Osa 1.
Metapuhetta ja yllättävän tuntemattomia perinteitä.
Jukka Hankamäki aloittaa kirjansa Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (Helsinki university press 1995) seuraavalla lauseella:
"Minän käsitettä ei ole helppo määritellä, vaikka..."Vastaavasti Adam Robertsin kirjassa Science Fiction – the new critical idiom (2008) heti johdantokappaleen alussa todetaan:
“The term ‘science fiction’ resists easy definition. This is a strange thing, because most people have a sense of what science fiction is.”Robertsin avaava väite on, että tieteiskirjallisuus on h a n k a l a s t i määriteltävä aihe. Hän ei missään tilanteessa väitä, että sama ongelma koskisi jokaista kirjallista genreä. Hän ei totea, että minkä tahansa kulttuurisen aihealueen rajojen tai olemuksen määrittely muuttuu hankalaksi, kun tutkimusasenne on perusteellinen ja kriittinen.
Lukuisissa tieteellisissä julkaisuissa kiinnitetään huomiota siihen kuinka hankala tutkittava kohde on määrittelyn kannalta. Lähes aina tämä esitetään uutena ja yllättävänä havaintona - ja ikään kuin määrittelyn vaikeus olisi läsnä rityisesti tässä kohteessa, eikä yleisemmin sanallisessa toiminnassa itsessään, määrittelyn aktissa.
Taustalla on pitkä aristoteelinen tieteenperinne, jossa ennen virallisen keskustelun aloittamista halutaan määritellä käytetyt käsitteet. Traditiossa piilee oma viisautensa, koska ilman perustavaa määrittelyä emme voisi olla varma, että puhumme samasta ilmiöstä, vaikka käyttäisimme samaa sanaa. Määrittely myös kiinnittää puhujan tiettyyn kulttuuriseen ja ajalliseen kontekstiin ja olisi noloa, jos joku toinen jälkikäteen joutuisi osoittamaan näkökulman subjektiivisuuden.
Määrittely on vakava ja rutiininomainen traditio, mutta lähes aina siihen yhdistyy kevyen ällistynyttä metapuhetta. Ongelmat liittyvät ehkäpä juuri sen rutiininomaisuuteen.
Määrittelyn oletetaan lähtökohtaisesti olevan helppo nakki. Tehtävän vaikeus tulee ilmi vasta käytännön työssä. Altistuttuani tälle kysymyksenasettelulle kohtasin vastaavia esimerkkejä kaikkialla, varmaan joka toisessa artikkelissa tai tietoteoksessa, jota graduvuotena luin - ja pitkään sen jälkeenkin. Ja missä hyvänsä määrittelyä tehdään, se on lähes aina amatöörimäisen huoletonta, ainakin aluksi. Määritelmiä heitetään lonkalta. Niitä esitellään useampia, eikä keskinäiseen ristiriitaisuuteen malteta paneutua... kunnes haasteen suuruuteen sitten pakon edessä herätään.
Akateemisten tutkielmien huippuhetki on monesti se, jossa tutkija joutuu myöntämään, että hänen tutkimuskohteensa pakenee määrittelyä. Asiantuntijuus kokee sokraattisen käänteen: tutkija saa kannuksensa, kun myöntää että tietää nyt vähemmän kuin uransa alussa, jolloin hän luuli tietävänsä kaiken. Silloin hän määritteli tentissä montakin käsitettä ja sai täydet pisteet. Nyt hän varoisi suoralta kädeltä määrittelemästä yhtään mitään.
Määrittelyn sietämätön keveys ja ennakoimaton paino
Määrittely aloitetaan velvollisuudentunnosta. Joskus käytetään lähtökohtana jonkun virallisen auktoriteetin luomaa määritelmää, mutta se tie johtaa ennen pitkää raskaisiin valintoihin. Vastaan tulee joko toisen kunnioitetun tahon vastakkainen määritelmä, tai jokin todellisen maailman esimerkki, joka uhmaa määritelmää. Jos työtä tahtoo jatkaa kunniallisesti, tarvitaan uusia määritelmiä, jotka ovat aiempien synteesejä tai antiteesejä. Määritelmät eivät enää olekaan objektiivisia luonnehdintoja, vaan asenteellisia ja ideologisia rajauksia.
Jotta Adam Robers välttyisi täydellisen määritelmän luomisen ongelmilta, hän myöntää olemassaolevien tulkintojen moninaisuuden:
”This study attempts to approach the matter from a variety of different perspectives.”Joskus määrittelyjen moninaisuudesta hahmottuu alueita, joita ei ole valloitettu. Joskus kaikkia virallisia määritelmiä yhdistää se, että ne kaikki sulkevat pois tärkeän elementin. Silloin tarvitaan uusi määritelmä. On tehtävä täydennyksiä tai suoritettava julkea uudelleenmäärittely.
Uuden määritelmän luomisesta tunnetaan varovaista ylpeyttä. Se on oma määritelmä, joka uljaasti asettuu jonkin aiemman määritelmän rinnalle. On virallinen määritelmä ja sitten on tämä uusi, ikioma, kapinoiva ja kaiken mullistava. Se on merkki uudesta ajasta, paradigmanvaihdoksesta.
Määrittely on erittäin virallista toimintaa - ja samaan aikaan se on ikään kuin akateemisen työn vapaavyöhykettä, jossa on lupa soveltaa omaa taiteellista näkemystä.
Määrittely on paitsi vaikeaa, myös vaarallista. Antti Nylén toteaa Tunnustuskirjassa (Kirjapaja 2013):
"...tarkka määrittely pilanpäiten on synti, jonka tunnustan..."Koko kappale menee näin:
"Ihmisen tai ihmislunnon tarkka määrittely pilanpäiten on synti, jonka tunnustan. Se on ihmisenpilkkaa ja vääristelyä, niin kuin olisi väärin ylistää korvasienen herkullisuutta ja vaieta sen myrkyllisyydestä. (s.98)"
Nylen vihjaa siihen, että määrittely on redusoivaa: jokin asia nostetaan esiin ja toisesta vaietaan. Määritelmä on käytännöllinen, kun se on kyllin lyhyt, eikä lyhyeen määritelmään mahdu kohteen koko olemusta, vain kärjistys.
Määrittely on koirien jalostuksessa saanut aikaan sen, että näyttelykoira voi olla samaan aikaan valioyksilö ja kärsiä useista perinnöllisistä taudeista. Bulldogin lajipiirteet määritellään tylpän kuonon perusteella ja on toissijaista pystyykö eläin hengittämään.
Määrittely alkaa luonnehdinnasta, muuttuu suositukseksi ja lopulta jotkut saattavat suhtautua siihen kuin Jumalan sanaan. Todellinen asia jää määritelmän varjoon. "Ihminen" määriteltiin aikoinaan ainoaksi eläimeksi, joka osasi käyttää työkaluja. Kun havaittiin, että myös apinat hallitsevat saman taidon, oli tehtävä tukala päätös: joko ihmisen määritelmää täytyi muuttaa tai sitten on myönnettävä, että simpanssit ovat ihmisiä.
Kyse oli vakaotsaisesta biologiasta, ei mistään pikkuasiasta. Olihan ihmisen määritelmä ehditty jo painaa moniin erehtymättömiin kirjoihin.
Määrittelyn narratologia
Määrittelyn narratotologialla tarkoitan niitä konventionaalisia rakenteita, joiden puitteissa määrittely etenee. On hieman kyseenalaista kutsua näitä tapoja perinteisiksi, sillä jokainen modernin ajan määrittelijä tuntuu ikään kuin itse ensi kertaa julistavan määrittelyn vaikeutta. Silti ilmiö on toistunut kaikkialla jo vuosisatojen ajan.
Strukturalistinen tutkimus tavoitteli parasta määritelmää. Jälkistrukturalistisessa tieteessä tarkan määrittelemisen sijaan puhe kääntyy määrittelyyn, sen hankaluuteen. Moni määrittelijä yllättyy tehtävän haasteellisuudesta ja lopulta myöntyy määritelmien suhteellisuuteen (kuitenkaan mainitsematta sanaa relativismi). Näkökulma siirtyy hetkeksi metatasolle, mutta osoittautuu pian, ettei sitä varten ole valmista akateemista käsitteistöä. Kuinka määritellä oikein, kun sitä ei opeteta lukiossa eikä edes yliopistoissa.
Tätä yllättävää havaintoa ei tarvitsisi joka kerta erikseen eksplikoida, jos määrittelyn vaikeus olisi julkista tietoa. Tämä on eräs peruste sille, miksi halusin tehdä graduni kyseisestä aiheesta. Halusin selvittää mistä m ä ä r i t t e l y s s ä loppujen lopuksi on kyse, määritellä käsitteen "määrittely" sekä tutkia samalla sen luonnetta kielellisenä toimintana, puheaktina.
Professorit lähes alasta riippumatta varoittavat, että käsitteiden määrittely tulee olemaan vaikeaa, mutta ensimmäisen vuoden oppilaat eivät usko. Vasta gradun tai väitöskirjatyön aikana haasteet kohottavat suomuista päätään, avaavat kitansa ja hönkivät tulta.
Määrittelyn narratologaan kuuluu, että määriteltävä asia, eli puheaktin objekti julistetaan monimutkaiseksi. Tällä tavoin määrittelyyn ja ylipäätään tutkimukseen liittyy postmoderneja erityisansioita, vaikka kukaan muu ei tuota monimutkaisuutta olisi alun perin kiistänytkään.
Monimutkaisuuden myöntäminen on hyödyllistä myös käytännön syistä. Jos henkilö aloittaa tutkimuksensa yksiselitteisestä määritelmästä, hän ennen pitkää kohtaa sen rajat. Määritelmä alkaa rakoilla tutkimustyön keskivaiheilla tai lopussa. Postmodernimpi tapa on tunnustaa vaikeudet jo alussa ja käyttää apuna polyfonisempaa, polysemanttisempaa strategiaa: mahdollisia määrittelmiä on leegio ja niiden erilaiset vahvuudet ja heikkouden tunnustetaan heti.
Tällainen monimääritelmällinen lähtökohta ei ole uusi, mutta se on humanistisissa tieteissä nykyään vakiintuneempi. Monikielisyys ja monikulttuurisuus tekisi muutenkin yhdessä määritelmässä pysyttelemisestä liki mahdottomuuden. Lisäksi useiden näkökulmien hyödyntäminen ja moniulotteisen hahmotelman - eräänlaisen surround-stereoäänen - tarjoaminen on merkki akateemisesta kypsyydestä ja analyyttisestä älykkyydestä.
Koska määrittely tällä tavoin määriteltynä on sosiaalista ja kielellistä toimintaa, sen tutkimus ei ole niinkään tieteenfilosofiaa tai yleistä filosofiaa, vaan lähempänä kielitiedettä: semantiikkaa ja pragmatiikkaa. Siksi määrittelyn diskursiiviseksi kehykseksi soveltuu aivan yhtä hyvin - tai paremminkin - Suomen kielen ja kirjallisuuden laitos. Jonkunhan siitä olisi otettava vastuu?
Määrittelyn kohde
Määrittelyn vaikeus koskee erityisesti humanistisia tieteitä. Luonnontieteilijät monesti vähättelevät humanistista tutkimusta juuri tutkimuskohteen epämääräisyyden ja vastausten kulttuurisidonnaisuuden vuoksi, mutta ongelmaa ei ole mahdollista paeta yksinkertaistamalla määritelmiä - pikemminkin juuri määritelmien kaventaminen tekisi tutkimuksesta vähemmän tieteellistä, ja enemmänkin pelkkää normatiivista sanelupolitiikkaa, jossa empiirinen (ja loputtoman monimutkainen) tutkimuskohde hautautuisi liiallisen teoreettisen itsevarmuuden alle.
Huonot määritelmät ovat saaneet aikaan valtavasti pahaa historiassa. Ne ovat useita kertoja johtaneet suuriin skismoihin tai pysäyttäneet jonkin tieteenalan kehityksen vuosisadoiksi. Parhaatkin määritelmät voivat olla täysin hyödyttömiä poikkeustilanteissa - ja rinnakkaiset määritelmät ovat hyviä eri tavoin, eri tilanteissa. Ne kaikki redusoivat, eli pelkistävät tutkimuskohdetta.
Tämän postmodernin dilemman aukiselittäminen on äärimmäisen suuri haaste. Humanististen tieteiden tutkijat ymmärtävät kysymyksen intuitiivisesti, mutta silti kyse on arasta aiheesta. Tiede itsessään on määritelty sellaiseksi, että määritelmien tulisi olla jämpttejä ollakseen tieteellisiä.
Relativismi on vaarallinen käsite, joka helposti ymmärretään väärin. Kielellisten käsitteiden suhteellisuus ja käsiterelativismi ei tarkoita tieteen periaatteiden kyseenalaistamista tai totuusrelativismia, vaan se ainoastaan vie tiedettä toiseen, humanistisempaan suuntaan.
Ja tämä on tietenkin vain eräs tapa määritellä humanistisen tieteen ja luonnontieteen ero. Humanistinen tieteenfilosofia on aihe, josta aion kirjoittaa paljonkin myöhemmin, mutta nyt ei ole sen aika.
Välikevennyksenä katkelma Herman Melvillen klassikkoromaanista Moby Dick (1851)
"Eläintieteen vaikeaselkoisin haara on valastiede, sanoo kapteeni Scoresby A.D.1820.
Jotkut kiistelevät yhä siitä, onko valas kala. Linne toteaa perusteista, joilla hän haluaa karkottaa valaat vesistä: "Koska niillä on lämminverisen kaksikammioinen sydän, keuhkot, liikkuvat silmäluomet, onkaloiset korvat, koska penem intrantem feminam mammis lactantem..."
Esitin kaiken tämän laivatovereilleni. He olivat yhtä mieltä siitä, että esitetyt syyt ovat täysin riittämättömät. Chaney vihjasi halventavasti että ne ovat roskaa.
Otan sen kunnon vanhanaikaisen kannan, että valas on kala. Miten valas on m ä ä r i t e l t ä v ä selvien ulkoisten tuntomerkkien perusteella, niin ettei asiasta synny enää koskaan epäselvyyttä? Lyhyt määritelmä kuuluu: valas on suihkuttava kala, jolla on vaakasuora pyrstö."Kirjan kertoja asettuu valaanpyyntäjien puolelle määrittelykiistassa. 1800-luvun luonnontieteilijät haluavat selvittää eläinten kehityshistoriaa ja ovat kiinnostuneempia niiden fysiologiasta.
Valaanpyyntäjien määritelmät motivoituvat aivan eri suunnasta. Heille valas on pyyntikohde, meressä asuva eläin. Eivät he välitä monimutkaistaa asiaa, mennä ilmeisten ja perinteisten näkemysten tuolle puolen. Määrittelyn lopullinen tavoite on totta kai lopettaa keskustelu ja poistaa epäselvyydet. Melville jatkaa, varsin hupaisasti:
"Joistakin luonnonhistorian aloista tulee vastenmielisen mutkikkaita, kun erotellaan loputtomia alajaksoja.
Sekä kaskelotilla että ryhävalaalla on kyttyrä, mutta siihen samankaltaisuus loppuukin. Sekä ryhävalaalla että grönlanninvalaalla on hetulat, mutta siihen loppuu jälleen yhtäläisyys. Niiden perusteella ei voi rakentaa yleistä järjestelmää, sillä ne esiintyvät eri valaslajeilla liian säännöttöminä yhdistelminä."Melville ei ole tietenkään vielä kuullut Wittgensteinin "perheyhtäläisyyden" käsitteestä, mutta hän keksii vallan nerokkaan tavan yksinkertaistaa koko pulman:
"Mitä mahdollisuuksia sitten jää jäljelle? Ei muuta kuin että valaat lajitellaan rohkeasti kokonsa, runsaan massansa mukaan."Kertoja päätyy siis luokittelemaan valaat suuriin, keskisuuriin ja pieniin. Tällä tavoin määrittely on vaivatonta. Aristoteleskin olisi voinut opettaa, että maailmamme oliot jakautuvat isoihin ja pieniin. Eikös siinä ole fysiikkaa kylliksi?
Pienen hurraapyöriäisen kuvaus on kauniin runollinen:
"Nimi on omaa tekoani - pyöriäisiähän on useita lajeja ja jotenkin ne on erotettava toisistaan. Kutsun hurraapyöriäistä tällä nimellä, koska se ui aina hilpeissä parvissa, jotka avomerellä hyppelevät kohti taivasta, lennähtelevät juuri niin kuin lakit kansallispäivänä. Ne pursuavat hyvää mieltä."Kirjassa valaslajien määrittely kestää kymmeniä sivuja ja perustuu pitkälti valaanpyyntäjien elinkeinoon. Määrittelyn taustalla usein muutoinkin on erilaisten eturyhmien intressejä. Määrittely jakaa maailman osiin ja toimii yleisenä suosituksena. Paljon valtaa on sillä, joka saa määritellä vastuut ja etuoikeudet.
Vaikka meillä ei olisi omia panoksia pelissä, me helposti kavahdamme todellisuuden monimutkaisuutta ja toivomme yksinkertaisia, mustavalkoisia määritelmiä, koska niiden kanssa on helpompi elää. Mitä sitten jos silloin tällöin määritelmän ja todellisuuden välillä on muutamia ristiriitoja - nehän on helppo tukahduttaa vain olematta ajattelematta koko asiaa.
Määrittelyn päivänselvä mystisyys
Määrittelyn prosessi on monimutkainen ja hämärä. Sen haastavuus on perua todellisuuden monimutkaisuudesta, kielen monimutkaisuudesta, ajattelun monimukaisuudesta sekä sosiaalisten käytäntöjen monimutkaisuudesta - näistä ainakin. Määrittelystä tekee monimutkaisen myös se, että siihen suhtaudutaan liian huolettomasti.
Tieteellisen määrittelyn välineistöä ei ole kovin tarkasti kartoitettu. Määrittelyä harrastetaan yliopistoissa, oikeuslaitoksissa ja eri medioissa kaiken aikaa, mutta on vaikea tai lähes mahdotonta löytää hyvää teoreettista kirjallisuutta, jossa määrittelyprosessia analysoitaisiin. On monia tieteellisen ajattelun oppikirjoja, mutta oikeastaan en löytänyt ainuttakaan, joka olisi erikoistunut määrittelyyn.
Myöhemmissä kirjoituksissani esittelen erilaisia määrittelyn strategioita, -inressejä, -konteksteja, -fukntioita sekä määrittelyn intentioita - mihin määrittelyllä pyritään, mitä sillä halutaan saavuttaa ja millä keinoin? Annan myös lisää konkreettisia esimerkkejä määrittelyn vaikeudesta.
Määrittelyssä suoritetaan monia sanallisia tekoja yhtä'aikaan tai erikseen. Esimerkiksi taudin määrittely voi olla diagnoosin tekemistä ja oireiden tulkitsemista - mutta yhtä lailla myös toisen ihmisen käskemistä, hoidon opastamista. Usein on vaikea erottaa toisistaan deskriptiota ja preskriptiota - siis tulkitsevaa ja normatiivista määrittelyä. Pelkkä kuvaus saatetaan ymmärtää toimintaohjeeksi, tai päin vastoin: käsitteellinen toimintaohje ymmärretään kuvaukseksi todellisuudesta.
Lause "tieto on valtaa" voidaan sekin ymmärtää usealla tavoin. Tieto antaa ihmiselle vallan luontoon, mutta toisaalta asiantuntijuuteen myös usein suhtaudutaan kuin se olisi suoraa vallankäyttöä. Väitöskirjat ovat vain leimattua paperia, mutta ne avaavat ovia virkoihin.
Historia on osoittanut, että toisinaan ihmiset luottavat enemmän määritelmiin kuin omiin silmiinsä... tosin myös silmät näyttävät meille todellisuuden sellaisena kuin se kultuuristen skeemojen läpi suodattuu.
