...ja nousi kolmantena päivänä

Taas yksi juttu jota en ole koskaan tullut miettineeksi, mutta se vaan yhtäkkiä pomppaa ajatuksiin, kun jotkin alitajuiset langat solmiutuvat. Tällä kertaa yhdistyivät kooma, juomavesi ja Jeesus.


On sanottu, että ihminen yleensä kestää juomatta vain kolme päivää. Kävin vielä tarkistamassa wikipediasta ja siltä se vahvasti näyttää, että koomapotilaat tilastollisesti heräävät tyypillisimmin kolmanteen päivään mennessä. Tämä on loogista, koska kehon parannusmekanismien on kooman… aikana tehtävä taikansa kolmessa päivässä tai henkilö kuolee nestehukkaan. (Ainakin siinä primitiivisessä heimoyhteisössä jossa nykyihminen on kehittynyt.)


Nyt en sano että vedentarve ja koomatilastot tukisivat sitä hypoteesiä, että Jeesus oli koomassa ja heräsi kolmantena päivänä (tai oli hereillä kun häntä tultiin katsomaa), kuten tyypilinen koomapotilas. Yhtä hyvin on mahdollista, että jo entisaikaan lääkärit ja kansanparantajat tiesivät, että jos joku on koomassa, on kolme päivää aikaa ja sitten toivo alkaa olla menetetty (koska ei ole käytössä tiputusta.) Ja tämän tiedon pohjalta tarina sepitettiin näin.


Monesti kolmen päivän aikajanaa on tulkittu lukumystiikan ja numerologian valossa, mutta tässä tapauksessa annettu 3 päivää menee yksiin lääketieteen kokemusten kanssa. Ja lääketiede ei Rooman aikana ollut mitään pelkkää taikauskoa, vaan kohtalaisen edistynyt ala.


Tässä kohtaa joku kenties miettii, että: "Mutta Raamatun tekstin tarkoitus on korostaa sitä, miten Jeesuksen herääminen oli ihme. Ei silloin lääketieteellä (edes roomalaisella) ole tarinassa osaa tai arpaa."

Kyllä, nykynarratiivin tai Matteus-Johannes-narratiivin kannalta asia on ehkä näin, mistä syystä varmaan en tullut ajatelleeksikaan yhteyttä aiemmin. Jos kuitenkin mietitään Jeesuksen opetuslapsia ja aikalaisia (nyt otan sen kannan että Jeesuksella on todellinen historiallinen esikuva), voidaan rivien välistä lukea, ettei kristus-narratiivi ja siihen liittyvät ihmeet ole koko totuus. Jeesus oli myös poliittinen hahmo sekä parantaja, jolla oli laaja kannattajakunta. (Markuksen ja Tuomaan evankeliumeissa nämä maallisemmat pyrkimykset nousevat paremmin esiin.)


Etenkin parantajan roolin kannalta on uskottavaa, että siinä yhteisössä, johon vaivaiset hakeutuivat ja joissa moni myös ilmeisesti parantui, oli kollektiivista kiinnostusta kansanlääketiedettä kohtaan. Sitä kautta on mahdollista rekonstruoida alkunarratiivi, jossa kolme päivää olisi kuulostanut oikealta ja uskottavalta. Vasta myöhemmässä narratiivissa kaikki väännettiin toteuttamaan vanhatestamentillista ihme-ennustusta...


Mutta tämä nyt oli vain tällainen pikainen esimerkki siitä, miten juttuja viriää päässä randomisti.

Minuudesta puhuttaessa

Filosofisesti ottaen minuus tai "itse" ovat sumeita käsitteitä. Me käytämme sanoja arjessa rutiiinomaisesti, vaikka emme osaa tarkasti määritellä, mihin niillä viitataan. Mikä on se minä tai itse, josta on puhe: mistä se alkaa ja mihin se loppuu?

Muiden ihmisten kohtaamisessa minuus on positio, osa kielipeliä. Keskustelussa me olemme kumpikin vuorollamme minä:

"Minun mielestäni..."
"Minä taas ajattelen, että..."

Minuutta ei arjessa tarvitse määritellä ontologisena oliona, vaan se määrittyy tilanteesta käsin. Se on osa kohtaamista ja vuorovaikutusta. Yksi filosofinen kestokysymys liittyykin siihen, mitä minuudelle tapahtuu, jos me emme hetkeen ajattele omaa minuuttamme. Onko itsetietoisuus aina osa tietoisuutta, vai kuuluvatko ne erilleen?

Mitä on flow, jossa minuus tuntuu unohtuvan? Onko minuus läsnä kokemuksessa silloin kun emme sitä ajattele? Mielipiteet eroavat. Kenties puhutaan useista eri asioista. Sumeille käsitteille on tyypillistä, että niihin sisältyy huomaamatta useampia erilaisia merkityksiä. Nämä eri merkitykset aktivoituvat tietyissä sosiaalisenn kielipelin vaiheissa, joten me emme huomaa ristiriitoja - tai kenties me alitajuisesti valitsemme tiettyjen epämukavien kysymysten tukahduttamisen?

Minuus on vahvasti tabu-luonteinen aihe. Tämä vahvuus, kuten "kuoleman" kohdalla riippuu hyvin suuresti henkilöstä, mutta me sallimme sen, että uskonnosta, politiikasta tai muista liian henkilökohtaisista asioista puhutaan säästellen ja valikoiden, vain jos tiedetään, että seuralainen on valmis kestämään seuraukset. Hetki ei esimerkiksi saa olla huono. Arkaluontoisista asioista ei parane puhua kun toinen on väsynyt, huonolla päällä tai muusta syystä tuntee itsensä puolustuskyvyttömäksi, eikä omaa sitä energiaa, jota rankan aiheen kohtaaminen edellyttää. Usein tabut pysyvät voimassa, vaikka vain pieni osa kansasta olisi yliherkkiä aiheelle. Muut ymmärtävät olla tuputtamatta. Usein ei ole painetta keskustella filosofisesti, joten emme tee aloitetta.

Minuus on rankka aihe, koska se koskettaa kaikkia ja tulee lähelle, mutta rankka aihe myös sitä kautta, että se yhdistyy suoraan kuolemaan, kuten myös mielenterveyteen. Me tiedämme tapausesimerkeistä, ja kenties pelkäämme itsekin ajoittain, että meidän sisäinen eheytemme jollain tavoin järkkyy. Minuus on jotakin, mitä tästä syystä varjllaan ja suojellaan. Ihmisellä on hyvä olla "itsensuojeluvaistoa", "vahva minäkuva", "terve ego", ja kaikkea muutakin, mihin yhdistyy sana "minä" tai "itse" - tai "ego", josta eräät oudot itämaiset tyypit koettavat vapauttaa itsensä meditaatiolla ja ties millä.

Minuudesta puhuttaessa on hyvä olla luotettavassa seurassa siksikin, että keskustelu edellyttää suopeuden periaatteen soveltamista: On uskallettava olettaa, ettei puhuja ole päästään vialla, jos hän sanoo esimerkiksi, että "minuus on illuusio" tai "minuutta ei ole". Tällainen henkilö voi hyvinkin olla täysin järjiltään, mutta on osoitettava suopeutta ja kärsivällisyyttä, ja kuunneltava onko hänellä enemmänkin sanottavaa asiasta.

Suopeuden periaate voi tyypillisesti toteutua vain keskinäisen luottamuksen ollessa vahvaa, sillä emme yleensä jää korvat höröllä seuraamaan mitä lehtiä joku satunnainen myyntimies esimerkiksi puhelimessa tahtoo meille nyt myydä ja millä hinnalla. Yleensä me tahdomme päästä irti, jos tuntematon käy avautumaan meille omista yksityisasioistaan. Se on vaivaannuttavaa ja joskus pelottavakin. On todella ansaittava yleisönsä luottamus, jos aikoo puhua minuudesta. Suopeuden periaate tarkoittaa, että kunnioitamme vastapuolta ja olemme valmiita jopa tuhlaamaan aikaamme, jotta hän saisi sanoa sanottavansa. Emme tyrmää, emme tuomitse, emmekä ajatuksissamme mieti missä me sillä hetkellä olisimme enemmin.

(On hyvä aina silloin tällöin noudattaa tällaista asennetta myös oman äidin kohdalla - tai kuunnella onko vaarilla jotakin muuta kerrottavaa kuin se sama vanha tarina.)

On hyvin todennäköistä, että aihe ei kiinnosta, sillä elämässä on jo muutenkin ihan riittävästi huolia, mutta siihen päälle vielä se, ettei minuutta olisi?! Ja kuitenkin minuuden paljastuminen kuvitelmaksi saattaisi olla myös suuri helpotus, ilouutinen.

Kenties minuuden käsitteellä on enemmänkin yhtäläisyyksiä Jumalan käsitteeseen, sillä mystikot ovat sinnikkäästi kautta aikojen ja useissa kulttuureissa koettaneet tehdä tiliä oman egonsa kanssa, jotta Jumalan ääni tavoittaisi heidät vaikkapa omantunnon tai pyhän hengen välityksellä. Meditaatio ja hiljentyminen on nähty välineeksi sekä "itsen" että Jumalan tavoittamiseksi, ikään kuin kumpikin kuuluisi äärimmäisen vaimeana taustameluna olemassaolossamme, jos vain hiljennymme tarpeeksi.

Kun joku ajattelija on julistanut, ettei Jumalaa ole, on aina osa porukasta surrut uutista, kun taas toiset taas iloinneet, sillä "Jumala" on yksien mielessä viisas suojelija, mutta toisten mielissä hirmuinen tyranni, jonka typerät ja mielivaltaiset ratkaisut ovat muovanneet tämän kärsimysten maailman. Ja tämän mielikuvan avulla vieläpä kansoja pidetään orjuudessa ja faaraoiden lailla nautitaan etuoikeuksista, jotka on ansaittu valheilla.

On siis ymmärrettävää, että uutinen "Jumalan kuolemasta" herättää erilaisia reaktioita. Aivan samoin ihmiset ymmärrettävästi ottavat sen vastaan eri tavoin, kun heille kerrotaan, ettei minuutta ole. Liki 5 vuotta sitten rinnastin ateistien Jumalan olemassaolon epäilyn minuuden epäilyyn (joista toinen on yleinen keskustelunaihe, toinen taas marginaali-ilmiö tai jonkinlainen tabu), mutta en mene siihen nyt enempää. Sanaleikittelystä tai buddhalaisuudesta kiinnostuneelle on tässä linkki aiempaan kirjoitukseen:
Pikkujattilainen2012/ateismi-vastaan-ameitsi

Yritys selittää tai kuvata minuutta on kenties alusta alkaen epäonnistumiseen tuomittu projekti. Kuten sanoin, ovat aiemmilla vuosisadoilla lukuisat filosofit ja mystikot yrittäneet, ja tehtävän avuksi on kehitetty useita filosofisia termejä sekä tarkkoja erotteluja. Silti nämä teoriat ja tekniikat ovat unohtuneet. Suufilaiset dervissit, jotka joskus tarnssivat irtautuakseen minuudesta, ja salliakseen pyhän hengen asettua tyhjään mieleensä, tanssivat nyt lähinnä ilostuttaakseen turisteja.

Minuuden hämärä luonne ei meidän ajassamme näyttäydy yhtään vähempää hämäränä, ja kuitenkin aivan yhtä lailla ihmiset ottavat sen itsestäänselvyytenä. Minuus on useimmille jotakin, mikä tulee annettuna. He ovat sen kanssa yhtä, joten totta kai he sen tuntevat.

Parempia käsitteitä ei aina tarvitse etsiä tai pyytää - niitä voi myös valmistaa itse

Koska olen koulutukseltani kielentutkija, tekee mieleni lähestyä tätäkin aihetta ensin kielen kautta, eikä luvata liikoja. Kun katsomme sanoja, me näemme usein miten monimutkaisia ja ristiriitaisia kysymyksiä niillä koetetaan kattaa.

Otetaan vaikkapa pari johdosta sanasta "itse":

itse-kkyys / itse-näisyys

Ei ole vaikea huomata, että toinen sanoista on voimakkaasti negatiivinen ja toinen taas voimakkaasti positiivinen, vaikka kumpikin perustuvat samaan sanaan. Tällä tavalla suuretkin jännitteet voivat piiloutua aivan silmiemme eteen.

Itsekkyys on ominaisuus, joka jo ala-asteen uskonnonopetuksessa tuomitaan syvempään helvettiin. Sitä käytetään ahkerasti myös aikuisten maailmassa, esimerkiksi politiikassa tai parisuhderiidoissa. Se on äärimmäisen voimakas sana.

Samalla tavoin itsenäisyys on täynnä voimaa. Meillähän on peräti vuosittaiset itsenäisyysjuhlat. Myös henkilökohtaisesti itsenäisyys on jotakin, mitä ihmiset sanovat pitävänsä suuressa arvossa. Se koetaan positiiviseksi, voimaannuttavaksi kyvyksi. Itsenäinen ihminen on toimelias, kykenevä. Hän on myös kypsynyt henkisesti ja voittanut alkukantaiset paheet.

Jos tältä pohjalta yrittäisimme ymmärtää, mitä on tuo "itse", josta nämä kumpikin vahvaa käsitettä juontuvat, voisi olla parasta heti myöntää, ettei hommasta tule yhtään mitään ja on parempi unohtaa koko juttu ja lähteä kotiin. Miten me voisimme koskaan määritellä sen mittavan sielullisen taistelun, joka saa ihmisen unohtamaan itsekkyytensä ja antamaan henkensä isänmaansa itsenäisyydelle. Siellä se mystinen itse vain sanojen ytimessä seikkailee ja antaa niille miltei mytologista voimaa.

Jos halutaan tällä tiellä jatkaa, niin ei tarvitse kuin hypätä seuraavaan sanaan, ja tulee vastaan lisää vahvoja ristiriitoja sekä huimia käsitteellisiä välimatkoja

omahyväisyys / omatoimisuus / omaperäisyys

Sanasta "oma" löydämme yhtä lailla negatiivisia ja positiivisia ulottuvuuksia. Ensinnäkin ihmiselle, joka pitää kiinni omastaan, eli itsensä puolta, voi olla ominaista itsensä liika arvostaminen, eli omahyväisyys. Jos halutaan löytää positiivista omaa, löytyy onneksi omatoimisuus, joka on miltei synonyymi itsenäisyydelle, jota käsittelimme edellä. Omatoimisuus korostaa aktiivisuutta, mutta ei sisällä onneksi kansallisia merkityksiä. Se edustaa yksilöllistä itsenäisyyttä.

Lisäksi on omaperäisyys, mikä myöskin lienee enimmäkseen positiivinen sana, vaikka sitä usein käytetään sarkastisesti. Omaperäisyys on haaveilevampi ja henkisempi määre kuin omatoimisuus, mutta ne eivät sulje toisiaan pois.

Sana minä on pronomini, eikä niille ole kovin tyypillistä muodostaa yhdysanoja tai tulla johdetuksi pidemmiksi sanoiksi. Pronominit ovat tärkeä osa kielipeliä. Niiden avulla me teemme selkoa muille siitä, mihin huomiomme tai ajatuksemme kohdistuu:

"Ei sitä. Tuossa! Ei niitä, vaan tuon toisen takaa. Mitä sinä teet? Kuuntele minua! Mikä siinä on niin vaikeaa?! Se siinä, juuri se! Siinähän se on."

On filosofisesti kyseenalaista edes yrittää puhua "minuudesta", koska kielentutkimuksen näkökulmasta minuus ei ole olento, vaan se on keskustelun rooli, puhujan positio. Silti sitä on yritetty, ja silti minäkin tässä yhä vain yritän.

Minuuden tai itsen tarkemmassa määrittelyssä tarvitaan uusia erotteluja, ja silloin tarvitaan myös uusia käsitteitä, jotka täytyy merkitä uusilla termeillä, eli teknisillä sanoilla. Näitä uusia sanoja voidaan jo ennalta johtaa käyttäen hyväksi kielioppisääntöjä ja kielenkäyttäjän intuitiota, vaikka sanojen merkitystä ei tunnettaisi:

minäkkyys*, minäisyys* 

minättömyys*/ minällisyys* 

minäkäs*, minätysten*, mineentyvä* jne jne 

(*-merkki kielitieteissä usein merkitsee sanamuotoa, jollaista ei ole käytössä, tai jossa ei ole mitään mieltä.)

Pronominit esimerkiksi eivät luonnollisesti taivu vertailuasteissa, kuten: hän - hänempi* - hänein*. Oma on puolestaan attribuutti, eli se käy: oma - omempi - omin(ta). VS. Itse - itsempi* - itsein*/itsellisin*, minä - minempi* - minein*/minäisin*. Tästä voi syntyä kielifilosofisesti kiintoisia vertailutilanteita, kun voidaan sanoa, että jokin on "henkilölle ominta", mutta ei voida sanoa, milloin hän on "itseimmillään" tai "tavallista minuisempi".

Jos tämä haparoiva kirjoitus yrittää jotakin osoittaa, niin toivon mukaan edes sen, ettei minää voi määritellä olennoksi, koska käsitteestä ei saa mitään sanakirjan artikkeliin kelpaavaa otetta. Sanan takana on niin monihaarainen ja tehokkaasti käytetty sumea ajatushäkkyrä, eli himmeli, ettei sitä voi omassa itsessään kuvata, sen kielipelin ulkopuolella, jonka tunnemme. Ulkopuoliselle selitettäessä se on kuin paitsiosääntö, vaikka sen pelatessaan kyllä ymmärtäisi.

Minuuden kohtaaminen on pragmatiikkaa. Se tapahtuu lihasmuistin kautta. Analyyttinen järki ei pääse asiasta millään tavoin perille. Olisi oltava mystikko, ja me tiedämme mitä siitä seuraa. Ei klikkauksia satele.

Malja mystikoille!


PS.
Mystiikan tiellä ei voi edetä ilman arvaamatta iskevien pyhien kokemusten johdatusta, tai vähintään että soveltaa jotakin armotonta metodia. Pitäisi ruoskia itseään selkään, jotta pääsisi siihen moodiin. Myös paasto ja meditaatio joskus tehoavat. 30 päivää erämaassa on tunnetuin pikakurssi pyhien yhteyteen. Kenties hakeudun tästä piankin residenssiin, jossa eristäydyn kuukaudeksi muulta maailmalta.

PPS. Vetoan usein mystiikkaan siitäkin syystä, että selkeitä kuvauksia ja varmoja vastauksia minuuden olemuksesta on vaikea pukea sanoiksi. Helpompaa on argumentoida jotain esitettyjä käsityksiä tai jopa arjen intuitioita vastaan, mikä taas sekään joskus ei ole niin helppoa. Tässä tapauksessa arkiset oletukset mielestä, tajunnasta, tietoisuudesta, itsetietoisuudesta, minäkokemuksesta, todellisuudentajusta, identiteetistä, persoonallisuudesta, ajatuksenvirrasta, unelmista, aistimuksista ynnä muusta on helppo kiistää, koska niihin liittyy niin paljon sisäsyntyisiä (oletettavasti myös synnynnäisiä) oletuksia.

Mielenfilosofia on ainakin oman kokemukseni mukaan sekin varsin primitiivistä. Neurologien, psykoanalyytikoiden ja muiden tieteentekijöiden tietämys tietoisuudesta ja mielestä on pirstaloista, tai ainakin kaikkia keskeisiä palasia on vaikea koota yhteen filosofien tarpeisiin. Itse koen hyötyneeni paljon esimerkiksi havainnosta, että aivoilla - ja sitä kautta tajunnalla - on useita erilaisiin toimintoihin erikoistuneita osia, jotka aktivoituvat kukin vuorollaan, eli aivot eivät toimi kaiken aikaa kokonaisvaltaisesti. Tällöin on helpompi ymmärtää myös se, miten vaikea tietoisesti on hallita ja palauttaa mieleen omia muistikuvia tai tahdonvaraisesti tuottaa tietty mielentila.

Erityisesti kirjailijan ammattia silmälläpitäen olen joutunut taistelemaan sen ilmiön kanssa, että vapaus ja keskittyminen on pitkälti ulkoista, kuten edellisessä tekstissä kirjoitin. Ihmisen vapaata tahtoa toisin sanoen täytyy operoida usein ulkomaailman kautta, esimerkiksi raahaamalla oma vastentahtoinen keho tiettyyn tilaan, esimerkiksi kuntosalille tai työhuoneeseen, jossa aktivoituu helpommin haluttu toiminta, kuten tässä tapauksessa hikoileminen tai kirjoittaminen. Jos taas tilaa pitsan ja asettaituu sohvalle istumaan, aktivoituvat helpommin sellaiset mielijohteet, jotka liittyvät netissä surffaamiseen tai television katselemiseen. On toisin sanoen osattava ulkomaailmaa muokkaamalla muokata omaa tajunnantilaansa. Sitä ei aina voi, eikä kannatakaan pakottaa sisäisesti.

Keskittymisen ja ideoiden mahdoton yhtälö

OPAS LIIASTA LUOVUUDESTA KÄRSIVILLE...

Toimelias ja keskittymiskykyinen mieli löytää heikosti uusia ideoita, sillä ideat syntyvät ajatusten harhaillessa, kun erilaiset aihealueet ja virikkeet kohtaavat. Luova mieli on leikkisä, eli siltä puuttuu turha itsekriittisyys ja varovaisuus.

Ideaalitapauksessa löytynyt idea on niin vahva, että sen löydyttyä mieli ryhdistäytyy välittömästi ja aloittaa vakavan työn idean edistämiseksi. Ja nyt puhun konkreettisesta tekemisestä, eikä pään sisäisestä suunnittelutyöstä, jota usein on vaikea erottaa haaveilusta.

Tiedän, että todellisuus harvoin vastaa ideaalia. Liiankin usein ideat tulevat parvissa ja mieli hämmentyy niiden paljoudesta. On vaikea hahmottaa mihin ideaan tulisi kohdistaa tahdonvoimia ja mitkä ideat hylätä tai asettaa toistaiseksi syrjään - eikä kumpikaan ole helppoa: sivuun asetetut ideat saattavat härnätä mieltä, vaikka miten yrittäisi keskittyä. Joskus sitä huomaakin edistävänsä useita ideoita samaan aikaan, vaikka tietää, ettei pitäisi. Joskus se ei ole niin haitallista, että projekteja on kaksi tai kolme, mutta kun sille tielle lähtee, on ideoita pian toistakymmentä esillä yhtä aikaa.

Ideat saattavat myös tulla väärällä hetkellä, tai pitäisikö sanoa huonoimmalla hetkellä. Harvoin hetki on täydellinen uusien ideoiden toteuttamiseen, eikä asiaa pysty oikein auttamaan. Esimerkiksi keskellä heinäkuuta saattaa tulla mieleen ajatus, että täytyisi hiihtää useammin, ja käydä pitkästä aikaa pilkillä. Sellaiset ideat ovat kaiketi vain jonkinlaista ajatusten pakomatkaa, mitä jälleen kutsuisin enemmänkin haaveiluksi. Idea tulee esiin, kun sen on turvallisinta näyttäytyä, eli hetkellä jolloin siihen ei kukaan taatusti tartu.

Vähävaraisuudella esimerkiksi on jännä vaikutus suunnata ajatuksia siihen, mitä kaikkea voisi tehdä, jos olisi rahaa. Köyhyys on tutkitusti hyvin haitallinen mielentila, koska se hajottaa pitkän tähtäimen keskittymiskyvyn ja suuntaa ajatukset vain seuraavaan pieneen ilonaiheeseen. Tähän tosin vaikuttaa suuresti se, millä tavoin rahaton ihminen säilyttää itsevarmuutensa. Vaikutukset ovat lievempiä, jos jokin muu asia kuin taloudellinen status ylläpitää tervettä minäkuvaa.

Tämän kirjoituksen pääargumentti on se, että keskittymiskyky on elämässä lopulta arvokkaampaa kuin ideat. Usein menestykseen riittää yksi hyvä idea, minkä lisäksi ideoita voi myös kopioida. Monet yrittäjät ovat onnistuneesti (ja täysin luvallisesti) soveltaneet perinteistä ideaa tai jopa valmista konseptia. He ovat toimineet oikealla hetkellä, oikeassa paikassa, keskittyneet oleellisiin asioihin, palkanneet taitavia työntekijöitä, pitäneet kiinni suunnitelmistaan ja uhranneet työhön enemmän aikaa kuin jahkailuun. Idea on lopulta jotakin, mitä heiltä ei edes kysellä. Sama pätee moniin kirjailijoihin ja elokuvaohjaajiin. Idean voi esitellä alle 10 lauseella takakannessa, eikä tarina tuo siihen mitään yllätyskäännettä. Paljon keskeisemmässä asemassa on toteutuksen laatu kuin alkuperäinen idea.

Ja ennen kaikkea: yksi hyvä idea riittää.

Keskittymiskyky ei ole aiheena helppo. Sitä on vaikea määritellä itsessään, koska se on pikemminkin projektin häiriintymätöntä etenemistä. On helpompi keskittyä asiaan, jos on selkeät piirustukset ja selkeät aikataulut - ja silti ei perinteinenkään rakennustyömaa aina etene aikataulussa.

Keskittymiskyky vaatii tuekseen muun muassa vahvaa itsetuntoa, mikä sekin on monisäikeinen asia. Siihen kuuluu, että tietää mihin tähtää, kuinka sen toteuttaa - ja luottaa omiin kykyihinsä. Lisäksi siihen kuuluu taito sanoa ei.

Keskittymiskyky ei ole ainoastaan sisäinen ominaisuus. Väittäisin jopa, että keskittymiskyky sijaitsee ihmisen ulkopuolella. Siellä on ainakin kriittinen osa sen ruumiista: häiriötön työympäristö, riittävän kokoinen ja tarpeita vastaava tila, jossa ei tarvitse sietää toimimattomia laitteita tai taistella biologisten perustarpeiden tyydyttämisestä. Keskittymiskykyä ovat sänky, jossa nukumme ja ruoka jota syömme. Keskittymiskykyä ovat turvalliset puitteet sekä päämäärien mukaan suunnitellut rajoitteet, kuten poistumiskiellot ja aikarajat (dead-line). Keskittymiskykyä ovat sopimukset, joista pidetään kiinni, sekä tukijoukot, jotka antavat ennen kaikkea työlle sen kaipaamaa tilaa ja arvostusta.

Luovilla aloilla järjestetään mieluusti kilpailuja, koska ne auttavat synnyttämään otolliset puitteet inhimilliselle tahdonvoimalle. Kilpailu tarjoaa joukon sääntöjä (mitä tyhjänpäiväisempiä sen parempi) sekä selkeän takarajan, johon mennessä tuotos täytyy toimittaa perille, eli päästää käsistään. Lisäksi kilpailu saattaa luvata kannustimeksi rahapalkinnon tai mainetta, mutta tärkein unelma on tietenkin se, että joku huomaisi ja tunnustaisi arvon. Ennen pitkää menestys pienissä kilpailuissa voi johtaa myös ammattiuraan, jos keskittymisensä avuksi löytää jotakin muuta kuin kilpailuja.

Ammattilaisuuteen sisältyy kyky siirtyä mielentilasta toiseen ja hallita niitä olosuhteita, jotka edistävät haluttuja päämääriä. Siksihän herätyskellokin on keksitty. Se siirtää ihmisen keinotekoisesti unesta valveeseen, eikä kyse ole mistään ihan pienestä siirtymästä. Paljon vaikeampaa on ensin tavoittaa se luovuuden leikki, jossa huolettomuus mahdollistaa erilaisten ideoiden yhdistelemisen sekä jatkokehittelyn, ja sitten siitä mielentilasta siirtyä keskittyneen toteutuksen tilaan, jossa flow-tila on yhtä häiriintymätön, mutta toimii tyystin erilaisen ryhdin kautta, jossa turhia rönsyjä voi eliminoida, paukuttaa sanoja paperille varmoin putoavin iskuin ja laittaa ne kuuluisat darlingsit hengiltä. Jopa kasvojen ilme muuttuu. Haaveilevan pojankoltiaisen tilalla on tiukkojen valintojen mies, joka on päättänyt nostaa sen kattohirren ja nakutella päreet paikoilleen, ennen kuin sallii itselleen yöunia.

Keskenjättämiselle on silti hämmästyttävän helppo löytää perusteita. Eihän projekti tietenkään jää kesken - siitä vain irtaudutaan pieneksi hetkeksi.

(kuten minä nyt pieneksi hetkeksi maanantaina 16.1. klo 15:49 irtaudun tästä tekstistä käydäkseni vessassa ja keittääkseni teetä, jotta sitten pian taas pitäisi käydä... Saanko uudelleen koottua ajatukseni? Luulen niin, olenhan ammattilainen...)

2. OSA:
48 tuntia myöhemmin

Anteeksi luvatusta keskeytyksestä, minun täytyi tiistai-iltana vielä käydä Vantaalla. Eilen taas meni voimat kun yliopistolla jatkui opinnot kahden kaksoistunnin muodossa, ja sen jälkeen innostuin kirjoittamaan minuudesta, mikä kulutti lopunkin keskittymiskyvyn. Jossain vaiheessa tulee se hetki illasta, kun ei enää koe järkeväksi juoda kahvia, koska sitten menee yöunet. On pakko himmailla, kuten Kalle Päätalo, ja rauhoittua yöunille, jotta seuraava päivä olisi vahva ja saisi kokoon ne 500 liuskaa vuodessa.

Olisi uskomattoman hienoa, jos kirjailijalla voisi olla työpaikka ja selkeät työajat. En ymmärrä, miksi sitä ei olla kokeiltu... tai ymmärrän kyllä... ja oikeastaan onhan sitä kokeiltukin. Lajissa vain on kehittynyt tietyt yleiset käytännöt, eikä ole resursseja palkata jokaiselle kirjailijalle omaa yksityistä vääpeliä katsomaan, että hän pitää kiinni rutiineistaan. On helpompi ulkoistaa yhdelle (vittumaiselle esimiehelle) vastuu töiden käskyttämisestä, jos projektissa on mukana suuri määrä ihmisiä - ja on helpompi pysyä aiheessa, jos asiakkaat tarkkailevat. Esimerkiksi kaupan kassalla ei tarvitse kamppailla työtahdin ripeydestä omalla tahdonvoimallaan, kun muut ihmiset heti hermostuvat, jos jono ei etene.

Koska kirjailijalla ei ole selkeää työaikaa ja työpaikkaa (ellei hän itse pyhitä työhuonetta työlleen tai urheilijoiden tavoin auta suoritusta taikauskoa lähentyvin toimituksin, eikä sittenkään), hänen ei ole helppoa sanoa eräille asioille ei. Selkeyden vuoksi jaan nämä asiat kolmeen ryhmään:

1.) Pyynnöt. Joku esimerkiksi kysyy voitko auttaa muutossa tai ehtisitkö oikolukemaan nopeasti yhden tekstin, kun hän (siis kirjallinen ystävä tai toimittaja tai opiskelija tai kuka vaan) tarttisi tuoreita silmiä ja kriittistä mielipidettä. Pyynnöistä saa usein vastapalveluksia (kuten lounaan), eikä niistä ole sinänsä haittaa, kaikki nähty elämä on kirjallista materiaalia, mutta läheiset ihmiset oppivat aikaa myöten, että freelancer-tyypin on vaikeampi sanoa ei, koska hänellä ei ole sitä karjuvaa pomoa ja tarkkaa aikataulua, paitsi silloin kun aikataulu iskee tosissaan päälle. Niinpä pyyntöjä saattaa joskus sadella enemmän kuin olisi tarve, eikä ole helppo kieltäytyä vain sillä perusteella, että olisi nippu runoja, jotka täytyy editoida, tai että on päättänyt tänään viimeinkin lukea sen romaanin, joka pakko lukea, jotta saa eteisyyttä omiin juttuihinsa, treenaa aivojen lukulihaksia ja tuntee ammatillista ylpeyttä, kun ylläpitää omaa sivistystasoaan.

2.) Kutsut. Tyypillisesti jokaiseen viikkoon mahtuu kutsuja gallerian avajaisiin, kirjanjulkkareihin tai tupareihin, jos asuu suuressa kaupungissa ja on tekemisissä eri alojen taiteilijoiden kanssa. Koska kirjailijan aikataulu joustaa, saattaa aika-ajoin olla myöskin vaikea sanoa näille riennoille ei.

3.) Houkutukset ja häiriötekijät. Kun ei ole selkeää dead-linea - mikä liian usein pätee ainakin itseeni - on pelottavan helppoa antaa periksi lähiympäristön häiriötekijöille, joista erityisen vaarallisia ansoja on viritetty itse työympäristöön, eli tietokoneeseen itseensä. On toivotonta, jos viikossa onnistyy viitenä päivänä istumaan koneella 8 tuntia päivässä, mutta niistä tunneista 6 kuluu Facebookissa tai lukiessa jotakin tyhjänpäiväistä, aiheeseen mitenkään kuulumatonta tekstiä, vaikkapa Wikipedia-artikkelia kastemadoista. Ja sitten on vielä erikseen Youtube ja porno ja poliittiset kauhukollaasit vaikkapa Donald Trumpin parhaista letkautuksista, ja kissavideot, tosin niihin minulla ei ole taipumusta retkahtaa.

Vaikka kaikkeen tuntuisi olevan aikaa - ja vaikka kaikkeen olisikin aikaa - on se kaikki aika silti pois kirjoitustyöltä, joka merkitsee itselleni kaikkea maan ja taivaan väliltä: se on unelmien jahtaamista, unelmien eteen työskentelemistä ja unelmien täyttymistä jo itsessään. Lisäksi se merkitsee minulle mielenterveyden vaalimista, kun saan jäsentää ajatuksiaan ja purkaa ulos kokemuksiaan.

Kun olin 25-vuotias, aloin tosissani taistella vitkastelua ja ajanvietteitä vastaan, sillä huomasin lankeavani yhä uudestaan esimerkiksi tietokonepeleihin, jotka veivät kaiken ajan, sen sijaan, että olisin kirjoittanut edes blogia tai saanut materiaalia kertymään pöytälaatikkoon (vaikka ideoita oli koko ajan valtavasti). Pelkäsin, että yhtäkkiä olen 60-vuotias, enkä ole saanut aikaiseksi puoltakaan siitä, mitä tahdoin. Pelkoni toteutuivat sikäli, että olin yhtäkkiä 30-vuotias, eikä paljoakaan ollut siinä suhteessa tapahtunut. Olin vasta oppinut sanan "prokrastinaatio". Olin vasta saanut AD-HD-diagnoosin, mikä selitti sekä ideoiden määrää että keskittymisvaikeuksia työn loppuunsaattamiseen.

Sentään minä olin tullut kasvotusten kuoleman kanssa ja tajusin vanhenevani ja kuolevani, kenties myös sairastuvani, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Yksi mitä ennen kaikkea olen tahtonut toteutuvan on se, että kun katson taaksepäin muutamia viimeisiä vuosia, voin tuntea antaneeni unelmille kaiken mahdollisen huomion, enkä vain 5-10% kaiken muun ohessa. Kaiken aikaa opin rutiineja ja opin tunnistamaan vaaratilanteita, eli tilanne paranee, mutta kehitys on tuskallisen hidasta.

Ideat eivät ole minun leipälajini, sillä ne tulevat miltei annettuna. Niitä on yllinkyllin, ikään kuin olisin syntynyt miljonäärisukuun. Keskittyminen on minulle arvokkaampaa kuin runsaat ideat. etenkin kun kaikkia niitä ideoita ei voisi toteuttaa edes siinä tapauksessa, että keskittyminen olisi täydellista. Keskittyminen on kaikille ihmisille arvokasta, mistä kirjoitin jo tämän esseen alussa. Keskittymistä uhkaa meidän ajassamme moni asia, kuten vääristynyt käsitys individualismista tai vapaudesta, mutta en nyt mene niihin.

Tiedän tutkmusten perusteella, että tyypillisessä valkokaulustyössä (ainakin tietyissä virastoissa) ihmiset käyttävät päivittäisestä työajasta noin puolet tai enemmänkin turhaan säätämiseen, omiin juttuihinsa (kuten juoruamiseen) ja jopa tahalliseen vitkastelemiseen. He saavat parempaa palkkaa siitä hyvästä, ettei heidän tarvitse alistua jatkuvalle tarkkailulle, kuten kaupan kassan, mutta siitä samasta syystä he joutuvat pinnistelemään enemmän oman tahdonvoimansa varassa, mikä synnyttää turhautumista ja varmasti myös suurta syyllisyyttä, kun oma työpanos jää pinnalliseksi.

Mitä suurempi palkka ihmisellä on, ainakin luulisi, että sitä enemmän ahdistaa, kun huomaa katselleensa niitä kissavideoita (tai pornoa), sen sijaan, että olisi tehnyt sitä työtä mistä maksetaan. En silti usko, että palkka itsessään estää ihmisiä tekemästä turhaa työtä tai antautumasta matopelin tai miinaharavan houkutuksille. Uskon vain, että ahdistus ja syyllisyys on suurempaa.

OSA III
Kenties tulossa... ja kenties käsittelee kaupungin ja maaseudun eroavaisuuksia tässä meidän vaiheittain sarastavassa nykyisyydessämme...

Yleensä en puhu kapitalismista, mutta tällä kertaa sana on hyvin oikeuteuttu, kun sanon: Kapitalistinen kaupunkiympäristö on suorastaan suunniteltu häiritsemään ihmisen keskittymiskykyä. Mainoksia ei pääse pakoon missään ja neonvalot säihkyvät liikekortteleiden helmoissa. Jos mainokset esimerkiksi saavat miehen miettimän seksiä yli 30 kertaa päivässä, niin mitä se sitten on, ellei keskittymisen horjuttamista?

Niin kauan ihmiset kykenevät jotenkuten keskittymään elämässään, kun heille tarjotaan riittävästi palkkaa ja kyllin vaativia tehtäviä, joissa keskittyminen on elintärkeää. Lisäksi mainokset tulevat perustelluiksi sillä, että ihmisillä on varaa ja motivaatiota keskittyä kuluttamiseen.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu sitten - eli on myös muuttunut, kun yhä useammilla ei ole selkeitä työaikoja tai kunnollista palkkaa kannustimena. On paljon vaikeampi elää kaupungissa tuntematta ahdistavaa levottomuutta, kun ympärillä kaikki muistuttaa siitä, mistä on jäänyt paitsi - paitsi tietenkin itse kaupungin humusta ja mahdottomien unelmien tukahduttavasta paineesta. On onnistuttu huijaamaan miljoonia ihmisiä siten, että he tuntevat itse siitä syyllisyyttä, etteivät osaa keskittyä, vaikka ympäristössä kaikki todennäköisyydet ovat asettuneet keskittymiskykyä vastaan.

Kaupungin ja maaseudun ristiriidat ovat muutenkin kärjistymässä, kun kuka tahansa kaupunkilainen voi Youbesta eksyä videoihin, joissa maatilalla asuvan ihmisen onni on aitoa. On helppo kääntää unelmansa 180 astetta, koska lasten unelmat usein kohdistuvat maalle. He haaveilevat elöimistä ja luonnosta. Jopa aikuisista enemmistö etsii salaa kumppania, jolla olisi rohkeutta muuttaa pois kaupungista. Partnerinhakutoiveissa eläinystävällisyys ja luontoon liittyvät harrastukset koetaan voimakkaasti positiivisiksi ja toivotuiksi piirteiksi, vaikka omia haaveita ei monikaan uskalla tuoda esiin.

Mutta se on kenties muuttumassa, kun luonnosta saatu aito ilo pääsee sosiaalisen median kautta näkyville. Yhtäkkiä koko maailma onkin kiinnostunut esimerkiksi sienistä, ja kymmenet tuhannet ihmiset liittyvät sieniryhmiin ja räpeltävät lähimetsässä, kunnes lopulta eksyvät kunnon korpeen. Muutos on looginen myös sitä kautta, että asunnot ovat kaupungeissa ylihintaisia, ja maalla ne taas tarjoavat paljon puuhastelemista, pakollista sellaista, ja pakko auttaa keskittymiseen.

Jos ei ole pakko herätä aamulla seitsemältä ja lähteä virastoon, niin sentään on pakko herätä viemään koira leinkille ja pakko laittaa tulet leivinuuniin, ettei asunto kylmety. Jos kaupunki tarjoa ihmisille minkäänlaista pakkoa, paitsi vastenmielisiä virastokäyntejä ja lomakkeiden täyttämistä, on luonnollista etsiä sitä pakkoa kaupungin ulkopuolelta.

Enkä tiedä olenko koskaan aiemmin puhunut yhtä kauniisti modernin teknologian kirouksia vastaan, ja länsimaista vapauskäsitystä vastaan, mutta tämä onnellinen muistikuva kumpuaa omasta kokemuksestani, kun olen marraskuussa lämmittänyt mökkiä ja tuntenut kaiken vilun ja puutteen keskellä suurempaa primitiivisen vapauden tunnetta kuin koskaan ollessani vapaalla kaupungin yöelämässä, taskut täynnä rahaa, täydellisen keskittymiskyvyttömyyden tilassa.

Mutta kaikki ei ole tässä vielä sanottu, ja juttu jatkuu vielä...

Tohtorin taantuminen trolliksi

KIRJA-ARVOSTELU (eräänlainen): Jukka Hankamäki: Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995) 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka Antti Heikkilä muuttui melko suositusta, kirjoja julkaisevasta lääkäristä vainoharhaiseksi vastarannankiiskeksi, joka keräsi ympärilleen radikaalin seuraajakunnan ja nyt nimittelee "fasistiksi" kaikkia lääkäreitä, joiden hoitosuositukset eroavat hänen omistaan:
Pikkujättiläinen 2014/11/ Antti Heikkilä - "olen vainottu mielipiteitteni takia"

Moneen otteeseen olen harkinnut kirjoittavani myös jonkinlaisen lyhyen elämänkerrallisen katsauksen Marko Hamilosta, jonka nimen opin yhdistämään terävään Tiede-lehden avustajaan, joka sittemmin politisoitui ja alkoi nähdä kaikkialla punavihreitä kuplia ja suvakkien salaliittoja. Tästä seurauksena oli se, että hän ajautui julkiseen riitaan Syksy Räsäsen kanssa ja kaiketi sai jonkinlaiset potkut ainakin Tiede-lehden kolumnistina.

En ole kirjoittanut aiheesta, koska minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa tapahtuneesta. Olisin vain yhdistellyt lankoja internetin keskusteluista, mutta se ei aina ihan riitä. En tiedä olisiko minulla mitään muuta annettavana kuin jatkokysymyksiä, joten haastattelu olisi paljon fiksumpi lähestymisväylä. Timo Hännikäisen uraa vuosia seuranneena minusta näyttää siltä, että uran voi perustaa yhtä hyvin negatiiviselle kuin positiiviselle julkisuudelle. Negatiivinen julkisuus tuo ehkä jopa varmemmin klikkauksia, etenkin jos itse onnistuu tekemään itsestään marttyyrin. Monet samanmieliset myös vannoutuvat sitä lujemmin jollekin yhteisölle, mitä selkeämmin yhteisöön tai sen jäseniin kohdistuu ulkopuolista kritiikkiä. Nimi toistuu usein, kun se heitetään esimerkkinä tietystä ihmisryhmästä tai persoonallisuustyypistä. Aate henkilöityy, henkilöstä tulee kasvot jollekin itseään suuremmalle. Tämä on yksi tapa luoda uraa, mutta samalla tulee luoneeksi vihamiehiä.

Minun täytyi hetken miettiä, mistä minä tunnen nimen Jukka Hankamäki, kun törmäsin hänen infanttilistiseen avautumiseensa siitä, miten suvakit ovat tyhmiä kakkapyllyjä. Juttu on vastamedian Uutis-jossakin otsikoitu:

Suvaitse ja kärsi! – Tosiasiassa suvaitsevaiset ovat tavattoman tyhmiä

Teksti jatkuu tällaisena trollauksena koko matkan, mutta tosiaan minua jäi kaivertamaan missä minä tuon nimen olen kuullut...

Lopulta tajusin, että minullahan on lainassa Hankamäen kirja vuodelta 1995, koska buddhalaisena minua kiinnostaa se, millä tavoin minuutemme on pohjimmiltaan harhaa tai väärinkäsitystä jne. Meditaatiossa sitä voi lähestyä yhdeltä kantilta, mutta aina kiinnostaa kuulla, mitä erotteluja tekevät länsimaisen akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset.

Hankamäki on itse asiassa niinkin suosittu, että hänelle on omistettu Hikipedia-sivu:
http://hikipedia.info/wiki/Jukka_Hankam%C3%A4ki

Hän ei vuonna 2011 päässyt Perussuomalaisten listalle (oman väitteensä mukaan homoseksuaalisuutensa takia), mutta se ei ole estänyt häntä jatkamasta täysin samansuuntaista poliittista bloggaamista, jossa maahanmuutto on planeettamme suurin uhka ja kaiken pahan taustalla ovat viher-vasemmisto ja suvakki-mädättäjät, jotka ovat kahdeksan perättäisen porvarihallituksen aikana onnistuneet pitämään käsissään totaalista poliittista valtaa, tukahduttamalla kaikki muut mielipiteet, joista ei sen seurauksena kuulu tai näy mitään merkkiä missään.

Paljon on maailmassa ehtinyt tapahtumia sitten vuoden 1995, jolloin Hankamäki kaiketi haaveili akateemisesta urasta. En voi kuitenkaan olla siteeraamatta miestä itseään, hänen uusimmasta kirjoituksestaan:

"Neuvostoliitto olikin aidosti monikulttuurinen luomus."

*  

"Suvaitsevuus on ristiriitaista siksi, että se merkitsee kiusallisten asioiden sietämistä vastoin todellisia asenteita. Ihminen, joka suvaitsee, toimii valheellisesti."

* 

Ajatelkaa, mitä esimerkiksi tieteestä tulisi, jos sitä tehtäisiin suvaitsevuuden periaatteilla: ”Okei, ajatuskulkusi ja argumentaatiosi floppaavat pahasti, mutta suvaitsevuuden vuoksi katson virheitäsi läpi sormien ja hyväksyn kaiken, vaikka ei pitäisi.” – Mihin tämä johtaisi? Vastaus: esimerkiksi matematiikankokeiden kaiken kattavaan hyväksymiseen, läpikotaiseen valheellisuuteen ja kansantaloutemme tuhoon.

*

"Todellisuudessa feminismi ei olekaan naisasialiike."

(Linkkiä en taaskaan laita, koska en halua edistää valemedioiden klikkauksia. Onneksi sama teksti löytyy hieman vanhempana, ja jopa vähemmän paatoksellisena versiona myös bloggerista: http://jukkahankamaki.blogspot.fi/2016/12/suvaitse-ja-karsi.html) 

En minä suvaitse tällaista idiotismia. Mitä sitten pitäisi tehdä? Yleensä sanon ihmiselle suoraan, jos ajattelen, että hän on kusipää ja väärässä, eikä argumentit mene jakeluun. Pitäisikö lyödä turpiin? Olisiko se parempi? Netissä se on helverin vaikeaa konkreettisesti monottaa ketään, ja kasvotusten tulee paskat housuun, kun miettii ettei seuraukset voisi olla kumminkaan päin hyvät.

Mehän emme elä väkivallan suhteen missään monikulttuurissa, vaan laki kieltää sen yksiselitteisesti. Tai kenties jääkiekkokaukalossa saa vetää turpiin, mutta tätä ristiriitaa taas monikulturistit paheksuvat paljon enemmän kuin ns. keskivertosuomalaiset, joille jääkiekko on vähintään yhtä pyhä asia kuin nakkikioskin jono, sillä erotuksella että toisessa selviää 5+20 minuuttisella. Relativistina tykkään korostaa aina sitä, miten tavalliset ihmiset eivät näe oman elämänsä kaksinaismoralismia ja kaksoisstandardeja, mutta sitten toisten kulttuureissa he kyllä sen näkevät. Relativistille ihmisen ristiriitaisuus merkitsee haastetta, johon tulee tarttua. Sitä tulea analysoida, siitä relativismissa on kysymys, että silmät ovat auki. Monokulturistit pyrkivät turjumaan ristiriidat ja lopputuloksena on tukahduttava häkkyrä, jota he kutsuvat maailmankatsomuksekseen. Se on pelkkää ristiriitaa, mutta siitä ei saa puhua. On relativismia ja sille vastakohtana yhteiskuntia, jotka perustuvat tabuihín. Ota tai jätä, mutta ristiriidoista ei ihminen vapaudu koskaan, ellei sitten yksi kerrallaan, niellen helvetin raskaan pillerin.

Olen aika varma, että myöskään yliopistot tai Tiede-lehden toimittajakunta eivät suvaitse periksiantamatonta solvaamista ja jatkuvaa vastaan inttämistä, mikä voi pitkittyessään johtaa akateemisen uran tyssäämiseen. Nythän Hankamäki on kyllä jo pitkälle ylittänyt sen rajan, jossa hän koettaisi edes yrittää käyttäytyä tohtorin arvoisesti. Hankamäen arvolatautuneissa kirjoituksissa on helppo huomata, että hän ei ainakaan enää ajattele itsenäisesti (siis harjoita filosofiaa), vaan hän on omaksunut tietyn paradigman kaikki osatekijät. Vaikka homoseksuaalisuus olisi tässä viiteryhmässä hänelle erottava tekijä, ei hän varmastikaan ole yksin, ja hän kannattaa tätä maailmankatsomusta nyt myös diskurssia myöten puhuessaan "suvakeista" ja kaikesta muusta mitä siihen vastakulttuuriseen heimoon kuuluun, sen heimon uniformuun.

Ihmiset, jotka haukkuvat suvakkeja, ovat yleensä tavalla tai toisella vihaisia siitä, ettei liberaali yhteiskunta ole toteuttanut heidän unelmiaan. Heille on uskoteltu, että he saavat onnellisen elämän, jos juovat kylliksi Coca-Colaa, ja valkaisevat hampaansa, mutta ei se ole niin helppoa. Hankamäki itse näyttää eläneen siinä harhassa, että yhteiskunnallisten esteiden tulisi näinä aikoina poistua, jos on julkihomo - koska mehän olemme kollektiiviseti voittaneet kaikki sen suuntaiset ennakkoluulot? Sitten hän on pettynyt syvästi, kun homoutta ei ollakaan automaattisesti katsottu positiiviseksi asiaksi työelämässä, vaikka televisio on luvannut sen olevan pääsylippu sateenkaarimaahan. Häntä ei esimerkiksi homouden takia olla huolittu Perussuomalaisten ehdokaslistoille. Tämä merkitsee, että liberalismi on pettänyt hänet. Suvakit eivät ole ratsastaneet hänen avukseen, joten hän on suureen ääneen kironnut koko ympäröivän yhteiskunnan.

Meidän yhteiskuntamme (tai ehkä pikemminkin talousjärjestelmämme) suvaitsee kaikkea muuta paitsi luusereita, mikä usein tarkoittaa vain sitä, että voi käydä paska tuuri, ja jollekin meistä jaetaan huonot kortit. Riittää, että jää toiseksi kriittisellä hetkellä. Toiseksi tullut saa ihan yhtä vähän kuin viimeiseksi tullut, joka ei edes yrittänyt. Siksi tämä yhteiskunta tuntuukin niin rajulta. Winner takes all. Jos on oikea ihonväri, ja on käynyt oikeat koulut, se ei riitä, jos häviää kilpailussa muille, jotka kamppailevat samasta elintilasta, samoista viroista ja samasta näkyvyydestä. Voi tehdä kaiken oikein ja olla silti luuseri.

Vanhat vihaiset miehet tahtovat palauttaa ajat, jolloin sai olla luuseri, mutta elämä oli turvattu, kunhan oli tohtorin paperit ja valkoinen iho - ja oli syntynyt mieheksi. Trumpilaisten perussuomalaisten ydinjoukko vihaa tasavertaisesti maahanmuuttajia, dosentteja ja naisia, feministejä. Heidän vihollisensa näyttävät ikään kuin satunnaisesti valikoiduilta, mutta on helppo katsoa, ketka ovat ottaneet historiassa kiinni valkoista miestä, ja sitten vetää siitä yhtymäkohdat kateuteen ja vihaan.

Hankamäen ajatusleikki suvaitsevaisuudesta tieteen (matematiikan) periaatteena ei sisällä minkäänlaista mielekkyyttä, ellei tiedettä ja suvaitsevaisuutta ajattele jotenkin väärintyneen hankamäkiläisittäin - eikä ehkä sittenkään. Hänellä kaiketi menevät sekaisin suvaitseminen (erilaisen etnisyyden tai sukupuolivähemmistöjen hyväksyminen) sekä postmodernit vääristymät totuuksien suhteellisuudesta. On hyvin tyypillistä, että moninaiset asiat muodostavat fanaattisten ihmisten mielessä emotionaalisia klimppejä.

Otetaan pari esimerkkiä:

1.) ISLAMIN UHKA: Maahanmuuton vastustajat maalailevat uhkakuvia siitä, miten Suomi on muutaman vuosikymmenen kuluttua islamistinen valtio. Kuitenkin ylivoimaisesti suurin maahanmuutajaryhmä ovat venäläiset, jotka eivät ole muslimeja. Muita suuria ryhmiä ovat virolaiset (eivät muslimeja), aasialaiset (kiinalaiset ja thaimaalaiset), ruotsalaiset, saksalaiset, britit sekä somalit ja irakilaiset.

Jos maahanmuuttokriittiset olisivat rehellisiä, he eivät sanoisi vastustavansa maahanmuuttoa, vaan somalien ja irakilaisten maahanmuuttoa. Sitähän he vastustavat, aina kun asiaa vähän kaivelee. Jos he myöntäisivät, että ongelma on islam, voi heille suoraan tilastoista näyttää, ettei islam ole mikään todellinen uhkakuva, koska maahanmuutto ei tee Suomesta islamistista valtiota. Enemmän tanne muuttaa erilaisia kristittyjä tai maallistuneita ihmisiä (virolaisia tapa-ateisteja työn perässä). Koska he eivät (tietoisesti tai tietämättään) erottele mitä he tarkalleen ottaen vastustavat, he ovat lopulta vain irrationaalisia rasisteja, siinä kaikki.

Heiltä menevät tarvittaessa mitkä tahansa luvut iloisesti sekaisin, kuten "maahanmuuttajat" (eniten venäläisiä), sekä "turvapaikanhakijat" (alle 40.000 kaikkiaan). Vuonna 2016 Suomessa tehtiin alle 2.000 myönteistä päätöstä turvapaikkahakemuksissa. Ei näin pieniä lukuja koskaan uskalleta esittää, mikä kertoo vain siitä, miten hauras on se rajat kiinni -kupla, jossa kollektiivisesti eletään pseudo-nationalistisessa hurmoksessa. Suomalaisuuden kanssa sillä ei ole yleensä mitään tekemistä, vaan kaikki MV-lehden tasoiset jutut tuodaan ulkomailta, usein uutisia käännetään sanasta sanaan. Koko Janitskinin bisnes perustuu kansainväliseen formaattiin, missä tavoitteena on loetsoa ihmisten pelkoja ja ennakkoluuloja, ja kerätä klikkauksia sepittämällä maailmasta pahempi paikka kuin se onkaan. Sivutuotteena siinä vain syntyy momentumia poliittiselle populismille, jolla sitten erinäiset omiensa hylkäämät akateemikotkin koettavat ratsastaa.

Faktaa: suurimmat-maahanmuuttajaryhmat

MV-lehti ja muut valemediat tunkevat nettiin joka päivä hieman uudelleen muotoiltuna samoja uutisia samasta raiskauksesta (joka usein ei edes tapahtunut Suomessa, mutta se unohdetaan mainita) luoden mielikuvaa, että täällä raiskataan sata ihmistä joka päivä. Otsikossa ja ingeressissä jää Ruotsi, Saksa tai muu täsmällisempi rikoksen tapahtumapaikka mainitsemassa, samoin kuin tieto siitä että juttu on vuoden vanha ja siitä on uutisoitu 3 kk välein. Porukka joka näitä uutisia lukee, ei vain huomaa, tai ei halua huomata, kuinka heitä vedätetään. Tietyissä FB-ryhmissä vanhat uutiset palaavat kiertoon säännöllisin väliajoin. Joka päivälle jotakin, ja mielten muokkaus tietenkin suoritetaan "totuuden nimissä, koska valtamedia valehtelee..."

Raiskaukset ovat kyllä lisääntyneet viime vuosina, mutta elämme keskellä taantumaa ja jättityöttömyyttä, minkä lisäksi lähettyillä käydään useampaakin sotaa. Totta hitossa raiskaukset lisääntyvät, jos äkkiä tänne majoitetaan entisten työttömien lisäksi tuhansia traumatisoituneita (nuorehkoja) miehiä, jotka eivät puhu kieltä tai tule toimeen edes keskenään. Se ei kuitenkaan muuta Suomea yhtäkkiä islamistiseksi maaksi, eikä suvaitsevaisto ole se, mikä sodan on käynnistänyt tai se taho, joka on kansainvälisten avunantosopimusten taustalla. Ne ihmiset, jotka II Maailmansodan jälkeen kokosivat yhteen Euroopan palapelin, olivat paljon sivistyneempiä ja viisaampia kuin ketkään nykyajan oikeusoppineet tai suvaitsevasto.

On naurettavaa tehdä itsekäs iso numero siitä, jos Suomen täytyy kantaa osa siitä velvollisuudesta, mikä on aikoinaan kansanyhteisölle luvattu. Ei sen kunnian vaalimien ole mitään monikulturalismia, vaan se on konservatismia, historian opetusten kunnioittamista.

Euroopan islamistisen tulevaisuuden profeetoilla ei ole mitään luottamusta siihen, että A.) joku tai aika monikin tulijoista maallistuisi, kun monet vieläpä ovat paenneet juuri poliittista radikalismia ja nähneet ihan kylliksi islamin ääri-ilmiöitä, sekä B.) Ajatus juuri islamista ylivertaisena ja kaiken muun asteittain nielevänä ideologiana on absurdi, kun katsoo miten vaikea islamistisilla mailla on vaalia edes omaa yhtenäisyyttään ja itsenäisyyttään tai kansalaisten omanarvontuntoa (shiiat ja sunnit eivät tule toimeen, ja kun niin monet arabit ovat valmiita hylkäämään kotimaansa). Sekö on nyt sitten se elämäntapa, joka korvaisi omamme, kun pakenijat eivät itsekään halua sellaista elämää?

Kun yhtään tutkii miten paljon historiassa on nähty erilaisia uskomuksia, joiden keskinäinen hegemonia vaihtelee, ja jotka ovat sisäisten kulttuurievolutiivisten voimien armoilla. Islaminpelossa on kyse fatalismista, jossa kohtalonomaisten näkyjen varjolla oikeutetaan oma tietämättömyys ja vellotaan olemattomissa peloissa, joiden varjolla hylätään juuri ne arvot, joiden nähdään olevan islamille vain suupala - koska ne arvot eivät itselle tuoneetkkan hyväpalkkaista työtä ja onnellista perhe-elämää tai korkeaa asemaa julkisuuden hirarkiassa.

Monikulttuurisuus on juuri sopivan epämääräinen käsite, jotta sen alle voi mahduttaa kaikenlaista henkilökohtaista epämukavuutta, kun ei ole pokkaa syyttää omaa itseä vastoinkäymisistä.

Kenties pettyneitä on riittävän paljon, jotta epä-älyllinen keskustelu syntyy ja mölinä kykenee vakuuttamaan tietyn poliittisuuteen kykenevän kriittisen massan, mutta filosofisesti katsottuna on lopulta vain asetuttu uppiniskaisesti oppositioon, ilman suunnitelmaa mistään paremmasta tulevaisuudesta. Länsimaisessa yhteiskunnassa, edes sen sivistyneemmässä arvopohjassa, tai tieteessä ei kyetä näkemään mitään kehityspotentiaalia, vaan kuvitellaan koko arvopohjamme degeneroituvan asteittain kohti tilaa, jossa kenenkään on lähes mahdotonta nousta sängystä, koska vähintään joka toinen meistä on niin masentunut ja masturbaation heikentämä... ikään kuin tulevaisuus ei voisi tuoda meille mitään muita syitä elää kuin viha.

Vain islamin ja maahanmuuton vastustaminen herättää vanhassa katkerassa sydämessä pienen raivonkipinän, jonka turvin jaksaa kammeta itsensä ylös, kurottautua sängyn vieressä olevan tietokoneen ääreen ja satuilla blogiin kauhistuttavista suvakeista, jotka tulivat ja mädättivät. Ja sitten voi kaikkensa antaneena rojahtaa taas sänkylle ja unelmoida jonkinlaisesta valkoisesta totalitarismista, jossa Donald Trump on Suomen presidentti, ellei Putinin ole ehtinyt esimerkillään muuttaa jokaista suomalaista miestä paidattomaksi karhulla ratsastajaksi, joka tuo leivä pöytään ja pitaa naisensa kurissa...

2. MONIKULTURALISMI:in yleensä vastataan "maassa maan tavalla", ikään kuin se olisi jokin henkilökohtainen vahva suositys, vaikka se on laki. Suomen valtion laki nimittäin kohtelee aivan samalla tavoin kaikkia tulijoita. Ei monikulttuurisuus tarkoita sitä, että vallalla olisi useampi laki. Laki on se, mitä on kirjaan kirjattu. eli esimerkiksi rasistiset huutelijat ja muut kunnianloukkaajat ja rauhanrikkojat saavat kokea aika usein sen, että laki on edelleenkin voimassa. Heille vain huutelun lomassa syntyy sellainen kollektiivinen harha. että meillä saa tehdä ihan mitä tahansa, eikä millään ole mitään seurauksia, koska koulussa ei enää anneta lapsille vyötä.

Tilastojen valossa kaikkein eniten tämän maan moraalia ja lain rajoja koettelevat juuri erilaiset äärioikeistolaiset idiootit, mutta tiedän, että nämä tilastot niissä piireissä heti tahdotaan määritellä punavihreän sortovallan propagandaksi, koska poliisit ja tuomarit (joiden langettamiin tuomioihin tilastot perustuvat) ovat mädättäjiä.

Valemedioiden asenteellisissa kirjoitteluissa laki ja rikosten seuraamukset menevät iloisesti sekaisin, koska raiskausuutisoinnin virrassa keskitytään aina maksimoimaan emotionaalisen klimppin lyöntivoima ja tahmaisuus. Mitä sitten yleensä tapahtuu niille raiskaajille, jotka saavat "liian heppoisia tuomioita"? Yleensä käytäntönä on se, että jos rikoksesta (pienestäkin) tuomittu henkilö ei ole maan kansalaisia, hänet karkotetaan sinne mistä hän tulikin, jos se on juridisesti mahdollista, tai sitten jonnekin muualle. Ja yleensä karkoitus onnistuu tuosta vain. Samat valemediat vain unohtavat uutisoida siitä, että tuomio olikin 2 vuotta plus karkoitus Irakiin, mikä on ihan eri asia kuin pelkkä 2 vuotta.

Jos vielä palaan esimerkkiin matematiikan kokeista, joissa ilmeisesti "monikulttuurisuuden (vai oliko se suvaitsevaisuuden?) vallitessa" saisi antaa minkä vastauksen tahansa. Yleensä juuri perussuomalaisten vahvoilla kannatusalueilla, esimerkiksi tietyissä sosiaalisen median ryhmissä, sekä Donald Trumpin fanikunnassa, on vallalla sääntö, että mitä tahansa lukuja voi heitellä omasta päästä, eikä faktoja voi tarkistaa. Maahanmuuttajia esimerkiksi ilmoitetaan milloin kolmin- ja milloin nelinkertainen määrä, joista 90% on isis-taistelijoita.

Ihmiset, jotka nimittävät valtamedioita valehtelijoiksi, toimivat ensisijaisesti niin, koska he tahtovat oikeuttaa oman valehtelunsa. Samoin ihmiset, joilla on käsittämättömäm ristiriitainen maailmankuva, ovat jostain saaneet päähänsä, että humanistit eivät usko totuuksiin. Tämän ajatuksen alkuperä on kenties siellä. että kulttuuristen ilmiöt ovat usein hyvin monimutkaisia, mutta näkökulmat tai tulokulmat tai tutkimusnäkökulmat tai metodien vaihtoehtoisuus tai mitä niitä nyt onkaan... eivät ole sama asia kuin että voisi puhua mitä mieleen sattuu.

Kyllähän järkevä ihminen tunnistaa milloin jonkun ajatuksissa on kysymys suhteellisesta totuudesta, eli osatotuudesta tai näkökulmasta - ja milloin siinä on kysymys ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä. Ylipäänsä näkökulmista puhuminen edellyttää sitä, että tunnetaan tarkoin ne "toiset näkökulmat" joita vasten tutkimuksen näkökulmat peilautuvat.

Olen koettanut sinnikkäästi kaivaa persufilosofien (hylättyjen tai virallisten) kirjoituksista esiin jotain järkevää pelonaihetta tai totuuspohjaa huolille, mutta aina pohjalta löytyy enimmäkseen katkeruutta, tietämättömyyttä ja rasismia.

"Rekognitionismi merkitsee tosiasioiden tunnustamista. Myöskään suvaitsemattomuuden ei pidä perustua luuloihin vaan tietoon, älyyn, järkeen, loogiseen ajatteluun ja ymmärrykseen.

Niiden kaikkien yhteinen vihollinen on ituhippinä omaa maailmankatsomuksellista kudelmaansa virkkaava ja pupilleja punaviherryttävän narkoosin tainnuttama suvakki."

J. Sakari Hankamäki

En tiedä onko J. Sakari Hankamäki valmis sellaiseen "rekognionismiin", jota hän mainostaa "tosiasioiden tunnustamisena". Tosiasia on se, että hän on vahalla iällään taantunut totaaliseksi populistiseksi trolliksi, ja yrittää edelleen ansaita juuri niiden ryhmien (äidillisen tai isällisen) hyväksynnön, jotka hänet hylkäsivät, eli todistaa perussuomalaisille oman perussomalaisen aatteensa.

Koska hän näkyy päätyneen myös siihen johtopäätökseen, että nämä samat aateveljet ovat tunteellisia idiootteja, hän valitsee strategiakseen infantiilin rienaamisen. Seurauksena tekstista tulee kokoelma erinäisiä huudahduksia, joissa julistetaan viher-vasemmiston typeryyttä.

Entä sitten vuoden 1995 Hankamäki? Tämän kirjoituksen oli tarkoitus olla myöskin kirja-arvostelu?

Tunnustettakoon pari asiaa liittyen minuuteen:
1.) Minuuden esittäminen sosiaaliseksi konstruktioksi on erittäin haastava aihe, joka on aiheena myös sikäli rohkea, ettei sen voi odottaa edistävän akateemista uraa, ellei aidosti usko jälkistrukturalistien (ja Tekijän kuolema -teoksen oikeasti lukenuen pienen vähemmistön) saavuttavan jonkinlaisen akateemisen voiton maamme muutamissa yliopistoissa.
2.) Minuuden dekonstruoineen henkilön on kenties helpompi kuolettaa oma julkinen imagonsa ryhtymällä leikkiin, jossa tietää saavansa paskaa niskaansa. Silti minä toistuvasti ihmettelen kaikkia tieteentekijöitä ja tutkijoita, jotka erehtyvät luulemaan, että politiikassa olisi heille jotain sijaa... ja sitten he vielä valitsevat populismin, kuvitellen että he voisivat olla kaikkien väärinymmärrettyjen kansalaisten esikuva, koska he ovat itse tulleet väärinymmärretyiksi akatemiassa. Eihän se niin mene. Ei oppositioon asettuminen muuta ihmisen puhetta rahvaalle ymmärrettämmäksi. Eivät sivistyssanat katoa tekstistä kuin taikaiskusta, vaikka sydämessään kokisi kuuluvansa kansan syvien rivien keskuuteen, yhtenä väärinymmärretyistä.

Halla-Aho ei päässyt eduskuntaan sillä, että hän käytti hienoja sanoja ja osoitti jossain keskustelussa älykkyytensä. Hän pääsi eduskuntaan, koska hän oli riittävän monen silmissä avoimesti rasisti, ja oli oikeana hetkenä oikeassa paikassa kukkona tunkiolla, eli Homma-foorumissa iso pamppu.

Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995)

Heti pitää antaa pisteitä nimestä, jossa esiintyy kivasti tautologiaa. Sanat "minä" kahdesti peräkkäin, ja siihen perään kaksi kertaa sana "filosofia". Näihän akateemisissa otsikoissa kieltämättä usein sanat asettuvat, kun etsitään taustalla piilevää salaista sanomaa (että jokainen filosofi kirjoittaa pohjimmiltaan itsestään):

minä-minä - filosofioiden filosofiaa

Filosofit usein tykkäisivät esiintyä stoalaisina, mutta historia tuntee heistä yleensä vain pahimmin persoonallisuushäiriöiset egoistit. Tästä kenties syntyy itseään toteuttava vääristymä, kun julkisuudenkipeät pyrkivät imitoimaan kaikkein pahimpia tapauksia. Ainoa nöyrä ja pyyteetön suomalainen filosofi, jonka tunnen, on Heikki Kannisto. Hänen kirjallinen uransa on valitettavan suppea, sillä kenties hän ei ajatellut omien ajatustensa olevan siinä määrin tärkeitä, että niitä täytyisi julkaista kirjoissa läjäpäin. (Itsehän uskon kyllä olevani hyvinkin keskeinen ajattelija, mutta en osaa keskittyä kirjojen valmiiksisaattamiseen. Siinä kohtaa syytän itseäni.)

Jukka Hankamäen minäkuvaa väärinymmärrettynä ja kaltoin kohdeltuna ajattelijana on varmasti vahvistanut monikin hyvin todellinen epäreilu kohtaaminen, sekä tämä vuonna 2009 ilmestynyt Vesa Linja-Ahon blogikirjoitus, komealla otsikolla "Jukka Hankamäki - kuoliaaksi vaiettu":
http://linja-aho.blogspot.fi/2009/05/jukka-hankamaki-kuoliaaksi-vaiettu.html

Kuten muutenkin, palauttaisin tällaisissa tapauksissa huomion itseeni. Jotain tuli tehtyä väärin. Ehkä naama ei miellytä. Tarina ei sovi julkiseen narratiiviin, mutta toisaalta sekin on tarina.

Hankamäen kirjassa Minä... on yksi vakava ongelma. Se on läpeensä akateeminen. Se ei ole kaunokirjallinen teos, joka olisi kirjoitettu esseistisellä tyylillä suurelle yleisölle. Se on muistuttaa tyyliltään, siis lauserakenteiltaan ja viittaustensa muodolta (myös lähdeviitteiden määrän puolesta) akateemista opinnäytetyötä, siis gradua. Graduna se varmasti olisikin erinomainen, mutta se on päätetty julkaista kirjana maassa, jossa on tuskin kovin suurta yleisöä "minuudelle".

Toinen ratkaiseva ongelma teoksessa on se, ettei siinä rakenneta riittävän hyviä yhteymäkohtia erilaisten minäfilosofioiden, psykologian tai uskontojen välille. Kirja ei käytännössä käsittele ollenkaan länsimaista kristillistä mystikkaa tai buddhalaista filosofiaa, joissa minuudella on erittäin keskeinen rooli. Kirjoittaja tuntuu suorastaan sulkeistaneen uskonnon ulos aihekentältä, jonka traditio ulottuu uskonnoissa syvälle, jopa niiden ytimeen, ja yhdistää monia eri uskontoja toisiinsa, juuri henkilökohtaisen kokemuksen sekä mystiikan tasolla.

Minäfilosofioiden filosofia on teoksena tynkä. Se on akateeminen, mutta ei juuri muuta kuin sitä. Se on psykologisoiva ja kulkee pitkin filosofian päälinjoja. Teos ei julista omaa näkemystään, eikä se luo synteesejä. Se on oikeastaan varsin vaatimaton suhteessa aiheen mahdolliseen rohkeuteen. Hankamäen nykyiseen persoonaan nähden teosta tuskin tunnistaisi hänen kirjoittamakseen. Kuivakka, asiallinen ja sulkeutunut akateemikko on muuntautunut solvaavaksi populistiksi.

Miten minusta tuntuu, ettei tämä ole eneimmäinen tai viimeinen kerta, kun tällaista tapahtuu. Alan yhä suuremmassa määrin vakuuttua siitä, ettei liiallinen vapaus tee meille ihmisille hyvää, mutta perusteet ovat aivan toiset kuin niillä, jotka yleensä vastustavat liberalismia.

Liberalismi antaa ihmisen huonommille puolille, lyhytnäköisyydelle, ahneudelle, kiivaudelle ja ylimielisyydelle liikaa tilaa. Ei ratkaisu ole se, että käännymme pois liberalismista, vaan kehitämme kulttuurisia ja sosiaalisia keinoja kehittyä ihmisenä. Hyvät normit ovat säilyttämisen arvoisia, mutta etenkin ne jotka liittyvät keskustelukulttuuriin, koska ne liittyvät myös ajattelukulttuuriin. Ne ovat osa älyllistä ja henkistä hygieniaa. En minä maahanmuuttajatilastoja kenenkään muiden vuoksi tutki ja tarkista, vaan tarkistaakseni mielenterveyteni. Jos joku on täyttä paskaa niin kyllähän sen näkee, ellei väkisin tahdo puolustaa saman heimon jäsentä.

Idiootteja on kaikissa ryhmissä, mutta kaikissa ryhmissä heitä ei paapota.

Jos minua ei julkaista, kirjoitan paremmin. Jos haluamastani aiheesta ei haluta puhua, kirjoitan tuosta aiheesta ja vaivihkaa ohjaan keskustelun tänne. Vielä toistaiseksi uskon, että asioita voi parantaa myös parantamalla omia tapojaan, kehittämällä omaa ajatteluaan. Suvakkimädättäjälle haasteita kyllä riittää. Ihan äkkiä eivät maailmasta projektit lopu. Psykologiset ongelmat tekevät parhaansa naamioituakseen filosofisiksi tai poliittisiksi. Meillä kaikilla on traumamme jota koetamme työstää. Pyöritän tätä paskapalloa ajatellen, että se on jonakin päivänä niin iso, että se on pakko pistää merkille.