Haluan kerralla kommentoida useampia viiniuutisia, joita olen nähnyt linkitetynä Facebookiin. Niissä on ihmetelty viinimaistamisen tieteellisyyttä ja ulkoviinillisiin mielikuviin, kuten (joskus aika poskettomaankin) hintaan tai miellyttävään etikettiin perustuvia makuelämyksiä.
Esim.
YLE - Prisma - Onko viininmaistelu roskatiedetta?
Joitakin vuosia sitten minulla oli aikomuksena käynnistää oma viiniblogi, koska olen toistuvasti osallistunut erilaisiin pruuveihin ja järjestänkin niitä. Harrastuskenttäni on kuitenkin niin monimutkainen, ettei useammille blogeille riittänyt aikaa. (Työlääksi osoittautui etenkin pullojen etikettien kuvaaminen ja kuvien siirtäminen blogiin. Minulla ei ollut kotona nettiä, joten kuvat olisi täytynyt siirtää muistitikulla kirjaston koneelle jne. - olettaen, että haluaa näyttää juomiensa viinien etiketit, eikä vain tällaisia geneerisiä lainakuvia...)
Internetissä olen kohdannut esimerkiksi tällaisia viinipsykologisia väitteitä, joista on herännyt mielenkiintoisia keskusteluja:
1) Viini maistuu paremmalta hyvässä seurassa
voice.fi - Viini maistuu paremmalta hyvassa seurassa
Tämän ehdottomasti allekirjoitan. Sosiaalisuus tuo moneen muuhunkin asiaan lisäulottuvuuksia. Ryhmässä on myös helpompi analysoida viiniä ja löytää sille osuvia luonnehdintoja. Harvoin sitä muutenkaan yksin avaisi kallista viinipulloa.
Sosiaalisen kokemuksen näkökulmasta on tavallaan harmi, että viiniä on alettu julkaista pikkupulloissa ja tölkeissä. Ison pullon avaamisessa on enemmän yhdessä tekemisen henkeä.
Myös kierrekorkit ovat arveluttavia, koska ne poistavat tarpeen monimutkaiselle avaamisrituaalille. Perinteisen korkkiruuvin kanssa säätämistä voi seurata vierestä ja kommentoida korkin katkeamista: tulisiko loppupätkä työntää sisään pulloon? Erinäisistä haasteiden äärellä keittiöön syntyy iloinen kisastudio. Mitä vaikeampi esimerkiksi suolakurkkupurkki on saada auki, sen paremmalle pikkelsit maistuvat.
2) Sokkona voi mennä sekaisin puna- ja valkoviini
NYT viinituntijat sekaisin testissä "en-osaa-sanoa-onko-puna-vai-valkoviini"
Tällaisissa otsikoinneissa ja uutisissa on käytännössä aina taustalla jokin yksittäinen tapaus. Tässäkään uutisessa kolmen viiniasiantuntijan raati ei todellisuudessa sekoita puna- ja valkoviinejä, vaan kaikki kuusi viiniä menevät värin puolesta oikein. Kyse on vain huudahduksesta, joita yhden illan aikana lentelee moneen suuntaan. Sokkopruuvissa on hyvä kyseenalaistaa ja tehdä rohkeita ehdotuksia. Kun muut reagoivat niihin, yleensä heikot aavistukset karsiutuvat pois.
On totta, että asiantuntijoita on silloin tällöin onnistuttu huijaamaan esimerkiksi värjäämällä valkoviini punaiseksi. Tällaiset huijausyritykset kuitenkin uutisoidaan epätieteellisen yleistävästi, koska yhden asiantuntijan huijaaminen on eri asia kuin toistuva ja järjestelmällinen sekaannus. Minuakin on monesti yritetty huijata vaikka millä tavoin ja toisinaan se menee läpi. Kyse on tarkkaavaisuudesta ja sen herpaantumisesta, mikä on tilannesidonnaista. Tiettyjen odotusten rakentumisen jälkeen on vaikea hetkessä purkaa koko havaintokokemusta ja lähestyä asiaa uudelta kantilta, vaikka saisikin toisen ilmeestä vinkin, että jokin huijaus tässä nyt on.
Useimmat valko- ja punaviinit on helppo erottaa toisistaan, mutta vaikeitakin tapauksia tarvittaessa löytyy. Syynä on juuri se, että viinien aromimaailma on hyvin laaja ja yllättävä.
Vertailun vuoksi todettakoon vielä, että minut on haastettu sokkona erottamaan toisistaan myös CocoCola, Pepsi ja marketin kolmas random halppiskola. Tämä testi meni läpi helposti. Lisäksi olen joutunut erottamaan viskin, konjakin ja jaloviinan. Tässäkään ei ollut ongelmia, vaikka en ole erikoistunut väkeviin juomiin. Luulen, että kukaan viskiharrastaja tuskin ihan äkkiä erehtyisi näin helpoissa kysymyksissä.
Asiantuntijaa kyllä huijataan, mutta menisikö diletantti halpaan?
Eräs asiantuntijoiden huijaamiseen liittyvä probleema on asiantuntijuus itse. Nykyään saatetaan antaa liikaa arvoa koulusuorituksille, vaikka kurssit pääsisi läpi pelkällä pänttäämisellä.
Jos minulta kysytään, niin luotan enemmän intohimoiseen harrastajaan kuin "viralliseen asiantuntijaan". Harrastajien joukossa on todellisia friikkejä, joilla on ällistyttävä kyky aistia vivahteita. He ovat ehkä perineet geenejä, joiden ansiosta haistavat muita paremmin. Heillä ei ehkä ole halua, varoja tai kärsivällisyyttä tutkintojen suorittamiseen, mutta he tietävät valtavasti ruoanlaitosta, viskeistä, viineistä, historiasta, taiteista, autoista jne. Aistiherkkyys, intohimo ja vahva intuitio merkitsevät joskus enemmän kuin tutkinnot ja arvonimet.
3) Kohtaavatko viineissä hinta ja laatu?
Taloussanomat-kallis-etiketti
Nyt päästään aiheeseen, johon liittyy eniten kulttuurisia vääristymiä ja ilmeistä epätieteellisyyttä. Keskimäärin kallis viini voi olla halpaa viiniä parempi, mutta viiniharrastamisen suola on mielestäni se, ettei luoteta tilastoihin, vaan omiin aisteihin.
Olen monesti juonut alle 10 euron viinejä, jotka maistuvat paremmalle kuin yli 30 euron viini. Jos en tietäisi tarjotuista viineistä mitään ja saisin ilmaiseksi kumman tahansa, ottaisin kuitenkin kalliimman, koska mahdollisuudet nautinnolliseen elämykseen ovat suuremmat.
Viinien hinnoittelu perustuu enemmän traditioon ja mielikuviin kuin laatuun. Tämä johtuu jo ensinnäkin siitä, että vuosikerroissa on suuria eroja. Alko ei hinnoittelussaan huomioi mitenkään viinisadon epäonnistumista. Onnistuneen vuosikerran jälkeen hyllyyn tuodaan toista vuosikertaa, joka on kaikkien mielestä kehnompi - jopa tuottaja itse saattaa myöntä sen, että vuosi oli vaikea: tuli hallaa, kuivuutta, rakeita ja heinäsirkkoja. Kaikki meni mönkään, mutta tässä tämä nyt on. Vähän maistuu kitkerältä, minkäs teet, sori.
Koska hinta on sama, kiinnittää viiniharrastaja ensimmäiseksi huomiota vuosikertaan ja sen laatuun. Jopa täysi amatööri voi huomata eron, kun tuttu viini ei maistukaan yhtään samalle. Oma luottoviini tuottaa pettymyksen. Joskus havaittavia eroja voi olla myös saman vuoden tuotantoerissä.
Kaikkein kalliimpien viinien hinta perustuu usein tarhan sijaintiin ja historiaan. Kun viini voittaa kyllin paljon kilpailuja ja niittää mainetta, sen hinta kohoaa asteittain tietylle tasolle. Vaikka omistaja vaihtuisi ja laatu heikkenisi, kestää kauan ennen kuin mielikuvat viinin erinomaisuudesta murenevat ja hinta tulee alas. Konservatiivisesti ajattelevat ravintoloitsijat ja heidän rikkaat asiakkaansa eivät ehkä välitä. Viiniä menee kaupaksi kalliilla niin kauan kunnes uskolliset ostajat ovat haudassa. Viinin juominen tunnetusti pidentää ikää, joten siihen voi helposti mennä puoli vuosisataa. Lisäksi on nousukkaita, jotka eivät ymmärrä viineistä mitään, mutta mielellään matkivat itseään rikkaampien kulutustottumuksia.
Hyvien viinien löytäminen
Viinimarkkinoilta löytyy arvosteluja vertaamalla ja pruuveja sekä messuilla harrastamalla monia edullisia, mutta silti erinomaisia viinejä. Ne pärjäävät toistuvasti sokkovertailuissa kalliimpien viinien kanssa. Jos laatu pysyy tasaisena, niiden hinta saattaa hitaasti kohota, kuten Alkossakin on muutaman viinin kohdalla käynyt. Oman suosikkiviinin parempaa vuosikertaa kannattaa ostaa varastoon, jos on luottoa siihen, ettei viinivarasto saa aikaan kulutuksen huomattavaa lisääntymistä.
Helsingin Sanomien vaikutus viinien suosioon on häkellyttävä. Kun Hesarin pruuvissa julistetaan jokin viini muutaman vertailuviinin joukosta voittajaksi, se myydään loppuun muutamassa tunnissa. Saman päivän iltana koko maan Alkoista ei löydy ainuttakaan pulloa.
Hesarin vaikutusvalta on naurettava, koska kyse on niin pienestä otoksesta. Voittajaviini ei ole Alkon valikoiman paras, vaan se on voittanut ainoastaan saman vertailun 6-7 muuta viiniä. Silti kuulee sanottavan, että "tämä on se asiantuntijoiden valitsema Alkon paras viini". Alkossa on satoja viinejä, joita ei testissä lainkaan maistettu ja kaiken lisäksi kyse on vain jonkun asiantuntijan mielipiteestä.
Tärkeintä olisi oppia löytämään viini, joka maistuu hyvälle omassa suussa. Tutkimus kannattaa aloittaa edullisemmasta päästä, koska kalliimpien viinien omaperäinen luonne voi mennä ohi, jos ei ole vertailukohtia. Kalliit viinit eivät välttämättä ole kaikilta osin parempia, mutta niillä on tietty persoonallisuus. Ne toteuttavat tietynlaiset spesifimmät odotukset. Niihin voi jopa liittyä eräänlainen aromifetissi, jota kaikilla ihmisillä ei ole. Ne ovat erittäin nahkaisia, äärimmäisen kuivia tai uhkeita kuin Willendorfin Venus.
4) Mielikuvien vaikutus viineissä ja muuallakin
Tutkimusten mukaan korkea hinta vaikuttaa useimmiten positiivisesti ihmisten odotuksiin. Kuluttajat saavat suurempia elämyksiä kalliimmasta viinistä jo pelkästään siksi että ovat luottavaisempia illan onnistumiseen ja maksamisen jälkeen myös sitoutuneet tykkäämään. Useimmilla on korkeampi kynnys myöntää pettymystä, jos panoksena on enemmän enemmän rahaa.
(Itse saatan tosin olla poikkeus, sillä olen herkkä valittamaan, enkä epäröi antaa asiakaspalautetta. Yleensä en uskalla väittää, että olisin psykologisesti poikkeava, koska juuri sillä tavalla ajattelemalla menee helpoiten halpaan. Totta vain on, että kun ärsyynnyn jostain, niin annan sen kuulua).
Tässä linkki juttuun, jossa referoidaan tutkimusta hintatietojen vaikutuksesta viinikokemukseen:
Pölli Tästä - Hinta kertoo laadun
(Oheisen blogikirjoituksen perässä on muuten hyvää keskustelua.)
Etsimme elämyksiä, toivomme hyväksyntää ja välttelemme pettymyksiä. On mukavampi kokea tehneensä oikea valinta, koska se vahvista minäkuvaa. (Toisaalta jos sattuu olemaan erimielinen tiedostaja, voi rakentaa itsetuntonsa myös sen varaan, että on maistanut Bollingeria sokkona ja arvioinut sen 35 euron perussamppanjaksi.)
Köyhät mutta ylpeät ja luokkatietoiset työläiset omaksuvat helposti suojakeinokseen sen asenteen, että kalliit viinit ovat aina huijausta. Asenne on rationaalinen, koska vähävaraiselle rahan haaskaus olisi suurempi henkilökohtainen riski, eikä hienosteleva viinituntemus tuota sosiaalista lisäarvoa, vaan pikemminkin vaivaantuneen olon. Ei ole viisasta saada vieraitaan tuntemaan itseään sivistymättömiksi tai nostaa yhteiskunnallinen eriarvoisuutta pöydälle. Akateeminenkaan vasemmistolainen ei halua antaa tukeaan systeemille, joka on osana "paremman väen" symbolista kerrostumaa. Jos vasemmistopiireissä haluaa tuntea itsensä miehekkääksi, on helpompi laittaa kainaloon James Bond -dödöä kuin ostaa Bollingeria.
Työväen keskuudessa ihanteena on usein suoraviivainen toiminta, eli tartutaan alahyllyn pulloon. Parempi on olla edes kokeilematta hienostelun eleitä - ja muistaa jälkikäteen vain huonot kokemukset, sellaisesta elämänpiiristä, johon ei ole varaa.
Täältäkin löytyy hyvää keskustelua mielikuvien vaikutuksesta maistelukokemukseen:
Näkökulma.net - Hyvältähän se kallis maistuu
"hienostunut maku" saattaakin olla siis olla tärkeä ryhmäkoheesion
ylläpidon väline. Kun vaikkapa kalliit tuotteet tutkimuksen osoittamalla
tavalla helposti määritellään myös maultaan parhaiksi, voivat ne joilla
on kalliisiiin tuotteisiin varaa määritellä itsensä näiden tuotteiden
arvostamisen avulla "hienostuneiksi" eli samalla jotenkin ihmisenäkin
paremmiksi kuin ne, joilla ei ole näihin hienostuneiksi määriteltyihin
kalliisiin tuotteisiin varaa.
Jopa asiantuntijoita voidaan huijata tykkäämään jostakin tuotteesta uskottelemalla että se on kallista ja korkeasti arvostettua. Silloin he arvioivat sen yksilölliset piirteet "persoonallisuudeksi" ja yleiset piirteet "hienoksi osoitukseksi uskollisuudesta lajityypille". Halvan viinin kohdalla persoonallisuus voisi olla "omituisia makuvirheitä" ja tavallisuus "tylsää geneerisyyttä".
Hieman samalla tavoin voi ihmisen luonteen erilaisuutta diagnosoida "neroudeksi" tai vaikkapa "oireyhtymäksi", sen mukaan löytyykö kyseiselle tempperamentille arvostusta.
5) Entä sitten taide, onko se mielikuvamarkkinoiden taitavaa hallintaa vai todellisuuden kohtaamisen tiedettä?
Viinikokemuksen analysoiminen on tietenkin vain vertauskuva paljon laajemmille inhimillisen kulttuurin lainalaisuuksille. Esimerkiksi myös runoudessa lukijakokemukseen vaikuttaa suuresti se, millainen kansi ja taitto kirjassa on - sekä tieto mahdollisista palkinnoista.
Yhtä hyvin voisi järjestää runonmaistajaisia sokkona ja tutkia sitä, millä tavoin lukijat analysoivat runoa, jos sen on kerrottu voittaneen palkintoja. Varmaankin he löytävät siitä enemmän piilomerkityksiä ja tulkitsevat sen tyylillisiä virheitä tietoisiksi kokeiluiksi. Vastaavasti sama runo luetaan nopeasti ja tulkitaan tylsämieliseksi yritelmäksi, jos sen on kerrottu olevan peräisin lukiolaisen kynästä tai halvasta omakustanteesta.
Itse ajattelen, että runouden tehtävä olisi edistää kulttuurikriittisyyttä ja itsereflektiota, tuoda näkyväksi meitä ohjaavat rakenteet ja tarjota mahdollisuuksia havahtumiseen ja emansipaatioon. Runouskäsitykseni on melko vasemmistolainen: pidän arvokkaampana sitä, jos puretaan runoksi tunistettavan tekstin poeettisuutta ja tietoisesti poistetaan monikerroksisuutta ja eteeristä lyyrisyyttä. Pyrkimyksenä on demokraattinen teksti, jonka lukeminen ei edellyttäisi taistatietoja tai kompetenssia. Oivallus lähtee arjesta, eikä rakennu kirjallisen tradition päälle. Tällöin oivalluksen ehtona ei ole koulutus tai kokemus runotekniikoista, vaan eläminen tässä ajassa ja yhteiskunnassa. Runo ei keskustele runouden, vaan kaiken muun median kanssa. Pohjana voivat olla kaljapullon eriketit, uutiset, DVD-boksin lisämateriaalit, mainokset tai tuoteselisteet.
Tässä suhteessa tunsin pitkään olevani kirjallisella kentällä melko yksin - ja ehkä "kirjallisella" kentällä yhä olenkin. Helsinki Poetry Connectionin tarjoamat Open Mic -tilaisuudet ovat monella tavalla mahdollistaneet runouden tehokeinojen ja päämäärien uudellenarvioimisen. Ne myös tarjoavat minulle mahdollisuuden lukea tekstejni tavallisen baariyleisön edessä ja aistia niiden herättämiä reaktioita. Tämäkin on eräänlainen "sokkoarviointi", jossa teksti tarjoillaan ilmoittamatta sen hintaa. Julkaisen runojani myös aukea.netissä, mikä on hieman samanlainen reality check.
Joillekin korkeakulttuuri yhä merkitsee etupäässä sofistikoitunutta eskapismiä tai sisäänlämpiävää leikkiä, pyrkimystä osoittaa omaa sivistyneisyyttä ja tyylitaituruutta vertaisilleen - päästä piireihin sen sijaan että piirit lakkautettaisiin ja runouden portit avattaisiin kaikille. Korkeakulttuurissa on tietenkin kyse kompetenssista, jota ei voi ostaa rahalla - mutta silti ollaan kerhon jäseniä, suunnataan sanat niille, joilla on ymmärrystä ja valmiiksi myönteinen asenne. Vältellään tilanteita, joissa omat tekemiset pitäisi altistaa tavallisen kansan arvioinnille. Ei välitetä haastaa kenenkään ennakkoluuloja. Kerätään apurahoja, vaikka kirjoilla olisi koko maassa sata lukijaa, kymmenen ymmärtäjää. Tärkeintä on, että kriitikot ja kollegat tykkäävät, eli ne ihmiset joilla jo valmiiksi on samaa symbolista pääomaa - vaikka juuri heillä periaatteessa olisi vähiten tarvetta kielellisille oivalluksille tai positiivisille kirjallisille kokemuksille.
Helppo runokirja voi jättää kirjailijan köyhäksi, mutta muuttaa jonkun elämän, jos hän on aiemmin pitänyt runoutta mahdottomana ymmärtää. Apurahoja tulisi suunnata yös kirjoittajille, jotka rakentavat runoudelle perustaa, eikä vain niille akrobaateille, jotka nostavat sen harjakorkeutta. Lukijan positiivisen mielipiteen tulisi merkitä jotain, myös siinä lukijakunnassa, joka normaalisti ei runoja lukisi. Runouteen ei pääse sisälle, ellei julkaista kompetenssineutraaleja kirjoja. Poetry for Dummies. Pitkäripaisen alahyllyn perjantairunoutta. Lyhyempikin yltää poimimaan, eikä maksa liikaa, kun mitataan aivojen turhauttamisvaluutassa.
Runoteosten palkitsemisessa olisi myös hauska joskus soveltaa objektiivisia sokkoarviointeja, jolloin aiemmat meriitit eivät ole tukemassa lukijan mielikuvia ja glorifioimassa tekstiä. Kirjan julkaisijaa tai kirjoittajaa ei ilmoitettaisi. Olisi vain teksti, kuten kirjoituskilpailuissa. Tällainen sokkotesti olisi vaikea toteuttaa, mutta ajatusleikkinä se antaa ajateltavaa.
