Ajatuksia kuvataiteilijan kirjallisesta opinnäytteestä

Monille kuvataiteilijoille kirjalliset tehtävät tuottavat vaikeuksia. Taiteen opinnäytetyöstä herännyt kohu ei ole kuitenkaan saanut blogeja laulamaan. Äkkiseltään en löytänyt ensimmäitäkään kuvataiteilijaa, joka olisi omin valtuuksin kommentoinut kohua. Vakavaa ammatillista keskustelua ei syntynyt myöskään lastensairaalan Kiiski-veistoksesta, ainakaan julkisesti. No, tässä tulee vähän rönsyilevää analyysiä kuvataiteilijan elämänkohtaloista.

Kirjailijantyön ohessa olen harrastanut bloggaamista yli viisi vuotta. Minulle ei ole mikään ongelma pyöräyttää pidempääkään tekstiä aiheesta kuin aiheesta. Kirjoitan säännöllisesti 10 sivua päivässä, ja kuukaudessa vaivatta 10 vaihtelevan laatuista vuolatusta. Aiheesta kuin aiheesta.

Koulussa minulle kuitenkin pakkoruotsi tuotti valtavia ongelmia. Ylioppilaskirjoitukset läpäisin rimaa hipoen ja yliopistolla jouduin yrittämään yhtä pakollista kurssia kolmesti, ennen kuin pääsin läpi. Etenkin suullinen esitelmä ja keskustelu tuottivat tuskaa. Olen aina ollut huonosti motivoitunut opiskelemaan kieliä. En jaksa päntätä sanalistoja tai kielioppia, eivätkä edes monesti käytetyt ilmaisut tartu päähäni tuosta vain.

Pakkoruotsiin liittyy valtavasti ahdistusta ja se on niellyt elämästäni paljon aikaa, jota en usko kehnon kielitaitoni ikinä korvaavan. Ruotsinkielisestä Kalle Ankasta sentään ymmärsin muutaman puhekuplan, kun kerran sarjista selailin. Ehkä sekin jotain auttaa elämässä, että lyhyiden kielien vastapainoksi suoritin pitkänä vitutuksen oppimäärän.

Kohu surkeasta opinnäytetyöstä taiteen alalla

Maaliskuun alussa uutisoitiin taiteen alan opinnäytetyöstä, joka ilmeisesti oli täynnä sekalaista hölynpölyä:
Salaliittoteorioilla korkeakoulututkinto - lopputyot kirjavia

Olen pitkään uumoillut, että korkeakoulut päästävät oppilaita läpi liian helpolla, sillä ne tarvitsevat valmistuneita saadakseen valtion tukea.

Tässä(kään) keskustelussa ei huomio kiinnittynyt kannustusjärjestelmien ristiriitoihin, vaan taiteen alaan sinänsä:

"Satakunnan ammattikorkeakoulu selittää erikoisen opinnäytetyön hyväksymistä sillä, että kyse on taiteen alan opinnäytetyöstä."

Ok. Selitys kuulostaa selittelyltä, mutta mennään nyt tällä. Valmistumisen rimaa on monella alalla laskettu, mutta varmaan taiteen opinnäytetöissä häröily on omalla levelillään.

Opinnäytteen toinen ohjaaja Matti Velhonoja puolustaa käytäntöä varsin tolkullisesti, lempeällä otteella:

- Sama tekijä maalaa ja kirjoittaa... Opiskelijoiden taideteokset tarvitsevat julkisuutta - eivät tekstit, Velhonoja korostaa. 

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016031121248051_uu.shtml

Luulisi opettajien yleisemminkin myöntävän, että taiteilijoiden joukkoon mahtuu aina niitä, joilla tietyissä elämän perustaidoissa on alttiuksia surkeudelle ja angstille; matikkahäiriötä, epäsosiaalisuutta ja traumoja. Siksikin motivaatiota taiteeseen riittää. Aikaa ja energiaa heillä ehkä olisi enemmän taiteelle, jos heitä kannustettaisiin tekemään asioita, jotka he osaavat parhaiten.

Toinen puoli on sitten se, että joillakin voi myös nousta kusi nuppiin ja he ajattelevat, että taiteilijana he saavat olla kaiken mailman byrokratian ja muun paskan yläpuolella.

Viime viikolla kohu palasi uutisotsikoihin. Kuvataiteilija Martti Virtanen ehdotti koko käytännöstä luopumista:

– Teoriaopetus lopputöihin liittyen on turhaa. Kankaanpäässä tämä oli avoimesti kaikkien tiedossa: lopputyötä pidettiin välttämättömänä pahana.

AMKn opinnaytekohulle piste - taiteilija ei pysty välttämään kirjallista opinnaytetyötä

Kuten otsikossa lukee, kirjallisesta lopputyöstä ei aiota luopua:

– Näen vieraana, että raportti ei kuuluisi opinnäytetöihin. Niihin kuuluu myös viestinnällinen puoli eli asiantuntijateksti, jossa tuodaan esille niitä lähtökohtia, perusteita ja prosessia, joiden pohjalta taideteos on syntynyt, Rissanen sanoo.

Raportti ja viestinnällinen puoli: oman tekemisen perusteita. Minun korvaani kuulostaa enemmänkin apurahahakemukselta kuin opinnäytteeltä.

Henkiset esteet ovat yksilöllisiä ja ulkopuolisen voi olla vaikea ottaa niitä todesta

Ymmärrän, että kaikki taiteilijat eivät tunne kirjoittamista omaksi lajikseen. Kuvataiteet tai musiikki voivat olla esimerkiksi lukihäiriöiselle oma ilmaisukeino. Koulussa piirrostaitojen kehittämistä on ehkä edistänyt se, ettei tunnilla ole kokenut opetusta mielekkääksi. Itsekin piirtelin vuosia kirjojen marginaaleihin ja ruutuvihkoihin, kunnes piirrokset vaihtuivat runoihin, ja sille tielle jäin.

Äidinkielen tunnilla korostettiin, että kielitaito mittaa myös ajattelun tasoa. Siksi kai koetan ajatella myös muiden ihmisten puolesta ja toimin runoilun ohessa jonkinlaisena kansakunnan konsulttina.

Kärsivänä taiteilijana tiedän, miten vaikea on joskus seurata ohjeita ja pysyä opetussuunnitelmassa. Kutsumus huutaa kuin olisin sen koira ja noutaisin keppiä. Jos tekemisen halu on polttava, niin työ tempaa mukaansa, vaikka se kohdistuisi muiden näkökulmasta väärään kohteeseen.

Innostuessani minun on liki mahdotonta ymmärtää sitä järkipuhetta, joka kehottaa ottamaan etäisyyttä kirjoittamiseen ja esimerkiksi käymään suihkussa ja syömään jotain. Myönnän, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, verensokeri, mutta teen sen ihan kohta. Nyt minun täytyy kirjoittaa valmiiksi tämä yksi pieni juttu. Enintään viisi liuskaa lisää.

Syytän vuoroin lahjakkuutta ja vuoroin keskittymishäiriötä. Välillä ne näyttäyutyvät yhtenä ja samana asiana. ADHD kohtaa vaaratilanteita ja illuusioiden murentuessa (tai vain rutiinien puutteesta) havahtuu muiden ihmisten ongelmiin. Rikkinäinen focus samaistuu hetkeksi iloon, hetkeksi tragedian, ja sitten kääntää selkänsä kaiken, kun jotain uutta liikkuu ääreisnäössä.

ADHD saa aikaiseksi. Paljon syntyy, mutta vääriä asioita, eri lähtökohdasta kuin pyydettiin. Eri johtopäätöksin kuin toivottiin.

Ei ihmisellä tietenkään tarvitse olla selkeää syytä sille, miksi hän kokee kirjallisen ilmaisun vaikeaksi. Myös pakollisuus voi ja saa tuottaa valtavasti ahdistusta. Ehdottomuus vain tekee poikkeavien ihmisten elämästä entistä vaikeampaa, jos oppilaitos ei yritä kehittää häntä myös siinä taidossa.

Väitän, että pitkän tekstin kirjoittaminen voi kirjoituskammoisen silmissä näyttäytyä hieman kuin jyrkkänä portaikkona liikuntarajoitteiselle. Tunne on kuin Hithcokin Vertigosta. Maailma pyörii silmissä. Pala on kurkussa ja paniikkikohtaus lähellä. En kykene.

Pidän myös jokseenkin kyseenalaisena sitä, jos kuvataiteilijan valmistumisen ehtona on kirjallinen tuotos, silloin kun myönnetään, ettei siitä ei ole hyötyä hänen urallaan. Opintojen aikanakaan ei nähdä tarpeelliseksi valmentaa oppilaita juuri "opinnäytteen" kirjoittamiseen. Pahin jätetään lopuksi ja puolustellaan "eihän niitä taitoja myöhemmin tarvitse, mutta yrittäisit nyt meidän iloksemme ja omaksi parhaaksesi".

Kyllä asiantuntija näkee itse teoksesta onko esteettinen näkemys kehittynyt ja teoreettinen oppi mennyt ollenkaan perille. Ainakaan taiteilijan kirjallisia töitä ei voi arvioida samoilla kriteereillä kuin vaikkapa historian maisteria, jonka tulisi hallita sekä tieteellinen metodi että kirjallisesti sulava kerronta. Totta hitossa taiteen opinnäytetyöt pahimmillaan edustavat pahinta mitä löytyy.

Ongelma ei silti ole toivoton, jos asioita johdonmukaistaa. Miksi ei kirjoitettaisi tekstejä, joiden vaatimiselle on vankempi perusta?

Ehdotus: Muutetaan opinnäytteet rehellisesti työsuunnitelmiksi ja lehdistötiedotteiksi

Jos kuvataiteilijan tulee urallaan kirjoittaa ensi sijassa apurahahakemuksia, niin luulisi olevan johdonmukaisinta, että keskitytään juuri niihin. Opinnäytteiden sijasta kirjoitustehtävänä olisi siis esimerkiksi apurahojen projektisuunnitelma.

Yritin löytää netistä kuvatailijoiden omakohtaisia kokemuksia opinnäytteestä. Tiina Paananen tunnustaa angstit melko peittelemättä Turun AMK:n sivuilla julkaistussa artikkelissaan:

"Opinnäyte, tuo valmistumista edeltävä via dolorosa.

...siitä jäi pysyvät traumat. Aihe ei kiinnostanut yhtään mutta paperit oli saatava ulos.

Mitä tapahtuu tehdyille töille? Lukeeko niitä joku?
− Kyllä niitä ilmeisesti joku lukee, kun kohukin nousi"  

Turkuamk.fi - Ou-nou-opinnayte

Jopa kirjoitustehtävän puolustajat tuntuvat myöntävän, että opinnäyte edustaa tekstityyppiä, johon ei enää palata kuvataiteilijan uralla. Opinnäyte on epämääräinen abstraktio, jonka tyyliä tai tarkoitusta ei ole selkeästi määritelty. Sen funktio on lähinnä hierarkinen: oppilas kirjoittaa, jotta hän lepyttäisi akatemian jumalat, joiden tiet ovat tuntemattomat ja jotka asuvat pilvien pimennossa.

Kyse on traditioista ja halusta omaksua muiden akateemisten aineiden perinteitä. Mimeettisesti halutaan tehdä sitä mitä muutakin.

Kuvataitelijalle kirjallisista taidoista on varmasti elämässä hyötyä, mutta "opinnäyte" on kenties väärin kohdistettu. Miksi ei kuvataiteilija alusta saakka opettelisi tuottamaan tekstilajeja, joista hän oikeasti on riippuvainen - siis etenkin apurahahakemuksia ja niiden työsuunnitelmia.

Tunnen joitakin taiteilijoita, jotka ovat usein mukana ryhmäproduktioissa ja saavat aikaan hienoja näyttelyjä. He näkyvät sen verran, koska joku muu hakee rahaa yhdistykselle tai työryhmälle, jossa he ovat mukana. Moni taitava taiteilija jää ilman henkilökohtaisia apurahoja, koska hän on totaalisen surkea kertomaan selkeästi ja vakuuttavaksi miksi hän on hyvä ja tarvitsee rahaa.

Kun näyttely lähenee niin joku toinen kirjoittaa lehdistötiedotteet. Joku toinen kutsuu sähköpostilla paikallislehden toimittajan avajaisiin. Taiteilijalla on siis hyvä olla kirjallisia taitoja tai edes puoliso, joka hallitsee sen puolen. Jos ei puolisoa niin kollektiivi. Tai manageri tai mesenaatti. Suomessa, just joo.

Jos joku opettaja tätä lukee niin jättäkää kirjalliset vaatimukset muilta osin ennalleen, mutta määritelkää rehellisemmin mitä varten kirjoittaminen on tarpeellista:

Ensin tulevat raha ja näkyvyys. Jos hyvin käy niin ehkä kerran viidessä vuodessa joku on kiinnostunut taideteoksen teoreettisista aspekteista. Ei niitäkään kannata paperille laittaa. Hauskempaa on tarjota runoilijalle kaljat ja höpöttää pitkälle yöhön diippiä shittiä omista megalomaanisista visioista.

Kaikki olisi tässä maassa paremmin, jos meillä olisi sellaisia taidekriitikoita, jotka käyvät runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden kanssa kaljalla, ja sitten aamuyöllä lennosta laativat paikallislehteen koko sivun analyysin kaikista niistä persoonallisuuden häiriöistä ja traumoista, joista näyttely kumpuaa. Sitä olisi ilo lukea. Silloin meillä olisi toivoa renessassista.

Minusta tulisi huono robotti, hurraa

Tein Sitran sivuilla kuntotestin:
http://kuntotesti.sitra.fi/

Omia vahvuuksia kysyttäessä valitsin luovuuden, ongelmanratkaisukyvyn, empaattisuuden ja verkostoitumistaidot (ainakin minulla on paljon facebook-kavereita).

Yrittäjien suvuilla Sitran julkaisemia tuloksia kommentoidaan näin:

"Yli puolet työntekijöistä pitää vahvuuksinaan luotettavuutta, hyvää asennetta ja ahkeruutta. Vain harva kokee vahvuudekseen luovuuden, empaattisuuden ja verkostoitumistaidot. 

Verkostoitumista pitää vahvuutenaan ainoastaan kuusi prosenttia työnhakijoista. 

– Se on todella pieni luku, jos otetaan huomioon, että tulevaisuuden työmarkkinoilla korostuvat sellaiset taidot, joihin koneet ja robotit eivät kykene – eli muun muassa luovuus, vuorovaikutus ja verkostoituminen. Onkin perusteltua kysyä, miten pitkälle nykyiset vahvuudet suomalaisia kantavat, Hyttinen sanoo."

http://www.yrittajat.fi/fi-FI/uutisarkisto/a/uutisarkisto/rekrytoinnista-ilmi-yllattavia-lukuja-avoin-tyonhaku-tehotonta

Koska itse olen työtön ja koska työtä löytäneistä ihmisistä enemmistö pitää omana vahvuutenaan luotettavuutta, hyvää asennetta ja ahkeruutta, varmaan on ihan loogista ajatella, että ne ovat todennäköisemmin avaintaitoja nykyaikaisessa työelämässä.

Tuota luovuutta kaipaavaa tulevaisuuden maailmaa tässä on odotettu saapuvaksi jo parikymmentä vuotta. Sen kun näkisi, että joku oikeasti tahtoisi maksaa luovalle ihmiselle rahaa luovuudesta tai älykkäälle ihmisellä ongelmanratkaisukyvystä. En muista nähneeni vielä yhden ainoaa työpaikkailmoitusta, jossa yritys etsisi henkilöä käyttämään luovuuttaan ja ratkomaan ongelmia - tai olemaan empaattinen.

Mitä tulee väärään asenteeseen, niin siinä olen mestari. Kyselemättä totteleminen on heikoin taitoni. Ahkeruus tulee varmaan seuraavana, eikä luotettavuudestakaan niin taetta. Ainakaan en osaa tehdä asioita kellon mukaan. Toisin sanoen minusta tulisi huono robotti, mutta ei minulla silti ole myöskään kysyntää työelämässä.

Robotit korvaavat töitä, mutta tilalle tulevat luovat ammatit perustuvat ilmaiseen työhön ja edellyttävät valmiutta sinnitellä pienipalkaisena freelancerina suuressa epävarmuudessa.

On tyydyttävä elämään ikuisena opiskelijana ilman ikuista opintotukea.

Vaikka talouden vaatimukset muuttuisivat, niin epäilen että ihmisen perusluonne kovin äkkiä muuttuu aivan toiseksi. Työnantaja varmaan tulevaisuudessakin palkkaa ennemmin alaisen, joka ei ole häntä itseään älykkäämpi, eikä vahingossakaan saa mitään luovia päähänpistoja.

Asenne tietenkin ratkaisee paljon. Minä olen viimeinen ihminen, josta kannataisi ottaa mallia.

Manifesti: Humanistiset tieteet lakkautettava

Lisää yllätyksettömiä toteamuksia itsestäänselvyyksien puolustukseksi: pehmeät tieteet vs kova tietämättömyys...

Löysin netistä vuonna 2009 julkaistun manifestin, jossa esitetään humanistisia tieteitä lakkautettavaksi. Tämä on erittäin iloinen löydös, sillä tällaisten selkeästi artikuloitujen mielipidekirjoitusten avulla päästään kiinni niihin ajatuksiin, joita hallituksen taustajoukot kenties eivät uskalla tai osaa lausua ääneen.

Ei ole väliä sillä onko manifesti kirjoitettu tosissaan tai kieli poskella, eikä silläkään miten hyvin siinä näkemyksiä perustellaan. Se joka tapauksessa tarjoaa kiinnepisteitä keskustelulle ja työmaata väärinkäsitysten arkeologialle. Niinpä lainaan manifestista heti pitkän pätkän:

"Ensinnäkin humanistiset tieteet tarkoittavat ihmisen tutkimiseen keskittyviä aiheita. Ihminen on vain yksi eläinlaji ja itse asiassa kun tarkistellaan ihmisen tutkimisen lähihistoriaa, niin biologia ja taloustieteet ovat tuoneet konkreettisimmat tulokset ihmisen ymmärtämisessä: genetiikka, evoluutioteoria ja peliteoria ovat selittäneet paljon. Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? Ei ole.

Humanistisia "tieteitä" erottaa luonnontieteistä yksi huomattava ero: siinä missä luonnontieteet pyrkivät uusien asioiden ymmärtämiseen, keskittyvät humanistiset aineet olemassa olevien asioiden tulkintoihin. Tämä on tyhjänpäiväistä kynänpyörittelyä ja sanalätinää joka ei hyödytä ketään. Tämän huomaa kauneimmillaan siinä, että jos kysyt kolmelta sosiologilta miksi itä-Helsinki on köyhempi kuin Espoo saat kolme eri vastausta. Humanistiset tieteet ovat siis mielipiteen muodostamista eikä edes oleteta olevan yhtä totuutta. Oikeat tieteet toimivat täysin päinvastoin."

LINKKI: http://murobbs.muropaketti.com/threads/manifesti-humanistiset-tieteet-lakkautettava.595883/

Manifesti on tulvillaan väittämiä, joita voisin analysoida artikkelin verran. Jotkin kirjoittajan mietteet ovat myös täysin oikeutettuja - mutta ne kummasti käännetään humanistien ongelmiksi, vaikka ne ovat ongelmia, jotka koskettavat meitä kaikkia. Kenties manifestiin on haettu lisäpontta sysäämällä humanistien syyksi kaikkea mitä päähän juolahtaa. Se ei olisi manifestin tyylilajissa ennenkuulumatonta, että kirjoittaja revittelee. Päätyihän Martti Lutherkin naulaamaan kirkon oveen 95 teesiä, vaikka niistä vain 3-4 hän koki jättimäiseksi ongelmaksi ja elämäntehtäväkseen. Useat syytökset voivat eräällä tavoin jopa lieventää niitä kaikkein pahimpia. Välittömän torjuntareaktion sijaan vastapuoli hämmentyy ja vastatoimenpiteet viivästyvät.

Useita muutosvaatimuksia esittämällä päästään ehkä nopeammin erimielisyydessä torjunnan ja vihan lävitse kaupankäynnin ja neuvottelujen asteelle. Syytöksistä joitakin voidaan tunnustaa myönnytykseksi, jotta toiset oltaisiin valmiita katsomaan sormien lävitse... mutta nyt uhkaan eksyä eri aiheeseen.

Esimerkiksi aivan erinomainen huomio: "Ihminen on vain yksi eläinlaji..." voisi kääntyä yhtä hyvin humanismin puolustukseksi. Jos humanismi tutkii ihmistä ja ihminen on yksi eläinlaji, niin eikö tämä jo lähennä humanismia luonnontieteisiin? Miten ihmusen tutkiminen olisi vähemmän tieteellistä kuin vaikkapa leijonien tutkiminen? Onko humanismin vika, jos leijonalaumassa naaraat metsästävät ja samaan aikaan antropologit havaitsevat, että naisten tekemä työ on yhteiskunnan säilymisen ja jopa taloudellisen toiminnan näkökulmasta miesten työtä arvokkaampaa, mutta silti miehet saavat parempaa palkkaa. Ei se ole feminismiä, vaan tutkimustulos, joka seuraa siitä, että ihmistä voidaan tutkia niin kuin mitä tahansa eläintä.

Kun kulttuureja verrataan keskenään, nousee näkyville yleisiä trendejä... kuten nyt vaikka se että naisten tekemä työ on välttämättömämpää kuin miesten. Miehet vain tekevät omista saavutuksistaan paljon paljon suuremman numeron ja ottavat työryhmissä kunnian omasta panoksestaan vähätellen naiskollegoidensa panosta... mutta taas uhkaan eksyä sivuraiteille.

Me kaikki tiedämme, ettei ihmisen tutkiminen objektiivisesti ole niin helppoa, koska meillä on lähtöasenteita, itressiryhmiä ja henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvia ennakkoluuloja. Tehtävän haastavuuden myöntäminen on humanismin ymmärtämisessä jo ihan hyvä alku. Kirjoittaja tulkitsee, että sosiologia on humanismia, vaikka ainakin suomalaisessa yliopistomaailmassa on erikseen "yhteiskuntatieteitä".  Humanismi sekä yhteiskunta- tai valtiotieteet ovat molemmat ihmistä tai ihmisiä tutkivia tieteitä, joten ne voidaan tässä tapauksessa niputtaa. Mikä jottei.

Onko perää väitteessä, että jos kolmelta sosiologilta kysytään samaa asiaa, he antavat kolme eri vastausta?

Ainakin meidän täytyy heti samaan otteeseen huomata, että jos kysymme kolmelta talousoppineelta tai kolmelta poliitikolta, he myös antavat kolme eri vastausta.

Huono sosiologi antaisi yhden yksiselitteisen vastauksen, kuten toimii ideologian sekä ryhmäkurin sisäistänut ammattipoliitikko. Hyvä sosiologi korostaisi heti alkuun, että vastauksia lienee vähintään kolme, joten kysyjän ei tarvitsisi erikseen mennä kolmen eri sosiologin pakeille. Hän saisi kaikki kolme vastausta yhdeltä ja samalta sosiologilta, joka olisi perehtynyt kollegoidensa tutkimuksiin ja ymmärtäisi niiden näkökulmaa. Totta kai inhimilliseen ilmiökenttää perehtyneen ihmisen kuuluu tiedostaa, että erimielisyydessä on osapuolia.

Media tai peruskurssit herkästi vääristävät humanistisen tai yhteiskunnallisen tutkimuksen luonnetta. Humanismiin kuuluu se, että aiheet ovat niin monimutkaisia, että niitä täytyy yrittää lähestyä useammasta suunnasta jotta kokonaiskuva hahmottuisi. Eihän elefanttiakaan voi tutkia myöntämättä, että sillä etupää ja takapää, eikä kumpaakin pysty näkemään samaan aikaan, ellei tarjolla ole suurta peiliä.

Tarjotut näkökulmat eivät ole yksiselitteisiä vastauksia, koska ne eivät voi olla. Kyse on todellisuuden empiirisestä tutkimisesta, eikä deduktiivisesta päättelystä, joka lähtee tarkasti määritellyistä aksioomista. Yhteiskunnan dynamiikka perustuu aina erilaisten ihmisryhmien ja instituutioiden kohtaamiseen, jossa törmäävät erilaiset intressit ja valtasuhteet. Huono sosiologi (tai sosiologian olkinukke) näkee maailman liian yksinkertaisesti ja ryhtyy jonkin eturyhmän äänitorveksi, kuten poliitikkojen on pakko tehdä, jotta he keräisivät ääniä.

Jos sosiologia ei täytä tieteen kriteerejä, koska sen rahoitus tulee taholta, joka haluaa yksiselitteisiä vastauksia, se ei ole yksin sosiologian ongelma. Se on koko tieteen rahoituksen ongelma, eikä siihen auta tutkimusalojen välinen kinastelu siitä kumman tiede hakkaisi toisen, jos tieteet olisivat jättimäisiä taistelevia robotteja joiden voimasuhteet vihdoinkin tulevat punnituiksi eeppisessä taistelussa vuoren huipulla.

Manifestin kenties raflaavin kohta on:

"Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? Ei ole."

jonka voisi lukea myös näin:

"Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? En ole perehtynyt."

Humanismi onkin kiistämättä epäonnistunut omien saavutustensa juhlistamisessa. Humanistit eivät esimerkiksi ole vaatineet itselleen Nobelin-palkintoa, joka korottaa luonnontieteiden (ja sittemmin myös taloustieteiden) näkyvyyttä sekä arvostusta. sillekin asialle Pikkujättiläinen aikoo tehdä jotakin, kunhan ensin olen kysellyt maailman merkittävimpien yliopistojen ihmistieteilijöiltä, kenen 1900-luvun humanistin olisi heidän mielestään pitänyt voittaa Nobelin palkinto, jos sellaisia olisi myönnetty.

Yhteinen yleissivistävä oppiaine valmistumisen nopeuttamiseksi ja laitosten byrokratian vähentämiseksi pienissä yliopistoissa?

Vaikka varsinaista ongelmaa ei olisi vielä artikuloitu, niin tarjoan heti yhden vastauksen humanismin arvostuksen puutteeseen. Pienemmissä yliopistoissa voisi olla yleishumanistinen opintolinja, jolla psykologian, sosiologian, antropologian, historian ja muiden ihmistä sekä kulttuuria tutkivien aineiden saavutukset koottaisiin yhdeksi yleissivistäväksi ihmistieteeksi.

Tästä olisi se hyöty, että humanismin nyt sirpaleinen kenttä edes muutamien ihmisten kohdalla yhdistyisivät tiedoksi humanismin yleisestä merkittävyydestä. Yleishumanistit osaisivat auttavasti toimia suuremman yleisön ja erityisalojen välisenä komminikaatioväylänä, ja hehkuttaa humanismin löydöksiä. Nyt yksittäisten tutkimusalojen diskurssit jäävät liian harvalukuisen populaation harteille. Humanismin yhteiskunnallista vaikuttavuutta heikentää se, että eri alojen humanistit puhuvat kukin eri kieltä. Yleishumanisti toimisi siis eräänlaisena tulkkina humanismin tutkimuskohteiden välillä.

Hiljattain uutisoitiin myös siitä, että Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa opiskelee liikaa poikia, joten he eivät löydä itselleen tyttöystävää. Tämänkin ongelman voisi ratkaista lisäämällä koulutusvalikoimaan yleishumanistisen linjan, jonka tavoitteena olisi tuottaa kansallisen historian, korkeakulttuurin ja sivistyksen tuntijoita instituutioiden ja yrityselämän tarpeisiin. Yleishumanistin näkemykset varmasti pelastaisivat monet suuret yritykset tehottomilta ja noloilta markkinakampanjoilta, koska insinööreistä ja talousoppineista koostuvan henkilökunnan sisällä ei olisi ketään tekemässä facepalm-elettä, kun liian moni innostuu pöydälle heitetystä päivän tyhmimmästä läpästä, joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä asiakasryhmiä loukkaava että yrityksen myymää tuotetta halventava.

Oppiaineiden listaamisen jälkeen manifesti jatkuu:

"Voitteko vakavissanne väittää, että kaikkiin noihin tarvitaan ihmisiä tutkimaan aihetta? Boldasin pahimmat facepalmit listasta.

Eniten raivostuttava turhuus on kulttuuritutkimus kaikissa muodoissaan. Kyseiset "tutkijat" analysoivat, tulkitsevat, pyörittävät, tulkitsevat lisää ja analysoivat vielä kerran jotain mitä joku toinen ihminen on joskus tehnyt. Sellaisesta touhusta ei voida koskaan odottaa minkäänlaisia konkreettisia tuloksia eikä mitään uutta. Kulttuuria luovat aivan eri tahot eikä sellaisilla tahoilla usein ole paljoakaan koulutusta."

Kulttuuritutkimuksen aloja on tosiaankin eriytetty varsin paljon: teatteria ja kirjallisuutta tutkitaan erikseen, ja samoin musiikkia, taidehistoriaa ja estetiikkaa.

Olen manifestin kirjoittajan linjoilla sikäli, että taidemuotojen välisiä rajoja sietäisi mielestäni häivyttää. Voisi olla hedelmällisempää myös opiskelijoille, jos he pystyisivät hahmottamaan koko taidekenttää. Etenkin teatterin, kirjallisuuden, musiikin ja elokuvien historiat kulkevat käsi kädessä. Jos elokuvaohjaaja kykenee omassa tuotannossaan yhdistämään näiden kaikkien alojen osaamista, niin miksi rajoittaa opiskelijoiden suuntautumista erityisillä karsinoila? Taiteilijat itsekin hyötyvät siitä, että pääsevät ammentamaan inspiraatiota muista taiteista.

Kirjoittaja on sikäli jäljessä aikaansa, että 2000-luvulla pienempiä laitoksia on jo hallinnan vähentämiseksi yhdistetty. Helsingin yliopistossa on nykyään "Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos". Aiemmin jokaisella aineella oli oma erillinen toimistonsa.

Kultuuriaineiden kohdalla voisi varmaan harkita myös yhteisten pääsykokeiden järjestämistä. Silloin tosin varmaankin tarvittaisiin uusia oppikirjoja, joissa asia huomioitaisiin.

Tutkimuksen kannalta yhdistäminen on kuitenkin ongelmallisempaa. Jos tavoitteena on kansainvälisen huippututkimuksen tekeminen, täytyy tiettyihin kysymyksiin erikoistua hyvinkin kapeasti.

Tällekin voisi löytyä vaihtoehtoja. En pidä mitenkään mahdottomana sitä, etteikö myös poikkitieteellisten metodien avulla voisi löytyä uusia merkittäviä havaintoja. Jos semiotiikan kansainvälistä käsitteistöä sovellettaisiin teatteritieteeseen tai kirjallisuutta tutkittaisiin estetiikan näkökulmasta, tulokset varmaankin olisivat erilaisia ja sitä kautta kiinnostavia missä maassa tahansa. sikäli kuin kielimuuri ei ole ongelma.

Humanistisen tieteen arvo on juuri siinä, että se tuottaa valtavan määrän näkökulmia sekä käsitteistöä, jota voidaan hyödyntää monilla muillakin aloilla. Näiden ajattelua avaavien näkökulmaerojen vain täytyisi aiempaa paremmin yltää kabinetteihin, joissa tärkeitä asioita suunnitellaan. Kaikissa merkittävissä kokouksissa tulisi juristien ja ekonomistien lisäksi olla humanisti, joka huomauttaisi milloin hänen mielestään keskustelu junnaa paikoillaan. Myös taiteilijoita tulisi rohkeammin käyttää , niin tuotteiden muotoilussa ja esilletuomisessa olisi rohkeutta. Ei se haittaa, jos taiteilijan kaikki ideat sattuvat olemaan jollakin viikolla tyhmiä. Silloin muut tyrmäävät ne. Riittää, että silloin tällöin tulee oivalluksia, jotka lisäävät valtavasti yrityksen näkyvyyttä ja erottavat niitä kilpailijoistaan.

Edes se ei riitä, että taiteilijoita käytettäisiin nykyistä enemmän konsultointiapuna. Heidän tulisi olla läsnä kaiken aikaa, keksimässä pieniä parannuksia joka puolelle yrityksen brändiä ja toimintatapoja. Taiteilijan avulla yrityksellä voisi olla aidosti erottuva ilme. Se voisi kohottaa pienen yrityksen keskisuureksi ja keskisuuren suureksi, suuren kansainväliseksi. Taiteilijan palkkaaminen ei edes maksaisi kovin paljon, koska taiteilija on yleensä tottunut pieniin tuloihin ja koska moni taiteilija voisi kiinnostua tyhteistyöstä edistääkseen omaa luovuuttaan, näkyvyyttään ja uskottavuuttaan.


Humanismi on rahan haaskausta ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi?

Kritiikeissä ja myös niiltä puolustautuvissa puheenvuoroissa jää usein huomiotta eräs humanistisen tieteen tärkeä etu. Humanistisen tutkimuksen vaaatimat kustannukset ovat huomattavasti pienemmät yhteiskunnalle kuin lääketieteen tai vaikkapa fysiikan.  Rahamäärä, joka on kulunut CERN:in hiukkaskiihdyttimen tai jättimäisten teleskooppien rakentamiseen on sananmukaisesti tähtitieteellinen.

Higsin bosonin löytäneen CERN:in hiukkaskiihdyttimen rakentaminen maksoi 7,5 miljardia euroa. Large Hydron Collider -nimellä tunnetun kiihdyttimen vuosittaisten käyttökustannusten on lisäksi arvioitu olevan 1 miljardin luokkaa.

Kansainvälisen ISS-avaruusaseman kokonaiskustannusten on arvioitu olevan peräti 150 miljardia euroa. En halua millää tavoin kyseenalaistaa näiden projektien merkitystä, sillä pelkästään Yhdysvallat käyttää aseteknologian kehittäämiseen joka vuosi samansuuruisia summia, mitä avaruustutkimukseen kuluu vuosikymmessä.

Humanistisessa tutkimuksessa tähtitieteellisiä summia ei tarvita. EU:ssa tarvittavat kymmenen tuhatta tulkkia on koulutettu varsin pienellä summalla, eikä filosofian maistereiden tai opettajien koulutukseen vaadita kalliita laboratorioita. Voisin alkaa luettelemaan humanismin löydöksiä, mutta on hassunkurista vaatia säästöjä niiltä aloilta, jotka jo valmiiksi tuottavat tiedettä kaikkein edullisimmalla panostuksella.

Oheisesta tilastosta näkee, että yhden hammaslääkärin kouluttaminen tulee kaksi kertaa kalliimmaksi kuin humanistin kouluttaminen. Eläinlääkärin kouluttaminen tulee yli nelinkertaisesti kalliimmaksi:
http://www.yle.fi/tvuutiset/uutiset/upics/liitetiedostot/Yliopistokoulutuksen_menot_uusi2.pdf

Hieman vastaavalla tavalla hölmöä on etsiä säästöjä lakkauttamalla pienempien kaupunkien yliopistoja. Pienissä kaupungeissa yliopiston tilojen vuokrat ovat yleensä huomattavasti alhaisempia kuin Helsingissä tai Tampereella. Järkevämpää olisi päin vastoin lisätä aloituspaikkoja niillä paikkakunnilla, joilla asumiskustannukset ovat edullisempia.

Humanismin keskeisin ongelma piileekin juuri siinä, että se on yhteiskunnalle turhankin edullista. Tästä syystä humanismille ei löydy puolustajia, kun vahvat eturyhmät iskevät nyrkkiä pöytään ja motivoivat näkemyksiään puhtaasta tietämättömyydestä.

Lääketieteelliset tutkimukset työllistävät satoja tuhansia teknikkoja, jotka toimivat alihankkijoina. Kun sairaalat ostavat kalliita erityislaitteita, ne työllistävät valtaisan määrän alihankkijoita. Nämä kaikki ihmiset jo työnsä puolesta ymmärtävät miten vaativaa työtä sairaaloissa tehdään.

Humanistille on helppo naureskella, koska niin harvan ihmisen oma elinkeino on sidoksissa humanistiseen tutkimuskenttään. Ihmistieteiden tarjoamien käsitteellisten työkalujen sekä näkökulmien vaihtamiseen tottuneen järkeilyn avulla  kyetään esittämään vastauksia myös siihen, mistä kumpuavat halut halveksia humanismia. Ajatteluni kulkee ehkä monimutkaisia reittejä, koska olen opiskellut useita aineita, joissa keskitytään ihmisten ajattelutottumusten ja käyttäytymisen analysoimiseen.

Humanistit eivät ehkä aina uskalla puolustaan itseään, mutta he ovat tottuneet erimielisyyteen ja siksi heillä on enemmän keskustelukestävyyttä. Insinööri yleensä luovuttaa hyvissä ajoin, koska huomaa aloittaneensa väittelyn, joka jatkuu ikuisuuksiin ja jossa ei todennäköisesti tule selviämään voittajana. Siinäkin yksi hyvä syy lisää inhota ihmistieteilijöitä.

Väärinkäsityksiä humanismista

Yksi yleinen väärinkäsitys on se, että humanistit ja yhteiskuntatieteilijät loisivat maailmaan suuren joukon erilaisia näkökulmia ja tulkintoja, koska he tuovat niitä esiin. Todellisuudessa ihmisillä jo on valtava määrä erilaisia tulokulmia todellisuuteen ja heidän kokemuksensa elämästä ovat kaukana toisistaan.

Jos meillä ei olisi humanistista keskustelua, joka tunnustaa näkökulmien olemassaolon ja sallii äänten tulla esiin, ihmiset vain linnoittautuisivat syvemmälle omaan poteroonsa ja valtaosa kansasta hammasta purren kätkisi raivonsa siitä, että yksi pieni ryhmä kulloinkin pääsee määrittelemään mikä on totta ja mikä ei.

Humanismin tarve syntyy siitä, että ihmisen myötätunto, kärsivällisyys kuunnella ja keskustelutaidot ovat rajallisia. Humanistien tuomitseminen maailman monimutkaisuudesta muistuttaa lähetin syyttämistä siitä, että uutinen ei ole mieluisa. Totta kai ihmisen turvallisuutta saattaisi väliaikaisesti lisätä ajatus, että asiat ovat yksinkertaisia. Pitkällä aikavälillä se kuitenkin johtaa vain siihen, ettei ristiriitoja ja ongelmia kohdata eikä käsitellä.

Humanismi voi yhdistää näkökulmia samaksi ratkaisuksi ja annan siitä esimerkin. Kun kuulemme samalla viikolla eri puolella maailmaa tapahtuneista kammottavista terrori-iskuista, me voimme reagoida monin eri tavoin ja usein kuulee esitettävän etenkin kaksi hyvin erilaista kysymystä:

1.) Miten me voimme estää näiden pahojen ihmisten kamalat teot?
2.) Mitä kamalaa nämä ihmiset ovat kokeneet, jotta he ovat valmiita räjäyttämään itsensä ja samalla riistämään hengen jopa kymmenilttä muilta?

Pintapuolisesti näyttää siltä, että tässä olisi kaksi eri tulokulmaa, mutta itse asiassa niitä on vain yksi. Jos me tartumme kohtaan 1, siitä yleensä herää vaatimus lisätä valvonta ja parantaa poliisivoimien iskukykyä.

Jos taas me tartumme kysymykseen 2, eli mietimme mikä on ajanut ihmiset kammottavaan tekoon, me tulemme samalla tulemme esittäneeksi myös kysymyksen numero 1: "Miten me voisimme ennaltaehkäistä heidän tekonsa?" Kahden näkökulman yhdistämisen tunnukaan enää mahdottomalta.

Monimutkaisessa ja useiden tulkintojen leimaamassa maailmassa ennakkoluulot ja erilaisuuden pikainen tuomitseminen lujittavat erilaisten näkökulmien varmuutta omasta oikeassaolosta, joilloin ihmisten maailmankuva rajautuu pieneksi, eikä yhteisiä ratkaisuja löydetä.

Myötätunto, kärsivällisyys ja luottamus erilaisten ihmisten arvostelukykyyn mahdollistaa keskustelun, jonka kautta pääsemme näkökulmien yläpuolle. Silloin maailma ei enää vaikuta ahdistavan kakofoniselta sirkukselta tai klaustrofobiaa aiheuttavalta tunnelilta, jossa on polvet ruvella ryömittävä pientä valonkajastusta kohti.

Jos humanisti paljastaa, että naapurisi elää erilaisessa todellisuudessa kuin sinä, älä syytä siitä viestintuojaa. Eivät myöskään muunlaiset monikulttuurisuuden puolustajat peräänkuuluta sellaista maailmaa, jossa olisi mahdollisimman paljon erimielisyyttä. He ovat päin vastoin valmiita kutsumaan erilaiset äänet samaan pöytään, jotta kiihkomielisyys laantuisi.

Humanismissa ei ole kyse myöskään "mielipiteiden" rakastamisesta. Mielipiteet on yleensä muodostettu pienessä piirissä ilman perustavia faktoja tai kriittisyyttä. Mielipiteet ovat rihkamaa, ennen kuin niitä on kunnolla koeteltu rauhallisen kriittisessä keskustelussa.

Jos oma mielipide tuntuu niin varmalta, ettei mitään keskustelua tarvita, se yleensä viittaa siihen, että ajatuksiin on takerrettu väärässä olemisen pelossa. Kuten Jari Sarasvuo on hienosti kiteyttänyt, juuri pelko on inhimillisen tyhmyyden keskeisin taustasyy. Lamaannuttava turvattomuuden tunne ajaa ihmisen etsimään suojapaikkaa muuttumattomista mielipiteistä.

Äärioikeistossa on puoli josta ei puhuta

Olen pitkään ajatellut, että puhe "äärioikeistosta" ja "äärivasemmistosta" on hölmöä, koska kumpikaan äärilaita ei saa kovin paljoa kannatusta maltillisemmilta ihmisiltä.

Kun aloin pohtia asiaa tarkemmin, niin löysin kuitenkin syitä sille, miksi äärioikeistolaiset mieluusti sijoittavat itsensä kentän oikeaan laitaan ja äärivasemmistolaiset vasempaan laitaan. Kyse ei ole pelkästä sattumasta, vaikka ihmisten poliittisten näkemysten asettaminen yhdelle janalle ei aina ole kovin mielekästä.

Vielä vuosituhannen vaihteessa toivoin naivistikin, että koko jaottelu olisi häipynyt historiaan, mutta työttömyys ja eriarvoistuminen ovat taas alkaneet jakaa kansalaisia leireihin. Pitkään vihreitä äänestäneenä en edes ajatellut, että koulutuksen ja sivistykset puolustaminen olisi vasemmistolainen ilmiö, mutta perussuomalaisten ja nykyporvariston yhteinen sivistysvihamielisyys on auttanut minua niputtamaan vasemmiston ja vihreät samaan koriin - mitä perussuomalaisten retoriikka on jostain syystä myös tavoitellut. Ainakaan en juuri nyt näe paljoakaan toivoa siitä, että nykyinen Kokoomus olisi mikään tieteiden ja taiteiden asemaa puolustava sivistyspuolue.

Olen erittäin yllättynyt siitä, miten suotuisasti porvaristo ja Perussuomalaiset tekevät yhteistyötä. Tuntuu, että parhaiten hallituksen päätöksiä puoltavat juuri ne perussuomalaiset edustajat, joilla on äärioikeistolaisia asenteita. Maltillisemmat ovat kauhuissaan köyhien aseman heikentämisestä ja alkavat ehkä jo katua sitä, että Perussuomalaisten aatteellinen vastustaja Vihreät sillä tavoin niputettiin Vasemmistoliiton ja SDP:n kanssa yhteen. Se vaikeuttaa juuri köyhien puolustamista, eli repii eroa äänestäjäkuntaan.

Nyt Perussuomalaisten kannattajat joukolla pakenevat demareihin, kun huomaavat miten hyvin heidän edustajansa tulevat toimeen elinkeinoelämän ja porvaristopuolueiden kanssa.

Yhtäkkiä jaottelusta vasemmistoon ja oikeistoon on tullut taas relevantti. Köyhät havahtuvat siihen, että ehkä kaikkea vuosikymmeniä jarrutellut vasemmisto sittenkin oli heidän puolellaan. Nyt haluan kuitenkin ihmetellä sitä, miksi me puhumme ääriliikkeistä, vaikka maltillisemmat puolueet tahtovat kaikin tavoin sanoutua niistä irti.


Ääriliikkeet ovat erilaisia kurjuuden pakenemisen strategioita

Anarkistit ja kommunistit suhtautuvat kriittisesti taloudelliseen eriarvoisuuteen, jota tietenkin eniten edustavat muutamat erittäin rikkaat ihmiset, joista he mielellään löytävät vikoja. Äärioikealla taas halutaan ajatella, että ihmisen eriarvoisuus on tavalla tai toisella itse aiheutettua. Rasisteille syyt voivat löytyä perimästä, kulttuurista tai uskonnosta, mutta äärioikeistosta löytyy myös monia ei-rasistia ihmisiä, jotka inhoavat vasemmistoa historiallisista syistä tai siksi, että haluavat uskoa yksilön olevan itse vastuussa elämästään. Niinpä ihonväri ei estä ihmistä nojaamasta arvoissaan oikeiston oikeaan laitaan. Oikeiston äärilaidalla kaikki eivät siis ole äärioikeistolaisia.

Yleistäen voisi sanoa, että kaikki poliittiset ääriliikkeet kumpuavat niukkuudesta ja saavat voimansa eriarvoisuudesta. Anarkistit ja kommunistit sekä rasistit ja nationalistit ovat kuitenkin valinneet hyvin erilaisen strategian yrityksessään parantaa omia asemiaan tai kohentaa itsetuntoaan.

Vasemmistoanarkisti saattaa ajatella olevansa syyntakeeton rikoksiinsa, koska syntyi huonoihin olosuhteisiin. Rasisti saattaa ajatella olevansa syyntakeeton rikoksiinsa, koska hänen täytyy paljastaa muille miten paljon enemmän mustat raiskaavat kuin kantaväestö. Omissa fantasioissaan hän on pelastamassa maata mutiaisten mutavyöryltä, jonka uhkaa muut eivät tiedosta.

Kommunisteja ja anarkisteja yhdistää toisiinsa vallankumouksellisuus - ja äärioikeistoa puolestaan isänmaallinen konservatismi: Suomi on mahtava maa ja ennen kaikki oli paremmin. Joillekin syy löytyy maahanmuuttajista ja toisille laiskoista työttömistä - mutta silti Suomi on maailman paras paikka asua!

On ehkä hieman helpompi hahmottaa, miksi äärivasemmalla anarkistit ja kommunistit eroavat toisistaan. Kommunistien yhteiskunnassa tuskin olisi tilaa anarkisteille. Anarkistit kuitenkin mukailevat vasemmiston fantasioita siinä suhteessa, että he uskovat ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, mutta heidän mielestään hyvyys tulee esiin vasta, jos yhteiskunnan rakenteita puretaan. Äärisosialistien näkemyksissä puolestaan vasta hyvinvointia ja tasa-arvoa puolustavat holhoavat rakenteet mahdollistavat hyvyyden, koska ne hillitsevät pahuutta.

En nyt mene tämän pidemmälle äärivasemmiston erittelyssä, sillä minua kiinnostaa enemmän se, millä tavoin äärioikeiston erilaiset ryhmät nivoutuvat yhteen tai eriävät toisistaan.


Äärioikealta löytyy sekä oikeiston puolustajia että vasemmiston vastustajia

Äärioikeistossa, kuten äärivasemmistossakin on ihmisiä, joille laillisuuden rajat hämärtyvät - mutta myös paljon niitä, joille juuri säännöt ovat kaikki kaikessa.

Maltilliset oikeistolaiset tai maltilliset vasemmistolaiset usein tekevät suuremman metelin siitä, jos vastapuolen mielenosoituksissa sorrutaan väkivaltaan. Se ei tarkoita sitä, että oman ryhmän äärilaidan tekijä hyväksyttäisiin, mutta ilmiö on silti nähtävissä.

Laillisuuden rajoja ylittävät anarkistit ja rasistit ovat kauhistus vastapuolelle, mikä eräällä tavoin mahdollistaa niiden olemassaolon. Kuten totesin, niin kommunistit tuskin kauaa katselisivat anarkisteja, jos pääsisivät mutta heistä on hyötyä pelotteena (tai ei ehkä oikeaa hyötyä ole, mutta kummallakin laidalla saadaan mielihyvää siitä, kun vastapuoli on tolaltaan. Keskustelun kärjistäminen ei demokratiassa ole viisasta, mutta siihen meillä on taipumuksia.)

Anarkistit herättävät rikkaissa enemmän pelkoa kuin köyhissä, koska rikkailla on enemmän menetettävää, jos paikkoja aletaan hajottaa tai koko yhteiskunta ajautuu kaaokseen.

Samoin rasistit herättävät vasemmistossa enemmän kauhua kuin oikeistossa, koska rasistit todistavat, että ihmisessä on heimokeskeisyyttä ja jotkut saavat nautintoa siitä, että ajattelevat olevansa synnynnäisten seikkojen ansioista muita parempia, vaikka muuten eivät osaisi mitään.

Oikeisto, samoin kuin kommunistit, eivät lopulta aio palkita ääriryhmänsä rasisteja millään tavoin. He ovat vain pelote, ja vastapuolen arvojen antiteesi, kuten anarkistit. Jos status quo löytyy ja vasemmisto lakkaa osoittamasta mieltään, ei rasisteilla ole enää käyttöä. Ei suurpääomaa kiinnosta palkata ketään hänen ihonvärinsä takia, vaan siksi että hänellä on taitoja joita voidaan hyödyntää.


Se toinen äärioikeisto, josta harvoin puhutaan

Rasistit eivät palvele status quota, mutta äärioikeistossa on myös niitä militantteja konservatiiveja, joille suunsoittamista ja laittomuuksia tärkeämpää on järkkymätön yhteiskuntarauha.

Koska kommunistit ja anarkistit tuovat pienenäkin joukkiona esille vasemmiston fantasioita omaisuuden uudelleenjaosta, näkevät monet köyhät siinä hyvän tilaisuuden parantaa asemiaan.

Monetkaan köyhät eivät (varsin järkevästi) näe suurtakaan mahdollisuutta siihen, että omaisuuden uudelleenjakoa koskaan heidän elinaikanaan tapahtuisi. Vielä järkevämpiä ovat ne, jotka ymmärtävät anarkistien fantasioiman maailman seuraukset. Hyväkin vallankumous todennäköisesti romahduttaisi ainakin yhden sukupolven elintason ja pahimmillaan seurauksena olisi täysimittainen sisällissota, kuten Syyriassa.

Niinpä monet syrjäytyneet ja kouluttamattomat miehet katsovat parhaaksi kaikin tavoin miellyttää rikkaita. Parhaaksi keinoksi he näkevät sen, että omaksuvat oikeiston ideaalit ja toistavat niitä siinäkin tapauksessa, että eivät vastaisi ideaaleja. Ainakin he ovat lojaaleja sille ajatukselle, että asiat ovat juuri nyt parhaalla mahdollisella tavalla.

Tästä on seurauksena kurinalaisuuden ihannointi sekä oman maan nationalistinen ylikorostuminen:
"Suomi on maailman paras maa, eikä mikään saa vaarantaa sitä!"

Ääriliikkeiden nelikenttä: Äärioikeisto, josta ei puhuta.

Militantit nationalistit vastustavat mielellään kaikkea, minkä tunnistavat vasemmistolaisuudeksi ja korostavat kaikkea, mikä on leimallisesti oikeistolaista. He eivät välttämättä ymmärrä asenteiden ideologisia perusteita, mutta he haluavat ajatella kuten rikkaat, jotta he saisivat rikkailta hyväksyntää.


Rahan ei koskaan tarvitse maksaa siitä, että sen väittämille löytyy puolustajia

Toisen äärisuuntauksen köyhät oikeistolaiset välttävät sotkeutumasta rasisteihin, kenties siksi, että he ymmärtävät rasistien olevan vain vasemmiston rienaukseksi tai koska he eivät aidosti tunne rasismiin mitään erityistä vetoa.

He haluavat rakentaa oikeistolaisuudesta äärimmäisen karikatyyrin, eivät niinkään äärioikeistolaisuudesta. Heille äärimmäistä arvoa edustaa sosiaalinen järjestys ja lojaalisuus vallitsevaa valtahierarkiaa kohtaan.

Äärioikeistolaisuuteen liittyvä korostunut isänmaallisuus ja innostus sodankäymiseen sopii rikkaan porvariston tarpeisiin, vaikka valtaapitävät eivät jakaisi äärioikeiston muuta arvomaailma. Jos yleinen moraali heikkenee, syntyy kasvavasta köyhälistöstä uhkakuva: rikkaat eivät halua ilkivallan tai väkivallan puhkeavan maassa, koska he saattaisivat itse kärsiä siitä. Tällöin köyhälistöstä nousee myös niitä, joille rikkaiden tarpeiden mielistely tarjoaa mahdollisuuksia työllistymiseen ja arvonnousuun.

Kurjaliston taipumus ihailla rikkaita näkyy esimerkiksi Donald Trumpin suosiossa. Jotkut köyhistä näkevät Trumpissa mahdollisuuden poliittiselle anarkismille, mutta nationalistiset ääriainekset tuntevat häneen vetoa myös todistaakseen, että ovat lojaaleja rahavallalle ja haluavat pohjimmiltaan säilyttää asiat muuttumattomina.

Rikkaiden imitoiminen pohjautuu myös fantasiaan siitä, että erottautumalla köyhistä ja köyhien edunvalvonnasta voisi päästä rikkaampien suosioon ja kenties jopa suojelemaan rikkaita massojen kateuden ja vihan mielivallalta.

Äärioikeistossa on siis ainesta, jolle eriarvoisuus näyttäytyy mahdollisuutena sosiaaliseen nousuun. Ehkä myös Soldiers of Odinin porukoissa on monia bodaavia ja itsepuolustusta harrastavia miehiä, joiden suurimpana haaveena on toimia ministerin tai miljonäärin henkivartijana.

Äärioikeiston hierarkioita kunnioittava siipi mielistelee mahtavia ja heidän asenteita, ja tästä syystä se rakentaa oikeistolaisuudesta eräänlaisen huvittavan karikatyyrin. Imitoimisen ja lainkunnioituksen kautta se toivoo tekevänsä vaikutuksen valtaapitäviin.

Oikeistonousukkaille on monesti jopa rikkaitakin tärkeämpää se, että köyhiä syytetään heidän omista ongelmistaan. Jos rikkaista joka kolmas uskoo köyhyyden olevan ihmisen omaa syytä, niin köyhistä oikeistolaisista siihen uskoo valtaosa. He uskovat mihin tahansa, mihin kuvittelevat rikkaiden uskovan.

Niinpä rahan ei yleensä tarvitse maksaa siitä, että joku puolustaisi sen arvoja ja näkemyksiä. Ei yritysjohtajien tarvitse itse istua koneen ääressä ja naputella nettiin, että työttömät ovat laiskoja. Yksi mahdollinen nimitys näille toisille oikeistolaisille voisi olla "kätyri". Kätyri on valmis tekemään mitä tahansa rahasta - tai jopa ilman välitöntä rahapalkkiota, jos hän kokee palvelevansa valtaa ja menestystä ja saa siitä merkityksellisyyttä elämäänsä.

Lapsena ajattelin, että on absurdia, miten Bond-elokuvien pahiksilla oli aina niin paljon kätyreitä, mutta sittemmin olen oppinut ymmärtämään, ettei meillä turhaan ole sellaisia sanoja kuin mielistelijä, lakeija, hännystelijä tai perseennuolija. Kätyreitä on moneen junaan. Netti on täynnä syrjäytyneitä ihmisiä, joilla on kaikki päivät aikaa kirjoitella foorumeille siitä, miten halveksittavaa heidän mielestään on elää yhteiskunnan tuella. Joko se on psykologinen preppauskeino oman syrjäytymisen syvenemisen estämiseksi tai sitten he toivovat että köyhien halveksiminen pelastaa heidät köyhiltä, koska hengeltään he ovat rikkaita.

Köyhien poliittista yhdistymistä on aina vaikeuttanut heidän henkilökohtainen häpeänsä ja toisiaan kohtaan tuntema halveksunta. Moni köyhä on vain väliaikaisesti vähävarainen, eikä aio kotiutua köyhyyteen suostumalla ajattelemaan ja käyttäytymään kuten köyhän tulisi ajatella ja käyttäytyä - ja tässäkin on koulukuntia: ollako köyhä jonka nöyryys on ihailtavaa vai köyhä, jonka suoraselkeinen ylpeyttä herättää kunnioitusta - vaiko kenties köyhä, jonka elämän jatkuminen perustuu säälittävyyden maksimointiin ja muilta kalasteltuihin armopaloihin? Kas siinä pulma.

Äärioikeistoon vetoa tuntevan nousukkaan tunnistaa siitä, että kun rikkaiden mielestä köyhät ovat laiskoja, hän on heti asiasta samaa mieltä. Militantille äärioikeistolle on leimallista vasemmiston arvojen vihaaminen etenkin siinä tapauksessa, että he itse ovat rutiköyhiä. Äärioikeiston syrjäytyneet miehet äänestävät asumistuen ja työttömyystuen heikennysten puolesta, vaikka saisivat itse kärsiä siitä suoraan.

Niinpä ei ole mikään ihme, jos Perussuomalaisten suosituimmat kansanedustajat ovat puolessa vuodessa todistanet olevansa opportunisteja ja nousukkaita. Heti parempaan asemaan päästyään he unohtavat köyhät ja alkavat mielistellä porvareita. Sitä ennen he ovat kuitenkin onnistuneet uskottelemaan tuhansille köyhille, että köyhyys on heidän oma vikansa.

Äärioikeistossa on naurettavinta se, että se saa voimansa köyhyydestä, mutta se kuitenkin palvelee kaikkein rikkaimpia.

Peripeli - näkökulma elämän tarkoitukseen

"Ikävystymisestä valittaminen on mielemme keino kehittää itselleen tekemistä. Paremman puutteessa käy valittaminen. Siihen voi runsaalla harjoittelulla kehittää paljonkin mielekkyyttä."

Jotenkin lienen ajatellut, että tämä ajatus liittyy peripeliin, kun olen sen samannimiseen tiedostoon liittänyt vuonna 2005. Minulla tosin on taipumus liittää kaikkien aiheiden oheen sivuhuomioita kaikista aiheista. Silloin se ei ole enää sama aihe.

Kesällä 2012 julkaisin Pikkujättiläisessä kirjoituksen otsikolla "Peripeli":
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2012/08/peripeli.html

Reilu vuosi sitten kirjoitukseni hieman ehostettuna päätyi Filosofian Akatemian julkaisemaan Elämän tarkoitus -antologiaan. Peripelistä olen sittemmin halunnut useaan otteeseen kirjoittaa lisää, mutta vasta nyt jaksoin etsiä muistitikulta vanhojen tietokoneiden tekstitiedostojen joukosta kadonneita luonnoksia.

Valittuja ajatuksia vuosikymmenen takaa

"Jos ihminen kieltäytyy pelaamasta asemansa määrittämässä roolissa, hänen on kohdattava muiden pilkka. On äärimmäisen vaikea sanoa sosiaaliselle leikille ei, olivat kyseessä sitten lapset tai aikuiset. Peli auttaa meitä liittoutumaan ja keskittymään. Ilman mielekkäiden pelien turvaa ihminen masentuu. 

Me kaipaamme pientä luolaa, tiivistä metsästysporukkaa. Etsimme muutamia eloonjäämisen kannalta tärkeitä niksejä. Autolla ajaminen rauhoittaa, koska liikennesäännöt ovat niin yksiselitteisiä. Tehtävä on selkeästi rajattu ja ratti tarjoaa suurta ja merkityksellistä valtaa. 

Alkuaskeleet pelin ulkopuolella eivät ole helppoja. Elämä vaikuttaa ehkä tyhjältä, oma olento mitättömältä. Pelistä ei päästä ulos, vaan siitä tiputaan pois."

Tästä pääsemme yhteen peripelin ulottuvuuteen.n En ole varma mikä oli termin ihkaensimmäinen merkitys, mutta muistelen ajatelleeni, että peripeli on jotakin, mikä on muiden pelien ulkopuolella. Me voimme tavoittaa elämän perimmäisen pelin, jos selvitämme pienemmät meille ojennetut ja itse kehittelemämme pelit. Me voimme selvittää ne hallinnan tai luovuttamisen kautta, mutta hallinnan tie on lähes mahdoton.

Helpompaa on pudottautua oravanpyörästä ja ryhtyä mystikoksi, päästä käsiksi johonkin todellisempaan. Näinhän mystiikkaa ja hengellisyyttä usein markkinoidaan.

Tässä kohtaamme ongelman, jonka monet gurut ja filosofit myös tunnustavat: hengellisyys on omanlaisensa peli. Sitäkin kutsutaan "kilvoitteluksi". Se voi olla peli, joka tähtää onnellisuuteen tai taivaspaikkaan, mutta kaikesta huolimatta sekin on peli. Siihen jotenkin tullaan mukaan, opitaan säännöt ja edetään pelissä.

Jos koulunkäynnin, työelämän, parisuhteen ja perheen ulkopuolelta etsii syvempää tai suurempaa peliä, ei hengellisyys ole enempää kuin korvike.

Biologisesti ajateltuna lisääntymisen voisi esittää olen meidän perimmäinen tarkoituksemme, eikä yhteiskuntakaan välttämättä väitä vastaan. Monille yhteiskunnallisille instituutioille eivät lapset kuitenkaan edusta muuta kuin rasitetta. Yritykset ovat kiinnostuneempia siitä, että työntekijät tulevat töihin ajoissa kuin että he tekevät lapsia. Yritysmaailman lisääntyneen valta-aseman kautta voisimme kenties selittää länsimaiden alhaista syntyvyyttä. Syntyvyys ei ole niiden välittömien, lyhytaikaisten intressien mukainen kysymys, joten perheen perustamisesta ja vastuullisesta vanhemmuudesta on tullut haastavaa.

Monissa markkinatalouden tai virkamieskoneistojen mekanismeissa ei ole mitenkään huomioitu lapsiperheitä tai kaipuuta hankkia lapsia.

Peripelin yksi ulottuvuus voisi olla "elämämme lopullinen pistelasku". Mistä kaikesta me koemme elämässämme saavamme pisteitä? Meidän pelisuoritustamme on nykyään totuttu mittaamaan enemmän rahassa kuin jälkeläisten määrässä.

Peripeli on siitä hieno käsite, että se ehti nopeasti kehittyä moniin suuntiin, mutta kokeillaan tähän mennessä esitetyillä avuilla hahmotella alkuperäisintä ajatusta.

1.) Mitä on tämän pelin ulkopuolella?

Ensin ehkä täytyisi kysyä: Mikä on tämä peli, jota juuri nyt pelaan?

Tällä nimenomaisella hetkellä yritän selittää jollekin kasvottomalle ja nimettömälle yleisölle, mitä merkitsee käsite "peripeli" ja kuinka se on alkoinaan syntynyt. 

Peripeli on siitä hassu työkalu, että se tuottaa tehokkaita vieraantumisen kokemuksia. Nytkin tätä peliä miettiessäni unohdin jo ihan kokonaan mihin suuntaan olin ajatusta viemässä. Hämmennyin siitä, että mietin kuka on tekstini mahdollinen lukija ja miksi kirjoitan tätä.

Peripeli ei onnistu ainakaan vielä vastaamaan meille mikä on elämän tarkoitus, mutta se tuottaa itsereflektiivistä nolostumista. Se myös tehokkaasti osoittaa, miten paljon erilaisia pelejä elämäämme mahtuu.

Juuri nyt tämän kirjoituspelin ulkopuolella on kirjasto. Istun kirjaston koneella. Vastapäätä minuun vasemmalla ja suoraan edessä istuu kaksi minulle tyystin tuntematonta ihmistä. Toinen juuri nyt aivasti. Muistan nähneeni aivastaneen naisen aiemminkin. Hän lienee noin 50-vuotias.

Kun nousen tältä koneelta, alkaa peli, jota kutsun "kaupassa käymiseksi". Ostan arkisia ruokatarvikkeita. Jos kaupassa on vielä tähän aikaan kahvia (perjantaina klo 14:21), saatan ottaa kupillisen. Ei ole vielä liian myöhäistä, jos ehdin kauppaan ennen neljää.

Olen vasta muutama vuosi sitten tajunnut, että lähes kaikista tavallisista ruokakaupoista saa tiskin läheltä kahvia ja se maksaa joskus vain 50 senttiä, yleensä euron. Joskus kahvi on ilmaista tai ainakaan siitä ei tarvitse maksaa, jos on kauppiaan kanssa tuttavallisissa väleissä. Joskus kahvia saa liha- ja kalatiskin läheisyydestä kaupan perältä.

Koska monet ostavat kahvilasta 3 eurolla aivan tavallista kahvia, voisi ruokakauppojen kahvinmyyntiä kutsua "salaisuudeksi". Se on hyödyllinen niksi, jonka tuntemalla säästää elämän varrella huomattavan summan.

Matkalla lapsuudesta aikuisuuteen me omaksumme valtaisan määrän tietoa, joka liittyy erilaisiin elämäntilanteisiin. En ole koskaan laskenut miten monta eri peliä tyypilliseen arkipäivään liittyy, mutta koetetaan sitä nyt:

kahvinkeitto/teenkeitto

aamupala

suihku

pukeutuminen

kengännauhojen sitominen

avainten, lompakon ja puhelimen muistaminen

ulkona rappukäytävän edustalla naapurin tunnistaminen satunnaisesta ohikulkijasta

bussiin astuminen ja maksaminen

oikealta pysäkiltä poisjääminen

- - -

Listaa voisi jatkaa varmasti sadalla askareella ennen kuin päästäisiin iltaan. Monet työtehtävät sitä paitsi voitaisiin jakaa useampiin osa-alueisiin, joihin liittyy erityistaitoja.

Sanoisin, että osallistumme päivisin vähintään sataan peliin, mutta elämässä pärjätäkseen niitä täytyy hallita tuhansia. Ihmiselämä on enemmänkin korttipakka kuin shakkilauta, sillä korttipakalla voi pelata lähes loputtomasti erilaisia pelejä.

Seuraava kysymys:

2.) Mistä me ajattelemme elämässämme ansaitsevamme pisteitä?

Vastaukset varmaankin vaihtelevat. Niinpä en mene nyt siihen yleisemmällä tasolla, vaan kerron ainoastaan (hetken kuluttua) muutamia epätyypillisempiä saavutuksia, joista itse koen ansainneeni palkinnon. Yksi tapa hahmottaa kysymystä onkin sen muotoileminen toisin:

2B) Millaiset teot omasta mielestäni oikeuttavat sen, että saan hemmotella itseäni? Milloin tunnen syyllisyyttä, jos olen jättänyt jotakin tekemättä?

Peripeli koskettaa monia kysymyksiä, joihin ei liity mitään kieroa tai kummallista. Silti niistä puhutaan vähän.

Lapsen itsetunto on aikuista itsetuntoa haavoittuvampi, koska lapsella ei ole ammatin tuomaa roolia. Niinpä häntä mitataan kaikessa.

Jotkut koettavat vastata tähän yrittämättä olla kaikessa hyviä, mutta aikaa myöten ihmisen on tunnustettava tappiot tietyillä aloilla ja se on luonnollista. Esimerkiksi jos roteva kuulantyöntäjä häviäisi juoksukilpailussa hoikalle ja epäurheilulliselle nörtille, me emme ajattelisi että se on häpeä. Me ymmärrämme että kuulantyöntäjän lajiin kuuluu se, että hänellä on valtavasti lihasmassaa. Pitkällä juoksumatkalla se hidastaa häntä.

Aikuiset ovat hyviä jossain asioissa, mutta eivät tunne häpeää siitä, jos jossain toisessa asiassa ovat keskinkertaisia. Lapsille sen sijaan jokainen hävitty peli voi olla itkun aihe. He eivät ymmärrä, että häviäminen on tärkeää, koska se kartoittaa heidän yksilöllisiä taitojaan.

Tästä samasta syystä on mielestäni ongelmallista, että koululaisia liiaksi mitataan keskiavojen mukaan. Kouluarvosanojen vuoksi monilla on turhankin heikko itsetunto lapsena, vaikka heidän erityistaitonsa auttavat heitä työelämässä. Jotkut eivät edes hakeudu tai pääse aloille, joilla he menestyisivät, koska koulu on saanut heidät uskomaan, ettei heistä ole mihinkään.

Jos palaamme kysymykseen nro 2, niin saamme monista peleistä paremmin kiinni niiden palkitsemismekanismien kautta. Esimerkiksi laihduttamisesta voi tulla jollekin ihmiselle peli, jossa menestymisen hän palkitsee itselleen syömällä herkkuja. Tällöin peli ja sen palkinto ovat ristiriidassa keskenään: palkinto mitätöi pelin saavutukset. Toisin päin tulkiten taas saattaisi ajatella, että palkinto mahdollistaa pelin jatkumisen resetoimalla tilanteen. Peli ja sen palkinto ovat eräänlaisessa symbioottisessa riippuvuussuhteessa.

Peripelin varhaisen ajatuspolun suurin huomio - sikäli kuin muistan - oli se, että ihmiset pelkäävät pelien ratkeamista, koska pelien väliseen tilaan voi liittyä ahdistavia tyhjyyden kokemuksia. Peripeli ei ole vain sosiaalipsykologiaa, se on myös eksistentialismia.

Kun peruspelit (hampaidenpesu, autolla ajaminen) tai välipelit (etapit, kuten opiskelu tai työhaastattelu) katkeavat tappioon tai voittoon, me nytkähdämme kohti jotakin perustavampaa peliä, ja tästä on peripeli saanut nimensä. Se on jonkinlainen horisontti, jota vasten muut pelit piirtyvät.

Paljon puhutaan maailmankuvasta tai maailmankatsomuksesta. Kuitenkin meidän identiteettimme kannalta on vähintään yhtä tärkeää, että meillä on jokin perustava "tarkoitus", jota vasten me mittaamme elämässä edistymistä ja minkä perusteella me rankaisemme tai hemmottelemme itseämme.

Tämä eksistentialistis-ontologinen pelilauta voi olla sidoksissa uskontoon tai kenties me kärsimme henkisestä kriisistä juuri siksi, että koemme jonkin perustavan päämäärän puuttuvan elämästämme.

Jotkut uppoutuvat koukuttaviin ja vaikeasti ratkaistaviin peleihin juuri vältelläkseen tällaisia kysymyksiä. Toiset harrastavat filosofia, joogaa, meditaatiota tai vaikka logoterapiaa löytääkseen itselleen jotakin perustavampaa pohjaa, jota kriittiset kysymykset eivät heti puhko, niin että nopat ja pelinappulat taas putoaisivat pöytien ja lattian lävitse maan ytimeen asti ulottuvaan pimeään kuiluun.

Peripeli voi olla turvaverkko, joka pysäyttää vapaan putoamisen. Varmuudella me emme sitä kuitenkaan voi tietää. Asiasta ei ole vielä ollut edes puhetta.

PS.

Lupasin edellä vastata kysymykseen "mistä koen ansainneeni palkinnon?"

Jos esimerkiksi vertaan biojätteen roskiin viemistä ja tähän blogiin kirjoittamista, niin voi hyvinkin olla että biojätteen viemisestä tunnen hieman suurempaa ylpeyttä. Kumpaakin harrastan suunnilleen yhtä usein, mutta biojätteen käsistä pudottamisen jälkeen selkä ei ole kipeä. Aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta tyydytys on yhtä suuri. Siksi biojäte on niin verraton ilonaihe.

Biojätteessä on kuitenkin se ongelma, etten heti täyden pussin viemisen jälkeen pysty uudestaan viemään biojätepussia, joten siksi haen tyydytystä siitä, että kirjoitan blogia. Vaikka biojätepussien viemisen tuottama välitön tyydytys on kohtuullinen suhteessa vaivannäköön, on blogiin kirjoittamisessa se suuri ero, että voin jälkikäteen tarkistaa mitä olen kirjoittanut ja miten monesti tehtävä on suoritettu hyvin. Biojätteistä en pidä minkäänlaista päiväkirjaa.

Blogin kirjoittamisella on siis pidempiaikaisia seurauksia, joita on myös vaikeampi ennustaa. Se on ollut enemmänkin järjen valinta. En kirjoita blogia palkitakseni itseni sen jälkeen suklaapatukalla - vaikka nyt ajattelenkin kuumeisesti sitä kello neljän kahvia.

Olen ymmärtänyt asian jotenkin niin, että roskapussin vieminen on iloinen omantunnon askare, josta en koskaan elämässäni tule täydellisesti vapautumaan. Se puhdistaa keittiön ilmaa ja keventää sielua synneistä, mutta ei johda minnekään pidemmällä tähtäimellä (tai kenties kompostiin, jos asiaa tarkastelee biojätteen näkökulmasta). Filosofisten käsitteiden keksiminen ja jatkokehittely sen sijaan on jotain, mihin voin erikoistua. Kirjoitettuani yhden tekstin, ajattelen että peli jatkuu farmissa, kunnes olen valmis siitymään pelissä seuraavalle tasolle.

Nyt ajattelen, että tämä oli tältä haavaa tässä, mutta palaan pian aiheeseen.

PPS.
Mieleeni tuli vielä sanoa, että pelit liittyvät elämässäni palkitsemiseen hyvin konkreettisesti, sillä tykkään palkita itseäni tietokonepeleillä. Saatan uppoutua etenkin avoimen maailman roolipeleihin päiväkausiksi.

Tietokonepelit, elokuvat ja romaanit ovat eräänlaista fantasian ulkoistamista. Ne loitontavat todellisuudesta, mutta samalla ne opettavat hyvin konkreettisesti, miten pako todellisuudesta voi olla nautinnollista. Fiktioon ja taiteeseen pakeneville ihmisille on kenties alhaisempi kynnys myöntää, että he eivät kaiken aikaa kestä elää todellisuudessa.

Paljon vaikeampaa tällainen itsetutkiskelu lienee ihmisille, joiden arkinen vallankäyttö on omanlaisensa egotrippi. He elävät työkseen siinä fantasiassa, että ovat parempia ihmisiä ja oikeutettuja moniin etuoikeuksiin. Aseman mahdollistamat muuttumattomat roolit ja menestysmielikuvien luominen tuovat heille heidän palkkansa.

Kuten yritysoppaissa nykyään on tapana sanoa: menestykseen ei riitä hyvä tuote ja ammattitaito - jopa tärkeämpää on kertoa kiinnostavia tarinoita. Asiakkaille myydään elämäntapoja ja identiteettejä. Ne kaikki sijoittuvat mukavasti pienempien haasteiden taustalle. En sanoisi että identiteetti ja peripeli ovat alkuunkaan sama asia, mutta identiteetin kautta monet arjen peruspelit voivat kiinnittyä peripeliin, joka piiloutuu kaiken taustalle.

Kiinteä ja kotoisa identiteetti on myös mitä tehokkain keino välttyä filosofisilta kysymyksiltä. Terve identiteetti leimaa ihmistä, joka on sisäistänyt fantasian. Muiden on etsittävä lohtua ulkoistetuista fantasioista.

Irtautumisherkkyys

Irtautumisherkkyydellä tarkoitan inhimillistä taitoa päästää irti omasta näkökulmastaan tai siitä näkökulmasta, jota on asettunut puolustamaan väittelyssä. Vastaavasti voisi puhua myös uppoutumisherkkyydestä, eli kyvystä suhtautua tarjottuun haasteeseen tai dramaattiseen tilanteeseen äärimmäisellä vakavuudella ja kaikkensa antaen.

Irtautumisherkkänä en tietenkään suhtaudu sanaan kritiikittömällä ihailulla. Haluan heti myöntää, että irtautumisherkkyydessä ei välttämättä ole kyse erityistaidosta, vaan pikemminkin heikkoudesta. Onhan "herkkyys" monissa muissakin tapauksissa helposti ymmärrettävissä negatiiviseksi piirteeksi. Herkkä ihminen ei saa tehtyä annettua tehtävää rivakasti, koska hän tiedostaa siihen liittyvien näkökulmien ristiriitaisuuksia. Etiikka on usein tehokkaan aikaansaamisen este ja omasta näkökulmastaan irtautuvalle pahimmillaan juolahtavat mieleen juuri eettiset kysymykset.

Irtautumisherkkyys on sukua sekä huonolle itsetunnolle että monikulttuuriselle tiedostamistaipumukselle. Suvaitsevaisuuteen yhdistetty saamattomuus onkin ehkä aikamme halaajien halveksimisen perusteista suurin. Useita näkökulmia huomioiva ja omasta tehtävänannostaan irtautunut ihminen muistuttaa suuresti ihmistä, jolla on huono itsetunto. Häntä on vaikea siitä syystä kunnioittaa. Häntä on yhtä vaikea ihailla kuin hallita.

Irtautumisherkkyys voivat kumpikin ilmentää eräänlaista samaistumiskyvyn notkeutta, jota uskoakseni voidaan harjoittelun avulla myös kehittää. Nähdäkseni esimerkiksi elokuvat, romaanit ja ulkomaanmatkailu aidosti kehittävät tätä taitoa. Irtautumisherkkyys on osa sitä laajaa taitokokoelmaa, jota aiemmin kutsuttiin nimellä "sivistyneisyys" (mutta ei tietenkään yksi ja sama asia). Vasta kun ihminen kykenee irtautumaan omista välittömistä intresseistään sekä sulkeistamaan oman identiteettinsä kysymyksen ulkopuolle, hän voi kehittää vasta-argumentteja niille väitteille. joita hän lähtökohtaisesti puolustaisi. Tämä taito mahdollistaa myös sen, ettei hän heti hikeenny, jos joku yllättäen loukkaa arvoja, jotka ovat hänelle läheisiä.

Omien uskomusten kyseenalaistaminen tekee niistä vahvempia. Siksi irtautumisherkkää ei mielellään kutsuta mukaan keskusteluun. Hän tekisi vastapuolestaan selvää jälkeä. Jos ajassamme on kaksi ääripäätä, niin toinen ääripää on se, joka kutsuu toisen ääripään mukaan keskusteluun. Toinen ääripää keskustelee vain omiensa kanssa.

Mukavampaahan se tietenkin olisi, jos omalle mukavuusalueelleen voisi kotiutua pysyvästi

Osin irtautumisherkkyys lienee synnynnäistä, mutta olisi syytä vakavasti tutkia myös koulutuksen ja henkilökohtaisten kriisien vaikutusta ihmisen alttiuteen tahallisesti tai tahtomattaan lipsahtaa pois omasta kulttuurisesta positiostaan. Hyvän irtautumisherkyyden omaavan kirjailijan tunnistaa siitä, että hän osaa kirjoittaa dialogia, jonka molemmat osapuolet tuntuvat aidosti seisovansa sanojensa takana. Huonon irtautumisherkkyyden tunnusmerkkinä puolestaan ovat muun muassa olkinuket ja stereotyyppiset hahmot, joiden olemus tuntuu pinnalliselta tai pilkalliselta. Latteiden karikatyyrien luomiseen riittää tunnettujen roolihahmojen imitointi, eikä toisen saappaisiin ole oikeasti edes yritetty astuma.

Tällaista kirjallista kuvittelukykyä helpottaa se, jos on viettänyt aikaa monenlaisten ihmisten kanssa ja kokenut elämässään vaihtelevia olosuhteita. Usein sanotaan, että on parasta kirjoittaa asioista, jotka tuntee - eli lähteä liikkeelle näkökulmista, joista käsin on maailmaa kurkistellut. On kuitenkin hankala tiedostaa, että oma näkökulma on näkökulma, jos sitä ei ole koskaan edes leikkimielisesti vaihtanut johonkin toiseen. Leikki ja näytteleminen edistävät näkökulmiin harjaantumista.

Eräällä tavoin kyky irtautua on jopa nykyaikaisessa monikulttuurisuudessa elämisen ehto. Se on monille luonnotonta, mistä kumpuaa suurta vastenmielisyyttä. Omia heimotovereita tai ammatillista sisäryhmää kohtaan osoitettu kriittisyys koetaan petturuuden esiasteeksi, mistä syystä relativismi nähdään huonossa valossa. Relativistin ajatellaan olevan ihminen, jolle mikään ei ole pyhää. Hän voi tilanteen salliessa vaihtaa kasvojaan kuin kameleontti tai kaksoisagentti. Relativisti on kiehtovalla tavalla sekä potentiaalinen aikamme sankari että antisankari. Relativistille monikulttuurisuus ei tuota mitään yletöntä epämukavuutta, joten hän kykenee sukkuloimaan useissa keskusteluissa ja on valmis kuuntelemaan vastapuolta jo silkasta kiinnostuksesta näkökulmia kohtaan.

Vierastan relativismin rinnastamista nihilismiin, sillä relativisti on ihastunut arvoihin, joita nihilisti ei voi sietää. Asialla ole myöskään mitään tekemistä psykopatian kanssa - psykopaatille eivät mitkään arvot ja omantunnonasiat ole sisäisesti tuttuja, kun taas relativistille ne kaikki voivat olla tuttuja. Arvot ovat olemassa, mutta niiden rajat liukuvat ja limittyvät.

Relativistia vastaan koettu epäilys on silti ymmärrettävää. Jos oman ryhmämme etu on tärkeintä - kuten se usein on - ei ole suurtakaan väliä sillä, ylenkatsooko joku meidän arvojamme tasavertaisesti vastapuolen arvojen kanssa (nihilisti) vai haluaako hän ymmärtääkö molempia osapuolia (relativisti, suvakki, irtautumisherkkä). Joka tapauksessa me emme saa relativisteilta erityiskohtelua sen enempää kuin nihilisteiltäkään. Se ei käy laatuunsa, ja relativisti voi osoittautua jopa nihilistiä suuremaksi uhaksi. Hän nimittäin saattaa päästä sisäryhmän kanssa samalle aalonpituudelle ja sitä kautta käsiksi suurempiin salaisuuksiin.

Keskittymishäiriön suhde irtautumisherkkyyteen

Aivan erillinen aiheensa on AD-HD:n suhde irtaumisherkkyyteen. Itse olen sekä taipuvainen uppoutumaan että irtautumaan, mutta vaihtelevissa jaksoissa. Kun innostun, uppoudun tehtävään täydellisesti - mutta jos en innostu, en myöskään saa mitään aikaiseksi. Lisäksi saatan seuraavana päivänä mitätöidä tunnetasolle kaikki edellisen päivän aikaansaannokset. Katson työtäni ja mietin, että miten olenkaan ollut hölmö. Vaikka en olisi suoranaisesti erehtynyt, niin monta asiaa on siitä huolimatta jäänyt sanomatta. En koskaan ole täysin tyytyväinen kirjoituksiini, eikä edes tyytyväisyys tunnu riittävän. Kenties huono itsetunto sittenkin selittää osan taipumuksestani irtautua rajusti siitä aiheesta, johon olen ensin syvästi uppoutunut - tai sitten tunnen jonkinlaista häpeää taipumuksestani uppoutua niin, että ajantaju katoaa.

Todennäköisesti vaihtelu liittyy aivokemiaan. Jollain tavoin aivojeni dopamiinitason ollessa suurimmillaan uppoudun täydellisesti, mutta sitten koittaa eräänlainen krapula. Juoksen ikään kuin lyhyitä, mutta tehokkaita ajattelun sprinttejä. Annan kaikkeni ja sitten olen hapoilla.

Voi olla, että rakkauteni relativismiin on sekin yhteydessä keskittymishäiriöön. Tunnen aika ajoinsuurta häpeää ja katkeruuta siitä, etten ole älykkyydestäni huolimatta edennyt elämässäni kuten toivoin. Vaikka oivaltaisin miten paljon ja kykenisin tuottamaan tekstiä aiheesta kuin aiheesta, sillä ei ole merkitystä, koska elämässä ei ole kysymys ideoiden määrästä. Tärkeämpää on keskittyä yhteen asiaan useampia päiviä ja todistaa taitonsa. Itse jään aina puolitiehen. saan hyvän idean ja kirjoitan kenties pari sivua hyvää tekstiä, mutta sitten kadotan motivaationi tai itsetuntoni ja aloitan aivan uudesta aiheesta, kokonaan alusta.

Kukaan ei maksa 2/5 väitöskirjasta, 80% valmiista artikkelista tai kivasti aloitetusta romaanista, koska ne eivät ole kokonaisia teoksia, ja taiteen sekä tieteen täytyy tuottaa samalla tavalla kokonaisia objekteja kuin ovat autot, talot tai jääkaapit. Puolikas romaani on yhtä lailla hyödytön kuin talo, josta puuttuu yksi seinä tai auto, josta puuttuu yksi rengas. Ideoitteni esitykset johdattavat lukijan vain ajatuksen alkuun, mutta eivät tarjoa valmiiksi pureskeltua ratkaisua ja unohdusta. En osaa herättää luottamusta. Tunnen, että kaikki mitä kirjoitan on yhtä hyödytöntä kuin jääkaappi ilman ovea.

Irtautumisherkkyys voisi olla potentiaalinen psykologisen relativismin käsiteellisten työkälujen valikoimaa. Haluaisin selittää, mitä tarkoitan "psykologisella" erona metafyysiseen tai epistemologiseen, mutta en enää saa kiinni näkökulman tähdellisyydestä.

Varmaankin haluaisin sanoa, ettei relativismi, josta kaiken aikaa olen puhunut, väitä, että ihmisen uskomukset olisivat ainoa todellisuus tai ettei mikään mielipide olisi toista parempi, koska vihaan mielipiteitä siinä missä kuka tahansa. En näkökulmia ylistäessäni tahdo sanoa, etteivät ihmisten mielipiteet olisi tyhmiä. On selkeitä laatueroja asiaan perehtyneen ammattilaisen ja ylimalkaisesti asiaan suhtautuvan ennakkoluuloissa. Ei relativismi tarkoita alkuunkaan sitä, että tyhmät mielipiteet tulisi ottaa vakavasti. Pikemminkin täytyy päästä kokonaan irti mielipiteistä, jotta voisi havaita erilaisten ihmisten erilaiset näkökulmat. Kyse on smaistumisesta ja herkkyydestä, joka voi perustua vain terveeseen järkeen ja laajaan elämänkokemukseen.

Kun erilaiset ihmiset ilmaisevat omia tyhmiä mielipiteitään, niiden tyhmyys usein perustuu juuri siihen, että he eivät ole kyenneet tai halunneet irtautua. Heidän mielipiteensä ovat oppimattomia, koska näkökulmat, joihin ne perustuvat ovat yksioikoisia.

Psykologisesti ymmärrettynä ei ole millään tavalla mullistavaa sanoa, että ihmisten kulttuurit ja elämistodellisuus sisältävät suhteellisia totuuksia. Tämä näkemysten suhteellisuuden tiedostaminen on relativismia ja yhteiskuntamme pirtaleinen moninaisuus on helpompi tiedostaa, jos irtautuu turvallisista, varmoista totuuksista.

Totta hitossa se kuulostaa ylimieliseltä. Joku, joka ei etene elämässään, väittää näkevänsä asiat selkeämmin, koska näkee asiat sekä sisäpuolelta että ulkopuolelta. Hän on muukalainen omassa kotimaassaan. Ei sellaiseen höpinään kannata luottaa. Sehän kaikki sitä paitsi kumpuaa keskittymishäiriöstä.

Facebookin yhteys antiikin tragediaan

Ennen kuin sanon mitään Facebookista, yritän selittää millä tavoin tragedian merkitys on ymmärretty väärin kenties jo antiikissa.

Aivan liiaksi on takerruttu Aristoteleen katharsiksen käsitteeseen. Siihen viitataan nykyäänkin toistuvasti, kun selitetään miksi ihmiset nauttivat epämieluisista ja pelottavista asioista, kuten väkivallasta, kauhusta ja tarinan sankarin kohtaamista dramaattisista vastoinkäymisistä.

Filosofien ja älykköjen perisynti on etsiä vastausta yksilöstä, vaikka tragedian anti on hyvin sosiaalista. Etenkin antiikissa ja keskiajalla tragediaa oli lähes mahdotonta kohdata yksin. Kansalla ei ollut kirjoja tai edes lukutaitoa, vain näytelmiä, joissa pieneen tilaan oli tunkeutunut suuri ja herkästi reagoiva yleisö.

Pahojen tapahtumien päämäärä on herättää vastareaktioita. Yleisön kokema positiivinen elämys syntyy sitä kautta, että katsoja huomaa muiden ihmisten rreagoivan epäoikeuteen buuauksilla ja huokauksilla. Vaikka tragedian tapahtumat ovat julmia ja toivottomia, antaa yleisön moraalinen tuohtumus toivoa paremmasta. Hyvän tragedian päämääränä on havahtuminen siihen, että muutkin ihmiset tuntevat myötätuntoa ja tahtovat oikeuden toteutuvan.

Tragedia on keskeinen demokratian osatekijä. Se herättää luottamusta siihen, että kansalla voisi olla kykyä tehdä oikeita valintoja - ja että johtajatkin voidaan kenties pehmittää tekemään sydämen päätöksiä.

Tragedia on myötätunnon koulu. Se opettaa samaistumaan erilaisten ihmisten hätään, ja herättää luottamusta siihen, että muutkin kenties osaisivat samaistua sinun ongelmiisi, jos et kätke niitä kulisseihin, Tragedia myös tuo esiin kansan sisukkuuden, mitä tulee moraaliin. Tragedia muistuttaa, että kansan myötätunnon ohella johtajat voivat myös voittaa omakseen myös kansan vihan.

Kun näytös on päättynyt, ja sankari kohdannut kammottavan kohtalonsa, hiipii tajuntaan ajatus, ettei mikään tapahtuneesta kenties sittenkään ollut totta. Kyseessä oli näytelmä. Totta on kuitenkin se, että ihmiset nauroivat, itkivät ja paljastivat toisilleen kykenevänsä tunnistamaan epäoikeuden.

Tämän kaiken rinnalla aristotelinen katharsis tuntuu vain päälle liimatulta abstraktiolta.

Entä miten tämä kaikki sitten liityy Facebookiin? Kenties arvaatkin jo. Facebookista on kehittynyt lyhyessä ajassa närkästyksen ja tuohtumuksen areena.

Facebook esittää meille vuoroin komediaa (hassuja videoita) ja vuoroin tragediaa (yritysjohtajien kohtuuttomia bonuksia, työntekijöiden irtisanomisia, poliitikkojen valheita). Näiden asioiden kohtaaminen yksin olisi mahdotonta. Niitä ei voisi kantaa. Yhdessä ikäviä asioita kuitenkin reunustaa muiden ihmisten suuttumus.

Kuten antiikin tragediat, Facebook paljastaa meille epäoikeutta ja ihmisen pahuutta, jotta kokisimme, että emme ole yksin vastustaessamme sitä. Facebook siis tavallaan luo sankarillisuutta, jota pitkään modernin ihmisen elämästä on puuttunut.

Suvaitsevaiset ihmiset voivat kokea itsensä sankareiksi tiedostaessaan, että pahuus juontuu ihmisen tietämättömyydestä. Rasistit voivat tuntea itsensä sankareiksi, kun uskaltavat julkisesti puhua maahanmuuttajien uhasta. Salaliittoteoreetikot voivat tuntea itsensä sankareiksi, kun uskaltavat paljastaa viranomaisten valheita.

Eräässä mielessä facebookissa ei ole kyse tragediasta, vaikka esitetyt tapahtumat ovat traagisia. Ehkä kyse onkin enemmään herooisesta eepoksesta, jossa kukin kokoaa ympärilleen apuvoimia taistelussa maailman pahuutta vastaan.

Kyynisyyden apologia

Yksilöiden välisen kilpailun koveneminen ja taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen ovat luoneet kysyntää positiivisuuden profeetoille.

Positiivisuuspuheen yhtenä tukipilarina ovat todelliset tutkimukset, joiden mukaan myönteisyys ja kiitollisuus korreloivat terveyden ja onnellisuuden kanssa. Vaikka tämä olisikin totta, saavat positiivisuuden profeetat varsinaisen nosteensa siitä, että monilla ei mene hyvin, ja nekin, joille menee hyvän, kärsivät tulevaisuuden epävarmuudesta ja lukuisista muista peloista.

Tänä aamuna tein taas sen virheen, että avasin television. Siellänuori ja ihan kohtuullisen järjelliseltä kuulostava elämänvalmennusguru kertoi, että hänen tuoreen kirjansa mukaan tunnelmaa luovat sisustus, toimintatavat ja ihmisten välinen kohtaaminen. Asiakaskunta sanelee, että tunnelmanluojien listasta unohtuivat kokonaan realiteetit. Nehän eivät koskaan ole life-coach väelle mitään sellaista, mitä tulisi ottaa huomioon.

Monikaan psykologi tuskin kiistäisi, että elämänvalmennuksen ydinosaamista on defenssien ja illuusioiden voimistaminen. Lisäksi aikamme positiivisuuspuheessa tähdätään (todennäköisesti autuaan tiedostomattomasti) siihen, että ihmisten taloudellinen eriarvoisuus häivytettäisiin mielestä. Koska menestysoppaiden asiakasryhmä myödostuu kohtuullisen etuoikeutetuista, ei koskaan saa myöntää että köyhyys tai sairaus voisivat aikaansaada huonoa tunnelmaa. Niistä ei kuulu edes tiedostaa. Kyse on sinun ongelmistasi, ei muiden. "Älä tee muiden ongelmista sinun ongelmiasi" on tyypillinen positiivisuuskirjallisuuden opetus.

Karkoita ystäväpiiristäsi ihmiset, joista säteilee kriittistä energiaa, on toinen opetus. Toisin sanoen, jos sinulla menee hyvin, älä hengaa luusereiden kanssa.

Jos satut olemaan köyhä tai kiinnostunut köyhien asemasta, siitä aiheesta puhutaan enemmän Raamatussa, ja moneen otteeseen. Raamatun ympärille muodostuukin aloilleen jämähtäneiden tai pelistä pudonneiden ihmisten sosiaalisia kerrostumia, jossa ongelmat ovat todellisia ja niistä uskalletaan keskustella todellisina ongelmina. Hiljalleen minusta onkin alkanut tuntua siltä, että pappien opettamat viisaudet ovat lähempänä todellisuutta kuin aikamme menestysoppaiden iloiset profetiat.

Positiiviivisuusopaissa painotettu "onnellisuus on oma valinta" opettaa ymmärtämään, että heikosti pärjäävien huono tunnelma johtuu heidän omista huonoista päätöksistään ja väärästä asenteesta. He voisivat luoda hyvää tunnelmaa jos pakottaisivat itsensä hymyilemään tai edes tajuaisivat pysyä omissa porukoissaan, poissa muiden silmistä.

Aikamme työttömät ja köyhät ovat peikkoja, jotka irvistelevät sillan alla Kokoomuksen virallisessa tsemppijulistuksessa:

Vaikka periaatejulistuksen virallinen sanoma on "Suomi pystyy parempaan yhdessä!", nähdään kuvan pohjalla hahmoja, jotka eivät ole ymmärtäneet positiivisuuden sanomaa.

Kokoomuksen sanoma lienee se, että ihmiset, jotka eivät ole kohteliaita ja iloluonteisia - saati onnellisia -, tulee ympäröidä piikkilangalla. Kuva havainnollistaa hyvin sitä, miten muiden menestyksellä rikastuneen ihmisen omissa silmissään tahtovat oikeuttaa paremman asemansa. Kärsivien ihmisten ruma irvistys muuntaa nämä peikoiksi. Koska he ovat ali-ihmisiä, meidän on lupa kohdella heitä eri tavalla. Heidät täytyy ympäröidä aidoin, koska he eivät kykene itse huolehtimaan omasta menestyksestään. Emme saa sallia sitä, että heidän paha hanjunsa levittäytyy paremmille asuinaluille, joissa he saavat lapset esittämään kysymyksiäm joihin ei ole kiva vastata, kuten: "Äiti, miksi tuolla roskapöntössä asuvalla sedällä ei ole kenkiä?"

Samalla kuva onnistuu havainnollistamaan sitä, miten menestyneisyyden hyvät fiilikset heidän oman kokemuksensa mukaan edellyttävät kontrastin luomista niihin, jotka eivät ole menestyneitä. Heidät on tuotava mukaan kuvaan muistutukseksi omasta paremmuudesta.

Muuntamaton, alkuperäinen yksityiskohta Kokoomuksen julisteessa: peikkoja sillan alla.

Peikkoja on kolme, kuten saduissa yleensä. Yksi heistä on täynnä vihaa ja näyttäisi siltä kuin liekit käristäisivät häntä. Voi myös olla, että hän itse tuo liekit mukanaan omasta helvetistään ja on siis eräänlainen demoni. Liekit voivat kuvastaa myös sitä, että hän tahtoo muille pahaa, koska hän on kateellinen ja tahtoo maailman ympärillään palavan liekkeinä. (Hyvin epätodennäköistä on, että hahmo millään tavoin viittaisi polttopulloiskuihin, koska niitä tapahtui vasta hieman kuvan julkaisemisen jälkeen.)

Keskimmäinen peikko on laskenut kätensä tappion merkiksi ja sanoo: "vali vali rui rui." Hän on siis saamaton ruikuttaja ja mitä ilmeisemmin ilmentää laiskuutta sekä kiittämättömyyttä. Yhteiskuntamme huono-osaiset eivät ymmärrä, miten hyvin heillä menee, kun ovat saaneet nauttia seitsemän perättäisen porvarihallituksen komennosta.

Viimeinen kolmesta peikosta on lyhytkätinen, eli "ihan kädetön" ja hänen päänsä yläpuolella leijuu sadepilvi. Tämä viimeinen peikko todistaa positiivisuuspuheen tärkeintä sanomaa, joka liittyy vetovoiman lakiin.

Periaate tiivistyy yksinkertaisimmin Rhonda Byrnen kirjassa The Secret (suom. Salaisuus):

"Ajatukset ovat magneettisia, ja ajatuksilla on taajuutensa. Kun ajattelet, lähetät ajatuksia maailmankaikkeuteen, ja magneettisesti ne vetävät puoleensa kaikkea itsensä kaltaista, mikä on samalla taajuudella."

Kun olet peikko, jonka luonteeseen kuuluu kateus, laiskuus ja kiittämättömyys, saat siitä hyvästä maailmankaikkeudelta lahjaksi vastoinkäymisiä.

Tämä lienee Kokoomuksen virallinen kanta: maailmankaikkeus lähettää sinulle asioita, joita ajatuksesi tuottavat. Parempi siis ajatella iloisia ajatuksia. Kun ajattelet positiivisesti ja saat ripauksen valkoista pulveria, niin pystyt lentämään kuten Peter Pan.

Hymy on sekä alistumisen merkki että oman etuoikeuden suojelija

Myönteisyyden psykologia on hyvin monimutkaista, vaikka paljon voidaan oppia seuraamalla apinoita. Monilla apinalajeilla hymy on ystävällisyyden ja alistumisen merkki, kunhan silmät eivät ole uhkaavassa irvistyksessä, mikä tarkoittaa hampaiden paljastamista.

Hymyileminen esimerkiksi simpansseilla merkitsee hieman samaa kuin ihmisillä: toverillisuutta ja tuttavallisuutta, myös iloa. 

Osaamme erottaa milloin simpanssi hymyilee ja milloin se paljastaa hampaansa uhkaavasti.

Hymy on kuitenkin niin ihmisillä kuin apinoilla tärkeä keino osoittaa kuka on pomo. Alempiaevoisen kuuluu hymyillä pitkään ja leveästi, kun taas ylempiarvoisen hymy on lähinnä nopea virnistys, mikä todistaa kiireestä ja aseman tärkeydestä: "huomioin sinut pikaisella hymyllä, mutta minulla ei ole aikaa virnistellä kaikki päivät."

Ylempiarvoisen ilme hieman ylimielisesti on mutrulla, mikä ilmentää hänen suurta vastuutaan. Hän hymyilee niukasti myös siksi, että hierarkisessa yhteisössä hymyt ovat rajallinen huomionosoitus alaisille. Alaisten jatkuva leveä hymyileminen on eräänlaista suosion kerjäämistä. Hymyilevä työntekijä tai palvelija yrittää saada lauman alfa-uroksen tai alfa-naaraan hymyilemään mukanaa, koska hymyn saaminen ylempiarvoiselta on tunnustus ja tuo alempiarvoiselle hyvän olon. Hymyjä onkin melko helppo kalastella koska ne tarttuvat.

Supermallin ja tavallisen mallin ero on siinä, että supermalli virnuilee kylmästi, kun tavallinen malli hymyilee kuin missi; alistuvasti, suu ammollaan ja lakkaamatta.

Ylempiosainen yleensä ilmentää hymynsä varautuneisuutta pitämällä suunsa kiinni ja hän voi myös hymyn ajaksi sulkea silmänsä, jotta kukaan ei luulisi, että hän hymyilee heille. Tutut ilmeet ja eleet voidaan melko helposti dekonstruoida osatekijöiksi, jotka löytyvät myös muiden kädellisten maailmasta.

Hymyilen, koska menee hyvin, mutta suljen silmäni, jotta et luulisi minun hymyilevän sinun hyvlle työsuorituksellesi = ylimielinseksi tunnistettu virne.

Toinen vaihtoehto on katsoa hymyillessään yläviistoon, jotta hymy ikään kuin suuntautuisi korkeammille voimille, eikä alaisille.

Iloisuus ehkä antaa yksilölle luottamusta ja toiminnan tarmoa, mutta positiivisuus on tärkeä menestystekijä myös siksi, että erilaiset eliitit ja viralliset portinvartijat kontrolloivat julkisuutta ja käyttävät valtaansa torjumalla negatiiviset tai vihaiset ihmiset, joiden huomio on realiteeteissä. Yhteiskunnallisen nousun ehtona on hymyileminen, koska hymy

1.) ilmentää alistumista

2.) toimii testinä rehellisyydestäsi, sillä olemme kehittyneet arvioimaan toisen hymyä silmien ja poskien ja kehonkielen mukaan

3.) toimii testinä fyysisestä terveydestäsi, mikä näkyy hampaista tai hymyn väkinäisyydestä

4.) kertoo, että et näe ristiriitoja ryhmän arvoissa ja ideologoissa (allekirjoitat ne tai olet liian tyhmä tajuamaan milloin sopimukset ja säännöt toimivat sinua vastaan)

5.) lupaudut ylläpitämään etuoikeutettujen ihmisten mukavaa ilmapiiriä ja suhtautumaan muiden hymyilijöiden tavoin äärikeinoilla laskuuden, kateuden ja vastoinkäymisten peikkoja vastaan.

Hymy on sopimus solidaarisuudesta ja uskollisuudesta, joka velvoittaa iloisesti nielemään vallitsevan ideologian nurjat puolet. Posiviitiivisuuspuheen ja elämänvalmennuksen neuvot ilmentävät rikkaiden köyhien välisen kuilun kasvamista. Alimpana ovat murjottajat, joita kukaan ei välitä auttaa. Sitten tulevat ne kurjat, jotka kaikin tavoin pyrkivät hymyilemään, vaikka itku on kurkussa. Sitten tuleva hyväuskoiset, joille hymyileminen on luontaista. Sitten taitavasti hymyilevät kilpailukykyiset, jotka osaavat hymyllään tehdä kauppoja. Ylimpänä ovat etuoikeutetut, joiden hymy on vaitonaista, koska heillä on vataa parempaan. Heidän ei tarvitse hymyillä. Heidät on vapautettu siitä raskaasta vastuusta.

Hymyilemisestä kieltäytyminen voi teini-ikäisten keskuudessa tarkoittaa, että tyyppi on rebel. Hän on cool. Joskus sanotaan, että kun todellinen elämä alkaa, niin siistien tyyppien hymy hyytyy. Oikeampi olisi sanoa, että he ovat työelämässä joutuneet niin pahan paikkaan, että heidän on pakko opetella hymyilemään.

Positiivisuuden vaatimus on tietenkin vasta alkusoittoa eriarvoistuvassa maailmassa. Kun riittävän monella ihmisellä menee niin huonosti, että heillä ei ole voimaa pitää kasvoillaan edes tekohymyä, alkaa muurien rakentaminen. Eliitti pystyttää itselleen palatseja, joissa se voi tanssia yötä myöten. Juhliin tietenkin kutsutaan vain niitä, joilla on voimia hymyillä. Muiden ihmisten olemassaoloa ei edes tiedosteta.

Kun tilanne vielä siitä kärjistyy, on pakko ottaa käyttöön naamiot. Yksi aikamme ikoni on aika hyvin valittu, sillä se ilmentää näiden naamiojuhlien todellisuutta, jossa hymy on vallankäyttöä ja alisttumista. Hymystä voi tulla myös tasa-arvon ja kapinan symboli.

Kokoomuksen ajatuspajalaisten tai graafikon olisi pitänyt olla kaukaa viisaita ja muistaa lisätä siltansa alle vielä yksi luihu tyyppi:

PS.
Kirjoitin kesällä melkein samasta aiheesta. Halusin palata asiaan, koska hahmottelen kirjaa näennäisvapaudesta ja positiivisuuden profeetoista. Olen kirjoittanut pöytälaatikkoon paljon sellaista, mitä en ole julkaissut, mutta aikamme ilmapiiri on siinä määrin kärjistynyt, että paine julkaista jonkinlainen vakava pamfletti on kasvamassa melkoisen suureksi:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/07/positiivisuuspuhe-on-vallankumouksen.html