Kevätpörriäisen eväitä presidentille

Nyt kun USAn vaalit ovat ovella, on hyvä hetki tutkia mitä lapset ovat mieltä presidenteistä. Valtiolliset johtajat lienevät aina olleet tärkeitä esikuvia perheen pienemmille, vaikka vanhemmat poliitikkoja miten haukkuisivat.

Ensin matkaamme ajassa vuoteen 1968. Urho Kekkosen ajan mielikuvista olisi kiintoisaa tehdä laajempikin tutkimus, mutta olen saanut käsiini vain pienen osan menneiden vuosien lehdistä.

Seuraavaksi esittelen neuvoja, joita lapset ovat tarjonneet uudelle presidentille vuonna 2000, kun Tarja Halonen astui virkaansa. Hallussani on myös Kevätpörriäinen, jossa lapset kertovat mietteitään Sauli Niinistöstä, mutta artikkelista olisi tullut liian pitkä. Ehkä palaamme häneen joku toinen kerta?

Kevätpörriäinen 1968.

Tällaisia suunnitelmia vuoden 1968 koululaisilla oli omalle presidenttiuralleen. Vahvasti tulee mieleen eräs ajankohtainen ehdokas, vaikka hän jo on (ainakin joillain mittapuilla) aikuinen.

Seppo Järvinen VI lk.

...olisi kivaa, jos olisin yksinvaltiainen presidentti...

 ...olisin kylläinen mies. Minun olisi hienot vaatteet ja hienot mrkit. Minä tulisin koneella, ja toiset ottaisivat valokuvia.

Timo Koskenneva II lk

Virpi Julkunen III lk

...ostaisin komean hevosen ja ratsastaisin sillä pitkin kaupunkia....

Kaarina Rissanen II lk

Jos sitten tulisi presidentin vaalit, niin minä sanoisin: Minä en vaihdu, kuulkaas niin.

 ...tekisin kaiken saavuttaakseni kansan suosion. Panisin Suomen asiat kuntoon. Erottaisin kaikki lässyttäjät hallituksesta.

Päivi Suoknuuti IV lk

Pirkko Hautala III lk

...valtaisin koko Suomen. Keksisin uuden maammelaulun.

Kevätpörriäisen terveiset presidentille 2000

Vuoden 2000 numerossa lapset lähettävät terveisensä Suomen uudelle presidentille.

Reetta Rannanmäki 2 lk

Aliisa Koivisto 4 B

Mari Matikainen 3 B

Ronnie 2 C

Lapset pitivät presidentistä niin kovasti, että hänelle esitettiin myös vierailukutsuja.

Emma Vancagovic 3 C

Amira Tuominen 1 A, Emilia Tuovinen 1 A, Suvi Nyman 2C

Lapset ymmärsivät, että etiketti oli hyvin tärkeää, kun kyse oli korkea-arvoisesta tapaamisesta.

Laura Salminen 1 C

Eelis Seppänen 1 D, Kirsi Tuomikoski 2 B

Lilja Bom 1 A

Anders Ferm 2 A

Lapsille oli jäänyt hyvin mieleen se, että presidentillä on kissa. En nyt muista oliko hän jo tässä vaiheessa antanut niitä lahjoiksi muille presidenteille.

Make / Anna Rasilainen 2 A / Laura Lehtilä 3 A

Roni Keto 1 A

Lapset ymmärsivät hyvin myös sen, että kannattaa tuntea vaikutusvaltaisia ihmisiä ja olla heidän kanssaan hyvissä väleissä.

Tino Lindström 3 A

Pikkujättiläinen toivottaa kaikille lukijoilleen hyvää pyhäinpäivää taikka Halloweenia!

Gonzotiede ja tieteen koskemattomuus

"Harrastelijat eivät ole päteviä kritisoimaan tiedeyhteisön kantoja."

Tällaisen monesti kuullun väittämän voi tulkita kahdella tavoin (tai ehkä useammallakin tavalla). Hyväksyn itse empiirisenä yleistyksenä sen tulkinnan (neutraalin toteamuksen), että amatöörit, harrastelijat, diletantit tai ensimmäisen vuoden opiskelijat eivät pääsääntöisesti tunne asiaa riittävän hyvin. Kyse ei kuitenkaan ole absoluuttisesta ja ehdottomasta säännöstä, sillä liiankin usein totuus kuullaan lapsen suusta.

Samaan aikaan en siis hyväksy sitä tulkintaa, ettei lukiolainen saisi kritisoida yliopisto-opiskelijaa tai ettei maisteri saisi kritisoida professoria, koska häneltä puuttuu muodollinen pätevyys.

Liian tuttua on se, että tieteentekijä tai tiedeyhteisö sivuuttaa asiallisen kritiikin, koska turhamaisuuden tähden ei halua alentua keskusteluun muiden kuin vertaistensa kanssa.

Gonzotieteen useista määritelmistä voisi yksi olla seuraavanlainen:

Gonzotieteilijä toimii tiedeyhteisön ulkopuolella, rajapinnassa tai marginaalissa, mutta hän tuntee siitä huolimatta tieteen perusperiaatteet sekä sen aihepiirin, johon ottaa kantaa. Gonzotieteilijä tekee tiedettä omalla vapaa-ajallaan ja omasta intohimosta ilman palkkaa tai muodollista pätevyyttä, mutta juuri intohimo ja vuosien omistautuminen antaa hänelle pätevyyden kritisoida tiedeyhteisöä, sikäli kuin tiedeyhteisö sellaista kritiikkiä kuuntelee.

Tiedeyhteisöt, kuten kaikki muutkin ihmisryhmät ovat alttiita lukuisille korruption muodoille. Tieteentekijöiden mieli on ensinnäkin taipuvainen fakkiutumaan tiettyjen teorioiden sekä diskurssien (käsitteellisten konventioiden) ympärille. Näiden selitysmallien puolustajat asettavat suurempia vaatimuksia artikkeleille, joissa he kokevat hyökättävän tuttuja uskomuksia vastaan. Tätä kautta tieteellisellä uralla on helpompi edetä, jos kiittää opettajiaan ja alan vaikutusvaltaisia henkilöitä, eikä kyseenalaista heidän päätelmiään.

Tiedeyhteisöillä on toisin sanoen taipumus palkita kuuliaisuudesta, eikä niinkään kapinallisuudesta, vaikka teoriatasolla aina korostetaan sitä, miten tiede perustuu kriittisyyteen.

Tieteessä vanhentuneita paradigmoja on vaikeampi muuttaa, jos tiedeyhteisössä pidetään soveliaana torjua kritiikkiä sen mukaan kuka puhuu, eikä sen mukaan mitä sanotaan ja kuinka hyvin perusteluin. On ensin kiltisti mukailtava klassisia opetuksia, kunnes saavuttaa tietyn aseman, ja sitten vasta on lupa ilmaista oma erimielisyytensä.

Klassisessa tieteenfilosofiassa ei välttämättä aina eritellä inhimillistä taipumusta kumartaa kuvia ja kunnioittaa tunnettuja auktoriteetteja ylitse muiden, mutta tiede ei ole tällaisen inhimillisen puolueellisuuden yläpuolella. Myös tieteessä huomaamatta tukeudutaan heimoajatteluun ja halutaan kokea yhteisöllisyyttä, jossa myös hierarkioilla on keskeinen rooli.

Tieteessä uusien ideoiden esittäminen on tullut tarpeettoman vaikeaksi, minkä tähden erittäin älykkäät ja tarkkaavaiset yksilöt voivat turhautua tieteellisellä uralla. Vaarallisinta on tietenkin liian korkea moraali, eli totuuden rakastaminen ylitse oman tiimin kunnian. Jos kellään on huomautettavaa, hän tehköön sen kulissien takana. jotta esimies ei konfutselaisesti menettäisi kasvojaan.

Tenniksessä tehokkain urakehitys toteutuu siten, että päihittää omat esikuvansa avoimessa kilpailussa. Tieteessä ura voi tyssätä siihen, jos opiskelijana löytää virheitä opettajansa päättelyssä ja julkisesti päihittää ylempiarvoisensa avoimessa väittelyssä.

Jos harrastelija yllättäen onkin pätevä kritisoimaan tiedeyhteisön täysivaltaista jäsentä, sitä ei nähdä poikkeuksena säännöstä, vaan sääntörikkomuksena. Tämä tarkoittaa sitä, että liian monet ymmärtävät väittämän normatiivisesti, eivätkä empiirisesti.

Tieteen filosofisten periaatteiden kunnioituksen tulisi johdattaa opiskelija hallitsemaan tieteen metodi. Metodin tehtävä on puolestaan estää tutkijaa tai opiskelijaa sortumasta sellaiseen inhimilliseen itsepetokseen tai virhepäätelmään, johon ilman ennakkovaroitusta olemme taipuvaisia.

Tieteen ei kuitenkaan tulisi suvaita sosiaalisia piilofunktioita, joiden tarkoitus on vain turvata auktoriteettien koskemattomuus, ja mahdollistaa se, että tiedeyhteisöä uskollisesti palvelleet saavat korvauksena virkoja, vaikka olisivat vähemmän taitavia työssään varmojen olettamusten epäilijöinä.

Gonzotieteilijä on kovaonninen, koska hänen tieteelliset ihanteensa ovat epärealistisen korkeat. Etenkin häntä hidastaa lahjomattomuuden periaate, joka estää häntä suhtautumasta tiedeyhteisöön hyväveliverkostona, jossa kukin tekee parhaansa toisen arvovallan ja maineen kasvattamiseksi.

Lahjomattomat ihmiset tuottavat ongelmia kaikille ryhmille, joissa vallitsee konfutselainen kohteliaisuus. Siellä ei pitkään katsella ketään, joka huomauttelee toisen tekemistä virheistä tai totuuden nimessä repii auki teorioita, koska ne ovat vain suuntaa antavia. Tyypilliselle, menestyvälle tieteentekijälle riittää se, että hänellä on vakituinen palkka, hienolta kuulostava titteli sekä joten kuten koossa pysyvä maailmankuva. Hänen nenilleen eivät mitkään diletantit hypi, eikä hänen työtään pidä vaikeuttaa epämukaville kysymyksillä.
 
Kaiken henkilökohtaisen epämukavuuden ohella voi ideaaleissaan periksiantamaton tieteentekijä kärsiä myös siitä, miten sokeita muut tieteentekijät ovat tiedettä vastaan heräävälle vihalle ja epäluuloisuudelle.

Tieteentekijät eivät kollektiivisesti ole ymmärtäneet sitä, miksi heihin suhtaudutaan etenkin internetissä niin huivasti. Keskeinen syy on juuri ylimielisyys ja kieltäytyminen dialogista niiden kanssa, jotka "eivät kuulu tiedeyhteisöön ja jotka siksi eivät ymmärrä".

Netissä tieteenvastaisilla sivustoilla ja ryhmillä on vankka asema, koska niin monet pseudotieteilijät ja tieteellisiä periaatteita vain puolittain ymmärtävät ihmiset eivät saa vastausta rukouksiinsa. He huutavat, mutta tiede ei vastaa. Tieteen auktoriteetit eivät laskeudu norsunluutornistaan keskustelemaan kansan kanssa.

Erityisen selkeästi tämän huomaa Tiede-lehden keskustelupalstalla, joka on tulvillaan islastonmuutoksen kieltäviä ihmisiä. He ovat saapuneet paikalle keskustellakseen tieteen kanssa, mutta he huomaavat vain keskustelevansa toistensa kanssa. Tämä herättää yhä suuremman epäilyksen siitä, että kenties tiede on sokea ja kuuro, tietämätön siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Tiede ymmärretään näissä piireissä miltei myyttisenä olentona, ja "tiedeyhteisö" yhtenäisenä kulttina, joka palvoo tätä myyttistä olentoa. Tieteestä tulee heille liki salaseura, koska he kokevat, ettei tiede hyväksy heitä riveihinsä. Dosentit eivät vastaa ja maisteritkin ovat vähäsanaisia.

Netissä tieteenvastaiset voimat kasvavat ja silti tiedeyhteisön enemmistö suhtautuu soraääniin vain huvittuneesti. Lauseet, kuten "eivät ole päteviä kommentoimaan tiedettä" vain heittävät bensaa liekkeihin.

Tiede tuntuu suljetulta klubilta, koska se pitkälti myös on sitä. Tieteen tekeminen muuttuisi erittäin vaivalloiseksi, jos tutkijoiden täytyisi kaiken aikaa vastailla ihmisten kysymyksiin ja oikoa vääriä käsityksiä, joita netti on pullollaan. Tieteentekijän on ymmärrettävästi järkevämpää meritoitua fuurumeilla, joissa heidän julkaisunsa edistävät rahoituksen saamista tai luovat kontakteja muihin tieteentekijöihin.

Tutkijalle passiviis-agressiivinen vaikeneminen on rationaalista, koska mikään määrä Vauva.fi -julkisuutta ei tuo keskustelijalle professuuria.

Silti tiedeyhteisössä liian moni ei edes tiedosta tämän tason psykologiaa tai sosiologiaa. Ei ole mitään hajua siitä, miltä ihmisistä tuntuu, kun tiede yhtäkkiä toimii kuin Jumala, eikä pukahda, vaikka miten vuodattaisi kyyneleitä yliopiston portailla.

Aiemmin julkista keskustelua harjoittivat asiantuntija, journalistit ja julkkikset. Tavallaan pienellä eliitillä oli hallusaan näkyvyyden monopoli. Nyt kaikki tämä on historiaa. Keskustelua on yhä enemmän ja yhä useampi osa siitä on epätieteellistä.

Tieteen dialogi kaikkien muiden dialogian kanssa on vajavaista, mistä seuraa, että epätieteelliseen dialogiin pesiytyy tieteenvastaista dialogia.

Jos tästä asiasta on huolissaan, ja kritisoi tiedeyhteisöä passiivisuudesta tai silmien sulkemiselta tai ylimielisyydestä, on siitä seurauksena myöskin vain hiljaisuutta. Tiedeyhteisö ei suvaitse itseensä kohdistuvaa kritiikkiä edes silloin, kun kyse on tarkkaan harkitusta ja vuosien kokemukseen perustuvasta varoituksesta. Tiede on tapansa mukaan hiljaa, koska se ei kuule. Tiedeyhteisö on ameeba, jolla ei ole antenneja.

Sillä ei ole ministerikuntaa, sillä ei ole tiedotusupseeria, sillä ei ole imagotoimistoa, koska sillä ei ole selkeää rakennetta. Tiedeyhteisö on vain osiensa summa, ja sen osat koostuvat ihmisistä.

Tieteellä on kuitenkin rakenteellinen ongelma. Siltä puuttuu keinot omien saavutustensa tehokkaalle popularisoinnille. Tiedepolitiikassa puhutaan kärkihankkeista ja perustutkimuksesta ja huippututkimuksesta ja soveltavasta tutkimuksesta - mutta siellä puhutaan pelottavan vähän tieteen popularisoimisesta ja tiedejournalismista.

Tiedejournalismia ei ole tieteen omasta ansiosta. Sitä on siksi, että ihmisiä kiinnostaa tiede. Tiedettä eivät kiinnosta ihmiset.

Tiedeyhteisöjen kenties raskain synti on se, että he eivät ole kollektiivisesti vaatineet rahoitusta - tai tarjonneet pois omastaan - niille, jotka ensi sijassa tähtäävät tieteen tulosten kansanomaistamiseen.

Koska olen gonzotieteilijä ja heikoista signeelaista herkkä, suorastaan erityisherkkä runoilija, diletantti ja mitä vielä, voin kirjoittaa tieteestä tällä tavoin, ikään kuin tiede olisi lapsi, jota täytyy torua.

Runoilijana minä kestän ennen kaikkea pienet yleisöt ja vuosien hiljaisuuden. Tämä on vasta alkua. Gonzotiede viitoittaa tietä uuden vuosituhannen tieteenfilosofialle. Kun tiede taantuu niin gonzotiede vain kasvaa ja edistyy.

Yksinkertaisten tulkintojen huomattava vaikeus

Tieteessä monet tunnetut kysymyksenasettelut ovat hämmentävän ristiriitaisia. Monen varmoiksi olettamat luulot perustuvat kyseenalaisiin tutkimuksiin ja vastaavasti monet olettavat väitteet perättömiksi vain, koska löytyy vastakkainen tulos. Kun jälkiä seuraa sylttytehtaalle, löytää toisinaan hämmentävän huonosti suoritettuja kokeita tai todella hätäisiä johtopäätöksiä.

Otetaan nyt esimerkiksi teoria naisten kuukautisten synkronoitumisesta, jos he asuvat yhdessä.
https://en.wikipedia.org/wiki/Menstrual_synchrony

Joillekin tämä käsitys on itsestäänselvyys, eivätkä he ole kuulleetkaan, että joku sen kyseinalaistaisi. Toisille taas ajatus on täyttä huuhaata, koska se on joskus tieteessä kyseenalaistettu, ja jo pienemmätkin epäilykset heti leimaavat kiikkerän oletuksen perättömäksi.

Pitkästä ja varsin perusteellisesta Wikipedia-artikkelista selviää, että tämän suuntaisia havaintoja on joskus tehty, mutta useimmissa myöhemmissä tutkimuksessa niitä ei olla kyetty toistamaan, mikä on luonnontieteissä hyvin tärkeää.

On helppo sanoa, että varhaisemman tutkimuksen täytyy olla virheellinen, koska tiede kehittyy.

Ja kuitenkaan koko pitkässä artikkelissa - tai muissakaan joita netistä etsin - ei ole otettu huomioon sitä, että e-pillerit tulivat erittäin suosituiksi 1970-luvulla. Miten naisten kuukautisten luonnolliset rytmit voisivat edes asettua kohdakkain, jos ne säädetään hormoneilla? Olisiko mahdollista, että vika onkin myöhemmissä tutkimuksissa, jotka eivät ota lukuun maailman muuttumista?

Luonnontieteelliseen ajatteluun fakkiutunut tutkija ei välttämättä mitenkään huomioi ympäröivää kulttuuria ja tunnusta historian olemassaoloa, koska hänet on koulutettu sivuuttamaan tällaiset asiat.

Nyt en väitä, että minulla olisi mitään uutta tietoa kyseiseen aiheeseen. Minua vain ihmetyttää se, miten huterin perustein ihmiset tällaisissa kysymyksissä asettuvat puolustamaan tai vastustamaan tiettyä kantaa. Jos näinkin oleellinen asia kuin ehkäisypillereiden käytön lisääntyminen ei ole mukana laskelmissa, miten kummankaan osapuolen kantaan voi luottaa?

Sekin kannattaa pitää mielessä, että Wikipediassa pidempikin artikkeli saattaa usein olla erittäin puutteellinen.

Asuntomarkkinat ja kvalifysiikka

Asuntojen hinnat ovat käytännössä aina nousseet. Miksi? Yksinkertaisin selitys löytyy siitä, että 70% suomalaisista omistaa asunnon. Enemmistön etujen mukaista on, että asuntojen hinnat nousevat, koska sitä kautta heidän oman asuntonsa arvo kohoaa.

Koska asioiden arvo määrittyy kollektiivisesti ja subjektiivisesti, voidaan asuntojen jatkuvaa hintakehitystä selittää jo pelkästään sitä kautta, että ihmiset haluavat nähdä hintojen kohoavan. Totta kai myös muita selityksiä voidaan kaivaa esiin, mutta mutkia oikoen on kyse mielikuvituksen voimasta.

Asuntojen hinnan nousu on hieman kuin joulu. Me odotamme joulua, ja joulu tulee.

Tämä on kvalifysiikkaa. Fantasian voima materiasta.

Asuntojen rakentaminen on tällaisessa tilanteessa hyvää bisnestä. Tästä seuraa paradoksaalisesti, että asuntojen hinta kohoaa entisestään.

Katsotaan vaikkapa kustannuslaskurilla, mitä omakotitalon rakentaminen maksaa Espoossa:

https://www.rakentaja.fi/kustannusarvio/ 

Jos muuttujat säädetään sellaisiksi, että asunnon rakennuskustannukset ovat 300.000 euroa, voidaan melko turvallisesti olettaa, että vastaavan talon ostaminen avaimet käteen periaatteella maksaisi lähemmäs puoli miljoonaa. Kuten totesin, asuntojen rakentaminen on hyvää bisnestä.

Koska asunnot ovat kalliita, on rakennuttajilla varaa kilpailla varustelutasolla. Niinpä omakotitalossa saattaa olla lämmittetty autotalli, leivinuuni ja kaikkea muuta kivaa.

Tämä nostaa asuntojen hintoja, koska asunnon ostajat ajattelevat tehneensä hyvät kaupat. He uskaltavat asuntoa myydessään pyytää siitä reilusti enemmän kuin ostaessaan asunnon.

Koska asunto on kallis, täytyy sitä varten ottaa pankkilaina ja lainan maksamisen korot asukas mielellään lisää asunnon hintaan. Tämä nostaa asunnon hintaa, vaikka vastaavan rakentaminen ei olisi yhtään aiempaa kalliimpaa.

Taustalla asuntojen hintakehityksen hyväksymisessä on siis se, että omistusasunnot ovat yleisin asumisen muoto ja enemmistö kansalaisista mieluusti hyväksyy fantasian, jossa heidän asuntonta arvo on tähtitieteellinen. Niinpä se on.

Tämä on paradoksaalista, koska omistusasunnon alkuperäinen ajatus oli se, että asuttaisiin pitkällä tähtäimellä edullisemmin. Silti ollaan valmiita maksamaan asunnosta ylihintaa, koska kaikki muutkin ovat osana samassa leikissä.

Talouden perustavat säännöt rikkoutuvat asuntosektorilla, koska ihmisten kollektiivisen mielen tuottama fantasia on niin voimakas. Kaikki yleisesti hintoja alentavat taloudelliset säännönmukaisuudet lasketaan asuntojen hinnannousun osaselityksiksi, vaikka taloustieteessä tulisi tapahtua päinvastaista:

1. Kilpailu lisää hintoja, vaikka sen tulisi laskea hintoja.

2. Suuret voitot lisäävät hintoja, vaikka vapaan kilpailun tulisi pakottaa voittomarginaalit alas.

3. Tuotteen rapistuessa (esimerkiksi autot) sen hinnan tulisi laskea, mutta asuntojen hinnat nousevat.

4. Tavoitteena on säästäminen, mutta silti hyväksytään se, että maksetaan liikaa.

Asuntojen hinnat eivät tietenkään kohoa muuttotappiokunnissa, vaan suurissa kaupungeissa, joissa tontit ja kiinteistöt ovat rajallinen hyödyke. Tämä onkin yleisin selitys asuntojen hintakehitykselle ja liki pitäen ainoa, joka on looginen talousteorian valossa.

Loogista siis olisi muuttaa paikkakunnalle, josta asunnon saa halvalla. Tässäkään suhteessa eivät ihmiset voi toimia loogisesti, koska työt eivät seuraa perässä.

Mutta, eikö siis olisi tämän kaiken valossa loogista viedä työtä sinne, missä asunnot ja myös muut kiinteistöt ovat halpoja? Nykyäänhän voi yritys helposti markkinoida tuotteitaan verkossa, ei sen tarvitse sijaita Helsingissä.

Tässä on vain se ongelma, että ihmisten kollektiivisen fantasian uhmaaminen on liki mahdotonta. Yrityksillä ja perheillä on myyttinen pelko siitä, että myös heidän elämänsä ja heidän ammattitaitonsa ja heidän työantajansa tuotteiden arvo tulisi samalla tavoin kadottamaan arvonsa, kuten käy asunnoille muuttotappiokunnissa.

Eräällä tavoin me kollektiivisesti kuvittelemme, että maa, jonka arvo alenee, on radioaktiivista tai kirottua. Olisi aivan liian suuri ponnistelu kääntää itsensä ja kollegansa ja puolisonsa ja kaikki muut uskomaan, että syrjäseudulle muuttaminen on turvallista.

Eihän se olekaan turvallista. Kehä III:sen ulkopuolella odottavat sudet ja henkinen taantumus. Maaseutu on kuin Stephen Kingin tarinoiden talvinen hotelli tai intiaanien hautausmaa. Siitä koituu vain kauhistuttavia asioita, jos laskee jalkansa kirotulle maalle. Jos muuttaisi kohtuullisemman elintason perässä esimerkiksi Kouvolaan, niin johan sitä ensimmäisenä talvena kirveen kanssa hakkaisi palasiksi oman lapsensa ja vaimonsa.

PS.
Kuten kuva vihjaa niin mieti miten välttämätöntä kauhuelokuvalle on sijoittuminen pieneen kaupunkiin tai syrjäseudulle. Psycho, Amityville horror, Maissilapset, The Wicker Man, Halloween, Poltergeist, Tappajahai... tai sarjat True Detective, Twin Peaks...  Aikamme tarinat antavat vahvan signaalin siitä, että kauhistuttavimmat (tai kummallisimmat) asiat tapahtuvat "Jumalan selän takana". Lisäksi kauhu yhdistyy hyvin usein idylliin.

Kenties taustalla on vaisto, joka saa meidät pelkäämään metsää ja kuvittelemaan tuntemattomat seudut täyteen petoja. Ja kuitenkaan en metsässä kävellessäni pelkää villieläimiä. Pelkään niitä vain myyttisessä metsässä, joka tulee uniini.

Eriarvoisuuden synty ja vaikutukset, osa 1

Kaksi vuotta sitten OECD julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan eriarvoisuuden kasvu on leikannut talouskasvua Suomessa ja muissa edistyneissä maissa ympäri maailmaa:
Taloussanomat.fi/nain-tuloerot-vaikuttivat-suomen-talouskasvuun (2014)

Tuloerot nähdään joissakin piireissä jopa tervetulleeksi ilmiöksi, mutta historiallisesti niiden on selitetty haittaavan yhteiskuntaa usein tavoin:

1.) Adam Smithin mukaan eriarvoisuus vieraannuuttaa säädyt toisistaan, vaikeuttaen keskinäistä kommunikaatiota ja yhteisymmärrystä. Seurauksena on kärjistynyt politiikka sekä jakaantunut valtio, joka kykenee huonosti tavoittelemaan koko maan yhteistä etua ja menestymään kansainvälisessä kilpailussa.

Perinteinen oikeisto-liberaali näkemys on, että yläluokan tulee huolehtia köyhempien pärjäämisestä oman etunsa tähden, jotta politiikassa eivät pääsisi valtaan populistit ja vihanlietsojat. Ihmisten elämänpiirien polarisoituminen ja  äärimmillään voi johtaa lakkoihin, mellakoihin tai jopa sisällissotaan. Tällaista poliittisten näkemysten radikalisoitumista on havaittavissa etenkin Yhdysvalloissa, jos emme tahdo ottaa esimerkiksi vaikkapa Libyaa tai Syyriaa, joissa eriarvoisuusja eliitin vieraantuminen kansasta johti väkivaltaiseen kansannousuun.

Tässä tuli oikeastaan jo ilmi useampia huonoja puolia, mutta pääsimme vasta alkuun, sillä:

2.) OECD itse näkee eriarvoisuuden ongelmaksi sen, että yhä useampi kadottaa toivonsa ja putoaa kelkasta, eli jättää koulut kesken, syrjäytyy ja muuttuu siten taakaksi sekä itselleen, että yhteiskunnalle.

Eriarvoisuuden lisääntyessä yhteiskunnallinen nousu vaikeutuu vaikeutumistaan, kunnes tulee piste, jossa valtava osa nuorista kerta kaikkiaan luovuttaa. Tämä näkyy kouluissa oppimistulosten polarisoitumisena.

Lapset oppivat jo ala-asteella, että he elävät täysin erilaisissa todellisuuksissa. Toisilla on kaikki uusimmat vempaimet ja toisilla hyvä jos varaa koulukirjoihin. Vanhempien masennus tai katkeroituminen ei ainakaan helpota keskittymistä opiskeluun.

Kun suuri osa ikäluokasta jättäytyy poi kilpailusta mahdottomilta ja epäreiluilta tuntuvien lähtöasetelmien vuoksi, koko yhteiskunta rampautuu pysyvästi. Sadat tuhannet eivät investoi itseensä koulutuksen muodossa, minkä seurauksena he ovat pysyvästi ulkona työelämästä, ja heidän panoksensa bruttokansantuotteeseen jää olemattomaksi.

Näitä kahta lähestymistapaa voisi nimittää eriarvoisuuden ongelmakentän klassisiksi lähestymiskulmiksi. Muitakin löytyy, mutta ensin siihen kuinka eriarvoisuus syntyy ja kuinka se täysin luonnollisesti riistäytyy käsistä, ellei asiaan puututa - ja ellei kasvavaa eriarvoisuutta tunnusteta ongelmaksi.

Miksi eriarvoisuus kasvaa kasvamistaan?

Myös eriarvoisuuden alkuperää voidaan hahmottaa monin tavoin. Näiden näkökulmien tai teorioiden kuvaamat prosessit eivät yleensä kiistä tai kumoa toisiaan, vaan voimistavat toistensa vaikutusta.

A.) Taito käyttää rahaa, mikä on oikeastaan itsestäänselvyys. Kun ihmisellä on suuriä omaisuuksia, on todennäköisempää, että hän osaa käyttää rahaa säästäväisesti ja sijoittaa sitä järkevästi ja tuottoisasti. Jos taas ihmisellä on vähän rahaa, on todennäköisempää (mutta ei missään nimessä automaatio), että hän osaisi käyttää rahaa. Tästä seuraa, että ihmiset, joilla rahaa on, todennäköisemmin (suurena populaationa tarkasteltuna) osaavat sen avulla hankkia itselleen yhä enemmän varallisuutta.

Vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa on tavallaan jopa tavoitteena se, että köyhimpien joukosta suodattuisivat koululaitoksen ja työmarkkinoiden avulla ne yksilöt, joilla on yhteiskunnallisen nousun mahdollistamia kykyjä. Vaikka paljon riippuu sattumasta, on myös avoimen liikkuvuuden yhteiskunnassa piilotavoitteena tuottavuuserojen ja elintason asteittainen polarisaatio sitä kautta, että kyvyttäin aines pääsee parhaisiin virkoihin.

Samaan aikaan tietenkin rikkaiden kuuluisi pudota alemmas, jos he eivät osaa huolehtia itsestään ja omaisuudestaan. Kaikissa yhteiskunnissa on kuitenkin itsestäänselvää, että eliitit huolehtivat myös omistaan. Jopa suvun mustat lampaat koetetaan pitää kiinni kutakuinkin säädyllisen elintason piirissä, jotta he eivät nolaisi lähisukulaisiaan.

B.) Tietotaidon ja apuvoimien jakautuminen. Kun yksi taho: perhe, suku, ammattiryhmä tai laajempi liittouma saa valtaa ja resursseja, se kykenee haalimaan markkinoilta palvelukseensa paremmat apuvoimat. Eliiteillä on varaa maksaa paremmille asianajajille, sijoitusneuvojille, lääkäreille, opettajille ynnä muille. Täten heidän asemansa paranee entisestään kilpailtaessa resursseista.

Kaikissa yhteiskunnissa on helpompaa lisätä vaurautta kuin hankkia sitä tyhjästä. Neuvokkaatkin yrittäjät ovat uransa alkutaipaleella usein yksin, elleivät osaa verkostoitua. Silti jopa verkostoissa on se ongelma, että uusien tehokkaiden ja osaavien ryhmien näkyvyyden kasvaessa on eliitin helppo ostaa pois kilpailijansa, eli maksaa heidän yrityksestään tai osaamisestaan ja haalia lupaavista ja nousevista ilmiöistä parhaat ideat ja uksilöt omaan talliinsa.

C.) Onnen ja vastoinkäymisten kumuloituminen. Hyvin toimeentulevien on vaivatonta hankkia itselleen ja lapsilleen parempaa koulutusta sekä terveydenhuoltoa, minkä lisäksi he todennäköisemmin altistuvat ystävä- ja työpiirissään menestystä sekä hyviä elämäntapoja edistäville asenteille. Samaan aikaan huonoista lähtökohdista tulevat ihmiset joutuvat usein kannattelemaan oman niukkuutensa ohella myös perheensä tai ystäväpiirinsä ongelmia. Niukkuus tuottaa monia fyysisisiä ja henkisiä haasteita, mistä syystä puhutaan "moniongelmaisista".

D.) Pienen ryhmän etujen ajaminen on poliittisesti helpompaa. Eliitit ovat väkimäärällisesti aina pienempiä, mistä seuraa, että niiden on helpompi neuvotella yhteisestä edunvalvonnasta kuin kymmenien tuhansien jäsenten kansanliikkeen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Kokoomuksen on helpompi kabineteissa luoda johdonmukainen toimintasuunnitelma kuin Vasemmiston, jonka olisi kyettävä kokoamaan heikosti äänestävistä ja monilla tavoin erimielisistä ihmisraunioista (eläkeläiset, opiskelijat, työttömät, sairaat, anarkistit) yhtenäistä poliittista tahtoa.

Tilannetta vaikeuttaa myös se, että menestys synnyttää itsevarmuutta, mikä puolestaan auttaa karismaattisuudessa silloinkin, kun omalle kannalle ei olisi kovin varmoja todisteita. Moni myös uskoo, että menestyneen ihmisen mielipiteiden kuunteleminen auttaisi häntä itseäänkin menestymään, vaikka lähtökohdat olisivat täysin toisenlaiset.

E.) Näennäisesti keskiluokan etua palvelevat järjestelmät ajavat eliitin etua. Palkit ja sijoituslaitokset julistavat teoriatasolla, että ne tahtovat lahjoittaa rahaa (eli resursseja) ahkerille asunnonhankkijoille tai uusille yrittäjille. Vaikka lainat auttavat monia yhteiskunnallisessa nousussa ja unelmien toteuttamisessa, on suuressa mittakaavassa kuitenkin kyse valtavasta tulonsiirrosta keskiluokilta kaikkein rikkaimmille. Pankit keräävät korkoina aina suuremmat voitot kuin mitä ne jakavat lainoina. Lainaraha käy keskiluokan hallussa, mutta keskiluokan ahkeruus ja uudet yritykset suuressa mittakaavassa imevät alimpien kansanosien ostovoimaa ja siirtävät voittoja menestyvälle keskiluokalle sekä pankeille ja omistajille. Pankit voivat jatkaa toimintaansa vain jos rahaa siirtyy pyramidissa enemmän ylöspäin kuin alaspäin,

Samasta syystä valtiollisten keskuspankkien on kaiken aikaa luotava markkinoille uutta rahaa. Maailman enemmistö elää velassa ja omistaa pelkästään velkaa, koska suuressa kokonaiskuvassa investointisektori on jättiläismäinen imuri, joka pääomia investoimalla synnyttää häviäjiä ja voittajia. Voittajien pääomat ovat vuosikymmen vuosikymmeneltä aina vain suurempia, samoin kuin heidän maksamansa palkkiot parhaille menestyville yksilöille (kuten yritysjohtajille, urheilijoille tai rokkitähdille).

F.) Saavutetut edut, kuten luonnolliset monopolit, lisenssit, patentit, infrastruktuuri, valmiit organisaatiorakenteet, ynnä muut auttavat pääomia hankkimaan epäreilun edun kilpailussa.

Työllä pystyy kyllä rikastumaan, mutta paljon tehokkaammin rikastuu saavutetuilla eduilla. Vaikka liberalismin perusajatuksiin kuuluu vapaan kilpailun esteiden purkaminen, on silti sallittu esimerkiksi tekijänoikeuksien ja patenttien suoja-ajan jatkaminen. Tämä mahdollistaa sen, että kuuluisan taiteilijan perilliset tai levy-yhtiö saavat miljoonatuloja tekemättä yhtään mitään.

Millä talousteorialla tai oikeudenmukaisuuskäsitteellä tällaisia tyhjästä tulevia tuloja sitten perustellaan? Vastaus on, ettei niitä perustella. Kyse on siitä, että valmiiksi rikkailla ja vaikutusvaltaisilla tahoilla on ollut hyvät mahdollisuuden kaikessa rauhassa lobata sellaisia lakeja ja neuvotella sellaisia sopimuksia, joissa niiden saavutetut edut muuttuvat asteittain yhä räikeämmäksi eriarvoisuudeksi.

G.) Tuloerojen kumuloituminen omaisuudeksi. Kokonaiskuvan hahmottamiseksi tulisi puhua erikseen omaisuuseroista sekä tuloeroista. Käytännössä julkisuudessa ei hiiskuta mitään valtavista eroista eri yhteiskuntaluokkien omaisuudessa. Jos tuloeroissa on kaksinkertainen ero, se saattaa muuttua yhden sukupolven aikana 10x tai 100x eroksi omaisuudessa.

Selkeimmin tämä näkyy silloin, jos 2.000 euroa kuukaudessa tienaavan ihmisen kaikki tulot kuluvat tuon kuukauden aikana. Samaan aikaan 4.000 euroa tienaava henkilö (tuskin kokonaan, mutta teoriassa) voisi käyttää elämiseen 2.000 euroa ja sijoittaa loput 2.000 euroa. Kun päälle laskee korot tai sijoitusvoitot, on näiden kahden henkilön omaisuudessa eläkeiässä jättimäinen ero, vaikka ero ei olisi mittava tuloja katsottaessa.

Hulluinka koko tilanteessa on se, että 2000 euroa kuukaudessa tienannut henkilö saa pienempää eläkettä kuin enemmän tienannut, vaikka todennäköisesti suurempituloisella on paljon suuremmat eläkesäästöt. eikä hän tarvitsisi yhtä mittavaa eläkebonusta, jonka alkuperäinen tarkoitus on auttaa vanhaa ihmistä selviämään vanhuutensa koettelemuksista.

H.) 2000-luvun uudet syyt eriarvoisuuden kasvussa: Toistaiseksi olen puhunut lähinnä vain ajattomista ja perinteisistä tekijöistä, mutta viime vuosikymmeninä on eriarvoistumista kiihdyttänyt (tai pelin sääntöjä muuttanut) globalisaatio sekä robotisaatio, jotka ovat siirtäneet työpaikkoja halvemman elintason maihin tai hävittäneet niitä lopullisesti.

Globaalisti katsottuna on miljoonien ihmisten elintaso kohonnut köyhissä maissa, mutta samaan aikaan on muuttumassa uhanalaiseksi länsimaiden vauras ja turvallisuudesta nauttinut keskiluokka. Aiemmin kansalliset pienemmät yritykset ovat vaikeuksissa, koska globaalit megayritykset saavat ansiotonta kilpailuetua siitä, että ne pystyvät paremmin kiertämään veroja.

Verojen välttelystä on seurauksena myös se, että valtioiden verokertymä pienenee juuri samaan aikaan kun työttömyys lisääntyy. Näiden kahden ongelman samanaikaisuus saa aikaan sen, että käytännössä kaikki valtiot velkaantuvat.

Eriarvoisuuden epätoivotut seuraukset 3.-10.

Alussa käsittelin vain kaksi yleisintä näkemystä eriarvoisuuden ikäville seurauksille. Jatkan seuraavassa kirjoituksessa näiden vähemmän tunnettujen näkökulmien erittelyä. Kaikkien kohdalla en välttämättä osaa nimetä tarkkoja lähteitä. Pyrin puhumaan yleisemmän kansantaloustieteellisemmän tai sosiologisen oppineisuuden pohjalta. Jos vedän jotakin hatusta, on ajatus todennäköisesti päätynyt sinne hattuun jostain mitä olen lukenut. Kuka sitä kaikkea muistaa.

3. lähestymistapa on kenties kiistellyin, mutta sen vaikutukset ovat mahdollisesti jättimäisiä. Kysymys on siitä, kenen käsissä raha palaa tehokkaimmin takaisin talouden virtaan ja liikuttaa jättimäisiä kysynnän ja tarjonnan rattaita. Perinteinen oikeisto on painottanut investointien merkitystä, kun samaan aikaan sosiaalidemokraatit ja keskiluokat mielellään painottavat ostovoimaa. Varmaa ainakin on, että kaikkein köyhimpien käsissä raha palaa kaikkein nopeimmin kulutukseen. Pelkona on kuitenkin se, että he eivät kuluta saamaansa rahaa järkevästi, vaan haaskaavat sen heti viinaan ja turhuuksiin.

Tällaisten pelkojen tueksi ei tahdo löytyä todisteita. Päin vastoin kohtuullisen tulonlisäyksen avustuksella myös köyhän ihmisen turvallisuudentunne lisääntyy ja hänen luottamuksensa yhteiskuntaan kohenee. Tästä taas on seurauksena se, että useimmat pääsevät irti pelon synnyttämästä tyhmistymisen kierteestä, eivätkä enää pakene toivottomuutta viinaan, huumeisiin, uhkapeleihin tai muuhun toimintaan, jota köyhyys lähinnä ruokkii.