Zombien arkipäiväisyydesta

On ikivanha havainto, että yksi mytologioiden tehtävä on sallia vertauskuvallinen keskustelu aiheista, jotka muutoin olisivat kiellettyjä tai pelottavia. Zombit ovat post-modernin ajan mytologiaa, samoin tavoin kuin vampyyrit olivat modernin ajan mytologiaa. Kumpaankin yhdistyy sekä tabuja että haaveita.

Vampyyrien lumovoima ei ole hiipunut vain siksi, että aihe olisi ammennettu tyhjiin. Vampyyreihin liittyvä mytologia ei vain nykymaailmassa enää toimi entisessä muodossaan, koska maailma taruston ympärillä on muuttunut. Vampyyri on julma ja karismaattinen hahmo, kun taas nykyajan multimiljonäärit ovat kaikkea muuta kuin karismaattisia kupatessaan kansakuntia - vanhoja ryppyisiä ukkoja tai tietokonefirman perustaneita nörttejä. Täytyisi tietoisesti rakentaa narratiivi sellaiseksi, ettei katsoja edes tajua - muutoin kuin alitajuisesti - että vampyyrin sulkeutuessa arkkuunsa tai piiloutuessa varjoihin, on oikeasti puhe veroparatiiseihin piilotetuista miljoonista, jotka on imetty tavallisen työtätekevän ihmisen kaulavaltimosta. Jotenkin tällä tavoin voisi vampyyrin saada taas toimimaan, mutta klassinen ristiä ja hopeavettä pelkäävä yön ruhtinas ei enää pärjää nykyajassa.

Ei kirkolla ole enää sellaista valtaa, että vampyyrin voisi kuvitella kavahtavan pyhiä esineitä ja kristuksen symboliikkaa. Sekin on mennyttä aikaa, että isä pelkäisi mustiin pukeutuvan rokkitähden kiipeävän sisään ikkunasta ja varastavan hänen neitsytprinsessansa. Veritahrat lakanoissa eivät enää järkytä samalla tavoin, koska kuukautiset tai seksuaalisuuden herääminen eivät motivoi suurta draamaa. 1900-luvun alun vampyyri oli seksikäs viettelijätär. Nykyäänkin voi elokuvan vampyyri olla seksikäs, mutta se on halpaa viihdettä, eikä peloilla pelailevaa mytologiaa.

Nykyajan vampyyri olisi pikemminkin kuviteltava vainotuksi ja yksinäiseksi, kenties jopa säälittäväksi hahmoksi, kuten mainiossa ruotsalaisessa kauhuelokuvassa Let the Right one in (2008). Tai kiltiksi, kuten Pikkuvampyyri-kirjoissa.

Tarinan dekonstruktion tavoitteena voi olla haitallisen kulttuurisen rakenteen purkaminen, mutta myyttejä voi purkaa myös siinä tarkoituksessa, että ne myöhemmin koottaisiin yhteen aiempaa toimivammaksi kokonaisuudeksi. Vampyyri-myytistä löytyy hyvin vähän mitään nykyajalle oleellista sisältöä, mutta sen sijaan zombit ovat varsinainen kultakaivos, jos ajatellaan tehokkaita vertauskuvia ja vallalla olevia tabuja.

Tässä vain muutamia zombi-mytologiaan yhdistyviä pelkoja ja toiveita, jotka lisäävät sen eeppisyyttä ja tenhovoimaa:

1.) Pandemian mahdollisuus. Vuosina 1918-1919 espanjantauti tappoi jopa 100 miljoonaa ihmistä. On vain ajan kysymys, milloin vastaava yhtä tappava epidemia iskee. Ihmisiä on moninkertainen määrä ja heistä yhä suurempi osa asuu tiiviisti kaupungeissa, joten satojen miljoonien ihmisten kuoleminen uuden taudin takia ei ole edes kaukaa haettu. Koska tautien pelko on aiheellinen, mutta siitä ei juurikaan puhuta, se lisää zombie-elokuvien pelottavuutta.

2.) Väestönkasvu. Ihmisiä on aina vain enemmän ja kasvun rajat on monilla alueilla jo kohdattu. Maaperä köyhtyy, meret saastuvat ja mehiläisyhteiskunnat romahtavat muun muassa tehoviljelyssä käytettyjen myrkkyjen ansiosta. Zombie-elokuvien klassinen kohtaus esittelee valtaisan lauman aivottomia ihmisiä, jotka epätoivoisesti etsivät jotakin syötävää ja hajottavat kaiken mikä tulee vastaan. Koska väestönkasvuun liittyvät pelot ovat tabu, niitä käsitellään mytologian keinoin. Ja se toimii.

3.) Kuluttajien passiivisuus ja lyhytnäköisyys. Tämä on jopa elokuvissa itsessään usein näkyvästi artikuloitu teema. Kenties kaikkien aikojen parhaimman zombielokuvan Dawn of the Dead (1978) ohjaaja George A. Romero on itse myöntänyt, että elokuvan zombit ovat aivottoman kuluttajan vertauskuva. Seuraavassa elokuvassa hän taas kuvasi pikemminkin ihmisyyteen piiloutuvaa sotaisuutta ja itsekkyyttä. Tämä näkökulma zombeihin on niin laajasti tunnettu, ettei se oikein enää toimi. Siksi olen maininnut sen vasta kolmantena. Myyttien tehokkuus on parhaimmillaan silloin, kun asiaa käsitellään alitajunnan kynnyksellä. Symbolinen yhteys ei ole liian ilmeinen, mutta ei liian vaikea myöskään. Jos sohvalla televisiota tuijottavaa puolisoa haukutaan zombiksi, on yhteys jo liian ilmiselvä.

4.) Sulvivalismin viehätys. Nykyään moni on huolissaan työpaikastaan tai kyllästynyt istumiseen. Jotkut pelkäävät sotaa tai pörssiromahdusta. Niinpä syistä tai toisista moni tahtoo liikkua luonnossa ja opetella taitoja, jotka auttavat tulemaan toimeen vähemmällä, kenties myös selviytymään joitakin aikoja täysin omavaraisesti. Survivalismiin liittyvät harrastukset, kuten kalastus, telttailu, majanrakennus tai villiyrttien tuntemus ja kasvattaminen ovat melko suosittuja, mutta myös terveyttä edistäviä. Niinpä on helppo ymmärtää, miten zombi-apokalypsin jälkeisen maailman taidot eivät tunnu nykykatsojalle turhilta tai tylsiltä. On viihdyttävää katsella, kun ihmiset selviytyvät vähillä resurseilla ja ilman yhteiskunnan apua, mutta harmi vain, että nämä taidot usein elokuvissa kuvataan hätäisesti ja epäuskottavasti. Jos lähtisin ohjaamaan tällaista elokuvaa, ottaisin työryhmään mukaan survivalismin ammattilaisia, jotka näyttäisivät miten elokuvan henkilöt voivat selviytyä arjessaan. Sillä tavoin olisi helppo luoda elokuvan maailmaan uskottavuutta.

5. Haave siitä, että tyhmää naapuria tai pomoa saisi ampua haulikolla päähän. Niin, sehän on yksi klassinen näihin elokuviin liittyvä fantasia. Tarinassa on aina vähintään yksi kusipää, joka saa lopussa ansionsa mukaan. Hän on oikeastaan ollut zombi jo ennen sairastumistaan, mutta häntä on lupa ampua päähän vasta sen jälkeen, kun häntä on purtu käteen. Niin se käy.

Sankarin vastentahtoisuudesta

Olen pitänyt useamman kuukauden taukoa blogista, kun olen vihdoinkin keskittynyt romaanin kirjoittamiseen, sekä äänittänyt Kevätpörriäiseen perustuvia kuunnelmia: https://soundcloud.com/user-82817550

Romaanityön ohessa olen lukenut tarinankerronnan teoriaa ja perehtynyt etenkin Joseph Campbellin monomyytin (1949) käsitteeseen. Keskityn nyt myytin alkupään osioon, jossa sankari kieltäytyy kutsusta seikkailuun. Tämän vaiheen analysoiminen on aina erityisen paljon kiinnostanut minua, sillä lapsena minua raivostutti, jos päähenkilöt jahkailivat, eikä juoni edennyt. Kuitenkin rakastin tarinoita sitä enemmän, mitä sinnikkäämmin jouduin kannustamaan sankaria liikkeelle kuin itsepäistä muulia.

Juonen matelemiseen ja jahkailuun liittyy myös monia narratiivisia taustasyitä, jotka eivät ole myyttisiä, kuten maailman ja siinä asustavien hahmojen pohjustaminen tai uhkakuvien maalailu, jotka perustelevat ylipäänsä syitä lähteä seikkailuun, jotta hyvyys voittaisi ja tasapaino palautuisi maailmaan. Alun tahmeus luo myös kontrastia; seikkailu tuntuu seikkailulta, kun on ensin jouduttu kyllästymään arjen keskellä. Nuorten seikkailuelokuvat monesti alkavat koulun kammottavuuksien kuvailulla. Päähenkilöä kiusataan koulussa (The Neverending Story) tai opettaja, ilkeä äitipuoli tai jokin muu auktoriteettihahmo esitellään on hirveänä tyrannina, joka motivoi pakenemisen.

Vuoden 1939 The Wizard of Oz alkaa kuuluisasti mustavalkoisena, ja filmi muuttuu värilliseksi vasta, kun Dorothy saapuu Ozin ihmemaailmaan.

Käytännössä kaikissa Hollywoodin kulta- ja hopeakauden saduissa ja fantasiaeepoksissa lähdetään arkitodellisuudesta, mutta sitten "pudotaan kaninkoloon", kuten käy Liisalle ihmemaassa. Tarinan eri versioissa sekä jatko-osissa siirtymä tapahtuu myös nukahtamisen tai peilin lävitse. Päättymättömässä tarinassa (1984) portaalina toimii kirja, Narniassa on vaatekaappi, taulu ja monia muita välineitä, mutta aina lähtökohtana on lukijalle tuttu reaalitodellisuus. Tätä siirtymää Campbell kutsuu "rajan ylittämiseksi" ja tietä matkalle viitoittaa usein airut, joka voi olla esimerkiksi kelloaan tuijottava jänis.

Hyvin tyypillistä kuitenkin on, että sankari kutsun saatuaan kieltäytyy siitä - tai kynnyksen äärellä hän haluaakin vain palata kotiin. Häntä ei kiinnosta seikkailu.

Campbell kirjoittaa (s.65):

"Ihminen jää ikävystymisen, kovan työn tai "kulttuurin" vangiksi."

Vaikka elämä olikin pelkkää pelkoa, puutetta ja ikävystymistä, näyttäytyy seikkailu silti liian pelottavalta. Päähenkilö ei koe olevansa valmis - tai hän ei ole vielä kärsinyt riittävästi.

"Kutsusta kieltäytymisessä on olennaista se, että asianomainen ei suostu luopumaan siitä, mitä hän pitää omana etunaan. /...hän ajattelee, että hänen olisi turvattava nykyisten ihanteidensa ja etujensa järjestelmä."

Toisin sanoen sankari kieltäytyy kutsusta, koska hän ei halua muutosta. Hän kieltäytyy kutsusta, koska ei ole sankari, vaan tavallinen ihminen - ja tässä kohtaa häneen on tavallisen ihmisen helpompi samaistua. Katsoja näkee sankarissa itsensä, hän tulee tietoiseksi siitä, miten hän itse omassa arjessaan usein kieltäytyy sankaruudesta ja seikkailuista.

Sankaria pidättelevät myös ennakkoluulot ja pelot. Campbell lainaa Tuhannen ja yhden yön satuja:
(s.69):

"Oi isäni, en halua mennä naimisiin, sillä... olen lukenut monta naisten viekkautta ja kavaluutta käsittelevää kirjaa sekä monesti kuullut siitä puhuttavan."

Tarinan alun sankari on lapsi. Hän on kokematon ja arka. Myytin tarkoitus on paitsi näyttää, miten ihminen kehittyy haasteiden kautta, mutta kulttuurievoluutiossa myyttien vetovoimaan vaikuttaa myös niiden samaistuttavuus. Tarinan on oltava helposti lähestyttävä ja koukuttava. Haasteet tuntuvat sitä suuremmilta, jos päähenkilö ei ole valmis edes poikkeamaan omasta kotikylästään.

Bilbo Reppuli ei selvästikään ole aiemmassa elämässään valmistautunut seikkailuihin. Hän ei ole treenannut taistelutaitoja tai tutkinut karttoja. Hän on vain syönyt hyvin ja polttanut piippua. Tietenkään hänen ei olisi syytä riskeerata henkeään... mutta toisaalta kuinka monille tarjotaan sellaista tilaisuutta? Kyllähän sitä ainakin kannattaisi harkita...

Sankarin jahkailu oudolla tavoin sitouttaa kuulijan tai katsojan hänen patistamiseensa. Oli palkinto mitä tahansa, se tuntuu suuremmalta, kun katsoja tuntee taistelleensa tylsien vaiheiden läpi ja sitoutuneensa sen tavoittelemiseen. Salaisuutta tai aarretta vartioivat esteet myös luovat mielikuvan siitä, että lopussa odottaa jotakin ennennäkemätöntä.

"Ja mitä useampaan kosintaan prinsessa vastasi kieltävästi, sitä innokkaammaksi hänen kosijansa kävivät." (Campbell s.71)

Uusien asioiden aloittamiseen liittyvä epäröinti tai tahmeus on tietenkin inhimillisesti hyvin tuttua. Tarinan sankari ei voi olla heti liikkeellä, jos kyse on kehityskertomuksesta, jota monomyytti perustavimmillaan kuvaa. Mutta kun kotikylästä viimein poistutaan, on kaikki mahdollista. Tarinan luonne muuttuu. Maailmaa alkavat ohjailla uudet lait.

Jos sankari itsepäisesti kieltäytyy kutsusta kerta toisensa jälkeen, täytyy jonkin korkeamman voiman puuttua peliin ja pakottaa hänet liikkeelle. Sankaruus on hänen kohtalonsa, eikä tämä välittyisi, jos hän itse yksin vastaisi sekä kyvyistä että motivaatioista.

Monomyytin asemasta Hollywoodissa

Alkujaan kiinnostuin monomyytistä sitä kautta, että tiesin sen olevan Star Wars -elokuvan (1977) teoreettisena lähtökohtana. George Lucas poimi vaikutteita lapsena näkemistään seikkailuelokuvista, mutta yhdisteli niitä melko yksinkertaisen kaavan mukaan. Kaava oli peräisin Campbellin kirjasta The Hero with a Thousand Faces (1949), josta tuli sitäkin kautta yhä kuuluisampi teos. Monomyytti näytti toimivan, joten sitä käytettiin ahkerasti 80-luvulla, etenkin fantasiaelokuvissa.

Willow (1988)

Samankaltainen juonirakenne löytyy muun muassa elokuvista Conan Barbaari (1982) sekä Mad Max 2 (1981), joissa päähenkilöt aluksi osoittavat antisosiaalisen luonteensa, ajattelevat vain itseään (havitellen bensaa tai kultaa), mutta sitten joutuvat kärsimään ja tulevat nöyryytetyksi. Lopulta he ovat valmiita uhraamaan henkensä korkeampien päämäärien vuoksi, minkä jälkeen he saavat takaisin voimansa ja kunniansa.

Monomyyttiä on sovellettu toimintaelokuviin kenties siksi, että on tavoiteltu eeppisyyttä tai haluttu pelata juonessa varman päälle. Ohjaajan henkilökohtaisempi panostus on sitten kohdistunut enemmän stuntteihin, erikoistehosteisiin tai taistelukohtauksiin. Kenties monomyyttiä myös ahkerasti on opetettu amerikkalaisissa elokuvakouluissa, joten moni on poiminut sen sieltä miettimättä asiaa sen enempää?

Mad Max ei etsi autiomaasta ystäviä, vaan bensaa.

Mahdollista kai on sekin, että ainoastaan muutama elokuvantekijä ymmärsi 1970 ja -80-luvuilla soveltaa monomyyttiä, mutta he hyötyivät siitä niin paljon, että menestys oli todennäköisempää ja nämä elokuvat jäivät ihmisten mieliin. Nyt monomyytti sitten näyttää hallitsevan koko aikakautta. Joka tapauksessa jo lyhyen perehtymisen jälkeen vakuutuin siitä, että jotain perää tässä teoriassa taitaa olla.

Willow on Ron Howardin ohjaama, mutta George Lucasin käsikirjoittama. Niinpä on helppo ymmärtää miksi tarina on lähes yhdenmukainen Star Warsin kanssa: alussa päähenkilö (Luke / Willow) asuu tomuplaneetan tuppukylässä, jonka harmonian rikkoo pahojen voimien hyökkäys. Elokuvan alun Luke Skywalkeriin istuu hyvin Campbellin kuvaus: "...jää ikävystymisen, kovan työn tai kulttuurin vangiksi."

Molempien elokuvien sankari kohtaa heti alkuvaikeuksien jälkeen velhon tai jedimestarin, mutta sankari myös epäonnistuu ensimmäisissä haasteissa kokemattomuutensa takia. Siitä huolimatta hän alkaa saada oppia taikuudesta (tai voimasta). Hän kohtaa myös vastentahtoisen lurjuksen (Han Solo / Madmortigan) sekä viettelijättären. Yhdessä he taistelevat ilmiselvää suurta pahuutta vastaan taioin ja miekoin (valomiekoin), matkalla käydään eksoottisissa paikoissa, syntyy romansseja ja seurueeseen liittyy myös koomisia sivuhenkilöitä. Jos Willown ja Star warsin pilkkoo osiin, niissä on lähes samat henkilöt ja lähes samat vaiheet. Ja juonen kaikki elementit on poimittu suoraan monomyytistä.

Monomyyttiin nämä elementit on puolestaan poimittu vanhoista kansantarinoista, aivan kuten J.R.R.Tolkien toimi. George Lucas kaiketi arveli, että mikä on toiminut joskus ennen, toimii ehkä nykyäänkin. Ja niinhän siinä myös kävi. Mutta elementtejä voi käyttää oikein vain, jos ymmärtää syvällisemmin niiden psykologisen ja myyttisen merkityksen. Tahtoisin kirjoittaa aiheesta useita esseitä, kenties kustakin monomyytin elementistä erikseen, mutta nyt keskityn vain sankarin kieltäytymiseen tarinan alkuvaiheissa.

Jostain syystä sekä vanhoissa myyteissä että Hollywoodin tarinoissa sankari aina epäröi lähteä matkalle tai ei tahdo hyväksyä sitä suurta osaa jota hänelle tarjotaan. Joskus jopa useammat tarinan henkilöt ovat aluksi hyvin vastentahtoisia, kunnes kohtalo tavalla tai toisella pakottaa heidät liikkeelle.

Kieltäytyminen kutsusta

Tähtien sodassa ei ole yhtä selkeää kohtausta, jossa Luke Skywalker kieltäytyisi hänelle tarjotusta tehtävästä, mutta ympäristö jarruttaa häntä tavalla, joka luo saman herkullisen kokemuksen juonen takkuilemisesta. Kun Obi-One Kenobi opastaa Lukea valomiekan käytössä, hän pärjää surkeasti, mutta Obi-One kehoittaa häntä luottamaan vaistoihinsa. Samoin Willow epäonnistuu useita kertoja velhokoulun pääsykokeessa sekä muissa yrityksissään hallita taikuutta.

Alun esteet ovat yhteisöllisiä ja juontuvat pienen kyläyhteisön pienestä maailmasta, joka ei ole valmistanut sankaria suuremman maailman haasteisiin. Taikurihaaveille, kuten myös "jediuskonnolle" naureskellaan. Tähtien sodassa tätä naureskelua esiintyy sekä kapinallisten (Han Solo) että imperiumin joukoissa. Sankarille suositelleen, että hänen kannattaisi ennemmin hoitaa sikoja tai lypsää banthoja. Luken kasvatti-isä ei halua päästää häntä lentäjäkouluun, koska maatilalla täytyy tehdä viljelytöitä. Vihjataan myös todelliseen syyhyn, joka on se, että he pelkäävät hänessä piilevän voimia, kuten jedi-isässään. Kasvattivanhemmat yrittävät myös suojella Lukea sotaisalta kohtalolta tai vallattomalta luonteeltaan. Ja kuitenkin kohtalo puuttuu peliin, kuten sanotaan.

He ostavat uuden droidin R2-D2:n, joka on myös uppiniskainen, eikä suostu aina tekemään sitä mitä pyydetään. Toista droidia 3-CPO:ta pidättelee hänen pelkuruutensa. Näyttää siltä, ettei Luke Skywalker ole menossa mihinkään, häntä pidättelevät elementit monelta suunnalta. Maailma tuntuu pieneltä, koska siihen on nopeasti määritelty ilmiselviä rajoja: puutetta, kieltoja, arkuutta. Ja samaan aikaan fantasia antaa odottaa jotakin suurta. Syntyy kontrasteja, aivan kuten musiikissa.

R2-D2 karkaa, mikä käynnistää seikkaulun ensimmäisen vaiheen. Robottia etsiessään Luke tapaa vanhan jedimestarin Obi-One Kenobin, joka vaikuttaa myös melko vastahankaiselta uusien seikkailujen suhteen. Kun Luken adoptioperhe tapetaan, on heidän pakko vaihtaa maisemaa. Tällä tavoin kohtalo julmasti poistaa esteet seikkailun tieltä. Mutta lähdön esteiden olemassaolo on syystä tai toisesta tärkeää myytissä, koska esteet symboloivat raja-aitaa arkisen maailman ja fantasian maailman välillä.

C.S.Lewisin Narnia-kirjoissa siirtymä toden ja fantasian välillä tapahtuu useimmiten heti kirjan alussa, ja lopussa myös palataan kotiin yhtä näyttävästi (tai yhtä mystisesti). Raja on siis selkeä. Lapset esimerkiksi astuvat vaatekaappiin ja kulkevat sen läpi Narniaan. Vastaavia matkanteon välineitä ovat myöhemmin myös taulu, metsä ja uni, mutta merkitys on aina sama. Lähes aina lapsista joku on innokas, kun taas joku toinen varovainen tai pelokas. Tällä tavoin ryhmään syntyy jännitteitä ja lukijan on helppo tunnistaa eroja luonteissa. En ole nyt hetkeen lukenut Narnia-kirjoja, joten en osaa nimetä tilanteita, jossa sankaruudesta kieltäydyttäisiin hyvin yksioikoisesti. Silti monikin teko yleensä edellyttää suostuttelua. Monomyytin muita elementtejä Narnia-kirjoissa (1950-1956) löytyisi yllin kyllin, kuten Aslan-leijonan kuolema ja jälleensyntymä.

Joseph Campbell ja C.S.Lewis olivat kirjallisuuden ja myyttien tutkijoita, kuten myös J.R.R.Tolkien, jonka teoksista löytää vaivatta kaikki monomyytin elementit. He kaikki varmastikin seurasivat ahkerasti aikansa antropologian uutisia ja perehtyivät vertailevan uskontieteen löydöksiin. 1950-luku oli humanismin kulta-aikaa myös siksi, että lähimuistissa oli historian kauhistuttavin sota. Historiasta haluttiin siis ottaa oppia, jotta samoilta virheiltä voitaisiin välttyä. Kielessä, politiikassa ja taiteissa nähtiin kehityskulkua, mutta myös syklisiä, toistuvia kaavoja. Vuosisadan alun humanismia leimasi strukturalismi, eli universaalien ja toistuvien kulttuuristen rakenteiden tunnustaminen sekä yksinkertaisten, mutta toimivien kaavojen etsiminen. Tätä strukturalismin ja humanismin aatetta monomyytti edustaa tyypillisimmillään. Taru Sormusten Herrasta -trilogian (1954-55) ilmestyminen osui ajellisesti päällekkäin Narnia-sarjan kanssa, vaikka Tolkien oli kehitellyt mytologiaansa jo vuosikymmenten ajan. Ajan suuret luomukset olivat strukturalistisia synteesejä koko ihmiskunnan tarjolla olevista mytologioista.

Strukturalistien pohjatyöhön perustuvat juonirakenteet olivat yksinkertaisia, tarkoituksellisen pelkistettyjä, mutta tehokkaita. Kenties strukturalistit oikeasti onnistuivat työssään paljon paremmin kuin nykyään ajatellaan. On perusteltua sanoa, että hyvän ja pahan välinen taistelu on maailmankuvana lapsellinen, mutta monomyytissä tätä mustan ja valkoisen, tai yön ja päivän välistä taistelua ei varsinaisesti edes mainita. Se on Hollywoodin lisäystä, ja monomyytti näkyy Star Wars -saagassa paljon paremmin siinä, miten trilogian viimeisessa osassa Luke kohtaa isänsä ja kieltäytyy taistelemasta tätä vastaan, käännyttäen hänet pois pimeydestä (atonement with the father). Myös termi "balance to the force" on suoraan monomyytistä, sillä henkisen kehityksen päämääränä on olla kahden maailman mestari ja tuoda tasapaino maailmaan. Tämä on hyvin taolaista, mutta myös kristillistä sitä kautta, että Campbell tulkitsee kristillisyyttä mystiikan kautta. Enkelit ja paholaiset ovat paitsi fantastisia tarinaelementtejä, myös ihmisen sisäisen kamppailun ilmentäjiä, aivan kuten Aku Ankan olkapäillä kiistelevä pieni enkeli ja pieni piru ilmentävät.

Nyt olen kuitenkin eksymässä aiheesta, joka on sankarin epäröinti ja vastentahtoisuus. Siirrytään siksi Tolkienin Hobittiin, jossa "kieltäytyminen kutsusta" on päivänselvää. Bilbo Reppuli ei aluksi suostu Gandalfin ja kääpiöiden pyyntöön lähteä vaaralliselle matkalle. Vasta seuraavana päivänä hän tuntee kutsun seikkailuun. Frodo on yhtä lailla vastahankainen, kun sormus luovutetaan hänelle. Hän ei tahdo sellaista vastuuta, mutta suostuu, kun kukaan muu ei siihen kykene. Hän nöyrtyy sankaruuden edessä, vaikka ei pidä itseään sankaruuden arvoisena. Ja juuri tämä vaatimattomuus on oleellista todellisen sankarin tunnistamiseksi. Onhan kuningas Arthur vain ritarin aseenkantaja, kun hän kaikkien yllätykseksi vetää miekan kivestä. Tällä tavalla fantasia kautta aikojen tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuden haaveilla hänessä itsessään piilevästä suuruudesta.

Joskus kieltäytyminen merkitsee nöyryyttä, mutta joskus taas pelkuruutta, joka kääntyy rohkeudeksi. On tärkeää rakentaa kuva sankarista, joka ei ole ahne ja vallanhimoinen. Hän on kuin kuka tahansa meistä, arka ja samaistuttava. Sankaruus löytyy hänestä vasta tosipaikan tullen. Jalo ihminen ei tahdo itselleen sellaista kunniaa, jota ei ole ensin ilmiselvästi ansainnut. Rehvastelijat ovat tarinassa läsnä vain luodakseen konrastia päähenkilöön. (Tosielämässä rehvastelijat hyvinkin usein päätyvät pääministeriksi tai muuhun korkeaan virkaan, koska vaatimattomat ihmiset eivät tee itsestään numeroa. Mutta nyt me siis puhumme fantasiasta, joka on määritelmällisesti todellisuudelle vastakkaista.)

Tähtien sota jatkaa sankarin kieltäytymisen teemaa myös Han Solon kautta. Aluksi hän ei suostu ollenkaan tarjoamaan kyytiä, mutta puheet rahasta ja prinsessoista kääntävät hänen päänsä. Lopussa hän ottaa rahat ja juoksee, mutta kuitenkin palaa taas viime hetkellä sankarin rooliin. Luke on innokas ja kokematon, mutta heistä kahdesta on Han Solo selkeämmin se hahmo, joka ilmentää kieltäytymistä sankaruuden kutsusta. Kummassakin tapahtuu kehitystä, mikä tietenkin on tärkeintä missä tahansa ihmisten sydämiin vetoavassa tarinassa.

Epäröivä sankari saa lukijan tai katsojan heittäytymään

Kun muistelen omia lapsuuden kokemuksiani eeppisten tarinoiden äärellä, muistan tuskastelleeni sitä, kuinka kirjojen tai elokuvien päähenkilöt eivät heti syöksy seikkailuun. He ovat arkoja tai välinpitämättömiä. Jostain syystä heitä eivät saa liikkeelle lupaukset rikkauksista tai kuuluisuudesta. He hievahtavat vasta, kun heidän kylänsä poltetaan, kuten niin monessa lännenelokuvassa on tapana - tai jos heidän autonsa varastetaan tai hajotetaan, mikä on aina Mad Max -elokuvien sankarin kohtalona.

Kun lapsena katsoin sankarin jahkailua, en ollut pysyä nahoissani. Minun teki mieli huutaa: "No, mitä siinä seisoskelet! Tee jotakin! Sano kyllä!"

Mutta monomyytti sanoo, että juuri näin tarinaa tulee kertoa. Sankarin kuuluu aluksi olla kuin tikku paskassa. Sillä tavalla yleisö alkaa kannustaa häntä liikkeelle. Jos mietit asiaa, niin löydät tämän saman niksin melkein jokaisesta Hollywood-elokuvasta, melkein tyylilajista riippumatta. Vastentahtoista sankaria sovelsi myös Alfred Hitchcock monissa suosituimmissa elokuvissaa, kun Vaarallinen romanssi (1959), jossa tavallinen henkilö tulee sekoitetuksi agenttiin ja joutuu pakenemaan henkensä edestä.

Vertigossa (1958) sankaria pidättelee hänen korkeanpaikan kammonsa ja Takaikkunassa (1954) taas se, että hän on loukannut jalkansa. Sankarilla täytyy olla jokin sisäinen tai ulkoinen pidäke, joka inhimillistää hänet. Liian aktiivinen ja liian täydellinen sankari ei ole samaistuttava, eivätkä haasteet tunnu niin ylitsepääsemättömiltä.

Esimerkkejä voisi luetella loputtomasti, mutta tiivistän sankarin kieltäytymisen syyt muutamiin pääkohtiin. Näitä psykologisia syitä ei esitellä Campbellin kirjassa, jossa vain kerrotaan tapauksia historiallisesta mytologiasta, mutta ei mainita läheskään kaikkia tarinankerronnan motiiveja, jotka tekevät kieltäytyvästä sankarista niin tehokkaan.

Epäröinti seikkailun alussa juontuu siitä, että... tai saa aikaan sen, että:

1. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Lähdön ponnisteluista syntyy ensimmäinen raja-aita arkisen maailman ja mytologisen maailman välille. Kieltäytyminen ja sankaria paikoillaan pitävät esteet kuvastavat sitä, miten vaikea on siirtyä yhtäkään askelta, ikään kuin sankari olisi jumissa mudassa, josta ei pääse irti. Hän on omien rutiiniensa ja ennakkokäsitystensä vanki. Ja koska hän on vanki, ei hän voi liikkua lainkaan. Hän on kenties vain kuvitellut muurit ympärillään, mutta pelko estää häntä.

2. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Sankarin oman vastustelun kautta syntyy vaikutelma sankarin pyyteettömyydestä ja hyvästä sydämestä. Kun sankari ei janoa kunniaa, tai kuninkuutta, on hänessä potentiaali suuruuteen, joka kumpuaa vaatimattomuudesta.

3. (Campbellin vihjaama motiivi, liiankin ilmiselvä) Henkilössä on kehityspotentiaalia, koska hän on alussa niin arka ja kypsymätön. Hän ei ole valmis edes astumaan oman kotikylänsä rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi Sam on tällainen hahmo sormusten herrassa. Hän on alussa vain puutarhuri, mutta hän vastustaa monia vaaroja ja lopussa Sam jo pelastaa ystävänsä jättiläishämäkäkin kynsistä. Kehitystarina on sitä suurempi, mitä vähäisempi sankari on alkutilanteessa.

4. (syy, jota Campbel ei painota, triviaali myöskin) Tavallisuus on samaistuttavaa, valmis sankaruus ei niinkään. Kun sankari esitellään vaatimattomissa lähtökohdissa ja vähäisin taidoin (kuten Harry Potter) ei kenelläkään ole syytä reagoida häneen ainakaan siten, että hän olisi syntynyt hopealusikka suussa ja saanut kaiken ilmaiseksi. Me saamme seurata sitä tarinaa, jossa hän on ensin pelokas ja kompuroi, mutta sitten voittaa olosuhteensa ja kehittyy ihmisenä.

Uusia Star Wars -elokuvia on paljon syytetty siitä, että Rey kehittyy liian nopeasti, eikä saa opetusta valomiekan käsittelyssä. Hän oppii liian nopeasti ollakseen samaistuttava. Hän ei myöskään koskaan kieltäydy sankaruudesta, kun sitä hänelle tarjotaan. Vastapuolen Kylo Ren on paljon paremmin kirjoitettu hahmo, koska hänessä on heikkouksia ja ristiriitoja - kenties liiankin paljon.

5. (syy, jota Campbell tuskin mainitsee) Epäröinti saa katsojan/lukijan kannustamaan, mikä luo tunteen siitä, että hänen oma halunsa on jotenkin sysännyt sankarin liikkeelle ja hän osallistuu tarinan luomiseen. Tällä tavoin ainakin itse lapsena reagoin loputtomiin sankareiden jahkailuihin. Olin kärsimätön ja se raivostutti aivan loputtomasti, kun tarina ei edennyt. Mutta sitten se tuntui vain sitä paremmalta, kun jotakin vihdoin alkoi tapahtua. Ja se tuntui saavutukselta, josta itsekin sai olla ylpeä - että oli jaksanut olla luuserisankarin tukena siihen asti, että hän lopulta sai aikaiseksi jotakin.

6. (syy, joka on ilmeisen mytologinen) Kun sankari ei halua olla sankari, mutta hänet pakotetaan siihen, syntyy tunne kohtalon vaikutuksesta. Juuri kohtalon voimien läsnäolo tekee tarinasta mytologisen ja eeppisen. Tahtien sodassa on ilmeistä, miten voima pakottaa ihmiset yhteen ja asiat liikkeelle. Harry Potterissa on useita ennustuksia, jotka käyvät toteen. Kohtalon läsnäolo viestii, että sankari on korkeampien voimien suojeluksessa. Se mahdollistaa hyvinkin epätodennäköiset sattumat ja läheltä piti tilanteet. Kohtalon läsnäolo mahdollistaa sellaisen toiminnan, joka on epärealistista tilastojen valossa, mutta mahdollista fantasiassa. Ja tämä on juuri se maailma, johon rajan yli siirrytään, kun lapset astuvat vaatekaappiin tai kun Harry Potter nousee Tylypahkan junaan King's Crossin asemalla, laiturilla 9 ja puoli. Tarvitaan arkinen, mutta haastava alku, jotta motivoitaisiin mielikuvituksen käyttö välineenä paremman maailman synnyttämiseksi.

Kun luin Campbellin kirjaa, kävi mielessäni muitakin perusteita, mutta en kirjoittanut niitä ylös. Täytyisi lukea uudelleen joitakin kirjasarjoja, niin löytäisin varmasti lisää esimerkkejä.

Sankarin kieltäytyminen vain yksi seitsemästätoista monomyytin vaiheesta, mutta se toi erityisen vahvasti mieleeni lapsuuden. Muistan kuinka Mel Gibson kaikissa rooleissaan jaksaa aina olla niin kärttyisä ja haluton tarttumaan tarjottuun sankaruuteen. Kun seikkailu koputtaa ovelle niin Hollywood-sankari aina kietäytyy avaamasta tai paiskaa oven vasten kasvoja. Se oli niin raivostuttavaa, kun aina ne päähenkilöt marisivat ja keksivät selityksiä.

Mutta ehkä se on realismia, että monikin seikkailu on jäänyt kokematta, kun ei ole huomannut tilaisuutta tai viitsinyt nousta sohvalta. Muistan senkin, kuinka lapsena täytyi joitakin kavereita aina ylipuhua, ennen kuin he jaksoivat tehdä yhtään mitään. Dialogi oli kutakuinkin tällainen:

- Hei, käytäskö uimassa?
- Hjääh, vesi on kylmää.
- Entä pelattaisiinko sulkkista?
- Äh.
- Entä pelattaisiinko lautapelejä?
- Just joo.
- Entä jos mennään vaan pyöräilemään.
- En tiijä.
- No pelattaisko Nintendoa?
- Ei oo pelejä.
- No entä Segaa?
- (huokaus) Ohjain rikki.
- No mitä me nyt sitten tehdään?
- Katotaan vaikka Conan Barbaari.
- Me ollaan katottu se jo 7 kertaa tänä kesänä.
- No ei sit.
- No katotaan vaan se Conan Barbaari.

En saanut elämälleni mitenkään helppoa aloitusta, mutta sitten ehkä juuri sen takia siitä tuli niin mielikuvitusrikasta. Kun todellisuudessa tapahtui niin vähän, ja kaikki yritykset tuntuivat olevan rämpimistä mudassa, täytyi lukea kirjoja ja laittaa asiat liikkeelle fantasian maailmassa.

Yhteenvetoa Twin Peaksin kolmoskaudesta

Aluksi muutama yleinen huomiota. Twin Peaks on monesti äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi TV-sarjaksi, joten järkevän ihmisen ensimmäinen pelko oli, ettei David Lynch enää vanhalla iällään kykene tuottamaan mitään vastaavanlaista - tai että hän pahimmillaan ei ymmärtäisi alkuperäisen sarjan suosion syitä, vaan tekisi sille haittaa selittämällä auki sarjan arvoituksia.

Hiljattain esimerkiksi olemme saaneet todistaa, kuinka Ridley Scott tekee hallaa alkuperäiselle Alien-elokuvalleen, kun hän uudemmissa elokuvissaan yrittää selittää sen mysteereitä ja epäonnistuu täydellisesti. Myös George Lucasin ohjaama Star Wars Episode 1: Phantom Menace on varmasti monella vielä hyvin muistissa.

Uuden Twin Peaksin lopetuksesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan sarja ei mitätöi alkuperäisen viehätystä. Päin vastoin Lynch (ja Frost) ovat onnistuneet ajoittain lähes täydellisesti toistamaan alkuperäisen sarjan huumorin, mysteerit sekä pelottavat tilanteet.

How is Annie?

Tuntuu harkitulta viestiltä katsojille, että Annie on yksi uuden sarjan keskeisimmistä puuttuvista henkilöistä, jonka poissaoloa ei mitenkään selitetä. Alkuperäinen sarja loppuu Cooperin sanoihin "How is Annie, how is Annie!?"

Kun tähän ei anneta mitään vastausta, näyttää ilmeiseltä, että käsikirjoittajat haluavat kertoa katsojille, etteivät he tahdo pilata alkuperäisen sarjan lopetusta selittämällä sitä tyhjäksi.

Vanhan sarjan pohjalta on lähdetty liikkeelle niistä asioista, jotka tiedetään. Katsojat ovat nähneet, että Cooperille on luotu kaksoisolento, sekä sen, että kaksoisolento on kahdesta Cooperista se, joka pakenee black lodgesta. Kahden Cooperin juoni ei siis varsinaisesti tuo kuvioon mitään uutta, mutta tietenkin uutta on se, että hyvän Cooperin sijasta sarjassa nähdään Douggie. Ja tässä uudistumisessa sarja onnistuu erinomaisesti, arveluita herättävän alkukankeuden jälkeen.

Yksi kolmoskauden parhaista ominaisuuksista on hitaus. Juoni etenee riittävän hitain sykäyksin, jotta yleisöllä on aikaa pohdiskella arvoituksia ja yhdistellä palasia. Matkan varrella iso osa sarjan viehätystä olivat youtube-videot, joissa fanit esittelivät arvauksia. On ilmeistä, että aiemman perusteella Lynvh tietää fanien kehittelevän omia teorioitaan, ja hän luottaa siihen, että näin tapahtuu. Monet pieninä paloina tiputelluista yksityiskohdista oli selvästi suunniteltu tarjoamaan arvoitukseen sellaisia vihjeitä, jotka johtivat teorianrakentajia harhaan tai saivat heidät kiistelemään keskenään tulkinnoista.

Mielestäni on melko ilmeistä, että kolmoskauden lopetus on tarkoitettu monin mahdollisin tavoin tulkittavaksi, ja avoimeksi jäävät kysymykset ovat tärkeä osa harkittua suunnitelmaa. Syy on tuskin se, että olisimme näkemässä neljättä kautta. Mysteerien syy on pikemminkin se, että Lynch ja Frost tajuavat varsin hyvin, miksi alkuperäinen Twin Peaks on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi sarjaksi. Siksi tietenkin, että se jätti ihmisten mieliin pysyviä arvoituksia.

Jos esimerkiksi tv-sarja Lost olisi päättynyt 2. tai 3. tuotantokauden jälkeen, siitä olisi voinut tulla klassikko. Nyt sarja on pilattu viimeisillä kausilla, jotka tuntuvat lähinnä katsojan kusetukselta. Juoni on aikahyppyjen avulla väännetty niin tarkoituksellisen sekavaksi ja epäuskottavaksi, että käsikirjoittajat eivät itsekään tiedä mitä ovat tekemässä - ja sitten vielä kaiken päätteeksi tehdään se virhe, että yritetään selittää auki ihan kaikki yksityiskohdat. Kaiken päätteeksi sarja on niin loppuun puserrettu, että viimeiset jaksovat tuovat lähinnä mieleen jonkinlaiset pöydälle jääneet, mustuneet banaaninkuoret, jotka tulisi heittää biojäteastiaan.

Carrie Page

Kahden viimeisen jakson jälkeen törmäsin ainakin kolmeen tai neljään erilaiseen teoriaan, jotka sisältävät muutamia uskottavia tulkintoja, mutta eivät mitenkään selitä kaikkea.

Teoriat varmastikin paranevat aikaa myöten, mutta olen melko varma siitä, ettei mikään teoria tule yksin selittämään kaikkea, koska sarjaa ei ole suunniteltu aukottomasti selitettäväksi. Yksinkertaisesti avoimia kysymyksiä on liikaa.

Hyviä huomioita on tehty paljon. Esimerkiksi kun Laura Palmerin päiväkirjoista jäi lopulta puuttumaan vain yksi ainoa sivu, on hyvin mahdollista, ettei se sittenkään jäänyt Cooperilta löytämättä. Nimittäin kun hän aivan lopussa tapaa Laura Palmerin toisessa todellisuudessa (uudessa unessa tai kenties alkuperäisimmässä todellisuudessa), Lauran nimi on Carrie Page. Hän itse on "missing page", eli tarinan viimeinen puuttuva sivu.

Loppu, ja myös sen herättämä kauhu voidaan tulkita positiivisesti tai negatiivisesti. Voi olla, että sarja loppuu siihen, kun Laura Palmer kuulee äitinsä huudon ja hän säpsähtää hereille. Hän huutaa kauhusta, koska tajuaa eläneensä painajaisessa, tai siksi että on heräämässä painajaiseen.

Cooperin viimeinen epätoivoinen yritys pelastaa Laura saattaa johtaa siihen, että Laura ja/tai hän itse heräävät todellisuuteen. Se on joka tapauksessa raju kokemus, joten Cooperin pelko ja Lauran huuto voidaan ymmärtää myös positiivisen lopputuloksen kautta. He heräävät todellisuuteen, mutta eivät oikeasti haluaisi, koska se on niin tuskallista. Cooper on pelastanut Lauran vain yhdeltä hengenvaaralliselta tilanteelta, mutta hän on yhä narkomaani, ja Bob on myös edelleen hengissä, koska historiaa on muutettu. Koko kamppailu alkaa alusta.

Lopetuksen on moni kokenut ahdistavaksi, mistä syystä hyvin suosituksi varmaankin nousee sen suuntaiset tulkinnat, että 1) Cooper on edelleen black lodgen vankina, mihin viittaavat Dianan punainen tukka ja musta-valkoiset kynnet, mitkä ovat verhojen ja lattian väri limbossa, tai 2) Cooper näkee pahuuden symbolin Phillip-Jeffries-teekattilan höyryissä (Delfoin oraakkeli) muuttuvan iäisyyden symboliksi, mikä viestii siitä, että hyvän ja pahan välinen peli tulee ikuisesti jatkumaan, eikä Cooper yrityksestään huolimatta kykene muuttamaan mitään. Hän vain kieltäytyy hyväksymästä asioita todeksi ja turhaan taistelee mahdotonta vastaan.

Cooperin ylimielisyys ja idealismi kääntyy lopulta kaikkien turmioksi. Sen sijaan, että olisi saavutettu edes jotakin pientä, pyyhitään kaikki ja palataan epätoivoiseen alkutilanteeseen.

Pahalle Cooperille, kuten myöskään loppunäytöksen Cooperille ei maistu kahvi, mistä myös päätelty, että 3) lopun Cooper olisin jonkinlainen synteesi hyvästä ja pahasta Cooperista. Kun Cooperin kasvot lopussa piirtyvät ruutuun, sen voi tulkita unessa olemiseksi, unesta heräämiseksi tai kahden Cooperin yhdistymiseksi.

Jos lopussa hyvä ja paha Cooper ovat yhdistyneet, se selittäisi sen, miksi Cooper tekee aloitteen seksistä, miksi Diane suostuu, sekä sen miksi hän seksin aikana tuntee niin kaksijakoisia tunteita. Hän on unelmoinut romanssista hyvän Cooperin kanssa, mutta hän saa molemmat, mikä palauttaa hänen mieliinsä raiskauksen. Tästä syystä seksi on vastenmielistä molemmille ja aamulla Diane on paennut paikalta.

Mahdollista on myös sen suuntainen metafiktiivinen tulkinta, että lopussa kaikki kolme tajuavat elävänsä fiktiossa, Diane lakkaa olemasta olemassa ja Laura huutaa kauhusta, koska hän tiedostaa tv-sarjan päättyvän. Heidän yhteinen kokemuksensa sarjan kuvauksissa on mitä todennäköisimmin päättynyt iäksi. Kun Diane katsoo huoltoasemalla omaa kaksoisolentoaan, mutta ei reagoi näkyyn, hän tajuaa olevansa kaksi eri olentoa: tv-sarjan Diane sekä näyttelijä Laura Dern.

Kaikkien palasten yhdistäminen on todennäköisesti laskelmoidusti mahdotonta

Kuka on uneksija? Siirrytäänkö lopussa uuteen syvempään uneen, uuteen todellisuuteen, uuteen aikajanaan vai herääkö joku unesta?

Miten Audreyn uni ja hänen heräämisensä liittyvät muuhun tarinaan?

Onko Judylla suunnitelma, vai onko hän vain jonkinlaista ydinpommin synnyttämää abstraktia pahuutta? Onko hän kykenevä luomaan todellisuuksia vai elääkö hän vain muiden luomissa unimaailmoissa?

Risteävätkö Black Lodgen ja White Lodgen intressit? Mehän emme voi olettaa, että jättiläinen ja yksikätinen mies Mike pyrkisivät ollenkaan samaan päämäärään. Lisäksi Mike on leikannut oman kätensä, josta sittemmin on tullut puu, joka on myös korvaamassa sarjasta pois jäänyttä steppaavaa kääpiötä. (Kun sen sanoo ääneen niin kaikki kuulostaa aika kummalliselta.)

Jos Mike on leikannut kätensä, koska käsi on turmellut häntä, miksi Cooperin tulisi luottaa siihen, että Mike ja puu toimivat nyt hyvässä tarkoituksessa ja yhteistuumin? Hehän saattavat juonitella toisiaan vastaan.

Jättiläisen kohdalla me voimme luottaa paremmin siihen, että hän pyrkii hyvään. Mutta silti se hyvä, jota jättiläinen saattaa tavoitella, ei välttämättä ole sama lopputulema jota Cooper tavoittelee. Näyttisiltä, että Cooper teki virheen, kun hän yritti pelastaa Lauran, sillä White lodge oli lähettänyt Lauran kenties maahan juuri siksi, että hän kuolisi ja hänen kuolemansa kautta Bob kukistettaisiin.

Mutta jättiläinen selvästkin tietää, että Cooper toimisi näin, koska juuri hän lausuu nimet Richard ja Linda. Asioiden täytyy edelleen olla menossa siihen suuntaan, jonka jättiläinen näkee. Emme tiedä onko se jättiläisen toivoma suunta, mutta hän näkee sen ennalta.

Cooper saattaa sotkea suuren suunnitelman, mutta kuitenkin me lopussa näemme myös sen, että White Lodgessa on tarkkailtu Lauran kotitaloa, ennen kuin paha Cooper saapuu paikalle. Jättiläinen vaihtaa kuvan kotitalosta sheriffin asemaan, jonne paha Cooper päätyy. Sinne jättiläinen on myös virittänyt häntä varten ansan, johon kuuluvat Andy ja vihreähanskainen supermies. Kaikki tuntuu suunnitellulta, joten kuinka hyvä Cooper pystyisi väistämään jättiläisen suuren suunnitelman, kun White Lodgen väki näkee menneeseen ja tulevaan?

Tämä on se syy, miksi alkujaan - ja yhä edelleen tulkitsin, että lopetus on onnellinen. Kun viimeisessä jaksossa Cooper luki paperilta nimet Richard ja Linda (jälleen yhtä kirjainta vaille Diane, kuten Naido, nyt vain uutta on L ja poissa on taas e, joka seikkailee Jane-e:n nimessä), ajattelin että kurssi on jättiläisen hallussa. Samoin ajattelin, että Judy's niminen ravintola kertoo, että Judy on lähellä. Kaikki siis menee suunnitelmien mukaan. Myös Laura löytyy, eli kaikki tuntuu olevan kasassa loppunäytöstä varten.

Lopetuksesta ahdistavan tekee lähinnä se, että Cooper ja Laura eivät tunne oloaan mukavaksi. He ovat selvästi hukassa. Mutta kuten totesin, se saattaa liittyä siihen, että heitä ahdistaa todellisuuteen palaaminen ja tv-sarjan päättyminen. Kenties juoni sittenkin päättyy onnellisesti ja Laura herää. Talon pimentyminen voi kenties tarkoittaa sitä, että Judy on löytynyt ja hänet on kukistettu.

Emme sittenkään tiedä kuuluiko jättiläisen suunnitelmiin se, että Lucy ampuu pahan Cooperin. Kenties se ei ole ollut päämääränä, vaan jättiläinen oli halunnut, että hyvä ja paha Cooper tapaisivat kasvotusten elävinä. Tällöin Cooperin puoliskot olisivat voineet ydistyä. Cooper olisi oppinut tuntemaan itsensä, ja hän olisi kokenut jonkinlaisen valaistumisen tai heräämisen.

Lucy voi olla lopulta suurempi yllätystekijä kuin hyvän Cooperin aikamatka. Mehän emme tiedä mitä siitä olisi seurannut, jos Cooperit olisivat kohdanneet ja keskustelleet. Emme tiedä myöskään mikä oli pahan Cooperin lopullisena päämääränä. Kenties heillä kummallakin on ollut pakkomielteenä tavata Judy? Doppelganger on vain perinyt tämän pakkomielteen alkuperäiseltä Cooperilta.

Täytyy muistaa, että paha Cooper kysyy teekattila-Jeffriesiltä, kuka on Judy? Hän ei saa muuta vastausta kuin että hän on tavannut Judyn. Mitä se tarkoittaa? Milloin? Jos Sarah Palmer on Judy, tapahtuiko se jo silloin, kun Bob oli Lelandissa? Tuskin. Kyllä kai Bob silloin tietäisi asiasta. Ja ei hän kysyisi, jos tietäisi. Mutta jos Bob ei tiedä niin mitä se merkitsee?

Jos Sarah Palmer on Judy, mikä on todellinen syy sille, että Cooper vie Lauran Twin Peaksiin ja vanhaan kotiinsa? Tietääkö Cooper mahdollisuudesta heräämiseen? Tahtooko hän pelastaa Lauran vai tuhota Judyn, kumpi on lopulta tärkeämpää?

Joihinkin avoimiin kysymyksiin varmasti löydetään uusia vihjeitä ja parempia tulkintoja uusien katsomiskertojen kautta. Luotan Lynchiin vahvasti siinä, ettei vastaus ole löydettävissä. Suorastaan toivon sitä.

Toivon, että sarja jää ikuiseksi mysteeriksi.

Siksihän se juuri on niin hyvä.

Uusi kausi on kiistatta parasta mitä vuosiin on nähty. Ja lopetus on mestarillinen. En olisi osannut kuvitella, että vielä 26 vuoden jälkeen joku pystyy toistamaan saman ihmeen ja luomaan jotakin näin mieleenpainuvaa.

Twin Peaks on kuin tv-sarjojen Mona Lisa. Paitsi että vienon hymyn lisäksi kasvoilla on myös kauhunhuuto.

Kätyrit

Lasten maailma uskaltaa puhua monista sellaista ilmiöistä, joista aikuisten maailma vaikenee. Esimerkiksi me aikuiset puhumme paljon narsisteista ja psykopaateista, kun tahdomme kiteyttää ongelmat yhteen henkilöön, mikä aina helpottaa maailman mustavalkoistamista. Me olemme luoneet monia yksilöllisiä, harvinaislaatuisia diagnooseja, mutta monet paljon yleisemmät luonnepiirteet diagnosoidaan vain siinä Disney-elokuvien narrativiissa, joka lapsille esittelee ilmeisimmät ihmistyypit ja persoonallisuushäiriöt.

Jokaista narsistista tai psykopaattista johtajaa kohden on aina iso joukko kätyreitä, vähintään kaksi, jotta toinen pääsee välillä lomalle. Kätyreille on yleistä, että he eivät osaa erityisen hyvin mitään yhtä taitoa - kuten en minäkään - eli he eivät ole varsinaisesti minkään alan ammattilaisia. Yhden asian he kuitenkin osaavat: He osaavat totella käskyjä.

Kätyreistä sai hyvän kuvan ala-asteella välitunnilla. Sekä luokan suosituimmalla tytöllä että pahimmalla kiusaajalla oli aina kätyri. Kätyrit saattavat palvella yhtä hyvin kunnollista tai kunniatonta johtajaa. Heille ei hyvyys aseta esteitä sen paremmin kuin pahuuskaan - kunhan he vain saavat totella ja siitä maksetaan tavalla tai toisella. Tästä syystä heidät on helpompi tunnistaa "realisteiksi" kuin esimerkiksi psykopaateiksi. Heillä ei ole sellaista omaa kunnianhimoa tai tahtoa, joka ajaisi heidät yksinään hirmuisiin tekoihin, mutta he seuraavat ryhmää tai johtajaansa mihin tahansa.

Toimiva yhteiskunta ottaa kaiken mahdollisen hyödyn irti kätyreistä ja ohjaa heidät tehtäviin, joissa he ovat enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Siksi Disney-elokuvien esittämä kuva kätyreistä hyeenoina tai susina on pitkälti myytti. Kätyrit ovat paljon useammin lampaita tai hevosia, kilttejä vartiokoiria, jotka purevat vain silloin kun isäntä tai emäntä niitä käskee.

Kätyrit eivät ole pikkurikollisia, sillä pikkurikolliset toimivat itsenäisesti, oman henkensä pitimiksi. Kätyrit kuuluvat aina johonkin jengiin. He rakastavat armeijaa, siellä he oikein loistavat. Kaikki menee hyvin kun vain on aina valppaana tottelemaan komentoja. Kätyrit osaavat nimen omaan sen, ettei heiltä mene ohi yksikään pillin vihellys. He ovat hetkessä valmiita tuuppaamaan sinut kuralätäkköön, jotta heidän johtajansa ei tarvitsisi liata käsiään.

Miksi sitten kätyreistä ei enää puhuta siinä vaiheessa, kun ihminen kasvaa aikuiseksi?

Yksi syy on tietenkin se, että kätyreiden olemassaolo niin ilmiselvää. Toinen syy on se, että kätyrit onnistutaan yleensä sopeuttamaan sellaisiin työtehtäviin, joissa heistä ei ole haittaa. He siis tavallaan katoavat aisteiltamme niin kuin seinässä oleva tapetti. Heitä ei koeta haitaksi, mutta heitä ei myöskään palkita julksiuudella. He eivät sitä ehkä haluakaan. Eivät he halua johtaa, vaan olla johdon käytettävissä, ylempänä, mutta turvassa vastuulta ja päätöksenteolta.

Kätyrit muuttuvat silmiinpistäviksi lähinnä kahdessa tapauksessa. Ensinnäkin jos yhteiskuntaa kohtaa suurtyöttömyys tai jokin muu katastrofi. Silloin kätyrit ovat etsimässä mistä tahansa jengiä, johon kuulua ja johtajaa jota palvella. Näin muodostuu eräänlaisia kriinajan suojeluskuntia, jollainen on esimerkiksi Soldier of Odin.

Toisessa tapauksessa kätyrit muuttuvat näkyviksi, jos on itse taipuvainen "jankaamiseen", eli haluaa kuulla parempia perusteluja. Jos jollekin korkea-arvoiselle henkilölle esittää epämukavan vaikeita kysymyksiä, huomaa pian kuka läsnäolijoista on hänen kätyrinsä. Silloin kaksi kätyriä tarttuu sinua kainaloista ja kantaa pihalle. He kutsuvat riidanhaastajaksi ja syyttävät "inttämisestä", jos eivät jo ole puhuneet "jankkaamisesta". Kätyrit eivät yleensä vaihda sitä sanaa, jota keskustelussa on kerran käytetty. He eivät myöskään vaihda näkökulmaa tai esitä perusteluja. Juuri näkökulmia ja perustelujen tivaamista he kutsuvat jankkaamiseksi... tai inttämiseksi, jos se on päivän sana.

Oven kohdalla he kenties tahallaan horjahtavat niin, että isket käsivartesi kivuliaasti ovenkarmiin. Ei kannata suuttua. Kun kätyrit on kerran tunnistettu, niin mikään määrä puhetta tai painiskelua ei muuta heidän mielipiteitään. Heillä ei ole mielipiteitä. He vain peesaavat jonkun muun mielipiteitä. Jos heidän johtajansa mielipide muuttuu, he eivät edes muista olleensa joskus jotain toista mieltä.

Mutta kuten jo sanoin, kätyreitä löytyy kaikkialta, missä vain tarjoutuu mahdollisuus olla lähellä valtaa ja hierarkioita. Mitä ylempänä kätyri voi työskennellä, sen parempaa palkkaa ja kunnioitusta hän saa osakseen. Ja Odinit ovat loppujen lopuksi vain alhainen harrastelijaryhmä. Paljon enemmän kätyreitä palkataan kaikkialle sinne, missä on rahaa ja valtaa. Heidän tehtävänsä ei ole vain suojella ja vartioita, vaan myös mielistellä. Siitä saattaa jopa tulla heidän ensisijainen tehtävänsä.

Kun Donald Trumpin ympärillä pyörivää porukkaa katselee, on helppo nähdä, kuinka siellä on harvakseltaan asiantuntijoita, ja yllättävän vähän myös sellaisia, joilla itsellään olisi johtajan ominaisuuksia. Enimmäkseen hänen ympärillään pyörii kätyreitä.

Sama päti Äiti Ammaan. Kun kävin halaamassa Äiti Ammaa jokunen vuosi sitten, huomasin kuinka hänen ympärillään oli puolisotilaallinen ja vahvasti hierarkinen palvelijoiden joukko - eräänlainen hovi. Äiti Amma sai olla säteilevän aurinkoinen, koska muut tekivät kaikki ikävät toimet hänen puolestaan. Muut komensivat tulijat jonoon. Muut repivät ylös, jos halaaminen oli kestänyt liian kauaa, eli enempää kuin 4-5 sekunttia. Kätyrit pyyhkivät kaikkien otsat desinfioivallä pyyhkeellä, jotta Äiti Amma ei altistuisi bakteereille. He vaihtoivat Äiti Amman olkapäällä olevan pyyhkeen, jotta halaajien hiki ei täysin kastelisi Äiti Amman mekkoa. Kätyrit seisoivat Äiti Amman ympärillä ja katsoivat kellosta aikaa ja laskivat kävijämääriä. Heitä oli joka ovella ja kaikilla reunustoilla. Jos joku puhui kaverilleen, niin pian siinä oli joku kätyreistä sormi pystyssä sanomassa SHhhh!

Tällaisten huomioiden tekeminen on helppoa. Paljon vaarallisempaa on väittää, että kätyreitä löytyisi esimerkiksi yliopistolta. Ja löytyyhän sieltä, monenlaisia perseennuolijoita ja pyrkyreitä, joiden koko olemassaolo saa tarkoituksensa sitä kautta, että he toistelevat sanasta sanaan teesejä, joita lehtorit ja dosentit ovat esittäneet. He ovat tieteen alikersantteja, jotka uutterasti puolustavat niitä näkemyksiä ja arvoja, joita se ympäröivä yhteisöä tahtoo puolustettavan. Kaikissa puolueissa ja kaikissa ammattikunnissa on kätyreitä, paitsi ehkä vähemmän sellaisissa, joissa toimitaan yksin, kuten suutareissa tai eläinlääkäreissä tai puutarhureissa.

Ihailen Paavo Väyrystä siitä hyvästä, että hän kuuluu siihen ihmistyyppiin, joka on kenties kauimpana kätyreistä. Mutta tämän sanoin lähinnä vain siksi, jotta pääsisin kerrankin aloittamaan lauseen sanoilla "Ihailen Paavo Väyrystä..." Paavo tahtoo itse olla keisarina, eikä kenenkään kätyri. Sitä minä kunnioitan, vaikka kyllähän siitä näkee mihin kaikkeen se lopulta johtaa...

Tietenkin aika monessa ihmisessä elää pienempi tai isompi peesailija ja nuoleskelija, mutta kätyrit ovat tässä suhteessa aivan omaa luokkaansa. Me tunnemme heidät, mutta me emme diagnosoi heitä siksi, että he niin hyvin pärjäävät työelämässä. Jopa itse nautin sellaisten ihmisten kanssa työskentelemisestä, kun ei mene aikaa hukkaan haaveilussa, vatuloimisessa tai moraalisissa pohdiskeluissa. Hommat tulevat valmiiksi, jotta päästäisiin kuulemaan uusia komentoja.

En tunne minkäänlaista kateutta miljonäärejä kohtaan, sillä haluaisin rahaa vain sen verran, että pystyn kirjoittamaan. Jos rahaa olisi liikaa, se vain tuottaisi kaikenlaista vastuuta ja murhetta ja hurvittelua, mikä häiritsisi filosofointia ja runoilemista. (Kaikkihan me kuitenkin joskus kuollaan, ellei pian keksitä ikuisen elämän lääkettä, jonka hintalappu on pari miljoonaa.)

Ihmisryhmä, jota ehkä eniten kadehdin, ovat kätyrit. Minulla olisi niin paljon helpompaa, jos saisin valita heiltä itselleni muutamia ominaisuuksia. Jos vain osaisin hetken olla inttämättä kaikessa vastaan ja tekisin kerrankin niin kuin sanotaan, eikä aina ominpäin ja juuri päinvastoin.

Ministerin hepulikohtaus (PodCast)

Tänään saimme Suvi Nurmen kanssa valmiiksi jo seitsemännen jakson Kevätpörriäis-kuunnelmasarjassa. Kahden minuutin podcast kertoo pääministerille varsin tyypillisestä pienestä välikohtauksesta. Jaksossa ääninäyttelijöinä vierailevat YLE:n ulkomaisten uutisten Kasper Salonen sekä muusikko-näyttelijä Talvikki Eerola (Kajaanin kaupunginteatterista).

Soundcloud.com/ministerin-valikohtaus-kasper-salonen-talvikki-eerola

Aiemmat 6 jaksoa pääsee kätevimmin kuuntelemaan tämän linkin kautta:
Kevätpörriäinen Remix

Hyvää juhannusta!

PS.
Ylimääräistä höpinää somen ongelmista:

SoundCloud on siitä hankala julkaisualusta, että Facebookista klikattuna älypuhelin (siis joko SoundCloudin oma halu tyrkyttää aplikaatioita käyttäjille tai Facebookin koodi) ohjaa käyttäjän lataamaan lisäosaa, joka ei olisi ollenkaan välttämätön. Nettiselaimen kautta avattuna sama linkki ei vaadi mitään latauksia ja äänityksen kuuntelu toimii täysin ongelmitta. Ja jos Facebookista on ensin avannut Bloggerin, äänityksen pystyy kuuntelemaan myös Facebookin pyöriessä taustalla.

Hyvin todennäköistä on, että Facebook tietoisesti pyrkii rajoittamaan kilpailijoidensa suosiota sosiaalisessa mediassa. Youtube-linkit ovat jo kauan saaneet rajoitettua näkyvyyttä, ellei videota ole ladattu erikseen Facebookiin ja silloin taas Youtube tai lataaja eivät saa siitä mitään tekijänoikeustuloa. Samaan aikaan (eli jatkuvasti) Facebook rajoittaa kaikkia sellaisia uutisia, joissa puhutaan Facebookin monopoliaseman väärinkäytöksistä tai kirjoitetaan firmasta mitenkään kriittiseen sävyyn. Esimerkiksi kuinka monesti muistat nähneesi siellä uutista, jossa puhuttaisiin siitä, kuinka fb varastaa Youtube-videoiden tuloja, koska sillä on sota Googlen kanssa?

Pienillä algoritmien viilauksilla voi täysin estää sen, ettei tietynlainen sisältö saisi yhä laajentuvaa ja leviävää näkyvyyttä, muuttuen viraaliseksi - koska postauksen näkijöitä on tuhannen sijasta vain 10 tai 50. Jos muutama läheinen ihminen tykkää ja kommentoi jakamaasi "epätoivottua" uutista, ei linkin jakaja välttämättä tajua että sitä on sensuroitu raskaalla kädellä.

Jos epäilet sanojani, niin tuleeko mieleesi SoundCloudissa julkaistua biisiä, josta olisi tullut megahitti Facebookissa? Ei tietenkään. Muutama artisti on hyvin suosittu, mutta lähinnä siksi että heillä on jo valmiiksi tietty kuulijakunta - tai he käyttävät myös muita kanavia, kuten radiota - tai koska jokin tempaus on nostanut heidät otsikoihin perinteisessä musiikkimediassa.

Pelkällä hyvällä biisillä menestyminen on käytännössä mahdotonta, koska algoritmit eivät sitä mahdollista. Linkit näkyvät vain muutamille, eivätkä useimmat pääse niitä kuuntelemaan, koska linkin klikkaaminen pyytää asentamaan aplikaation, joka ei olisi välttämätöntä, mutta sen kiertäminen ei ole vaihtoehto. Moni ei tietenkään jaksa nähdä sitä vaivaa, joten he eivät ikinä koko biisiä kuule. Ja lisäksi biisien kuunteleminen töissä tai julkisella paikalla on vaikeampaa kuin uutistekstin lukeminen.

Kuva ja sana ja video kyllä menevät viraaliksi Facebookissa, mutta ääni ei. Facebook on oletusasetuksiltaan mykkä toimintaympäristö. Ja kaikki pienet hidastavat tekijät kumuloituvat. Niinpä täytyy piakkoin löytää uusia keinoja näkyvyyden lisäämiseksi. Jo alkujaanhan näitä oli tarkoitus tehdä juuri radioon. Ja nämä suomenkieliset höpinät avautuvat niin marginaaliselle yleisölle, että englanninkielisellä alustalla julkaiseminen on vain väliaikainen hätäratkaisu. Tässähän tätä alaa vasta opetellaan sekä ääniteknisesti että maksimaalisen julkisuuden näkökulmasta.

Jos jotain tällaista soittaisi YLE Ykkösellä, 10.000 suomalaista hihkaisisi samaan aikaan WTF!!! Seurauksena olisi autokolareita.

Valinnan vangit, eli kuinka psykologit harhautuivat valintaväsymyksessä

Kirjoitussarjassa Parempaa vapautta - vapaudenfilosofian vallankumous...

Kansainväliset psykologit ovat viime vuosina keskustelleet kiivaasti siitä, onko olemassa edes sellaista asiaa kuin "valintaväsymys". Yleinen konsensus on kääntynyt sille kannalle, ettei sellaista ole havaittavissa, mutta ongelma on siinä, että kysymystä lähestytään liian psykologisesti.

Valintaväsymyksestä tuli muodikas käsite, koska se kuvaa niin osuvasti meidän kulttuuriamme. Sen teho ei ole psykologisessa täsmällisyydessä, vaan se on diagnoosi siitä ajasta, jossa me elämme.

Blogini seuraajat tietävät, että olen viime aikoina lukenut Kevätpörriäinen -lehtiä useilta vuosikymmeniltä. Siinä ohessa olen tehnyt monia kiintoisia havaintoja kulttuurimme muutoksista eri vuosikymmeninä. Eräs tällainen muutos liittyy valinnan ihanuuteen. Kun katsotaan 1980-90-lukujen aineistoja, on helposti nähtävissä kulutuskulttuurin vaikutus. Kun lapset kuvailevat ihanteellista koulua tai kaupunkia, he toistavat sitä, miten täytyy olla paljon tavaraa ja vaihtoehtoja. Ostoskeskus on tosi jees. Leluja täytyy olla paljon. Niitä täytyy saada määrällisesti useita, jos on joulu tai syntymäpäivät.

Vuosituhannen lopun kulttuurissa valintojen silkka määrä nähtiin itseisarvoksi. Asetelma on ymmärrettävä, koska kylmän sodan kuluessa kaikkein syvin helvetti oli Neuvostoliiton ruokakauppa, josta sai vain yhdenmerkkistä margariinia. Valinnat ja vaihtoehdot kuvastivat vapautta - siis nimen omaan valintojen määrä, ei laatu. Siksi myös olen ottanut tulevan kirjani ja esseekokoelmani nimeksi "Parempaa vapautta" - erona siihen, että meillä on ollut tapana vaatia vain lisää ja enemmän vapautta, katsomatta laatuun.

Lasten kirjoituksissa 2010-luvulla muutos asenteissa on jo havaittavissa. Vapaus on yhä monelle keski-ikäiselle ja keskiluokkaiselle ihmiselle tabu, niin meillä kuin Amerikassa. Vapautta ei sovi kritisoida edes silloin, kun sitä haluaisi parantaa.

Lapset sen sijaan vaistoavat hyvin, milloin kulttuuri on vienyt jonkin ihanteen liiallisuuksiin. Nykynuoret, pian jo täysi-ikäiset milleniaalit, eivät myöskään tiedä mitään Neuvostoliitosta. Niinpä heille on vaikea ymmärtää, miksi vaihtoetoja täytyisi olla niin monta, jos loppujen lopuksi kaikki margariinit tai halvat kahvilaadut ovat kutakuinkin samanlaisia.

Milleniaalit näkevät, etteivät vaihtoehdot todellisuudessa avaudu valintoja suorittamalla. Ne avautuvat rahalla. Jos on varaa maksaa, saa parempaa. Muuten kaikki on sitä samaa vain eri tavoin paketoituna.

Kun nykylapset kuvailevat supermarkettia, he näkevät sen miltei jonakin aivan kauhistuttavana paikkana. Supermarket merkitsee pitkien matkojen kävelemistä ja uuvuttavaa etsiskelyä. Pitkät retket supermarkettiin vievät voimat, mutta ne myös ehdyttävät perheen yhteistä aikaa. Täytyy etsiä parkkipaikkoja. Täytyy vertailla alennuksia ja tuotearvosteluja. Täytyy ihmetellä onko tuote väliaikaisesti loppunut vai etsitäänkö sitä vain väärästä kohtaa?

Valintojen suorittaminen ei näyttäydy vapautena, vaan jonkinlaisena vapauden limbona. Markettiin mennään eksymään ja panikoimaan. Se on patikointia suorilla käytävillä. Vain ruotsinlaivalla TaxFreessa jaksaa vertailla vaihtoehtoja, koska sillä tavalla kulutetaan aikaa. Jotenkin se aika merellä täytyy käyttää, niin miksei sitten niin.

Valinnanvapaus kelpaa vain silloin, kun jo valmiiksi ollaan jonkin paikan vankeina. Vaihtoehdot tarjoavat silloin eskapistisen pakopaikan.

Vapauden limbo on arkipäiväistynyt helvetin kerrostuma. Siellä vain valitaan ja valitaan, eikä mitään tapahdu. Supermarket on valinnan limbo, mutta niin ovat myös politiikka sekä Tinder. Saat miettiä valintoja vaikka miten pitkään, vaihtoehtoja vain tulee ja tulee - ja et osaa tehdä päätöstä, tai vaikka tekisitkin päätöksiä, olet pian samassa tilanteessa, josta läksit.

Milleniaalit tietävät, ettei asioissa edetä päätöksiä tekemällä, vaan rahalla. Parisuhde ei vakiinnu siten, että valitaan hyvä puoliso. Se vakiintuu siten, että on säännöllisiä tuloja ja asuntolainaa ja vauva tulossa. Sen vakiintumista ei voi valita. Onnea ei voi valita. Menestystä ei voi valita. Vaihtoehdot eivät anna meille mitään muuta kuin seuraavia vaihtoehtoja.

Asiat edistyvät kun tekee työtä. Asiat edistyvät kun tienaa ja käyttää rahaa. Voit valita automerkin, voit valita ammatin. Ihan sama mitä valitset, kunhan lupaat unohtaa valinnat ja jatkaa johonkin suuntaan ja tehdä työtä.

Ne poloiset sielut, jotka uskovat hyvien valintojen tuottavan jotakin lisäarvoa, pysyvät ikuisesti valintojen limbossa. He ovat yhä toistuvien valintatilanteiden vankeja postmodernissa kiirastulessa. He esimerkiksi uskovat, että se oikea löytyy jostakin 7 miljardin joukosta, mutta ensin täytyy tutustua jokaiseen niistä 7 miljardista. Muutenhan voisi valita väärin.

Jotkut toiset sen sijaan uskovat esimerkiksi sitoutumiseen tai ahkeruuteen tai määrätietoisuuteen. He eivät resetoi elämäänsä, jotta saisivat taas valita hahmolomakkeeseen uudet statistiikat ja luoda uuden identiteetin, koska entinen hävisi taistelussa vapauden ihanteelle. He vievät asioita loppuun.

Valintaväsymystä voidaan sörkkiä psykologisella silmällä, mutta sitä ei kenties koskaan löydy ihmisen pään sisältä, Se löytyy X-sukupolven ja Y-sukupolven kulahtaneista ihanteista. Milleniaalit ovat väsyneitä siihen, että olemme rakentaneet yhteiskunnastamme valintalimbon. Monet akateemiset älyköt innostuivat valintaväsymyksen käsitteesta, koska he ovat tiedostamattaan väsyneitä siihen, että omaa suosikkipunaviiniä saa etsiä Alkon loputtomilta hyllyiltä. Helpompaa sittenkin olisi, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän.

Me vaistoamme intuitiivisesti, että valintaväsymys on psykologisesti oikeaoppinen ilmiö, koska me olemme kokeneet valintojen tyrmäävän ja lannistavan vaikutuksen - vaikka empiirisesti valintaväsymystä ei olisikaan todistettavasti olemassa. Me olemme kokeneet, että vaihtoehtoja on liikaa tai ettei hyvin harkittu valintamme johtanut mihinkään sen parempaan lopputulokseen kuin hätiköity valinta. Me olemme ideologisesti käännöspisteessä, jossa yhden arvon, eli vapauden, ylivoima on murtumassa, koska sen havaitaan perustuvan itsepetokseen ja katteettomaan hypetykseen.

Moni ei myönnä tätä ääneen, mutta olen pistänyt merkille sen kuinka elämässään menestyvät ihmiset tiedostamattaan luovat valinnoilta säästymisen strategioita. Tällaisia strategioita on lukuisia, ja niitä myös täytyy olla. Muodikkain on tietenkin KonMari, jossa ylipäänsä vähennetään koko sitä kulttuurista tavarakulttuurin kuormaa, jonka me kollektiivisesti loimme kylmän sodan ylilyödyillä ihanteilla.

Valinnoilta säästymisen strategioita ovat esimerkiksi:
Ostetaan hyväksi havaittua.
Ostetaan kaverin suosittelemaa.
Ostetaan sitä, mitä lehdessä kehuttiin.
Ostetaan jotain missä on kiva etiketti.
Ollaan uskollisia yhdelle tuotemerkille
Luotetaan asiantuntijaan.
Valitaan randomisti jotain, Sovelletaan höpsistä...
Luotetaan, heittäydytään... tehdään se kuuluisa uskon hyppy.

Huomaatko, ihan perusmeininkiä. Me kaikki huomaamattamme taistelemme valintojen tuottamaa päänvaivaa ja väsymystä vastaan.


Post Scriptum (tai osa 2):

Lisähuomautuksia "lusikkateoriasta" sekä pragmaattisesta ja kineettisestä vapaudesta

Kirjoitettuani tämän tilityksen löysin netistä kirjoituksen nimeltään "lusikkateoria". En ota kantaa itse teoriaan (joka ei kirjaimellisesti ole "teoria", vaan jonkin asian havainnollistamismenetelmä), vaan ainoastaan yhteen katkelmaan kirjoituksessa:

"Selitin hänelle, että ero sairaan ja terveen välillä on se, etä sairas joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Terveillä on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."

Saman kohdan voisi kääntää kuvastamaan myös eroa rikkaan ja köyhän välillä:

"Selitin hänelle, että ero köyhän ja rikkaan välillä on se, että köyhä joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Rikkaalla on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."

Ja yhtä hyvin katkelma voisi puhua perinteisestä elämästä erona moderniin:

Selitin hänelle, että ero modernin ja esimodernin välillä on se, että moderni ihminen joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Metsästäjä-keräilijällä tai maanviljelijällä oli vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä. (Entisaikoina oli syötävä sitä mitä sai käsiinsä ja tehtävä ne työt jotka pitivät perheen elossa.)

Valintaväsymystä voidaan lähestyä yhteiskunnallisena, filosofisena tai historiallisena kysymyksenä. Valinnat eivät väsytä siksi, että valitseminen itsessään olisi kuluttavaa aivoille. Valinta väsyttää, koska se tuntuu alentavalta että täytyy nöyrtyä valitsemaan esimerkiksi uusien kenkien ja uuden takin väliltä, kun ei ole varaa molempiin. Tai täytyy kahlata läpi 30 sivun ruokalista, kun on arjen välttämättömyyksien jälkeen ollut uteliaisuutta mennä uuteen ravintolaan, jossa ei voi tilata sitä tuttua ja turvallista. Ja kaiken sen jälkeen ravintoloitsija ei ole ymmärtänyt asiakkaan parasta ja valinnut hänen puolestaan tarjoamalla pienen pienen listan.

Kenties veganismin suosiota selittää (muun ohella) se, että ehdottomuuksien avulla voidaan rajata vaihtoehtoja. (Yhteiskunnassa, jossa muutoinkin aikaa kuluisi liikaa turhiin valintoihin.) Valinnoissahan useimmiten väsyttää vain se, että ne ovat niin triviaaleja. Entisaikaan pukeutumista ja käytöstä säätelevät etiketit suojasivat ihmistä valitsemisen pakolta. Nekin ovat siis veganismin lailla välinnoilta välttymisen strategioita. Ihmisten huokutus ehdottomuuksiin ja ääriliikkeiden vetoivoima myös osin selittyy valintojen kaventumisella.

Valintojen kaventuminen lisää ihmisen kineettistä vapautta. Olen aiemmin puhunut siitä, miten positiivinen vapaus ja negatiivinen vapaus ovat harhaanjohtavia käsitteitä, koska vapaudessa ei ole kysymys käsitteiden binaarisuudesta, vaan siitä, että käsitteitä on leegio. Tällainen kaksipaikkainen nimitys on harhaanjohtava, ja se myös on onnistunut jumittamaan akateemisen vapaudenfilosofian paikoilleen liki vuosisadaksi. Viime viikolla opin uuden virhepäätelmän nimeltään "False Dilemma". Tästä juuri on kyse positiivisen ja negatiivisen vapauden kohdalla: ei ole vain kahta vaihtoehtoa ja yksinkertaisia vastakkainasetteluja. Käsitteitä tarvitaan huomattavan paljon lisää.

Kineettisellä vapaudella tarkoitan sitä, ettei elämä etene nykivästi, vaan siinä on etenemisen tuntua. Jos joudumme jatkuvasti pysähtymään harkitaksemme valintoja, seuraukset ovat negatiivisia muutoinkin kuin tunnetasolla. Jatkuvat lyhyen tähtäimet valinnat triviaaleissa asioissa saavat meidät kadottamaan suuren kokonaiskuvan ja tärkeämmät päämäärät. Kenties tästä syystä maskuliinisessä kulttuurissa on kodin valinnat suosiolla jätetty naisille ja niitä on pidetty vähäpätöisinä. Naiset ovat valinneet mitä syödään päivälliseksi, minkä väriset verhot talossa on ja sitä rataa. Miehet ovat voineet poltella piippua ja keskustella kansakunnan tulevaisuudesta, koska heitä eivät häiritse maalliset asiat.

Kineettisen vapauden vastakohdaksi (vaikka inhoankin dikotomioita) voisi ajatella paradigmaattisen vapauden. Paradigmaattisella on tässä kaksoismerkitys: ensinnäkin viittaan siihen, että länsimaisessa kulttuurissa on paradigmaattisena käsitys, että vapaus on juuri sitä, että saa valita minkälaiset verhot on makuuhuoneessa, koska Pohjois-Koreassa sitä ei saa valita - tai näin ainakin väitetään.

Pinnan alla on kuitenkin toinen merkitys. Paradigmaattisella ei nimittäin alkujaan tarkoiteta sitä, että jokin olisi vakiintunutta, vaan kielitieteissä se viittaa juurikin vaihtoehtojoukkoihin. Paradigma säätelee sitä, millaiset vaihtoehdot ovat mielekkäitä - tai hahmotetaan sellaisiksi. Paradigmaattisia vaihtoehtoja lauseessa "Minulla on X-värinen lapio." ovat esimerkiksi:

Minulla on sininen lapio.
Minulla on punainen lapio.
Minulla on hopeinen lapio. (Jo vähän rohkeampi, mutta paradigman mahdollistama).

Sen sijaan paradigman akselilla tekee jonkin erinäisen syntaktisen tai semanttisen virheen, jos sanoo vaikkapa:

Minulla on zwibuup lapio.
Minulla on lapio lapio.
Minulla on lauleskeleva lapio.
Minulla on on on on lapio.

On helppo ymmärtää, että paradigman ulkopuolisia vaihtoehtoja on loputtomasti, kun taas sen sisällä elämme niukkuuden turvallisessa syleilyssä. Paradigman ulkopuolisessa erämaassa kaikki on mahdollista ja se ahdistaa ihmistä. Meille tuottaa eksistentialistista kauhua se, kun tajuamme, miten järkyttävän avoin on maailma pienten sovinnaisten tapojemme ympärillä.

Paradigma on sosiaalinen koodisto, mutta myös psykologinen defenssi. Se estää kosmoksen hulluksitekevaa suuruutta vyöryttämästä tajuntaamme. Paradigma seisoo kuin ritari meidän ja Cthulhun välissä.

Parhaat valintajoukot on muutoinkin kiinnostava filosofinen kysymys. Millaisia ovat parhaat valintajoukot ja millä kriteereillä vaihtoehtojen laatua voitaisiin mitata? Varmaankin markkinatutkijat ovat tätä useinkin itseltään kysyneet laatiessaan mainoksia, galluppeja tai kuluttajakyselyjä. Vaihtoehtoja ei saa olla liikaa, koska miettimiseen menee liikaa aikaa, eikä keskittymiskykyä riitä. Jos taas vaihtoehtoja on liian vähän, osallistujat kokevat, että heille sanotaan ylhäältä päin mitä heidän tulee ajatella.

Kenties paras valintajoukko olisi sellainen, joka ei ahdistavalla tavalla pysäyttäisi kineettistä vapauttamme, eli elämän liikettä. Valinta ei siis vaatisi koko meidän henkistä kapasiteettiamme, vaan sen voisi rennosti suorittaa kävellessään tai istuessaan raitiovaunussa. Somessa varmasti on monia ihmisiä, jotka ovat taitavia laatimaan monivalintakysymyksiä.

Hyvä valinta ei veisi meiltä useampaa lusikkaa, viitatakseni lusikkateoriaan. Parhaimmillaan se ei vaatisi minkäänlaista ponnistelua.

Kineettinen ja paradigmaattinenn eivät siis ole toistensa vastakohtia, vaan ne myös täydentävät toisiaan. Jos valinnat ovat mielekkäitä ja hyvin pohjustettuja, me osaamme oman luonteemme ja mieltymyksemme mukaan suorittaa ne lennosta.

Twin Peaks, vapaus ja strukturoidut haasteet

Tässä kirjoituksessa ei ole juonipaljastuksia liittyen tv-sarjan 3. tuotantokauteen, mutta yritän pilata ilon niiltä, jotka elävät individualismin kollektiivisessa psykoosissa.

Twin Peaks jatkui tänään ja tuotti minulle heti jättimäisen järkytyksen. Ensimmäisessä jaksossa ei sinänsä ollut vikaa, mutta homma on kussut jakelussa pahemman kerran. Olen varma, ettei tämä jättimäinen moka ole David Lynchin itsensä hyväksymä, vaan televisioyhtiön sekoiluja. En silti ymmärrä miten edes he hyötyvät siitä, että katsojille tuutataan samana päivänä 4 jaksoa. Esityskausi lyhenee ja sitä myötä katsojia on vaikeampi koukuttaa pidempiaikaisiksi tilaajiksi.

Ehkä tällainen buffet-tarjoilu ruotsinlaivan tyyliin vain osoittaa sen kuinka pitkälle meidän kollektiivinen hulluutemme on edistynyt liittyen käsitykseen inhimillisestä vapaudesta. Sääli vain että hyvä sarja pilataan sillä, että koko kakku on pakko ahmia kerralla. Siihenhän joka tapauksessa 4 jakson julkaiseminen johtaa. Useimmat ympärillä puhuvat neljästä jaksosta kokonaisuutena, joten on vaikea keskustella vain 1. jakson herättämistä fiiliksistä. On itsekin pakko mitä pikimmin katsoa ne kaikki, koska spoilereita on joka puolella, ja kaikilta menee samalla tavalla ilo sarjan seuraamisesta.

En rehellisesti sanottuna keksi ratkaisusta mitään hyvää sanottavaa. Pelkkä heti-mulle-kaikki kulttuurin aivopieru. Meistä on tullut kärsimättömiä ja keskittymiskyvyttömiä kakaroita, jotka eivät edes osaa huolestua siitä, miten keskenkasvuiseksi ympäröivä kulttuurimme on taantunut.

En haluaisi katsoa kuin yhden jakson viikossa, mutta onko vaihtoehtoja? Miten välttyä siltä, ettei kuulisi juonipaljastuksia? Varmasti lehdissäkin huomenna analysoidaan kaikkia neljää jaksoa ikään kuin kaikki olisivat ne nähneet. On miltei velvollisuus kiirehtiä ja ahmia. Pitää katsoa väsyneenä, että varmasti ei nauttisi.

Individualismin koko vapauskäsityksessä on järjetön ristiriita (en halua käyttää sanaa paradoksi, koska se on liian positiivinen sana kuvaamaan tätä typeryyttä, jota kukaan muu ei tunnu kritisoivan). Itsenäisille toimijoille ikään kuin annetaan valintoja, vaikka kaikki tietävät mitä tilanteesta seuraa. Yrityksille esimerkiksi annetaan tiettyä liikkumavaraa liittyen ympäristönsuojeluun tai palkkaukseen ja kaikki tietävät, että minimi on se, mihin silloin kaikki tähtäävät. Kilpailu pakottaa tekemään vähimmän mihin pystyy, koska toiminta kilpailutetaan hinnalla ja tehokkuudella eikä vahingossakaan laadulla. Ikään kuin 100 hengen yleisölle annettaisiin lupa omaan tahtiin lähestyä buffetpöytää, jossa on 50 leivosta. Kyllähän kaikki tietävät, että on laitettava juoksuksi, jotta ehtisi saada mitään suuhunsa. Silti sanotaan, että "kävelkää vaan ihan rauhallisesti, ei ole mitään kiirettä..."

Tällainen asioista puhuminen väärällä nimellä on loukkaus kaikkia niitä kohtaan, joiden on vaikea kävellä tai jotka haluavat käyttäytyä hyvin. Kärsivälliset ja kohteliaat eivät edes ehdi pöydälle jotta voisivat lahjoittaa oman leivoksensa toiselle joka on pyörätuolissa. Armoa ei anneta eikä mahdollisuutta muille toimia armollisesti. Vain kusipäät ja raivohullut saavat oman tahtonsa läpi kun kaikki sallitaan (sillä varauksella että se sallitaan vain rahaa vastaan). Sitähän tämä meidän näennäinen vapautemme merkitsee. Sallitaan se, että epätoivosia, vanhoja, tietämättömiä tai heikkoja saisi kaikin tavoin jymäyttää. Annetaan heikommille vapaus huolehtia omasta itsestään, jotta hyväksikäyttäjiä ei enää voisi kutsua hyväksikäyttäjiksi.

Eriarvoisuutta syvennetään romuttamalla vanhat hyväksi havaitut moraalisen käytöksen kannusteet, jotka rajoittaisivat kaikkia tasapuolisesti ja estäisivät rikkaimpia sekä kaikkein köyhimpiä irtautumasta normaalin elämän piiristä. Yleisen ja yhteisen moraalin tilalle tulevat lähipiirin erilaiset odotukset, mikä on leimallista sääty-yhteiskunnalle. Tärkeintä on huolehtia, että köyhimmille jää mitään käsityksiä kunniasta, jotta he eivät kykenisi nousemaan alennustilastaan. Moraali kuitenkin säilyy ylemmissä luokissa, joiden asiat ratkaistaan julkisuudelta piilossa omien keskuudessa. Kelpoisuus edellyttää yhä paisunutta itsetuntoa, jos on rikas, mutta alistumiskykyä byrokratian rattaissa, jos on köyhä. (Keskiluokalle jää antirasismi ja kansainvälisyys, joita vaalimalla se ylläpitää identiteettiään ja etäisyttään työväenluokkaan.) Sallimalla kaikki valinnat vahvistetaan aivan toista rajoitetta joka on maksukyky.

Tällä kertaa pahinta kaikessa on se, että lyhytnäköisillä kulutuskäyttäytymisen malleilla tuhotaan mahdollisuudet niiden olosuhteiden toistumiseen, jotka osaltaan tekivät alkuperäisestä Twin Peaksistä erinomaisen televisiokokemuksen. Entisaikaan katsojia pidettiin jännityksessä ja he joutuivat viikon ajan ihmettelemään mitä tapahtui seuraavaksi. Syntyi keskustelua ja sitä kautta sarjasta syntyi kollektiivinen kokemuus. Joltain osin Game of Thrones on onnistunut tässä. Juonipaljastuksia on kyetty pitämään piilossa ja katsojat ovat aidosti yllättyneet.

Kun ihmiselle annetaan vapaus toimia omaan tahtiinsa, hän menettää vapautensa sekä iloita että antaa parastaan. Tämä sääntö toimii niin monella tasolla, että tästä tullaan puhumaan vaikka miten paljon sitten kun edes kourallinen filosofeja havahtuu psykoosista. Sääntö tullaan yhdistämään ihan jonkun toisen teoriaan, koska minulla ei ole kykyä tai valtaa vakuuttaa ihmisiä, mutta niin siinä tulee käymään.

Ensinnäkin sääntö toimii sillä tasolla, että emme saa asioita aikaiseksi, ellei meillä ole selkeitä aikatauluja ja panoksia. eikä meille tarjota haasteita. Kun taas selkeä dead-line on olemassa, on kilpailijoita tai katsojia tai suuria odotuksia, pystymme laittamaan itsemme likoon. Pelkässä vapaudessa me sen sijaan lähinnä kellumme kuin avaruuden painottomuudessa ilman kiintopisteitä.

Omaan tahtiin tekemisessä on sama ongelma kuin siinä, että tekisi vain itseään varten. Kuinka moni esimerkiksi valmistaa 3 aterian kokonaisuuden vain omaksi ilokseen lauantai-iltana? Saatat osata, mutta kuinka usein saisit aikaiseksi? Tuntuisi miltei traagiselta, jos ruoka ja viini olisivat taivaallisen hyviä, mutta kukaan ei olisi nauttimassa niistä kanssasi. Samalla tavoin ihminen yleensä pukeutuu muita varten, käy kampaajalla tai edes siivoaa. Asunto on aina paremmassa kunnossa, jos henkilön luona saattaa käydä yllätysvieraita.

Parasta mitä masentuneelle tai syrjäytymisvaarassa olevalle ihmiselle voit tehdä on se, että käyt aika-ajoin yllätysvierailulla. Hänen on silloin pakko pitää itsensä sellaisessa kuosissa, että kehtaisi avata oven.

Teemme asioita pitkälti muiden mieliksi, mutta tätä ei pidä ymmärtää negatiivisesti. Me elämmemuiden iloksi, mietimme kuinka ilostuttaa muita. Se on meihin syvälle kirjoitettu taipumus, ja me masennumme, jos emme saa riitttävän usein tuntea itseämme tärkeiksi. Siitähän suurin osa masennuksesta osaltaan johtuu - ihmiset yhä useammin tuntevat. että he eivät riitä - ettei heidän palkkä läheisyytensä tuo hymyä muiden kasoille. Muutenhan me tekisimme tuon tuosta vierailuja ystäviemme luona. Meidät on kasvatettu siihen, ettei sellainen kaupungissa sovi - että ihmiset ovat kiireisiä, eikä meillä ole sellaista arvoa, että he jättäisivät meidän vuoksemme sen mitä ovat tekemässä. Hyvä ystävyyssuhde tarkoittaa, että ei tarvita syytä sille, jos käydään lounaalla. Se ei ole bisnestä vaan kumpikin luottaa siihen, että toinen arvostaa omaa seuraa sellaisenaan.

Valinnanvapauden näennäinen siirtäminen yksilön harteille on monin tavoin paljastanut kuinka me emme myöskään ole kykeneviä nauttimaan elämästä täysillä silloin kun saamme itse omaan tahtiin päättää. Ihmisethän lomamatkoillaan yleensä välttävät tällaista vastuuta. He tahtovat olla muiden opastettavina ja seurata aikataulua. Se tuntuu paljon enemmän lomalta, kun ei tarvitse koko ajan päässään olla vastuullinen ja miettiä seurauksia.

1980-luvun televisio antoi elämälle sekä sosiaaliselle kanssakäymiselle raamit, jotka tuntuivat vapaudelta, koska ne vapauttivat jatkuvalta suunnittelulta ja säätämiseltä. Televisiota katsottiin silloin kun ohjelma sieltä esitettiin.

Elämä on myös paljon ikimuistoisempaa silloin kun siihen liittyy kohtalonomaisuutta. Twin Peaks oli kollektiivinen mystinen kokemus. Sarjan suosiota kannatteli yhdessä koettu arvoituksellisuus. Kun sarjan riisuu rituaalinomaisista aikatauluista, ihmettelevistä keskusteluista ja omasta pienuuden tunteesta kosmisten voimien heittelemänä, siitä katoaa sen tärkeä uskonnollinen puoli. Jo se pilaa kokemuksen että voi painaa pausea ja käydä vessassa. Katsojan pitäisi olla täysin ohjelman armoilla. Sitten se iskisi lujaa.

Kokemus arvosta rakentuu hyvin pitkälti sitä kautta, että asian eteen näkee vaivaa. Lapset jotka syntyvät rivitaloon ja kasvavat läpi lukion käymättä töissä eivät useinkaan osaa arvostaa sitä elintasoa, johon heidän vanhempansa nousivat omalla työllään. Heille on itsestäänselvää - tai 90-luvulla oli - että kaikilla on auto ja asuntolaina. Nythän moni asia on menossa heikompaan suuntaan, koska ihmisillä ei ole poliittista tahtoa taistella keskiluokkaisen elämän puolesta. Demokratia, sukupuolten tasa-arvo, ammattiliikkeet, omistusasunto, kesälomat, 8-tuntinen työpäivä, sunnuntaivapaat ja kaikki muu 1900-luvun saavutukset on helppo viedä ihmisiltä pois, koska he eivät osaa ymmärtää miten suuria kamppailuja niiden eteen on nähty.

Meillä on vain amerikkalaisen unelmateollisuuden psykoosi siitä, että me olemme "vapaita luomaan kohtalomme". Eikä kukaan kerro miten se tapahtuu, koska vapaus on sana jota ei saa pilkkoa, eikä kritisoida, eikä määritellä uusiksi. Se on Vapaus isolla alkukirjaimella niin kuin Jumalassa, joka on samalla tavoin ajettu nurkkaan. Ei saa katsoa kohti. Ei saa olla toisia jumalia. Ei saa kysyä miten se vapaus toimii - sen tiet ovat arvoitukselliset. Joillekin vain suodaan sitä enemmän kuin muille, vaikka sen piti olla kokonaan sisäinen juttu.

Vapaus vaatii taitoa, kuten onnellisuus. Sentään vielä jotkut meistä löytävät kollektiivisia keinoja tuntea onnellisuutta esimerkiksi jakamalla hyvän aterian ystävien seurassa. Jotkut jo nuorena kasvatetaan siihen (hyvässä perheessä salaa, koska siitä ei julkisesti saa puhua), että parhaat kokemukset ovat yhteisiä. Ne on koettu jonkun kanssa ja on jäänyt erityisen lämmin muisto siitä, että kaikilla oli mukavaa, ei vain itsellä.

Sentään saavutusten vaikeuden ja siitä saadun ilon ymmärretään yhä joissain piireissä korreloivan. Esimerkiksi Harry Potter -elokuvissa ja Sormusten herra -elokuvissa fanit pukeutuivat ja jonottivat ensi-iltaa ulkona teltassa. Siinä oli jotain. He sentään saavat enemmän kuin mitä itse elokuva voi antaa: haasteita. Sinne ja takaisin. He varmasti myös pitivät elokuvista enemmän kuin ne jotka katsoivat sen yksin pieneltä ruudulta sipsejä mussuttaen.

Elämässä tarvitaan strukturoituja haasteita jotta tuntuisi siltä että ympäröivä yhteiskunta ymmärtää miten vaikeaa kaikki on. Tällaisia haasteita ovat ylioppilaskirjoitukset, autokoulu, armeijan metsäleiri tai pitkät pääsykokeet, joissa on useita karsintakierroksia. Niitä tarvittaisiin säännöllisesti. Nyt me saamme vain popkornia ja hattaraa, vaikka pinnan alla yhä samalla tavalla vanhenemme ja kuljemme kohti kuolemaa. Meiltä puuttuu symbolitason yhteys kärsimykseen. Nykyihmiset vieraantuvat siitä että elämän kuuluu olla vaikeaa ja siksi se tuntuu vaikeammalta kuin onkaan.

Strukturoitujen haasteiden jälkeen ihminen tuntee itsensä jällensyntyneeksi. Hän kokee ikään kuin nousseensa leveliä. Hän on ohittanut tietyn vaiheen ja valmiina uusiin haasteisiin. Koska tällaiset haasteet yleensä lakkaavat pian täysi-ikäisyyden jälkeen, me keski-ikää kohden veltostumme ja lihoamme ja alamme tuntea itsemme huonoiksi. Vastuu omasta itsestä ei ole kenellekään hyväksi, mutta me sallimme sen, että vain hyväosaisilla on oikeus nauttia tietyistä vapauden rajoitteista. Parempien piirien parisuhteessa tai kaveriporukassa voidaan asettaa tavoitteita, kuten veneretki tai vaellus tai puolimaratonin juokseminen.

Vallitseva vapauden myytti on keino alistaa alemmat luokat rappion tilaan, jossa he eivät saa itseään niskasta kiinni, koska kukaan ei saa. Rikkailla on personal trainerit ja tiukat aikataulut, jotka pitävät heidät aisoissa ilman että heidän tarvitsee kuluttaa omia tahdonvapauden resursseja**.

Twin Peaks on niin keskeinen länsimaisen korkeakulttuurin ja viihteen rajapinta, että uudet jaksot tai ainakin 1. jakso olisi kuulunut esittää vain yhden kerran elokuvateattereissa ympäri maailmaa. Katsojat olisi laitettu jonottamaan. Ja sen jälkeen heidät olisi laitettu odottamaan. Se oli parantanut kokemusta ja tehnyt kaikille hyvää.

Ei mitään naurettavaa kaikki mulle heti 4 jaksoa kerralla pelleilyä. Se halventaa koko sarjan perintöä. Näin alas me olemme vajonneet. David Lynchin kenties viimeisiä teoksia tarjoillaan rahvaalle sillä diilillä, että 1 eurolla saa isommat ranskalaiset tai isomman kokiksen.


Lisää samasta aiheesta:
Valinnanvapauden autuus - vähemmän mutta parempaa vapautta

**Tiedän, että valintaväsymyksen käsitettä on viime aikoina kritisoitu, mutta sen tyrmäämisen sijaan olen tehnyt käsitteeseen monia paarannuksia. Kirjoitan niistä myöhemmin.

Lasten onnittelukirje Mauno Koivistolle 1982

Moi Manu, tervehdin Sinun uudesta presidentteisyydestäsi.

Ensivaikutelmani Suomen uudesta presidentistä: Voi onnellista! Varmasti oikea mies. Suomen presidentiltä vaaditaan lujaa luonnetta ja viehätysvoimaa.
Me halusimme parhaan, saimme parhaan! Hyvä Suomi! Hyvä Manu!

Pidän sinusta siksi, kun sinulla on hiustöyhtö ja sinä pelaat lentopalloa. Olet varmaan paras pelaaja lentopallossa, kun sinulla on ykkönen rinnassa.

Toivon, että Suomi pysyisi samanlaisena. Toivon, että et mullistaisi koko Suomea, vaan pysyisit Paasikiven linjalla. Tee sinä samallalailla kuin Urho Kekkonen.
On hauskaa saada pitkästä aikaa uusi presidentti. Mutta älä ole niin kauan presidenttinä, että olet jo ihan kalju.

Sinä annoit hyvät sanat Johannes Virolaiselle, ja lopputulos syntyi, ja minä katoin sinua televisiosta. Valtionpäämiehen työ on varmasti aika raskas. Kai sinä nyt olet nukkunut hyvin? Vaali-illan jälkeen Tellervo sanoi, että ”Sinäpä olet väsyneen näköinen, vaikka sait ääniä hirmuisesti.”

Pistä vitsejä väliin tai heitä vapaalle. Sano sille opetusministerille, että panee koululaitoksen ojennukseen. Vähennä myös autojen hintoja.

Minä sain äidiltä luvan katsoa niitä presidenttivaaleja, mutta meidän isä jo kuorsasi kun kerrottiin, kenestä tulee uusi presidentti.

Minä näin sinut televisiossa. Sinä olit kauniisti koristeltu. Näytit oikein komealta kunniamerkkeinesi ja otsakiehkuroinesi. Sinä olit niin arvokkaan näköinen, sinun vaimosi oli niin arvokkaan näköinen ja kamerat ottivat sinusta kuvia.

Jopa Kalevi Sorsa sanoi, että tämä saa kelvata.

Minä haluan tehdä lupauksen, se on tämä: En hauku koskaan Suomen perisenttiä. Toivon sinulle pitkää ikää ja hyviä ideoita.

Hallitse nyt maata hyvin ja rauhallisesti. Äläkä haasta riitaa muiden valtioiden kanssa. Älä anna tulla sotaa. Älä tuhlaa rahoja turhiin asehankintoihin. Myy vaneria ja gelloosia. Älä petä kansaa.

Hyviä pressanpäiviä, ja toivon, että tasavallan presidentti tulisi Jakomäen ala-asteelle käymään. Täällä kaikki toivoo, koska me ei olla koskaan nähty tasavallan presidenttiä.
Olen ylpeä sinusta. Sinulla on nyt hieno linna. Must'ki tulee presidentti ja kova tuleeki.

Moido presidentti. Pitkää ikää ja valiojugurttia!

Lähde: Kevätpörriäinen 1982:
Jan Fredriksson 2 B / Timo Suominen 6 B / Toni Rauhamaa 6 A /Ari-Pekka Jokinen 4 A / Jarmo Kupinlahti 3 B / Jan Fredriksson 2 B / Simo Tikka 2 B / Jarkko Ikonen 4 C / Mirka Mattson 2 B / Mirkka Karhuviita 2 A / Milla Kuismanen 2 A / Piastina Näppi 5 A / Kaisa Vahve 4 B / Ari Antero Riikonen 2 A / Jukka Tyrkkö 3 A / Juusi Pohjola 1 B / Niina Honkanen 1 A / Simo Heikkinen 1B / Tomi Kaipainen 2 B / Nette Stenbacka 2 B / Ari Hirvonen 2 A / Minna Hautanen 2 lk / Katja Turman 2 B / Timo Kärkkäinen 3 A / Sirkku Salo 2 D / Juha Välikoski 2 B / Asko Holli 1 lk / Jarmo Jauhevainen 5 A

Luuseriteoria - kirjallisuus köyhien äänenä, osa 2

Monet suosikkikirjailijani, kuten Philip K. Dick ovat viettäneet aikaansa luusereiden, narkkareiden, kulkureiden, rikollisten ja suoranaisten hullujen kanssa. Heidän äänensä ei ole kulttuurieliitin ääni, vaikka heidät myöhemmin olisikin kanonisoitu. Elinaikanaan heitä on harvemmin uskallettu palkita ja kutsua puhujaksi juhlatilaisuuksiin. Ymmärtäähän sen, ties mitä sekavuuksia tai syytöksiä päästäisivät suustansa, etenkin kun ovat juuri saaneet ilmaista viinaa.

Laitapuolen elämä tuo vaaran tuntua tekstiin vaikka se olisi harkittua ja tyyliteltyä... siis teksti, ei elämä. Lukiessa on toistuvasti sellainen tunne kuin rivien välissä saatettaisiin sanoa jotakin uhkarohkeaa ja skandaalinomaista. Se on varmaankin kiukku ja turhautuminen, joka sellaisen tunnelman luo. Kirjailija ikään kuin tiuskii tekstiä eteen päin kuin olisi halukas aloittamaan perheriidan kenen tahansa kanssa, korottamaan ääntään ja sanomaan suorat sanat.

Jos pian tapahtuu murha, se on kuin lautasia lentäisi lattialle. Lukukokemuksen ympärillä koko naapurusto hiljenee.

Romaanit olivat pitkään paljastuskirjoja ja elämänhallinnan oppaita. Sitten ihmisten tirkistelyntarvetta alkoi tyydyttää keltainen lehdistö, ja elämänhallintaoppaista syntyi oma genrensä, jossa luonnollisesti korostetaan hyvien tarinoiden merkitystä. On helpompi ottaa neuvo vastaan kun sen kertoo henkilö, joka "tuntee läheisesti" Dalai Laman ja Arnold Schwarzeneggerin.

Elämäntaito-oppaat ovat sikäli aikamme kaunokirjallisuuden kärkeä, että niissä saa huoletta liioitella ja kaunistella totuutta. Kirjoittajat pyrkivät luomaan narratiivin, jossa he itse ovat omien ajatustensa voimasta nousseet äärimmäisestä kurjuudesta korkeimmalle huipulle, ikään kyse olisi oivalluksesta (salaisuudesta...) eikä työstä, syntyperästä, koulutuksesta, älykkyydestä, karismasta tai suhteista oikeisiin ihmisiin... sattumasta siis. Ahkerahan on ihminen, jolle ympäröivä maailma näyttäytyy mahdollisuuksien maailmana, mikä ei kaikkien kohdalla pidä paikkaansa.

Tilannetta voi toki parantaa omalla asenteella, mutta suhteellisesti ihmisten enemmistö yhä pysyy luulereina, ja tuntee itsensä luusereiksi, koska ei auta vaikka itse ei vertaisi itseään muihin. Ihmiset ympärillämme tekevät sen meidän puolestamme. Kun kerran päätyy heikompaan asemaan, niin kaikki tehdään vaikeammaksi. Rumalle ja resuisesti pukeutuneelle ihmiselle eivät kaupan myyjät hymyile.

Tuntemattomien ihmisten pieni flirttailu puskee pientä kilpailuyhteiskunnan ihmistä eteen päin. Kaupan kassan hymy voi ratkaista sen, uskaltaako tänään soittaa Sanomamedialle ja peruuttaa lehden tilauksen, jonka otti vastaan ilmaisen ruotsinristeilyn vuoksi, mutta joka pitäisi peruuttaa, ettei tule isompaa laskua.

Kun tuntee itsensä kauniiksi ja on hyvin pukeutunut ja täynnä menestyksen sekä hiljattain koetun kiihkeän seksin tuottamaa itsevarmuutta, on kaikki helppoa, jopa roskapussin vieminen.

Mutta kun on rahaton ja täynnä ahdistusta, eikä kukaan tai mikään ole moneen päivään yrittänyt piristää, on ainoa keino hankkia turvaa siitä, ettei muillakaan mene niin hyvin.

Silloin voi lukea 7 päivää -lehteä, mutta kun Matti on nykyään päässyt veloistaan, niin ei sekään oikein auta. On pakko tarttua kovempaan kamaan, eli esimerkiksi venäläiseen kirjallisuuteen.

Vuosi sitten kirjoitin siitä miten koyhat-maarittavat-historian, ja kuinka klassikkoteoksen heijastavat sitä muuttumatonta tilannetta, kuinka köyhät ovat aina keskuudessanne.

Suurta yleisöä on hyvin vähän kiinnostanut se onko kirjan ilmaisu omaperäistä tai värikästä. Ennen kirjoilla oli kyky taikoa silmiemne eteen mahdottomia tapahtumia. Sitten elokuvien erityisefektit kehittyivät ja halpenivat.

Menestyselokuvien sekä elämäntaito-oppaiden ongelmana kuitenkin on, että sankareihin ja menestystarinoihin samaistuminen ei koskaan tuota ihan samanlaista syvää tunnekokemusta kuin oman kurjuutensa kohtaaminen jonkun toisen ihmisen luomassa narratiivissa. Siitä tulee jopa parempi olo kuin Matti Nykäsen toilailuista.

Muiden köyhyys antaa toivoa siitä, että joku saattaisi kenties löytää ratkaisun, jos muutkin miettivät samoja ongelmia. Lisäksi se lievittää häpeää. On helpompi tarttua puhelimeen ja perua lehtitilaus, jos ei ahdista se, että ainoa, jolla on sama ongelma sosiaalisten kohtaamisten kanssa.

Outous on oudon samaistuttavaa - tai ainakin se on tutumpaa lukijalle kuin sankaruus

Sukupolveni terävin (ja ehkä myös neuroottisin) aforistikko-runoilija Timo Salo kirjoitti hiljattain:

"Soisin, ettei kirjoittajia kohdeltaisi auktoriteettiaseman tavoittelijoina."
Kirjalliseen sanaan on perinteisesti suhtauduttu kunnioittavasti, ja englannissa käytetään joskus asiantuntijoista ilmausta "he/she basically...wrote the book on it", kun tahdotaan sanoa, että tässä on joku jonka mielipidettä kannattaa kuunnella.

Useimmat filosofit varmaankin tahtovat olla vakavasti otettavia argumentaatiossaan ja älyllisessä painoarvossaan, mutta esseistit saattavat nauttia omasta rauhasta ja etenkin runoilijalla on arvoa myös hauraudessa mitattuna (...tai ehkä myös haureudessa mitattuna).

En muista missä, mutta joskus aiemmin olen kirjoittanut siitä kuinka hyvän kirjan lukeminen on kuin viettäisi aikaa ymmärtävän ystävän seurassa. Silloin muiden mielipiteellä tai kirjan saamalla ylistyksellä on hyvin vähän merkitystä, sillä emmehän me ystäviämme valitse sillä perusteella, että heidät on Anna-lehdessä nimitetty vuoden ystäväksi 2016.

He ovat meidän ystäviämme ja meidän tasollamme. Ja mehän olemme pohjimmiltamme luusereita, kuten 90% ihmiskunnasta. Parhaiten me tunnemme itsemme kotoisaksi jonkun sellaisen seurassa, joka ei tee itsestään numeroa, ja joka ymmärtää millaista on tuntea itsensä tavalliseksi.

Suuret ajatukset ja hienot sanat saatetaan nostaa jalustalle, mutta aikamme kustannusmaailma ei ymmärrä sitä, mikä arvo on surkimuksilla. Heitä tulisi tukea, jotta heidän kirjansa koskaan löytäisi lukijoita, koska he ovat ujoja ja saamattomia, kuten useimmat ihmiset. He eivät ole tehokkaita suorittajia, jotka leiskuvat neroutta - mutta he eivät myöskään nöyrästi apinoi aiempia kirjoittajia ja laskelmoidusti toista sitä samaa kaavaa, jota koko muu ympäröivien narratiivien todellisuus.

He ovat omituisia, hankalia, epätäydellisiä ja ujoja... niin kuin kaikki parhaat kirjailijat, eikä se muutu. Ei jalustalle nostettuja taitureita kukaan sen jälkeen jaksa lukea, kun jalustat ovat sortuneet. Ei ketään kiinnosta se, miten paljon joku tietää ja kuinka monta volttia hän osaa tehdä ilmassa. Mutta jos joku on herkkä, hauras, kärsivä ja puutteellinen ja silti lämmin, voi hänestä tulla miljoonien ihmisten läheinen ystävä, joku jonka seurassa viihtyy.

Ja tämä on vain yksi syy, miksi me tarvitsemme runoilijoita. Runous ei ole kuningaslaji, koska sitä harrastaisivat kuninkaat. Se on kuningaslaji, koska kirjallisuuden historiassa kerjäläinen kohotetaan kuninkaaksi.