Vaihtoehtoinen runousoppi, osa 3

Nykyään olemme tottuneet siihen, että järjestetään alkukarsintoja, semifinaaleja, välieriä ja ties mitä tukalia välivaiheita, joihin liittyy dramaattisia päätöksiä. Lopulta seuraa suuren mediakohun saattelema finaali, jonka käynnistyessä jokainen katsoja on varmasti ehtinyt valita suosikkinsa.

Matka on pitkä, jotta maalin lähestyminen tuntuisi saavutukselta. Tunne on voimakas, koska olemme kotisohvalta käsin nimenneet inhokkimme ja samaistuneet sankariin.

Tuomarit perustelevat päätöksensä. Heitäkin saa vihata tai rakastaa. Kaikki on ihanan avointa ja demokraattista. Kansa saa esittää eriävän mielipiteensä. Tuhannet lähettelevät tekstiviestejä suoraan lähetykseen ja maksavat oikeudestaan antaa yhden liki merkityksettömän äänen. Jos oma suosikki saattuu voittamaan, se on osittain omaa ansiota.

Näin asiat hoidetaan televisiossa.

Ja sitten on toisenlaisia kilpailuja, esimerkiksi sellainen eriskummallinen kirjoituskilpailu, joka järjestetään vuosittain J. H. Erkon nimellä.

Jonkinlaisia alkukarsintoja ehkä suoritetaan, mutta emme tiedä prosessista mitään. Tuhannet ihmiset kuuleman mukaan ovat lähettäneet kilpailuun tekstejään. Emme kuitenkaan tiedä, mitkä tekstit ovat valikoituneet massasta ja millä perusteilla.

Emme tiedä kuinka huonoja runoja kilpailuun lähetetään. Emme tunne tuomareita. Heidän kasvojaan ei esitellä. Meillä ei ole aavistustakaan siitä, minkälaisia tekstejä suomalaiset yleisesti ottaen kirjoittavat ja tarjoavat kilpailuun. Mitään tietoa ei ole saatavilla.

Jos tuomaristo viime hetkellä riitautuu herkullisesti, se on heidän oma asiansa. Jos kahden tuomarin välillä herää romanssi, so what. Ehkä tuomarit eivät edes kohtaa toisiaan kasvotuksin, vaan kaikki hoidetaan sähköpostien välityksellä. Ehkä jos tuomaristo julistaa olleensa yksimielinen, se todellakin on ollut yksimielinen - ehkä?

Jos Idolsien tai Tanssii tähtien kanssa -ohjelman pohjalta voi mitään päätellä, tuomaristo ei koskaan ole yksimielinen. 7000-8000 runoa, huh huh! Jollain talikolla sekin suma on selvitettävä. Hermothan siinä menee. Miksi emme saa kuulla, jos tuomarilta on päässyt parkaisu ja läikähtänyt kuumaa kahvia toisen tuomarin housuille?

Kävi miten kävi, yhtäkkiä koittaa se päivä, jolloin lehdessä on pieni uutinen, missä mainitaan voittajan nimi. Emme saa uutisen ohessa lukea voittanutta tekstiä, emmekä tiedä millä perusteella se on muita parempi. Uutisessa on yhdellä lauseella luonnehdittu voittajan kirjoitustyyliä, mutta luonnehdinta ei kerro meille paljoakaan, koska emme saa nähdä itse kirjoitusta.

Voimme googlettaa voittajan nimen, eikä voittotekstiä löydy sittenkään. Löydämme kymmenkunta uutista, mutta yhdessäkään ei ole edes virkkeen pituista katkelmaa itse runoista.

Jokainen uutinen siteeraa samaa luonnehdintaa, joka on peräisin samasta lehdistötiedotteesta. Ikään kuin joku yrittäisi kuvailla meille millainen on norsu - että sillä on melko raskas ruumis, karkea iho sekä kärsä, eli eräänlainen käsivarsi keskellä naamaa - mutta kuvaa ei ole liitteenä. Voi harmi. Kuulostaa jännältä otukselta.

Joku on voittanut, emmekä tiedä kenet hän tarkalleen ottaen on voittanut ja minkälaisin perustein. Emme tiedä mikä hänestä tekee voittajan. Emme tiedä mitä voittaminen edellyttää.

Ehkä juuri tästä syystä tuhannet ihmiset vuosi toisensa jälkeen lähettävät tekstejään Erkon kilpailuun - koska eihän sitä koskaan voi tietää. Kenelläkään ei ole mitään käsitystä siitä riittääkö rahkeet. Tavallisen pöytälaatikkokansalaisen silmissä näyttäisi olevan kyse eräänlaisesta lottoarvonnasta, jossa teoriassa voi vaikuttaa omiin mahdollisuuksiinsa olemalla muita parempi - sikäli kuin osaa kirjoittaa ja valitsee oikean estetiikan, oikean näkemyksen, aiheen ja intohimon.

Mutta kuinka kukaan itse voi varmuudella tietää, että hän kirjoittaa riittävän hyvin? Ja miten helppoa onkaan elää siinä uskossa.

Ehkä se kuitenkin olen minä? Ehkä näillä teksteillä on toivoa? Ehkä minä olen tietämättäni lahjakas? Olisi väärin olla tulostamatta muutama liuskaa. Postikulutkin ovat vain 1,40 euroa tai siihen suuntaan.

Ja miten valtaisan vapautunut olo tuleekaan sen henkisen ponnistelun jälkeen, kun runot on valittu, asetettu herkulliseen järjestykseen, sujautettu kuoreen ja kuori toimitettu postiin - viime hetkellä, puoli tuntia ennen konttorin sulkeutumista.

Ja kuka ties kyse todellakin on arvonnasta. Voihan olla, että voittaja on vuosi toisensa jälkeen arvottu jonkinlaisella koneella? Ehkä kilpailu on vain vitsi, jolla on pitkä perinne?

Ei voi tietää. Kerta kaikkiaan mitään tietoa ei ole tarjolla. Siksi osallistuminen on miltei kansalaisvelvoite.

Ja jos sittenkin sattuisin voittamaan, mutta tekstini ovat noloja, niin onneksi niitä ei jälkikäteen näe kukaan.