Yksi yleinen väärinkäsitys on se, että humanistit ja yhteiskuntatieteilijät loisivat maailmaan suuren joukon erilaisia näkökulmia ja tulkintoja, koska he tuovat niitä esiin. Todellisuudessa ihmisillä jo on valtava määrä erilaisia tulokulmia todellisuuteen ja heidän kokemuksensa elämästä ovat kaukana toisistaan.
Jos meillä ei olisi humanistista keskustelua, joka tunnustaa näkökulmien olemassaolon ja sallii äänten tulla esiin, ihmiset vain linnoittautuisivat syvemmälle omaan poteroonsa ja valtaosa kansasta hammasta purren kätkisi raivonsa siitä, että yksi pieni ryhmä kulloinkin pääsee määrittelemään mikä on totta ja mikä ei.
Humanismin tarve syntyy siitä, että ihmisen myötätunto, kärsivällisyys kuunnella ja keskustelutaidot ovat rajallisia. Humanistien tuomitseminen maailman monimutkaisuudesta muistuttaa lähetin syyttämistä siitä, että uutinen ei ole mieluisa. Totta kai ihmisen turvallisuutta saattaisi väliaikaisesti lisätä ajatus, että asiat ovat yksinkertaisia. Pitkällä aikavälillä se kuitenkin johtaa vain siihen, ettei ristiriitoja ja ongelmia kohdata eikä käsitellä.
Humanismi voi yhdistää näkökulmia samaksi ratkaisuksi ja annan siitä esimerkin. Kun kuulemme samalla viikolla eri puolella maailmaa tapahtuneista kammottavista terrori-iskuista, me voimme reagoida monin eri tavoin ja usein kuulee esitettävän etenkin kaksi hyvin erilaista kysymystä:
1.) Miten me voimme estää näiden pahojen ihmisten kamalat teot?
2.) Mitä kamalaa nämä ihmiset ovat kokeneet, jotta he ovat valmiita räjäyttämään itsensä ja samalla riistämään hengen jopa kymmenilttä muilta?
Pintapuolisesti näyttää siltä, että tässä olisi kaksi eri tulokulmaa, mutta itse asiassa niitä on vain yksi. Jos me tartumme kohtaan 1, siitä yleensä herää vaatimus lisätä valvonta ja parantaa poliisivoimien iskukykyä.
Jos taas me tartumme kysymykseen 2, eli mietimme mikä on ajanut ihmiset kammottavaan tekoon, me tulemme samalla tulemme esittäneeksi myös kysymyksen numero 1: "Miten me voisimme ennaltaehkäistä heidän tekonsa?" Kahden näkökulman yhdistämisen tunnukaan enää mahdottomalta.
Monimutkaisessa ja useiden tulkintojen leimaamassa maailmassa ennakkoluulot ja erilaisuuden pikainen tuomitseminen lujittavat erilaisten näkökulmien varmuutta omasta oikeassaolosta, joilloin ihmisten maailmankuva rajautuu pieneksi, eikä yhteisiä ratkaisuja löydetä.
Myötätunto, kärsivällisyys ja luottamus erilaisten ihmisten arvostelukykyyn mahdollistaa keskustelun, jonka kautta pääsemme näkökulmien yläpuolle. Silloin maailma ei enää vaikuta ahdistavan kakofoniselta sirkukselta tai klaustrofobiaa aiheuttavalta tunnelilta, jossa on polvet ruvella ryömittävä pientä valonkajastusta kohti.
Jos humanisti paljastaa, että naapurisi elää erilaisessa todellisuudessa kuin sinä, älä syytä siitä viestintuojaa. Eivät myöskään muunlaiset monikulttuurisuuden puolustajat peräänkuuluta sellaista maailmaa, jossa olisi mahdollisimman paljon erimielisyyttä. He ovat päin vastoin valmiita kutsumaan erilaiset äänet samaan pöytään, jotta kiihkomielisyys laantuisi.
Humanismissa ei ole kyse myöskään "mielipiteiden" rakastamisesta. Mielipiteet on yleensä muodostettu pienessä piirissä ilman perustavia faktoja tai kriittisyyttä. Mielipiteet ovat rihkamaa, ennen kuin niitä on kunnolla koeteltu rauhallisen kriittisessä keskustelussa.
Jos oma mielipide tuntuu niin varmalta, ettei mitään keskustelua tarvita, se yleensä viittaa siihen, että ajatuksiin on takerrettu väärässä olemisen pelossa. Kuten Jari Sarasvuo on hienosti kiteyttänyt, juuri pelko on inhimillisen tyhmyyden keskeisin taustasyy. Lamaannuttava turvattomuuden tunne ajaa ihmisen etsimään suojapaikkaa muuttumattomista mielipiteistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti