Sillä välin luin Vehkalan edellisen teoksen, tämän novellikokoelman, jonka löysin heti lähikirjaston hyllystä. Oikeastaan novellit sopivatkin minulle paremmin, sillä tapanani on jättää romaanit kesken. Novelleja on helpompi lukea ripotellen, eikä sivujakaan kirjoissa ole yleensä satamäärin. Mutta en nyt ole ihan varma ovatko sittenkään kyseessä edes novellit. Jotain epämääräisiä tarinoita kumminkin. Päättele itse:
Eräs husaari, jonka nimi oli Kokowicki, ratsasti husaarilaumaan. Häntä iskettiin sapelilla päähän. Hän putosi ratsailta puolikuolleena ja hevoset talloivat hänet. Kasakat hyppäsivät ratsailtaan ja tökkivät häntä pistimillään. Nauroivat. Kultahampaat välkehtivät. Sylkivät päälle. Husaari Kokowicki jäi kuitenkin eloon, sillä lääketiede tekee ihmeitä.
Kokowicki matkusti lomallaan miehitettyyn Belgiaan. Siellä hän näki miten väkijoukko kivitti mäyräkoiran hengiltä, koska se oli saksalainen. Koira sanoi "hau", ja ulisi surkeasti. Kokowicki muisteli, että periaatteessa hän oli saksalaisten puolella, joten hän pelasti koiran. Tosin se kuoli myöhemmin, koska lääketiede ei tee mitä tahansa ihmettä.
(s.25)Tarinoissa on hitosti hyviä lauseita, usein aloittamassa tai lopettamassa kappaleita, kuten asiaan kuuluu.
Ruttopuistossa istui eräs Jumala.
Tämän kaiken näin Unicafesta.
Tämä juttu kertookin tavallaan minusta.
(s.9-10)Hyvän lauseen eräs ominaispiirre on, että sen voi siivota irralleen ja se sittenkin säilyttää ilmaisuvoimansa, joskus se jopa paranee. Ja se astuu ryhdikkäästi monenlaiseen kontekstiin.
Juoni on toissijaista. Se on vain sarja yllättäviä käänteitä tai tekosyy päästä sanomaan jonkinlainen nokkela miete:
Ja niin oli hyvä. Kuka tietää minkälainen soppa syntyisi, jos kaikki kotonaan taidetta luovat raastettaisiin estradeille ja heidän taiteensa arvosteltaisiin ja sen viihdyttävyys mitattaisiin esimerkiksi huutoäänestyksellä, kaiken kansan nähden.
(s.10)
Elmeri Vehkala tunnetaan divaripiireissä planeetta-imperiumistaan, ja tänä jouluna hän oli uutisissa ostettuaan tuhatmäärin vanhoja kirjoja WSOY:n varastosta. Aloittaessani lukemista en tiennyt hänestä mitään.
En kyllä usko, että asia olisi muuttanut mitään. Enintään lukenaisuus voi selittää sitä, miksi joku päättää unohtaa juonikuviot ja keskittyä kirjojen varsinaiseen rikkauteen, eli pieniin mahtaviin hetkiin, joissa leikitään kielellä ja ajatuksilla.
Proosarunous ja taiteellis-absurdistinen novellistiikka merkitsevät eräänlaista siirymistä kovempiin huumeisiin.
Kirja ei näytä tällaiselta - olen vain poiminut yksityiskohtia sieltä täältä:
"Politiikka on ihan kiva harrastus", sanoi Pirkko kummitädilleen. "Minulla on tosi monta ystävää, jotka ovat saaneet noin 18 ääntä eduskuntavaaleissa."
* * *
Hyvin tavallinen harhaluulo on, että sama firma joka antoi meille humoristiset seinätaulut ja hauskat puskuritarrat, tekee myös Ugandan rajan varoituskyltit huumeiden salakuljettajille koituvista rangaistuksista.
* * *
On täysin mahdollista tulla hulluksi.
Erittäin hyvä tapa tulla hulluksi on työn tekeminen siksi että pääsisi lomalle.
Ensimmäinen seikka, jonka kirjoituksista pistin merkille, on niiden tyylillinen yhteys Daniil Harmsiin. Absurdismi, sirpaleisuus, väkivaltaiset sattumat ja sen sellaiset asiat.
Kirjan nimi voisi olla Eräitä harmsillisia sattumia...
Mies meni tunturiin ja mietti siellä, mitä ihmiset sanoisivat, kun hän palaisi tunturista; olihan hän sentään mennyt tunturiin. Tunturista palattuaan mies tajusi etteivät ihmiset sanoneet mitään hänestä, korkeintaan jotain tunturista.
Mies meni kauppaan asiakkaaksi ja odotti palvelua. Ei tullut. Seuraavaksi mies meni kauppaan myyjäksi ja odotti asiakkailta palautetta. Eipä saanut. Vasta kun mies meni kauppaan tomaatiksi, alkoi tapahtua. Häntä nipisteltiin ja hierottiin. Ihailtiin ja haukuttiin.
(s.44)Et voi väittää, etteikö kyseessä olisi erinomaisen laadukas daniil-harmsillisen tyylin edustaja. Kirjan suurin ongelma on hutilointi pienissä asioissa. Löysin paljon kirjoitusvirheitä sekä kohtia, joissa olisin poistanut turhia sanoja tai kokonaisia lauseita. Juuri siitä syystä, että monet lauseet ovat niin huimia, tuntuvat toiset niiden rinnalla vaatimattomilta tai tarpeettomilta. Olisin ehkä poistanut myös joitakin kokonaisia tarinoita ja pienentänyt kirjaa leveys-korkeus-suunnassa sentin kummastakin, jotta se olisi selkeämmin pokkarikokoa ja kulkisi taskussa, kätevästi kuin kännykkä.
Kokeilin kerran sellaista, että välitin joka päivä vähemmän kaikesta. Kuljin pitkin paikkoja ja sanoin kaikille ja kaikelle, että miten vähän välitin. Minusta tuli kuuluisa, mutten välittänyt siitäkään. Lopuksi kaikki minua ja vähää välittämistäni palvoneet ampuivat minut avaruuteen...
(s.82)Tämä on selkeästi teos, jota sopii naukkailla pieninä siivuina, kuin taskumatista hörppäisi.
HARMSILLISUUDEN HARJOITTAJIEN ASEMA SUOMESSA
Daniilharmillisuuden voisi Suomessa määritellä peräti erilliseksi kirjallisuudenlajiksi. Nykyajassa toinen laadukkaan pienen absurdin proosan hallitsija on Jarkko Jokinen, suosittelen tutustumaan myös hänen kahteen proosarunokirjaansa, jos pienet hauskat tarinat maistuvat. Saattaa olla, että kirjasto on sijoittanut ne runohyllyyn, mutta ne voivat yhtä hyvin olla novelleissa.Heli Laaksonen on suomentanut virolaisen Andrus Kivirähkin tarinakokoelman Koiranne alkaa kohta kukkia, jota useammassakin uutisessa tai arvostelussa luonnehditaan tyyliltään Daniil Harmsin sukulaiseksi.
Se löytyi helposti hakukoneella, kun etsin harmsilaiseksi mainittuja kirjoja, mutta olen senkin aiemmin jo lukenut, ja uskallan sitäkin suositella. Turhaan ei Kivirähk ole yksi Viron suosituimmista nykykirjailijoista.
Google löytää pian myös Erkka Mykkäsen, jota Savon Sanomat on luonnehtinut näin:
"Sille ei voi mitään, että ensimmäisenä lyhyistä ja absurdeista tarinoista tulee mieleen Daniil Harms."
Esikoisteos on kokoelma absurdeja novellejaSillekään ei voi mitään, että Mykkänen, kuten myös edellä mainittu Jokisen Jarkko ovat pitkäaikaisia ystäviäni. Jotenkin Daniil Harmsiin liittyvät hakutulokset nyt epäilyttävästi tuottavat kirjoja, joita olen jo entuudestaan lukenut.
Mitä se sitten kertoo Daniil Harmsin asemasta Suomessa?
No ei se tietenkään kerro hittoakaan.
Sentään Turun Sanomat on löytänyt vuonna 2015 Tony Laineen kirjan, jota luonnehditaan näin:
"...Sattua voi mitä vaan, ja sattuukin.
Samalla tulee mieleen Daniil Harms ja hänen kokoelmansa Sattumia."
TS: Runoista proosaanTäytyypä varmaan laittaa Tony Laineen kirja varauslistalle.
Arvostelut, esseet, kuten kaikki muutkin tekstit on tärkeä lopettaa hyviin sanoihin, joten tällä kertaa päätän bloggaukseni tähän ajatukseen:
Enempää en tänään jaksa Googlettaa.
