Ajatukseni ovat joululomilla tyypilliseen tapaan palailleet keskeneräisiin projekteihin. Tänään mietin tavallista elämää, josta kirjoitin läjäpäin analyysejä joskus vuosikymmen sitten. Tavallisen elämän tutkiminen on eräänlaista kulttuurista arkeologiaa omalla etupihalla, kenties takapihallakin. Kohteena ei välttämättä ole inhimillinen elämä sinänsä, vaan se tapa, jolla se on omassa elinpiirissä järjestetty.
Siihen liittyy tiettyä viehättävyyttä, kun huomautetaan ääneen ilmiselviä asioita, joita harvemmin kuulee sanallistettavan. Tämä yhdistyy myös niihin syihin, miksi olen viimeiset 2-3 vuotta lukenut enimmäkseen Kevätpörriäisiä. Liittyy se toki myös kvalifysiikkaan, joka on erään määritelmän perusteella voisi olla myös tavallisen elämän tutkimusta, mutta ikään kuin vielä vahvemmalla dekonstruoivalla otteella. Jossain jo taisin kirjoittaa, että kvalifysiikka muistuttaa parhaimmillaan sitä, kuin selitettäisiin ihmisen toimia jollekin avaruusolennolle, joka on saapunut tänne ihmettelemään.
Sehän on luonnollisesti yksi sivullisuuden ja tavallisesta elämästä vieraantumisen oire, että autistisella mielenkiinnolla ihmettelee ihmisten absurdia elämänmenoa ympärillään. Kirjailijan oireyhtymä.
Poliitikot ja julkkikset irtautuvat tavallisesta elämästä omaan outoon todellisuuteensa, sillä he elävät toisessa säädyssä ja eräässä mielessä toisessa kulttuurissa kuin tavalliset ihmiset. (Me tavalliset ihmiset.) Niinpä heidän käytöksensä irrationaalisuus on helppo havaita. On ruotsalaisia, venäläisiä ja poliitikkoja, joiden kansanluonteesta puhellaan ikään kuin kyse olisi toisesta maasta erilaisine tapoineen. Kansanedustajan höpinät ovat likimain yhtä lähellä tavallista suomalaista arkea kuin joku kurditaistelija, mutta toisessa suunnassa etuoikeuksiin nähden. Onhan se outoa. Jonkinlainen orientalismi kuvaa myös sitä ammentamisen menetelmää, jolla iltapäivälehtien toimittajat meille poliitikkojen outoa elämää meille kuvailevat. Irrationaalisuus ja erilaisuus on keskiössä.
Juuri tästä syystä, että tavallinen elämä on meille tuttua (meidän elämämme), on siitä oudon vaikea puhua. Lapset onnistuvat toisinaan. Toisinaan onnistuvat kirjailijat tai sosiologit tai filosofit. Minulle ainakin tuottaa erityistä iloa, jos saan kiinni jostain tavallisen elämän langasta ja rakennelma alkaa purkautua.
Tavallisesta elämästä puhumiseen liittyy myös vaaroja. On helppo pahoittaa jonkun mieli, jos puhelee huolettomasti siitä, mitä ihmiset tekevät tai ovat tekevinään - tai etenkin, jos he ovat olevinaan.
Tavallisen elämän absurditeetti sulkee pois julkkiset, koska heidän elämänsä on suodatettu median lävitse. (Media turmelee liikaa kohteen alkuperäisyyttä.) Se ei kuitenkaan sulje pois rikkaita.
Rikkaat pelkäävät, että näin olisi käynyt, mutta raha ei pelasta heitä tavallisuudelta. He joutuvat yhä katsomaan peiliin, sen sijaan että katsoisivat kuvaansa iltapäivälehtien kannessa. Heillä on todellinen elämä kaikkine todellisine murheineen, mutta sen lisäksi heidän irrationaalisuutensa on kaikkien nähtävissä, koska sitä ei suojele tavallisuus.
Otetaan esimerkiksi joku Porsche tai Ferrari. Ensialkuun ja kauempaa se saattaa näyttää hienolta. Siksihän sellaisia autoja ostetaan. Mutta tavallistakin tavallisempi absurditeetti alkaa paljastua siinä vaiheessa, kun Ferrariin koettaa kiinnittää lastenistuinta tai avaa takakontin (etukontin), ja koettaa mahduttaa sinne kauppaostoksia. Ajopelin absurdi epäkäytännöllisyys paljastaa sen armottoman tavallisuuden. On niin tavallista, että ihminen rikastuessaan (siis mies) tekee jotain niin hölmöä, että ostaa hienon auton, ihan vain velvollisuudesta omaa rooliaan kohtaan.
Tavallisuuden ytimessä on FOMO, eli fear of missin out. Kun ihminen voittaa lotossa, hänelle avautuu aivan uusi horisontti asioista, joita lottovoittajan oletetaan tekevän. Bucket-list kasvaa. Yhtäkkiä onkin mahdollista kiivetä Mount Everentille, joten sitä täytyy harkita. Tavallisuuden taakka ei kevenny, vaan sen paino kasvaa. On kaikki ne vanhat tavalliset asiat, jotka täytyy ehtiä kokea, mutta myös pitkä lista uusia. Elämä tuntuu yhtäkkiä pienemmältä, vähäpätöisemmältä.
Tai mistä minä tiedän, kun en ole lotossa voittanut, mutta näin voisin kuvitella, että lopulta tapahtuu. Niin luultavasti tapahtuisi minulle. Olen joskus vuosia sitten ostanut lottokupungin ja sillä oli aivan huimia seurauksia. Lottokuponki avasi aivan uuden oven tavallisuuteen, jota en ymmärtänyt olevankaan. Yhtäkkiä ymmärsin kaiken (tai luulin ymmärtäväni) niistä syistä, jotka saavat ihmisen lottoamaan.
LOTTOAMINEN ON JO ITSESSÄÄN VOITTO KUN SITÄ KATSOO FENOMENOLOGIAN JA KVALIFYSIIKAN ELÄMYSHORISONTISTA
Kyllä siitä maksaa. Ei haittaa ollenkaan, jos parilla eurolla saa niin paljon vastinetta. Voi olla, että siinä lopulta kyynistyy, mutta ainakin itselleni oli lottoaminen kertaluontoisesti aivan huima kokemus. Se kolahti kuin heroiini. Tai nyt minä valehtelen, nimittäin en ole heroiinia koskaan käyttänyt. Mutta oli se ainakin vahvempaa kuin yksi iso tuoppi. Parempaa vastinetta rahalle siis.
Lottoaminen on tietenkin irrationaalista, kuten tavallisessa elämässä kaikki, jos sitä katsoo taloudellisen hyödyn kautta. Mutta fenomenologisesti lottoaminen on jotain aivan muuta.
Väittäisin, että kirjallinen innostus ei nyt vääristä minun kokemustani. Tietenkin nautin tavallisista kokemuksista ja siksi ostin lottokupongin, vähän niin kuin vitsillä. Kyse oli siis fomo:sta.
Ja sittenkin lottoaminen voitti minut puolelleen liki välittömästi. Se käynnisti niin hienoja ajatusketjuja, joita en ollut hetkeen kulkenut. Lottokuponki taskussani saatoin pitkästä aikaa miettiä, mitä tekisin, jos minulla olisi rahaa. Se nimittäin on hyvin kaukainen kokemus. Rikkaimmillani olen kenties ollut silloin, kun valmistuin ylioppilaaksi ja sain kaikilta lähisukulaisilta 100 euron kirjekuoren ja kaukaisemmilta sukulaisilta 50 euron kuoren.
Sen jälkeen on ollut taloudellisesti vähän tiukkaa. Mitä siitä nyt onkaan, pari vuosikymmentä...
Kun sain lottokupongin käteeni, huomasin pian, että kyseessä oli maaginen esine. Ja nyt puhun hyvin vakavissani, sillä tiedän yhtä jos toista maagisista esineistä, sekä fantasiapelien että folkloristiikan kautta. Ensinnäkin lottokupongin piti mielellään hyvin lähellä itseään. Se oli mukava sujauttaa povitaskuun. Se tuntui jotenkin lämpimältä. Pelkäsin kadottavani sen. Pelkäsin, että jotain kammottavaa tapahtuu, jos kadottaisin minun oman aarteeni. My precious.
Kammottavinta tietenkin olisi se, että lottokuponki olisi voittokuponki, mutta siitä huolimatta se katoaisi. Koko maailma mullistuisi ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen.
Voin hyvin kuvitella, että ensimmäinen ajatus, joka kaikilla lottovoittajilla (ellei toinen ajatus) lienee tämä: ONKO SE TALLESSA?
Tätä pohdintaa seuraa varmastikin vimmainen tarkistamisen ja uudelleentarkistamisen sarja. Ja mihin sen voi laittaa yön ajaksi. Kuinka moni lottovoittaja valvoo yön yli, ja sitten vielä sunnuntainkin yli, jotta voi maanantaiaamuna kaksi yötä valvottuaan soittaa lottovoittajien auttavaan puhelimeen ja kysellä miten nyt täytyy toimia?!
Lottokuponki oli povitaskussani paljon enemmän kuin mikään seteli lompakossani. Seteleiden numerot olivat muuttumattomia. Niissä ei ollut mitään maagista. Lottokuponki oli miljoonien eurojen arvoinen seteli.
Sellaisiakin painetaan, mutta iso osa niistä mitätöityy lauantai-iltana tiettyyn aikaan.
Mitä isompi on voittosumma, sen pienempi on voiton todennäköisyys. Näin ollen lottoamisesta tulee sitä irrationaalisempaa, mitä isommaksi summat kasvavat. Ja nehän ovat kasvaneet. Mutta eivät varmaankaan useimmat voiton takia lottoa, tai edes toissijaisesti. Voittamisen todennäköisyys on luultavimmin vasta kolmas ulottuvuus, fantastisten kuvitelmien ja maagiselta pettymykseltä suojautumisen jälkeen, tai neljäs tai viides, jos sitä harrastetaan sosiaalisesti, ryhmässä tai perheen sisällä.
Tässä ovat oman tulkintani mukaan lottoamisen tärkeimmät funktiot:
1.) mahdollisuus fantastisille haaveille.
2.) voimaannuttava maaginen fiilis, jonka kuponki antaa, kun tuntee, että taskussa on potentiaalisesti miljoonien arvoinen seteli.
3.) maaginen pelko siitä, että omat numerot tulevat juuri silloin kun ei ole vienyt kuponkia.
4.) kavereiden tai perheen kanssa jännittäminen.
5.) raha.
Kyllähän siitä maksaa. Etenkin yllätyin fantastisten haaveiden mittavuudesta. Kenties vaikutus oli vahva siksi, etten ollut vuosiin tai vuosikymmeniin lotonnut. Tuntui, että olisin muutaman euron sijoituksella päässyt sisälle kokonaiseen tavallisen elämän ihmemaahan. Lottoaminen oli oikea linnanmäkiajelu. Kenties vaikutus lievenee arkikäytössä?
Fantastisten haaveiden merkitystä korostaa se, miten harva lottoaja lopulta toteuttaa haaveitaan. Kuinka moni lottovoittaja tai äkillisesti osakkeilla rikastunut henkilö on esimerkiksi Suomessa rahoittanut elokuvan rahoillaan? Sellainen unelma olisi varmasti monen listalla. Urheiluseuroja on ainakin tuettu, sen tiedän. Mutta pohjimmiltaan fantasiat ovat eri asia kuin se todellisuus, jonka raha avaa. Monestihan menestys huonontaa bändejä. Menestys tuo mukanaan paineita ja houkuttelee paikalle ihmisiä, joilla on vähemmän ymmärrystä taiteelle. Kusi nousee päähän, kaikkea sellaista.
Fantasian merkitys mentaalisena leikkinä korostuu juuri sitä kautta, miten huonosti se kohtaa todellisuuden. Jos on tottunut ostamaan lottokupongin saadakseen viikkoonsa kivan pienen hetken unelmointia, ei välttämättä voittorahaa edes oikeasti tavoittele. Siksi ei ole ollenkaan irrationaalista, jos valitsee veikkauskohteen, jossa voittamisen todennäköisyys on pienin mahdollinen, mutta unelmoinnin mittasuhteet liki rajattomat.
Vakioveikkaajat ja urheiluvedonlyöjät oman kokemukseni mukaan usein jyrkästi erottavat itsensä lottokansasta. Heille on tärkeintä pelien analysointi ja niistä keskusteleminen. Veikkaaminen on osa laajempaa kuviota, jossa pysytään perillä joukkueiden tasosta ja voimasuhteista. Samalla tarjoutuu mahdollisuuksia olla oikeassa, sillä urheiluvedonlyöjät, kuten dekkareja lukevat ihmiset tykkäävät tehdä salapoliisintyötä ja näyttäytyä kavereilleen vanhan kansan tietäjinä. Siinä ohessa olisi tietenkin kiva myös pysyä voitolla tai ainakin hävitä mahdollisimman vähän. Lottokansa näyttää tästä perspektiivistä lähinnä laumalta lampaita, jotka ostavat itselleen pienen annoksen heroiinia, eli luvan unelmoida.
Mutta on pakko jatkaa unelmoinnista puhumista, koska se oli siinä määrin päräyttävä trippi. Jos itse voittaisin lotossa, niin haluaisin laittaa rahat kiertoon. Perustaisin heti kustantamon tai animaatiostudion. Rahoittaisin jonkun internetissä nerokkaita sarjakuvia tai animaatioita tekevän henkilön kirjan tai kokoillan elokuvan. Kokoaisin yhteen studion, johon kutsuisin nuoria visionäärejä. Palkkaisin heille assintenttejä. Olisin rahan suhteen melkoisen kitsas. Sallisin heidän tehdä tähän asti isoimman projektinsa, johon käyttäisin kenties 100.000, mutta en sen enempää. Toteuttaisin tämän kenties viiden tai kymmenen tyypin kanssa. Siihen käyttäisin vasta miljoonan.
Näkisin kenellä on kykyä skaalata tuotantoaan. Näkisin kenellä on kykyä ohjata apulaisiaan ja ulkoistaa työtään. Seuraavalla kierroksella tekisin enää pari-kolme elokuvaa, kukin 300.000 panostuksella. Palkkaisin markkinointiosaajan etsimään lisärahoittajia. Tähtäisin vähintään miljoonan kokonaisbudjettiin, mikä sekin on vielä vähän, mutta Suomesta voisi hyvinkin jo houkutella mukaan parhaita osaajia. Rekrytointi olisi avainasemassa. Tekisin parhaiten ensimmäisellä kierroksella pärjänneiden parin animaattorin kanssa muutaman tällaisen miljoonan euron animaatioelokuvan. En odota, että mikään tapahtuisi nopeasti, mutta tiimi olisi tärkeä hioa yhteen, löytää paras ohjaaja ja paras käsikirjoittaja. Itse olisin tässä vaiheessa käyttänyt vasta pari miljoonaa, mutta elokuvia olisi jo kymmenkunta. Osa alkuperäisestä 100.000 euron projektista tuskin olisi koskaan valmistunut. Asioilla on tapana jäädä kesken.
Unelmat ovat myös vaarallisia, jos ajatellaan aikaansaamisen näkökulmasta, sillä ne harhauttavat ajatukset mahdottomille poluille. Minun on esimerkiksi aivan turha haaveilla jostain animaatiostudiosta, vaikka uskon siihen, että tekijöitä riittäisi niin piirtäjinä kuin mielikuvituksekkaiden maailmojen luomisessa. Raha voisi koota heitä yhteen, mutta haaveilu on pois tehokkaasta tekemisestä. Unelmat pitävät ihmisen passiivisena. Köyhä teini unelmoi näyttelijän tai muusikon urasta sillä aikaa kun rikkaiden kulttuurikotien lapset käyvät harjoituksissa.
Unelmointi on hyvin kaukana käynnissä olevista projekteista, jotka tähtäävät 10.000 harjoittelutunnin täyttymiseen. Päiväunelmat ovat ansa, jonka avulla kansa pidetään paikoillaan. Lotttokupongin ostaneet saavat paljon vastinetta rahalleen toivon ja unelmien muodossa, mutta summa on niin suuri, että he helposti päätyvät unelmoimaan jostakin mahdottomasta. Näin ollen todellinen työ sen unelman tavoittamiseksi koskaan käynnisty. Kukaan ei tietenkään suunnittele sitä näin tapahtuvaksi, mutta ihmisillä on taipumus mitoittaa itsensä alakanttiin ja elää realistisesti. Sillä tavalla vallankumous ei toteudu, mutta asiat ovat tavallisen ihmisen näkökulmasta ehkä paremmin, kun vallankumouksesta ei edes haaveilla. Sehän heikentää huomattavasti yhteiskuntaluokkien välejä, jos siihen asti ajaudutaan. Olen pistänyt merkille, että parempiosaiset tai edes keskiluokkaiset eivät pidä edes vallankumouksella vitsailemisesta. Se on huono taktiikka keskustelun käynnistämiseksi.
Elämässä on paljon viisaampaa olla nöyrä ja toteuttaa ammatinvalintansa turvallisesti, panostaa asioihin, joihin ei liityä riskiä. Itsehän olen siinä suhteessa elänyt hyvinkin tyhmästi ja holtittomasti, kun olen kuvitellut, että tuosta vain tulisin eturivin filosofiksi ja kirjailijaksi. Mutta ei ihan mahdotonta olisi, jos vain saisin pidettyä fokuksen kyllin pienissä asioissa, enkä liihoittelisi mahdottomissa sfääreissä ja kirjoittelisi kymmeniä kirjoja rinnaikkain.
Ilman rahaakin minä pystyn kirjoittamaan, vaikka katastrofin riskin ovat päätähuimaavat. Kaikki perustuu vain hyvään fyysiseen terveyteeni ja jonkinmoiseen mielenterveyteen ja keskittymiskyvyn rippeisiin. Kirjoitan kuilun reunalla, mutta henkeni edestä, kuten pitääkin.
Parhaiten pystyn kirjoittamaan asioista, joihin perehtyminen ei vaadi rahaa, joten tavallinen elämä on ymmärrettävä valinta. Siitä voi myös kirjoittaa loputtoman paljon. Lottoamisestakaan en vielä sanonut läheskään kaikkea.
