Yhteenvetoa viikonlopun skandaaleista

Vietin viikonlopun Turussa työkeikalla. Olisin halunnut kirjoittaa yhtä ja toista Laura Lindstedtin Finlandia-puheesta ja valtiovarainministeri Aleksander Stubbin valehtelusta, mutta en ehtinyt.

Nyt on maanantai ja tuntuu myöhäiseltä sanoa mitään. Facebook on puhunut. Melkein kaikki tärkein lienee jo sanottu.

En tietenkään voi tietää, onko samoja asioita sanottu sinun Facebookissasi, tai samalla äänensävyllä, koska ystäväpiirit eroavat. Ehkä omat tuttavasi puolustivat valtiovarainministeriä ja haukkuivat lyttyyn Finlandia-puheen, joka elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen mukaan oli emotionaalinen.

Koetan kirjoittaa viime hetkien tapahtumista rauhallista yhteenvetoa. Tällä hetkellä olen jo melko luottavainen siihen, että Stubb jättää eroilmoittuksensa. Lukemani pääkirjoitukset eivät juurikaan anna hänelle vaihtoehtoja. Postilakon jatkuminen ja Finlandia-voittajan syyttävä puhe loivat skandaalin alla jännittyneen tunnelman, jossa hallistuksen toimiin kohdistui erityistä tarkkaavaisuutta. Tässä valossa ministerin valheet ja välinpitämätön asenne näyttivät hyvin raadollisilta.

Viime päivien tapahtumat sekä etenkin Laura Lindstedin Finlandia-puheeseen kohdistunut vastakritiikki ovat vain vahvistaneet puheen merkitystä. Kritiikissä ovat nousseet näkyville juuri ne keskustelukulttuurin ongelmat, joista kirjailija puhui. Minua ei esimerkiksi yllätä se, jos johtaja Apunen kotisohvaltaan käsin kutsuu tunteellisessa tilanteessa olleen naisen taidolla tunteisiin vetoavaa puhetta emotionaaliseksi. Kuinka moni vastaavan palkinnon voittaja saa itsestään ulos enempää kuin nyyhkytyksen katkaisemia kiitossanoja?

Laura Lindstedt aloittaa:

"Elämme yhteiskunnassa, jossa tyhjä tsemppihenki on ottanut sivistyksen paikan ja jossa solvaaminen ja väkivallalla uhkailu ovat normaalia kommunikaatiota. Ajattelun tilalla ovat selkeäydinreaktiot."

Puhetta kritisoineiden hallitusmyönteisten miesten selkeäydinreaktiot eivät jätä ilmaan kysymysmerkkejä. Vastakommentit ovat tulvillaan ad hominem -virheitä, eli henkilöön menevää arvostelua. Puhuja on nainen. Puhuja on taiteilija. Niinpä hänen tulisi pitää suunsa kiinni.

”Taiteilija tietenkin lähestyy talouspolitiikkaa tunteen kautta.”
- Matti Apunen

Aikamme on mitä otollisin juuri retoristen keinojen ja loogisten virheiden opiskeluun. Niitä löytää joka suunnalta, koska tsemppihenki on Lindstedtin sanoin ottanut sivistyksen paikan.

Itse asiassa Alexander Stubbin 90% lipsahduksessa lienee kyse juuri tsemppihengestä. Hän myönsi keksineensä luvun omasta päästään.

On tyypillistä, että prosenttilukuja keksitään omasta päästä, sillä ne kuuluvat oleellisesti osaksi urheilusta tuttua tsemppikulttuuria:

"Annetaan joukkueelle 110%!"

"Mahikset on fifti-fifti - mut silti me voitetaan satavarmasti!"

Jos ministeri kertoo omassa päässään itselleen, että hänen takanaan on 90 prosenttia asiantuntijoista, kyse on coping-mekanismista ja positiivisesta itsepetoksesta, johon elämäntaito-oppaissa vakituisesti kannustetaan. Niissä kehotetaan ajattelemaan asioista myönteisesti ja visualisoimaan onnistumista. Niinpä Stubb lienee vain noudattanut niitä samoja menestymisen strategioita, jotka aiemminkin ovat pohjustaneet hänen vahvaa itsetuntoaan.

Onhan Stubb vakuuttanut leveällä hymyllään kollegansa siitä, että valtiovarainministeriksi voi päästä, vaikka pääsisi hädin tuskin läpi matematiikasta yo-kirjoituksissa.

Toinen mihin tsemppikirjoissa toistuvasti kannustetaan on kritiikin sulkeistaminen. Menestyminen edellyttää tahtotilaa, kuten opimme jo Kataisen hallituksen aikana. Tekemisen henki, eli oikeanlainen tahtotila syntyy siten, että ympäriltä siivotaan pois ihmiset, jotka säteilevät negatiivista energiaa.

Nykyään vaikuttajat tapaavat ympäröidä itsensä jeesaajilla ja ottaa etäisyyttä kansaan, joka vuosi vuodelta esittelee yhä happamampia ilmeitä Stockmannin herkkuosastolla. Tsemppifilosofioiden mukaan kansalla menee huonosti, koska he syyttävät työttömyydestään globalisaatiota, hallitusta, rikkaita tai ketä milloinkin - mutta eivät itseään. Kansa saa sitä, mitä se negatiivisella ajattelullaan itselleen tilaa.

Myös toimittajat ovat muuttumassa pelkäksi riesaksi, sillä tsemppaajien silmissä heidän vasemmistolaiset ideologiansa vain syvenevät. Toimittajien enemmistö ei edusta objektiivista näkökantaa. He eivät ymmärrä talouden lainalaisuuksia. Ongelma täytyy korjata valikoimalla tiedotustilaisuuksiin vain itselle myönteisiä toimittajia. Myös akateeminen väki on muuttumassa rasitteeksi, koska tutkijoilla on aina esittää kaiken maailman kriittisiä käppyröitä, joiden luvut eivät tue omaa tekemisen meininkiä.

Tällaisten tahtotilojen ja energioiden pyörteessä on paikallaan kysyä, kuka tarkalleen ottaen on tunteiden vallassa - hallitus vai sen kriitikot?

Jari Tervon kommentin voi oikeastaan tulkita tukevan puheen sisältöä:

”Siinä ei ollut kovin paljon uutta. Siis sellaista mitä ei olisi sanottu tämän syksyn aikana hallituksesta moneen kertaan.”

Ketkä ovat sanoneet? Tunteelliset ämmät kenties?

Tiedämme vastauksen, jos olemme yhtään seuranneet uutisia. Professorit. Taloustieteen Nobel-voittajat. Sellaiset taistolaiset, jotka lähestyvät taloutta tunteiden kautta.

Laura Lindstedt jatkaa:

"Nyt perusoikeistolainen hallituksemme haluaa helpottaa hallintorekisterihankkeellaan rikkaiden verparatiisipuljausta. Ikävä kyllä veroparatiisit ja ne vallanpitäjät, jotka eivät todella taistele verokeitaita vastaan, rapauttavat valtiota, yhteiskuntia ja yhteistöjä, joissa ihmiset ovat valmiita rakentamaan yhteistä hyvää."

Läheltä tätä varsin konkreettista ja selkokielistä katkelmaa löytyvät sanat: Huiputus, sumutus, kulutus ja kuristus.

Niitä voi varmaan hyvällä syyllä nimittää epämääräisiksi ja sumeiksi käsitteiksi.

Hyvä, että valtiovarainministeri Stubb täsmensi.

Tiede edellyttää myös luottamusta

Tieteen lähtökohta on kriittisyys. Sitä tulee opettaa ja vaalia - mutta oikein.

Olemme konkreettisesti nähneet, kuinka Skeptikot, Vapaa-ajattelijat ja muut aikamme taikauskoisten ajatustottumusten vastustajat usein epäonnistuvat pitkän tähtäimen hankkeissaan. Heidän rivinsä repeilevät, koska he kohdistavat kriittisyyttä myös toisiinsa, sekä kenties myös omiin tarkoitusperiinsä ja parhaina pitämiinsä käsityksiin.

(Heidänkin joukoissaan kenties naiset sortuvat useammin epäilemään omaa arvovaltaansa ja miehet kukkoilevat sillä kuka onnistuu olemaan suurin mulkku, mutta tämä on vain arvaus. Pidettäköön arvaukset omassa karsinassaan.)

On vaikea muodostaa yhtenäistä poliittista etujoukkoa tai tehokasta ryhmää, jos populaatio koostuu itsekeskeisistä individualisteista tai toistensa päälle huutavista kaikenkieltäjistä. Jo antiikissa naureskeltiin kyynikoille, jotka mököttivät yksin saviastiassa, muiden pitäessä hauskaa. Antiikin Rooman kaksi vahvaa ja lujasti yhteiskuntaan juurtunutta filosofikoulua olivat stoalaiset ja epikuroslaiset. Kumpikin ryhmittymä korosti sosiaalisesti merkityksellisiä hyveitä, jotka edistivät ryhmän etua. Siksi ne myös menestyivät, kuten hieman myöhemmin myös kristinusko.

Stoalaiset opettivat itsekuria, kärsivällisyyttä ja mielenmalttia. Tällaiset periaatteet takasivat, että stoalaiset eivät huutaneet toistensa päälle, vaan keskustelivat asiallisesti.

Lisäksi stoalaiset korostivat niukkaa ja vaatimatonta elämää, mikä mahdollisti filosofian harjoittajien keskinäisen kunnioituksen luokkarajoja katsomatta. Köyhemmätkin vapaat kansalaiset saattoivat kuulua samojen arvojen piiriin kuin keisari itse. Tällainen filosofia yhdisti siis koko kansakuntaa ja vähensi rikkaiden harrastamaa keskailua, mikä helposti johtaa luokkaerojen ja poliittisen erimielisyyden kärjistymiseen.

Stoalaisuus menestyi aatteena, koska järkeen vetoamisen lisäksi se eheytti yhteiskuntaa ja toi ihmisiä yhteen.

Epikuroksen korostamista arvoista tärkein oli ystävyys. Epikuroslaisuus tähtäsi onnellisuuteen, mutta harkituin ja parhaiksi havaituin keinoin. Mielihyvän ja mielenrauhan tavoittelua ei tullut jättää alkukantaisten himojen vastuulle, vaan yhteiseen kokemukseen ja järkeen nojaten kehittää onnellisen elämän taitoa. Siksi epikuroslaisuuden toiminnan perustana oli koulu, jonka Epikuros perusti omistamaansa puutarhaan.

Epikuros ei halunnut osallistua politiikkaan, vaikka hänen ajattelullaan varmastikin oli myös poliittisia vaikutuksia. Liike oli vahvasti sosiaalinen, sillä taustalla oli vahva usko siihen, että ihminen voi todella olla onnellinen vain myötätuntoisten ihmisten yhteisössä, johon tiivistyy paljon sivistystä ja elämänviisautta.

Tällaisia "akateemisia hippikommuuneja" perustettiinkin Epikuroksen kuoleman jälkeen ympäri valtakuntaa. Niiden väitettiin harrastavan monenlaisia irstailuja, vaikka tärkein epikuroslaisuuden jälkimaineen pilannut tekijä varmaankin oli se, että epikuroslaiset olivat materialista. He siis kielsivät henkimaailman olemassaolon, mikä ei sopinut keskiajan kirkolle. Samalla materialismiin yhdistyi pysyvästi kaksoismerkitys uskonnottomuudesta ja aineellisen hyvän tavoittelusta, vaikka epikuroslaiset nimen omaan tavoittelivat kulttuurista, sosiaalista ja henkistä hyvinvointia.

Myös kristityt kohosivat valtaan pitkälti uuden sosiaalisen filosofian avulla.

Jeesuksen vertauskuva laupiaasta samarialaisesta sekä hänen naisia kohtaan osoittamansa yllättävä tasavertaisuus (Maria ja Martta opetusten kuulijoina) mahdollistivat opin levittämisen hyvin laajojen verkostojen kautta. Lisäksi Paavali (vaikka hän tuomitsikin vahvasti esimerkiksi homouden) iskosti kirjeissään ajatusta, että kuka tahansa saattoi syntyperään katsomatta kääntyä uskon kannattajaksi, jos tunnusti Kristuksen.

Uuden Testamentin tarinoissa on monia muitakin sosiaalisuutta ja yhteishenkeä korostavia katkelmia, mutta en mene nyt yksityiskohtiin. Pointti on se, että jokainen vaikutusvaltainen liike tarvitsee opinkappaleita, jotka edistävät sosiaalisuutta, hyvää kommunikaatiota, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja tehokasta yhteistoimintaa.

On valitettavasti toissijaista, kykeneekö filosofia lähestymään totuutta tai tekemään yksilön onnellisemmaksi, jos se kasvattaa ryhmän kokoa ja vahvistaa sen toimintaedellytyksiä. Toki tällaiset asiat myös auttavat ja ne täytyy jollain tavoin osata kietoa mielekkääksi kokonaisuudeksi.

Ideologioiden ja filosofisten oopijärjestelmien analyysi on mielestäni ollut aivan liian yksilökeskeistä, mikä liittyy myös laajempaan individualismin kritiikkiin. Ideologioiden ja instituutioiden todellinen valta jää hahmottamatta, jos mitataan vain sitä, missä määrin ne ovat faktuaalisesti oikeassa tai millä tavoin yksilöt kokevat ne itselleen merkityksellisiksi. Toki tällaisilla asioilla on myös oma marginaalinen merkityksensä.

Johtopäätöksiä liittyen tieteeseen ja Suomen nykytilaan

Tieteen lähtökohta on kriittisyydessä, mutta samaan aikaan tiede instituutiona perustuu useisiin luottamuksen mahdollistamiin piilorakenteisiin.

Ensinnäkin nuorten on luotettava siihen, että heille on kouluttautumisesta jotain iloa. Joku etsii yliopistosta suurempaa palkkaa, toinen suurempaa itsenäisyyttä, kolmas vain sivistystä tai kenties jonkinlaista Harry Potterin Tylypahkan noitakoulussa esiteltyä yhteisöllisyyttä. On kuitenkin kyettävä rakentamaan luottamus sekä omiin kykyihin että koulun tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Taloudessa on jo kauan aikaa sitten havahduttu siihen, että luottamus on itsessään tärkeä indikaattori. Kuluttajien ja yritysmaailman luottamusta mitataan, koska se kertoo paljon talouden kehityksestä ja mahdollisuuksista. Myös tieteessä luottamus ratkaisee huomattavan paljon, vaikka sitä ei samalla tavoin nähtäisi kriittiseksi.

Tieteen rahoitus esimerkiksi on sidonnainen siihen, pystyykö tiedeyhteisö vakuuttamaan poliittiset päättäjät tieteellisen tutkimuksen ja koulutuksen vaikutuksesta yritysten kilpailukykyyn. Monet tutkijat tunnustavatkin avoimesti - tai jopa heti ensialkuun -, että kriittisyyden vastaparina on luottamuksen rakentuminen elintärkeää.

Luottamus ja sosiaalisuus - kommunikaatio, kyky kompromisseihin, kyky kuunnella, kärsivällisyys - ovat avaintekijöitä tieteessä, mutta myös politiikassa ja taloselämässä - mistä pääsemme maamme nykytilaan.

Olen huolissani siitä, miten sosiaalinen media ja uudet röyhkeät asenneilmapiirit murentavat maamme yhteistyökelpoisuutta. Klikkimediat perustavat otsikkonsa kärjistyksille. Nämä kärjistykset kiertävät somessa luoden päivästä toiseen mielikuvaa siitä, että kaikki muut ovat tulleet hulluiksi.

Äänestäjäkunnan ja kommentaattoreiden asenteet tuntuvat kaiken aikaa vain entisestään kärjistyvän. Useimmat eivät myöskään malta perustella mitään mielipiteitään. He vain yksityiskohtiin perehtymättä töräyttävät esiin patoutuneet asenteensa, valiten selkeästi puolensa kiistassa, joka ei oikeasti edes kosketa heidän omaa elämäänsä.

Tällaisessa asenneilmapiirissä poliittisten päätösten tekemisestä on tullut lähes mahdotonta. Asiaa ei edistä se, jos myös ministerit elävät hetkessä ja kuluttavat päivänsä twiittaamiseen ja antavat haastatteluja kaikista maailman tapahtumista.

Kukaan ei keskustele, keskity yhteen asiaan ja ole kykeneväinen kompromisseihin. Meidän sosiaaliset hyvemme ovat murenemassa. On vähän toivoa, että blogitekstiä monikaan jakaisi, jos siinä ei huoritella ja haukuta ketään idiootiksi tai vatipääksi.

Varmaan jo antiikissa oli useita aivan samanlaiseen ulosantiin kykeneviä ryhmiä, mutta heitä ei kukaan nykyään muista, koska heillä ei ollut mitään laajempaa vaikutusvaltaa tai kulttuurista merkitystä. He olivat vain eripuraista ja katoaviin hetken ilmiöihin reagoivaa roskasakkia.

Logistinen kartta Espoon sielunmaisemaan

Espoo on melkoinen ongelmavyyhti. Teinien kielellä voisi ilmaista, että Espoo on pääosin aika perseestä.

Jalkapallojoukkue FC Hongan ja jääkiekkojoukkue Bluesin talousvaikeudet ovat yksi konkreettinen indikaattori asioista, jotka Espoossa eivät toimi. Kirjoitin siitä lisää myös Uuden Suomen blogiini:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/207665-miksi-espoossa-soi-blues

Olen syntynyt Espoon Jorvissa ja asunut elämäni ensimmäiset vuodet Otaniemen Teekkarikylässä. Myöhemmin olen asunut useita vuosia Leppävaarassa, Lippajärvellä ja Kauniaisissa. Nykyään asun Tapiolassa.

Voisi siis olettaa, että tiedän Espoosta yhtä ja toista, mutta se ei ole totta. Usein tuntuu, etten ymmärrä Espoosta yhtään mitään. Vertailukohtia on niin vähän, eivätkä ihmiset kovinkaan usein välitä keskustella Espoosta tai espoolaisuudesta.

Lukeudun niihin Espoossa asuviin ihmisiin, jotka eivät osaa kuvitella asuvansa Espoossa lopun ikäänsä. Kyse on vain vähiaikaisesta kompromissista. Aivan Helsingin ydinkeskustassa ei huvita asua, mutta toisaalta on kiva, että Helsinki on nopeiden ja suorien liikenneyhteyksien päässä.

Espoota onkin ehkä järkevintä yrittää hahmottaa liikenteen kautta. Espoon kaupunkimaisin asutus on keskittynyt Länsiväylän, Turuntien/rautatien ja Kehä Ykkösen risteyskohtiin.

Espoon neljä suurinta väestötihentymää sijoittuvat kahden tai useamman suuren liikenneväylän solmukohtaan: Tapiola = Länsiväylä + Kehä I; Matinkylä/Olari = Länsiväylä + Kehä II; Leppävaara = Kehä I + junarata + Turunväylä + Vanha Turuntie; Espoon keskus = Kehä III + junarata + Turunväylä.

Kaupunkikaava noudattaa klassista logistiikan perussääntöä*, joka neuvoo, että huumekauppias seisoo kadunkulmassa. Kaikista Espoon suurista taajamista myös pääsee suoralla yhteydellä Helsinkiin, mikä kenties useimmille on tärkeintä.

Usein Espoossa tai Vantaalla asuvat muualta muuttaneet ihmiset itse kertovat (tai saavat muilta kuulla), että he asuvat Hesassa. Espoolainen ehkä itse ymmärtää miksi joku hahmottaa Suomen koko kuvan kautta asian tällä tavoin, mutta stadilaiselle on ihan sama asuuko joku Malmilla, Kirkkonummella, Järvenpäässä tai Tapiolassa, jos hän asuu ydinkeskustan ulkopuolella. Monet kantakaupungin helsinkiläiset käyvät Espoon puolella ehkä kerran kolmessa vuodessa. Tallinnakin sijaitsee lähempänä.

Mitä Espoo sitten antaa, mitä ei Helsingistä löytäisi? Siihen olen yrittänyt keksiä vastausta jo pidemmän aikaa.

Espoosta voi löytää luontoa, jos asuu aivan Espoon perukoilla. Joku voi iloita meren läheisyydestä, sillä rantaviivaa on paljon. Espoossa on myös hyvät pyöräreitit, vaikka varsin harvat näyttävät niitä hyödyntävän.

Vielä lapsuudessani Espoossa oli joka talvi monipuoliset latuverkostot, mutta viime vuosina lunta on kertynyt vähän, jos ollenkaan.

Joku voi löytää Espoosta edullisemman asunnon. Näin minullekin on käynyt. Olen siis edullisemman asumisen loukussa.


Satelliittikunnat kykenevät harvoin luomaan omaa kulttuurielämää

Espoon elämänmenon köyhyyden yksi suora indikaattori ovat kurjat lähikuppilat. Espoossa räkälät ovat yleensä harvinaisen surkeita, sillä kulttuurinjanoiset ja/tai varakkaammat ihmiset eivät edes yritä nostattaa niiden tunnelmaa.

Vaikka Espoossa asuu huimaavat 268 924 asukasta, ei koko kaupungista löydy yhtään kunnollista klubia. Jos espoolaiset haluavat kuulla hyvää musiikkia tai löytää tanssiseuraa, he lähtevät Helsinkiin.

(Oikeasti, jos mieleesi juolahtaa yhtään hyvän tunnelman pubia tai klubia niin kerro ihmeessä. Minä en ole nähnyt Espoossa mitään muuta kuin kuppaisia räkälöitä.)

Helsinki Poetry Connectionin porukalla olemme yrittäneet joitakin kertoja järjestää tapahtumia Espoossa, mutta esimerkiksi Hämeenlinnassa, Järvenpäässä tai Porvoossa on helppo koota moninkertainen yleisö.

Yksi ongelman taustasyy on Espoon jakautuneisuus useisiin keskuksiin, mutta edes se ei selitä paikallisten ihmisten epäkiinnostusta. Espoossa olisi neljään osaan jaettunakin enemmän asukkaita kuin Porvoossa. Ihmiset eivät löydä paikalle, koska he eivät seuraa paikallista kulttuuritarjontaa. Heitä ei kiinnosta mitä Espoossa tapahtuu, koska Helsingissä on joka tapauksessa enemmän kaikkea, eikä sinne ole yhtään sen vaikeampi lähteä. Espoon yhdestä kaupunkimaisesta keskittymästä toiseen matkustaminen voi usein osoittautua jopa vaikeammaksi, sillä Helsingin suuntaan liikenne kulkee nopeammin ja lähtöjä on 10-15 minuutin välein.

Espoo on monille vain paikka, jonne illalla palataan nukkumaan. Kaupunki on logistisesti rakennettu toimimaan Helsingin länsisiipenä, eikä se siitä muutu.

Tapiolan Hongan koripallojoukkue niitti mainetta, koska se oli Tapiolan Honka, ei Espoon Honka. Tapiolassa asuvat ihmiset saattoivat kokea joukkueen omakseen ja antoivat sille tukensa.

Jos jokin nimetään Espoon yhteiseksi omaisuudeksi, se ei merkitse kenellekään espoolaiselle paljoakaan. Jos Espooseen haluaisi puhaltaa yhdessä tekemisen henkeä, se tulisi ehkä tehdä sisäisen kilpailun kautta. Lukiovertailuissa tämä ehkä jo toteutuukin. Olarin lukion ja Etelä-Tapiolan lukion hyvät tulokset ehkä osin selittyvät sillä, että ne kilpailevat keskenään, eikä kumpikaan ole nimeltään "Espoon lukio".

Kuka hitto edes haluaisi pyrkiä sellaiseen kouluun, jonka nimi on Espoon lukio?

* * *
Alaviite:

*Klassinen logistiikan perussääntö on klassikko jo vuodesta 2015. Huumekauppias seisoo kadunkulmassa, koska kulmassa on enemmän trafiikkia ja näkyvyys on paras kaikkiin suuntiin. Myös pakoreittejä on useampia.

Relativismin pojan paluu

Kirja-katsaus: Mika Kiikeri & Petri Ylikoski: Tiede tutkimuskohteena - filosofinen johdatus tieteentutkimukseen (Gaudeamus 2004)

Puhtaasti relativismia käsitteleviä teoksia on julkaista vähän - jos ollenkaan, ainakaan relativismin puolustukseksi. Silloin tällöin kuitenkin kohtaan muissa filosofisissa teoksissa relavismia käsittelevän luvun.

Tässä suhteessa Kiikerin ja Ylikosken teos on omaa luokkaansa, sillä siinä ei oleteta mitään yhtä vastausta - tai asetuta lähtökohtaisesti mihinkään asemiin. Sivulla 2008 alkavan luvun aluksi esitellään luettelo, josta löytyy teoriassa 81 relativismin erilaista määritelmää. (Huomattakoon kyllä, että useimmat tarjolla olevista kertautumisvaihtoehdoista eivät suoranaisesti ole relevantteja, ainakaan käydyn keskustelun kannalta.)

A) Mikä on suhteellinen? (9) totuus, olemassaolo, todellisuus, edistys, tieto, rationaalisuus, moraali, laki, merkitys (miksei myös: kauneus, onnellisuus jne.)
B) Mihin nähden se on suhteellinen? (9) paradigma, kulttuuri, teoria, käsitejärjestelmä, yhteiskuntaluokka, elämänmuoto, kieli, näkökulma, henkilö (miksei myös: sukupuoli, aistikokemus, muistikuva jne.)

Näin siis teoriassa syntyy 81 tai enemmänkin relativismin muotoa tai määritelmää, mikä on melko paljon verrattuna siihen, että yleensä puhutaan vain tiedon, moraalin tai kulttuurikäsitysten suhteellisuudesta.

Tärkeintä on kuitenkin huomata, että:

"Relativismin moninaisuudesta seuraa, että jotkin relativismin muodot voivat olla tosia ja jotkut epätosia melko kiistattomasti."

Olen aiemmin kannattanut relativismia juuri siitä syystä, että uskon relativismin olevan huomattavasti useammin oikeassa.

Helposti unohtuu myös, että voimme puhua asioista ihanteiden tai käytännön tasolla. Otetaan tarjolla olevista vaihtoehdoista vaikkapa pari: laki + henkilö tai laki + yhteiskuntaluokka.

Me tiedämme, että ideaalisella tasolla lain luvataan useimmissa maissa olevan tasapuolinen riippumatta henkilöstä tai yhteiskuntaluokasta, mutta käytännön tasolta tiedämme, ettei tämä ole aivan totta.

Toisin sanoen monissa tapauksissa relativismia vastustava henkilö osoittautuu sinisilmäiseksi tai suorastaan tosiasioita sivuuttavaksi idealistiksi. Relativismin kannattaja on puolestaan realisti.

Olisi oikeastaan erotettava kaksi eri merkitystä, jotka usein menevät sekaisin:

1.) Relativismi ihanteena tai ohjenuorana.2.) Relativismi kyynisenä todellisuuskäsityksenä.

Usein relativistit itse ajattelevat lukeutuvansa ryhmään kaksi - tai ainakin itse kannatan juuri sellaista relativismia (ja koska olen maailman tai ainakin Suomen ainut tunnustuksellinen relativisti, sen luulisi painavan aika paljon). Myös puheena olevassa teoksessa puhutaan kuvailevasta relativismista.

Relativistit eivät siis toisin sanoen jakele asematunnelissa ohikulkijoille lippusia ja saarnaa, että kaikkien tulisi heittäytyä relativismin kannattajiksi, koska maailma olisi siten parempi paikka. He vain toteavat kokemukseensa nojautuen, että ihmisten on lähes aina ja kaikkialla mahdotonta puhua ja elää ristiriidattomasti. Me tahtomattammekin hahmotamme asiat suhteellisesti ja toimimme omien oletustemme vastaisesti. Ihminen voi oikeastaan kehittyä realististiksi vain, jos hän ensin tiedostaa elämämme loputtoman suhteellisuuden. Relativismi ei edistä, vaan kuvailee elämämme moninaista suhteellisuutta.

Kuvailemisen (havainnoimisen, kokeellisuuden) ja ihanteen (suositusten, direktiivien) käsitteellinen erottelu on itse asiassa luotu tieteenhistoriassa moneen kertaan, ja siksi tarjolla on vaihtoehtoista sanastoa, kuten:

deskriptiivinen / preskriptiivinen 

kokemusperäinen / ohjeellinen 

empiirinen / normatiivinen 

tarkkailla / rankaista, palkita 

Tällainen erottelu on tärkeä kenties siksi, että monilta nämä kaksi asiaa menevät sekaisin. Jos esimerkiksi yhteiskuntatutkija selittää rikollisuuden taustasyitä, hänen koetaan suvaitsevan rikollisuutta, koska "ymmärtämiseen" sisältyy kaksoismerkitys. Monet myös raivoissaan saattavat todeta, että "eivät haluakaan ymmärtää". Tällaiset tunteet ovat usein laajemmankin ignoranssin siemen.

Jos relativismin ennustaman suhteellisuuden katsotaan toteutuvan havaittujen poikkeustapauksien olemassaolon kautta, en keksi montaakaan paria, jossa subjektiivisuutta, kausivaihtelua tai sääntörikkeitä ei esiintyisi. Tarjolla olevista käsitteista monet jopa määritelmällisesti edellyttävät suhteellisuutta, kuten paradigma, näkökulma jne. Onko sitten esimerkiksi paradigman käsite näkökulmasidonnainen? Ainakin tiedämme, että jo Thomas Kuhn itse antoi (huomaamattaan) sanalle lukuisia eri merkitystä.
What_is_the_definition_of_paradigm

Suhteellisuudet tavallaan limittyvät ja kertautuvat, niin että relativismin teoreettisista mahdollisuuksista tulee loputon merkitysmahdollisuuksien suo: teorian kautta sisäistämme tietoa, joka muokkaa teoriaa uudeksi; yhteiskuntaluokilla on omat suhteelliset kielimuotonsa ja merkityksensä. Suhteellisuutta olisi mahdotonta eristää kahden käsitteen muodostamaksi kokonaisuudeksi, koska se aina ulottuu myös vieruskäsitteisiin ja muodostaa palautemekanismien avulla kehiä.

Myös edistykseen on sisään rakennettuna oletus jatkuvasta muutoksesta, mikä myös tekee sen varsinaisesta olemuksesta ajallisesti suhteellisen. Edistyksen on asetettava itselleen uusia vaatimuksia ja päämääriä, jotta voisi olla edistystä.

On oikeastaan jo määritelmällisesti selvää, että enin osa relativismin muodoista on loogisten tai empiiristen esimerkkien kautta osoitettavissa päteviksi - sikäli kuin hyväksymme, että poikkeamat säännöissä todistavat sääntöjen suhteellisuuden. Toki voimme vaatia myös, että kaikki on kauttaaltaan osoitettava suhteelliseksi, mutta tällaiset realistit ovat linnoittautuneet ontologian linnoitukseen, joka on täynnä reikiä.

Relativismissa on parasta se, ettei sen tarvitse todistaa mitään lopullisesti ja aukottomasti, sillä eihän relativisti edes oleta sellaisen olevan mahdollista. Relativismi on pikemminkin varautumista siihen, että loogis-realistien kunnianhimoiset pyrkimykset aina aikaa myöten romahtavat omaan mahdottomuuteensa.

Se ei suinkaan tarkoita sitä, että me emme voisi ollenkaan tutkia todellisuutta, lähestyä totuutta tai muotoilla hyvää teoriaa. Tiedostamme vain, että työmme on suhteellista.

Jo ylipäänsä ajatus totuuden lähestymisestä on metafora. Mies voi lähestyä naista tai saada lähestymiskiellon, mutta totuus ei ole paikka, jonka GPS-laite kertoisi sijaitsevan lähellä tai kaukana suhteessa nykyiseen sijaintiimme. Me vain puhumme asioista tähän tyyliin, koska taiteellinen ilmaisu on ihmisille luontaista ja kietoo myös tieteentekijät lempeään syleilyynsä.


Relativismin määritelmien loogisuudesta

Teoksen kirjoittajat, kuten relativismia filosofit lähes poikkeuksetta, tuhlaavat palstatilaa yritykseen todistaa relativismin sisäinen ristiriitaisuus.

Jos relativisti väittää, että kaikki väitteet ovat suhteellisia, siitä seuraa, että myös tämä relativistin esittämä väite on paradoksaalinen, koska se itse ollessaan tosi todistaisi oman väitteeksi vääräksi.

Tämän loogisen paradoksin voi löytää eri muodoissaan kaikista relativismia käsittelevistä lähteistä, vaikka se ei edistä keskustelua millään tavoin. Se onkin enemmän relativismin kysymyksenasettelun herättämän eksistentialistisen ahdistuksen kognitiivinen turvalinnoitus kuin mikään tieteentutkimuksellinen argumentti.

Ensinnäkään relativistien tavoitteena ei ole esittää kiistattomia väittämiä. Kyse on olkinukesta, jota relativistin vastustajat aina ovat tunkemassa relativistien suuhun. Toisekseen todistus perustuu loogisen paradoksin malliin, joka on yllätyksetön ja empiirisen tutkimuksen näkökulmasta täysin yhdentekevä. Kolmanneksi, meidän täytyy pitää suuressa arvossa omaa rationaalisuuttamme, jotta voimme iloita tällaisesta todistusaineistosta, mikä on relativismin varsin vankan kritiikin valossa ignoranttia.

Formaalin logiikan näkökulmasta väite: kaikki väitteet ovat suhteellisia, johtaa paradoksiin, koska formaalissa logiikassa ei ole merkintätapaa suhteellisuudelle. Toisin sanoen paradoksi, kuten kaikki paradoksit, on semanttinen konstruktio.

Jos tällainen merkintätapa luodaan, ei ongelmaa enää ole. Väite :"Kaikki väitteet ovat suhteellisia." on tosi, riippuen siitä, sisältääkö se itsensä vai ei. Näin ollen sen totuusarvo on suhteellinen, ja suhteellisuuden ehto on, sisältääkö se itsensä vai ei.

Perinteisen logiikan kielessä etsitään vastausta dikotomiaan tosi/epätosi. Sitä ei ole kalibroitu tutkimaan tai toteamaan suhteellisuutta. Näin ollen käytetyn kielen rajallisuus tuottaa edellä nähdyn paradoksin, mikä itsessään jo todistaa relativistien väitteen kielen vaikutuksesta löydettyihin totuuksiin.

Lisäksi kaikkia paradoksiin johtavia väitteitä olisi filosofien suotavaa korjailla. Jos filosofi ei tee korjauksia, hän ei ole suuri filosofi, aivan kuten ei putkimies ole suuri putkimies, jos hän vain toteaa ongelman, mutta ei korjaa sitä. Paradoksit ovat halpa keino vaikuttaa laiskat lukijat laiskalla ajattelulla. Laiska ajattelu itsessään juontuu siitä, että halutaan päästä tiettyyn lopputulokseen.

Relatismiin ei haluta ajautua, kenties siksi, että sitä on historiassa halveksittu - tai kenties siksi, että se murentaa meidän ontologista turvallisuudentunnettamme.

Voimme helposti varioida relativistien esittämäksi väittämää premissiä:
"Kaikki inhimilliset yritykset muotoilla täysin kiistattomia ja yleispäteviä säännönmukaisuuksia tulevat lähes poikkeuksetta epäonnistumaan."
Jos edellä esitetty väite epäonnistuu, se vain havainnollistaa, että inhimilliset yritykset muotoilla erehtymttömiä totuuksia tulevat useimmissa tapauksissa epäonnistumaan.

Jos relativismi on oikeassa vain 99,99% tapauksista, miksi vaivautua? Helpompi on olla realisti ja nostaa malja sille 0,001% tapauksista, joka on onnistuttu siedettävästi määrittelemään.

Jos kuitenkin sinulla on mitään houkutuksia kannattaa relativismia, muista tämä vakava varoitus: Kukaan ei tykkää hengailla sellaisten ihmisten seurassa, jotka ovat oikeassa 999 kertaa tuhannesta.

Jätämme liikaa sattuman varaan

Kovaksikeitettyä humanismia.

Yle uutisoi tänään turvapaikanhakijasta, joka "sattumalta paljastui" konserttiviulistiksi ja päätyi esiintymään kotimaisten muusikoiden kanssa: YLE: turvapaikanhakija osoittautui konserttiviulistiksi

Vuonna 2004 Suomen kansa ällystyi lappeenrantalaisen trukkikuskin laulutaidoista, kun Hanna Pakarinen voitti Idols-kilpailun. Sittemmin on nähty aika paljon vastaavia hämmästyksiä monilla aloilla, mutta edelleen suomalaiset tuntuvat ajattelevan, että he itse ja kaikki muut ovat pelkkiä luusereita.

Kaikki eivät halua tai uskalla osallistua televisioituihin kilpailuihin, mutta silti jonkun kannattaisi tarjota ihmisille mahdollisuuksia näyttää kykynsä. Työelämän portit ovat uhkaavamman näköiset kuin Mordorin portit, eikä kukaan kierrä Jehovan todistajien tavoin kyselemässä, jos vaikka syrjäisestä lahiöstä löytyisi matikkanero tai uusi musiikin megatähti.

Työelämän portit vuonna 2015.

Suomalaiset ovat ujoja, kuten varmaan useimmat ihmiset pihjimmiltaan, mutta silti olemme vaivihkaa siirtyneet kulttuuriin, jossa pokka ratkaisee lähes kaiken. Itsevarman ihmiset anastavat itselleen tilaisuudet, koska niitä ei mainosteta.

Jos sinulle ei ole kukaan vielä opettanut näitä nykybisneksen viisauksia, tulet todennäköisesti syrjäytymään. ellet ole jo:

1.) Fake it untill you make it.
Confidence - 9 ways to fake it

2.) Emme ilmoita avoimista työpaikoista Mol:in sivuilla. Etsimme lähipiiristä jonkun.
80 prosenttia paikoista ei tule avoimeen hakuun

Omistuisinta on, etteivät bisnesbloggaajat tai poliitikot näe tällaisessa tilanteessa mitään ongelmallista. Kyse ei ole vain maan tavasta, vaan suorastaan suuren maailman tavasta.

Feikkaus ja kontaktikulttuurin suosiota osin selittää se, että olemme tällaisten viisauksien varjolla palaamassa lähemmäs luonnontilaa.

Suurten yritystemme sekä puolueiden johtajat ovat nykyään useammin miehiä, sillä miehet osaavat paremmin kehua itseään ja feikata omaa osaamistaan.

Samoin on luonnontilaista oikeuttaa käytännöt, jotka helpottavat sukulaisten ja ystävien palkitsemista ja palvelusten vaihtoa lähipiirissä. Johtajatkin ovat ujoja. Eivät he mielellään kohtaa uusia ihmsiä, jos vaihtoehtona on turvautuminen vanhoihin tuttavuuksiin.

Mitä tästä sitten seuraa? No tietenkin sitä, että taloutemme yskii, koska tärkeät päätökset ja paljon taloudellista valtaa on epädemokraattisten ja suljettujen heimojen käsissä. Suomesta on hitaasti tulossa heimoyhteiskunta, jos sallimme tällaisen kehityksen jatkumisen. Sukulaisia on vaikeampi irtisanoa. He saavat vuosikymmenestä toiseen anteeksi epäonnistumisensa, eikä ulkopuolisille tarjota edes tilaisuutta. Pian työtä saavat tehdä vain ihmiset, jotka ovat taitavia feikkaamaan osaamista, kun taas oikea osaajat ajautuvat työelämän ulkopuolelle. Oikean osaamisen merkki on pikemmin nöyryys, ei suinkaan kyky rehvastella

Osaajat eivät keskity ulkonaisiin asioihin, kuten pukeutumiseen - eivätkä he harjoittele pienestä saakka katsomaan silmiin ja mielitelemään uskottavasti. Aiemmin suomalaisessa kulttuurissa halveksittu itsekehu nykyään suuresti ylistettyjä

Ennen opetettiin näin:
1.) Itsekehu haisee.

2.) Vaatimattomuus kaunistaa.

Vaarallisinta on se, että vanhat, aiemmin menestystä tuottaneet arvot näyttävät unohtuneen eritoten oikeistolaisilta poliitikoilta ja yritysmaailmamme johtajilta, Hehän ovat menestyneet pelissä, joten miksi he sitä kritisoisivat? Heille on vain kunnia-asia, että elämässä pärjää suurilla luuloilla ja itsensä brändäämisellä. Heimoutuminen sopii heille, koska siten he voivat ujuttaa omat tunarilapsensa mukaan suuriin bisneksiin tai jopa presidentiksi asti, kuten Yhdysvalloissa kävi George Bush vanhemman ja nuoremman kohdalla.

Talous yskii, mutta oma suku on turvattu. Huoletta aikamme päättäjät sallivat satojen tuhansien nuorten syrjäytyä, koska heidän totuutensa mukaan syy on yksilöissä itsessään - mitäs eivät riittävän sinnikkäästi yritä. Tällaistahan peli nykyään on ja sen kanssa täytyy elää.

Yhteiskunnassamme on moni asia vakavasti pielessä, mutta eniten minua pelottaa se, miten herkästi me suhtaudumme luonnollisiin sosiaalisiin ilmiöihin luonnollisina sosiaalisina ilmiöinä, joille ei voi tehdä yhtä mitään. Liberalismiin on sisäänrakennettuna vaarallinen ajatus siitä, että asiat tapahtuvat itsestään. Vapautetaan markkinat, palataan luonnontilaan, ja asiat vain tapahtuvat.

Taitojen kehittyminen edellyttää sosiaalisia puitteita, joissa asetetaan aikatauluja, ja haasteet kovenevat sopivassa tahdissa. Lisäksi tehokas harjoittelu edellyttää ohjaajia, jotka kädestä pitäen näyttävät missä meni vikaan tai millä tavoin .

Urheilu on varmaan ainoa yhteiskuntamme osa-alue, jolla harjoittelu on tehokasta ja tuottaa tuloksia. Meillä onkin tuhansia junioritason sekä ammattisarjojen valmentajia jääkiekossa sekä kymmenissä muissa lajeissa.

Pitkäaikaistyötön tarkkailee turvallisen etäisyyden päässä työelämän portteja ja miettii uskaltaisiko hän lähestyä.

Työelämässä ihminen on jostain täysin absurdista syystä jätetty oman onnensa nojaan. Yksilön on osattava itsenäisesti etsiä mahdollisuuksia kiven alta ja rotkoista. Hänen on tuputettava itseään parrasvaloihin ja häneltä vaaditaan suurta pokkaa, kun hän katsoo itseään tuhat kertaa varakkaampia mahtiherroja silmiin ja änkyttämättä kertoo osaavansa vaikka mitä.

Kun hänet hyväksytään työpaikkaan, hänen ei tarvitse enää ikinä katsoa ketään silmiin, sillä se ei kuulu hänen työnkuvaansa. Hänen ei tarvitse täydentää ansioluetteloaan, koska se ei kuulu hänen työnkuvaansa. Hän voisi olla pidemmällä ammatissaan ja urallaan, sillä itsensä brändäys ja markkinointi on aina pois kaikesta siitä, mitä ammattilainen oikeasti haluaisi ja osaisi tehdä opiskeluaikanaan ja pitkällä urallaan. Tämä pätee yhtä hyvin tieteeseen, taiteeseen kuin tavalliseen työelämään. On hyvä, että meiltä edellytetään jonkin verran ulkoista ryhtiä, mutta monet nerot ovat autta historian vähät välittäneet habituksestaan. He ovat antaneet työnsä puhua.

Kuinka annat taitojesi näkyä, jos et voi mitenkään työllistyä? Meillä on läjäpäin ostoskeskuksia, jossa voi tuhlata rahaa, mutta ei mitään paikkaa, jonne voisi vain kävellä näyttämään taitonsa. Sen pitäisi olla niin helppoa.

Kenties asiat vain pahenevat, ennen kuin ne taas paranevat? sadan vuoden kuluttua kunnianhimoinen nuori saa jo yliopistotasolla luvan opetella matematiikka ja historiaa, sillä peruskoulussa hänelle opetettiin vain positiivista ajattelua, hymyilemistä, ryhdikkyyttä, asiallista pukeutumista, silmiin katsomista ja verbaalista itsensä markkinointia ja brändäämistä. Sinnikäs egobuustaus ja periksiantamaton kukkoileminen on tuonut dystopiamme sankarin paikkaan, jossa pätemisen pakko on viimeinkin tauonnut. Enää ei tarvitse feikata. Voi hetken aikaa tehdä oikeaa työtä, jolla on oikeaa merkitystä. Ei siihen mennytkään kuin elämän ensimmäiset 30 vuotta. Onnekseen hän osasi valita pääaineeksen feikkaamisen, ja lopulta pääsi elämässään pisteeseen, jossa viimeinkin työsopimuksen rautaiset portit avautuivat.


Miten sen sitten pitäisi mennä?

Muinaisina aikoina, kuten esimerkiksi Tang-dynastian Kiinassa 600-luvulla tai 1900-luvun Suomessa, tärkeimpiin virkoihin järjestettiin anonyymit kokeet. LINKKI Kokelaat vastasivat kysymyksiin kirjallisesti, koska haluttiin sulkea pois kauniiden kasvojen, hurmaavan hymyn ja itsevarman katsekontaktin vaikutus. Tärkeisiin virkoihin haluttiin ihmisiä, joilla todella oli ammatin vaatimaa tietotaitoa. Näitä anonyymejä kokeita kutsuttiin esimerkiksi "ylioppilaskirjoituksiksi".

Miksi eivät suuret yritykset voisi avata työpaikkoja, joissa pätevyys ratkaistaisiin taitokokeilla? En ole kuullutkaan sellaisista. Yhdelläkään työllistymiskurssilla ei ole puhuttu "taitoihin panostamisesta". Olisi vallankumouksellista, jos joku voisi saada paikan osaamisensa perusteella. Kenties se olisi liiankin vallankumouksellista?

Valtion tulisi myös mitä pikimmin perustaa eräänlainen pelihalli, jossa kuka tahansa saisi mittauttaa oman potentiaalinsa ja taitotasonsa erilaisissa yleisissä ammateissa. Näin nuoret voisivat kokeilla jo ennen opiskelupaikkansa valitsemista, mihin heillä olisi kykyjä. Linkki aiempaan kirjoitukseen

Tällainen projekti vaatisi tietenkin paljon aikaa sekä rahoitusta, mutta olisi se varmaan parempi kuin se, että odotetaan Ruotsin toimivan ensin. Projekti voisi vaatia jopa yhden prosentin siitä rahasta, joka nykyään heitetään kankkulan kaivoon.

Brasilia - mitä hittoa?!

Kesällä 2014 World Cupin välierässä Saksa nöyryytti toista jalkapallon suurmaata Brasiliaa luvuin 7 - 1.
YLE: Saksalta_aivan_kasittamaton_temppu_brasilialle_kaikkien_aikojen_noyryytys

Tulos oli ehkä yllätys, mutta vielä suurempi järkytys on ollut maan taivallus siitä eteen päin. Brasilialla on edessä kesäolympialaiset 2016, joten maan luulisi tekevän juuri nyt kaikkensa, jotta seuraavat kisat onnistuvat.

Yleensä suuret kansainväliset tapahtumat ovat piristäneet taloutta. Paljon on lupailtu, mutta kuitenkin Brasiliassa esimerkiksi jengiväkivalta on taas nousussa:
Brasilian surmatilastot yhä synkemmät

Maan työttömyysluvut hipovat ennätyksiä ja valuutan arvo on romahtanut:
businessinsider/ap-brazils-economy-plunging-no-relief-in-sight-2015-9

Ja nyt marraskuun alussa maa kohtasi historiansa toistaiseksi suurimman ympäristökatastrofinsa, kun kaivoksen suojamuurit murtuivat.

Kukaan ei ollut varautunut tällaiseen, eikä kukaan näytä ottavan vastuuta.
http://www.bloombergview.com/articles/2015-11-13/mine-disaster-reveals-that-brazil-has-no-leader

Jo aiemmin maan väestö- ja talouskasvun seuraukset olivat nousseet otsikoihin, kun Rion edustalla harjoitelleet purjehtijat huomasivat lilluvansa lika-altaassa:
Rion olympiavedet erittain saastuneita - vedessa on kaikkea mita vessoista tulee

On vaikea sanoa, edesauttoiko MM-kisoissa Saksalle koettu nöyryytys poliitikkojen uskottavuuden ja kansan kulutusopotimismin romahdusta - vai oliko Saksalle koettu nöyryytys itse asiassa vain seurausta siitä, että pinnan alla oli jo valmiiksi muhinut monia katastrofeja, jotka vain odottivat puhkeamista.

Osin Brasilian talouden ongelmat ovat samoja kuin Venäjällä: öljyn liian edullinen hinta sekä maailmantalouden hidastumisesta juontuva raaka-aineiden markkinahintojen aleneminen tekee alkutuotannosta kannattamatonta. Se näkyy etenkin suurissa maissa, joilla on mittavat luonnonvarat.

Kaivosten on toimittava yhä suuremmalla riskillä, kuten kävi Talvivaarassa. Johtajat tekevät viimeisenä ratkaisuna epätoivoisen rynnäkön, jossa he riskeeraavat työntekijöiden turvallisuuden sekä kiertävät kaikkia ympäristölakeja.

Kyse on eräänlaisesta konkurssikypsän kasvottoman yrityksen amok-juoksusta. Yritys on pelastettava keinolla millä hyvänsä, ja lopulta jonkun muun täytyy korjata vahingot, koska yritys on varaton.

Sen viimeisen käytössä olleet lainarahat on tuhlattu siihen, että kaikki pistettiin paskaksi. Miksi jättää dynamiittia tai bensiiniä konkurssipesään, kun ne voi ennen ovien sulkemista losauttaa taivaan tuuleen suurena pamauksena.

Nyt en tarkoita, että ympäristökatastrofit olisivat tahallisia. Tarkoitan, että ne ovat seurausta rikollisista laiminlyönneistä, jotka motivoituvat taloudellisista paineista.

2010-luku on jo tähän mennessä kohdannut ennätyksellisen määrän vakavia kaivosonnettomuuksia, joiden tärkeimpänä taustasyynä lienee kansainvälisen tuotannon hiipuminen ja kysynnän väheneminen.

Meidän suomalaisten ei kannata kuvitella, että Talvivaarasta ei olisi uutisoitu maailmalla. On toki, mutta se on mittasuhteiltaan pienempi Brasilian onnettomuus tai esimerkiksi nämä:

2014 toukokuussa Turkissa kuoli yli 300 ihmistä kaivosonnettomuudessa:
https://en.wikipedia.org/wiki/Soma_mine_disaster

2014 elokuussa Kanadassa kaivoksen jäteallas vahingossa tyhjentyi läheiseen järveen ja jokeen.
https://en.wikipedia.org/wiki/Mount_Polley_mine_disaster

2015 elokuussa Coloradossa (USA) vanhan kaivoksen jätteet purkautuivat jokeen ja myrkyt värjäsivät sen keltaiseksi.
https://en.wikipedia.org/wiki/2015_Gold_King_Mine_waste_water_spill

Tekisi mieli sanoa, että Vihreät ovat jälleen kerran oikeassa pessimismissään. Suuryritykset ovat kerta toisensa jälkeen lupailleet kirkkain silmin, että ne huolehtivat turvallisuudesta ja pitävät yllä niiltä vaadittuja hätäresursseja ongelmien varalta.

Kun ongelmia sattuu, jäävät jälkiseuraukset lähes poikkeuksetta yhteiskunnan maksettaviksi. Ja vaikka ongelmia ei olisi sattunut, eivät yritykset enää välitä aikaansannoksista, jos rahavirrat ovat ehtyneet. Ne vain lähtevät pois ja jättävät jälkeensä hitonmoisen liemen, joka on tikittävä aikapommi.

Jälkiviisastelu olisi helppoa, mutta valitettavasti luonnonsuojelujärjestöt ovat ennustaneet kaiken jo ennalta. Niiden vaatimuksesta edes jonkinlaisia turvallisuusehtoja on asetettu voimaan. Isoin osa megakatastrofeista on ehkä kyetty estämään.

Mutta mitä tapahtuu, jos globaali talouskriisi vain jatkuu tai jopa entisestään syvenee? Nähdäänkö silloin lisää kaivosyhtiöiden epätoivoisia ratkaisuja? Nähdäänkö ydinvoimaloita, joiden omistajat pakkaavat laukkunsa ja henkilökunta sulkee oven. Radioaktiiviset aineet jätetään lojumaan pihalle valtaviin kekoihin, koska "f*ck-it, meitsillä on suihkujetti ja omistan viisi luksusasuntoa ympäri maailmaa - antaa muiden siivota!"

Pankit selvisivät itse aiheuttamistaan ongelmista sillä, että veronmaksajat tulivat hätiin. Pahasti näyttää siltä, että globaalissa maailmassa tästä on tulossa kaikilla aloilla normaali käytäntö.

Salaliitto piiloutuu teoriaan

Reaalimaailman talousteoriaa.

Salaliittoja koskevia väittämiä kutsutaan teorioiksi, siis salaliittoteorioiksi. Teoria ymmärretään siis jonkin henkilön tai ryhmän tavaksi yhdistää informaation palasia mielestään koherentiksi kokonaisuudeksi. Teorian esittäjien omasta mielestä teoriassa ei ole aukkoja. Se on johdonmukainen ja vaikuttaa parhaalta tarjolla olevalta selitykseltä.

Tällainen "teorian" määritelmä pätee yllättävän monen ryhmittymän tarjoamaan kokonaisnäkemykseen. Poliittiset puolueet tarjoavat kukin kansalle omasta mielestään loogisimman selityksen maailman tapahtumille sekä ratkaisun käsillä oleviin ongelmiin.

Salainen liitto on salassa pikemminkin tyhmän jäseniltä itseltään kuin kaikilta muilta. Muut näkevät, että nämä ihmiset - oli kyse sitten oikeistosta, vasemmistosta, vihreistä tai kenestä tahansa - käyttävät teorioitaan sosiaalisena liimana. Ryhmän sisältä käsin sosiaalisuus ei näytä yhtä ilmeiseltä,. Pikemminkin teoria näyttää olevan läheisessä suhteessa todellisuuteen, siksihän sitä kannatetaan, ei samanmielisyyden vuoksi.

Kenties olisi paikallaan lanseerata uusi termi: ilmiliittoteoria.

Ilmiliittoteorian kannattajat eivät kokoonnu salassa. He julkistavat oman teoriansa pääkohdat puolueohjelmassaan. Myös yksityishenkilöt voivat paljastaa oman maailmankatsomuksensa palasia julkaisemalla tietokirjoja, pamfletteja tai elämäkertoja.

Toki puolueohjelmien takana voi olla salaisia päämääriä, joita kenties on vaivihkaa suunniteltu tai joista monet jäsenet ovat vain yhteisesti salaa haaveilleet. Ilmiliittoteorian ja salaliittoteorian yhteinen nimittäjä on kuitenkin se, että teorian kannattajat kieltäytyvät näkemästä omassa teoriassaan ristiriitoja.

Joskus niin suuri määrä ihmisiä allekirjoittaa teorian, ettei sitä enää koeta poliittisesti värittyneeksi. Oikeistolaiset eivät kavahda sitä ilmeisen vasemmistolaisena tai toisin päin. Tällaista teoriaa voisi kenties nimittää puolihuomaamattomuusliittoteoriaksi, sillä kokonainen kansakunta on puolihuomaamattaan liittoutunut kannattamaan teoriaa, jossa ei huomata mitään ongelmallista.

Parhaat salaliitot ovat siis piiloutuneet virallisen totuuden sekaan. Niissä ei ole välttämättä sen enempää järkeä kuin muissakaan mielikuvituksellisissa teorioissa, mutta ne onnistuvat lumoamaan suuria kansanjoukkoja sekä jopa kaikkein kriittisimpiä ihmisiä.

Ihmiset onnellisesti liittoutuvat yhteen suuressa taistelussaan elämän arbitraarisia realiteetteja vastaan, kenties vain tunteakseen, että kerrankin asioissa on jotain järkeä.


Mitä jos teoria on väärä?

Maailma on kiistämättä muuttunut hyvin paljon lyhyessä ajassa.

Olen ennenkin todennut tämän, mutta mitä jos suurin syy Suomen talouden ongelmiin löytyy päättäjiemme luottamuksesta teoriaan?

Suomi on pitkään kuulunut yhtenä harvoista maista kolmen A:n luottoluokituksen saaneisiin maihin. Yhä edelleenkin Fitch sijoittaa meidät AAA-luokkaan, ja Standard & Poors luokkaan AA+.

Lähde:
http://www.treasuryfinland.fi/fi-FI/Suomen_talous_ja_luottoluokitukset/Luottoluokitukset

Silti Suomen talouskasvu on EU:n heikointa. Miksi?
http://yle.fi/uutiset/suomi_on_eun_talousjumbo_-_talous_pakittaa_eniten_euroopassa/8453569

Kenties pitäisi kysyä: Miksi hyvän taloudenpidon kovimpien kansainvälisten erotuomareiden mukaan erinomaista teoriaa noudattava valtio on kaikkein huonoimmassa asemassa?

Loogisin vastaus olisi: Jos teorian tarkka noudattaminen tuottaa huonompia tuloksia kuin sen hövelö tai surkea noudattaminen, teoriassa täytyy olla jotain pahasti vialla.

Silti tätä kysymystä ei kovin moni uskalla esittää - ja vielä harvempi uskaltaa tarjota siihen kaikkein suorinta vastausta.


Mikä talouden nykyteoriassa sitten voisi olla vialla?

Niin. Sen kysymyksen haluaisin esittää Suomen parhaille ajattelijoille, riippumatta siitä ovatko he ekonomisteja, valtio-oppineita tai mitä vain. Ihmettelen, etteivät toimittajat esitä tätä kysymystä aivan ensimmäiseksi aina kun he saavat siihen tilaisuuden.

Minulla ei ole tarjota yhtä helppoa vastausta. Minulla on vain sekalaisia hämäriä arveluja. Nimittäisin niitä ennemmin hypoteeseiksi kuin teorioiksi, kuten asiaan kuuluu. Tässä muutama keskustelua avaava näkökulma, joita en muista kuulleeni asiantuntijoiden suusta - kenties, koska he eivät ole esittäneet alkuperäistä kysymystä:

1.) Suomen ikääntyvä väestö, yhdistettynä säästäväiseen luonteeseen ja tiukkaan taklouspolitiikkaan on tuottanut eräänlaisen uusmerkantilistisen ummetuksen.

Merkantilismi on sana, joka on unohtunut historiankirjoihin ikään kuin kadotettuna vitsautena. Moni ekonomisti tuntuu uskovan, ettei se enää koskaan voi missään muodossa palata, sillä se on päihitetty, kuten isorokko. Nyt se on kuitenkin tekemässä paluun aiempaa sitkeämpänä, hieman kuten tuberkuloosi, joka myös luultiin jo nujerretun.

Yllätyin siitä, että oikeasti löytyi termi uusmerkantilismi, ja se myös vastaa likipitäen sitä, mitä ajattelinkin: https://fi.wikipedia.org/wiki/Uusmerkantilismi

"Uusmerkantilismissa - pitkälti merkantilismin tapaan - kontrolloidaan pääomanliikkeitä ja lannistetaan kansalaisia kuluttamasta, tuetaan vientiä ja verotetaan tuontia, jotta vienti ylittäisi tuonnin ja maahan kerääntyisi rahaa."

Suomen päättäjät eivät kenties edes tajua, että he harjoittavat uusmerakantilistista politiikkaa. Tuntuu. että edes eturivin talousteoreetikoilla ei ole siitä mitään hajua.

Wikipedia-artikkelin kuvauksen perusteella ei ehkä ole aivan ilmeistä, että hallituksemme nykyinen politiikka edustaisi merkantilismia, mutta palataan merkantilismin perusteoriaan. Modernin liberalismin perustajan Adam Smithin talousteoria vastusti juuri merkantilismia, joka oli Euroopassa ollut pitkään vallalla.

Merkantilismin juuret olivat paljon kauempana Amerikan mantereen löytämisestö seuranneessa konkistadorien ryöstöretkissä. Espanjalaiset valloittajat keräsivät yhteen atsteekkien ynnä muiden intiaanikansojen kulta- ja hopea-aarteita ja rahtasivat niitä suurin määrin Eurooppaan. Pian hallitsijoiden kammiot notkuivat raharöykkiöistä kuin Roope Ankalla ikään.

Adam Smithin kritiikki kohdistui osaltaan juuri tällaista varallisuuden haalimista vastaan. Häneen mukaansa rahalla ei ollut todellista arvoa, ellei se motivoinut ihmisiä työskentelemään. Ja jotta ihmiset saisi työskentelemään ahkerammin, heille täytyi maksaa palkkaa.

Kun hallitsija haali rahaa itselleen, se ei ollut maailmalla liikkeellä tekemässä työtään, eli kannustamassa ihmisiä puurtamaan rikastumisen kiilto silmissään. Ja kun keskiluokalla ei ollut rahaa, ei eivät voineet palkata itselleen apuyötä tai ostaa palveluja, mikä taas teettäisi lisää työtä - ja johtaisi yhä parempiin tuloksiin, koska rahan avulla työläiset myös saattoivat investoida työvälineisiin ja koulutukseen.

Adam Smithin mukaan rahan tuli olla liikkeellä. Hallitsijoiden myös kannatti laittaa se liikkeelle, koska silloin koko maan talous kehittyi ja heille itselleen syntyi suurempia verotuloja. Näin raha palasi takaisin alkupisteeseen, josta se taas saattoi lähteä uudelle kierrokselle. (1900-luvun myötä on tapahtunut eräs suuri muutos tähän, sillä nykyään rahaa laittavat liikkeelle etupäässä pankit, kun ne myöntävät lainaa uusille yrityksille tai asunnonostajille. En nyt kuitenkaan mene siihen sen pidemmälle, vaikka tiedämme myös pankkien kiristäneen lainanantoaan Kreikan kriisin seurauksena, mikä on hyydyttänyt koko globaalia taloutta - aivan kuten myös liika velkaantuminen, kun metodi on ollut ylikäytössä.)

Miten tämä kaikki sitten liittyy nyky-Suomeen?

Suomalaiset ovat olleet ahkeria eläkesäästäjiä. Akateemisessa talousblogissa hiljattain ilmestyi tieto, jonka mukaan olemme itse asiassa maailman 7. varakkain maa, jolla kohtuullisen oman velan lisäksi on paljon velkasaatavia sekä eläkesäästöjä:
http://blog.hse-econ.fi/?p=6897

Oppositio on kaiken aikaa kritisoinut hallitusta siitä, ettei se noudata keynesiläistä elvytyspolitiikkaa, vaan kiristää julkisen sektorin kuluja taantuman aikana, mikä keynesiläisen teorian mukaan entisestään vaikeuttaa talouskasvua, koska tavallisen kansan ostovoima heikkenee.

Elvytyspolitiikan tekisi helpoksi se, että Suomi saa tällä hetkellä lainaa negatiivisella korolla:
http://www.talouselama.fi/uutiset/suomen-2-vuotisen-lainan-korko-laski-ennatysalhaiseksi-6066992

Tämä kaikki on yhteydessä uusmerakantilismiin jo sikäli, että Suomi haluaa haalia valtion kassaan lisää rahaa, vaikka se on jo valmiiksi 7. rikkain valtio maailmassa.

Vielä hälyyttävämpämpää uusmerkantilismia edustaa kuitenkin se, että päättäjämme pihistelevät eläkevarantojen käytössä, vaikka ne alkujaan luotiin juuri nykyistä tilannetta varten. Eläkevarantoja tahdotaan yhä vain kasvattaa. Niiden tähän mennessä tuottamien voittojen hyödyntämisestä ei ole edes kunnon keskustelua.

Enkä nyt puhu edes siitä, että velkarahoja tai eläkesäästöjä tulisi noin vain pistää haisemaan. Eihän se ollut myöskään Adam Smithin ajatus. Kyse on enemmänkin siitä, että tyypilliseen merkantilistiseen tapaan Suomen nykyhallitus istuu valtavan varallisuuden päällä, mutta kieltäytyy investoimasta sitä toimintaan, joka työllistäisi joutilaita kansalaisia, laittaisi rahan liikkeelle ja palaisi lopulta takaisin valtion kassaan arvonlisäverona ynnä muuna.

Tilastoitujen työttömien määrä maassa on jo reilusti yli 330.000. Se on aivan huikea määrä, kun ottaa huomioon, että esimerkiksi minä en ole saanut työttömän statusta, vaikka olen hakenut sitä jo yli vuoden ajan. Karenssin syynä on ties mikä peruste vuorollaan: olen saanut apurahaa, olen täydentänyt opintoja, olen ollut liian aktiivinen järjestötoiminnassa ynnä muuta. Kaikesta toimeliaisuudesta seuraa aina vähintään muutaman kuukauden karenssi. Saa nähdä pääsenkö aiempaa työttömäksi kuin eläkkeelle.

Hallituksen toimien ja eläkevarantojen ohella työttömyysreserviämme voisi nimittää uusmerkantilismin alatyypiksi: rahan sijasta työtä vailla olevia ihmisiä säilytetään eräänlaisessa pankissa. Nykymerkantilistit voivat olla suorastaan ylpeitä suurista reserveistään, jotka takaavat, että työllistetyt pysyvät kiitollisina ja nöyrinä. Harmi vain, että nöyryys ja pelko eivät ole tunnetusti mitään parhaita lähteitä luovuudelle ja itsenäiselle toimeliaisuudelle, jonka seurauksena työn tulokset kehittyvät. Edes koulutus ei enää ole tae työllistymisestä, joten iso osa nuoremmista sukupolvista suhtautuu skeptisemmin itsensä kehittämiseen. (Kokonaan yhteiskunnasta syrjäytyneiden määrä tietenkin onneksi tilastollisesti parantaa työttömyyslukuja.)

Eläkevarantojen, hallituksen säästötoimien ja työttömyysreservien ohella mieleeni juolahtaa vielä neljäskin uusmerkantilismin piirre:
Kun yritykset saavat voittoja, ne aiemmin joko maksoivat ne osinkoina tai investoivat uuteen tuotekehittelyyn, markkinointiin tai tuotannon laajentamiseen. Nykyään voitot päätyvät monimutkaiseen mankeliin nimeltään "verosuunnitttelu".

Yritysten rahat kiertävät tililtä toiselle ja maasta toiseen tuottamatta siinä välissä minkäänlaista konkreettista työtä. Ne kenties työllistävät vain jonkun yksittäisen talousoppineen tilinpitäjän, joka on vastuussa rahan ovelasta naamioimisesta tai kätkemisestä.

Vaikka yritykset tai omistajat investoisivat voittojaan, tässä prosessissa esiintyy yhä pidempi viive. Epäilen myös sitä päätyvätkö veroparatiisien näkymättömille tileille suljetut varat koskaan kunnolliseen kiertoon. Ne kenties vain toimivat turvallisuuden takeena, merkantilistiseen tyyliin.

Pääministeri Juha Sipilä on itse myöntänyt, että hän ei kotiuta omia osinkojaan yrityksistään, koska tietyt verosuunnittelun prosessit vaativat odottamista. Tällaiselle tyhjänpäiväiselle rahan hautomiselle en keksi parempaa nimitystä kuin merkantilismi, uusi tai vanha.

Todisteeksi merkantilismin mekanismien olemassaolosta käy myös Yhdysvaltojen ja EU:n rahapolitiikka. Molempien keskuspankit myöntävät itselleen lainaa, eli painattavat uutta rahaa valtioiden tarpeisiin. Tätä rahaa syntyy aivan valtaisia määriä, mutta se ei johda inflaatioon tai myöskään näy merkittävänä talouskasvuna. Tämä voi tarkoittaa vain sitä, että raha jossain kohtaa kiertoaan pysähtyy ja jopa seisahtuu kokonaan. Sukanvarteen piilotetut miljoona ovat merkantilismin oire, vaikka miljoonat olisivat pelkkiä bittejä ja sukanvartena toimisi kokonainen valtio.


2.) Katsotaan karttaa

Joskus teorioiden ollessa monimmutkaisia ja hämmentäviä, on parasta unohtaa kaikki abstraktiot ja katsoa asioita mahdollisimman konkreettisena ja paljaana. Kenties jotain on jäänyt huomaamatta, koska se on liian itsestäänselvää?

Kartalla kriisissä olleet euromaat on merkitty punaisella: Irlanti, Portugali, Suomi ja Kreikka.

Näemme heti, mikä niitä yhdistää. Ne kaikki sijaitsevat reuna-alueilla ja varsin kaukana Saksasta.

Yhteisvaluutan sekä yhteisen markkina-alueen ongelmat eivät tämän kartan valossa edellytä mitään kovin kompleksia teoriaa. Me voimme jopa päätyä parempaan lopputulokseen, kun emme sekoita kuvaan mitään ekonomistien oppeja, ainoastaan maalaisjärkeä.

A). Me tiedämme, että Saksa pitkälti määrää tahdin. Saksan johtama EU:n yhteinen talouspolitiikka myös näyttää hyödyttäneen eniten juuri sitä itseään, yllätys yllätys.

Eniten ovat kriiseilleet maat, jotka eivät ole Saksan naapureita. Niiden on ollut kenties vaikeampi saada hyötyä Saksan talouskasvusta, koska niiden kauppaverkostot ovat pidemmät.

B.) Niinpä, jos EU:n sisämarkkinoiden malli on sellainen, että paljon rahtia ja poliittisia päätöksiä kulkee Saksan kautta, Saksa saa eniten hyötyä kaikesta taloustoiminnasta, koska se on ikään kuin huumekauppias, joka seisoo kadunkulmassa.

TV-sarjassa The Wire aikoinaan opetettiin (kuten jo muistaakseni jossain aiemmassakin gansteritarinassa), että huumekauppias seisoo kadunkulmassa, koska silloin hän hallitsee kahdella tiellä tapahtuvaa liikennettä. Kadunkulmasta hänellä on myös parempi näkyvyys kuin keskeltä jotain tiettyä katua. Kulmakahvilat ja kulmakaupat ovat aina suositumpia, koska risteys on kaikkien matkan varrella. Saksa on EU:n sisämarkkinoiden haltija, koska se sijaitsee EU:n ytimessä.

C.) Kaukana toisistaan sijaitsevat pienet maat ovat enimmäkseen vain riidelleet keskenään. Saksa on siis onnistunut - todennäköisesti melko tahattomasti - hyötymään myös hajoita ja hallitse politiikasta.

Mitä me tiedämme Suomen ja Kreikan suhteista? Suomi oli Kreikan kriisin aikana tarjoamassa kovimpia ehtoja.

Entä mitä me tiedämme Suomen ja Portugalin suhteista? Suomi on kritisoinut Portugalia siitä, että se toimii turvasatamana rikkaille eläkeläisille.

Suomi on ajautunut avoimella EU:n sisämarkkinoilla laidalle sekä fyysisesti että keskinäisessä suosiossa.

Karttaa ei kannata liikaa selitellä. Tyhmempikin näkee, että Suomi on erittäin hankalassa asemassa, jos ja kun kauppa Venäjälle tyrehtyy, koska sinne suuntaan meillä olisi lyhyt matka ja paljon yhteistä rajaa. Suomi on tämän kartan valossa pelannut korttinsa niin huonosti kuin mahdollista. Pienet, syrjäiset valtiot riitelevät keskenään ja antavat keskusalueen sanella kaikkia kansainvälisen kaupan ja rahatalouden päätöksiä.


3.) Maailma on muuttunut tavalla, joka edellyttäisi aivan uudenlaista näkemystä tulevaisuuden mahdollisuuksista

Suomen nykyinen hallitus on suurista lupauksistaan huolimatta äärimmäisen konservatiivinen. Vanhat äijät päättävät keskenään kuinka tuleville sukupolville tulisi luoda parempia elämisen mahdollisuuksia.

Tässä kirjoituksessa kuvattu käsitteistö, kuten tarjoamani antiteesit, ovat täysin ajastaan jääneitä, mitä tulee kasvun mahdollisuuksiin. Meidän olisi jo aikaa sitten pitänyt heittää romukoppaan suurin osa varmoista oletuksista. Pitäisi lopettaa myös ruikuttaminen oppositiosta käsin ja rakentaa nykytulevaisuuden kokoisia ja arvoisia visioita.

Nykytulevaisuudella tarkoitan sitä tulevaisuutta, joka on täällä jo, mutta emme vielä ole havahtuneet sen läsnäoloon - hieman kuten, jos automme osaisi lentää, mutta me emme vain ole uskaltaneet tai tajunneet painaa oikeaa nappia.

Tarvittaisiin rivakoita nuoria ihmisiä, joita positiivisuusfilosofioiden hölynpöly, feikki hymy ja liika twiittaaminen eivät ole pilanneet, kuten A. Stubbia ja Sanni Grahn-Laasosta. Emme me iloista energiaa kaipaa, vaan konkreettisia ideoita ja niiden tueksi rahaa. Ideoita oikein tulvii esiin heti kun pääsee irti keskusparadigmasta. Askelkivinä pyrin käyttämään uusia sanoja.


PS. Kaksi päivää myöhemmin tällainen kirjoitus ilmestyi Talouselämässä.
http://www.talouselama.fi/uutiset/kova-suomi-arvio-brittilehdessa-viela-huolestuttavampaa-kuin-kreikan-ristiinnaulitseminen-6090506#.Vk2HXYy5Z5F.facebook

"Suomen ongelmat ovat Evans-Pritchardin mukaan huolestuttavia, koska kukaan ei voi syyttää Suomea kurittomuudesta, teknologisesta jälkeenjäämisestä tai korruptiosta, kuten eteläeurooppalaisia usein syytetään. Sen sijaan Suomi loistaa erilaisten kilpailukykyvertailujen kärjessä."

Kirjoitus oli päivää aiemmin ilmestynyt Telegraphissa (18.11.), siis vain päivä sen jälkeen kun Pikkujättiläinen (17.11.) raportoi asiasta:

"Nobody can accuse Finland of being spendthrift, or undisciplined, or technologically backward, or corrupt, or captive of an entrenched oligarchy, the sort of accusations levelled against the Greco-Latins.

The country's public debt is 62pc of GDP, lower than in Germany. Finland has long been held up as the EMU poster child of austerity, grit, and super-flexibility"

http://www.telegraph.co.uk/finance/12001895/Finlands-depression-is-the-final-indictment-of-Europes-monetary-union.html

Nyt jos olisin Philip K. Dick, niin kirjoittaisin vainoharhaisen postauksen siitä kuinka minua vakoillaan vieraista maista käsin, koska Suomessa minulla ei ole minkäänlaista julkisuusarvoa.