Kun on puhe "minäharhasta", on tärkeä mielenkiinnon säilyttämiseksi ymmärtää, mikä on lukijan tai kuulijan asenne tai hänen ymmärryksensä lähtötila:
1.) Hän on myöskin joskus kokenut kenshon tai satorin (pienen äkillisen valaistumisen) tai käyttänyt psykedeelisiä huumeita tai on muista syistä kokenut mystisen kokemuksen, jossa minuus näyttäytyy toisessa valossa tai tuntuu kokonaisuudessaan paljastuvan harhaksi. (Psykologit kutsuvat tätä nimellä depersonallisaatio, vaikka he joskus tarkoittavat sillä jotain muuta tai ainakin puhuvat tämän aiheen ohi.) Lukija on utelias ja suhtautuu avoimesti yritykseen määritellä mistä siinä on kysymys,
2.) Hän etsii hengellistä kokemusta ja tahtoisi kokea jotakin, mistä syystä hän on myöskin utelias, mutta hänen on vaikeampi ymmärtää mistä kokemuksen kuvauksissa on kysymys.
3.) Hän tahtoo väittää vastaan ja haluaa ymmärtää vastapuolen argumentit, jotta pystyisi paremmin vastaamaan niihin.
Kaikissa näissä tapauksissa lukijalla siis on uteliaisuutta. Kirjoittajan vain täytyy osata vastata siihen uteliaisuuteen lähtemällä liikkeelle eri kohdasta. On eri asia kuvailla ilmiötä henkilölle, joka tunnistaa muutamasta sanasta mistä on kysymys. Tällöin voidaan käyttää hyvin runollista kieltä.
Runollinen kieli voi tuntua vaikealta ymmärtää, jos kokemus on tuntematon. Lopputuloksena voi olla vain käsitysten sumentaminen entisestään, kuten joskus hengellisiä vastauksia etsiville ihmisille tapahtuu. Ensisijainen tarkoitukseni ei ole ylistää "minuudesta vapautumisen" kokemusta, vaikka voisin sen tehdä. Kokemus voi olla myös pelottava, eikä päämääränäni ole ylistää mitään, vaan selittää mikä on totta ja mikä ei.
Jos kohdalle osuu vastaanväittäjä, hänen on helppo löytää runollisesta ilmaisusta epätotuuksia. Sehän on selvä. Keskustelu ei johda pian minnekään, jos etsitään ongelmia toisen sanoista, eikä itse kohteena olevasta ilmiöstä, joita on itse asiassa kaksi.
Me tulemme puhumaan minuudesta vapautumisen kokemuksesta sekä siitä arkikokemuksesta, jossa minuus on läsnä. On jännittävää selvittää, kumpi niistä on realistisempi - mutta paljastan heti aluksi, etten pidä niistä realistisena kumpaakaan. En nimittäin erityisemmin luota ihmisen kykyyn elää todellisuudessa - en edes sen jälkeen, kun hän on "valaistunut". Ihmiselle jää sittenkin läjäpäin vääriä käsityksiä maailmasta, eikä pilkahdus minuuden tuolta puolen muuta miksikään sitä, että hänen täytyy yhä syödä, juoda ja ulostaa... kenties myös ryypätä ja naida, mikä on ollut monen gurun ja mystikon heikkoutena.
Omien mystisten kokemusteni sekä meditaatioharrastuksen aloittamisen jälkeen minun oli huomattavasti helpompi ymmärtää monen itämaista filosofiaa ja mystiikkaa tutkineen filosofin kirjoituksia. Samaan aikaan vapauduin myös heitä kohtaan tuntemastani ylimääräisestä kunnioituksesta. Oli helpompi nähdä, että kaiken kaikkiaan he olivat vain ihmisiä.
Kaiken aikaa buddhalaisten tekstien rinnalla luin länsimaista mielenfilosofiaa sekä psykologiaa. Etsin minuutta ja siihen liittyviä väärikäsityksiä (niin opittuja kuin synnynnäisiä itsepetoksia) aivojemme hermoverkosta ja kielemme käsitteistä. Introspektio ja meditaatio ovat tietenkin epäluotettavia tutkimusvälineitä tieteen näkökulmasta, mutta samaan aikaan ne ovat välttämättömiä. On edes jollakin tasolla omakohtaisesti tiedostettava, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat mystisestä kokemuksesta. Muutoin ei edes ymmärretä, mitä ollaan tutkimassa.
Katkelmia Jukka Hankamäen teoksesta Minäfilosofioiden filosofiaa (1995).
Minäharhaa:
Sivu 9:
"Tieteellisten minäkäsitysten rakentumista, minä tieteellisiä esityksiä ja niiden tutkimista kutsutaan egologiaksi."
Google antaa olemattoman vähän tuloksia tällaisesta tutkimusalasta, mikä on sääli. Kenties aihe on liian monimutkainen tai sitten sille on vaikea löytää rahoitusta?
"Tarkasteluni lähtökohtana on yhdysvaltalaisen pragmatistin George Herber Meadin (1863 - 1931) minäkonseptio." s.9
Keskenjättämisestä ja luovasta kaaoksesta:
Sivu 10:
"Monen muun filosofisen ajattelijan tavoin Mead ei itse ole julkaissut yhtään yhtenäistä kirjallista teosta. Hänen kirjoituksiaan ei ole (1995?) myöskään toimitetty systemattisesti."
Oliko Mead siis "keskenjättäjä", kuten Sokrates, Pascal, C.S.Peirce, Ferdinant de Saussure, Edmund Husserl, Mihail Bahtin ja moni muu? Hyvällä todennäköisyydellä hänellä oli myös AD-HD, sillä sivulla 11:
"Meadin teoriatausta muodostui kirjavaksi niin kuin hänen elämänsäkin, eikä häntä juuri millään yrittämällä voi luonnehtia yhden tien kulkijaksi."
Näyttää siltä kuin Mead olisi minun tavoin yrittänyt luoda jonkinlaista yleishumanistista kvalifysiikkaa, sillä:
"Meadin esittämiä näkemyksiä on kuitenkin aiheellista pitää sisällöllisesti yhtenäisinä, koska niitä motivoi pyrkimys luoda antropologia, jossa inhimillinen toiminta kävisi sekä tekijälle, että tarkasteltavalle ymmärrettäväksi." s.11
On ainakin neljä toisiinsa kietoutuvaa syytä sille, miksi niin moni filosofi on keskittymishäiriöinen keskenjättäjä: Ensinnäkin luovuus ja keskittymishäiriö näyttävät viihtyvän samassa luonteessa; epäsiisteys, hajamielisyys ja työskentelytapojen hajanaisuus näyttäisi leimaavan monia keksijöitä ja uusien tieteenalojen pioneerejä. Toiseksi keskenjättäminen saattaa aiheutua perfektionismista tai johtaa sen kaltaiseen lopputulokseen. Keskenjättäjällä - kuten itselläni, joka kirjoitan ikuista teosta tästäkin aiheesta - on taipumus palata kesken jääneen aiheen pariin ja lähestyä sitä uudesta näkökulmasta. Hän ei saa projektejaan valmiiksi, joten ne eivät sulkeudu ja siirry hänen elämässään historiaan. Tämä saa aikaan sen, että hänen tutkiuksensa ovat lopulta monimuotoisia ja syvällisiä. Kolmanneksi, koska keskenjättäjän työtä ei julkaista hänen elinaikanaan, vaan sitä tarkastellaan postuumisti, liittyy siihen monia kysymyksiä sekä avoimia tulkinnanmadollisuuksia. Tämä tarjoaa akateemiselle väelle paljon keskustelunaiheita. Tutkijat voivat tehdä jälkeenjääneestä sekamelskasta tulkintoja sekä etsiä todisteita niiden kiistämiseksi. Koska palapelin kaikki palaset eivät ole tallella, jää tilaa mielikuvitukselle ja vapauksille. Mysteerit kiehtovat aina ihmismieltä eivätkä tutkijat ole poikkeus (Tästä aiheesta lisää tämän kevään kirjoituksessani, jossa esittelen neologismin "eksonarratiivi".) Neljänneksi, koska ajatusten alkuperäinen esittäjä on kuollut ennen mainetta ja kunniaa, tarjoaa hedelmällinen ja älykäs postuumi aineisto myöhemmille tutkijoille mahdollisuuden päästä luomaan kokonaan uutta filosofian tai tieteen osa-aluetta. Sehän on kaikkien akateemikoiden unelma. Keskenjättäjä on toisin sanoen kyntänyt pellon ja istuttanut sinne siemenen, mutta nyt joku pääsee kitkemään sitä ja nauttimaan.
Näistä syistä - ja kenties muistakin - ei mielestäni ole yllättävää, että filosofian historiassa juuri keskenjättäjät ovat niin laajalukuisesti edustettuna. Kenties viidenneksi syyksi voisi esittää sen, että ihmiset rakastavat epäonnistujia ja traagisia elämäntarinoita. Hegelin kaltaiset seurapiirileijonat ja oman aikansa julkkiset eivät ole ollenkaan niin kiinnostavia kuin Schopenhauer, joka eli Hegelin varjossa lähes täysin tuntemattomana.
Kun nyt pääsin vauhtiin niin täältä tulee vielä viides: Keskittymishäiriöinen keskenjättäjä ei pääse tehokkaan suorittajan tavoin nauttimaan menestyksen hedelmistä, joten hänen kunnianhimonsa säilyy ja jopa kasvaa vuosi vuodelta. Voidaan hyvin väittää, että Nietzscheä sekä Kierkegaardia lietsoi kirjallisella urallaan juuri heidän kohtaamansa ymärtämättömyys. En väitä, että heistä kumpikaan olisi ollut tyyppesimerkki keskenjättäjästä - sillä hehän olivat kirjallisesti hyvin tuottoisia - mutta heitä piiskasi eteen päin kunnianhimo, jota heidän oman aikansa kulttuurieliittien nuiva ylenkatse ei tyydyttänyt, mutta ei myöskään onnistunut lannistamaan. Keskenjättäjän elämä on täynnä yksinäistä työtä, jota jää pitkältä osin pimentoon, kunnes kuolema (sekä ymmärtävä ystävä) avaa arkistot.
Tällaisten keskenjättäjien joukkoon voidaan hyvin lukea myös Kafka sekä Simone Weil, joiden merkittävin tuotanto julkaistiin postuumisti. Myös Edgar Allan Poe oli ilmeisen edesvastuuton ad-hd -luonne, mutta hänen kirjallista työtään haittasi enemmän sosiaalisen luottamuksen rikkominen kuin kyvyttömyys varsinaiseen kirjallisen työhön.
On vaikea arvioida miten paljon maailmassa on elänyt merkittäviä ajattelijoita tai kirjallisia neroja, joiden tuotantoa emme tunne, koska hänen kuolemansa jälkeen tekstiaineisto ei ole löytänyt sopivaa lukijaa ja julkaisijaa. Esimerkiksi Kafkan myöhemmästä julkisuudesta kiitoksen saa Max Brod.
Keskenjättäjät monesti tuskastuvat omaan alisuorittamiseensa, mikä voi lopulta johtaa katkeroitumiseen ja jopa hulluuteen tai itsemurhaan. Heidän ideansa eivät tavoita potentiaalista yleisöä, koska he ovat epäsosiaalisia ja arkoja, tai koska he eivät saa mitään valmista aikaan, jonka he myöskin lähettäisivät julkaistavaksi. Kustantamot harvoin suhtautuvat myönteisesti keskeneräisiin projekteihin, joihin liittyvä henkilö on sotkuisa, epäsosiaalinen ja omituinen, eikä hän saa valmiiksi sitä mistä on sovittu.
Minua surettaa se, ettei historia ole opettanut mitään meidän aikamme tutkijoille tai kustantajille tai edes teollisuuspohatoille. Omituisten ja epäsosiaalisten ihmisten joukossa, piilossa katseilta on monia osaavia ihmisiä, jotka vain ovat liian ujoja ja katkeroituneita saadakseen mitään valmiiksi. Moni keksintö on kuollut heidän mukanaan, koska valtaosa vallanpitäjistä tuntuu ajattelevan, että älykkyyden ja luovuuden tunnistaa siitä, että henkilöllä on kravatti kaulassaan, hyvä ryhti, ja hän katsoo rohkeasti silmiin hymyillen leveästi.
Kun nero on kuollut, ei ole mitään väliä sillä oliko hän introvertti tai omituinen. Se on kaikki nyt mennyttä ja väliä on vain sillä, että hänen jälkeenjäänyt aineistonsa päätyy tehokkaan ja aikaansaavan ihmisen käsiin. Elämä voi olla jopa esteenä menestykselle. Elävä nero saattaa vielä pilata hyvän teorian sillä, että hän tekee siitä liian syvällisen tai muuttaa mielensä.
Relativismi, sivu 15:
"Tutkittavilta kysyttiin, perustavatko nämä seksuaalisuhteensa luottamukseen. Vastausvaihtoehdoiksi tarjottiin "kyllä" ja "ei". "Kyllä"-vastausten vertailu osoitti suullisissa jälkihaastatteluissa, miten eri tavoin tutkittavat ymmärsivät kysymyksen. Eräille luottamus oli uskollisuus parisuhteessa, kun taas muutamat katsoivat, että sehän se vasta luottamusta on, jos pystyy rakastelemaan mahdollisimman monen kanssa! Vastausten tilastollinen käsittely alkoi näyttää hyödyttömältä."
Sivu 17: Relativismi
Meadin ajattelussa behaviorismin kritiikki näkyy jo siinä, että koska tutkimuksen kohteet, eleet, eivät voi olla yksiselitteisiä. Jo eleiden syntyyn sisältyy tulkintaa. Tämä merkitsee, ettei ihmistutkimuksen kohteena oikeastaan olekaan olio, akti tai reaktio... Sen sijaan tutkimuksen kohteena voivat olla ne suhteet, joissa vuorovaikutusta tapahtuu, ilmiö kokonaisuudessaan.
Relativismi ja shakki (relatonomia)
Monet ajattelevat, että Shakki on puhtaan matemaattinen peli, jossa säännöt ovat tiukasti ennalta määrättyjä ja kiveen hakattuja. Kuitenkin myös shakissa yksittäisten pelinappuloiden arvossa esiintyy hyvin suurta vaihtelua, ja yksilön hyödyllisyys (tai vastustajan näkökulmasta vaarallisuus) elää pelin mukana. Tämä juontuu siitä, että kullakin yksiköllä on vahvuuksia ja heikkouksia, jotka eivät perustu yksin niihin itseensä, vaan myös muiden joukkojen tukeen sekä ympäröiviin olosuhteisiin. Kuningatar on tietenkin sotamiehiin nähden rajoittamattoman ylivertainen, koska sotamiehet (tai lähetti tai torni) eivät hallitse mitään siirtoa, mitä kuningatar ei osaisi (lukuun ottamatta sotilaan "ohestalyöntiä" sekä korotusta ratsuksi). Alussa kuningatar on kuitenkin naulittuna takariviin, jossa se ei pysty ottamaan askeltakaan, elleivät muut yksiköt ensin tee sille tilaa. Pelin alkuvaiheissa ratsu on suuressa arvossa, sillä se on ainoa upseeri, joka pystyy siirtymään sotamiesten yli. Vastaavasti tornista on aluksi hyvin vähän hyötyä, kun se on naulittuna nurkkaan. Pelin edetessä nappuloiden määrä laudalla vähenee, jolloin torni kykenee edistymään helpommin. Pelin strategiaoppaissa muistutetaan, että ratsu on aluksi arvokkaampi kuin torni tai lähetti, mutta pelin loppuvaiheessa se menettää arvonsa. Kun pelilauta on täynnä kummankin pelaajan osastoja, on ratsulla helppo luoda vaarallisia tilanteita, kun sotilaiden yli voi loikkia, eikä vastapuolen upseereilla ei ole tilaa mihin paeta. Ratsun vinoja harppauksia on kuitenkin melko helppo väistellä pelin loppuvaiheessa, kun tilaa on runsaasti. Ratsu ei kykene puolustamaan kokonaista linjaa tai uhkaamaan pelilaudan toiselta laidalta, kuten lähetti.
Harvalle tulisi mieleen, että shakki toimii havainnollistavaksi esimerkiksi relativismista, mutta tämä johtuu siitä, että relativismia on ajassamme monimutkaistettu aivan liikaa. Perimmiltään relativismi vain väittää, että ilmiöiden arvo on suhteessa muihin ilmiöihin. Myös munimutkaisten olioiden (sekä useimpien totuuslauseiden) välillä on suhde, eli ne ovat suhteellisia, eivät autonomisia.
Voimme erotella shakista löytyviä "riippuvuussuhteellisuuksia" erilaisiin ryhmiin:
1.) Pelin ajallisesta vaiheesta johtuvat tekijät, kuten ratsun arvon heikkeneminen pelin edetessä.
2.) Sijainnista ja asemoitumisesta johtuvat tekijät, kuten kuningattaren arvon aleneminen, jos se missään vaiheessa joutuu omien puolelaistensa saartamaksi. Se ei voi raivata itseään niiden läpi raa'alla voimalla. Se on riippuvainen siitä, että sille tehdään tilaa, mikä kuluttaa pelaajan siirtoja.
3.) Voimasuhteisiin liittyvät tekijät. Omien asemien arvo riippuu paljolti siitä, onko vastapuoli kyennyt edistämään sotajoukkojaan taitavammin. Shakissa joskus uhrataan omia joukkoja, jotta vastapuoli päätyisi siirtämään omia vahvoja yksikköjään heikompiin asemiin esimerkiksi kulmiin (jonkinlaiseen mottiin) ja omat joukot pystyisivät edistymään keskialueelle, josta käsin ne voivat vartioida useita linjoja.
4.) Toisiaan vasten siirtyneet sotamiehet eivät kykene liikkumaan mihinkään suuntaan. Samoin kuningas on kykenemätön liikkumaan, jos vastapuoli hallitsee kaikkia avoimia linjoja. Pelinappulat voivat toisista nappuloista johtuen menettää täydellisesti toimintakykynsä.
Koska tällainen relativistinen analyysi ei mielestäni ole millään tavoin ideologista, en nimitä sitä -ismiksi, vaan käytän ennemmin neologismia relatonomia. Relatonomia tutkii empiirisesti havaittavia ilmiömaailmassa esiintyvistä suhteellisuuksista. Relatologia puolestaan tutkii niitä psykologisia, sosiaalisia, juridisia ja kulttuuria syitä, jotka ovat saaneet meidät suhtautumaan niin nihkeästi väitteisiin tiedon tai arvojemme suhteellisuudesta.
Relatologia toisin sanoen pyrkii selittämään, miksi relativismi on filosofisena oppisuuntana niin vihattu.
Meismi, minuus ja identiteetti
Sivulla 30 tiivistetään tärkeitä havaintoja Meadin minäkonseption konstruoitumisessa:
3.) Minä on kuka tahansa ihminen, joka on tullut itselleen sosiaaliseksi objektiksi. Vain mikäli yksilö ottaa sen jäsentyneen sosiaalisen ryhmän asenteet, johon hän kuuluu, hänen minänsä kehittyy täysin.
Tässä mielenkiitoisesti selittyy se, miksi minun oma minuuteni on niin jäsentymätön ja heikko, ja millä tavoin olen buddhalaisen harjoituksen ja relativismin avulla dekonstruoinut oman minäkokemukseni, sen teon taustat ja seuraukset. Koska olen valmis kieltämään minkä tahansa aikakauteni sosiaalisen ryhmän totuudet ja oman kulttuurini arvomaailman universaaliuden ja ylivertaisuuden, olen jäänyt eräänlaiseen keskeneräisen minuuden limboon. Itselleni minäharhan tutkimus ja relativismin eläminen todeksi eivät sinänsä tuottaisi ongelmaa, ellei se eristäisi minua ja minun filosofista projektiani muusta ihmiskunnasta.
Olen hämmästyttävän selväjärkinen kaiken huomioonottaen. Yleensä eristämisellä on voimakkaammat hajottavat vaikutukset psyykeen. Tietenkin asiaan vaikuttaa myös se, että minulla on nykyajan mahdollistami ilmaisuväyliä sekä sopivan ylimielinen asenne maallisiin ongelmiini.
4) Minä kehittyy roolinoton, toisten asenteiden hyväksymisen ja niiden välityksellä tapahtuvan (ulkopuolelta hahmottuvan) itsensä ymmärtämisen kautta.
6) Ihmisen kyvystä ottaa muiden rooli itseään kohtaan kehittyy "yleistynyt toinen" (generalized other).
Mead ei milloinkaan hyväksynyt Kantin ajatusta kokemusta edeltävästä minästä.
Me syntyy ennen minua, joka postuloidaan siitä. (Yksilö saa identiteettinsä vuorovaikutuksen kautta, osana yhteisöä.)
Me' on totunnainen, tavoista koostuva yksilö. Se on aina olemassa. (Me jatkaa olemassaoloaan kun minän aika on ohitse, mutta se värvää uuden minän jatkamaan samaa työtä. Yksilö arvostettu ja onnellinen - ja häneen suhtaudutaan yksilönä - jos hän saa kokea, että hän on ylläpitänyt ja edistänyt me'tä.)
Minuus voidaan tietenkin ajatella myös joksikin synnynnäisesti kehittyväksi maailmaan suuntautuvaksi haluksi, tai vaihtoehtoisesti ihmisen sisäiseksi puheeksi, mutta tällaiset kehittymättömät ja eläimelliset (itsekkäät tai ei) halut ovat jotain aivan toista kuin kasvatuksen ja yhteisöön kuulumisen kautta kehittynyt vahva ja eheä identiteetti. Kun puhumme aikuisen ihmisen tarkoitustaan toteuttavasta minuudesta, se on kiistatta konstruoitu. Se toteuttaa ensi sijassa sosiaalista tarkoitusta. Minä on virassa. Minä on äiti tai se on isä. Minä on opettaja tai poliisi tai sairaanhoitaja.
Tässä suhteessa on epätodennäköistä, että kovinkaan moni koskaan havahtuisi siihen, että minuus on harhaa. Heillä on sosiaalisena kannustimena pitää minuuttaan hyvinkin todellisena ja pysyvänä olentona. Minuus täytyy riisua sen universaalisti ihmisyydestä ja asettaa rooliin. Ihmisen täytyy kouluttaa itsestään minäolento, joka alistaa omat henkiset ja biologiset tarpeensa minänsä toteuttamiseen - mutta koska minuus on luotu ulkoa käsin, se toteuttaa vaivihkaa vain yhteisön tarpeita. Terve ja monilla ylellisyyksillä palkittu minuus on me-luomus. Se on minuus meitä varten, meidän armosta.
Kenties tästä syystä hallitsijat ovat tottuneet puhumaan itsestään monikossa. He ovat joutuneet luopumaan niin paljosta, etenkin yksilöllisestä reviiristään, että heidän mielenterveytensä jo vaatii samaistumaan valtioon ja sen etuihin. Kuningas on toisaalta me, koska hän voi sanella muita voimakkaammin sen, mitä kollektiivinen tahto toivoo, mutta toisaalta myös siksi, että kollektiivin unelmat, toiveet ja pelot sanelevat sitä, mitä hänen itse tulisi olla ja toivoa.
Eräällä tavoin yhteisöllisyys lopulta toteuttaa sen hengellisen päämäärän, jossa minuus purkautuu joksikin sitä edeltäväksi syyn ja seurauksen loputtomaksi ketjuksi, joka rautaisella kädellään määrää, mitä me opimme ja osaamme ajatella, tuntea ja haluta - mutta vain harvoin on kollektiivinen tahto sallinut, että ihminen näkisi minuutensa lävitse. Hän voisi irtautua syyn ja seurauksen orjuudesta, kuten Buddha opetti.
Ihmisen henkiselle elämälle tai tieteelliselle (sikäli kuin myös tiedettä ei ajatella sosiaalisena pelikenttänä ja kulttuurisena konstruktiona) edistymiselle olisi eduksi vapautua harhoista, joihin myös minäharha lukeutuu, mutta maksu minuuden kiistämisestä on liian kallis. Se on kallis, vaikka lopputuloksena olisi kuolemanpelon voittaminen ja pääsy harhan takaisiin psykologisiin ilmiöihin, joita monet minuuden defenssit suojelevat.
Ihmisen ei kuulu tunnistaa itsessään kaikkia olentoja tai nähdä kaikissa olennoissa itseään, koska silloin tulisi hankalaksi aikuisella vakavuudella määritellä, kuka on osa meitä ja kuka vihollinen. Sekä Homeroksen Ilias että Intian suuri eepos Bhagavad Gita ovat pohjimmiltaan opetuksia rauhasta ja sodan mielettömyydestä, mutta ne kumpikin viettelevät lukijansa jännittävillä taisteluilla ja soturin kunnialla. Vasta lopussa, jos sinne jaksaa ajatukselle lukea, ja jos lopputoteamat hyväksyy, päädytään siihen havaintoon, että vihollinen on ihminen niin kuin mekin.
Mutta emme sano: "ihminen niin kuin minäkin", vaan niin kuin mekin, siis potentiaalisesti osa meitä, joukkueemme vahvistus. Käännytettävissä siihen uskoon, että meidän puoli on parempi, me ollaan hyviksiä.
Nuuhkimus
Koiran tai yksityisetsivän maailmassa saatettaisiin katsausta kutsua nuuhkimukseksi. Myös viinimaistaja voisi ymmärtää tällaisen kielen päälle. Yleensähän ajatteluamme hallitsevat käsi ja silmä, kuten Hankamäki kirjoittaa sivulla 19:
"Tieteellistä kieltä luonnehtivat käsitteet, kuten näkökulma, näkemys, katsaus ja katsomus, ja myös kädellä on "käsittämisessä" etymologinen asema."
Lukemisesta on viime vuosina tullut hyvin hidasta, sillä pyrin alleviivaamaan kaikki kohdat, joista saattaisi olla minulle apua monissa filosofisissa essee-projekteissani. Sen jälkeen pyrin kirjoittamaan kaikki heränneet ajatukset aihealueittain ylös johonkin tiedostoon, joihin vuosittain kertyy satoja liuskoja sitaattimateriaalia.
Tilannetta monimutkaistaa se, että samaan aikaan kirjoitan myös satojen liuskojen verran runoja. Kaikkien tähän mennessä kirjoittamani tekstimateriaalin lukeminen olisi mahdoton tehtävä. Kuulemma Sartren ja monen muun filosofin muistiinpanoissa on yli 10.000 sivua. Hänen ja Wittgensteinin ja monen muun tapauksessa joku muu näki sen vaivan, että toimitti ja editoi aineistoa, filosofin eläessä tai vasta hänen kuolemansa jälkeen. Olisi helpompi saada kokonaisuuksia valmiiksi, jos apuna olisi edes jonkinlainen kustannustoimittaja, tai edes joku joka lupaa harkita julkaisemista, tai dead-line tai yhtään mitään.
Alennan omaa arvoani ihmisten silmissä sillä, että tuskailen niin avoimesti keskittymishäiriön ja liiallisen luovuuden kanssa. Yleensä kirjoittavat ihmiset ymmärtävät saattaa julkisuuteen vain parhaan aineistonsa ja vasta kun se on hiottu valmiiksi. Minulla on vain suuria vaikeuksia sanoa mikä siitä mitä ajattelen ja sanoiksi saatan, olisi minkään arvoista. Elän siinä toivossa, että mahdollisimman nopeasti kuolisin ja pääsisin vapaaksi tästä pakonomaisesta luomisen taakasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti