiteta sitä, että jokin olisi vakiintunutta, vaan kielitieteissä se viittaa juurikin vaihtoehtojoukkoihin. Paradigma säätelee sitä, millaiset vaihtoehdot ovat mielekkäitä - tai hahmotetaan sellaisiksi. Paradigmaattisia vaihtoehtoja lauseessa "Minulla on X-värinen lapio." ovat esimerkiksi:

Minulla on sininen lapio.
Minulla on punainen lapio.
Minulla on hopeinen lapio. (Jo vähän rohkeampi, mutta paradigman mahdollistama).

Sen sijaan paradigman akselilla tekee jonkin erinäisen syntaktisen tai semanttisen virheen, jos sanoo vaikkapa:

Minulla on zwibuup lapio.
Minulla on lapio lapio.
Minulla on lauleskeleva lapio.
Minulla on on on on lapio.

On helppo ymmärtää, että paradigman ulkopuolisia vaihtoehtoja on loputtomasti, kun taas sen sisällä elämme niukkuuden turvallisessa syleilyssä. Paradigman ulkopuolisessa erämaassa kaikki on mahdollista ja se ahdistaa ihmistä. Meille tuottaa eksistentialistista kauhua se, kun tajuamme, miten järkyttävän avoin on maailma pienten sovinnaisten tapojemme ympärillä.

Paradigma on sosiaalinen koodisto, mutta myös psykologinen defenssi. Se estää kosmoksen hulluksitekevaa suuruutta vyöryttämästä tajuntaamme. Paradigma seisoo kuin ritari meidän ja Cthulhun välissä.

Parhaat valintajoukot on muutoinkin kiinnostava filosofinen kysymys. Millaisia ovat parhaat valintajoukot ja millä kriteereillä vaihtoehtojen laatua voitaisiin mitata? Varmaankin markkinatutkijat ovat tätä useinkin itseltään kysyneet laatiessaan mainoksia, galluppeja tai kuluttajakyselyjä. Vaihtoehtoja ei saa olla liikaa, koska miettimiseen menee liikaa aikaa, eikä keskittymiskykyä riitä. Jos taas vaihtoehtoja on liian vähän, osallistujat kokevat, että heille sanotaan ylhäältä päin mitä heidän tulee ajatella.

Kenties paras valintajoukko olisi sellainen, joka ei ahdistavalla tavalla pysäyttäisi kineettistä vapauttamme, eli elämän liikettä. Valinta ei siis vaatisi koko meidän henkistä kapasiteettiamme, vaan sen voisi rennosti suorittaa kävellessään tai istuessaan raitiovaunussa. Somessa varmasti on monia ihmisiä, jotka ovat taitavia laatimaan monivalintakysymyksiä.

Hyvä valinta ei veisi meiltä useampaa lusikkaa, viitatakseni lusikkateoriaan. Parhaimmillaan se ei vaatisi minkäänlaista ponnistelua.

Kineettinen ja paradigmaattinenn eivät siis ole toistensa vastakohtia, vaan ne myös täydentävät toisiaan. Jos valinnat ovat mielekkäitä ja hyvin pohjustettuja, me osaamme oman luonteemme ja mieltymyksemme mukaan suorittaa ne lennosta.

Twin Peaks, vapaus ja strukturoidut haasteet

Tässä kirjoituksessa ei ole juonipaljastuksia liittyen tv-sarjan 3. tuotantokauteen, mutta yritän pilata ilon niiltä, jotka elävät individualismin kollektiivisessa psykoosissa.

Twin Peaks jatkui tänään ja tuotti minulle heti jättimäisen järkytyksen. Ensimmäisessä jaksossa ei sinänsä ollut vikaa, mutta homma on kussut jakelussa pahemman kerran. Olen varma, ettei tämä jättimäinen moka ole David Lynchin itsensä hyväksymä, vaan televisioyhtiön sekoiluja. En silti ymmärrä miten edes he hyötyvät siitä, että katsojille tuutataan samana päivänä 4 jaksoa. Esityskausi lyhenee ja sitä myötä katsojia on vaikeampi koukuttaa pidempiaikaisiksi tilaajiksi.

Ehkä tällainen buffet-tarjoilu ruotsinlaivan tyyliin vain osoittaa sen kuinka pitkälle meidän kollektiivinen hulluutemme on edistynyt liittyen käsitykseen inhimillisestä vapaudesta. Sääli vain että hyvä sarja pilataan sillä, että koko kakku on pakko ahmia kerralla. Siihenhän joka tapauksessa 4 jakson julkaiseminen johtaa. Useimmat ympärillä puhuvat neljästä jaksosta kokonaisuutena, joten on vaikea keskustella vain 1. jakson herättämistä fiiliksistä. On itsekin pakko mitä pikimmin katsoa ne kaikki, koska spoilereita on joka puolella, ja kaikilta menee samalla tavalla ilo sarjan seuraamisesta.

En rehellisesti sanottuna keksi ratkaisusta mitään hyvää sanottavaa. Pelkkä heti-mulle-kaikki kulttuurin aivopieru. Meistä on tullut kärsimättömiä ja keskittymiskyvyttömiä kakaroita, jotka eivät edes osaa huolestua siitä, miten keskenkasvuiseksi ympäröivä kulttuurimme on taantunut.

En haluaisi katsoa kuin yhden jakson viikossa, mutta onko vaihtoehtoja? Miten välttyä siltä, ettei kuulisi juonipaljastuksia? Varmasti lehdissäkin huomenna analysoidaan kaikkia neljää jaksoa ikään kuin kaikki olisivat ne nähneet. On miltei velvollisuus kiirehtiä ja ahmia. Pitää katsoa väsyneenä, että varmasti ei nauttisi.

Individualismin koko vapauskäsityksessä on järjetön ristiriita (en halua käyttää sanaa paradoksi, koska se on liian positiivinen sana kuvaamaan tätä typeryyttä, jota kukaan muu ei tunnu kritisoivan). Itsenäisille toimijoille ikään kuin annetaan valintoja, vaikka kaikki tietävät mitä tilanteesta seuraa. Yrityksille esimerkiksi annetaan tiettyä liikkumavaraa liittyen ympäristönsuojeluun tai palkkaukseen ja kaikki tietävät, että minimi on se, mihin silloin kaikki tähtäävät. Kilpailu pakottaa tekemään vähimmän mihin pystyy, koska toiminta kilpailutetaan hinnalla ja tehokkuudella eikä vahingossakaan laadulla. Ikään kuin 100 hengen yleisölle annettaisiin lupa omaan tahtiin lähestyä buffetpöytää, jossa on 50 leivosta. Kyllähän kaikki tietävät, että on laitettava juoksuksi, jotta ehtisi saada mitään suuhunsa. Silti sanotaan, että "kävelkää vaan ihan rauhallisesti, ei ole mitään kiirettä..."

Tällainen asioista puhuminen väärällä nimellä on loukkaus kaikkia niitä kohtaan, joiden on vaikea kävellä tai jotka haluavat käyttäytyä hyvin. Kärsivälliset ja kohteliaat eivät edes ehdi pöydälle jotta voisivat lahjoittaa oman leivoksensa toiselle joka on pyörätuolissa. Armoa ei anneta eikä mahdollisuutta muille toimia armollisesti. Vain kusipäät ja raivohullut saavat oman tahtonsa läpi kun kaikki sallitaan (sillä varauksella että se sallitaan vain rahaa vastaan). Sitähän tämä meidän näennäinen vapautemme merkitsee. Sallitaan se, että epätoivosia, vanhoja, tietämättömiä tai heikkoja saisi kaikin tavoin jymäyttää. Annetaan heikommille vapaus huolehtia omasta itsestään, jotta hyväksikäyttäjiä ei enää voisi kutsua hyväksikäyttäjiksi.

Eriarvoisuutta syvennetään romuttamalla vanhat hyväksi havaitut moraalisen käytöksen kannusteet, jotka rajoittaisivat kaikkia tasapuolisesti ja estäisivät rikkaimpia sekä kaikkein köyhimpiä irtautumasta normaalin elämän piiristä. Yleisen ja yhteisen moraalin tilalle tulevat lähipiirin erilaiset odotukset, mikä on leimallista sääty-yhteiskunnalle. Tärkeintä on huolehtia, että köyhimmille jää mitään käsityksiä kunniasta, jotta he eivät kykenisi nousemaan alennustilastaan. Moraali kuitenkin säilyy ylemmissä luokissa, joiden asiat ratkaistaan julkisuudelta piilossa omien keskuudessa. Kelpoisuus edellyttää yhä paisunutta itsetuntoa, jos on rikas, mutta alistumiskykyä byrokratian rattaissa, jos on köyhä. (Keskiluokalle jää antirasismi ja kansainvälisyys, joita vaalimalla se ylläpitää identiteettiään ja etäisyttään työväenluokkaan.) Sallimalla kaikki valinnat vahvistetaan aivan toista rajoitetta joka on maksukyky.

Tällä kertaa pahinta kaikessa on se, että lyhytnäköisillä kulutuskäyttäytymisen malleilla tuhotaan mahdollisuudet niiden olosuhteiden toistumiseen, jotka osaltaan tekivät alkuperäisestä Twin Peaksistä erinomaisen televisiokokemuksen. Entisaikaan katsojia pidettiin jännityksessä ja he joutuivat viikon ajan ihmettelemään mitä tapahtui seuraavaksi. Syntyi keskustelua ja sitä kautta sarjasta syntyi kollektiivinen kokemuus. Joltain osin Game of Thrones on onnistunut tässä. Juonipaljastuksia on kyetty pitämään piilossa ja katsojat ovat aidosti yllättyneet.

Kun ihmiselle annetaan vapaus toimia omaan tahtiinsa, hän menettää vapautensa sekä iloita että antaa parastaan. Tämä sääntö toimii niin monella tasolla, että tästä tullaan puhumaan vaikka miten paljon sitten kun edes kourallinen filosofeja havahtuu psykoosista. Sääntö tullaan yhdistämään ihan jonkun toisen teoriaan, koska minulla ei ole kykyä tai valtaa vakuuttaa ihmisiä, mutta niin siinä tulee käymään.

Ensinnäkin sääntö toimii sillä tasolla, että emme saa asioita aikaiseksi, ellei meillä ole selkeitä aikatauluja ja panoksia. eikä meille tarjota haasteita. Kun taas selkeä dead-line on olemassa, on kilpailijoita tai katsojia tai suuria odotuksia, pystymme laittamaan itsemme likoon. Pelkässä vapaudessa me sen sijaan lähinnä kellumme kuin avaruuden painottomuudessa ilman kiintopisteitä.

Omaan tahtiin tekemisessä on sama ongelma kuin siinä, että tekisi vain itseään varten. Kuinka moni esimerkiksi valmistaa 3 aterian kokonaisuuden vain omaksi ilokseen lauantai-iltana? Saatat osata, mutta kuinka usein saisit aikaiseksi? Tuntuisi miltei traagiselta, jos ruoka ja viini olisivat taivaallisen hyviä, mutta kukaan ei olisi nauttimassa niistä kanssasi. Samalla tavoin ihminen yleensä pukeutuu muita varten, käy kampaajalla tai edes siivoaa. Asunto on aina paremmassa kunnossa, jos henkilön luona saattaa käydä yllätysvieraita.

Parasta mitä masentuneelle tai syrjäytymisvaarassa olevalle ihmiselle voit tehdä on se, että käyt aika-ajoin yllätysvierailulla. Hänen on silloin pakko pitää itsensä sellaisessa kuosissa, että kehtaisi avata oven.

Teemme asioita pitkälti muiden mieliksi, mutta tätä ei pidä ymmärtää negatiivisesti. Me elämmemuiden iloksi, mietimme kuinka ilostuttaa muita. Se on meihin syvälle kirjoitettu taipumus, ja me masennumme, jos emme saa riitttävän usein tuntea itseämme tärkeiksi. Siitähän suurin osa masennuksesta osaltaan johtuu - ihmiset yhä useammin tuntevat. että he eivät riitä - ettei heidän palkkä läheisyytensä tuo hymyä muiden kasoille. Muutenhan me tekisimme tuon tuosta vierailuja ystäviemme luona. Meidät on kasvatettu siihen, ettei sellainen kaupungissa sovi - että ihmiset ovat kiireisiä, eikä meillä ole sellaista arvoa, että he jättäisivät meidän vuoksemme sen mitä ovat tekemässä. Hyvä ystävyyssuhde tarkoittaa, että ei tarvita syytä sille, jos käydään lounaalla. Se ei ole bisnestä vaan kumpikin luottaa siihen, että toinen arvostaa omaa seuraa sellaisenaan.

Valinnanvapauden näennäinen siirtäminen yksilön harteille on monin tavoin paljastanut kuinka me emme myöskään ole kykeneviä nauttimaan elämästä täysillä silloin kun saamme itse omaan tahtiin päättää. Ihmisethän lomamatkoillaan yleensä välttävät tällaista vastuuta. He tahtovat olla muiden opastettavina ja seurata aikataulua. Se tuntuu paljon enemmän lomalta, kun ei tarvitse koko ajan päässään olla vastuullinen ja miettiä seurauksia.

1980-luvun televisio antoi elämälle sekä sosiaaliselle kanssakäymiselle raamit, jotka tuntuivat vapaudelta, koska ne vapauttivat jatkuvalta suunnittelulta ja säätämiseltä. Televisiota katsottiin silloin kun ohjelma sieltä esitettiin.

Elämä on myös paljon ikimuistoisempaa silloin kun siihen liittyy kohtalonomaisuutta. Twin Peaks oli kollektiivinen mystinen kokemus. Sarjan suosiota kannatteli yhdessä koettu arvoituksellisuus. Kun sarjan riisuu rituaalinomaisista aikatauluista, ihmettelevistä keskusteluista ja omasta pienuuden tunteesta kosmisten voimien heittelemänä, siitä katoaa sen tärkeä uskonnollinen puoli. Jo se pilaa kokemuksen että voi painaa pausea ja käydä vessassa. Katsojan pitäisi olla täysin ohjelman armoilla. Sitten se iskisi lujaa.

Kokemus arvosta rakentuu hyvin pitkälti sitä kautta, että asian eteen näkee vaivaa. Lapset jotka syntyvät rivitaloon ja kasvavat läpi lukion käymättä töissä eivät useinkaan osaa arvostaa sitä elintasoa, johon heidän vanhempansa nousivat omalla työllään. Heille on itsestäänselvää - tai 90-luvulla oli - että kaikilla on auto ja asuntolaina. Nythän moni asia on menossa heikompaan suuntaan, koska ihmisillä ei ole poliittista tahtoa taistella keskiluokkaisen elämän puolesta. Demokratia, sukupuolten tasa-arvo, ammattiliikkeet, omistusasunto, kesälomat, 8-tuntinen työpäivä, sunnuntaivapaat ja kaikki muu 1900-luvun saavutukset on helppo viedä ihmisiltä pois, koska he eivät osaa ymmärtää miten suuria kamppailuja niiden eteen on nähty.

Meillä on vain amerikkalaisen unelmateollisuuden psykoosi siitä, että me olemme "vapaita luomaan kohtalomme". Eikä kukaan kerro miten se tapahtuu, koska vapaus on sana jota ei saa pilkkoa, eikä kritisoida, eikä määritellä uusiksi. Se on Vapaus isolla alkukirjaimella niin kuin Jumalassa, joka on samalla tavoin ajettu nurkkaan. Ei saa katsoa kohti. Ei saa olla toisia jumalia. Ei saa kysyä miten se vapaus toimii - sen tiet ovat arvoitukselliset. Joillekin vain suodaan sitä enemmän kuin muille, vaikka sen piti olla kokonaan sisäinen juttu.

Vapaus vaatii taitoa, kuten onnellisuus. Sentään vielä jotkut meistä löytävät kollektiivisia keinoja tuntea onnellisuutta esimerkiksi jakamalla hyvän aterian ystävien seurassa. Jotkut jo nuorena kasvatetaan siihen (hyvässä perheessä salaa, koska siitä ei julkisesti saa puhua), että parhaat kokemukset ovat yhteisiä. Ne on koettu jonkun kanssa ja on jäänyt erityisen lämmin muisto siitä, että kaikilla oli mukavaa, ei vain itsellä.

Sentään saavutusten vaikeuden ja siitä saadun ilon ymmärretään yhä joissain piireissä korreloivan. Esimerkiksi Harry Potter -elokuvissa ja Sormusten herra -elokuvissa fanit pukeutuivat ja jonottivat ensi-iltaa ulkona teltassa. Siinä oli jotain. He sentään saavat enemmän kuin mitä itse elokuva voi antaa: haasteita. Sinne ja takaisin. He varmasti myös pitivät elokuvista enemmän kuin ne jotka katsoivat sen yksin pieneltä ruudulta sipsejä mussuttaen.

Elämässä tarvitaan strukturoituja haasteita jotta tuntuisi siltä että ympäröivä yhteiskunta ymmärtää miten vaikeaa kaikki on. Tällaisia haasteita ovat ylioppilaskirjoitukset, autokoulu, armeijan metsäleiri tai pitkät pääsykokeet, joissa on useita karsintakierroksia. Niitä tarvittaisiin säännöllisesti. Nyt me saamme vain popkornia ja hattaraa, vaikka pinnan alla yhä samalla tavalla vanhenemme ja kuljemme kohti kuolemaa. Meiltä puuttuu symbolitason yhteys kärsimykseen. Nykyihmiset vieraantuvat siitä että elämän kuuluu olla vaikeaa ja siksi se tuntuu vaikeammalta kuin onkaan.

Strukturoitujen haasteiden jälkeen ihminen tuntee itsensä jällensyntyneeksi. Hän kokee ikään kuin nousseensa leveliä. Hän on ohittanut tietyn vaiheen ja valmiina uusiin haasteisiin. Koska tällaiset haasteet yleensä lakkaavat pian täysi-ikäisyyden jälkeen, me keski-ikää kohden veltostumme ja lihoamme ja alamme tuntea itsemme huonoiksi. Vastuu omasta itsestä ei ole kenellekään hyväksi, mutta me sallimme sen, että vain hyväosaisilla on oikeus nauttia tietyistä vapauden rajoitteista. Parempien piirien parisuhteessa tai kaveriporukassa voidaan asettaa tavoitteita, kuten veneretki tai vaellus tai puolimaratonin juokseminen.

Vallitseva vapauden myytti on keino alistaa alemmat luokat rappion tilaan, jossa he eivät saa itseään niskasta kiinni, koska kukaan ei saa. Rikkailla on personal trainerit ja tiukat aikataulut, jotka pitävät heidät aisoissa ilman että heidän tarvitsee kuluttaa omia tahdonvapauden resursseja**.

Twin Peaks on niin keskeinen länsimaisen korkeakulttuurin ja viihteen rajapinta, että uudet jaksot tai ainakin 1. jakso olisi kuulunut esittää vain yhden kerran elokuvateattereissa ympäri maailmaa. Katsojat olisi laitettu jonottamaan. Ja sen jälkeen heidät olisi laitettu odottamaan. Se oli parantanut kokemusta ja tehnyt kaikille hyvää.

Ei mitään naurettavaa kaikki mulle heti 4 jaksoa kerralla pelleilyä. Se halventaa koko sarjan perintöä. Näin alas me olemme vajonneet. David Lynchin kenties viimeisiä teoksia tarjoillaan rahvaalle sillä diilillä, että 1 eurolla saa isommat ranskalaiset tai isomman kokiksen.


Lisää samasta aiheesta:
Valinnanvapauden autuus - vähemmän mutta parempaa vapautta

**Tiedän, että valintaväsymyksen käsitettä on viime aikoina kritisoitu, mutta sen tyrmäämisen sijaan olen tehnyt käsitteeseen monia paarannuksia. Kirjoitan niistä myöhemmin.

Tilivelvollinen vapaus

(Varoitus, tämä neljältä yöllä syntynyt kirjoitus edustaa old-school-pikkujättiläistä, ja on ihan hiton hyvä. Heräsin keskellä yötä ja tiesin heti mistä kirjoittaa. Ehkä jotain kohtia voisi kumminkin vielä tiivistää...?)


Hyvin strukturoitu ja tilivelvollinen -vapaus: Olet täysin vapaa tekemään mitä vain haluat, mutta vasta ensi kuun kolmas torstai. Mitä jos silloin et enää haluakaan sitä samaa? Mitä jos se ei enää tunnu vapaudelta? Järkesi sanoo, että sitä sinä halusit, mutta toisaalta järkesi sanoo, että ehkä sittenkin olisi parasta vain levätä.

On ollut raskas viikko ja sinulla on kerrankin aikaa itsellesi - melkein ainakin, mutta kun viime kuussa jo ostit ne liput - ja vasta paljon myöhemmin tulit katumapäälle - ja juuri nyt tuntuisi eniten vapauttavalta vain jäädä kotiin löhöämään, uhmata kuukauden takaista itseä, jolle on tilivelvollinen. Mitä vapautta se on, jos ei saa olla itsensä kanssa eri mieltä?

Vapaus jollain tavoin laimentuu jos jonkin haluamisesta on liian pitkä aika siihen hetkeen jolloin pääsee todella aktiivisesti tahtomaan sitä todeksi. Niin kuin jos lapsena halusi ryhtyä hävittäjälentäjäksi tai karamellitehtailijaksi tai viikingiksi, mutta sitten myöhemmin sitä samaa ei tahtonutkaan, kun tiesi mitä kaikkea se vaatisi, eikä ehkä antaisi niin paljon.

Eräällä tavoin on viisastunut ja toisaalta taas on pettänyt itsensä.

Vapaus, eli oman tahtonsa toteuttaminen vaatii kärsivällisyyttä ja ajan strukturoimista, mutta kun aikaa kuluu ja työtä tehdään asian hyväksi, ihmisen oma tahtotila ja käsitys asioista muuttuu. Niinpä lopputulos ei aina tunnu siltä miltä sen piti. Se tuntuu velvollisuudelta, eikä vapaudelta - velvollisuudelta omaa vapaudenkaipuuta kohtaan, toistan: velvollisuudelta omaa väljähtänyttä vapaudenkaipuuta kohtaan.

Modernin yhteiskunnan järjestykseen perustuvat saavutukset totta kai vaativat sitä, että ihmisen alkuperäinen tahto unohtuu ja sen paikan ottaa strukturoitu vapaus. Hänestä tulee robotti tai zombi, eli hän toistaa jotakin toimintoja tietämättä ihan tarkkaan miksi. Siitä on tullut helppoa tai toiminnan lopettaminen herättää pelkoja. Ihminen suorittaa rutiineja pelissä, jonka alkuperäinen päämäärä on hämärän peitossa. Jos nyt lopettaisi, jotain pahaa tapahtuisi joko sosiaalisille suhteille, taloudelliselle turvallisuudelle tai omalle iloiselle mielentilalle.

Yksilön itsenäisyys (ainakin arjen teorioissa) vaatii puolestaan, että hän itse strukturoi oman ajankäyttönsä ja on tilivelvollinen tekemisistään, jos ei itselleen, niin puolisolleen ja verottajalle. Alkoholi on yksi yritys paeta tätä jatkuvaa, uuvuttavaa itsekontrollia jonkinlaiseen joko vähemmän tolkulliseen olotilaan, jossa struktuuri katoaa - tai kenties sosiaalisempaan vapauden tilaan, jossa ryyppyporukan kollektiivinen tahto ohjailee ryhmää baarista ja kaupunginosasta toiseen. Tolkkua silloin on, mutta se on luonteeltaan yhteisöllisempää ja primitiivisempää. Humalan aikana ihminen siis jotenkin konsultoi omaa "autenttisempaa" tahtoaan lukuisten merkityksensä kadottaneiden rutiinien keskellä.

Morkkis on vaivaannuttava ensinnäkin siksi, että arjen minuus tiedostaa kantavansa typeriä haluja hautovaa tunnekuormaa, mutta myös siksi, että ihminen tiedostaa arjen moraalisääntöjen pian palaavan täyteen voimaansa ja sulkevan syleilyynsä, jolloin kaikki vapaus muuttuu taas strukturoiduksi ja porvarilliseksi. Tarkoin määritelty ja aikataulutettu vapaus on tietenkin mahdollistavaa ja siinä mielessä positiivista vapautta, mutta se tuo mukanaan velvoitteita ja tahdon ponnisteluja, joista itsensä vapauttaminen tuntuu mukavalta haaveelta.

Alkoholissa on se hyvä puoli, että se tuo mukanaan morkkiksen, mutta samaan aikaan se sallii poikkeamisen tavanomaisuudesta. Känni syyllistää ja vapauttaa sopivalla tasapainolla, ikään kuin tarjoillen moraalisen koktailin, johon on sekoitettu kulttuurisesti strukturoituja vapautumisen keinoja. Näillä sosiaalisesti hyväksytyillä metodeilla vapaudutaan monista hiertymistä, joita sosiaalinen teeskentely ja rutinoituminen tuottavat strukturoidun vapauden hyväilyssä. Järjestelmällisyys on hyväksi ihmisen sosiaaliselle statukselle, mutta se tuottaa epätyydyttävän olon pinnan alle, jossa yhä sinnittelevät lapsuuden vaatimukset vaatimukset hyvästä elämästä.

Juodessaan ihminen ei käyttäydy kuin lapsi siinä merkityksessä, että hän toteuttaisi lapsuutensa unelmia. Hän kuitenkin taantuu sillä tavoin lapsen tasolle, että kykenee neuvottelemaan itsessään olevan lapsen kanssa. Humalan päämääränä on tällöin vakuuttaa sisäinen lapsi siitä, että tämän unelmat olivat typeriä ja lapsellisia, ja se mitä oikeasti haluamme on läheisyyttä ja seksiä. Kenties vain läheisyyttä, jos siinä humalan vaiheessa emme tunne olevamme enää siinä kunnossa, että seksistä tulisi mitään. Aamulla tunnemme tyytyväisyyttä siitä, että sanoimme sisäiselle lapsellemme suorat sanat, ja tästä eteen päin käyttäydymme töissämme iloisesti ilman houkutusta.

Mutta kostea terapia ei tietenkään ole ohi. Meillä on aina jokin unelma, joka on tyhmä, ja jota täytyy käsitellä pois, koska se ei enää näytä toteutumiskelpoiselta.

Tilivelvollisessa vapaudessa kenen tahansa kanssa saa pelehtiä, mutta aktin jälkeen on kerrottava täsmällisesti kuinka monta liikettä oli sisään ja ulos. Täytyy muistaa kaikki yhsityiskohdat, jotta seuraavan aamun morkkisesta saisi vapauttavan tilinpäätöksen. Oliko ehkäisyä, tuliko jollekin sanottua pahasti? Mitä helvettiä minä olen eilen syönyt? Kaikki on tilitettävä loppuraportissa selvälle arjen strukturoidulle minuudelle ja tätä kautta vapaudesta katoaa ilo.

Irrottelu muuttuu neuroottiseksi kirjanpidoksi, jossa nykyhetki palvelee menneitä päätöksiä (sitoumuksia) ja raportoi ankaralle superegolle sekä huolestuneelle huomisen minälle kaikesta siitä mitä on tehty. Raportointia auttaa se, jos myös vapaa-ajallamme kannamme mukana kalenteria ja otamme elämämme hienoista hetkistä kännykkäkuvia. Katsomme nykyhetkeä linssin strukturoiman järjestyksen lävitse. Olemme tilivelvollisia ja kuuliaisia, emme vapaita... tai tavallaan sitähän vapaus juuri edellyttää. Me luovutamme vapautemme spontaanien päähänpistojen seuraamiseen, jotta olisimme vähemmän kusessa. Se on silloin sitä vähemmän kusessa olemisen vapautta.

Pidän autolla matkustamisesta, koska se paljastaa kaksi erilaista vapautta: joku tuntee vapautta siitä että saa käännellä rattia ja olla vastuussa. Joku taas tuntee vapautta siitä että saa luovuttaa hetkeksi kontrollin toiselle ja vaipua ajatuksiinsa. Inhimillisessä vapaudessa on hyvin paljon kyse siitä, että löytää paikkansa jossa vastuuta voidaan vuorotella. Että on vaihtelua stressitilojen ja palautumisen välillä. Vapaus kontrollintarpeesta vastaan hallinnanvapaus.

Jotta saisimme yksinkertaistettua elämämme struktuuria, me tarvitsemme toista ihmistä. Toinen ihminen ottaa vastuulleen osan struktuurista, jotta vastuullisuuksien määrä kapenisi. Erityisen hyvin tämän huomaa ihminen, joka on joskus ollut yksinyrittäjä, mutta sitten palannut tuntityöhön tai liittynyt osuuskuntaan. On uskomattoman hienoa, kun ihan kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Kokonaisuus jota yhdessä hallitaan on suurempi ja monimutkaisempi, mutta itse kullakin on paljon rajatummat vastuualueet.

Sillä tavoin sen mielestäni kuuluu mennä. Yksilöllisyyteen panostava yksinyrittäjä ei tule kokemaan vapauttaan helpoksi. Hänen on strukturoitava oma vapautensa niin monin tavoin, että itsenäisyys tuntuu jo vankilalta.

Parisuhteessa saa onnellisesti luopua jostakin, mitä siihen asti on tehnyt. Se voi olla tupakointi tai se voi olla pyykin peseminen. Sen tilalle tulee jotain muuta, mitä täytyy tehdä, kuten isomman pyykin peseminen. On silti helpompi pestä isompi pyykki ja kokata enemmän ruokaa kuin samaan aikaan keittää pientä pyykkiä ja pestä pientä ruokaa - huomasitko, menin heti sekaisin sanoissani kun piti pallotella useita palloja.

Tutkimusten mukaan edes naiset eivät todellisuudessa ole kovin hyviä suorittamaan monia tehtäviä yhtä aikaa. Kaikkien laatu romahtaa. Meidän tuottavuutemme kansakuntana lähtisi huimaan nousuun, jos emme kollektiivisesti ihannoisi tyhmää vapautta, jossa jokainen saa tehdä ylimääräistä työtä vain koska joutuu tekemään sen yksin, ajatellessaan, että yksin tekeminen merkitsee vapautta.

Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, runoili V. A. Koskenniemi. Joku on kutsunut sitä nyökkäyksesksi ranskalaisen eksistentialismin suuntaan, mutta mielestäni se runo on pessimistinen ja kyyninen kuvaus suomalaisesta kansanluonteesta.

Pieni epilogi

Rakkaus on sitä, että oppii omista ja toisen tarpeista. Itsestään löytää aina jonkin uuden vahvuuden ja uuden heikkouden. Nykyaika tuntuu vaativan paljon opiskelua.

Rakkauden tähden opittuja herrasmiestaitoja saattaa tarvita myöhemmin elämässään, mutta on hyvä vihjailla, että kohtelias käytös on opittu kotoa jo varhaisella iällä. Silloin sitä ei ole opittu ketään toista varten, vaan sitä oikeaa.

Eron jälkeen moni ravintola kadottaa kaksi asiakastaan jopa useammaksi vuodeksi. Kun toinen hiipii takaisin, hän ei ole yksin, mutta tilaa jotain ihan muuta kuin edellisellä kerralla.

Ajatteluun (ja toimintaan) vapautuminen

Toimeliaisuus voi olla ajatusten pakoilua. Se on sitten eri asia, että tykkääkö ajattelusta vähemmän yleisellä tasolla, vai onko vain jokin tietty ajatus jota pyrkii pitämään poissa ajatuksistaan.

Ajatteluun vapautumisen esteitä: kuolemanpelko, nolostumisenpelko, mitättömyydenpelko, yksinäisyydenpelko, jumalankostonpelko, isänkostonpelko, tyhjyydenpelko.

Menettämisen pelko on yksi tehokkaimmista.

Se on usein myös toiminnan este. Menettämisen pelko on myös lähtökohta jonkin menettämiselle.

Pelottavat ajatukset ja teot voivat vuosien ajan toimia esteenä muulle ajattelulle tai teolle. Kohtaa epätoivottoja pelkoja edes yrittäessään ajatella tai toimia. Riittää, että pelkää kohtaavansa jotain mitä ei toivo.

Ajattelulla ajatellaan olevan voima tuoda maailmaan todellisiksi pelkojen kohteet.

Ihmiselle on kenties lajityypillistä pelätä ajatusten synnyttämien hirviöiden tai katastrofien toteutumista, jos niitä vain ajattelee. Ajattelemattomuus on keino edistää mekaanista toimeliaisuutta, jos on jotain mihin aikansa haaskata.

Muutamat keskittyvät ajattelemiseen, ja loput alistuvat kuin mehiläispesän työläiset siihen, että ajattelusta koituu heille vain harmia. Ajattelemisen sijaan he vain keräävät mielipiteitä kuin mettä pappien saarnoista tai karismaattisten mediahahmojen pelottomista lauseista.

Samaan aikaan yhtä monet on alistettu siihen, että he eivät toimi. Jompi kumpi este ajatteluun perustuvalle toiminnalle lyö päälle jarrut: joko ihminen ei ajattele, tai hän ei saata ajatuksiaan teoiksi.

Joku voi ajatella varmasti ja röyhkeästi, mutta hänen ajattelunsa perusta on vallassa itsessään. Hän on pysyvyyden puolustaja. Hän vetoaa ihmisten ajatteluun kohdistuviin pelkoihin, ja muistuttaa, että on asioita, joita ei saisi edes ajatella.

Tietty ajattelun ammattikunta on niin yksinoikoisesti keskittynyt ajatteluun, että heidän kaikki ajatuksensa tähtäävät toiminnan estymiseen.

Kyynisyys on yksi helposti tunnistettava merkki. Kyynisyys muistuttaa, että ajattelua ei vielä olla harjoitettu kylliksi, jotta tehtyjen johtopäätösten pohjalta olisi lupa toimia. Se myös vihjaa, ettei havaitulla ajattelun laadulla kenties koskaan päästä siihen pisteeseen.

Jo äänensävy ilmaisee "parempi, jos jätät ajattelun muille", joten sitä ei tarvitse erikseen ilmaista sanoin.

On kokonaisia kirjastoja, joiden viesti on "jätä ajattelu meille". On puolueiden toiminnanjulistuksia sekä koululaitoksia, joiden tehtävä on ajatteluun vapauttamisen sijaan ajattelun ikävän vastuun delegoiminen toiselle ihmiselle.

Runous on epäsuosittua, koska se yllyttää ajattelemaan. Dekkarit ovat suosittuja, koska niissä ajatellaan lukijan puolesta: vastaus kerrotaan lopussa, aivan samoin kuin koulukirjoissa tai pulmapalstoilla. Viihderomaania on helpotettu jopa siten, ettei sivua tarvitse kääntää ylösalaisin lukeakseen vastauksen arvoitukseen.

Filosofian rooli ajatteluun rohkaisemisessa

Filosofiaa on vähintään neljänlaista. On filosofiaa, joka pyrkii tyrehdyttämään ajattelun tarjoamalla helppoja vastauksia, jotka tyydyttävät yksinkertaista mieltä tämän kysellessä siinä kohtaa liian vaikeita. Filosofi (tai pappi) tarjoaa vastauksia, mutta ei työkaluja, joilla ne on aikoinaan löydetty.

On myös filosofiaa, joka pyrkii jatkuvalla ajattelun syventämisellä sekä toiminnan ihmisten virheistä muistuttamalla tyrehdyttämään toiminnan. Tällaisen filosofian harrastaja voi puuhastella ties millaisten ainekokonaisuukien parissa, ihmetellen olemassaoloa, tietoisuuden syntyä tai alkeishiukkasia, mutta hän tuskin koskaan voi tuoda mitään oppimastaan elämän piiriin. Hänen ammattinsa on suorastaan unohtaa, että toiminnalle olisi mitään tarvetta.

Onneksi on kuitenkin myös filosofiaa, joka aidosti vapauttaa ajattelemaan rohkeammin.

On myös filosofiaa, joka tarjoaa konkreettisia elämänohjeita; rohkaisee kokeilemaan, tutkimaan ja epäonnistumaan.

En puhu nyt mittasuhteista, mutta sen voin surukseni todeta, että listan viimeinen on kenties heikoimmin filosofian laitoksilla arvossa pidettyä, koska sitä ei pidetä filosofiana lainkaan. Toimintaan suuntautumisen ajatellaan olevan poliittista agitaatiota, kaunokirjallisuutta tai elämänfilosofiaa, mikä on akateeminen kirosana. Toiminnallinen filosofia saattaa olla myös vakavaa tiedettä. Se saa aikaan tuloksia, joten siihen ei suhtauduta filosofiana.

Listan kolmonen on se valopilkku, joka tekee yliopisto-opiskelusta minkään arvoista, mutta ajatteluun yllyttämistä on tarjolla myös kirjastoissa sekä kansanopistoissa, avoimen yliopiston kursseilla, jos hyvin käy.

On vähemmän kysymys teoriasta itsestään ja enemmän kysymys opettajan taidoista. Joillakin on se kyky tai asioiden syvempi ymmärrys, jonka ansiosta he eivät halua käyttää omaa ajatteluaan muiden ajatusten tyrehdyttämiseen. Harjoitus ei olisi sekään huono juttu, mutta käytännön väittelytilanteita tai edes tehokkaan argumentaation ja viekkaan retoriikan opetusta meillä laiminlyödään raskaasti.

Tietoinen ajattelun vapauden lisääminen on harvinaislaatuista, koska kuten edellä totesin, inhimilliset mediat ja koulujärjestelmät perustaltaan tähtäävät siihen, että tietynlaisen valtahierarkian mukaisesti ihmisten enmmistö luovuttaisi oman ajattelunvapautensa jollekin hierarkiassa itseään ylemmälle, joka on esimies tai poliitikko, jota he äänestävät, kenties kirjailija, jonka kirjoja he ahmivat, tai joku muu.

On aihettaa tunnustaa harvinaislaatuiseksi ja vallankumoukselliseksi toiminnaksi se, että joku itsensä korottamisen sijaan pyrkii vapauttamaan toisen ihmisen ajattelemaan tai toimimaan. Emme voi puhua yksilönvapauden ideaalin tai minkäänlaisen individualismin toteutumisesta, ennen kuin ajatteluun rohkaisemisesta on tullut todellisuutta. Sitä ennen ne ovat vain valheellisia lupauksia.


PS.

Kiitos Timo Salolle ja P. Leppäaholle sekä muille jotka kenties itsensä tunnistavat johdattelusta aiheeseen. Kirjoituksen idea on muotoutunut facebook-keskustelusta, johon osallistuin. En ole kuitenkaan sommitellut tekstiä dialogin muotoon, kuten Platon. Pidemmän W.B.B.D:n kirjoittaman pätkän lainaan sellaisenaan:

"Olen huomannut monissa älyköissä ja semmoiseksi itsensä hahmottavissa myös turhaa stereotypisointia suhteessa toiminnallisempiin ja ekstrovertimpiin mieliin, liikuntatraumoista lähtevää ylimielisyyttä ja oman kehollisuuden pelkoa, kuten myös olen tavannut erittäin älykkäitä toimijoita: jääkiekkoilijoita, jalkapalloilijoita, ikkunanpesijöitä, lähihoitajia, äitejä ja isejä jne... Ehkä painotan liikaa nyt toimintaa jonakin fyysisenä, enkä vaikka sosiaalisesti aktiivisena meininkinä, mutta pitää ottaa huomioon, että vaikka joku Dostojevski joka aiemmin kommenteissa mainittiin, tuli aikanaan Siperialaisesta vankilasta ja kantoi sitä siitä lähtien mielessään, myrkyllisen kateellisena kaikille jotka oli sen kalterien ulkopuolella, ja siltä sen kirjat tuntuvatkin luettuna --ylimielisyys ja itsensä näkeminen toiminnanmiehiä syvällisempänä ja merkittävämpänä on usein sen henkilöhahmojen ominaisin asenne."

PPS.

Toimintaan vapautumisesta juontui mieleeni semanttinen erottelu, jota olen joskus käyttänyt aiemmassa kirjoituksessani: Toiminnan "määrätietoisuus" voi olla tietoisuutta määränpäästä tai vaadittavan työn määrästä. En tiedä kumpi on alkuperäisenä ajatuksena, mutta kumpikin tuntuu käyvän yhtä hyvin. Määrätietoinen tietää mitä hän haluaa sekä mitä hänen tulee tehdä sinne päästäkseen.

Tahdon vapaus ja akatemian sovinnaiset illuusiot

"Jos vastaat kyllä tai ei, menetät buddhaluontosi."
- "vastaus" zen-buddhalaiseen koaniin

Areiopagin uusin kirjoitus toi elävästi mieleeni villin nuoruuteni yliopistomaailmassa:
http://www.areiopagi.fi/2016/08/edes-vaivautua-miettimaan-onko-tahto-vapaa/

Oxfordin vuosina ratkaisin kaikki kohtaamani filosofiset ongelmat ja voitin väittelyssä vastaani asettuneet professorit. Näillä voitoilla ei kuitenkaan yllätyksekseni ollut mitään seurauksia. Urakehitykseni pikemminkin hidastui aina sitä mukaan, kun hyökkäsin establishmentia ja sen virallisia kantoja vastaan.

Ehkä selkein tällainen kiistanalainen aihepiiri on "vapauden filosofia", ja siinä on vieläpä helpointa päästä selkeään ja johdonmukaiseen ratkaisuun, minkä monet ovat myös havainneet. Kysymys on ratkaistu lukuisia kertoja, mutta keskustelu jatkuu ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tässä keskustelussa on kolme osapuolta, joista kuitenkin vain kaksi on vastuussa lähes kaikesta julkaisutoiminnasta. Kolmas osapuoli havaitsee pian - yleensä liiankin pian - ettei koko vapaan tahdon kysymys ole mielekkäästi muotoiltu. Käsitteitä on käytössä liian vähän ja muutamat jatkuvasti jankatut käsitteet on määrittelty liian epämääräisesti. Samoila sanoilla on liikaa erilaisia merkityksiä. Osapuolet puhuvat toistensa ohitse ja jahtaavar oikeastaan jotain ihan muuta kuin vastauksia inhimillisen vapauden ongelmiin (pragmaattisemmat vapauden ongelmat sivuutetaan lähes täysin, koska sinne asti ei edes päästä kaikelta vouhotukselta). Pääosaan nousevat metafyysiset kysymykset tai vaikkapa moraaliset kiistat rikosvastuusta ja velvollisuuksista. Kiista kietoutuu elämän monille osa-aluille, mikä ei sinänsä olisi ongelma,  mutta kun näiden muiden asioiden tähden keskustelu käy tunteelliseksi.

Ensimmäinen ja toinen osapuoli vastaavat vapauden kysymykseen kyllä tai ei, ja jo siinä kohtaa ne päätyvät peruuttamaattomasti hakoteille. Tämä johtuu siitä, että koko kysymys on mieletön, kuten kolmas ryhmä on moneen kertaan hyvin osoittanut. Kolmannen ryhmän edustajat toimivat liian usein yksin ja ilman järjestäytynyttä leiriä, koska heidän työnsä ikään kuin päättyy siihen, että he havahtuvat unesta. He suuntaavat huomionsa johonkin järkevämpiin kysymyksiin, ja kaksi muuta leiriä jatkavat ikuista kiistelyään.

Kolmas osapuoli on se, joka aina astuu lavalle, ihmettelee mitä kaksi muuta oikein huutavat, kuuntelee hetken ja tajuaa välittömästi, että touhussa ei ole mitään järkeä. Kahdelle muulle on oikeastaan edes ihan turha yrittää sanoa mitään.

Kiistan kahden äänekkäämmän ja ikuisesti toistensa häntiä purevan osapuolen voimanlähteenä on kaksi suurta illuusiota (kuten inhimillisen toiminnantarmon taustalla yleensä on). Illuusiot antavat heille kiihkeyttä ja vakuuttavuutta, joka vetoaa etenkin muihin saman illuusion kantajiin.

Ensimmäinen illuusio liittyy siihen, että ihmisen tajunnassa on jotakin, mitä ei tulisi liian analyyttisesti eritellä. Tätä mystistä jotakin voisi kutsua vaikkapa "sieluksi", mutta tässä pelissä sitä kutsutaan "vapaudeksi". Vapaudeksi mihin tai vapaudeksi mistä, voisi kysyä. Yksi vastaus voisi olla, että ihminen on metafyysisesti vapaa silloin, kun hänet voidaan laittaa edesvastuuseen rikoksistaan. Se ei kuulosta kivalta, mutta kukapa itseään olisi syyttämässä. Vapaus on niitä muita varten, niitä pahoja, jotka omasta pahuudestaan - ei kun siis vapaudestaan - käsin tekevät tyhmiä ja tuhmia asioita. Täytyyhän meillä olla jokin peruste rankaista heitä, eikö niin?

Moraaliset kysymykset eivät ole kuitenkaan kyllä-leirin perimmäinen tavoite, vaan tärkeämpää on juuri se, että ei liian syvälti kurkistettaisi inhimillisen tajunnan syövereihin. He kiittävät ketä tahansa, joka on valmis väittämään, että ihminen on vapaa. Jos heillä on jotain syvempiä epäilyjä, jotka he tahtovat karkottaa, he kuuntelevat myös perusteluja. Sehän saattaa auttaa epäuskon hetkellä, että teeskentelee olevansa rationaalinen ja vieläpä järkevässä sekä oppineessa seurassa. Perusteluja tärkeämpää yleensä onkin se, että filosofi on maineikas ja korkeassa virassa. Hänen näkökannoistaan voidaan tällöin sen kummemmin miettimättä poimia ne, jotka itse miellyttävät. On mukava, kun saa tuntea, että sellainen ihminen on tästäkin tärkeästä asiasta samaa mieltä.

Ja koko kysymys on kuitenkin mieletön. Kaikki pidemmälle viedyt vastausyritysten perustelut ovat yhtä lailla järjettömiä. Tämä voisi olla filosofian esityslistalla alkupäässä, mutta se ei ole. Kolmas leiri on hajanainen ja lakkaa harrastamasta filosofiaa.

Toinen leiri kokee puolestaan tehtäväkseen vastustaa ajatusta tahdon vapaudesta. Tästä porukasta tekee vähintään yhtä naurettacan se, että he paitsi samalla tavoin kuin ensimmäinen leiri kuvittavat olevansa rationaalisia, mutta myöskin julistavat sitä suureen ääneen, ikään kuin edustaisivat kriittisyyttä ja korkeinta tieteellisyyden astetta.

Ei-leirin illuusio on se, että meitä ympäröivä maailma olisi ymmärrettävissä, ennustettavissa ja hallittavissa. He päätyvät vapauden illuusiota kyseenalaistaessaan puolustamaan absurdia kantaa, että todellisuus ei olisi millään tavoin kaoottinen, vaan hyvin ennustettavissa. Tällainen näkemys nyt vain on sattunut muodostumaan yhdeksi heidän perustuskivekseen leikissä, jonka lähtökohtana oleva kysymys on mieletön.

On tyhmää väittää, että ihminen tuosta vain jostain heittäisi peliin vapaita ajatuksia, jotka olisivat moraalisempia tai vapaampia kuin ne, jotka ovat johtuneet tiedosta ja ajattelusta (siis aivotoiminnasta, elämänkokemuksesta ja muusta kertyneestä kognitiosta), mutta aivan yhtä tyhmää on päätyä vastakkaisen kannan väenväkisellä päähänpistolla siihen, että todellisuus olisi mekanistinen kellopeli. Kumpikin kanta on aivan yhtä päätön, mutta vastustaa jotakin inhimillista ahdistusta, joka kihiää siitä, että kallistumme liialliseen relativismiin, eli kohtaamme asioiden haastavuuden ja halitsemattomuuden.

Kolmannen leirin ongelmana on myös se, että kysymys on niin monella tavoin mieletön sekä niin heikosti pohjustettu, että sen mielettömyyden voi todistaa kymmenin eri tavoin. Tästä syystä kolmatta osapuolta ei yleensä edes hahmoteta keskustelun ospuoleksi. Se on hajanainen ja voimaton. Esimerkiksi tämä blogikirjoitus, kuten monet muut, joissa käsittelen vapauden filosofiaa, eivät tule nousemaan minkäänlaiseksi klassikoksi filosofian kaanonissa. Huomioillani oli hyvin vähän vastakaikua Helsingissä sekä Ofordissa, minkä lisäksi löysin hyvin pienellä etsimisellä kirjoja, joiden sanoma oli kaikki klassikoita järjellisempi, mutta niitä ei pidetty missään arvossa, koska ne eivät vastanneet kyllä tai ei, ja tästä syystä ne eivät tyydyttäneet kumpaakaan leiriä.

Oikeastaan vasta nyt olen alkanut ymmärtää, että akateeminen filosofia tarvitsee kysymyksiä, joita se ei onnistu ratkaisemaan, jotta sillä olisi perinteitä ja perusteita olemassaololleen. Tokihan filosofia säilyisi hengissä ja sillä menisi jopa paremmin, jos se osaisi ottaa oppia käymistään keskusteluista ja kykenisi harppaamaan nykyhetkeen tai sen edelle - mutta tähän ei oikeastaan akateeminen maailma tule koskaan kykenemään, koska pelissä on kysymys viroista, julkaisuista ja oppituileista - ei niinkään totuudesta tai ihmisten auttamisesta.

Positiivisemmalta näkökannalta saman voisi muotoilla niinkin, että lopputulos, kuten oikeaan vastaukseen pääseminen ei ole tärkeintä, vaan itse matka. Tärkeintä on keskustelun käyminen. Siinä oppii yhtä ja toista argumentaatiosta ja retoriikasta.

Illuusiot ovat ihmiselämässä tärkeä voimanlähde. On osattava elää sen asian kanssa, että mielipide, jota keskustelu vahvistaa, on kummassakin tapauksessa täysin mielivaltainen ja väärä.

Onko sattuma hyvien puolella?

Jos elokuvassa käy satumainen tuuri, voit olla lähes varma siitä, että se onni on kääntynyt sankarin eduksi. Esimerkiksi jos konekiväärillä räiskitään ihmistä, joka juoksee, ei luoti osu, jos juoksija on tarinan sankari.

Hyvät tyypit täytyy tappamalla tappaa. Eivät he tuosta vain kaadu harhaluotiin - ainakaan yleensä. Jos näin sattuu, me tunnistamme sen poikkeamaksi kaavasta.

Jos unohdetaan luodit niin sama ilmiö pätee myös moneen muuhun. Esimerkiksi jos kaksi rakastettua joutuu toisistaan eroon, me hyväksymme sen, että he jälleen tapaavat toisensa ihmeellisen sattuman kautta.

Tällainen sattuma tuntuu vihjaavan, että korkeammat voimat tahtovat heidän olevan yhdessä. Heidän romanssinsa on kirjoitettu tähtiin ja niin edes päin.

Jos satumaisiin epätodennäköisyyksiin kiinnittää laajemmin huomiota, niiden nähdään lähes aina kääntyvän . Jotkut Jumalan olemassaoloa puolustavat argumentit jopa perustuvat siihen, että jumalallinen väliintulo ja "ihme" on tunnistettavissa sattuman kautta saavutetussa onnessa.

Pahojen täytyy olla ovelia ja juonitella vuosia, mutta sitten "sattumalta" sankari eksyy paikalle ja estää juonet. Sankarillisuus ja hyväsydämisyys yhdistyvät vahvasti yliluonnollisuuteen, joka ilmenee sattumassa. Tämä on keskeinen osa koko länsimaista narratiivien perinnettä.

Jo lukuisissa lasten piirretyissä sekä ensimmäisissä mykkaelokuvissa sankaruus ilmenee tuurina.

Buster Keaton seisoo onnekseen juuri siinä kohdassa jossa on ikkuna.

Aku Ankka on varhainen poikkeus, ja hänen koko hahmonsa viehätys myös pitkälti perustuu siihen, että hänellä on lupa poiketa kaavasta. Hän on yksi ensimmäisistä antisankareista, koska hänellä on niin huono tuuri. Hänen antisankaruuttaan korostaa myös se, että hän on kärsimätön ja hermostuu herkästi. Ikään kuin kosmiset voimat koettelisivat Akua vastoinkäymisillä, koska ne tunnistavat, ettei hän ole oikea sankari, koska hänellä ei ole sankarillisia luonteenpiirteitä.

Aku kuitenkin selviää tavalla tai toisella, koska hän ei ole todellinen pahis, jonka Fortuna tahtoisi hävittää. Häntä vain koetellaan.

Kuten hyvyys, myös "vapaus" näyttäisi merkitsevän monille jonkinlaista romanttista antautumista sattuman valtaan. Myös akateemisessa "vapaan tahdon filosofiassa" tavataan vapaudesta usein puhua juuri satunnaisuutena. On ikään kuin ihmisen elämästä tekisi mielekkäämmän ja merkityksekkäämmän se, että ennustettavan syyn ja seurauksen sijaan olemme alttiina kolikonheitoille ja nopan silmäluvuille.

Sattumaan tukeutuvan narratiivin strukturalistista diskurssianalyysiä

Tarinoita voisi perinteisen strukturalismin keinoin kategorisoida erilaisiin ryhmiin sen mukaan, miten paljon niissä on jätetty varaa sattumalle. Satumaisessa ja sattuma-arvoltaan korkeassa tarinassa moni onnenpotku ratkaisee kaiken sankarin hyväksi, ikään kuin pahuus ei voisi koskaan onnenpotkusta voittaa. Samoin rikokset ovat hyvin suunniteltuja, mutta oikeus voittaa siksi että rikollinen on sattumalta tehnyt virheen, joka sattumalta kääntyy hänen päänmenokseen.

Miten usein sattuma on meidän puolellamme? Onko sattuma aina hyvien puolella?

Oletan ilman määrällistä aineistoa, että tarina alussa on sattumalla enemmän negatiivista valtaa. Alussa voivat siis asiat kääntyä erittäin huonolle tolalle sattuman ansiosta.

Harvat menestyselokuvat ovat loppuun asti tragedioita. Jossain vaiheessa onni yleensä kääntyy, jotta saavutetaan onnellinen loppu. Onni usein tukee muuta kehitystä, eli kun päähenkilö viisastuu ja ryhdistäytyy, myös hänen onnensa paranee.

Onni usein hahmotetaan jonkinlaiseksi karmaksi: se on seurausta asenteista ja teoista. Sattuma ei ole puhdasta sattumaa.

Sattuman roolista narratiiveissa sietäisi oikeastaan tehdä väitöskirja. Siihen voisi analysoida vaikkapa kaikki James Bond -elokuvat ja laskea kuka eri vuosikymmenten Bondeista turvautui eniten tuuriin.

Ainahan Bondilla käy tuuri ainakin sikäli, että kaikki naiset joiden kanssa hän työskentelee ovat huippukauniita ja yleensä myös sinkkuja.

Tällaiset poikkeamat tilastosta eivät kuitenkaan ole sellaista sattumaa, jonka tiedostaisimme sattumaksi. Ne ovat tarinaan sisäänkirjoitettua struktuuria. Ne määrittävät sitä erityistä maailmaa, jossa James Bond elää. Kauniit naiset ovat "paradogmaattisia lakeja", joista me tunnistamme tietyn maailman - hieman kuten huispaaminen sisältää Harry Potterin maailmaan. Ei se ole "sattumaa", jos jokaisessa Potter-kirjassa ja -elokuvassa kisaillaan luudalla. Se fiktiivisen maailman on tunnistettavaa kalustusta.

Tästä tulee mieleeni hauska ilmaus, jota usein käytettään myös todellisen maailman tapahtumista. Kun esimerkiksi urheilussa tapahtuu jotakin jännitttävää, sanotaan "sehän meni kuin käsikirjoituksen mukaan".

(Itse asiassa fraasilla on ainakin kaksi merkitystä: A) että asiat tapahtuvat ennakoidusti, tai B) että tapahtumissa on niin paljon draamaa ja käänteitä, että se on melkein epätodellista. Kun Saksa selviää jalkapalloturnauksen finaaliin, se menee käsikirjoituksen mukaan, ja kun taas Islanti selviää pudotuspeleissä jatkoon niin sekin on kuin korkeampien voimien käsikirjoittamaa.)

Fraasi paljastaa sen, miten me hahmotamme asioita narratiivisesti, vaikka me emme tunnistaisi termiä "narratiivisuus". Me luemme ympäröivän maailman tarinoita, vaikka maailma on oikeastaan varsin kaoottinen. Me sovitamme tämän ristiriidan sillä, että me luemme satunnaisuuden ja kaoottisuudet osaksi tarinaa. Tällä tavoin meidän ahdistuksemme lievittyy.

Jos siis tarina etenee suunnitelmien mukaan, se ei herätä meissä ahdistusta, koska tarina noudattaa käsikirjoitusta. Jos taas tapahtuu jotakin yllättävää, ei sekään järkytä meitä, koska meidät on opetettu ajattelemaan - tai kenties me automaattisesti ajattelemme niin - että sattuma on hyvien puolella.

Vaikka tarina näyttäisi traagiselta, me luotamme siihen, että loppu on onnellinen. Näin me parannamme mahdollisuuksiamme säilyttää turvallisuudentunteemme ja luottamuksemme ympärillämme vellovien mahtavien voimien kynsissä.

Tarinat ovat meidän turvanamme ja sattuma on sattuma on sankarin puolella, kunhan sankari säilyttää sydämensä puhtaana ja ylläpitää sankarillisia luonteenpiirteitä. Silloin ei häneen osu edes satunnainen luoti. Tämä on ajatonta antiikin dramaturgiaa, joka voittaa miljoonat katsojat puolelleen.

Mutta tietenkin on myös vastakkainen mielipide, jotka edustavat kuivia akateemisia wannabe-kirjailijoita, josta ei koskaan tule mitään suurta, koska he ovat liian loogisia:

"Coincidence in fiction make readers mad. Got it. But why do they make readers mad? Why don’t readers believe in them? Simply because coincidences are, by their very nature, a violation of cause and effect. A coincidence is something that happens for no obvious reason."
http://www.helpingwritersbecomeauthors.com/coincidences-fiction-youre-wrong/

Onneksi en omaksunut tällaisia ohjeita yliopistolla, vaan muodostin mielipiteeni sattumasta itse. (Varmaankin olisi rehellisempää sanoa, että muodostin mielipiteeni hyvästä tarinasta Hollywoodin toimintaelokuvien kautta.) Vasta tänään teki mieli katsoa onko englanniksi kirjoitettu mitään, kun olin ensin kirjoittanut juttua tähän asti.

Hyvän tarinan ytimessä on hyvin usein käänne, joka perustuu satumaiseen tuuriin, mutta lukija ymmärtää sen olevan merkityksellistä, koska se tuo tarinaan ihmeen tuntua. Se on ajaton tehokeino, eikä huonoa kirjoittamista. Siksi on sääli, että netistä löytyy enemmänkin samanlaista ymmärtämätöntä höpöpuhetta sattumasta lukijaan kohdistuvana petoksena:
http://theeditorsblog.net/2012/01/20/coincidence-destroys-the-suspension-of-disbelief/

Inhimillisestä tietoteoriasta

Narratiivit ovat tehokas humanistisen tieteen työkalu, sillä niillä usein on enemmän tietoteoreettista selitysvoimaa kuin perinteisella tieteenfilosofialla.

Retoriikan oppikirjat tietävät, että argumentin tehokkuutta ei mitata sillä miten monta kertaa jokin asia tapahtuu tilastollisesti, vaan sillä miten ymmärrettävän ja mieleenpainuvan tarinan siitä voi esittää.

Jos tuhat kertaa tapahtuu A ja yhden kerran tuhannesta B, niin se A ei saa tuhat kertaa enemmän ääniä, koska niillä on kummallakin mahdollisuudet kertoa tarina. Jos tarinat ovat about tasan niin ehkä sitten voittaa järki ja tilastot, mutta usein niukasti.

Mietitään vaikka Brexitiä: ero-puolella oli kertoa tarina, jossa sankarillinen kansa nousee vainoajiaan vastaan. EU:hun jäämistä puoltavien tarina oli että asiat jatkuvat tylsästi kuten ennen. Eihän se ole edes mikään tarina. Se on vaan jotain ihme numeroita kaupankäynnistä ja valuuttakursseista. Tarina voitti, kuten helposti käy. Kaiken lisäksi kansaa näytti viehättävän enemmän mahdollisuus antautua sattumalle ja heittäytyä tuntemattoman tulevaisuuden vietäväksi.

Ennemmin lempeä sattuma kuin kylmä ja kavala suunnitelmallisuus, jota edustavat maailman bisnesjohtajat ja poliitikot. He juonittelevat kuten Bond-pahikset. Sankari ennemmin juoksee luotisateen läpi, eikä häneen tule naarmuakaan. Vetovoimaisin ja eeppisin on sellainen tarina, jossa uhmataan todennäköisyyksiä.

Kun Yhdysvalloissa halutaan tiukentaa aselakeja, perustavat demokraatit kantaansa tilastoihin, jotka kertovat miten moni aseen omistaja ennemmin tappaa itsensä tai lähimmäisensä kuin pysäyttää ulkopuolisen hyökkääjän.

Maailmassa eivät ole kuitenkaan vastakkain tilastot ja faktat, vaan narratiivit. Jos tarina sankarista joka pysäyttää pahiksen on vetovoimaisempi kuin tarina miehestä joka kännipäissään ampuu vahingossa itseään jalkaan, se vetovoimaisempi tarina menee helpommin läpi ihmisten defensseistä. Hyvä tarina painaa vaakakupissa enemmän, vaikka se olisi tilastollisesti harvinaisempi.

Kuten näet, narratiiveilla on enemmän selitysvoimaa kuin vaikkaa Richard Dawkinsin spagettihirviöllä, joka ei selitä yhtään mitään.

Lisäksi on lämmöllä ymmärrettävä köyhän kansan suuri rakkaus sattumaan, jonka he suosion he toivovat voittavansa omalla puolelleen. Monesti köyhien ja vähemmän taitavien suuresti rakastamia ovat pelit, jotka perustuvat onneen. Älykkäät ennemmin pelaavat älypelejä, vahvat taas voimaa vaativia pelejä. Kukapa ei haluaisi ensin voittaa niillä omilla avuillaa, joista syntyy positiivinen identiteettiä vahvistava tarina.

Sattuma on ikään kuin kurjan ihmisen viimeinen ystävä ja siksi siihen liittyy haikeita ajatuksia. Jos ei ole voimaa tai älyä, niin sentään on lotto. Kurjimmista kurjin ei halua loukata Fortunaa ja olla vihoissa Onnettaren kanssa. Siksi onnenkalut käyvät yhä kaupaksi.

Sankarin paras kaveri on koira. Toiseksi paras kaveri on sattuma. En nyt edes lähde miettimään onko sanoilla "sattuma" ja "satumaa" mitään etymologista yhteyttä. Ainakin niillä on assosiaatioyhteys, jota korostaa sanojen samankaltaisuus.

Sosiaalisesta tietoteoriasta

Viime viikolla* kirjoitin ihmisen sosiaalisuudesta ja yhteisöllisyyden tarpeesta. Myös tämä piirre voidaan todentaa ihmisestä numeerisesti tarkastelemalla liikkeellä olevan "tiedon" koostumusta ja sisältöä. Ihmisen jakama ja käyttämä tieto paljastaa ihmisen laumaeläimeksi, vaikka tätä yksinkertaista metodia ei käytetä tiedonfilosofiassa.

Ohessa muutama kysymys vuoden 1999 Kevätpörriäisen pulmapalstalta. Kyseessä on siis tietovisa:

1. Kuka lähti Spice Girls -yhtyeestä?
5. Kuka on Backstreet Boys -bändin nuorin laulaja?
8. Kuka menee naimisiin Brad Pittin kanssa?
10. Mikä on Leo di Caprion toinen nimi?

(Näistä kysymyksistä voisi myös päätellä kysymysten laatijan todennäköisen sukupuolen, mutta jätän sen arvoitukseksi).

Inhimillinen tieto on ollut tapana (esimerkiksi Habermasin tiedoninntresseissä) jakaa välineelliseen, hermeettiseen, emansipatoriseen ja joskus neljänteen, joka vaihtelee hieman sosiologisen lähteen mukaan.

Numeerisesti mitattuna ihmiset omaksuvat ja vaihtavat tietoa, joka liittyy henkilöllisyyteen ja henkilöiden välisiin suhteisiin, luonteeseen, asemaan ja rooleihin.

Sosiologia ei yleensä edes ymmärrä sanoa tätä ääneen totuutena, koska se on niin suuri itsestäänselvyys.

Kuka, ketä, kenelle, kenen kanssa? Kyllähän meillä kysymyssanoja riittää. Verrataan hieman esiintymiä Googlessa:

"Kuka" = 31 700 000
"Miksi" = 33 600 000
"Mikä" = 35 200 000
"Minne" = 39 300 00
"Mitä" = 51 200 000

Yleisimpien kysymyssanojen jakauma on yllättävän tasainen, mutta asetelmaa vääristää se, että ihmiset useammin etsivat tietoa henkilön nimellä eikä toisin päin, mistä kertoo se, että lyhyen aikavälin hakusanojen kärjessä on yleensä erisnimiä.

Henkilöt vaihtuvat julkisuudessa, mutta pronomineja käytetään tasaisemmin vuodesta toiseen. On vaikea mitata sosiaalisen pääoman ja muun teknisemmän informaation suhdetta, mutta sanomalehtien perusteella me tiedämme että ihmiset puhuvat valtavasti toisista ihmisistä. Jotkin lehdet ovat likipitäen erikoistuneet ihmissuhdetietoon, mutta en taaskaan kerro millä tavoin se kenties liittyy sukupuoleen.

On oikeastaan vakava vääristymä tieteenfilosofiassa, että henkilöihin liittyvä biografistinen, eli elämäkerrallinen tieto mielletään populistiseksi ja rahvaanomaiseksi, vaikka jo aivan perinteiset tietosanakirjat ovat täynnä henkilöartikkeleita. Se ei liity sukupuoleen tai säätyyn, vaan yleiseen ihmisyyteen, että ihminen hankkii tietoa muista ihmisistä: heidän välisistä suhteistaan, heidän asemastaan jne.

Itsestäänselvyyksien sulkeminen pois filosofisen tai tieteellisen mielenkiinnon kohdistimesta on vaarallista. Se yksi tieteellisen maailmankuvan (sikäli kuin tarkoitamme tieteellisellä asioiden hyväksymistä) ansakuoppa, että päädytään hankkimaan tietoa ensin marginaalisesta, eikä ymmärretä perustavia voimia, jotka ihmisen maailmassa jylläävät.

Lähdetään jo vaikka siitä, että myös tiedemiehen on kyettävä "luomaan itselleen nimeä". Hänen on oltava "joku". Tutkimuksesta ei uutisoida vain "mitä" ja "miksi", vaan myös "kuka". Nämä sanat sijaitsevat keskellä länsimaisen tieteenfilosofian sokeaa pistettä.


*Viittaus viime viikon kirjoitukseen on sikäli virheellinen, etten näemmä ole laittanut kirjoitusta julkiseksi kirjoitusta. Teen sen ehkä ensi viikolla.

Aikaansaaminen, raha ja vuodenaikojen kierto

Kesä oikeastaan alkoi jo äitienpäivänä, kun heitin talviturkin ja poltin nenäni, mutta lähestyvä lomakausi ei huoleta minua. En odotakaan saavani kesällä mitään ihmeellistä aikaan. Lämpö ja vapaus lamaannuttavat minut niin, etten osaa keskittyä muuhun kuin eksistentialistiseen onneen, joka on ehkä pahin vastustajani. Sallin sen, etten saa kesällä paljoakaan julkaistuksi, mutta olen silti suoraan sanottuna kauhuissani.

Kirjastoapuraha saapui jälleen, ja nyt suurempana kuin koskaan. Odotin, etten saisi penniäkään, sillä apurahaa myönnetään nykyään aiempaa harvemmalle. 6.000 euroa yllätti minut täydellisesti. Odottamattoman suuren luottamuksenosoitus suorastaan työnsi minut hetkeksi raiteiltaan.

En pelkää sitä, ettei runoja syntyisi kesällä kymmenittäin, mutta apuraha myönnettiin esseiden (tai asiatekstin) kirjoittamiseen. Se tuntuu liian suurelta vastuulta. En ymmärrä miten koskaan kykenisin siihen, vaikka osaisinkin. Tarvitsen jonkin korkeamman apua - etenkin jonkin ulkopuolisen valvovan auktoriteetin pakottamista. Nyt ovat arvossaan roti sekä tarkat aikataulut.

Noin kuukausi sitten katsoin pitkän tauon jälkeen elokuvan Good Will Hunting, josta taas löytyi pari uutta oivallusta. (Robin Williams oli lukioiässä suurimpia idoleitani ja Kuolleiden runoilijoiden seura on vaikuttanut elämääni mittaamattoman paljon.) Eniten minua kosketti se, miten Good Will Huntingissa puhuttiin rohkeudesta: on aivan totta, että olen kauhusta jäykkänä, kun mietin että minun oikeasti pitäisi julkaista filosofinen teos akateemisten filosofien ja muiden kriitikoiden pureskeltavaksi.

En epäile sitä, etten kirjoittaisi tai ajattelisi kyllin hyvin, kun tarve vaatii. Mietin enemmän sitä, onko moni muu asia laatua tärkeämpää - esimerkiksi ottavatko akateemiset filosofit edes kantaa kirjaan, jonka kirjoittaja niin röyhkeästi tekee oikeaa filosofiaa, eli esittää uusia kysymyksiä ja luo uusia käsitteitä. Se on helpompaa vaieta kuoliaksi kuin ymmärtää syvällisesti. Suomessa ei ole oikeastaan edes julkaistu filosofiaa, joka olisi kirjoittajan omaa. Aiemmin meillä on kaikki tuotu ulkomailta tai uutettu menneisyydestä opinnäytteiksi.

Olisin iloinen, jos kritiikki kohdistuisi siihen, että kaikki on sanottu aiemmin, ja paremmin. Vapautuisin siltä osin hybriksestä ja voisin keskittyä seuraavaan projektiin, jota yhtä lailla pidän valheellisen omaperäisenä.

Tavoittenani ei ole koskaan ollut kirja, joka vain julkaistaisiin. Kenties siksi en ole saanut vielä kirjaani julkaistuksi - tai edes kunnolla valmiiksi.

Pelkään yhtä lailla sitä, että minut otettaisiin vakavasti. Pelkään, että se lamaannuttaisi mielikuvitukseni. Olisin yhtäkkiä arvossapidetty ja sanomisiani tarkkailtaisiin. Voittaisin jonkin vapauden ja menettäisin jonkin toisen. (Vapauksiahan on vaikka miten monta, vaikka meillä ei ole niille sanoja.)

Jäätyisin ihan samalla tavalla, kun saatuani kirjastoapurahaa vakavahkon tietokirjan kirjoittamiseen. Kenties runoilijat laajemminkin ovat ihmisiä, jotka eivät pohjimmiltaan halua lukijoita ja siksi he kirjoittavat runoja?

En voi puhua kenenkään toisen puolesta, mutta ainakin minä pelkään menestystä. En osaa sanoa ovatko lopulta menestyneempiä ne, jotka saavat häiriöttä kirjoittaa matka-arkullisen novelleja, jotka julkaistaan vasta heidän kuolemansa jälkeen.

On oikeastaan aika mahtava tunne, kun kirjoittaa hyvät tekstin, tulostaa sen ja selailee sivuja, joita kukaan muu ei ole lukenut - eikä kenties tulekaan lukemaan.

Juuri näin puhuu pelkuri, mies joka kammoaa sitä, että hänet otettaisiin vakavasti. Suojakilpeni ei ole ironia tai sydämen kylmyys, vaan liioiteltu mahtipontisuus.

Puhun niin vakavissani siitä, että kuljen omia polkujani, ettei mikään siitä oikeastaan voi pitää paikkansa. Ja silti takaraivoon jää jäytämään aavemainen tunne siitä, että sen yhden kerran olin oikeassa, mutta suuri oivallukseni hukkui kaiken muun tyhjänpuhumisen sekaan.

Kesäisin en ole koskaan saanut ajatuksiani kunnolla järjestykseen. Rahan pitäisi auttaa, mutta se vain kasvattaa paineita.

Minun on vähintään kauhistuttava siitä, että puolet on törsätty, ennen kuin alan kauhuissani kirjoittaa. Siinä voi mennä kuukausia, sillä en uskalla kuluttaa rahoja ennen kuin tunnen ansainneeni jonkinlainen palkkion.

Niinpä olen vain kauhuissani, enkä tee mitään. Mietin vain. Päässäni ajatukset kääntyilevät kuin raskaat myllynkivet ja kauhavat tyhjää. Rahina vain kuuluu.

Oikeastaan en ole edes ehtinyt istumaan koneella viikkoihin. Olin koko viime viikon mökillä. Kitkin mansikkamaata, pudottelin sammalta katolta, nostin verkoilla pari haukea.

Olen pitkästä aikaa sallinut itseni lukea hyviä kirjoja. Tuntuu tärkeältä irtautua sosiaalisesta mediasta ja tankata maailmankirjallisuuden helmiä.

Se on valtaisa etuoikeus, joka onneksi kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Ei tarvitse hetkeen olla niiden seurassa, jotka tarvitsevat henkistä apua ja oikaistyksi tulemista.

Kuolleiden mestareiden seurassa voi jopa heidän väärälle tiedolleen vain nauraa. Sitä ei voi enää korjata, että he olivat esimerkiksi rasisteja tai sovinisteja tai kansalliskiihkoilijoita. Se on pakko hyväksyä ja jatkaa matkaa.

Voisin kenties julkaista nopeammin myös omia tekstejäni, jos sallisin sen, että niistä paistaa ilmeinen idiotismi? En tiedä onko kirjojen tehtävä koskaan ollut täydellisyys. Niiden täytyy vain osua johonkin oikeaan kohtaan meidän inhimillisyydessämme: osoittaa vääräksi yksi ennakkoluulo ja vahvistaa jotakin toista.

Kesä on tulvillaan muitakin vaaroja, kuten jalkapallon EM-kisat tai olympialaiset. Ne aikaansaavat muun muassa yletöntä kaljan kittaamista ja pöhöttymistä.

Ensi viikolla aloitan viikon mittaisen paaston. Se olisi neljäs paasto neljäntenä keväänä peräkkäin.

Paasto ei vaadi niinkään itsekuria kuin kokemusta paastosta. Paaston kokenut tietää, että paasto kyllä aina kannattaa. Se kohentaa oloa hieman kuin säännöllinen urheilu, ja soveltuu hyvin niille, jotka eivät osaa tehdä asioita säännöllisesti, tai etenkään urheilla.

Paaston jälkeen tiedän ehkä paremmin mitä minulta on vielä jäänyt sanomatta. Pitäisi ainakin tehdä se kaikkein suurinta rohkeutta vaativa teko, eli lukea omia tekstejä vuosien varrelta.

Mökilläkin riittää vielä tekemistä. Myöhemmin ajattelin ainakin laskea verkkoja, rakentaa tiileistä grillin, syödä mansikoita omasta pellosta sekä lukea pari "uutta" Kurt Vonnegutin romaania, mitä niitä nyt vielä on lukematta. Onhan niitä.

Mimesis ja ihmisyyden käyttöopas

Vuonna 1889 julkaistussa esseessään Oscar Wilde esittää kuuluisat sanansa elämä matkii taidetta, eli:

"Life imitates Art far more than Art imitates Life."

Wikipediassa tämä periaate on nimetty anti-mimesikseksi, sen mukaan miten taidetta on Aristoteleen Runousopin valossa tulkittu elämän imitoimiseksi.

Aristoteleen tuotanto sisältää kuitenkin jo koko synteesiin: lapset matkivat aikuisia, teatteri matkii ja kärjistää ihmiselämän draamaa ja lopulta yleisö saa vaikutuksia teatterilta. Siksikin Platon osaltaan halusi kieltää utopiayhteiskunnassaan vapaan taiteen, jotta ihmisten päähänpistoja voitaisiin paremmin hallita. Monissa yhteiskunnissa on ymmärretty, että kullakin säädyllä sietää olla omat taiteenmuotonsa, jotta luokkien omimmat arvot vahvistuvat, eikä esimerkiksi aristokraatti saa sukuaan häpäiseviä päähänpistoja - kuten romantiikan ajan runoilija Lord Byron syöksyi romantiikantunnoissaan osallistumaan Kreikan vapaussotaan ja kuoli sillä tiellä (ilmeisesti sairauteen).

Elokuvassa Rakastunut Shakespeare ilmenee myöskin hyvin se asenne, jota hänen aikakautensa luokat kohdistivat toistensa kulttuuria kohtaan. Rikkaiden ja köyhien keskinäinen ymmärtämättömyys on siis enimmäkseen itsesuojelua. Duunariperheessä pyritään kaikin tavoin estämään se, että lapset haluaisivat tehdä työkseen tai harrastaa jotakin sellaista, mihin heillä ei ole varaa - kuten runoilemiseen. Noh, esimerkki on huono, sillä siitä piitataan yhtä vähän myös yläluokan ammattihaaveena.

Joka tapauksessa koko anti-mimesiksen käsitettä ei tarvita, koska mimesiksen käsite jo itsessään sisältää ajatuksen vaikutusten kierrosta: jokainen sukupolvi omaksuu vaikutuksia, imitoi kuulemiensa tarujen sankareita, elää elämänsä, toimii esikuvana ja jättää jälkeensä vaikutusvoimaisia tarinoita. Nuoret jäljittelevät sekä narratiiveja että kuvia: karismaattiset tähdet opettavat heidät polttamaan tiettyä tupakkamerkkiä, ja loputon anaaliseksin sekä suihinottojen katseleminen tekee lopulta mistä tahansa asennosta ihan normaalin. Outo ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka ei ole ymmärtänyt, että kaikkihan sitä tekevät.

Jotta Oscar Wilde taatusti kääntyisi haudassaan, osoitan vielä toisen lähteen, jossa hänen ajatuksensa on esitetty aiemmin. Marx Twainin vuonna 1884 julkaisemasta menestyskirjassa Huckleberry Finnin seikkailut löytyy katkelma:

- Lunastetaan? Mitä se on?
- En minä tiedä. Mutta sellainen on tapa. Olen lukenut sen kirjoista, ja tietysti meidänkin täytyy tehdä samalla tavalla.
- Mutta kuinka me osaamme niin tehdä, kun emme tiedä mitä se on?
- Jukoliste, meidän täytyy tehdä niin. Enkö jo sanonut, että kirjoissa on niin.

Mistäkö kuulin, että Marx Twain tuli keksineeksi lasten taipumuksen apinoimiseen ennen Oscar Wildea?

Lukeminen kannattaa aina. Lisäksi olen tarkka vuosiluvuissa.

Olen melko varma siitä, että löydämme saman ajatuksen kaikilta vuosisadoilta, jopa useammastakin säilyneestä merkkiteoksesta. Ne vain eivät enää ole riittävän merkittäviä klassikoita.

Kirjoissa on sanottu lähes kaikki mikä on sanomisen arvoista, mutta koska en ehdi lukea kaikkia maailman kirjoja, minun täytyy itse hoksata suurin osa ja sitten sanoa se Pikkujättiläisessä.

Ihmisyyden käyttöopas

(Jatkettu 30.5.)

Kvalifysiikka, tiede jota kukaan ei halunnut, idea, jolle itse naureskelin vuosia, 'patafysiikan lehtolapsi, joka nuorena ei tajunnut maailman menosta mitään, mutta yllättäen ammensi kokemusta ja ylitti viisaudessaan kaikki muut.

Patafysiikan syvä opetus on, että kaikki on lopulta täysin päinvastoin kuin miltä näyttää. Kvalifysiikka selittää viimeinkin, miksi näin on, ja mitä muuta tähän huolestuttavan kiehtovaa ilmiöön liittyy.

Konkretiaa: aiemmin huomautin "Paremman vapauden" yhteydessä, että Land of Freedom on kaikista maailman valtioista vanginnut eniten omia kansalaisiaan - patafysiikkaa siis parhaimmillaan: mutta miksi tämä nurinkurisuus?

Kvalifysiikka kutakuinkin alkoi 6 vuotta sitten tästä ihmistieteiden ja insinööritieteiden eroja luodanneesta Facebook-päivityksestä:

Sillat ovat helpompi tutkimuskohde kuin ihmismieli jo pelkästään siitä syystä, että siltoja koskevat totuudet eivät uhkaa kenenkään omanarvontuntoa. Itsetutkiskelussa on aina riskinä laukausta egon puolustusmekanismit.

Me pidämme suuressa arvossa sellaista magiaa, joka ei uhkaa kohdistua meihin itseemme, eli tunkeutua indentiteellimme pyhälle maalle.

Käytännön psykologian ja menestysoppaiden klassikossa Ihmistuntemus ja ihmisten käsittely (1945) Muller-Freienfels miltei aloittaa näin, luvussa nimeltään IHMISTUNTEMUS TIETEEN ONGELMANA:

"Olemme tyytyväisiä, kun tiedämme, että ruumiissamme on 'sielu', näkymätön olio, joka tosin voi hankkia tietoa ulkomaailmasta, mutta pysyy itselleen ikuisena salaisuutena." Edelleen ihminen vierastaa itsensä tuntemista, vaikka olisi miten perehtynyt alkuaineisiin ja kosmoksen sfääreihin."

Kvalifysiikka on humanismin vastaus kvanttifysiikkaan. Aivan kuten kvanttifysiikka kurkistaa fysikaalisten ilmiöiden tuolle puolen, kurkistaa kvalifysiikka niiden tälle puolen. Se selittää kuinka kulttuuriset kategoriamme, arvokäsityksemme tai kokemuksemme laadusta syntyvät. Kvalifysiikka eroaa psykologiasta siinä, ettei se hoida yksilöä tai potilasta, vaan koko ihmiskuntaa. Sen tutkimuskohde ei ole ihminen, vaan ihmisyys.

Jo näin ylevien määritelmien ja absurdille tasolle kohoavan mahtipontisuuden vuoksi kvalifysiikka ansaitsee olla olemassa. Jo pelkästään edellisellä kappaleella se lunastaa paikkansa 'patafysiikan oikealta puolelta, josta se ei tule hallitsemaan yhtään mitään tai ketään.

Palaan kysymykseen 'miksi'. Mistä johtuu, että yhteiskunta kohdistaa erityistä vapaudenriiston julmuutta kansalaisiinsa, joille se on luvannut ennen kaikkea vapautta? Miksi kansalaiset hyväksyvät tämän? Miksi kansalaiset eivät edes huomaa kysyä miksi?

Miksi-kysymys ei ole erityisen kiintoisa, sillä siihen keksii helposti parikin vastausta. Ensinnäkin on johdonmukaista, että yhteiskunta rankaisee jäseniään vapaudenriistolla, koska se uskoo tällaisen rangaistuksen kaikkein eniten säikyttävän kansalaisia, joille se on opettanut, että vapaus on kaikkein korkein arvo ja kallisarvoisin lahja.

Kun puhun näin, en kiistä sitä, ettei yksilönvapaudella olisi suurtaarvoa. Olen vain astunut alueelle, joka koko länsimaissa on tabu. Mikään yhteiskunta ei salli puhuttavan sen ylevimmistä periaatteista, sillä pyhyys määrittyy jo alkeintason antropologiassa ilmiöksi, jota kohti ei saa katsoa. Pyhyys muodostaa ihmisten ja ilmiökenttien välille rajoja. Pyhyys ei edistä ymmärryksen lisääntymistä, eikä kansakunta viisastu palvomisen kautta. Kumartaminen on keino säilyttää asiaan etäisyys, joka antaa sille valtaa yli elämämme - tai valta siirtyy pikemminkin niille ryhmile, jotka toimivat ylipappina.

Vapaudellakin on ylipappinsa ja kuuliaiset alamaisensa. Siksi vapauden filosofian ei sallita onnistuvan. Vapaudenfilosofia voi olla enintään metafyysistä näpertelyä, ei koskaan todelliseen kehitykseen tähtäävää kriittistä analyysiä.

Juuri tästäkin syystä "paremmasta vapaudesta" puhumiseen suhtaudutaan vaikkapa siten kuin puhuja haluaisi palauttaa jonkinlaisen kommunistisen diktatuurin. Kaikissa arkaluontoisisa kysymyksissä on tärkeintä mitä pikimmin provosoida ja päästä riitaan, siten saavuttaen pattitilanteen, johon keskustelu tyrehtyy.

Tämäkin on kvalifysiikan eräs, kenties aiemmin lausumatonkin avainoivallus: suurten metafyysisten kiistojen piilofunktio on kyselemisen ja keskustelun jäädyttäminen kiihkeillä tunteilla. Sekä uskovaiset että ateistit ovat salaa tyytyväisiä siihen että juupas-eipäs -inttäminen estää vakavaa filosofia kysymästä esimerkiksi: millainen Jumala sitten saattaisi olla? tai Mistä me puhumme kun puhumme sielusta, vapaasta tahdosta ynnä muusta? Kun osapuolet valitsevat kantansa, kysely loppuu siihen. Suuttuminen on kollektiivinen defenssi. Lopulta tärkeintä ei ole vapauden syvällisempi ymmärtäminen, vaan se, ettei pyhimmästä pyhintä kohden sovi katsoa.

Tämän ilmiön ääriviivojen hahmottelu liittyy kommunismiin vain sitä sitä kautta, että kommunistit sovelsivat omia ihanteitaan aivan samalla tavoin. Kommunismin ytimessä oli tasa-arvo, joten oli vain luonnollista, että sellaisessa yhteiskunnassa repesi valloilleen äärimmäinen eriarvoisuus. Sekin ideologia rankaisi omia jäseniään armottomimmalla keksimällään rangaistuksella. Koska ihmisillä ei ollut yksilönvapautta, täytyi keksiä jotain pahempaa. Suurella Venäjänmaalla, jossa etäisyydet ovat pitkiä, on aina rakastettu kotiseutua. Niinpä luonnollista oli siirrättää perheitä paikasta toiseen ja iskostaa heihin koti-ikävä. Tällä tavoin groteskiin tyyliin neuvostokansa opetettiin rakastamaan omaa maataan vielä syvemmin, kun he saivat kärsiä koko ikänsä kaipuusta lapsuudenkylänsä peltoihin ja valkoiseen koivikkoon.

Yhdysvalloissa kansa hyväksyy laajamittaisen vapaudenriiston, koska sitä kautta se kuvittelee syventävänsä rakkautta vapauteen, jota se nyt jo rakastaa yli kaiken. Kun yksi 20:sta kansalaisesta jossain vaiheessa kärsii vankilarangaistuksen, se on tehokas keino muistuttaa, miten kallisarvoista on oikeus vapaaseen liikkuvuuteen.

Jo antiikin Roomassa pidettiin suurimmassa arvossa rooman kansalaisuutta. Suurin rangaistus ei ollut kuolemanrangaistus, koska kuolema oli muutenkin niin lähellä ihmisten elämää. Monet vapaaehtoisesti riistivät oman henkensä, jos heidät uhattiin alentaa kansalaisesta vapaaksi ihmiseksi tai vapaasta ihmisestä orjaksi. Orja sentään saattoi lunastaa vapautensa, mutta rooman kansalaisuutta oli paljon vaikeampi ansaita. Karkotus provinsseihin oli pahempaa kuin kuolema.

Yhdysvalloissa kansalaisuus tai äänioikeus ei merkitse läheskään niin paljon. Se on liian triviaali seikka, sillä se ei tuo mukanaan muuta kuin oikeuden olemassaoloon. Se ei pelasta köyhyydeltä tai estä joutumasta vankilaan vähäpätöisestä rikoksesta. Roomalaiset eivät olisi koskaan hyväksyneet sitä, että vapaa kansalainen tuomitaan vankilaan parkkisakosta tai ylinopeudesta.

Noin 30-40% asukkaista oli orjia. Naisilla ei ollut äänioikeutta. Vapaat miehet, eli jäljelle jäänyt kolmannes, jaettiin sekin vähintään kolmeen kastiin: alkuperäiseen ylimystöön, roomassa syntyneisiin vapaisiin maahanmuuttajiin (tai vapautettuihin orjiin) ja provinsseissa syntyneisiin kauppiaisiin tai paikalliseen ylimystöön, jotka vierailivat pääkaupungissa tai pääsivät provinsseissa virkoihin puhe- ja kirjoitustaidolla ja/tai perityillä ansioilla, mutta eivät saaneet äänestää muuta kuin oman kotikaupunkinsa asioista, jos sellainen vaali joskus järjestettiin. Koko imperiumin asukkaista vain pieni osa lukeutui äänioikeutettuihin rooman kansalaisiin.

Oli varsin luontevaa, että äänioikeutettu pieni ryhmä käytti äänioikeuttaan haaliakseen itselleen koko joukon etuoikeuksia, joiden turvin se myös laiskistui.

Palaan historian syrjäpoluilta kvalifysiikkaan. Kun yhteiskunta on nostanut jalustalle jonkin ihanteen, se etääntyy arjesta, ja jämähtää aloilleen. Hieman kuten Kreikassa on tapahtunut filosofialle ja sivistykselle. Se on pitänyt jo 2000 vuotta filosofiaa ja demojratiaa niin suuressa arvossa, ettei se enää kykene tuottamaan kumpaakaan. Kaikki muu ovat menneet ohi, koska niillä ei ole tabua, joka estäisi kajoamasta pyhimmästä pyhimpään.

Ikään kuin joku rakastaisi autoaan niin paljon, että kieltäytyisi koskaan katsomasta konepellin alle. Tai rakastaisi vaimoaan niin paljon, että tahtoisi peittää hänet mustalla hunnulla päästä varpaisiin. Tai rakastaisi Jumalaa niin paljon, että kieltäytyisi koskaan lausumasta hänen nimeään. Tai rakastaisi pyhää maata niin paljon, että rakentaisi sen täyteen korkeita aitoja ja vuodattaisi verta jokaiselle kukkulalle.

Osallisuuden vapaus

Parempaa vapautta.

Facebookissa on herättänyt kohua Li Anderssonin kommentti:

"Sosialismi tähtää ihmisten vapauden lisäämiseen"

http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/sosialismi-50537

Monille porvareille sosialismi tarkoittaa jotain ihan muuta. Määritelmiä on monia, ja joskus etuoikeutetuilla menevät sekaisin vapaudet ja erivapaudet. Jutussa esitellään useampiakin nykyvasemmiston määritelmiä sosialismista, mutta minua kiinnostaa nyt etenkin vapaus. Ilmeisesti vapauden ja sosialismin yhteys on ollut myös toimittajien mielestä haastattelun herkkupala, kun se on nostettu jutun pääotsikoksi.

On selvää, että monissa sosialismin nimeen toimineissa maissa yksilönvapaus tai ulkomaalaisten yritysten toimintavapaus eivät ole olleet kovin korkeassa asemassa. Kokonaiskuvaan vaikuttaa paljon ser ymmärretäänkö pohjoismaiset sosiaalidemokratiat sosialismin ilmentymiksi. Yhdysvaltain presidenttiehdokas Bernie Sanders poimii sosialistiset esimerkkinsä Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta: julkinen terveydenhuolto, äitiyspakkaus, ilmainen koulutus. Myös Obama on puhunut pohjoismaisista esimerkeistä ajaessaan julkista terveydenhuoltoa.

Suomessa taas sosialismin mallimaiksi nostetaan usein Kuuba tai Pohjois-Korea, mikä luonnollisesti vaikuttaa sanan herättämiin mielleyhtymiin.

"Vapauden" puolestaan ovat meillä omineet käyttöönsä etupäässä oikeistoliberaalit, joiden vapaus edustaa elinkeinoelämän säätelyn poistamista sekä verotaakan keventämistä. Sosialismin keskeiseksi piirteeksi ymmärretään keskusjohtoisuus, suuri julkinen sektori, byrokratia sekä korkea veroaste. Verotus näyttäytyy riistona sen näkökulmasta, jota verotetaan. Ilmaisesta koulutuksesta nauttivan näkökulmasta taas verotus tarjoaa mahdollisuuden kartuttaa osaamista ja sitä kautta osallistua työelämään.

Kaikki mainitut sosialismin pääpiirteet ovat eriskummallisia sikäli, että ne löytyvät myös kuningasvallan aikaisesta feodaaliyhteiskunnasta; etenkin keskusjohtoisuus ja korkea veroaste. Byrokraattisuutta on puolestaan harrastettu esimerkiksi muinaisessa Kiinassa, jossa innokkaasti kyseltiin todisteita ja virkamisekoneisto iski kaikkeen leimansa, ennen kuin mikään liikkui. Byrokratia oli kenties vain luonnollinen seuraus siitä, että Kiinassa oli keksitty paperi.

Suuri julkinen sektori on kenties siis ainoa piirre, jonka voidaan aidosti sanoa leimaavan sosiaalidemokraattisia pohjoismaita. Suurelta osin paisunut valtion budjetti kuitenkin selittyy vinoutuneella ikärakenteella sekä suurella työttömyydellä. Eläkeläisten suuri määrä juontuu sodan jälkeen syntyneistä suurista ikäluokista sekä yleisen eliniän lisääntymisestä. Suuri työttömyys on leimallisesti globaalin kapitalismin piirre. Jopa korkeat työttömyystuet voidaan ymmärtää kapitalismin teorian tuotteeksi, sillä rahalla ylläpidetään ostovoimaa.

Mikä lopulta on sosialismia meidän järjestelmässämme? Julkinen sairaanhoito ja ilmainen koulutus? Nehän löytyvät Marxin ja Engelsin Kommunistisesta manifestista, jonka kymmenestä käskystä meillä on omaksuttu 3/10:

nro 2. Progressiivinen verotus.
nro 6. Valtionrautatiet, eli VR sekä julkinen tieverkosto.
nro 10. Kaikkien lasten ilmainen koulutus.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kommunistinen_manifesti

Perintöverosta me olemme luopuneet kokonaan (nro 3), samoin kuin valtionpankin yksinoikeudesta luotonantoon (nro 5). Valtion yritysomaisuutta (nro 7) on asteittain yksityistetty, eikä missään vaiheessa yksityishenkilöiden omaisuutta ole laajamittaisesti takavarikoitu tai pakkolunastettu, lukuun ottamatta puolustusvoimien hallussa olevia alueita tai muutamaa saimaannorpille omistettua luotoa, jotka on väkisin määrätty suojelualueeksi.

Suomalainen sosiaalidemokratia on siis noin 35% marxilaista, jos puolittain katsotaan toteutetuksi käsky nro 7: "Valtion tehtaiden ja tuotannonvälineiden lisääminen, maan raivaaminen viljelykseen..." Enin osa maamme tehtaista ovat aikoinaan yksityisten sukujen rakentamia. Valtio ei omista esimerkiksi voimaloita tai sähköverkkoja.

Yritysten näkökulmasta laajasti koulutettu työvoimaresurssi olisi vain ilmaista kulttuuripääomaa, ellei kouluttautumiseen liittyisi oletusta korkeammasta palkkatasosta. Siitähän me asteittain myös olemme vapautumassa, eli opiskelun tähtäimenä eivät useinkaan ole huimat ansiot, vaan ylipäänsä mahdollisuus minkäänlaisiin töihin. Joku hullu voi tietenkin minun tavoin opiskella myös silkan sivistyksen tähden.

Yritysten, yhteisöjen ja yksilöiden vapaudet voivat hyötyä toinen toisistaan tai kilpailla toisiaan vastaan. Yritysten kannattaisi maksaa paremmin koulutetusta työvoimasta verojen muodossa, jos koulutus on järjestetty tarkoituksenmukaisesti, mutta globaaleilla markkinoilla niiden on helppo kiertää verovastuuta. Emme voi keskustella määritelmien pohjalta, etenkin jos määritelmät ovat vanhentuneita. Nykyisten talouskriisien ytimessä ei mitään kiinnepistettä debatissa ei voi määritellä yksiselitteisesti, yhden esimerkin kautta. On luotettava sanattomaan intuitioon ja sallittava käsitteiden merkitysten pomppia mato-ongen kohon lailla kuin kelluvan valuutan.

Lisääntyvä eriarvoisuus tekee vaikeammaksi sen, että kaikilla kansalaisilla olisi yhtäläinen vapaus osallisuuteen tai osallistumiseen. Urheilulajeissakin on suuria eroa: esimerkiksi jääkiekon junioritoiminnasta on tullut niin kallista, ettei köyhien perheiden lapsilla ole varaa osallistua välinekustannuksiin, hallivuokriin ja ammattivalmentajien palkkoihin. Niinpä heillä ei ole osallisuutta lajiin, Heidän täytyy tyytyä potkimaan palloa, kuten eteläisessä maailmassa on tapana.

Vaikka "osallisuuden vapaus" ei suoranaisesti tuota hakutuloksia, löysin silti netistä jotain olemassaolevia hahmotelmia osallisuuden ja vapauden suhteista (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos):

http://www.sosiaalikollega.fi - Anna-leena-valimaki - osallisuuden-paine-ja-vapaus.pdf"Osallisuudella tarkoitetaan kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristön kehittämiseen ja päätöksentekoon"

Osallisuus ainakin tässä tapauksessa tarkoittaa siis eri asiaa kuin "osallistuminen". Osallisuus on jotain omistamisen ja osallistumisen välimaastosta. Osallisuus tarjoaa vaikutusvaltaa myös pelin sääntöihin, eikä mahdollista vain passiivista osallistumista jonkun toisen kirjoittaman sääntökirjan puitteissa, jonkun toisen kentällä, jolta voidaan milloin tahansa häätää pois, jos naama ei miellytä.

Osallisuuden vapautta voisi lähestyä negatiivisen / positiivisen vapauden käsitteillä tai kysymällä vapaus mistä / vapaus mihin? Näiden käsiteparien ongelmat ovat kuitenkin moninaiset - sanat negatiivinen/positiivinen johtavat harhaan ja ajattelu tyssää muutenkin nopeasti binaarisiin vastapareihin.

Osallisuutta voidaan tarkastella helposti lasten leikkien kautta. Jos esimerkiksi joukko lapsia pelaa pallopeliä, ei peliin välttämättä haluta mukaan pikkuveljeä tai pikkusiskoa, koska pelin flow kärsii siitä, että yksi jää muiden jalkoihin tai hänelle täytyy vähän väliä selittää sääntöjä. Osallisuuden ehtona onkin usein osaaminen.

Yritysmaailmassa uusien työntekijöiden rekrytointia hidastaa tarve perehdyttämiseen. Lapset eivät leikkiessään puhu "rekrytoinnista" tai "perehdyttämisestä", mutta sosiaalinen kuvio on peruslähtökohdiltaan samanlainen. Aikuisten maailmassa asiaa tosin vaikeuttaa myös byrokratia.

Toinen osallisuutta rajoittava tekijä on fyysinen, avaruudellinen tila. Esimerkiksi junassa tai luentosalissa voi olla rajallinen määrä istuimia. Tällöin yksilöt alkavat kilpailla rajallisen kapasiteetin puitteissa asemastaan ja osallisuuden vapautta alkavat rajoittaa esimerkiksi pääsymaksut tai hierarkiat.

Osallisuutta lisäksi rajoittavat etiketit, pukukoodit ja muut käytössäännöt. Formulakisoihin ei saa osallistua vakioautolla, koska yhden auton hitaus muodostaisi vaaratekijän. Tanssiaisiin ei parane myöskään osallistua, jos osaa vain talloa muiden varpaille.

On helppo keksiä konkreettisia esimerkkejä osallisuuden vapauden luonteesta tai sen rajoituksista. Täytyy vain ensin luoda sellainen käsite. Siitähän filosofiassa on pitkälti kyse. Sanominen on maailman piirtämistä esiin. Oliot ja ilmiöt tulevat näkyviksi ikään kuin kyse olisi jonkinlaisesta magiasta. Uusia sanoja luova struktuurirunous taikoo rakenteita esiin tyhjästä ilmasta.

Suomalaisessa "osallistavassa sosialismissa" on mielestäni oleellisinta kaikille avoin ja ilmainen koulutus. Laajemman osaamisen kautta yhteiskunnassamme on ollut mahdollista sallia myös laajempaa osallisuutta. Julkiseen keskustelun laatuun on vaikuttanut keskiluokan korkea sivistystaso ja monien eri asiantuntijoiden tavoitettavuus.

Nyt tietenkin olemme myös nähneet mitä seurauksia on sillä, jos aivan kaikille tarjotaan tilaisuus osallistua keskusteluun. Sitä on pian pakko moderoida, koska viha, vitsailu ja alatyylisyys puskevat esiin. Jossain kulkee sopiva raja, mutta keskustelukenttää voidaan laajentaa panostamalla sivistykseen ja käytössääntöihin.

Netistä löytyy valvonnan suhteen monenasteisia foorumeja. Netissä on vapaus valita mieluisensa keskustelukulttuuri, vaikka valtiota ei olisi niin helppo vaihtaa. Osallisuus on helppoa, jos löytyy uskallusta - siinä toinen vapauden muoto: uskalluksen vapaus. Myös tähän vapauteen voidaan ihmistä kasvattaa. Terve yhteiskunta vaalii rohkeutta ja sosiaalisia taitoja ennen kuin se vaatii niitä. Tällä hetkellä annamme aivan liikaa valtaa rikkaiden penikoiden röyhkeydelle. Areena kuuluu usein sille, joka olkapäätaktiikalla tunkee korokkeelle ja nappaa mikrofonin juontajan kädestä.

Keskustelemme ehkä enemmän kuin koskaan, mutta missä määrin me kohtaamme toisiamme? Sitäkin on vaikea tässä vaiheessa sanoa. Odottelen vielä kattavampia tutkimustuloksia surffaamisen vaikutuksista maailmankuvaan, empatiaan ja sosiaalisiin taitoihin.