Itsekkyyden vaikeudesta

Haluan kirjoittaa asiasta, joka ansaitsisi laajemman käsittelyn. Laajahko avautuminen on nytkin luvassa, mutta ei riittävän hieno ja harkittu, sillä aihe on tärkeä. Ainakin itse koen, että tähän kysymykseen kiteytyy omassa elämässäni paljon ahdistusta. (Tämä liittyy jossain määrin myös edellisen julkaisuni teemaan, eli elämänhallinnan ongelmiin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa.)

Ensimmäinen asia on yleinen itsekkyyden vaikeus. Väittämä saattaa aluksi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni ihmisen on yleensä erittäin vaikea olla itsekäs, eli huolissaan omasta hyvinvoinnistaan.
Monikaan ei esimerkiksi pukeudu hienosti itseään varten, vain tunteakseen itsensä voimalliseksi. Varmasti jotkut tekevät niin, mutta eivät useimmat. Myöskään ihmiset harvoin valmistavat itselleen hienoja ateroita, vain nautiskellakseen, tai avaavat hienoja viinejä juodakseen he yksin. Varmasti jotkut tekevät näin, mutta yleensä se vaiva nähdään vain jos tulee vieraita.

Ihminen harvoin kuntoilee, syö hyvin, siivoaa ja peseytyy itseään varten. Me toisin sanoen kannamme huolta itsestämme toisia varten. Kun tämän ymmärtää niin se mullistaa koko käsityksen ihmisen itsekkyydestä.

Tämä selittää myös paljon nykyajan ahdistuksesta ja pahoinvoinnista. Kun ihmiset eristetään kaupungeissa yksiöön, he eivät osaa olla itsekkäitä. He eivät kuntoile, syö terveellisesti tai käy edes suihkussa, ellei ole tarkoitus lähteä ihmisten ilmoille, missä täytyy olla reipas ja onnellinen muiden mieliksi.

Hymy suuntautuu ulospäin, vaikka se tuottaa myös sisäistä iloa. Hymy on kohdistettu muille. Samoin nauru, samoin itku. Jos kukaan ei ole näkemässä kyyneliä, jää vain häilyvä toivo enkelistä, joka olisi vartiovuorossa. Ihmistä suojelee ajatus siitä, että joku on läsnä ja tuon toisen voi tehdä iloiseksi sillä, että on armelias itselleen. Muutoin on miltei mahdotonta olla itselleen hyvä.

Itsekkyyden sijasta ihmisellä on voimakas sisäänrakennettu tarve olla huolissaan muista ihmisistä. Kun ihmisiä asuu saman katon alla ja he ovat hyvissä väleissä keskenään, he huomauttelevat toisilleen, joskus julmastikin, miten pitäisi tehdä sitä ja tätä: käydä parturissa, keventää vyötäröä, lopettaa tupakointi ja syödä enemmän tuoreita marjoja. Sehän on ihana asia, että huomautellaan.
Jos vieras ihminen kadulla huomauttaa jostakin ulkonäköön liittyvästä, syntyy syvä suru siitä, ettei kotona ole ketään niin rakasta ja läheistä, että hän huomauttelisi. On kamalaa, kun tärkeä asia jää kadunkulkijoiden, laupiaiden samarialaisten vastuulle.

Kun ihmisellä on työpaikka, hän yrittää olla kunnossa ollakseen muille hyödyksi. Kun hänellä on lapsia, hän pitää huolta itsestään heitä varten. Ihminen ei ole itsekäs, hän on pikemminkin perhekeskeinen, heimokeskeinen. Hän tahtoo olla osaava ja terve, jotta ei olisi muille vaivaksi, vaan tuottaisi heille iloa. Onhan tällaisen toiminnan taustalla tietenkin itsesuojeluvaisto, mutta se vaisto uinailee, jos ihmisen on kannettava vastuu itsestään, vain oman onnensa tähden.

Näkisin että tämä pätee useimpien kohdalla. Poikkeuksia toki on, mutta puhe ihmisen yleisestä itsekeskeisyydestä on puppua. Ilmiö on ehkä historiassa vieras, sillä sen todella näkee ilmentyvän vasta, kun ihmiset eristetään toisistaan ja heidän tulee aika olla itsekeskeisiä aamusta iltaan. Se ei yllättäen synny luonnostaan. Itsekkyys vaatii erityistä ponnistelua, opiskeluakin, eikä ehkä sittenkään onnistu kaikilta.

En tiedä onko tämä uusi havainto, mutta mielestäni nykyajan suuri virheoletus (joka usein liitetään kapitalismiin) on se, että keskivertoihmisen oletetaan olevan itsekäs. Ja kun hän kaikkien oletusten vastaisesti ei osaa, tuntee hän siitäkin huonoa omaatuntoa ja itsetunto romahtaa aina vain syvemmälle.

Usein kysytään: "Miksi tuo ihminen ei kanna itsestään huolta?" Mielestäni kysymys on absurdi. Ei tietenkään. Sehän olisi täysin luonnotonta. Apinakin poimii kirppuja ennemmin kaverinsa selästä kuin omastaan.

Meillä on kirjoja, elokuvia ja musiikkia sitä varten, että voisimme myötäelää toisten iloja ja suruja. Ja jokaisen suuren tarinan tärkein käänne on se hetki, jolloin sankari epäonnistuu itsekkyydessä.
Hänelle tarjotaan tilaisuutta ajatella pelkästään itseään, mutta hän ei osaa. Me näemme että hän on heikko. Sankari on niin heikko, että kuuntelee vaistoaan ja toimii epäitsekkäästi. Se ei yllätä ketään. Se ei ole yllättävä käänne. Yllättävää on se, että me julkisesti oletamme ihmisestä jotain vastakkaista.

Vastuu kaiken osaamisesta

Aloitin sanomalla: ensinnäkin... Toiseksi tähän kuvioon liittyy nykyään laaja vastuu kaiken osaamisesta. Olen vuosikausia laatinut listoja asioista joita täytyisi hoitaa - jo ennen kuin puhuttiin "bujoilusta", ja minusta alkaa tuntua siltä, että tällainen tehtävälistojen tehtailu on pahinta myrkkyä itsearvostukselle. Listalle nimittäin aina jäävät kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi ne tehtävät, joita vähiten osaa ja vähiten tekisi mieli hoitaa. Tämän seurauksena tuijottaa aina vain omia puutteitaan ja saa muistutuksen siitä, miten arjen täyttävät epämieluisat tehtävät. Samaan aikaan unohtaa, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi, kun ne asiat pyyhitään yli.

Pitäisi ennemmin pyyhkiä yli ne asiat joita ei ole saanut aikaiseksi, mutta alleviivata ja ympyröidä kaikki se, mikä on saatettu loppuun. Sellainen lista kohottaisi mieltä, eikä tuottaisi ahdistusta.

Kaiken osaaminen liittyy myös yhteisöllisyyden hajoamiseen. Kun kaikkea täytyisi nykyään  jokaisen ihmisen hallita - nykyään kun yhä useampi asuu yksin - saa toistuvasti muistutuksia osaamattomuudestaan ja tahdonvoimansa heikkoudesta. Ne asiat kun tuppaavat olemaan näkyvillä ja levällään, joita ei ole tehty - ja saavutukset puolestaan ovat siisteissä kansioissa, piilossa katseilta. Arki on oman taitamattomuuden tuijottamista. Jos ei osaa korjata jotain konetta, sen romua tuijotellaan päivät pitkät. Jos ei tykkää pyykkaamisesta, pyykit rönsyilevät yli korista ja pitkin lattioita. Jos on ruokaa jäänyt syömättä, ne täyttävät jääkaapin ja muistuttavat ylitetyistä päivämääristä. Kaikki mitä vähiten haluaisi nähdä ja ajatella on lähimpänä naaman edessä. Onko sitten mikään ihme, jos tekee mieli paeta someen ja peittää näkymä älypuhelimella?

Jos taas mietitään vanhaa köyhää ja kurjaa maailmaa, jossa oli yhteisöjä, riitoja, nalkutusta ja yhteenottoja, oli siellä myös sopimuksia siitä, mitä kukakin saa tai joutuu tekemään. Ei välttämättä joutunut kantamaan huonoa omaatuntoa ihan kaikesta. Kodin tekemättömät asiat oli pilkottu lohkoiksi ja itse kullakin oli joku siipale ongelmista, joista hän joutui vastaamaan. Murheita oli määrällisesti vähemmän. Sen pystyi vielä hallitsemaan, ei ollut jatkuvaa nimetöntä ahdistusta siitä, että maailma kaatuu päälle, mutta sen lisäksi myös arki.

Kaikkea oli vähemmän, koska elämä jaettiin. Leipä jaettiin, työt jaettiin. Jokaiselle jäi muruja. Se usein tehtiin pakosta, mutta sitä vähää osasi pitää koossa ja arvostaa. Ja ennen kaikkea valveillaoloaika kohdistui tärkeiden pakollisten asioiden hoitamiseen. Ihmisen elämä ei valunut hukkaan. Sitähän se on, kun tekee niitä asioita, joita nykyään useimmat tekevät: tyhjänpäiväistä viihdettä ja tyhjänpäiväisiä turhamaisia työtehtäviä, joita ilmankin pärjäämme, mistä työttömät ovat todiste.

Ihmisestä on tullut pinnallista onnellisuutta etsivä turhake, joka ahdistuu omasta tarpeettomuudestaan. Meidät, kuten muutkin eläimet, on evoluutio opettanut selviytymään, ja iloitsemaan siitä, että nälkä ja vilu on voitettu suurilla kamppailuilla. Meillä ei ole luontaisia valmiuksia elämään, joka on pyrkimystä täyttää sisäistä tyhjyyttä, yksin ja harhaanjohtavien virikkeiden yltäkylläisyydessä.