Minuudesta puhuttaessa

Filosofisesti ottaen minuus tai "itse" ovat sumeita käsitteitä. Me käytämme sanoja arjessa rutiiinomaisesti, vaikka emme osaa tarkasti määritellä, mihin niillä viitataan. Mikä on se minä tai itse, josta on puhe: mistä se alkaa ja mihin se loppuu?

Muiden ihmisten kohtaamisessa minuus on positio, osa kielipeliä. Keskustelussa me olemme kumpikin vuorollamme minä:

"Minun mielestäni..."
"Minä taas ajattelen, että..."

Minuutta ei arjessa tarvitse määritellä ontologisena oliona, vaan se määrittyy tilanteesta käsin. Se on osa kohtaamista ja vuorovaikutusta. Yksi filosofinen kestokysymys liittyykin siihen, mitä minuudelle tapahtuu, jos me emme hetkeen ajattele omaa minuuttamme. Onko itsetietoisuus aina osa tietoisuutta, vai kuuluvatko ne erilleen?

Mitä on flow, jossa minuus tuntuu unohtuvan? Onko minuus läsnä kokemuksessa silloin kun emme sitä ajattele? Mielipiteet eroavat. Kenties puhutaan useista eri asioista. Sumeille käsitteille on tyypillistä, että niihin sisältyy huomaamatta useampia erilaisia merkityksiä. Nämä eri merkitykset aktivoituvat tietyissä sosiaalisenn kielipelin vaiheissa, joten me emme huomaa ristiriitoja - tai kenties me alitajuisesti valitsemme tiettyjen epämukavien kysymysten tukahduttamisen?

Minuus on vahvasti tabu-luonteinen aihe. Tämä vahvuus, kuten "kuoleman" kohdalla riippuu hyvin suuresti henkilöstä, mutta me sallimme sen, että uskonnosta, politiikasta tai muista liian henkilökohtaisista asioista puhutaan säästellen ja valikoiden, vain jos tiedetään, että seuralainen on valmis kestämään seuraukset. Hetki ei esimerkiksi saa olla huono. Arkaluontoisista asioista ei parane puhua kun toinen on väsynyt, huonolla päällä tai muusta syystä tuntee itsensä puolustuskyvyttömäksi, eikä omaa sitä energiaa, jota rankan aiheen kohtaaminen edellyttää. Usein tabut pysyvät voimassa, vaikka vain pieni osa kansasta olisi yliherkkiä aiheelle. Muut ymmärtävät olla tuputtamatta. Usein ei ole painetta keskustella filosofisesti, joten emme tee aloitetta.

Minuus on rankka aihe, koska se koskettaa kaikkia ja tulee lähelle, mutta rankka aihe myös sitä kautta, että se yhdistyy suoraan kuolemaan, kuten myös mielenterveyteen. Me tiedämme tapausesimerkeistä, ja kenties pelkäämme itsekin ajoittain, että meidän sisäinen eheytemme jollain tavoin järkkyy. Minuus on jotakin, mitä tästä syystä varjllaan ja suojellaan. Ihmisellä on hyvä olla "itsensuojeluvaistoa", "vahva minäkuva", "terve ego", ja kaikkea muutakin, mihin yhdistyy sana "minä" tai "itse" - tai "ego", josta eräät oudot itämaiset tyypit koettavat vapauttaa itsensä meditaatiolla ja ties millä.

Minuudesta puhuttaessa on hyvä olla luotettavassa seurassa siksikin, että keskustelu edellyttää suopeuden periaatteen soveltamista: On uskallettava olettaa, ettei puhuja ole päästään vialla, jos hän sanoo esimerkiksi, että "minuus on illuusio" tai "minuutta ei ole". Tällainen henkilö voi hyvinkin olla täysin järjiltään, mutta on osoitettava suopeutta ja kärsivällisyyttä, ja kuunneltava onko hänellä enemmänkin sanottavaa asiasta.

Suopeuden periaate voi tyypillisesti toteutua vain keskinäisen luottamuksen ollessa vahvaa, sillä emme yleensä jää korvat höröllä seuraamaan mitä lehtiä joku satunnainen myyntimies esimerkiksi puhelimessa tahtoo meille nyt myydä ja millä hinnalla. Yleensä me tahdomme päästä irti, jos tuntematon käy avautumaan meille omista yksityisasioistaan. Se on vaivaannuttavaa ja joskus pelottavakin. On todella ansaittava yleisönsä luottamus, jos aikoo puhua minuudesta. Suopeuden periaate tarkoittaa, että kunnioitamme vastapuolta ja olemme valmiita jopa tuhlaamaan aikaamme, jotta hän saisi sanoa sanottavansa. Emme tyrmää, emme tuomitse, emmekä ajatuksissamme mieti missä me sillä hetkellä olisimme enemmin.

(On hyvä aina silloin tällöin noudattaa tällaista asennetta myös oman äidin kohdalla - tai kuunnella onko vaarilla jotakin muuta kerrottavaa kuin se sama vanha tarina.)

On hyvin todennäköistä, että aihe ei kiinnosta, sillä elämässä on jo muutenkin ihan riittävästi huolia, mutta siihen päälle vielä se, ettei minuutta olisi?! Ja kuitenkin minuuden paljastuminen kuvitelmaksi saattaisi olla myös suuri helpotus, ilouutinen.

Kenties minuuden käsitteellä on enemmänkin yhtäläisyyksiä Jumalan käsitteeseen, sillä mystikot ovat sinnikkäästi kautta aikojen ja useissa kulttuureissa koettaneet tehdä tiliä oman egonsa kanssa, jotta Jumalan ääni tavoittaisi heidät vaikkapa omantunnon tai pyhän hengen välityksellä. Meditaatio ja hiljentyminen on nähty välineeksi sekä "itsen" että Jumalan tavoittamiseksi, ikään kuin kumpikin kuuluisi äärimmäisen vaimeana taustameluna olemassaolossamme, jos vain hiljennymme tarpeeksi.

Kun joku ajattelija on julistanut, ettei Jumalaa ole, on aina osa porukasta surrut uutista, kun taas toiset taas iloinneet, sillä "Jumala" on yksien mielessä viisas suojelija, mutta toisten mielissä hirmuinen tyranni, jonka typerät ja mielivaltaiset ratkaisut ovat muovanneet tämän kärsimysten maailman. Ja tämän mielikuvan avulla vieläpä kansoja pidetään orjuudessa ja faaraoiden lailla nautitaan etuoikeuksista, jotka on ansaittu valheilla.

On siis ymmärrettävää, että uutinen "Jumalan kuolemasta" herättää erilaisia reaktioita. Aivan samoin ihmiset ymmärrettävästi ottavat sen vastaan eri tavoin, kun heille kerrotaan, ettei minuutta ole. Liki 5 vuotta sitten rinnastin ateistien Jumalan olemassaolon epäilyn minuuden epäilyyn (joista toinen on yleinen keskustelunaihe, toinen taas marginaali-ilmiö tai jonkinlainen tabu), mutta en mene siihen nyt enempää. Sanaleikittelystä tai buddhalaisuudesta kiinnostuneelle on tässä linkki aiempaan kirjoitukseen:
Pikkujattilainen2012/ateismi-vastaan-ameitsi

Yritys selittää tai kuvata minuutta on kenties alusta alkaen epäonnistumiseen tuomittu projekti. Kuten sanoin, ovat aiemmilla vuosisadoilla lukuisat filosofit ja mystikot yrittäneet, ja tehtävän avuksi on kehitetty useita filosofisia termejä sekä tarkkoja erotteluja. Silti nämä teoriat ja tekniikat ovat unohtuneet. Suufilaiset dervissit, jotka joskus tarnssivat irtautuakseen minuudesta, ja salliakseen pyhän hengen asettua tyhjään mieleensä, tanssivat nyt lähinnä ilostuttaakseen turisteja.

Minuuden hämärä luonne ei meidän ajassamme näyttäydy yhtään vähempää hämäränä, ja kuitenkin aivan yhtä lailla ihmiset ottavat sen itsestäänselvyytenä. Minuus on useimmille jotakin, mikä tulee annettuna. He ovat sen kanssa yhtä, joten totta kai he sen tuntevat.

Parempia käsitteitä ei aina tarvitse etsiä tai pyytää - niitä voi myös valmistaa itse

Koska olen koulutukseltani kielentutkija, tekee mieleni lähestyä tätäkin aihetta ensin kielen kautta, eikä luvata liikoja. Kun katsomme sanoja, me näemme usein miten monimutkaisia ja ristiriitaisia kysymyksiä niillä koetetaan kattaa.

Otetaan vaikkapa pari johdosta sanasta "itse":

itse-kkyys / itse-näisyys

Ei ole vaikea huomata, että toinen sanoista on voimakkaasti negatiivinen ja toinen taas voimakkaasti positiivinen, vaikka kumpikin perustuvat samaan sanaan. Tällä tavalla suuretkin jännitteet voivat piiloutua aivan silmiemme eteen.

Itsekkyys on ominaisuus, joka jo ala-asteen uskonnonopetuksessa tuomitaan syvempään helvettiin. Sitä käytetään ahkerasti myös aikuisten maailmassa, esimerkiksi politiikassa tai parisuhderiidoissa. Se on äärimmäisen voimakas sana.

Samalla tavoin itsenäisyys on täynnä voimaa. Meillähän on peräti vuosittaiset itsenäisyysjuhlat. Myös henkilökohtaisesti itsenäisyys on jotakin, mitä ihmiset sanovat pitävänsä suuressa arvossa. Se koetaan positiiviseksi, voimaannuttavaksi kyvyksi. Itsenäinen ihminen on toimelias, kykenevä. Hän on myös kypsynyt henkisesti ja voittanut alkukantaiset paheet.

Jos tältä pohjalta yrittäisimme ymmärtää, mitä on tuo "itse", josta nämä kumpikin vahvaa käsitettä juontuvat, voisi olla parasta heti myöntää, ettei hommasta tule yhtään mitään ja on parempi unohtaa koko juttu ja lähteä kotiin. Miten me voisimme koskaan määritellä sen mittavan sielullisen taistelun, joka saa ihmisen unohtamaan itsekkyytensä ja antamaan henkensä isänmaansa itsenäisyydelle. Siellä se mystinen itse vain sanojen ytimessä seikkailee ja antaa niille miltei mytologista voimaa.

Jos halutaan tällä tiellä jatkaa, niin ei tarvitse kuin hypätä seuraavaan sanaan, ja tulee vastaan lisää vahvoja ristiriitoja sekä huimia käsitteellisiä välimatkoja

omahyväisyys / omatoimisuus / omaperäisyys

Sanasta "oma" löydämme yhtä lailla negatiivisia ja positiivisia ulottuvuuksia. Ensinnäkin ihmiselle, joka pitää kiinni omastaan, eli itsensä puolta, voi olla ominaista itsensä liika arvostaminen, eli omahyväisyys. Jos halutaan löytää positiivista omaa, löytyy onneksi omatoimisuus, joka on miltei synonyymi itsenäisyydelle, jota käsittelimme edellä. Omatoimisuus korostaa aktiivisuutta, mutta ei sisällä onneksi kansallisia merkityksiä. Se edustaa yksilöllistä itsenäisyyttä.

Lisäksi on omaperäisyys, mikä myöskin lienee enimmäkseen positiivinen sana, vaikka sitä usein käytetään sarkastisesti. Omaperäisyys on haaveilevampi ja henkisempi määre kuin omatoimisuus, mutta ne eivät sulje toisiaan pois.

Sana minä on pronomini, eikä niille ole kovin tyypillistä muodostaa yhdysanoja tai tulla johdetuksi pidemmiksi sanoiksi. Pronominit ovat tärkeä osa kielipeliä. Niiden avulla me teemme selkoa muille siitä, mihin huomiomme tai ajatuksemme kohdistuu:

"Ei sitä. Tuossa! Ei niitä, vaan tuon toisen takaa. Mitä sinä teet? Kuuntele minua! Mikä siinä on niin vaikeaa?! Se siinä, juuri se! Siinähän se on."

On filosofisesti kyseenalaista edes yrittää puhua "minuudesta", koska kielentutkimuksen näkökulmasta minuus ei ole olento, vaan se on keskustelun rooli, puhujan positio. Silti sitä on yritetty, ja silti minäkin tässä yhä vain yritän.

Minuuden tai itsen tarkemmassa määrittelyssä tarvitaan uusia erotteluja, ja silloin tarvitaan myös uusia käsitteitä, jotka täytyy merkitä uusilla termeillä, eli teknisillä sanoilla. Näitä uusia sanoja voidaan jo ennalta johtaa käyttäen hyväksi kielioppisääntöjä ja kielenkäyttäjän intuitiota, vaikka sanojen merkitystä ei tunnettaisi:

minäkkyys*, minäisyys* 

minättömyys*/ minällisyys* 

minäkäs*, minätysten*, mineentyvä* jne jne 

(*-merkki kielitieteissä usein merkitsee sanamuotoa, jollaista ei ole käytössä, tai jossa ei ole mitään mieltä.)

Pronominit esimerkiksi eivät luonnollisesti taivu vertailuasteissa, kuten: hän - hänempi* - hänein*. Oma on puolestaan attribuutti, eli se käy: oma - omempi - omin(ta). VS. Itse - itsempi* - itsein*/itsellisin*, minä - minempi* - minein*/minäisin*. Tästä voi syntyä kielifilosofisesti kiintoisia vertailutilanteita, kun voidaan sanoa, että jokin on "henkilölle ominta", mutta ei voida sanoa, milloin hän on "itseimmillään" tai "tavallista minuisempi".

Jos tämä haparoiva kirjoitus yrittää jotakin osoittaa, niin toivon mukaan edes sen, ettei minää voi määritellä olennoksi, koska käsitteestä ei saa mitään sanakirjan artikkeliin kelpaavaa otetta. Sanan takana on niin monihaarainen ja tehokkaasti käytetty sumea ajatushäkkyrä, eli himmeli, ettei sitä voi omassa itsessään kuvata, sen kielipelin ulkopuolella, jonka tunnemme. Ulkopuoliselle selitettäessä se on kuin paitsiosääntö, vaikka sen pelatessaan kyllä ymmärtäisi.

Minuuden kohtaaminen on pragmatiikkaa. Se tapahtuu lihasmuistin kautta. Analyyttinen järki ei pääse asiasta millään tavoin perille. Olisi oltava mystikko, ja me tiedämme mitä siitä seuraa. Ei klikkauksia satele.

Malja mystikoille!


PS.
Mystiikan tiellä ei voi edetä ilman arvaamatta iskevien pyhien kokemusten johdatusta, tai vähintään että soveltaa jotakin armotonta metodia. Pitäisi ruoskia itseään selkään, jotta pääsisi siihen moodiin. Myös paasto ja meditaatio joskus tehoavat. 30 päivää erämaassa on tunnetuin pikakurssi pyhien yhteyteen. Kenties hakeudun tästä piankin residenssiin, jossa eristäydyn kuukaudeksi muulta maailmalta.

PPS. Vetoan usein mystiikkaan siitäkin syystä, että selkeitä kuvauksia ja varmoja vastauksia minuuden olemuksesta on vaikea pukea sanoiksi. Helpompaa on argumentoida jotain esitettyjä käsityksiä tai jopa arjen intuitioita vastaan, mikä taas sekään joskus ei ole niin helppoa. Tässä tapauksessa arkiset oletukset mielestä, tajunnasta, tietoisuudesta, itsetietoisuudesta, minäkokemuksesta, todellisuudentajusta, identiteetistä, persoonallisuudesta, ajatuksenvirrasta, unelmista, aistimuksista ynnä muusta on helppo kiistää, koska niihin liittyy niin paljon sisäsyntyisiä (oletettavasti myös synnynnäisiä) oletuksia.

Mielenfilosofia on ainakin oman kokemukseni mukaan sekin varsin primitiivistä. Neurologien, psykoanalyytikoiden ja muiden tieteentekijöiden tietämys tietoisuudesta ja mielestä on pirstaloista, tai ainakin kaikkia keskeisiä palasia on vaikea koota yhteen filosofien tarpeisiin. Itse koen hyötyneeni paljon esimerkiksi havainnosta, että aivoilla - ja sitä kautta tajunnalla - on useita erilaisiin toimintoihin erikoistuneita osia, jotka aktivoituvat kukin vuorollaan, eli aivot eivät toimi kaiken aikaa kokonaisvaltaisesti. Tällöin on helpompi ymmärtää myös se, miten vaikea tietoisesti on hallita ja palauttaa mieleen omia muistikuvia tai tahdonvaraisesti tuottaa tietty mielentila.

Erityisesti kirjailijan ammattia silmälläpitäen olen joutunut taistelemaan sen ilmiön kanssa, että vapaus ja keskittyminen on pitkälti ulkoista, kuten edellisessä tekstissä kirjoitin. Ihmisen vapaata tahtoa toisin sanoen täytyy operoida usein ulkomaailman kautta, esimerkiksi raahaamalla oma vastentahtoinen keho tiettyyn tilaan, esimerkiksi kuntosalille tai työhuoneeseen, jossa aktivoituu helpommin haluttu toiminta, kuten tässä tapauksessa hikoileminen tai kirjoittaminen. Jos taas tilaa pitsan ja asettaituu sohvalle istumaan, aktivoituvat helpommin sellaiset mielijohteet, jotka liittyvät netissä surffaamiseen tai television katselemiseen. On toisin sanoen osattava ulkomaailmaa muokkaamalla muokata omaa tajunnantilaansa. Sitä ei aina voi, eikä kannatakaan pakottaa sisäisesti.