Lavarunouden saralla tapahtuu kesällä paljon uutta, jännää ja vallankumouksellista. Ensinnäkin Helsinki Poetry Connection järjestää heinäkuun alussa kahden viikon lavarunokiertueen, jonka ajankohdista ja paikkakunnista julkaisen pian tarkempaa tietoa. Olen kiertueella mukana viikon päivät.
Porukan sisällä olemme unelmoineet tällaisesta projektista vuosia, ja nyt se toteutuu! Retkeä myös dokumentoidaan, ja siitä ilmestyy jossakin vaiheessa dokumenttivideo.
HPC:n kiertue starttaa Heinolasta heinäkuun alussa, mutta lisäksi elokuun alussa järjestetään Eurassa laatuaan ensimmäinen pelkästään lavarunoudelle omistautunut kesäfestivaali:
https://www.tiketti.fi/Sieravuoren-Lavarunofestivaali
Fiilis on loistava. Saan esiintyä paineetta, ja on kaikki mahdollisuudet yllättää yleisö positiivisesti. Minulla on nykyään vahva luottamus siihen, että kun yleisö on iso, on minun helpompi pistää kaikki peliin. Mitä enemmän jännittää, sen paremmin se menee. Ja onneksi ei ole kyse kilpailusta, jossa täytyisi käyttää aika tehokkaasti ja laskelmoiden. Saa vapautuneesti nauttia kaikkien muiden esityksestä. Yleensä uusien yleisöjen edessä (ja vähemmän traditionaalisissa puitteissa) koen olevani parhaassa elementissäni. Uskallan olla itsevarmasti ujo, uljaasti outo tai häpeilemättä tavanomainen, mistä muodostuu monien runojeni sielunmaisema. Uusien yleisöjen edessä minun on helpompi myös antaa itselleni lupa keskittyä testattuun Greatest Hits -materiaaliin, kun yleensä Open Mic -illoissa luen lähinnä uusia tekstejä kokeilumielessä.
Jos samoja tekstejä lukee monta kertaa lyhyessä ajassa, niihin voi tympääntyä syvästi. Ymmärrän näyttelijöiden ja muusikkojen turhautumista, jos pitää vetää sama show päivästä toiseen. Mutta sitä en ymmärrä, miten he sen pystyvät tekemään. Kai sitä on vain kyettävä sisäistämään, että uudelle yleisölle tarina on ennenkuulematon, ja kokemus ennenkokematon. On oltava taito samaistua läsnäolevaan yleisön tunteisiin, eikä omaan asemaan lavastetun illuusion toteuttajana. Ei voi olla itsekeskeinen, tai sitten on oltava todella vahvat rutiinit.
Suorastaan omituista on miten paljon nykyään nautin esiintymisestä. En ole sillä tavalla julkisuuden henkilö, että kukaan odottaisi minulta mitään ihmeellistä. Siinä tilanteessa on helppo yllättää. (Nimikin on riittävän tavallinen, ettei se jää kenenkään mieleen.)
Tekstejä löytyy nykyään kaikkiin mielialoihin, joten saan olla sillä tavalla aito. Jos fiilis on surumielinen, saan esittää surullisia tai nostalgisia, jopa traagisiakin tekstejä. Kun aikoinaan otin osaa Poetry Slam -kisoihin, olin ehkä liiankin analyyttisesti miettinyt mitä tulen esittämään, eikä 3 minuutissa oikeastaan ehdi sanoa paljoakaan. Kilpailutilanteita myös jännitin ihan eri tavalla, kun kisoja oli aikoinaan vain kerran vuodessa, ja tuntui, että tässäkö tämä nyt oli, vuosi aikaa seuraavaan tapahtumaan. Ja nykyään Helsigissä on useita lavarunotapahtumia kuukaudessa.
Parasta on, kun saa esiintyä rauhassa ilman tiukkaa aikarajoitusta, ja voi lukea ne tekstit, joihin sillä hetkellä uskoo. Enkä olisi niin varma siitä, millaisen tekstin haluan kussakin fiiliksessä lukea, ellen olisi vuosien ajan käynyt kuukausittain Open Mic-klubeilla testaamassa materiaalia. Elävän yleisön reaktioista oppii valtavan paljon. Oppii siitä tekstistä,kuten myös kaikkien muiden esittämistä teksteistä, kun ensin opettelee kuuntelemaan. Ja kun tekstin lukee ääneen, huomaa konkreettisesti onko kirjoitus sellaista, että siihen syvästi uskoo. Silloin sen vasta tuntee. Monesti koen lavalla, että sanat ovat vääriä, jolloin ne voi korvata toisilla; niitä on liikaa, jolloin voi karsia; tai rytmi ei toimi, jolloin tekstiä voi järjestää uudelleen. Mutta hienoa on etenkin se, kun huomaa kirjoittaneensa ihan täyttä bullshittiä, jossa vain koettaa huijata muita tai itseään. Siltähän ei voi välttyä.
PS.
Jos poliittisia höpinöitä on ikävä, olen kirjoittanut niistä aiheista Uusi Suomi -blogia, kun siellä on kohtalaisen helppo herättää keskustelua:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/
