Twin Peaks, vapaus ja strukturoidut haasteet

Tässä kirjoituksessa ei ole juonipaljastuksia liittyen tv-sarjan 3. tuotantokauteen, mutta yritän pilata ilon niiltä, jotka elävät individualismin kollektiivisessa psykoosissa.

Twin Peaks jatkui tänään ja tuotti minulle heti jättimäisen järkytyksen. Ensimmäisessä jaksossa ei sinänsä ollut vikaa, mutta homma on kussut jakelussa pahemman kerran. Olen varma, ettei tämä jättimäinen moka ole David Lynchin itsensä hyväksymä, vaan televisioyhtiön sekoiluja. En silti ymmärrä miten edes he hyötyvät siitä, että katsojille tuutataan samana päivänä 4 jaksoa. Esityskausi lyhenee ja sitä myötä katsojia on vaikeampi koukuttaa pidempiaikaisiksi tilaajiksi.

Ehkä tällainen buffet-tarjoilu ruotsinlaivan tyyliin vain osoittaa sen kuinka pitkälle meidän kollektiivinen hulluutemme on edistynyt liittyen käsitykseen inhimillisestä vapaudesta. Sääli vain että hyvä sarja pilataan sillä, että koko kakku on pakko ahmia kerralla. Siihenhän joka tapauksessa 4 jakson julkaiseminen johtaa. Useimmat ympärillä puhuvat neljästä jaksosta kokonaisuutena, joten on vaikea keskustella vain 1. jakson herättämistä fiiliksistä. On itsekin pakko mitä pikimmin katsoa ne kaikki, koska spoilereita on joka puolella, ja kaikilta menee samalla tavalla ilo sarjan seuraamisesta.

En rehellisesti sanottuna keksi ratkaisusta mitään hyvää sanottavaa. Pelkkä heti-mulle-kaikki kulttuurin aivopieru. Meistä on tullut kärsimättömiä ja keskittymiskyvyttömiä kakaroita, jotka eivät edes osaa huolestua siitä, miten keskenkasvuiseksi ympäröivä kulttuurimme on taantunut.

En haluaisi katsoa kuin yhden jakson viikossa, mutta onko vaihtoehtoja? Miten välttyä siltä, ettei kuulisi juonipaljastuksia? Varmasti lehdissäkin huomenna analysoidaan kaikkia neljää jaksoa ikään kuin kaikki olisivat ne nähneet. On miltei velvollisuus kiirehtiä ja ahmia. Pitää katsoa väsyneenä, että varmasti ei nauttisi.

Individualismin koko vapauskäsityksessä on järjetön ristiriita (en halua käyttää sanaa paradoksi, koska se on liian positiivinen sana kuvaamaan tätä typeryyttä, jota kukaan muu ei tunnu kritisoivan). Itsenäisille toimijoille ikään kuin annetaan valintoja, vaikka kaikki tietävät mitä tilanteesta seuraa. Yrityksille esimerkiksi annetaan tiettyä liikkumavaraa liittyen ympäristönsuojeluun tai palkkaukseen ja kaikki tietävät, että minimi on se, mihin silloin kaikki tähtäävät. Kilpailu pakottaa tekemään vähimmän mihin pystyy, koska toiminta kilpailutetaan hinnalla ja tehokkuudella eikä vahingossakaan laadulla. Ikään kuin 100 hengen yleisölle annettaisiin lupa omaan tahtiin lähestyä buffetpöytää, jossa on 50 leivosta. Kyllähän kaikki tietävät, että on laitettava juoksuksi, jotta ehtisi saada mitään suuhunsa. Silti sanotaan, että "kävelkää vaan ihan rauhallisesti, ei ole mitään kiirettä..."

Tällainen asioista puhuminen väärällä nimellä on loukkaus kaikkia niitä kohtaan, joiden on vaikea kävellä tai jotka haluavat käyttäytyä hyvin. Kärsivälliset ja kohteliaat eivät edes ehdi pöydälle jotta voisivat lahjoittaa oman leivoksensa toiselle joka on pyörätuolissa. Armoa ei anneta eikä mahdollisuutta muille toimia armollisesti. Vain kusipäät ja raivohullut saavat oman tahtonsa läpi kun kaikki sallitaan (sillä varauksella että se sallitaan vain rahaa vastaan). Sitähän tämä meidän näennäinen vapautemme merkitsee. Sallitaan se, että epätoivosia, vanhoja, tietämättömiä tai heikkoja saisi kaikin tavoin jymäyttää. Annetaan heikommille vapaus huolehtia omasta itsestään, jotta hyväksikäyttäjiä ei enää voisi kutsua hyväksikäyttäjiksi.

Eriarvoisuutta syvennetään romuttamalla vanhat hyväksi havaitut moraalisen käytöksen kannusteet, jotka rajoittaisivat kaikkia tasapuolisesti ja estäisivät rikkaimpia sekä kaikkein köyhimpiä irtautumasta normaalin elämän piiristä. Yleisen ja yhteisen moraalin tilalle tulevat lähipiirin erilaiset odotukset, mikä on leimallista sääty-yhteiskunnalle. Tärkeintä on huolehtia, että köyhimmille jää mitään käsityksiä kunniasta, jotta he eivät kykenisi nousemaan alennustilastaan. Moraali kuitenkin säilyy ylemmissä luokissa, joiden asiat ratkaistaan julkisuudelta piilossa omien keskuudessa. Kelpoisuus edellyttää yhä paisunutta itsetuntoa, jos on rikas, mutta alistumiskykyä byrokratian rattaissa, jos on köyhä. (Keskiluokalle jää antirasismi ja kansainvälisyys, joita vaalimalla se ylläpitää identiteettiään ja etäisyttään työväenluokkaan.) Sallimalla kaikki valinnat vahvistetaan aivan toista rajoitetta joka on maksukyky.

Tällä kertaa pahinta kaikessa on se, että lyhytnäköisillä kulutuskäyttäytymisen malleilla tuhotaan mahdollisuudet niiden olosuhteiden toistumiseen, jotka osaltaan tekivät alkuperäisestä Twin Peaksistä erinomaisen televisiokokemuksen. Entisaikaan katsojia pidettiin jännityksessä ja he joutuivat viikon ajan ihmettelemään mitä tapahtui seuraavaksi. Syntyi keskustelua ja sitä kautta sarjasta syntyi kollektiivinen kokemuus. Joltain osin Game of Thrones on onnistunut tässä. Juonipaljastuksia on kyetty pitämään piilossa ja katsojat ovat aidosti yllättyneet.

Kun ihmiselle annetaan vapaus toimia omaan tahtiinsa, hän menettää vapautensa sekä iloita että antaa parastaan. Tämä sääntö toimii niin monella tasolla, että tästä tullaan puhumaan vaikka miten paljon sitten kun edes kourallinen filosofeja havahtuu psykoosista. Sääntö tullaan yhdistämään ihan jonkun toisen teoriaan, koska minulla ei ole kykyä tai valtaa vakuuttaa ihmisiä, mutta niin siinä tulee käymään.

Ensinnäkin sääntö toimii sillä tasolla, että emme saa asioita aikaiseksi, ellei meillä ole selkeitä aikatauluja ja panoksia. eikä meille tarjota haasteita. Kun taas selkeä dead-line on olemassa, on kilpailijoita tai katsojia tai suuria odotuksia, pystymme laittamaan itsemme likoon. Pelkässä vapaudessa me sen sijaan lähinnä kellumme kuin avaruuden painottomuudessa ilman kiintopisteitä.

Omaan tahtiin tekemisessä on sama ongelma kuin siinä, että tekisi vain itseään varten. Kuinka moni esimerkiksi valmistaa 3 aterian kokonaisuuden vain omaksi ilokseen lauantai-iltana? Saatat osata, mutta kuinka usein saisit aikaiseksi? Tuntuisi miltei traagiselta, jos ruoka ja viini olisivat taivaallisen hyviä, mutta kukaan ei olisi nauttimassa niistä kanssasi. Samalla tavoin ihminen yleensä pukeutuu muita varten, käy kampaajalla tai edes siivoaa. Asunto on aina paremmassa kunnossa, jos henkilön luona saattaa käydä yllätysvieraita.

Parasta mitä masentuneelle tai syrjäytymisvaarassa olevalle ihmiselle voit tehdä on se, että käyt aika-ajoin yllätysvierailulla. Hänen on silloin pakko pitää itsensä sellaisessa kuosissa, että kehtaisi avata oven.

Teemme asioita pitkälti muiden mieliksi, mutta tätä ei pidä ymmärtää negatiivisesti. Me elämmemuiden iloksi, mietimme kuinka ilostuttaa muita. Se on meihin syvälle kirjoitettu taipumus, ja me masennumme, jos emme saa riitttävän usein tuntea itseämme tärkeiksi. Siitähän suurin osa masennuksesta osaltaan johtuu - ihmiset yhä useammin tuntevat. että he eivät riitä - ettei heidän palkkä läheisyytensä tuo hymyä muiden kasoille. Muutenhan me tekisimme tuon tuosta vierailuja ystäviemme luona. Meidät on kasvatettu siihen, ettei sellainen kaupungissa sovi - että ihmiset ovat kiireisiä, eikä meillä ole sellaista arvoa, että he jättäisivät meidän vuoksemme sen mitä ovat tekemässä. Hyvä ystävyyssuhde tarkoittaa, että ei tarvita syytä sille, jos käydään lounaalla. Se ei ole bisnestä vaan kumpikin luottaa siihen, että toinen arvostaa omaa seuraa sellaisenaan.

Valinnanvapauden näennäinen siirtäminen yksilön harteille on monin tavoin paljastanut kuinka me emme myöskään ole kykeneviä nauttimaan elämästä täysillä silloin kun saamme itse omaan tahtiin päättää. Ihmisethän lomamatkoillaan yleensä välttävät tällaista vastuuta. He tahtovat olla muiden opastettavina ja seurata aikataulua. Se tuntuu paljon enemmän lomalta, kun ei tarvitse koko ajan päässään olla vastuullinen ja miettiä seurauksia.

1980-luvun televisio antoi elämälle sekä sosiaaliselle kanssakäymiselle raamit, jotka tuntuivat vapaudelta, koska ne vapauttivat jatkuvalta suunnittelulta ja säätämiseltä. Televisiota katsottiin silloin kun ohjelma sieltä esitettiin.

Elämä on myös paljon ikimuistoisempaa silloin kun siihen liittyy kohtalonomaisuutta. Twin Peaks oli kollektiivinen mystinen kokemus. Sarjan suosiota kannatteli yhdessä koettu arvoituksellisuus. Kun sarjan riisuu rituaalinomaisista aikatauluista, ihmettelevistä keskusteluista ja omasta pienuuden tunteesta kosmisten voimien heittelemänä, siitä katoaa sen tärkeä uskonnollinen puoli. Jo se pilaa kokemuksen että voi painaa pausea ja käydä vessassa. Katsojan pitäisi olla täysin ohjelman armoilla. Sitten se iskisi lujaa.

Kokemus arvosta rakentuu hyvin pitkälti sitä kautta, että asian eteen näkee vaivaa. Lapset jotka syntyvät rivitaloon ja kasvavat läpi lukion käymättä töissä eivät useinkaan osaa arvostaa sitä elintasoa, johon heidän vanhempansa nousivat omalla työllään. Heille on itsestäänselvää - tai 90-luvulla oli - että kaikilla on auto ja asuntolaina. Nythän moni asia on menossa heikompaan suuntaan, koska ihmisillä ei ole poliittista tahtoa taistella keskiluokkaisen elämän puolesta. Demokratia, sukupuolten tasa-arvo, ammattiliikkeet, omistusasunto, kesälomat, 8-tuntinen työpäivä, sunnuntaivapaat ja kaikki muu 1900-luvun saavutukset on helppo viedä ihmisiltä pois, koska he eivät osaa ymmärtää miten suuria kamppailuja niiden eteen on nähty.

Meillä on vain amerikkalaisen unelmateollisuuden psykoosi siitä, että me olemme "vapaita luomaan kohtalomme". Eikä kukaan kerro miten se tapahtuu, koska vapaus on sana jota ei saa pilkkoa, eikä kritisoida, eikä määritellä uusiksi. Se on Vapaus isolla alkukirjaimella niin kuin Jumalassa, joka on samalla tavoin ajettu nurkkaan. Ei saa katsoa kohti. Ei saa olla toisia jumalia. Ei saa kysyä miten se vapaus toimii - sen tiet ovat arvoitukselliset. Joillekin vain suodaan sitä enemmän kuin muille, vaikka sen piti olla kokonaan sisäinen juttu.

Vapaus vaatii taitoa, kuten onnellisuus. Sentään vielä jotkut meistä löytävät kollektiivisia keinoja tuntea onnellisuutta esimerkiksi jakamalla hyvän aterian ystävien seurassa. Jotkut jo nuorena kasvatetaan siihen (hyvässä perheessä salaa, koska siitä ei julkisesti saa puhua), että parhaat kokemukset ovat yhteisiä. Ne on koettu jonkun kanssa ja on jäänyt erityisen lämmin muisto siitä, että kaikilla oli mukavaa, ei vain itsellä.

Sentään saavutusten vaikeuden ja siitä saadun ilon ymmärretään yhä joissain piireissä korreloivan. Esimerkiksi Harry Potter -elokuvissa ja Sormusten herra -elokuvissa fanit pukeutuivat ja jonottivat ensi-iltaa ulkona teltassa. Siinä oli jotain. He sentään saavat enemmän kuin mitä itse elokuva voi antaa: haasteita. Sinne ja takaisin. He varmasti myös pitivät elokuvista enemmän kuin ne jotka katsoivat sen yksin pieneltä ruudulta sipsejä mussuttaen.

Elämässä tarvitaan strukturoituja haasteita jotta tuntuisi siltä että ympäröivä yhteiskunta ymmärtää miten vaikeaa kaikki on. Tällaisia haasteita ovat ylioppilaskirjoitukset, autokoulu, armeijan metsäleiri tai pitkät pääsykokeet, joissa on useita karsintakierroksia. Niitä tarvittaisiin säännöllisesti. Nyt me saamme vain popkornia ja hattaraa, vaikka pinnan alla yhä samalla tavalla vanhenemme ja kuljemme kohti kuolemaa. Meiltä puuttuu symbolitason yhteys kärsimykseen. Nykyihmiset vieraantuvat siitä että elämän kuuluu olla vaikeaa ja siksi se tuntuu vaikeammalta kuin onkaan.

Strukturoitujen haasteiden jälkeen ihminen tuntee itsensä jällensyntyneeksi. Hän kokee ikään kuin nousseensa leveliä. Hän on ohittanut tietyn vaiheen ja valmiina uusiin haasteisiin. Koska tällaiset haasteet yleensä lakkaavat pian täysi-ikäisyyden jälkeen, me keski-ikää kohden veltostumme ja lihoamme ja alamme tuntea itsemme huonoiksi. Vastuu omasta itsestä ei ole kenellekään hyväksi, mutta me sallimme sen, että vain hyväosaisilla on oikeus nauttia tietyistä vapauden rajoitteista. Parempien piirien parisuhteessa tai kaveriporukassa voidaan asettaa tavoitteita, kuten veneretki tai vaellus tai puolimaratonin juokseminen.

Vallitseva vapauden myytti on keino alistaa alemmat luokat rappion tilaan, jossa he eivät saa itseään niskasta kiinni, koska kukaan ei saa. Rikkailla on personal trainerit ja tiukat aikataulut, jotka pitävät heidät aisoissa ilman että heidän tarvitsee kuluttaa omia tahdonvapauden resursseja**.

Twin Peaks on niin keskeinen länsimaisen korkeakulttuurin ja viihteen rajapinta, että uudet jaksot tai ainakin 1. jakso olisi kuulunut esittää vain yhden kerran elokuvateattereissa ympäri maailmaa. Katsojat olisi laitettu jonottamaan. Ja sen jälkeen heidät olisi laitettu odottamaan. Se oli parantanut kokemusta ja tehnyt kaikille hyvää.

Ei mitään naurettavaa kaikki mulle heti 4 jaksoa kerralla pelleilyä. Se halventaa koko sarjan perintöä. Näin alas me olemme vajonneet. David Lynchin kenties viimeisiä teoksia tarjoillaan rahvaalle sillä diilillä, että 1 eurolla saa isommat ranskalaiset tai isomman kokiksen.


Lisää samasta aiheesta:
Valinnanvapauden autuus - vähemmän mutta parempaa vapautta

**Tiedän, että valintaväsymyksen käsitettä on viime aikoina kritisoitu, mutta sen tyrmäämisen sijaan olen tehnyt käsitteeseen monia paarannuksia. Kirjoitan niistä myöhemmin.

Lasten onnittelukirje Mauno Koivistolle 1982

Moi Manu, tervehdin Sinun uudesta presidentteisyydestäsi.

Ensivaikutelmani Suomen uudesta presidentistä: Voi onnellista! Varmasti oikea mies. Suomen presidentiltä vaaditaan lujaa luonnetta ja viehätysvoimaa.
Me halusimme parhaan, saimme parhaan! Hyvä Suomi! Hyvä Manu!

Pidän sinusta siksi, kun sinulla on hiustöyhtö ja sinä pelaat lentopalloa. Olet varmaan paras pelaaja lentopallossa, kun sinulla on ykkönen rinnassa.

Toivon, että Suomi pysyisi samanlaisena. Toivon, että et mullistaisi koko Suomea, vaan pysyisit Paasikiven linjalla. Tee sinä samallalailla kuin Urho Kekkonen.
On hauskaa saada pitkästä aikaa uusi presidentti. Mutta älä ole niin kauan presidenttinä, että olet jo ihan kalju.

Sinä annoit hyvät sanat Johannes Virolaiselle, ja lopputulos syntyi, ja minä katoin sinua televisiosta. Valtionpäämiehen työ on varmasti aika raskas. Kai sinä nyt olet nukkunut hyvin? Vaali-illan jälkeen Tellervo sanoi, että ”Sinäpä olet väsyneen näköinen, vaikka sait ääniä hirmuisesti.”

Pistä vitsejä väliin tai heitä vapaalle. Sano sille opetusministerille, että panee koululaitoksen ojennukseen. Vähennä myös autojen hintoja.

Minä sain äidiltä luvan katsoa niitä presidenttivaaleja, mutta meidän isä jo kuorsasi kun kerrottiin, kenestä tulee uusi presidentti.

Minä näin sinut televisiossa. Sinä olit kauniisti koristeltu. Näytit oikein komealta kunniamerkkeinesi ja otsakiehkuroinesi. Sinä olit niin arvokkaan näköinen, sinun vaimosi oli niin arvokkaan näköinen ja kamerat ottivat sinusta kuvia.

Jopa Kalevi Sorsa sanoi, että tämä saa kelvata.

Minä haluan tehdä lupauksen, se on tämä: En hauku koskaan Suomen perisenttiä. Toivon sinulle pitkää ikää ja hyviä ideoita.

Hallitse nyt maata hyvin ja rauhallisesti. Äläkä haasta riitaa muiden valtioiden kanssa. Älä anna tulla sotaa. Älä tuhlaa rahoja turhiin asehankintoihin. Myy vaneria ja gelloosia. Älä petä kansaa.

Hyviä pressanpäiviä, ja toivon, että tasavallan presidentti tulisi Jakomäen ala-asteelle käymään. Täällä kaikki toivoo, koska me ei olla koskaan nähty tasavallan presidenttiä.
Olen ylpeä sinusta. Sinulla on nyt hieno linna. Must'ki tulee presidentti ja kova tuleeki.

Moido presidentti. Pitkää ikää ja valiojugurttia!

Lähde: Kevätpörriäinen 1982:
Jan Fredriksson 2 B / Timo Suominen 6 B / Toni Rauhamaa 6 A /Ari-Pekka Jokinen 4 A / Jarmo Kupinlahti 3 B / Jan Fredriksson 2 B / Simo Tikka 2 B / Jarkko Ikonen 4 C / Mirka Mattson 2 B / Mirkka Karhuviita 2 A / Milla Kuismanen 2 A / Piastina Näppi 5 A / Kaisa Vahve 4 B / Ari Antero Riikonen 2 A / Jukka Tyrkkö 3 A / Juusi Pohjola 1 B / Niina Honkanen 1 A / Simo Heikkinen 1B / Tomi Kaipainen 2 B / Nette Stenbacka 2 B / Ari Hirvonen 2 A / Minna Hautanen 2 lk / Katja Turman 2 B / Timo Kärkkäinen 3 A / Sirkku Salo 2 D / Juha Välikoski 2 B / Asko Holli 1 lk / Jarmo Jauhevainen 5 A

Luuseriteoria - kirjallisuus köyhien äänenä, osa 2

Monet suosikkikirjailijani, kuten Philip K. Dick ovat viettäneet aikaansa luusereiden, narkkareiden, kulkureiden, rikollisten ja suoranaisten hullujen kanssa. Heidän äänensä ei ole kulttuurieliitin ääni, vaikka heidät myöhemmin olisikin kanonisoitu. Elinaikanaan heitä on harvemmin uskallettu palkita ja kutsua puhujaksi juhlatilaisuuksiin. Ymmärtäähän sen, ties mitä sekavuuksia tai syytöksiä päästäisivät suustansa, etenkin kun ovat juuri saaneet ilmaista viinaa.

Laitapuolen elämä tuo vaaran tuntua tekstiin vaikka se olisi harkittua ja tyyliteltyä... siis teksti, ei elämä. Lukiessa on toistuvasti sellainen tunne kuin rivien välissä saatettaisiin sanoa jotakin uhkarohkeaa ja skandaalinomaista. Se on varmaankin kiukku ja turhautuminen, joka sellaisen tunnelman luo. Kirjailija ikään kuin tiuskii tekstiä eteen päin kuin olisi halukas aloittamaan perheriidan kenen tahansa kanssa, korottamaan ääntään ja sanomaan suorat sanat.

Jos pian tapahtuu murha, se on kuin lautasia lentäisi lattialle. Lukukokemuksen ympärillä koko naapurusto hiljenee.

Romaanit olivat pitkään paljastuskirjoja ja elämänhallinnan oppaita. Sitten ihmisten tirkistelyntarvetta alkoi tyydyttää keltainen lehdistö, ja elämänhallintaoppaista syntyi oma genrensä, jossa luonnollisesti korostetaan hyvien tarinoiden merkitystä. On helpompi ottaa neuvo vastaan kun sen kertoo henkilö, joka "tuntee läheisesti" Dalai Laman ja Arnold Schwarzeneggerin.

Elämäntaito-oppaat ovat sikäli aikamme kaunokirjallisuuden kärkeä, että niissä saa huoletta liioitella ja kaunistella totuutta. Kirjoittajat pyrkivät luomaan narratiivin, jossa he itse ovat omien ajatustensa voimasta nousseet äärimmäisestä kurjuudesta korkeimmalle huipulle, ikään kyse olisi oivalluksesta (salaisuudesta...) eikä työstä, syntyperästä, koulutuksesta, älykkyydestä, karismasta tai suhteista oikeisiin ihmisiin... sattumasta siis. Ahkerahan on ihminen, jolle ympäröivä maailma näyttäytyy mahdollisuuksien maailmana, mikä ei kaikkien kohdalla pidä paikkaansa.

Tilannetta voi toki parantaa omalla asenteella, mutta suhteellisesti ihmisten enemmistö yhä pysyy luulereina, ja tuntee itsensä luusereiksi, koska ei auta vaikka itse ei vertaisi itseään muihin. Ihmiset ympärillämme tekevät sen meidän puolestamme. Kun kerran päätyy heikompaan asemaan, niin kaikki tehdään vaikeammaksi. Rumalle ja resuisesti pukeutuneelle ihmiselle eivät kaupan myyjät hymyile.

Tuntemattomien ihmisten pieni flirttailu puskee pientä kilpailuyhteiskunnan ihmistä eteen päin. Kaupan kassan hymy voi ratkaista sen, uskaltaako tänään soittaa Sanomamedialle ja peruuttaa lehden tilauksen, jonka otti vastaan ilmaisen ruotsinristeilyn vuoksi, mutta joka pitäisi peruuttaa, ettei tule isompaa laskua.

Kun tuntee itsensä kauniiksi ja on hyvin pukeutunut ja täynnä menestyksen sekä hiljattain koetun kiihkeän seksin tuottamaa itsevarmuutta, on kaikki helppoa, jopa roskapussin vieminen.

Mutta kun on rahaton ja täynnä ahdistusta, eikä kukaan tai mikään ole moneen päivään yrittänyt piristää, on ainoa keino hankkia turvaa siitä, ettei muillakaan mene niin hyvin.

Silloin voi lukea 7 päivää -lehteä, mutta kun Matti on nykyään päässyt veloistaan, niin ei sekään oikein auta. On pakko tarttua kovempaan kamaan, eli esimerkiksi venäläiseen kirjallisuuteen.

Vuosi sitten kirjoitin siitä miten koyhat-maarittavat-historian, ja kuinka klassikkoteoksen heijastavat sitä muuttumatonta tilannetta, kuinka köyhät ovat aina keskuudessanne.

Suurta yleisöä on hyvin vähän kiinnostanut se onko kirjan ilmaisu omaperäistä tai värikästä. Ennen kirjoilla oli kyky taikoa silmiemne eteen mahdottomia tapahtumia. Sitten elokuvien erityisefektit kehittyivät ja halpenivat.

Menestyselokuvien sekä elämäntaito-oppaiden ongelmana kuitenkin on, että sankareihin ja menestystarinoihin samaistuminen ei koskaan tuota ihan samanlaista syvää tunnekokemusta kuin oman kurjuutensa kohtaaminen jonkun toisen ihmisen luomassa narratiivissa. Siitä tulee jopa parempi olo kuin Matti Nykäsen toilailuista.

Muiden köyhyys antaa toivoa siitä, että joku saattaisi kenties löytää ratkaisun, jos muutkin miettivät samoja ongelmia. Lisäksi se lievittää häpeää. On helpompi tarttua puhelimeen ja perua lehtitilaus, jos ei ahdista se, että ainoa, jolla on sama ongelma sosiaalisten kohtaamisten kanssa.

Outous on oudon samaistuttavaa - tai ainakin se on tutumpaa lukijalle kuin sankaruus

Sukupolveni terävin (ja ehkä myös neuroottisin) aforistikko-runoilija Timo Salo kirjoitti hiljattain:

"Soisin, ettei kirjoittajia kohdeltaisi auktoriteettiaseman tavoittelijoina."
Kirjalliseen sanaan on perinteisesti suhtauduttu kunnioittavasti, ja englannissa käytetään joskus asiantuntijoista ilmausta "he/she basically...wrote the book on it", kun tahdotaan sanoa, että tässä on joku jonka mielipidettä kannattaa kuunnella.

Useimmat filosofit varmaankin tahtovat olla vakavasti otettavia argumentaatiossaan ja älyllisessä painoarvossaan, mutta esseistit saattavat nauttia omasta rauhasta ja etenkin runoilijalla on arvoa myös hauraudessa mitattuna (...tai ehkä myös haureudessa mitattuna).

En muista missä, mutta joskus aiemmin olen kirjoittanut siitä kuinka hyvän kirjan lukeminen on kuin viettäisi aikaa ymmärtävän ystävän seurassa. Silloin muiden mielipiteellä tai kirjan saamalla ylistyksellä on hyvin vähän merkitystä, sillä emmehän me ystäviämme valitse sillä perusteella, että heidät on Anna-lehdessä nimitetty vuoden ystäväksi 2016.

He ovat meidän ystäviämme ja meidän tasollamme. Ja mehän olemme pohjimmiltamme luusereita, kuten 90% ihmiskunnasta. Parhaiten me tunnemme itsemme kotoisaksi jonkun sellaisen seurassa, joka ei tee itsestään numeroa, ja joka ymmärtää millaista on tuntea itsensä tavalliseksi.

Suuret ajatukset ja hienot sanat saatetaan nostaa jalustalle, mutta aikamme kustannusmaailma ei ymmärrä sitä, mikä arvo on surkimuksilla. Heitä tulisi tukea, jotta heidän kirjansa koskaan löytäisi lukijoita, koska he ovat ujoja ja saamattomia, kuten useimmat ihmiset. He eivät ole tehokkaita suorittajia, jotka leiskuvat neroutta - mutta he eivät myöskään nöyrästi apinoi aiempia kirjoittajia ja laskelmoidusti toista sitä samaa kaavaa, jota koko muu ympäröivien narratiivien todellisuus.

He ovat omituisia, hankalia, epätäydellisiä ja ujoja... niin kuin kaikki parhaat kirjailijat, eikä se muutu. Ei jalustalle nostettuja taitureita kukaan sen jälkeen jaksa lukea, kun jalustat ovat sortuneet. Ei ketään kiinnosta se, miten paljon joku tietää ja kuinka monta volttia hän osaa tehdä ilmassa. Mutta jos joku on herkkä, hauras, kärsivä ja puutteellinen ja silti lämmin, voi hänestä tulla miljoonien ihmisten läheinen ystävä, joku jonka seurassa viihtyy.

Ja tämä on vain yksi syy, miksi me tarvitsemme runoilijoita. Runous ei ole kuningaslaji, koska sitä harrastaisivat kuninkaat. Se on kuningaslaji, koska kirjallisuuden historiassa kerjäläinen kohotetaan kuninkaaksi.

Tilivelvollinen vapaus

(Varoitus, tämä neljältä yöllä syntynyt kirjoitus edustaa old-school-pikkujättiläistä, ja on ihan hiton hyvä. Heräsin keskellä yötä ja tiesin heti mistä kirjoittaa. Ehkä jotain kohtia voisi kumminkin vielä tiivistää...?)


Hyvin strukturoitu ja tilivelvollinen -vapaus: Olet täysin vapaa tekemään mitä vain haluat, mutta vasta ensi kuun kolmas torstai. Mitä jos silloin et enää haluakaan sitä samaa? Mitä jos se ei enää tunnu vapaudelta? Järkesi sanoo, että sitä sinä halusit, mutta toisaalta järkesi sanoo, että ehkä sittenkin olisi parasta vain levätä.

On ollut raskas viikko ja sinulla on kerrankin aikaa itsellesi - melkein ainakin, mutta kun viime kuussa jo ostit ne liput - ja vasta paljon myöhemmin tulit katumapäälle - ja juuri nyt tuntuisi eniten vapauttavalta vain jäädä kotiin löhöämään, uhmata kuukauden takaista itseä, jolle on tilivelvollinen. Mitä vapautta se on, jos ei saa olla itsensä kanssa eri mieltä?

Vapaus jollain tavoin laimentuu jos jonkin haluamisesta on liian pitkä aika siihen hetkeen jolloin pääsee todella aktiivisesti tahtomaan sitä todeksi. Niin kuin jos lapsena halusi ryhtyä hävittäjälentäjäksi tai karamellitehtailijaksi tai viikingiksi, mutta sitten myöhemmin sitä samaa ei tahtonutkaan, kun tiesi mitä kaikkea se vaatisi, eikä ehkä antaisi niin paljon.

Eräällä tavoin on viisastunut ja toisaalta taas on pettänyt itsensä.

Vapaus, eli oman tahtonsa toteuttaminen vaatii kärsivällisyyttä ja ajan strukturoimista, mutta kun aikaa kuluu ja työtä tehdään asian hyväksi, ihmisen oma tahtotila ja käsitys asioista muuttuu. Niinpä lopputulos ei aina tunnu siltä miltä sen piti. Se tuntuu velvollisuudelta, eikä vapaudelta - velvollisuudelta omaa vapaudenkaipuuta kohtaan, toistan: velvollisuudelta omaa väljähtänyttä vapaudenkaipuuta kohtaan.

Modernin yhteiskunnan järjestykseen perustuvat saavutukset totta kai vaativat sitä, että ihmisen alkuperäinen tahto unohtuu ja sen paikan ottaa strukturoitu vapaus. Hänestä tulee robotti tai zombi, eli hän toistaa jotakin toimintoja tietämättä ihan tarkkaan miksi. Siitä on tullut helppoa tai toiminnan lopettaminen herättää pelkoja. Ihminen suorittaa rutiineja pelissä, jonka alkuperäinen päämäärä on hämärän peitossa. Jos nyt lopettaisi, jotain pahaa tapahtuisi joko sosiaalisille suhteille, taloudelliselle turvallisuudelle tai omalle iloiselle mielentilalle.

Yksilön itsenäisyys (ainakin arjen teorioissa) vaatii puolestaan, että hän itse strukturoi oman ajankäyttönsä ja on tilivelvollinen tekemisistään, jos ei itselleen, niin puolisolleen ja verottajalle. Alkoholi on yksi yritys paeta tätä jatkuvaa, uuvuttavaa itsekontrollia jonkinlaiseen joko vähemmän tolkulliseen olotilaan, jossa struktuuri katoaa - tai kenties sosiaalisempaan vapauden tilaan, jossa ryyppyporukan kollektiivinen tahto ohjailee ryhmää baarista ja kaupunginosasta toiseen. Tolkkua silloin on, mutta se on luonteeltaan yhteisöllisempää ja primitiivisempää. Humalan aikana ihminen siis jotenkin konsultoi omaa "autenttisempaa" tahtoaan lukuisten merkityksensä kadottaneiden rutiinien keskellä.

Morkkis on vaivaannuttava ensinnäkin siksi, että arjen minuus tiedostaa kantavansa typeriä haluja hautovaa tunnekuormaa, mutta myös siksi, että ihminen tiedostaa arjen moraalisääntöjen pian palaavan täyteen voimaansa ja sulkevan syleilyynsä, jolloin kaikki vapaus muuttuu taas strukturoiduksi ja porvarilliseksi. Tarkoin määritelty ja aikataulutettu vapaus on tietenkin mahdollistavaa ja siinä mielessä positiivista vapautta, mutta se tuo mukanaan velvoitteita ja tahdon ponnisteluja, joista itsensä vapauttaminen tuntuu mukavalta haaveelta.

Alkoholissa on se hyvä puoli, että se tuo mukanaan morkkiksen, mutta samaan aikaan se sallii poikkeamisen tavanomaisuudesta. Känni syyllistää ja vapauttaa sopivalla tasapainolla, ikään kuin tarjoillen moraalisen koktailin, johon on sekoitettu kulttuurisesti strukturoituja vapautumisen keinoja. Näillä sosiaalisesti hyväksytyillä metodeilla vapaudutaan monista hiertymistä, joita sosiaalinen teeskentely ja rutinoituminen tuottavat strukturoidun vapauden hyväilyssä. Järjestelmällisyys on hyväksi ihmisen sosiaaliselle statukselle, mutta se tuottaa epätyydyttävän olon pinnan alle, jossa yhä sinnittelevät lapsuuden vaatimukset vaatimukset hyvästä elämästä.

Juodessaan ihminen ei käyttäydy kuin lapsi siinä merkityksessä, että hän toteuttaisi lapsuutensa unelmia. Hän kuitenkin taantuu sillä tavoin lapsen tasolle, että kykenee neuvottelemaan itsessään olevan lapsen kanssa. Humalan päämääränä on tällöin vakuuttaa sisäinen lapsi siitä, että tämän unelmat olivat typeriä ja lapsellisia, ja se mitä oikeasti haluamme on läheisyyttä ja seksiä. Kenties vain läheisyyttä, jos siinä humalan vaiheessa emme tunne olevamme enää siinä kunnossa, että seksistä tulisi mitään. Aamulla tunnemme tyytyväisyyttä siitä, että sanoimme sisäiselle lapsellemme suorat sanat, ja tästä eteen päin käyttäydymme töissämme iloisesti ilman houkutusta.

Mutta kostea terapia ei tietenkään ole ohi. Meillä on aina jokin unelma, joka on tyhmä, ja jota täytyy käsitellä pois, koska se ei enää näytä toteutumiskelpoiselta.

Tilivelvollisessa vapaudessa kenen tahansa kanssa saa pelehtiä, mutta aktin jälkeen on kerrottava täsmällisesti kuinka monta liikettä oli sisään ja ulos. Täytyy muistaa kaikki yhsityiskohdat, jotta seuraavan aamun morkkisesta saisi vapauttavan tilinpäätöksen. Oliko ehkäisyä, tuliko jollekin sanottua pahasti? Mitä helvettiä minä olen eilen syönyt? Kaikki on tilitettävä loppuraportissa selvälle arjen strukturoidulle minuudelle ja tätä kautta vapaudesta katoaa ilo.

Irrottelu muuttuu neuroottiseksi kirjanpidoksi, jossa nykyhetki palvelee menneitä päätöksiä (sitoumuksia) ja raportoi ankaralle superegolle sekä huolestuneelle huomisen minälle kaikesta siitä mitä on tehty. Raportointia auttaa se, jos myös vapaa-ajallamme kannamme mukana kalenteria ja otamme elämämme hienoista hetkistä kännykkäkuvia. Katsomme nykyhetkeä linssin strukturoiman järjestyksen lävitse. Olemme tilivelvollisia ja kuuliaisia, emme vapaita... tai tavallaan sitähän vapaus juuri edellyttää. Me luovutamme vapautemme spontaanien päähänpistojen seuraamiseen, jotta olisimme vähemmän kusessa. Se on silloin sitä vähemmän kusessa olemisen vapautta.

Pidän autolla matkustamisesta, koska se paljastaa kaksi erilaista vapautta: joku tuntee vapautta siitä että saa käännellä rattia ja olla vastuussa. Joku taas tuntee vapautta siitä että saa luovuttaa hetkeksi kontrollin toiselle ja vaipua ajatuksiinsa. Inhimillisessä vapaudessa on hyvin paljon kyse siitä, että löytää paikkansa jossa vastuuta voidaan vuorotella. Että on vaihtelua stressitilojen ja palautumisen välillä. Vapaus kontrollintarpeesta vastaan hallinnanvapaus.

Jotta saisimme yksinkertaistettua elämämme struktuuria, me tarvitsemme toista ihmistä. Toinen ihminen ottaa vastuulleen osan struktuurista, jotta vastuullisuuksien määrä kapenisi. Erityisen hyvin tämän huomaa ihminen, joka on joskus ollut yksinyrittäjä, mutta sitten palannut tuntityöhön tai liittynyt osuuskuntaan. On uskomattoman hienoa, kun ihan kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Kokonaisuus jota yhdessä hallitaan on suurempi ja monimutkaisempi, mutta itse kullakin on paljon rajatummat vastuualueet.

Sillä tavoin sen mielestäni kuuluu mennä. Yksilöllisyyteen panostava yksinyrittäjä ei tule kokemaan vapauttaan helpoksi. Hänen on strukturoitava oma vapautensa niin monin tavoin, että itsenäisyys tuntuu jo vankilalta.

Parisuhteessa saa onnellisesti luopua jostakin, mitä siihen asti on tehnyt. Se voi olla tupakointi tai se voi olla pyykin peseminen. Sen tilalle tulee jotain muuta, mitä täytyy tehdä, kuten isomman pyykin peseminen. On silti helpompi pestä isompi pyykki ja kokata enemmän ruokaa kuin samaan aikaan keittää pientä pyykkiä ja pestä pientä ruokaa - huomasitko, menin heti sekaisin sanoissani kun piti pallotella useita palloja.

Tutkimusten mukaan edes naiset eivät todellisuudessa ole kovin hyviä suorittamaan monia tehtäviä yhtä aikaa. Kaikkien laatu romahtaa. Meidän tuottavuutemme kansakuntana lähtisi huimaan nousuun, jos emme kollektiivisesti ihannoisi tyhmää vapautta, jossa jokainen saa tehdä ylimääräistä työtä vain koska joutuu tekemään sen yksin, ajatellessaan, että yksin tekeminen merkitsee vapautta.

Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, runoili V. A. Koskenniemi. Joku on kutsunut sitä nyökkäyksesksi ranskalaisen eksistentialismin suuntaan, mutta mielestäni se runo on pessimistinen ja kyyninen kuvaus suomalaisesta kansanluonteesta.

Pieni epilogi

Rakkaus on sitä, että oppii omista ja toisen tarpeista. Itsestään löytää aina jonkin uuden vahvuuden ja uuden heikkouden. Nykyaika tuntuu vaativan paljon opiskelua.

Rakkauden tähden opittuja herrasmiestaitoja saattaa tarvita myöhemmin elämässään, mutta on hyvä vihjailla, että kohtelias käytös on opittu kotoa jo varhaisella iällä. Silloin sitä ei ole opittu ketään toista varten, vaan sitä oikeaa.

Eron jälkeen moni ravintola kadottaa kaksi asiakastaan jopa useammaksi vuodeksi. Kun toinen hiipii takaisin, hän ei ole yksin, mutta tilaa jotain ihan muuta kuin edellisellä kerralla.

10-vuotiaan pojan esseen aiheella "Näistä eläimistä tykkään"

Ihmiset pitävät eläimistä, koska niiden kanssa on helppo jutella, mutta ne eivät puhu pahaa selän takana. Salaisuutesi on turvassa.

Minä pidän eläimissä melkein kaikesta. Söpöisyydestä, kuonosta, ja niiden kanssa voi peuhata. Minä pidän linnuista, kun ne on kauniita, ja kun niillä on kynnet ja ne pistää ja nokkakin nipistää.

Koirista juuri pennuissa on kivaa, kun ne puree ja samalla katsoo silloin ylöspäin. Kun hampaat kutittaa ja rupean nauramaan, niin sitten se vasta hölmön näkönen on.

Useimmilla eläimillä on luottavaiset silmät. Minä pidän eläinten katseista ja tervehdyksistä. Eläimillä on kaikenlaisia ilmeitä ja eleitä. Joillakin on syyttävä tai syyllinen ilme. Hevosen katse on joko lempeä tai vihainen. Eläimet näyttävät tunteensa ja pitävät sellaisesta, joka pitää niistä.

Ja jos on surullinen, niitä voi halata. Kotieläin ei lähde pakoon kuten villinä kasvanut kottarainen. Pajjattavana oleminen on vähän kuin niiden duuni.

Oravat ovat kivoja vekkuleita puhumattakaan hiiristä. Minä pidän monista eläimistä siksi kun ne on niin söpösiä. Suosituimpia eläimiä ovat isot eläimet niin kuin kissa, koira tai leijona, sillä etenkään monet tytöt ei pidä hämähäkeistä tai koppakuoriaisista.

Kissan turkki kutittaa jalkapohjaa. Kissalla on usein joku osa ihmisessä kiinni. Harvemmin ihminen sillä lailla hiipii viereen ja tervehtii otsallaan. Kissojen liikkeitä on mukava katsella, kun ne ovat niin ketteriä. Kissa on kaunis, koska sillä ei ole velvollisuuksia. En soisi niille tapahtuvan mitään niiden tahdon vastaista.

Meidän perheen koira on sekarotuinen ja pidän siitä, kun sen karva on niin karvaista.

Pidän eläimistä, koska ne antavat anteeksi tyhmyyteni. Eläimet ovat mielestäni monessa suhteessa ihmisiä järkevämpiä. Etenkin koirat ymmärtävät kaiken, vaikkei kaikki ihmiset sitä tajuakaan. Olisi hyvä, jos ihmisten hännästä näkisi, ovatko he iloisia, peloissaan tai muuta.

Eläimissä pidän eniten koirista ja niiden eloisuudesta. En tiedä, mitä mieltä te muut ajattelette, minun mielipide on eloisuus.

OPETTAJAN KOMMENTTI: Olen enintään kerran aiemmin lukenut mitään vastaavaa.

Kuva: BorhanLee (Wikimedia Commons)
Lähde: Kevätpörriäinen 1982, digitalisoitu Remix 8.5.2017.

Kun tekstiin kerrostuu merkityksiä - Uusi lelu

Pari päivää sitten julkaistiin hiuksia nostattava kahden minuutin podcastin, jota on jo verrattu David Lynchin Eraserheadiin. Reaktio on yllättävä, sillä teksti perustuu löyhästi vuoden 2012 Kevätpörriäiseen. Tarinasta ei suinkaan ollut tarkoitus tulla erityisen ahdistava, mutta siitä on jo käytetty adjektiiveja "painajaismainen", "kuvottava" ja "iljettävä". Pelkokertoimen lisääntyminen kai tapahtui puolivahingossa sen jälkeen kun tekstiin alkoi useamman kirjoituskierroksen myötä kertyä symbolisia tasoja.

Kuunnelmatekstin esittää muusikko ja sanataiteilija Dxxxa D. Taustamusiikin on säveltänyt Otto V. Suosittelen podcastin kuuntelemista, ennen kuin myöhempää erittelyäni lukee pidemmälle. Teksti on lyhyt ja analyysi saattaa ikävästi lieventää ahdistavaa tunnelmaa. Yleensä en itse julkisesti tulkitse omia kirjoituksiani, mutta ajattelin nyt tehdä poikkeuksen, koska hiljattain Hesarissa runoilijat selittivät tekstejään, ja se oli ihan viihdyttävää.

Tässä linkki Dxxxan lausumaan kuunnelmaan:
https://soundcloud.com/user-82817550/uusi-lelu-kauhuremix-feat-dxxxa-d-ambient-by-otto-v

Ja tällainen on kollaasiteksti itsessään:

Uusi lelu

Olipa kerran Tatu, joka omisti designlelun. Se oli kuutio, johon oli sulatettu muita leluja ja vanhoja kelloja. Tatu yritti myydä designlelun, mutta kaikki sanoivat hänelle että lelu oli ruma.

 Tatu ei tiennyt miten lelulla pitäisi leikkiä. Hän vei sen hiekkalaatikolle ja muut lapset vain ilkkuivat. Äidin ja isän mielestä designlelu oli maailman paras. Siihen oli sulalettu mukaan myös Tatun vanhat legot ja pandakarhu Paavo.

 Jouluna Tatu sai uuden lelun. Uusi lelu oli kuminen apinan pää. Kun sitä puristi niin se kirkui ja huusi. Apinan pää sisälsi kumia ja pikkuisen äänilaatikon. Äänilaatikko oli tehty raudasta. Apinan pää oli myös puoliksi vetinen. Apina hikoili kaikesta huutamisesta.

 Tatu ei saanut nukuttua, kun yöllä apinan pää tuijotti häntä pöydältä. Tatu kävi varovasti kääntämässä apinan naaman kohti nurkkaa, mutta silloin se alkoi rääkyä. Naapurien ikkunassa syttyivät valot ja seinän läpi kuului kolinaa, kun isä kompuroi vessaan. Apina ei lopettanut, ennen kuin oli saanut huutaa sydämensä kyllyydestä. Lopuksi sen silmät hehkuivat ja se alkoi hikoilla ja nieleskellä.

 Tatu oli surullinen ja seuraavana jouluna hän sai surullisten lasten auttajan. Se oli robotti, joka yllättää surullista kaveria sanomalla Böt Böt. Mukana oli myös mukiteline ja limuautomaatti. Tatun äiti osti sen robotin, koska Tatun isä oli muuttanut New Yorkiin. Ennen lähtöä isä oli sulattanut yhdeksi kuutioksi kahvinkeittimen ja muut häälahjat. Äiti nosti sen kuution kunniapaikalle, kun sukulaisia vieraili kotona katsomassa.

Metodista ja tarinan taustoista:

Tarina uudesta lelusta on koottu usean lapsen teksteistä, joissa on taustalla myös Kiasma-kokemuksia. Olen koonnut tähän artikkeliin myös kaikki ne kevätpörriäisen katkelmat, joiden pohjalta kollaasi on kirjoitettu - tai jotka ovat tarjoneet inspiraatiota.

Kiasmassa oli joitakin vuosia sitten esillä kuutioita, joihin oli sulatettu leluja. Aiemmin onnistuin metsästämään netistä taiteilijan nimen, mutta nyt en löytänyt uudestaan oikeita sanavalintoja kun etsin tätä kirjoitusta varten. Muistelen myös, että Kevätpörriäisessä useampikin koululainen olisi kuvaillut samaa Kiasman näyttelyä.

Mielestäni taiteilijoille on hyväksi muistuttaa, miten omituiselta ja häiritsevältä heidän sinänsä upeat käsitetaiteelliset teokset saattavat näyttää lasten ja maallikkojen silmissä. Yleensä taiteilijat ovat vaikeiden elämäntilanteidensa, traumojensa ja juurikin tunneherkkyytensä tähden hyvin kovanahkaisia tietyissä asioissa.

Heidän on ollut pakko pureutua ahdistuksensa juuritekijöihin ja käsitellä pois traumojaan, jotta he ovat voineet säilyä hengissä ja edistyä urallaan. Taide pureutuu inhimillisiin pelkoihin, häpeän kokemukseen sekä sosiaalisen maailman raadollisuuksiin samalla tavoin kuin kirurgi veitsellään tunkeutuu potilaan sisuskaluihin. Näky voi olla oksettava herkkähermoiselle sivustakatsojalle, kun dekonstruktion ammattilainen kääntää instituutioiden ja perinteiden ihon ylösalaisin ja näyttää niiden veriset sisälmykset.

Tarina groteskista perheestä sai alkunsa siitä, kun kuvittelin, mitä tapahtuisi jos nykytaiteen kovaksi keittämät vanhemmat odottaisivat omilta lapsiltaan samanlaista innostusta taiteeseen, jo ennen kuin heillä on mitään ymmärrystä taiteenhistoriasta tai kognitiivisia työkaluja millä analysoida teoksia.

Niinpä poistin Kiasma-aspektin ja siirsin tarinan tapahtumaan perheen arjessa, pienen lapsen sosiaalisessa kanssakäymisessä hiekkalaatikkoleikeissä. En usko, että tarina loppujen lopuksi on niin kaukana totuudesta. Samanlainen kohtuuton vaatimustaso saattaa päteä myös psykoterapeutin tai huippu-urheilijan tai tutkijan perheessä, kun lapselta vaaditaan vakavaa asennoitumista harjoitteluun, psykologiseen itseanalyysiin tai tieteelliseen metodiin. On häpeällistä, jos 6-vuotias kiinnostuu omasta horoskoopistaan, koska se on hölynpölyä. On häpeällistä, jos lapsi tahtoo syödä epäterveellisesti, koska esimerkiksi karkit heiluttavat verensokeria ja heikentävät suoritus- tai keskittymiskykyä, jonka olisi elämässä joka hetki oltava huipputasolla.

Tarinoissa liialliset odotukset usein sijoitetaan miljonäärisukuihin, mutta myös taiteilijan työmäärät ja vaatimukset itsekurista saattavat olla sairaalloiset, vaikka julkisuus usein näyttää meille vain sen hetken, kun taiteilija juhlii saavutuksiaan. Hän on niin työnsä uuvuttama, että höpisee omituisia, ja hyvä jos pysyy tolpillaan.

Taiteilijan työ on vaativaa, mutta hänen elämänsä voi nuistakin syistä saada mahan kuralle - etenkin jos menestys ei tule helpolla esimerkiksi perhetaustan, menestyvän kaveripiirin, hyvän ulkonäön, henkilökohtaisen mesenaatin tai onnenpotkujen ansiosta. Kun rahaa ei ole tullut mistään kuukausiin, vaikka koko ajan tekee työtään, kohtaa väistämättä epäuskon hetkiä. Jopa menestyjille tulee aika-ajoin houkutus kysyä, onko järkeä jatkaa, jos 10-12 tunnin työpäivillä tienaa hädin tuskin sen, minkä saisi suoraan työkkäristä tekemättä mitään. Entä jos seuraava teos ei menesty?

Kriittisen reaktion negatiivisuus tai olemattomuus voi tuntua karulta, jos on tehnyt 3 vuotta aamusta iltaan työtä jonkin teoksen tai näyttelyn eteen, eikä se sitten kiinnosta ketään. Taiteilijanero on joutunut tervehdyttämään itsensä monista tavallisen ihmisen mukavista itsepetoksista, jotta hän ymmärtäisi asioita laajemmin ja syvemmin, mutta tuskaa jo muutoinkin lisäävät oivallukset eristää hänet muista. Lopulta hän elää hulluuden partaalla, vaikka olisi teoriassa tervein kaikista.

On kuitenkin pakko jatkaa, jos ja kun on pakkomielteen lahja ja kutsumus. Paluu tavalliseen elämään ei ehkä edes onnistuisi kaiken sen myytinpurkamisen jälkeen, ja myöhempi elämä saattaisi yhtä lailla olla täynnä katumuksia ja mitä jos?-hetkiä.

On palautettava määrätietoisuus käsiin ja päähän, oltava sitkeä, mutta samaan aikaan tiedostettava, miten taidemaailma on tulvillaan itsepetosta ja myytinpeesaamista ja juonittelua, mikä ei muutu. Jos joku saavuttaisikin riittävän ymmärryksen taidemaailman reunaehdoista, arvoista ja toiminnasta - tai tulisi selville minkään muunkaan seurapiirin kulissien takaisesta luonteesta -, hänelle tarjotuisi parempia diilejä sitä kautta, että hän ei leväyttäisi sitä kaikkea, vaan pelaisi sitä peliä, jonka nyt osaa melkein paremmin kuin kukaan toinen. Niinpä monet paljastuskirjat ja historian juonipaljastukset tapaavat olla postyymisti julkaistuja.

Poikkeuksen tekevät lajit, jotka käyvät kuolinkamppailua. Edes niiden skandaalit eivät kiinnosta suurempa yleisöä. Kohu olisi täytynyt herättää paljon paljon aiemmin, jotta sillä olisi voitu joko havahduttaa ulkopuolisia tai saada aikaan muutoksia sisäisissä käytänteissä. Laji täytyy oikeastaan kokonaan kuopata ja löytää uudelleen, kuten riimirunous on löydetty uudelleen räp-musiikissa.

Tällainen ilmitasojen kuvailu Uuden lelun analyysissä ei tietenkään ole järin kiinnostavaa. Tarinassa täytyy olla useampia vertauskuvallisia tasoja, jotta pintatasolla groteskit tapahtuvat voisi kunnolla vääntää mahassa.

Näin tulkitsen tarinassa esiintyviä leluja (spoiler-varoitus):

YHTEEN SULATETUT LELUT kuvastavat ensinnäkin sitä mahdottomuutta, että elämä ja kaikki sen ilot voitaisiin puristaa kompaktiksi tuotteeksi. Toiseksi sosiaalinen media on mahdollistanut tuttavapiirimme valikoimisen siten, että ennen hajallaan olleet asenneryhmät saattavat sulautua yhdeksi möykyksi, jossa todellisuudentaju katoaa. Hiekkalaatikkoleikit muuttuvat tylsiksi, jos kaikesta ollaan samaa mieltä, tai jos kanssakäynti kaikkien ulkoryhmien kanssa tuntuu epämukavalta, niin että aina on pakko palata omalle mukavuusalueelle, paikkaan jossa palikat on liimatty yhteen eikä mitään uutta opita.

APINAN PÄÄ seuraa luonnollisesti tästä tilanteesta, jossa kasvotusten kohdattavien ihmisten sijaan meillä on seuranamme vain raivoavia apinan päitä. Joka päivä on edessä jokin uusi kohu, jossa saamme närkästyä muiden mukana, tai tuntea etäisyyttä muiden raivoamiseen, eikä koskaan tiedä kumpi päivä on tänään. Median luomat uhkakuvat ja yhteiskuntamme polarisaatio valvottavat meitä öisin, kuten apinan pää. Keskellä yötä kännykkä piippaa tyhjänpäiväisestä viestistä tai juuri ennen iltatoimia saapuu yllättävä sähköposti, johon täytyy vastata heti. Jatkuvasti on sellainen tunne kuin joku tuijottaisi nurkasta ja saattaisi hetkenä minä hyvänsä alkaa rääkymään. Jos me yritämme kääntää sen kasvot kohti seinää, se vain huutaa kahta lujemmin. Yöllä heräävä isä kuvastaa superegoa, joka vastaa kaikkiin ongelmiimme vain uudella syyllisyydellä.

BÖT-BÖT--ROBOTTI viimeisessä jaksossa kuvastaa sitä toivoa, että teknologia tulisi hätiin, mutta lopulta se saattaa kyetä antamaan vain keinotekoista ja lyhytaikaista lohtua, kuten robotti joka sanoo "böt, böt". Lisäksi teknologia tuo ulottuvillemme vain lisää sairastuttavia houkutuksia, kun limuautomaatit tuodaan kouluihin ja lihottavia herkkuja tuputetaan kaikkialla, koska on niin paljon helpompaa hetkellä hiljentää lapsi karkilla kuin kasvatuksella.

Uusi lelu on kertomus siitä, kuinka me tarvitsisimme lohtua leikeistä, mutta saamme sitä korvaavista abstratioista tai tuotteista, joissa ei ole liikkuvia osia. Me tarvitsisimme ystävän joka kuuntelee, mutta saamme vain asenteellisia vertaisryhmiä, jotka palvelevat pelkojamme ja luulojamme, eivätkä tarpeitamme.

Meillä on valtavat määrät informaatiota ja tietotaitoa lukuisilta eri alueilta, mutta pää on irroitettu ruumiista. Rikkain eliitti elää kansasta erillään, ja ihmiset samaistuvat television, elokuvien tai tietokonepelien sankareihin, etääntyen oman elämäntarinansa tarpeista sekä ihmisistä lähellään.

Lasten visioissa syntyneet pelottavimmat lelut kertovat pelottavan hyvin aikuisten maailmasta. Kauhistuttavinta on se kuinka orwellilaisessa yhteiskunnassa hyvää tarkoittavat vanhemmat pakottavat hymyssä suin lapsensa käymään läpi samat traumaattiset kokemukset kuin he itse, mutta tällä kertaa se tapahtuu teknologian avustamana.

LINKKEJÄ:
Dxxxa D. - https://www.youtube.com/user/koukkujalmari
Otto V. - https://soundcloud.com/ottovee
Kevätpörriäinen Remix: https://soundcloud.com/user-82817550