Myönnän, että kirpputorit tuovat elämääni jännitystä. Milloin tahansa voi sekalaiset rojun seasta löytää tarpeellisia käyttöesineitä tai antiikkia; arvokkaita design-esineitä ja jopa suoranaisia aarteita, kuten kuuluisien taiteilijoiden signeerattuja teoksia tai tummuneita hopeakolikoita.
Kirpputoreilla voi tuntea saavuttaneensa lapsuutensa unelman, kun vihdoinkin pääsee tekemään arkeologisia löytöjä
Indiana Jonesin tyyliin.
Samaan aikaan kirpputorien kasvava määrä ja helppokäyttöisyys tarjoavat liialliseen tavaraan tukehtuville nykyihmisille tehokkaan väylän tyhjentää komeroita ja kellarin kanahäkkiä. Vaikka tavaraa ei varsinaisesti menisi kaupaksi - tai myytyjen esineiden tilalle löytyisi jotain uutta - antaa myyntipöydän vuokraaminen hyvän perusteen suursiivoukselle. Oman kokemukseni mukaan vähintään yhtä paljon silkkaa roskaa ja villakoiria löytyy turhien tavararöykkiöiden takaa, kun niitä raivaa kirpparimyyntiin. Yksi kassillinen menee kirpputorille ja toinen suoraan taloyhtiön roskikseen.
Myyntipöydän vuokraaminen stressaa huomattavasti vähemmän kuin muutto, mutta tulee samalla tavoin käytyä läpi omaisuutta, ja taas tiedostaa, miten pientä osaa kaikista tavaroista on oikeasti tarvinnut kuluneen vuoden aikana.
Vaikka kirpparishoppailuun kuluisi tarpeettoman paljon rahaa, ei harrastus tule lähellekään niin kalliiksi kuin perinteinen shoppailu. Yksien epämukavien sadan euron kenkien hinnalla saa kirpparilta raahattua kotiin monta kassillista turhuuksia. Samalla tutustuu suomalaiseen design-historiaan ja oppii tuntemaan monta taakse jäänyttä hienoa yritystarinaa,
Kirpparit tarjoavat köyhille perheille ja opiskeleville hipstereille mahdollisuuden persoonalliseen tyyliin ilman suurta varallisuutta. Jopa harrastuksiinsa voi löytää täysin ehjiä välineitä murto-osalla uuden hinnasta. Ratsastuskypärät ja luistimet ovat tuikitavallisia tavaroita ainakin Espoon varakkaammilla alueilla. Hinnasta näkyy, että niitä ei myydä pois rahan takia, vaan käyttämättömistä tavaroista halutaan päästä eroon.
Tässä muutamia kirppareiden hyviä puolia. Valitettavasti pohdiskelut eivät jää tähän.
1.) Kirpputorien laaja suosio ei niinkään kerro ihmisten tietoisuuden lisääntymisestä, vaan ilmiö perustuu enemmänkin heikkoon taloustilanteeseen. Toinen taustavaikuttaja voi olla myös taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen.
Talousvertailuissa usein korostetaan sitä, että hyvin pärjäävät perheet tienaavat vain noin 4-6 kertaa sen summan jonka saavat työttömät tai yksinhuoltajat. Näissä luvuissa ei oteta huomioon sitä, että jos toiselle perheelle voi vuokran ja pakollisten menojen jälkeen jäädä käteen vain muutama sata euroa, todellisen käytettävissä olevan varallisuuden ero on moninkertainen suhteessa ilmoitettuun. Lisäksi omistusasujien menot ovat vuoralaisia pienemmät ja varallisuus kumuloituu.
Kun kuukaudesta ja vuodesta toiseen sinnittelee niukoilla resurseilla, muuttuvat kirpputorit pikemminkin välttämättömyydeksi. Niistä voi olla olla kaukana jännitys ja seikkailu, kun kovalla kiireellä täytyy löytää omalle lapselle istuvat monot, vaikka samaan aikaan käy päivätöissä ja tulot eivät kertakaikkiaan vain riitä. Itse olen siis melko etuoikeutetussa asemassa, kun edes kehtaan höpistä jostain suttuisista hopeakolikoista, joilla ei edes näinä päivinä ole kovin kummoista markkina-arvoa.
Viimeaikainen kirpputorien ja kierrätyskeskusten määrän lisääntyminen on edellyttänyt pitkään jatkunutta talouskurimusta, sillä tiedetään, että suomalainen ylpeys voi pidätellä vähätuloisia perheitä turvautumasta jopa käytettyyn autoon. Osaksi 90-luvun laman kokemusten ansiosta kirpputorien häpeällisyys on kuitenkin voitettu ja halvoista ostoksista on tullut yleisesti hyväksyttävää, jopa trendikästä. Asennemuutoksesta on hyvänä esimerkkinä televisio-ohjelma
Huutokauppakeisari, jossa kerrankin ruutuun ovat päässeet tavalliset syrjäseutujen ihmiset.
Sarjan eräänlainen edeltäjä
Antiikkia, antiikkia oli aivan eri tavalla hienostelevat ohjelma, jossa brassailtiin taidehistoriallisella osaamisella. Sarjoja vertailemalla näkee konkreettisesti, millä tavalla vanhan tavaran markkinat ovat rahvaanomaistuneet taantuman aikana. Sama historiallinen tietotaito löytyy taustalta, mutta nyt on kyse arkisesta työstä ja itsensä elättämisestä, eikä jostain aateliston teekutsuista.
2.) Kun tavaraa halutaan väkisin myydä pois, on uhkana laajamittainen deflaatio. Kirpputorit pakottavat antiikkikauppiaat ja muotitavaroiden suunnittelijat vaaralliseen tarjouskilpailuun, Kirppareilta voi löytää upeita design-esineitä naurettavan halvalla, koska myyjä ei tunne esineensä arvoa. Tällaisen löydön jälkeen tuntuu mahdottomalta maksaa samanlaisista tuotteista niiden oikeaa hintaa - onhan aina mahdollista tehdä vastaavia löytöjä kirpputoreilta.
Kun tyylitietoiset ja designhistoriaan perehtyneet kuluttajat siirtyvät koluamaan kirpputoreja, kadottavat uusien tavaroiden valmistajat tärkeän asiakaskuntansa. Jopa jäljelle jääneet uskollset ostajat kavahtavat 100 euron hintalappua, kun ovat juuri hetkeä aiemmin nähneet Fidan ikkunassa saman tuotteet 25 eurolla, miltei uuden veroisessa kunnossa.
Perinteiset jälleenmyyjät ovat pakotettuja joko nostamaan hintoja, eli tavoittelemaan varakkaampia asiakasryhmiä tai alentamaan hintojaan erinäisin alennuksin. Jos Marimekko tai Iittala alentavat hintojaan, seuraavat UFF, Fida ja muut kirpparit perässä - ja näin syntyy tilanne, jossa kuluttaja viivästyttää ostoksiaan, koska hän odottaa kenties saavansa saman tuotteen myöhemmin edullisempaan hintaan. Raha ei liiku ja talous ajautuu yhä syvempään ahdinkoon.
Tätä ilmiötä kutsutaan
deflaatioksi. Kyse on käänteisestä inflaatiosta, jossa tavaran hinnat laskevat, mutta tästä huolimatta ostopäätöstä ei tehdä, koska on edullisempaa odottaa. Ongelmana on myös laajempi laatubräbdien arvostuksen aleneminen.
Artek, Marimekko ja Iittala olivat 2000-luvun alussa arvostettuja brändejä, joilla oli myös korkea kotimaisuusaste. Stockmann-tavaratalojen kriisissä on puhuttu paljon verkkokaupoista, mutta kallista kotimaista design-tavaraa kiertää niin paljon kirpputoreilla, että senkin täytyy jo vaikuttaa.
Kaikki ovat jo saaneet mummoiltaan tai kaukaisilta tädeiltään joululahjaksi niin monta Plussa-pisteillä ostettua mariskoolia, ettei kukaan katso sellaisen omistamista osoitukseksi hyvästä mausta. Tällaiset asiat eivät voi olla vaikuttamatta brändin yleiseen arvostukseen.
Ihmisillä ei ole enää pienissä kaupunkiasunnoissaan tilaa uudelle tavaralle, kun hyllyt notkuvat kirpputorilöydöistä.
3.) Suurempien ikäluokkien omakotiasunnot ovat täynnä perintötavaroita, jotka eivät mahdu seuraavien sukupolvien pieneen kaupunkiasuntoon. Voi olla, että kirpputorien suosio olisi lisääntynyt myös ilman pitkää lamaa, sillä niin monella ihmisellä on akuutti tarve päästä eroon perintötavaroista. Jopa kuolinpesiä ostavat yrittäjät joutuvat nykyään myymään tavaroita pois kirpputoreilla, koska antiikkikaupan työntekijöiden palkkaa ja hyvällä paikalla sijaitsevan kiinteistön vuokraa ei pysty maksamaan myynnin alenevilla katteilla.
Vaikka kuolinpesän saisi ilmaiseksi ja se olisi täynnä aarteita, tavaran säilyttäminen varastoissa maksaa niin paljon, että se on parempi saada heti liikkeelle. Tämä pakottaa myös ammattilaiset polkuhintoihin ja kiihdyttää entisestään deflaatiota.
Voisi tietyllä haikeudella todeta, että tätä menoa hienoa ja kaikkien ihailemaa retrotavaraa on pian liikkeellä niin paljon, ettei kukaan välitä koskeakaan siihen. Jokaisella on jo keittiökaapit pullollaan erilaisia Muumi-mukeja, mutta kun kaappeihin pitäisi saada mahtumaan myös lautasia, jauhoja ja säilykkeitä.
Taisi olla virhe ostaa huoltoasemalta taas kolme uutta muumimukia, vaikka ne yhdessä maksoivatkin vain kymmenen euroa.
Helsingin seudulla on jo näkynyt, kuinka antiikkikaupat yksi toisensa jälkeen sulkevat ovensa. Kenelläkään ei juuri nyt ole varaa sijoittaa tilaa vievään tavaraan, varsinkin kun taiteen ja antiikin arvo on selkeässä laskussa.
Mummolta tuli perinnöksi niin hieno kaappikello, ettei sitä kehtaa viedä kaatopaikallekaan, mutta ei sille oikein olisi tilaa kotonakaan. Kyselin läheiseltä antiikkauppiaalta, mutta hänellä kuulemme on jo varastossaan seitsemän samanlaista. Soitin museoon, eivätkä ne huoli. Kierrätyskeskus ottaisi kaapin vastaan, mutta kuljetuksesta pitäisi maksaa 15 euroa.
Viisi vuotta sitten samanlainen kaappikello maksoi antiikkikaupassa 1500 euroa. Siksi minä sen kaapin suostuin ottamaan, kun perintöä jaettiin. En ajatellut, että samaan aikaan alkaisi lama ja tuhannet samanlaiset mummot kuolisivat ympäri maata jättäen jälkeensä tuhat samanlaista kaappikelloa.
Kaikkien niiden mummojen lapset asuvat kaupungeissa. Heillä ei ole edes farmariautoa, jolla kaapin voisi kuljettaa kesämökille.
Mitä helvettiä me oikein tehdään tällä tavaralla? Lohduttako nyt yhtään se, että maksoin vain 50 senttiä hopeakolikosta, jonka arvo on oikeasti 5 euroa?!
