Itsekkyyden vaikeudesta

Haluan kirjoittaa asiasta, joka ansaitsisi laajemman käsittelyn. Laajahko avautuminen on nytkin luvassa, mutta ei riittävän hieno ja harkittu, sillä aihe on tärkeä. Ainakin itse koen, että tähän kysymykseen kiteytyy omassa elämässäni paljon ahdistusta. (Tämä liittyy jossain määrin myös edellisen julkaisuni teemaan, eli elämänhallinnan ongelmiin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa.)

Ensimmäinen asia on yleinen itsekkyyden vaikeus. Väittämä saattaa aluksi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni ihmisen on yleensä erittäin vaikea olla itsekäs, eli huolissaan omasta hyvinvoinnistaan.
Monikaan ei esimerkiksi pukeudu hienosti itseään varten, vain tunteakseen itsensä voimalliseksi. Varmasti jotkut tekevät niin, mutta eivät useimmat. Myöskään ihmiset harvoin valmistavat itselleen hienoja ateroita, vain nautiskellakseen, tai avaavat hienoja viinejä juodakseen he yksin. Varmasti jotkut tekevät näin, mutta yleensä se vaiva nähdään vain jos tulee vieraita.

Ihminen harvoin kuntoilee, syö hyvin, siivoaa ja peseytyy itseään varten. Me toisin sanoen kannamme huolta itsestämme toisia varten. Kun tämän ymmärtää niin se mullistaa koko käsityksen ihmisen itsekkyydestä.

Tämä selittää myös paljon nykyajan ahdistuksesta ja pahoinvoinnista. Kun ihmiset eristetään kaupungeissa yksiöön, he eivät osaa olla itsekkäitä. He eivät kuntoile, syö terveellisesti tai käy edes suihkussa, ellei ole tarkoitus lähteä ihmisten ilmoille, missä täytyy olla reipas ja onnellinen muiden mieliksi.

Hymy suuntautuu ulospäin, vaikka se tuottaa myös sisäistä iloa. Hymy on kohdistettu muille. Samoin nauru, samoin itku. Jos kukaan ei ole näkemässä kyyneliä, jää vain häilyvä toivo enkelistä, joka olisi vartiovuorossa. Ihmistä suojelee ajatus siitä, että joku on läsnä ja tuon toisen voi tehdä iloiseksi sillä, että on armelias itselleen. Muutoin on miltei mahdotonta olla itselleen hyvä.

Itsekkyyden sijasta ihmisellä on voimakas sisäänrakennettu tarve olla huolissaan muista ihmisistä. Kun ihmisiä asuu saman katon alla ja he ovat hyvissä väleissä keskenään, he huomauttelevat toisilleen, joskus julmastikin, miten pitäisi tehdä sitä ja tätä: käydä parturissa, keventää vyötäröä, lopettaa tupakointi ja syödä enemmän tuoreita marjoja. Sehän on ihana asia, että huomautellaan.
Jos vieras ihminen kadulla huomauttaa jostakin ulkonäköön liittyvästä, syntyy syvä suru siitä, ettei kotona ole ketään niin rakasta ja läheistä, että hän huomauttelisi. On kamalaa, kun tärkeä asia jää kadunkulkijoiden, laupiaiden samarialaisten vastuulle.

Kun ihmisellä on työpaikka, hän yrittää olla kunnossa ollakseen muille hyödyksi. Kun hänellä on lapsia, hän pitää huolta itsestään heitä varten. Ihminen ei ole itsekäs, hän on pikemminkin perhekeskeinen, heimokeskeinen. Hän tahtoo olla osaava ja terve, jotta ei olisi muille vaivaksi, vaan tuottaisi heille iloa. Onhan tällaisen toiminnan taustalla tietenkin itsesuojeluvaisto, mutta se vaisto uinailee, jos ihmisen on kannettava vastuu itsestään, vain oman onnensa tähden.

Näkisin että tämä pätee useimpien kohdalla. Poikkeuksia toki on, mutta puhe ihmisen yleisestä itsekeskeisyydestä on puppua. Ilmiö on ehkä historiassa vieras, sillä sen todella näkee ilmentyvän vasta, kun ihmiset eristetään toisistaan ja heidän tulee aika olla itsekeskeisiä aamusta iltaan. Se ei yllättäen synny luonnostaan. Itsekkyys vaatii erityistä ponnistelua, opiskeluakin, eikä ehkä sittenkään onnistu kaikilta.

En tiedä onko tämä uusi havainto, mutta mielestäni nykyajan suuri virheoletus (joka usein liitetään kapitalismiin) on se, että keskivertoihmisen oletetaan olevan itsekäs. Ja kun hän kaikkien oletusten vastaisesti ei osaa, tuntee hän siitäkin huonoa omaatuntoa ja itsetunto romahtaa aina vain syvemmälle.

Usein kysytään: "Miksi tuo ihminen ei kanna itsestään huolta?" Mielestäni kysymys on absurdi. Ei tietenkään. Sehän olisi täysin luonnotonta. Apinakin poimii kirppuja ennemmin kaverinsa selästä kuin omastaan.

Meillä on kirjoja, elokuvia ja musiikkia sitä varten, että voisimme myötäelää toisten iloja ja suruja. Ja jokaisen suuren tarinan tärkein käänne on se hetki, jolloin sankari epäonnistuu itsekkyydessä.
Hänelle tarjotaan tilaisuutta ajatella pelkästään itseään, mutta hän ei osaa. Me näemme että hän on heikko. Sankari on niin heikko, että kuuntelee vaistoaan ja toimii epäitsekkäästi. Se ei yllätä ketään. Se ei ole yllättävä käänne. Yllättävää on se, että me julkisesti oletamme ihmisestä jotain vastakkaista.

Vastuu kaiken osaamisesta

Aloitin sanomalla: ensinnäkin... Toiseksi tähän kuvioon liittyy nykyään laaja vastuu kaiken osaamisesta. Olen vuosikausia laatinut listoja asioista joita täytyisi hoitaa - jo ennen kuin puhuttiin "bujoilusta", ja minusta alkaa tuntua siltä, että tällainen tehtävälistojen tehtailu on pahinta myrkkyä itsearvostukselle. Listalle nimittäin aina jäävät kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi ne tehtävät, joita vähiten osaa ja vähiten tekisi mieli hoitaa. Tämän seurauksena tuijottaa aina vain omia puutteitaan ja saa muistutuksen siitä, miten arjen täyttävät epämieluisat tehtävät. Samaan aikaan unohtaa, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi, kun ne asiat pyyhitään yli.

Pitäisi ennemmin pyyhkiä yli ne asiat joita ei ole saanut aikaiseksi, mutta alleviivata ja ympyröidä kaikki se, mikä on saatettu loppuun. Sellainen lista kohottaisi mieltä, eikä tuottaisi ahdistusta.

Kaiken osaaminen liittyy myös yhteisöllisyyden hajoamiseen. Kun kaikkea täytyisi nykyään  jokaisen ihmisen hallita - nykyään kun yhä useampi asuu yksin - saa toistuvasti muistutuksia osaamattomuudestaan ja tahdonvoimansa heikkoudesta. Ne asiat kun tuppaavat olemaan näkyvillä ja levällään, joita ei ole tehty - ja saavutukset puolestaan ovat siisteissä kansioissa, piilossa katseilta. Arki on oman taitamattomuuden tuijottamista. Jos ei osaa korjata jotain konetta, sen romua tuijotellaan päivät pitkät. Jos ei tykkää pyykkaamisesta, pyykit rönsyilevät yli korista ja pitkin lattioita. Jos on ruokaa jäänyt syömättä, ne täyttävät jääkaapin ja muistuttavat ylitetyistä päivämääristä. Kaikki mitä vähiten haluaisi nähdä ja ajatella on lähimpänä naaman edessä. Onko sitten mikään ihme, jos tekee mieli paeta someen ja peittää näkymä älypuhelimella?

Jos taas mietitään vanhaa köyhää ja kurjaa maailmaa, jossa oli yhteisöjä, riitoja, nalkutusta ja yhteenottoja, oli siellä myös sopimuksia siitä, mitä kukakin saa tai joutuu tekemään. Ei välttämättä joutunut kantamaan huonoa omaatuntoa ihan kaikesta. Kodin tekemättömät asiat oli pilkottu lohkoiksi ja itse kullakin oli joku siipale ongelmista, joista hän joutui vastaamaan. Murheita oli määrällisesti vähemmän. Sen pystyi vielä hallitsemaan, ei ollut jatkuvaa nimetöntä ahdistusta siitä, että maailma kaatuu päälle, mutta sen lisäksi myös arki.

Kaikkea oli vähemmän, koska elämä jaettiin. Leipä jaettiin, työt jaettiin. Jokaiselle jäi muruja. Se usein tehtiin pakosta, mutta sitä vähää osasi pitää koossa ja arvostaa. Ja ennen kaikkea valveillaoloaika kohdistui tärkeiden pakollisten asioiden hoitamiseen. Ihmisen elämä ei valunut hukkaan. Sitähän se on, kun tekee niitä asioita, joita nykyään useimmat tekevät: tyhjänpäiväistä viihdettä ja tyhjänpäiväisiä turhamaisia työtehtäviä, joita ilmankin pärjäämme, mistä työttömät ovat todiste.

Ihmisestä on tullut pinnallista onnellisuutta etsivä turhake, joka ahdistuu omasta tarpeettomuudestaan. Meidät, kuten muutkin eläimet, on evoluutio opettanut selviytymään, ja iloitsemaan siitä, että nälkä ja vilu on voitettu suurilla kamppailuilla. Meillä ei ole luontaisia valmiuksia elämään, joka on pyrkimystä täyttää sisäistä tyhjyyttä, yksin ja harhaanjohtavien virikkeiden yltäkylläisyydessä.

Toiminnanohjauksen häiriö ja yksilökeskeinen yhteiskunta

Tiedän tarkalleen mikä on ongelma, mutta en pysty tekemään asialle mitään. Asia ei luultavasti muutu loputtomalla analysoimisella, mutta en mahda itselleni mitään. Se juuri on ongelma. Yritän, mutta en muutu.

Tilanne on se, että kirjoitan kaiken aikaa uutta, mutta en saa julkaistuksi. Jätän työn kesken, odottamaan tarkistusta, mutta seuraavana päivänä en palaa asiaan. Kai minä vain unohdan. Ei muistu mieleen. Innostun jostakin uudesta, mistä taas kirjoitan.

Ongelma ei ole se, että kirjoittaisin pelkkää paskaa. Enemänkin ongelma on, että minua ahdistavat kaikki ne paremmat tekstit, joita olen vuosien aikana kirjoittanut - ja joista en suurinta osaa ole koskaan julkaissut, tai tarjonnut julkaistavaksi. Ajattelen, että ne ovat liian hyviä jaettavaksi ilmaiseksi. Päätän tarjota niitä lehteen, koota kirjaksi, mutta sitten asia jää lojumaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut keskenjättämisestä, keskittymishäiriöstä, ADD:sta ja henkilöistä, joissa nämä taipumukset ilmenevät. Heistä yleensä ei tullut mitään. He eivät ratkaisseet ongelmaa elinaikanaan. Joku toinen kokosi heidän kirjallisesta jäämistöstään teoksen, joka sitten muodostui klassikoksi: Simone Weil, Kafka, C.S.Peirce, Sokrates - heitä riittää. He tiesivät ongelman, kirjoittivat siitä päiväkirjoissaan, kirjeissään, jopa novelleissaan, mutta he eivät voittaneet ongelmaa.

Luultavasti historian hämärään on jäänyt tuhansittain kirjailijoita ja ajattelijoita, joiden perikunta on vain hävittänyt heidän muistikirjansa tai ne ovat unohtuneet ullakolle, kunnes koko talo on painunut kasaan. Asia on jäänyt levälleen. Ei ole ollut suhteita. Ei ole ollut kärsivällistä lukijaa. Luultavimmin tekstejä olisi pitänyt toimittaa, tai kenties osa on ollut valmista sellaisenaan. Mutta kukaan ei ole jaksanut lukea tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Mitä enemmän tekstejä kertyy, sen vaikeammaksi ongelma muodostuu - mutta nyt minun ei ollut tarkoitus puhua mistään teksteistä, vaan elämästä laajemmin. Olen se kuka olen. Kirjoittamalla kirkastun vain omaksi ongelmaiseksi itsekseni.

Minulla on pitkäjänteisyyttä ja luja tahto, mutta ei kykyä järjestää asioita tärkeysjärjestykseen ja toimia sen mukaan.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ilmenee

Mainitsemani keskittymishäiriö itsessään tuottaa taidetta. Se näkyy taiteilijoiden elämässä, koska järkevä ihminen ei ryhtyisi taiteilijaksi. Hän asettaisi elämän perustarpeet taiteen edelle. Hän saattaisi kyetä myös luomaan taidetta, mutta ei pakkomielteisesti.

Greta Thunbergin asperger ja siihen liittyvä ehdottomuus eivät tulleet minulle uutena asiana. Kun opiskelin yliopistolla filosofiaa vuosituhannen alussa, olin hyvin kiinnostunut filosofien elämästä. Tiesin, että Sokrates puhui totta (tai ainakin lausui Trumpin lailla oman mielipiteensä), vaikka se ei aina ollut viisasta. Hän joi ennemmin myrkkymaljan kuin pyörsi sanansa. Tiesin, että Kant käveli autistisen kellontarkasti saman reitin joka päivä.

Sokrates ja Kant pärjäsivät, koska heillä oli apua. Tämän asian korostaminen usein unohtuu elämänkertureilta. Sokrates eli yliluokkalaisena yhteiskunnassa, joka perustui orjuuteen. Kantilla oli kamaripalvelija. He kumpikin olivat säätyläisiä. Vaikea elämä ja tietyt luonteenheikkoudet eivät siis yhdisty vain laiskoihin rääsyläisiin, joilta puuttuu tahdonvoimaa.

Äly tai vaikealle tehtävälle omistautuminen eivät määritä ihmisen pärjäämistä yhteiskunnassa. Shakin "maailmanmestari" tai ainakin 1800-luvun alkupuoliskon paras pelaaja Louis-Charles Mahe de La Bourdonnais kuoli rääsyläisenä Lontoossa vuonna 1840. Romantiikan aikakausi oli totisesti nimensä veroinen, sillä tarvittiin vahvaa ideologiaa ja paatosta, että taiteilija pysyi elossa jollain muullakin kuin leivällä. Useimmat tietenkään eivät siihen kyenneet. Aleksis Kivi, Edgar Allan Poe ja Henry Thoreau kuolivat pennittöminä. Kierkegaard kirjoitti valtavan tuotannon perintönsä turvin, kunnes rahat loppuivat ja siihen loppui myös elämä.

Järkevämpää olisi tietenkin tutkia menestyneempien kirjoittajien elämää, eikä velloa epäonnistujien kurjuudessa, mutta sitäkin minä olen tehnyt. En vain osaa muuttaa teoriaa käytännöksi.

Saatan joka aamu vannoa itselleni, että tänään tarjoan tekstejäni julkaistavaksi johonkin lehteen, mutta illalla huomaan, että asia ei ole edistynyt. Olen tehnyt kaikkea muuta, mutta en sitä, mitä oli tarkoitus.

Tähän liittyy prokrastinaatiota, mutta harvoin minulla on edes aikaa jahkailla ja lykätä aloittamista. Ennemmin tartun innokkaasti johonkin tehtävään, mutta se on satunnainen. Se voi olla jotain tärkeää tai sitten ei.

En tee niitä asioita, joita minua itseäni huvittaisi, sillä itse en ole asiasta päättämässä. Minulla on ollut jo vuosia tapana kirjoittaa listoja (jo ennen muoti-ilmiötä), joissa luettelen KIIREISET asiat, vähemmän kiireiset asiat sekä juttuja, joita pitäisi tehdä myöhemmin, esimerksi:

KIIREISIÄ:
- lähetä Kelan liite
- uusi kirjaston lainat
- laskuta kirjastoa esiintymisestä
- hae apurahaa
- syö jotain

VÄHEMMÄN KIIREISIÄ:
- varaa aika auton katsastukseen
- siivoa
- täydennä CV:tä
- valmistu maisteriksi

EHTII MYÖHEMMINKIN:
- kirjoita Pikkujättiläiseen
- tarjoa tekstejä lehtiin
- tee jotain mikä on kivaa

Joka kerta listojen kategoriat muuttuvat, samoin kuin visuaalinen asettelu. Perään saatan piirtää neliön, johon merkkaan ruksin, kun tehtävä on suoritettu, mutta suhtaudun siihen nykyään vähän nihkeämmin, kun se on kuulemma muotia.

On täysin satunnaista mihin tehtävään tartun. Se yleensä tapahtuu spontaanisti suuren innostumisen saattelemana. Päähäni voi iskea suuri inspiraatio liittyen laskujen maksamiseen, mutta homma on nopeasti ohi ja sitten minut valtaa outo tyhjyys.

Kirjoittaminen on mukavampaa, koska se on työ, joka ei koskaan lopu. Kirjoitan paljon, siivoan vähemmän. Varsin vähän teen mitään, mikä olisi perinteisessä mielessä kivaa.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ei ole ollut joskus ongelma

Toimeliaisuus on pienempi ongelma, jos se kohdistuu hyödyllisiin asioihin. Sittenkin se voi olla ongelma, joka rampauttaa koko elämän, jos energia ei kohdistu välttämättömiin ja kiireellisiin asioihin.

Hyödyllistä voi olla esimerkiksi tenniksen pelaaminen, kävely meren rannassa tai opiskeleminen. Ainakaan ne eivät ole niin haitallisia harrastuksia. Mutta ne muodostuvat ongelmaksi, jos ennemmin tekee terveellisiä ja kivoja juttuja kuin nukkuu, käy suihkussa tai maksaa vuokran.

Järkevä ihminen - tai kuka tahansa, jonka aivot toimivat edes kohtalaisesti - osaa erottaa välttämättömät asiat sekundaarisista: syö, nuku, peseydy, siivoa ja elätä itsesi.

Kun toiminnanohjaus reistailee, henkilö saattaa olla tuplasti muita ahkerampi kompensoidakseen puutteitaan, mutta hän vain syventää ongelmiaan. Hän ikään kuin rakentaa taloa, jossa on kahdeksan seinää, mutta ei kattoa. Neljää seinää riittäisi, jos olisi yksi katto.

Tällainen pakkomielteinen ja puuhakas käyttäytyminen ei välttämättä ole ollut ongelma suurperheissä ja kyläyhteisöissä. On syntynyt luontaista työnjakoa: joku on innokkaasti valmistanut ruokaa monta kattilallista, minkä ansiosta muiden ei ole tarvinnut nähdä sitä vaivaa.

Joku on voinut rakentaa vaikka sata seinää ja ikkunaa, kunhan toiset ovat tajunneet auttaa häntä ja asettaa päälle katon. Erimerkki on banaali, mutta lähempänä totuutta kuin uskoisit. Näin typerästi pakkomielteisen puuhakas ihminen voi käyttäytyä. Minä esimerkiksi olen kirjoittanut tuhat runoa ja sata novellia, tarjoamatta niitä mihinkään - ja joku toinen on saavuttanut paljon enemmän kirjoittamalla kymmenen novellia, joista viisi on julkaistu.

Yhteisöissä: työyhteisöissä, kylissä ja perheissä on riittänyt, että pienellä joukolla on järkeä päässään, tai ainakin kykyä toimia tärkeysjärjestysten mukaan. Muut ovat voineet seurata vaistojaan ja pakkomielteitään, tuottaen puuhakkuudellaan enemmän kuin tarvittaisiin. Sen on voinut myydä tai vaihtaa muiden yhteisöjen kanssa, kunhan porukassa on edes yksi joka sen osaa. Yksi on metsästänyt, toinen rakentanut, kolmas kokannut, neljäs siivonnut - ja jokainen on noudattanut vain luontoaan.

Nykyajan suurin haaste on, että meidän on jokaisen osattava aivan kaikkea, mutta se kaikki ei tule luonnostaan. On täytettävä lomakkeita, vastattava puheluihin, laskettava menoja, metsästettävä suurriistaa, korjattava auto, pestävä pyykkiä, täydennettävä ansioluetteloa ja ylläpidettävä somepresenssiä.

Ihmisestä ei kertakaikkiaan ole siihen. Siksi me tunnemme olomme niin kurjaksi. Jokainen päivä muistuttaa siitä kaikesta, missä me emme ole hyviä. Joudumme laatimaan listoja asioista, joita emme haluaisi tehdä. Ja listalle lopulta jäävät kummittelemaan juuri ne pahimmat asiat. Arki näyttäytyy kamalalta.

Jos henkilö A ei tykkää siivoamisesta, hänen on joka aamu katsottava sotkujaan ja tuijotettava tehtävälistaa, jossa lukee isolla lihavoituna SIIVOA!

Jos henkilö B ei tykkää ruoanlaitosta, hänen on nähtävä nälkää.

Olisi niin älyttömän helppoa, jos henkilö A ja B asuisivat yhdessä. A voisi laittaa ruokaa molemmille ja B voisi siivota molempien edestä. Kumpikin välttyisi siltä mitä inhoaa eniten. Ja kumpikin saisi onnistumisen kokemuksia, kun saisi tehdä enemmän sitä mitä osaa.

Tämä on perinteisen yhteisöllisyyden voimavara. Ja uskon, että tämä yksilön äärimmäinen vastuuttaminen on myös suurin yksittäinen syy sille, miksi ihmiset suurkaupungeissa, omissa yksiöissään, masentuvat ja kokevat niin paljon ahdistusta.

Itse esimerkiksi tarvitsisin kustannustoimittajan, joka lukisi tekstini ja osaisi sanoa mikä siitä on hyvää ja kelpaa julkaistavaksi. Pitäisi olla toinen ihminen tekemässä 5% siitä työstä, minkä olen itse tehnyt kirjoittaessani, minkä jälkeen 100% omasta työstäni ei menisi hukkaan.

Muutaman päivän työllä korjautuisi se tragedia, että vuosikymmenen työ ei olisi ollut turhaa.

Tilanne luultavammin vain pahentuu

Olen surulla katsellut suomalaisen koulujärjestelmän individualistista kehitystä. Opiskelijoilta vaaditaan yhä enemmän itseohjautuvuutta. On siirrytty luokattomaan lukioon ja purettu perinteiset aikataulut. On opiskelijasta itsestään kiinni tekeekö hän läksyjään. On opiskelijasta itsestään kiinni tuijottaako hän tunnilla älypuhelinta.

Ymmärrettävästi oppimistulokset romahtavat nopealla tahdilla. Ihmisten omalle vastuulle säilytetään koko elämä. Luultavasti siirrytään pian järjestelmään, jossa ei ole yhteistä ruokailua, eikä myöskään yhteistä koulurakennusta. Oppilaan on itse kehitettävä omasta päästään oppivelvollisuus ja opetussuunnitelma, koska hänellä on oltava se vapaus.

Se sopii ehkä joillekin, niille joilla on suunnaton taito elää pelossa ja kantaa huolta. Heidän "huolellisuutensa" on kymppi, eli he tekevät läksyt, koska osaavat kuvitella jonkin jumalaisen tarkkailijan tai koska heille on kotona opetettu kuria - tai koska heillä on itsekurin ja täsmällisyyden geeni.

Suuri enemmistö - ja etenkin me, joille asia on erityisen vaikea - elävät puolittaista elämää. On valmistuttu koulusta vain puolittain. On tehty puolet niistä asioista, joita päivän aikana piti. On siivottu puolet asunnosta. On syöty joka toinen päivä, nukuttu joka toinen yö. Ei ole mitään sosiaalisia tukirakenteita tai auttajia. Jokaisen pitää pärjätä omillaan. Täytyy joka kuukausi neuvotella uusiksi työsopimus, lähettää verokortit ja opetella ymmärtämään uusia laintulkintoja.

Työhön menee puolet päivästä ja toinen puoli menee sen asian kauhistelemiseen, että pitäisi täyttää sähköiset tuntilistat ja laskuttaa työnantajaa ja lähettää tiedot verottajalle, koska jokainen on nykyään yrittäjä.

Näinhän eivät tietenkään rikkaat elä, tai ole koskaan eläneet. Heillä on taloudenhoitajia, tilintarkastajia, kokkeja, sihteereitä, räätäleitä ja autonkuljettajia. Heidän elämänsä on hyvin tarkasti järjestettyä ja heidän työtehtävänsä ovat tarkasti rajatut. Kun köyhän täytyy osata sata eri taitoa, tehdä itse kaikki, rikkaalle riittää että hän osaa olla itsevarma. Se on tietenkin helppoa, kun ei ole muistutuksia epäonnistumisista. Voi ulkoistaa sen, mitä ei osaa.

Säntillisesti järjestäytynyt koululaitos ja työelämä ovat tarjonneet keskiluokille ne samat kavennetun elämän rakenteet, joista ankarat eliitit ovat aina hyötyneet. Ei ole ollut häiriötekijöitä. Esimerkiksi kouluun ei ole ennen saanut tuoda edes sarjakuvalehteä. Ja nyt jokaisella on käsissään keskittymiskyvyn tuhoava viihdekeskus.

Tilanne on oikeastaan aivan katastrofaalinen, mutta monet asiantuntijat eivät myönnä sitä ääneen. He eivät itse koe tilannetta ongelmaksi. Ehkä he eivät kärsi ongelmasta?

Ehkä asiantuntijat ovat valmistuneet koulusta ajallaan? Ehkä heillä on kyky tehdä ensin ne asiat, jotka vaativat kiireellistä toimeksipanoa? Kenties heitä ei siinä tapauksessa kannattaisi kuunnella. Tarkemman kuvauksen tulevaisuudesta voivat tarjota neuroottiset taiteilijat, joiden elämä häiriintyy pienistäkin virikkeitä ja jotka tuovat näkyviin herkkiä signaaleja ennen kuin täydellisesti romahtavat paineen alla.

Tämäkin on aihe, josta täytyisi kirjoittaa hallitummin, rauhallisemmin ja vakuuttavammalla sävyllä. Tämäkin on aihe, josta minun pitäisi kirjoittaa jonnekin muualle kuin Pikkujättiläiseen, mutta sitä päivää ei tule.

Syntagma, eli suomeksi "niputtaminen"

Eilen ilmestyi YLE:n sivuilla kirjoitus:
Miksi samat ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta ja vastustavat maahanmuuttoa?

Kirjoituksessa (mielestäni hieman yksisilmäisesti) selitetään näiden tiettyjen mielipiteiden, eli maahanmuuton ja ilmastoskeptisyyden linkittymistä epätasa-arvon hyväksymisellä ja kovien arvojen oikeistolaisuudella.
Minua ei nyt kiinnosta tämä yksittäinen kahden näkemyksen välinen korrelaatio, vaan se laajempi ilmiö, että tietyt arvot herkästi niputtuvat yhteen, vaikka ne synnyttäisivät ristiriidan henkilön maailmankuvassa. Vastaavanlaista arvojen, asenteiden tai näkemysten niputtamista harrastetaan myös vasemmalla ja ylipäändä missä tahansa kuplassa, joka toimii kaikukammiona ja jossa muodostuu sosiaalista painetta olla jotain tiettyä mieltä:

Niputtaminen on erityisen yleistä jenkkilässä, missä poliitiset näkemykset ovat kärjistyneitä, kuten myös jutussa todetaan:

– Yhdysvalloissa on menty niin pitkälle, että ihmiset saattavat päättää, uskovatko ilmastonmuutokseen sen perusteella, kannattavatko republikaaneja vai demokraatteja, sanoo tutkija Kirsti M. Jylhä Tulevaisuuden tutkimusinstituutista Tukholmasta.

Mielipiteiden niputtaminen on yhdysvalloissa käytännön sanelemaa, koska vaalijärjestelmä tukee kaksipuoluejärjestelmän syntyä ja kaikkien ryhmien on mahduttava jompaan kumpaan kahdesta vaihtoehdosta. Siellä tietyt kiistakysymykset niputtuvat (abortti + verot + aselait), mistä sitten samat asenteet herkästi heijastuvat myös muiden maiden politiikkaan. Tätä heijastumista voimistaa se, että Yhdysvalloissa myös mediat ovat sidoksissa puoluepolitiikkaan, eikä uutisointi ole lähes koskaan puolueetonta.

Vaalien alla keskustelussa ja gallupeissa näitä tiettyjä kärjistyneitä kysymyksiä toistellaan ja ehdokkaat pyrkivät odotusten mukaan mielistelemään omaa äänestäjäkuntaansa. Lopulta aika monet ihmiset huomaavat, että toinen puolue on 90% heidän kanssaan samaa mieltä, tai oikeammin, että heidän omat mielipiteensä ovat muotoutuneet vastaamaan sitä puoluetta, jota hidän kaverinsa äänestävät.

Ihmisillä on tietenkin hämmästyttävä kyky ohittaa ristiriidat ja sopeutua yhteiseloon, jos se edistää heidän etujaan. Niinpä samat ihmiset ovat Pro Life (eli vastustavat aborttia), mutta kuitenkin kannattavat kuolemantuomiota, koska republikaanit ovat "God Bless!"-asenteella tehokkaammin mielistelleet uskovaisia sekä heikosti koulutettuja maalaisjuntteja. Jeesuksen paluuta odottavat kirkossakäyvät perheenisät shoppailevat rynnäkkökivääreitä ja suhtautuvat rasististi laupiaisiin samarialaisiin, koska Raamatussa ei sanota niin, mutta koska Republikaaneissa tällaiset asenteet sekoittuvat ja niputtuvat.

Samaan aikaan Demokraateilla on tietenkin omat ristiriitansa, koska heidän strategiansa on ollut haalia äänestäjiksi vähemmistöjä, vaikka entisten orjaperheiden tai meksikolaisten maahanmuuttajien todellisuus on varsin kaukana New Yorkin ja Kalifornien teknohipstereiden IPA-elämäntavasta.

Ei ole tietenkään puhdasta sattumaa, miksi juuri tietyt asenteet niputtuvat yhteen, mutta sen jälkeen niitä on vaikea erottaa toisistaan. Demokraateilla ja republikaaneilla on omat mediansa, jotka tuuttaavat niiden omaa totuutta. Sen jälkeen on vaikea erottaa asioita toisistaan, kun ihmisillä on taipumus valita puolensa ja joukkueensa, jonka paitoja kantavat ja joiden taklaus näyttää aina puhtaalta. Toki on ihmisiä jotka eivät niputa automaattisesti asioita yhteen, mutta monet ovat poliittisesti laiskoja ja omaksuvat suoraan oman kuplansa yleisimmät asenteet. 

En kiistä, ettei taustalla olisi psykologisia persoonaan ja maailmankuvaan liittyviä syitä, mutta sen jälkeen, kun ryhmässä tietty ajatusmaailma on saanut enemmistövalllan, mielipiteet lyödään lukkoon poliittisten iskulauseiden, laulujen ja meemien kautta, ja sitä on hankala muuttaa. Ilmiö on olemassa ilman politiikkaa, mutta se voimistuu sitä kautta.

Jos olet vapaa-ajattelija ja muodostat itse mielipiteesi, sinua pidetään kummassakin leirissä epäilyttävänä.

Syntagma käsittelee juuri tätä niputtamista erona paradigmaan

Kirjoitus palautti mieleeni tärkeän käsitteen, jota tutkiskelin viitisen vuotta sitten. Kirjoitin aiheesta Aukea.net-sivustolle sarjan pohdiskeluja, joista viides ja viimeinen käsittelee "syntagmaa": Aukea: Mietiskelyjä maineesta - Paradigma & Syntagma

Samuel Lansleyn postuumisti julkaistu "Part 2" (lähinnä vihkosena, jota on käytetty yliopistomateriaalina), eli jatko-osa Thomas Kuhnin Paradigma-klassikolle tuntuu nyt erityisen ajankohtaiselta.

Lansleyn idea oli "syntagman" käsitteen avulla tutkia sitä, onko jokin kulttuurinen yhteenliittymä rationaalista (universaalia), poliittista (paikallista) vai arbitraarista (satunnaista)? Muitakin erotteluja on, mutta nämä kolme toistuivat käsikirjoituksessa.

Kulttuurisilla yhteenliittymillä voidaan tarkoittaa monia asioita, kuten esimerkiksi valkoviinin juomista kalan kanssa (Lansleyn oma esimerkki). Tämä vaikuttaa ensialkuun universaalilta, minkä tähden Langley nimesi sen universaaliksi. Tästä päästään kantilaiseen (aposteori) ja relativistiseen ongelmaan, jota en tahdo enempää käsitellä, mutta kyse on myös paikallisesta yhteydestä. Tiettyjen alueiden kalojen ja tiettyjen alueiden puna- ja valkoviinien yhteensovittaminen ei ole aivan yksinkertaista, kuten viiniharrastajat tietävät. Itse esimerkiksi tykkään savulohen kanssa juoda ennemmin burgundilaista punaviiniä kuin valkoviiniä, mutta ei siitä nyt enempää...

Ihmiset oppivat syntagmaattiseti, että tietyt asiat liittyvät yhteen, mikä liittyy tekemiseen, identiteettiin ja estetiikkaan:

Pojat + sininen / tytöt + pinkki

Vasemmistolaisuus + punainen / oikeistolaisuus + sininen

Miehet + lihansyönti / naiset + kasvikset

Miehet + autot / naiset + hevoset

Nämä esimerkit liittyvät sukupuoleen, mutta sukupuoliasioissa sygtagman valta on selkeästi vahvempaa kuin paradigmalla.

On vaikea selittää lyhyesti millä tapaa paradigmaattiset ja syntagmaattiset erot määrittyvät Lansleyn filosofiassa, koska se on monimutkaista ja koska se perustuu postuumeihin raapustuksiin. Viime aikoina syntagmaattisen ulottuvuuden on huomattu vaikuttavan paljon voimakkaammin, mikä on tuonut teorialle painoarvoa.

Paradigmaattiset systeemit selitetään osien keskinäisen riippuvuuden mukaan, yhtenäisteorian avulla. Syntagmaattiset linkit sen sijaan vain yhdistyvät, koska ihmiset näkevät ne yhteenkuuluvaisiksi assosiaatioiden, intuitioiden ja käytännön kautta.

Isänmaallisuus ja metsästäminen esimerkiksi voidaan yhdistää toisiinsa teoreettisesti, jos katsotaan, että kumpaankin liittyy aseita ja perinteistä miehuullisuutta ja eräjormailua. Kyse on kuitenkin rationaalisesta syntagmasta, jota on vahvistettu poliittisella syntagmalla.

Joskus syntagman rationaalisuus murenee, kuten on suurelta osin käynyt, koska sotia ei enää ratkota pyssyillä vaan propagandalla ja hävittäjillä. Tällöin herkästi käy, kuten Lansley ennusti, että syntagma vahvistuu, koska sen poliittinen puoli ja identiteettimerkitys saa voimaa nostalgisuudesta. Ryhmä siis alkaa entisestään korostaa asioiden välistä yhteyttä, tyyliin: "Jos et metsästä, etkä ole isänmaallinen, et ole oikea mies!"

Jos rationaalisuus häipyy minimiin, poliittinen yhteenniputtamisen näennäisjärjellisyys saattaa lopulta luhistua, mutta joskus syntagma voi säilyä sukupolvesta toiseen.

Täysin arbitraatinen syntagma on yleensä jonkun tietyn henkilön motivoimaa (kuten ranskalaisten puhevikainen r-, joka tuli puheeseen, kun haluttiin matkia puhevikaista kuningasta, tai sitten sitä motivoi vastakkainasettelu, mikä tekee siitä poliittis-arbitraarisen. Jotkut esimerkiksi saattavat vastustaa järkevää käytöstä, koska se on leimallista heidän poliittiselle vastapuolelleen.

Myös nuorisokulttuurissa saattaa esiintyä sukattomuutta tai pipottomuutta talvella, koska aikuisilla on sukat ja pipot. Siinä on juuri se järki, että tehdään päin vastoin.

PS.
Näemmä palaan syntagmaa aina parin vuoden välein. Aukeassa julkaistu kirjoitus on vuodelta 2014, minkä lisäksi käsittelin syntagmaa Pikkujättiläisessä myös vuonna 2016:
2016/02/syntagmat-jalkiparadigmaattisen-yhteiskuntafilos

Aikomus on ollut kirjoittaa aiheesta paljonkin. Syntagmaa en aiemmin muista suomentaneeni "niputtamiseksi", joten tulipahan nyt sekin tehtyä. Jos vain olisi sitä kuuluisaa keskittymiskykyä, että jaksaisi lukea vähän lisää ja koota kaikki yhteen kunnolliseksi suomenkieliseksi selvitykseksi asiasta.

Onni ja atavismi

Atavismilla tarkoitetaan evolutiivista jäännettä inhimillisen kulttuurin aiemmalta kehitysvaiheelta. Käytännössä kaikki mikä tuottaa meille onnea on atavistista.

Kenties harrastat kiipeilyä tai tunnet jonkun, joka saa siitä kiksejä. Lasten leikkipuistoissa on jo iät ajat ollut kiipeilytelineitä. Nykyään niitä on myös aikuisten leikkipuistoissa. Kiipeilyyn liittyvät vaistot ovat mitä tyypillisin atavistinen piirre, sillä promitiivisestä henkilöstä tai kansasta voidaan sanoa, että he "eivät ole laskeutuneet vielä puusta".

Ismo Alankokin laulaa siitä kuinka Suomi putos puusta.

Aikuisten ja lasten kivat puuhat ovat käytännössä kaikki atavistisia, eli historiallista jäännettä lähimenneisyydestä tai jostain hyvin kaukaa.

Lapset tykkäävät esimerkiksi rakentaa majoja. Totta kai, sehän on ollut kivikaudella hyödyllistä, että osaa suojautua sateelta, vaikka ei vielä kunnon taloa osaisi rakentaa. Se on kivaa, vaikka nykyään vähemmän hyödyllistä.

Lapset tykkäävät myös leikkiä piilosta. Tietenkin, sekin on hyödyllinen vaisto kaikkien eläinten poikasilla. Petoeläimet tai vihollisheimon jäsenet tai muuten vain hullut sekopäät huomaavat liikettä, joten meillä on vaisto pysyä liikkumattomana, kun vaara uhkaa. Lapset leikkivät piilosta, että he oppisivat millaiseen maastoon kannattaa piiloutua, jotta heitä ei helpolla huomaa.

Myös kiipeäminen on ollut hyödyllistä, jotta pääsee pakoon petoja tai voi noutaa puusta hedelmiä. Se ei siis liity vain ihmisen apinalliseen menneisyyteen, vaan on ollut hyödyllinen taito vielä Homo Sapiensin elämässä, niin kauan kuin oli paikkoja, missä kiipeillä. Vasta varsin myöhäisessä kulttuurisessa kehitysvaiheessa ihminen hakkasi kaikki metsät ja muutti ne pelloiksi.

Viehätys tuleen on myös atavistinen piirre, joka kehittyi luultavasti asteittain ja voitti hiljalleen tuleen liittyät pelot. Upanisadeissa ja Rigvedassa, kuten myös Raamatussa ja monissa muissa vanhoissa mytologioissa tulella on tärkeä tehtävä. Palava pensas puhuu Moosekselle ja Intian papisto ylläpiti asemaansa hallitsemalla ja säätelemällä tulta.

Kansan silmissä tuli haluttiin säilyttää myyttisenä ja pelottavana asiana, jotta tulentekoon harjautunut papisto saattoi sen avulla luoda temppuja ja yhdistää tarinoita tuleen liittyviin kiehtoviin tunteisiin, jossa yhdistyivät eläinperäinen pelko sekä myöhempi inhimillinen viehtymys tanssivien liekkien tuijottamiseen.

Kuluneen 4000 vuoden aikana tuleen liittyvät pelot ovat entisestään hälventyneet ja nykyään melkein kaikki lapset tahtovat itse sytyttää ilotulitteet.


AIKUISEN ATAVISMI EI MERKITSE VAIN MENETETYN LAPSUUDEN UUDELLEEN ELÄMISTÄ

Kun aikuinen lähtee erämaahan patikoimaan, kokemaan nälkää ja vilua, sytyttämään tulia ja pystyttämään telttaa, hän toteuttaa monia innokkaita vaistojaan.

Saatamme sanoa, että henkilö taantuu lapseksi (terapeuttisista syistä) tai elää uudelleen edellisten sukupolvien elämää, mutta ei se ole ihan niinkään. Jo Kaunuussa varttuneelle Kekkoselle erä-jormailu oli atavistista hupia, johon liittyi paljon enemmän ihailua kuin naureskelua. Kenties Helsingissä joka nauroi ja haukkui atavistiseksi, mutta kansaan se vetosi. Jo 1800-luvulla tarinat villistä lännestä ja valaanpyyntiretkistä ja napapiirien seikkailuista olivat mitä suostuinta atavistista fantasiaa, jolla myytiin ensin miljoonia kirjoja ja sitten elokuvia.

Menneisyyden elämän ihailu ei ole mikään uusi ilmiö, vaikka nykyään lista unelmista on yhä pidempi ja elämästä tuntuu puuttuvan yhä useampi onnea tuottava asia.

Meillä ei ole vain ruoan, suojan ja rakkauden tarvetta, vaan myöskin tarve vaaralle, puutteelle ja kenties myös vihollisuuksille ja viholliskuville. Ne ainakin käyvät hyvin kaupaksi.

Taistelu luonnonvoimia vastaan on ikiaikainen atavistinen haave, sillä ihminen on asunut kaupungeissa jo tuhansia vuosia. Antiikin Roomalaisessa palatsissa ja renessanssin luostareissa on kirjoitettu monia eeppisiä tarinoita pedoista ja myrskyistä ja taisteluista, joita kirjoittaja itse ei välttämättä ole kokenut. Ja jos onkin, hän on sitä suuremmalla innolla kuvailemassa vaarojen kohtaamiseen liittyviä atavistisia kokemuksiaan, joihin yhdistyy raikasta elon hurmaa.

Tarzan tuntuu nyt kaukaiselta imperialismin jäänteeltä, mutta paljoakaan ei ole muuttunut sitä ennen tai sen jälkeen. Atavististen haaveiden vapaassa ilmaisussa vain on tiettyä luontaista vaihtelua, jota kaupunkien eliitti pyrkii suitsimaan, lähinnä suojatakseen omia lapsiaan vaarallisilta houkutuksilta.

Kekkosen hiihtoretkille naureskelu ja Pohjois-Karjalan susivihan suitsiminen on vain yksi tapa, jolla kaupunkilaiset koettavat pitää kurissa menneisyyteen liittyvää gloriaa. Kun media vielä 1990-luvulla oli tiukasti urbaanin vähemmistön hallussa, kehittyi atavismista yksinomaan pilkkasana. Suomen oli aika pudota puusta ja kävellä ulos metsästä.

Kekkosen hiihtoretkien jälkeen Nuuskamuikkunen oli liki ainoa atavistinen hahmo, jonka saattoi televisiossa nähdä. Niinpä ei ole mikään ihme, jos hänestä kehittyi miljoonien idoli, josta ei kuule huonoa sanaa, vaikka hän taisteli puistonvartijahemulia vastaan ja tuhosi kieltokylttejä, vetäytyen sitten taas erämaahan linkolalaisessa hengessä, selässään teltta ja olallaan onkivapa.

Kun Youtube mahdollisti ihmisten omien mielihalujen vapaan valinnan, se täyttyi pian nostalgisista kanavista, joissa rakennetaan itse taloja käytettyyn teräskonttiin, etsitään romun seasta design-aarteita tai metallinpaljastimella vanhoja kolikoita, viljellään maata tai samoillaan luonnossa. On koettu varsinainen nuuskamuikkusten renessanssi.

YLE:n suosituimmat ohjelmat kuvailevat elämää erämaassa tai syrjäseuduilla. Korjataan vanhoja autoja ja huutokaupataan aarteita. Etsitään kultaa, keitetään pontikkaa ja kunnostetaan kesämökkiä tai vanhoja taloja. Suosituimmat videot yleensä sisältävät myös eläimiä. Atavismi hallitsee.


ATAVISMI MYY JA ATAVISMI TUO ONNEN, MUTTA MILLÄ HINNALLA?

Lapset rakastavat eläimiä. Äänestäjät rakastavat poliitikkoja, jotka rakastavat eläimiä. Ja kuitenkin on täysin hyödytöntä atavistista rahanhukkaa ostaa lapselle edes marsu. Koirat, kissat, hevoset ja kaikki muutkin kivat otukset ovat pelkkä jäänne menneiltä ajoilta.

Tietyt atavistiset piirteet on nykyään myös diagnosoitu AH-HD:ksi, jonka arvioidaan olevan metsästäjä-keräilijöiden jäänne. Viljelijöiksi muututtuaan ihmisten täytyi malttaa pysyä paikallaan ja järjestelmällisesti noudattaa aikatauluja kylvössä, sadonkeruussa ynnä muussa.

Metsästäjä-eräilijät, eli keskittymishäiriöiset ihmiset ovat levottomia, kyllästyvät herkästi aktiviteettien puuttumiseen, eivätkä tykkää pysyä aloillaan. He miettivät aina mitä mahtaa olla seuraavan kukkulan takana. He eivät osaa istua aloillaan koululuokassa ja kuunnella opettajaa. He tahtovat ennemmin mennä ulos kisailemaan. He huomaavat pihalla oravan ja se voittaa heidän huomionsa. He eivät kuule mitä opettaja on sanonut, he eivät menesty meritokratiassa. He ovat vähän kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä jotka karkasivat koulun ikkunasta - tai eivät ihan vähänkään. He ovat sitä samaa kansaa, sitä samaa ihmistyyppiä, niitä, jotka ennemmin jäivät Kainuuseen tai palasivat sinne.

Helsingissä on heidän makuunsa liikaa häiriötekijöitä. Heillä on atavistisia tarpeita, jotka vaativat tyydyttämistä. He eivät myöskään tykkää suurista ihmisjoukoista. Ihmisten seura uuvuttaa heidät. Onko se mikään ihmekään? Heidän esi-isänsä asuivat Suomessa, jossa oli yksi ihminen neliökilometrillä.

Me diagnosoimme nykyään jo joka toisen ihmisen psyykkisesti sairaaksi tai poikkeavaksi. Useimmiten heitä vaivaa ainoastaan yhteensopimattomuus nykyajan kanssa. He ovat atavisteja, eivät masentuneita, keskittymishäiriöisiä tai introverttejä. He ovat kuin Aku Ankka, joka saa raivareita ja epäonnistuu kaikessa, mutta jota kaikki rakastavat, koska häneen voi samaistua.

Mutta kaikki eivät ole Aku Ankkoja. Maailmassa on myös Hannu Hanhia ja Mikki Hiiriä. He saavat iloa siitä, että tekevät hyödyllisiä ja terveellisiä asioita. Sentään Roope-setä on atavismin perikuva ja selkeästi Akun lähisukulainen. Roope on hamstraaja, mikä ei ole ollenkaan järkevää. Roope tuntee outoa nostalgiaa vanhoja esineitä kohtaan, kuten ensimmäistä kolikkoaan. Hän on kerännyt seikkailuiltaan matkamuistoja. Hän tuntee vetoa seikkailuihin.

Tupu, Hupu ja Lupu vaikuttavat järkeviltä, mutta myös heitä riivaavat monet atavistiset halut. He ensinnäkin harrastavat partiota, mikä aikanaan tulee johtamaan heidät tuhoon. Vaikka he jaksavat lukea kirjoja ja pärjäisivät insinööritöissä, he kokeavat onnea luonnossa, mikä tekee mahdottomaksi hyväpalkkaisen uran kaupungissa. He eivät kestäisi loputonta 8-16-rutiinia, vaan tulevat hulluiksi. Heissä on liikaa Roopea.

Kuten Krisnamurti on sanonut, tiedon kerääminen on vain korvike omaisuuden keräämiselle. Roopella on kolikkonsa, mutta Tupu, Hupu ja Lupu lukevat aivan liikaa tietokirjallisuutta. Eikä tietokilpailuissa pärjääminen korreloi elämässä pärjäämisen kanssa. Baaritietokilpailut ovat vain korvike juomiselle.

Esikuvamme ovat vaarallisten atavististen halujen ilmentymiä. Heitä ei ollenkaan pitäisi ihailla ja kadehtia.

Sen sijaan elämässä tulevat kukoistamaan läpeensä urbanisoituneet ja luonnosta vieraantuneet perheet, joissa ei tuhlata aikaa atavistisiin haavekuviin. Kenties he tulevat niin kauan aikaa sitten kaupunkiin muuttaneista sukulinjoista, että eivät ollenkaan kanna geeneissään psykologisia jäänteitä? Edes joukkueurheilun seuraaminen ei riistä heiltä resursseja, sillä laumasieluinen yhteenkuuluvaisuuden tunne ei lukeudu heidän tarpeisiinsa.

Heidän elämässään ei ole häiriötekijöitä. He pyöräilevät, koska se on järkevää, ei siksi että se olisi kivaa. He säästävät aikaa ja rahaa, kun eivät harrasta typeriä ja arkaaisia onnea tuottavia juttuja, kuten kiipeilyä, ratsastusta, partiota, keräilyä, sienestystä, kalastusta, kirkossa käymistä, kirjojen lukemista tai kissavideoiden klikkailua, vaan saavat onnenkokemuksensa asioista, jotka edistävät heidän uraansa.

Heidän ei tarvitse koskaan palautua töistä, koska heidän sisällään ei käydä tahtojen taistelua. He tahtovat sitä mitä tekevät. He ovat täysin eheytyneitä, ilman eheyttämishoitoja.

He ovat itsevarmoja ja sosiaalisia ilman alkoholia. Heidän päässään ei ole käynnissä luovan suunnittelun keskstelu, joka alati häiritsee kirjailijan elämää, paitsi silloin, kun hän saa tilaisuuden kirjoittaa sitä itsestään ulos.


ÄLYKKYYS JA EETTISYYS OVAT ATAVISTISIA JÄÄNTEITÄ?

Vihreiden äänestäminen tai rahan lahjoittaminen luonnonsuojeluun on atavisteille kohdennettu lisävero, joka köyhdyttää niitä poloisia, joilla on jäänteenä omatunto ja kyky murehtia yhteisistä ongelmista. He tarvitsevat anekauppaa puhdistaakseen omatuntoaan, joka ei narsistin tai psykopaatin menoa hidasta.

Eettiset ja lempeät ihmiset tulevat aikaa myöten tuhoutumaan, jos he eivät osaa rankaista niitä yksilöitä, jotka joustavat yhteisestä moraalista, kuten kierrättämisestä tai kasvissyönnistä. Jos elinkelpoista ympäristöä ei ylläpidetä kaikkien yhteisistä varoista, se antaa kilpailuetua niille, jotka eivät vapaaehtoisesti osallistu talkoisiin.

Aivan kaikki atavistiset piirteen eivät sentään ole kivoja. Myös koulukiusaaminen, tappelunhalu ja sotaisuus ovat atavistisia vaistoja, enkä pistäisi pahakseni, jos ne asteittain häipyisivät historiaan. Täysin yksiselitteisesti en siis tunne-elämässäni haikaile menneisyyteen. Myönnän, että meissä on jotain, mitä emme tarvitsisi enää.

Jos tällä kirjoituksella oli jokin pointti, niin kenties vain se, että melkein kaikki kivat asiat ovat hyödyttömiä. Enkä ole vielä ihan varma siitä, lukeutuuko myös ongelmanratkaisukyky atavistisiin piirteisiin, joita nykyihminen ei tarvitse.

Koirilla on kahdenlaista älykkyyttä, joista toinen yhdistää ne suteen ja toinen lampaaseen. Jos koira osaa ajatella itsenäisesti ja ratkoa pulmia, se on lähempänä sutta. Me tiedämme miten hyvin susille on tässä maailmassa käynyt.

Jos koira tottelee kiltisti käskyjä, sitä myöskin kutsutaan älykkääksi. Pahoin pelkään, että kyky totella sääntöjä, seurata mallista, mielistellä ja omaksua valmiiksi pureskeltua tietoa ovat tulevaisuuden kärkitaitoja, jos eriarvoisuus lisääntyy ja työelämässä täytyy varautua miellyttämään Trumpin kaltaista miljardööriä tai vähäpätöisempää miljonäärinarsistia, joka on perinyt asemansa firmassa, kuten feodaaliajan pikkuruhtinaat.

Kun joku miljoonista pikkupalkalla työskentelevistä kekseliäistä ihmisistä keksii hyvin konstin, se skaalataan kaikkialle ja paremmin pärjäävät ne, jotka omaksuvat mallista käyttäytymistapoja, eivätkä liikaa ajattele omin aivoin.

Luovuus ja ongelmanratkaisukyky ovat oman kokemukseni mukaan lähinnä esteitä työelämässä, koska luovuuteen liittyy riskejä, joita mikään firma ei halua kantaa. On tärkeämpää palkata tarkkoja suorittajia ja seurata perässä valmiita menestysstrategioita. Luovat ja älykkäät jäävät statuskehityksessä jälkeen, koska heiltä tuhlautuu aikaa kaikenlaisiin atavistisiin turhuuksiin, kuten shakkiin, tietokonepeleihin, taiteeseen ja kulttuuriin. Pulmatehtävät ovat ansoja, jotka treenavat aivoja ja tuottavat lyhytaikaista iloa, mutta vangitsevat ihmisen hyödyttömiin luuppeihin.

Soittoharrastus tai kirjoittaminen on useimmille pelkkää ajanhukkaa. Yksi tuhannesta elättää sillä itsensä. Ja kaikista turhinta on filosofia sekä mistään muusta bloggaaminen paitsi muodista. Ennen sentään kymmenet tuhannet ihmiset saivat palkkaa toimittajina, eikä ketään häiriköity mahdollisuudella kirjoittaa ja julkaista ilmaiseksi. Sitä ansakuoppaa ei ollut.

Nykyään suurin osa teksteistä luetaan somevirrasta, jossa mitään maksua ei liiku kirjoittajalle, lisäten hänen ansiotulojaan. Niinpä bloggaaminen on sekin ylimääräistä veroa, jota ajatteleva ihminen joutuu kantamaan. Itsenäinen pohdiskelu on yhtä tyhjän kanssa, aivan kuten lemmikin omistaminen, shakinpeluu tai patikointi Lapissa.

Voit olla luonnostasi hiton taitava atavistisissa harrastuksissasi ja kokea paljon onnea, mutta lopulta siitä iloisista pakomatkoista koituu vain harmia. Olet entistä onnettomampi, kun palaat kaupunkiin ja istut tietokoneesi ääreen naputtelemaan tyhjänpäiväistä sähköpostia tai täyttämään Kelan lomakkeita, jotta voisit ruokkia koirasi tai taas vuoden päästä viettää yhden viikon Lapissa.

Ne jotka ennemmin saavat iloa lomakkeiden täyttämisestä, pian täyttävät tämän maan.

Eräitä daniilkharmillisia tarinoita

KIRJA-ARVOSTELU: Elmeri Vehkala: Eräitä harmillisia tarinoita (Nastamuumio 2013)

Toissasyksynä minulle suositeltiin romaania nimeltään Älykuvio K (2017), jossa kuulemma 1970-80-luvun vaihdetta kuvattaisiin lapsen näkökulmasta. Kirjan suosittelija oli siinä määrin ahkera lukija ja arvostelukyvyltään uskottava, että tein heti kirjastoon sähköisen varauksen. Jouduin kuitenkin odottelemaan vajaan kuukauden, kun jonossa edelläni oli pari henkilöä.

Sillä välin luin Vehkalan edellisen teoksen, tämän novellikokoelman, jonka löysin heti lähikirjaston hyllystä. Oikeastaan novellit sopivatkin minulle paremmin, sillä tapanani on jättää romaanit kesken. Novelleja on helpompi lukea ripotellen, eikä sivujakaan kirjoissa ole yleensä satamäärin. Mutta en nyt ole ihan varma ovatko sittenkään kyseessä edes novellit. Jotain epämääräisiä tarinoita kumminkin. Päättele itse:

Eräs husaari, jonka nimi oli Kokowicki, ratsasti husaarilaumaan. Häntä iskettiin sapelilla päähän. Hän putosi ratsailta puolikuolleena ja hevoset talloivat hänet. Kasakat hyppäsivät ratsailtaan ja tökkivät häntä pistimillään. Nauroivat. Kultahampaat välkehtivät. Sylkivät päälle. Husaari Kokowicki jäi kuitenkin eloon, sillä lääketiede tekee ihmeitä. 

Kokowicki matkusti lomallaan miehitettyyn Belgiaan. Siellä hän näki miten väkijoukko kivitti mäyräkoiran hengiltä, koska se oli saksalainen. Koira sanoi "hau", ja ulisi surkeasti. Kokowicki muisteli, että periaatteessa hän oli saksalaisten puolella, joten hän pelasti koiran. Tosin se kuoli myöhemmin, koska lääketiede ei tee mitä tahansa ihmettä. 

(s.25)

Tarinoissa on hitosti hyviä lauseita, usein aloittamassa tai lopettamassa kappaleita, kuten asiaan kuuluu.

Ruttopuistossa istui eräs Jumala. 

Tämän kaiken näin Unicafesta. 

Tämä juttu kertookin tavallaan minusta. 

(s.9-10)

Hyvän lauseen eräs ominaispiirre on, että sen voi siivota irralleen ja se sittenkin säilyttää ilmaisuvoimansa, joskus se jopa paranee. Ja se astuu ryhdikkäästi monenlaiseen kontekstiin.

Juoni on toissijaista. Se on vain sarja yllättäviä käänteitä tai tekosyy päästä sanomaan jonkinlainen nokkela miete:

Ja niin oli hyvä. Kuka tietää minkälainen soppa syntyisi, jos kaikki kotonaan taidetta luovat raastettaisiin estradeille ja heidän taiteensa arvosteltaisiin ja sen viihdyttävyys mitattaisiin esimerkiksi huutoäänestyksellä, kaiken kansan nähden. 

(s.10)

Elmeri Vehkala tunnetaan divaripiireissä planeetta-imperiumistaan, ja tänä jouluna hän oli uutisissa ostettuaan tuhatmäärin vanhoja kirjoja WSOY:n varastosta. Aloittaessani lukemista en tiennyt hänestä mitään.

En kyllä usko, että asia olisi muuttanut mitään. Enintään lukenaisuus voi selittää sitä, miksi joku päättää unohtaa juonikuviot ja keskittyä kirjojen varsinaiseen rikkauteen, eli pieniin mahtaviin hetkiin, joissa leikitään kielellä ja ajatuksilla.

Proosarunous ja taiteellis-absurdistinen novellistiikka merkitsevät eräänlaista siirymistä kovempiin huumeisiin.

Kirja ei näytä tällaiselta - olen vain poiminut yksityiskohtia sieltä täältä:

"Politiikka on ihan kiva harrastus", sanoi Pirkko kummitädilleen. "Minulla on tosi monta ystävää, jotka ovat saaneet noin 18 ääntä eduskuntavaaleissa." 

* * *
Hyvin tavallinen harhaluulo on, että sama firma joka antoi meille humoristiset seinätaulut ja hauskat puskuritarrat, tekee myös Ugandan rajan varoituskyltit huumeiden salakuljettajille koituvista rangaistuksista. 

* * *
On täysin mahdollista tulla hulluksi.
Erittäin hyvä tapa tulla hulluksi on työn tekeminen siksi että pääsisi lomalle.

Ensimmäinen seikka, jonka kirjoituksista pistin merkille, on niiden tyylillinen yhteys Daniil Harmsiin. Absurdismi, sirpaleisuus, väkivaltaiset sattumat ja sen sellaiset asiat.

Kirjan nimi voisi olla Eräitä harmsillisia sattumia...

Mies meni tunturiin ja mietti siellä, mitä ihmiset sanoisivat, kun hän palaisi tunturista; olihan hän sentään mennyt tunturiin. Tunturista palattuaan mies tajusi etteivät ihmiset sanoneet mitään hänestä, korkeintaan jotain tunturista. 

Mies meni kauppaan asiakkaaksi ja odotti palvelua. Ei tullut. Seuraavaksi mies meni kauppaan myyjäksi ja odotti asiakkailta palautetta. Eipä saanut. Vasta kun mies meni kauppaan tomaatiksi, alkoi tapahtua. Häntä nipisteltiin ja hierottiin. Ihailtiin ja haukuttiin. 

(s.44) 

Et voi väittää, etteikö kyseessä olisi erinomaisen laadukas daniil-harmsillisen tyylin edustaja. Kirjan suurin ongelma on hutilointi pienissä asioissa. Löysin paljon kirjoitusvirheitä sekä kohtia, joissa olisin poistanut turhia sanoja tai kokonaisia lauseita. Juuri siitä syystä, että monet lauseet ovat niin huimia, tuntuvat toiset niiden rinnalla vaatimattomilta tai tarpeettomilta. Olisin ehkä poistanut myös joitakin kokonaisia tarinoita ja pienentänyt kirjaa leveys-korkeus-suunnassa sentin kummastakin, jotta se olisi selkeämmin pokkarikokoa ja kulkisi taskussa, kätevästi kuin kännykkä.

Kokeilin kerran sellaista, että välitin joka päivä vähemmän kaikesta. Kuljin pitkin paikkoja ja sanoin kaikille ja kaikelle, että miten vähän välitin. Minusta tuli kuuluisa, mutten välittänyt siitäkään. Lopuksi kaikki minua ja vähää välittämistäni palvoneet ampuivat minut avaruuteen... 

(s.82)

Tämä on selkeästi teos, jota sopii naukkailla pieninä siivuina, kuin taskumatista hörppäisi.

HARMSILLISUUDEN HARJOITTAJIEN ASEMA SUOMESSA

Daniilharmillisuuden voisi Suomessa määritellä peräti erilliseksi kirjallisuudenlajiksi. Nykyajassa toinen laadukkaan pienen absurdin proosan hallitsija on Jarkko Jokinen, suosittelen tutustumaan myös hänen kahteen proosarunokirjaansa, jos pienet hauskat tarinat maistuvat. Saattaa olla, että kirjasto on sijoittanut ne runohyllyyn, mutta ne voivat yhtä hyvin olla novelleissa.

Heli Laaksonen on suomentanut virolaisen Andrus Kivirähkin tarinakokoelman Koiranne alkaa kohta kukkia, jota useammassakin uutisessa tai arvostelussa luonnehditaan tyyliltään Daniil Harmsin sukulaiseksi.

Se löytyi helposti hakukoneella, kun etsin harmsilaiseksi mainittuja kirjoja, mutta olen senkin aiemmin jo lukenut, ja uskallan sitäkin suositella. Turhaan ei Kivirähk ole yksi Viron suosituimmista nykykirjailijoista.

Google löytää pian myös Erkka Mykkäsen, jota Savon Sanomat on luonnehtinut näin:

"Sille ei voi mitään, että ensimmäisenä lyhyistä ja absurdeista tarinoista tulee mieleen Daniil Harms."

Esikoisteos on kokoelma absurdeja novelleja

Sillekään ei voi mitään, että Mykkänen, kuten myös edellä mainittu Jokisen Jarkko ovat pitkäaikaisia ystäviäni. Jotenkin Daniil Harmsiin liittyvät hakutulokset nyt epäilyttävästi tuottavat kirjoja, joita olen jo entuudestaan lukenut.

Mitä se sitten kertoo Daniil Harmsin asemasta Suomessa?

No ei se tietenkään kerro hittoakaan.

Sentään Turun Sanomat on löytänyt vuonna 2015 Tony Laineen kirjan, jota luonnehditaan näin:

"...Sattua voi mitä vaan, ja sattuukin. 

Samalla tulee mieleen Daniil Harms ja hänen kokoelmansa Sattumia." 

TS: Runoista proosaan

Täytyypä varmaan laittaa Tony Laineen kirja varauslistalle.

Arvostelut, esseet, kuten kaikki muutkin tekstit on tärkeä lopettaa hyviin sanoihin, joten tällä kertaa päätän bloggaukseni tähän ajatukseen:

Enempää en tänään jaksa Googlettaa.