Tyhjyys on uusi musta

Kyllästyin kirjojen sanahelinään (sekä oman nokkeluuteeni väistöliikkeisiin) ja päätin vihdoinkin selvittää, mistä zenissä käytännön tasolla on kyse. Näin horisontissa vuoren ja ajattelin, että juuri tuollaisella vuorella täytyy olla buddhalainen temppeli. Päätin käydä vähän tunnustelemassa ilmapiiriä.

Kiipesin huipulle ja kolkutin temppelin oveen. Portissa ei ollut lukkoa, joten astuin sisään. Salissa istui joukko ihmisiä, silmät kiinni, kasvot kohti seinää. Hihkaisin:
"Hei, osaisko joku selittää?"

Vaalenpunaisella tyynyllä tönötti viiksekäs kiinalaismies, joka avasi silmänsä. Hän nousi kankeasti pystyyn ja käveli luokseni.
"Mikä hätänä?", mies kysyi ja opasti minut pieneen teehuoneeseen. Ymmärsin, ettei hän tahtonut häiritä muiden keskittymistä.
"Mikä on zenin idea?" pohdin hätäisesti, heti kun oppaani oli sulkenut saliin johtavan oven.
"Lakkaa kyselemästä ja ole hetki aloillasi", vastasi ukko. "Se on zenin idea."
"Miksi?"
"Kokeile niin pian se selviää."
"Miten sitä kokeillaan?"
"Istumalla ja olemalla hiljaa."
"Miten se muka vaikuttaa?"
"Kun istut hiljaa niin istut hiljaa."
"No mitä sen jälkeen tapahtuu?"
"Sitten on vihdoin hiljaista."
"Eikö muuta?"
"Mitä muuta odotat?"
"Jotain parempaa. Tuo tuntuu ihan tyhmältä."
Vanhus katsoi pitkään ja punnitsevasti:
"Miksi sitten tulit tänne?" hän kysyi.
"Uteliaisuudesta", vastasin.
"Etkö sitten edes uteliaisuuden vuoksi voisi kokeilla mitä tapahtuu, jos nyt hetken ajan pitäisit turpasi kiinni ja istuisit kasvot seinää vasten."

Mietin hetken vaihtoehtoja:
"Mistä tiedän, ettei kukaan hiivi taakseni ja kutita?"
"Lupaan, ettei kukaan kutita sinua."

Luotin ukkoon, mutta vähän alkoi jo pitkästyttää sen horinat. Sanoin:
"Periaatteessa voisin kyllä istahtaakin, mutta vähän arveluttaa se miten lepsua tämä touhu on tähän mennessä ollut. Jos zenissä on jokin metodi, jolla ihmiset saadaan istumaan niin ainakin toistaiseksi se on toiminut aika heikosti."
Mestari vastasi siihen... (tai en minä tiedä oliko hän mikään mestari, kunhan vain joku vanha ukko vuorella... tarinan kannalta on vain niin paljon jännempää kutsua häntä mestariksi.)
Mestari sanoi:
"Istuminen on yksi asia - ja alas istahtaminen toinen asia. Vain sinä itse voit päättää milloin tahdot aloittaa ja yrittää tosissasi."

"Ehkä minä kumminkin kokeilen ensin jotain muuta", pohdin. "Tai kaikkea muuta. Jotenkin tuntuu, että tuolla samsarassa on pidemmälle hiottu käyttöliittymä - tai ainakin parempi asiakaspalvelu."
"On ihan hyvä idea kokeilla muita vaihtoehtoja", mestari sanoi "kunhan vain et epäröi siinä mitä teet, etkä jätä asioita puolitiehen. Nytkin kiipesit 10.000 porrasta päästäksesi tänne vuoren huipulle - mutta sitten et edes viitsi kokeilla viidentoista minuutin istumista."
"No kieltämättä jalkoja särkee jonkun verran. Varmaan olisinkin jo istahtanut, jos et sillä tavoin olisi heti alkanut tuputtamaan."
Mestari löysi jostain uutta arvokkuutta ja lausui:
"Neuvoni sinulle on: Älä jätä asioita pelkäksi ajatukseksi tai pelkiksi sanoiksi."
"Joo, se on kyllä ihan hyvä neuvo. Taidan tästä lähteä takaisin ennen kuin tulee ilta. Pitäisi vielä imuroida ja jos sen tekee yhtään myöhemmin niin naapurit häiriintyy."
"Ymmärrän", sanoi vanha kinukki siihen ja suki viiksiään "Mukava kumminkin että kävit. Ja olet tervetullut takaisin milloin tahansa."
"Joo, oli ihan hauskaa rupatella. Kokeilen sitä istumista vaikka sitten kun on paremmin aikaa - tai kun kaikki muut keinot on käytetty."

Aloitin uljaan paluumatkani sivistyksen pariin ja siinä kävellessäni ajattelin, että varmaan minä voisin joskus kokeilla sitä istumista, jos löytäisin opettajan, joka paremmin osaisi ylipuhua minut yrittämään. Tuo mestari vaikutti ihan mukavalta hepulta, mutta ihmisten käsittelyssä hän ei kyllä ollut mikään tohtori Phil tai Goebbels.

Vähän ihmetytti, miten ukko ei kunnolla edes yrittänyt. Olisi edes tarjonnut tikkarin tai valehdellut, että oppisin lentämään, jos istuisin pari vuotta.
Kai meissä oli paljon yhteistä: hänkin taisi olla enemmän sellainen luovuttajatyyppi ja ikuinen keskenjättäjä. Joku vitun AD-HD vuoren huipulla, paossa liikoja virikkeitä.

Kun kävelin alas temppelin polkua, vastaani tuli nuori seikkailija. Hänellä oli selässään raskas rinkka ja kädessään jäähakku (törkeää liioittelua jossain Malminkartanon jätekummulla).
"Hei?" Hän huusi minut nähdessään. "Oletko tulossa zenluostarista?"
"Joo" vastasin.
"Millaista siellä oli? Onko se niin mieletöntä kuin kerrotaan?"
Kaverin silmät kiiluivat siihen malliin, että en ihan päässyt perille siitä mitä hän mahtoi tarkoittaa mielettömällä.
"Vähän riippuu", vastasin. "Siellä ne vaan istuvat ringissä silmät kiinni ja kasvot seinää vasten."
"Wau. Onko siellä jokin testi tulijoille - tai kysytäänkö salasanaa?"
"Ei. Ovi on auki kaikille, eikä ole mitään vartioita."
"Wau." seikkailija toisti suu auki. "Uskomatonta. Eikö ne yhtään pelkää, että joku vaikka hiipii niiden taakse ja iskee selkään katanalla?!"

Kansakunnan isännät

George Washingtonilla oli sellainen naama, että heti kun sen vain näki kävelevän kadulla vastaan, teki mieli nähdä se kerrostalon kokoisena, hakattuna kallioon.

Jos George Washington sattui istumaan viereesi hevoskärryissä tai puiston penkillä, et voinut estää itseäsi vaipumasta outoihin tunnelmiin. Mielikuvituksesi silmin näit silloin, kuinka pienet miehet kiipeilivät pitkin Washingtonin uljasta nenää ja poskipäitä, kuolemaa uhmaten.

Washingtonin naama näytti hyvältä edestä ja sivulta. Ainoa minkä kanssa Washingtonin passikuva kilpaili uljaudessa, oli hänen sivuprofiilinsa. Oli ilmeistä, että sellainen naama täytyi vielä nähdä kolikossa, ehkä jopa suuremmissakin seteleissä.

Tämä visio ei tietenkään sopinut Britannian kuningashuoneelle, sillä kuninkaalliset ovat aina olleet hyvin tarkkoja siitä kenen naama on missäkin.

Amerikan itsenäisyysmieliset keksivät istuttaa Washingtonin avonaisiin hevoskärryihin ja kiersivät esittelemässä häntä siirtomaiden kaikissa merkittävissä kaupungeissa. He tahtoivat, että ennen ratkaisevaa kamppailua jokainen kansalainen ymmärtäisi, mitkä ovat vallankumouksen todelliset syyt ja perusteet.

Kun George Washington seisoi kahden päällekkäin ladotun hedelmälaatikon päällä ja ohikulkijat katsahtivat häneen lievästi alaviistosta, silloin tavallinen ihminen tunsi itsensä pieneksi räkäkokkareeksi, joka mielihyvin antaisi henkensä, jotta sellainen näkymä voisi aina kulkea hänen taskussaan hopeaan painettuna.

Liian kiltti guruksi

Postiluukku kolahti. Saapuiko sieltä vihdoin odotettu vastaus? Kello ei ollut vielä soinut meditaation päättymisen merkiksi, mutta nuori mies oli kärsimätön. Hän avasi polvensa puolilootuksesta ja nousi seisomaan. Jaloissa tuntui pientä puutunutta kirvelyä, kun hän käveli ovelle.

Kirjeen kulmassa oli lähettäjän leima I.G.O. Tämän täytyi olla se! Kirje oli kyllä pelottavan pieni ja ohut. Hylkäyskirjekö? Siihen varmaan olisi liitetty mukaan jonkinlainen opaslehtinen, jos hän olisi päässyt sisään? Vähän jännitti, mutta pakko se oli selvittää. Hermostunein sormin hän repi kuoren auki ja luki:

Arvoisa herra Krishnamurti

Olemme käsitelleet jäsenhakemuksenne.

Pitkän harkinnan jälkeen olemme valitettavasti tulleet siihen tulokseen, että tällä hetkellä te ette ole oikea henkilö edustamaan perinteikästä järjestöämme.

Emme tahdo kiistää, etteikö teillä olisi tiettyä puheen lahjaa, mutta ainakaan vielä aikaansaannoksenne eivät ole kyllin merkittäviä ammattiliittomme mittapuilla. Olette vielä nuori ja ehkä tulevaisuudessa kykenette näkyviin tekoihin valitsemallanne alalla.

Hakumenettelyt on mahdollista käynnistää seuraavan kerran aikaisintaan viiden vuoden kuluttua tästä päivästä.

Ystävällisesti

Ted O'Bear
pääsihteeri
International Guru Organisation


Mahdotonta! Hän, Krishnamurti, oli juuri nyt yksi kuumimmista nimistä new age piireissä. Hän innoitti kokonaista sukupolvea. Hän kiersi ympäri maailmaa pitämässä puheita. Miten he saattoivat sulkea häneltä oven? Kuka tästä oli vastuussa? Oliko syynä kateus? Vehkeilivätkö jotkut häntä vastaan?

Krishnamurti etsi kalenteristaan järjestön numeron ja soitti suoraan Lontoon konttoriin. Tässä tilassa ei ehtinyt miettiä kaukopuheluiden hintoja.

Toisessa päässä vastasi hento naisääni:
- Gurujen Ammattijärjestö.
- Yhdistäisittekö pääsihteerille. Tässä on J. Krishnamurti. Tämä on kiireellistä!

Puhelimesta kuului hetken jonotusmusiikkia, ja sitten sen tilalle tuli vanha viskinen miesääni:
- Herra O'Bear puhelimessa.
- Tässä on Jiddu moi. Mitä helvettiä tämä meinaa! Miksi minua ei ole hyväksytty liittoon. Kuka tästä on vastuussa?
- Rauhoitu. Me olemme noudattaneet järjestön virallisia periaatteita. Emme voi tehdä kohdallasi poikkeuksia. Itse kyllä olen puolellasi, mutta hallituksen äänestyksessä hävisit äänin 4-7.
- Mistä ihmeen periaatteista oikein puhut? Eikö tämä ole ammattiliitto - ja enkö minä muka ole ammatiltani hengellinen opettaja?
- Meillä on hyvin tarkat säännöt. En voi täysin paljastaa niitä ulkopuolisille.
- Kuulin, että Trungpakin on päässyt mukaan ja hän on täysi juoppo!
- Niin, katsos... itse asiassa tuo seikka kääntyy hänen edukseen, pääsihteeri selitti. - Hallituksen istunnot ovat yleensä varsin kosteita ja Chogyam on loistavaa ryyppyseuraa. Niin kuin Alan Watts.
- Väitätkö ettei minua hyväksytä mukaan, koska en juo?
- Tunnelma menee pilalle, jos joku on koko ajan vähän eri tahdissa, kyllä sinä sen tiedät - mutta se ei suinkaan ole tärkein syy. Äänestyksessä monet pelkäsivät, että tahraisit järjestömme pitkäaikaisen maineen.

Krishnamurti mietti kuumeisesti. Millainen hänen julkinen imagonsa oikein oli? Oliko hänellä jotenkin valheellinen kuva itsestään tai julkisuuskuvastaan? Yksi ainoa pieni skandaali hänelle tuli mieleen:
- Et kai nyt puhu siitä salasuhteesta? Krishnamurti kysyi - Sitä on liioteltu mediassa ihan liikaa? Oikeasti me olemme lähinnä ystäviä.
- Itse asiassa pelkäämme, että median antama kuva on liiankin todellinen. Suhdetta on kuvailtu romanttiseksi heterosuhteeksi, siitä on kirjoitettu melkein harlekiinikirjojen tyyliin. Nainen on sinun ikäisesi, karismaattinen, henkisesti vahva. Ja suhteenne perustuu rakkauteen sekä älylliseen tasavertaisuuteen. Emme usko että se oikeasti järkyttää ketään, vaikka ette olisikaan keskenänne naimisissa.
- No mikä sitten on vialla?
- No juuri se. Et ymmärrä mikä on vialla. Kuinka voisimme hyväksyä sinut mukaan kun et kerta kaikkiaan ymmärrä tällaisia perusasioita? Järjestöllämme on tietyt ihanteet ja me odotamme, että jokainen jäsen aivan luontaisesti kunnioittaisi niitä.
- Selitä minulle, pyydän! Tämän kerran.
- Kukaan ei kiinnostu gurusta, jossa ei ole särmää. Et ryyppää, et käytä huumeita, et viettele oppilaitasi ja käytä heitä seksuaalisesti hyväksi. Meidän ammattikunnallamme on monisatavuotiset perinteet irstailussa. Sinun tapauksessasi monet hämmentyisivät. Ihmiset eivät enää tietäisi mitä odottaa.
- Ehkä jos opettelisin juomaan? Krishnamurti änkytti. - Voin aloittaa vaikka heti. Lupaan. Minulla on jossain täällä kaapissa vodkaa.
- Se olisi kyllä hyvä alku, mutta missään nimessä me emme voi tässä tilanteessa hyväksyä sinua jäseneksi. Olen pahoillani. Voit opettaa mitä tahdot, mutta virallisissa yhteyksissä et saa käyttää itsestäsi nimitystä Guru. Se on suojattu ammattinimike, ymmärrät kai tämän?
- No vittu.
- Näkemiin, palataan asiaan viiden vuoden kuluttua. Klik.

Krishnamurti olisi nyt kaatanut itselleen lasillisen, mutta hän oli valehdellut vodkasta. Ei hänellä ollut kaapissaan kuin yrttiteetä ja Carmolis-tippoja.

Saatanan saatana! Vitun vittu! Ainakin hänen teki mieli kiroilla, mutta ei sekään tuntunut ihan luontevalta. Ehkä he olivat oikeassa ja hän todellakin oli ihan nössö.

Ei! Hänen täytyi nyt ryhdistäytyä! Hän itse oli oikeassa ja he väärässä. Hän vielä todistaisi maailmalle, ettei gurun tarvinnut olla täysi pervo tai juonitteleva kusipää. Itse asiassa hän keksi heti ovelan suunnitelman. Hän opettaisi ihmisille, ettei heidän pitänyt turvautua guruihin. Hän kannustaisi itsenäiseen ajatteluun. Se olisi yllättävää, radikaalia. Kylmäverinen kosto. Jonakin päivänä liitto vielä anelisi häneltä armoa. Pääsihteeri matelisi tuossa eteismatolla ja pyytäisi anteeksi aiempaa kohtelua.

Krishnamurti lisäsi pari terästävää vitamiinitippaa teehensä ja myhäili itsekseen kuin mikäkin Bondin pääpahis. Vielä hän näyttäisi niille!

Martta ja Maria

Siis niin tyypillistä: Maria oli taas tavannut kaupungilla jotain pitkätukkasivareita ja raahannut heidät mukanaan. Nyt heidän yhteiseen kämppäänsä oli änkenyt puolentusinaa tuntematonta jätkää. Yksi oli kyllä ihan kivan näköinen, mutta kuulemma vain joku pennitön kalastaja.

Porukan johtaja oli ärsyttävän itsevarma. Tyyppi käyttäytyi kuin joku kaikkitietävä messias. Ja sisko oli ihan selvästi lääpällään juuri häneen: nojaili melkein kiinni olkapäässä ja räpsytteli silmiään. Maria nauroi kaikelle mitä mies sanoi ja kehui kommentteja niiiin viiisaiksi.
Ja mokoma äijä tuntui olevan koko ajan äänessä, mitä nyt välillä siemaisi viiniä, että joku toinenkin sai suunvuoron.

Martta sai pian tarpeekseen. Hän sanoi menevänsä keittiöön; keittämään teetä ja leipomaan pullaa. Oikeasti hän tahtoi piilottaa pöytäviinit ennen kuin Maria juottaisi ne vieraille. Hän asetteli viiniruukut komeroon, mahdollisimman vaikeaan paikkaan ja alkoi sekoittaa taikinaa. Sillä aikaa Maria ryyppäsi olohuoneessa miesten kanssa.

Martta sai taikinan vaivattua ja päätti pitää Marialle pienen puhuttelun. Pitikö keskellä viikkoa järjestää bileitä ja kestitä hippejä? Martta vaati, että Maria tulisi keittiöön auttamaan, mutta silloin mies torui häntä:
"Hei. Ota iisisti. Ei ne taivaan linnutkaan työtä tee."
"Minä en ole mikään tipunen", sanoi Martta "enkä pidä siitä, että myöskään sisartani verrataan lintuihin. Oletkos koskaan kuullut tarinaa heinäsirkasta, joka vain soitteli lehdellä?"
"Älä taas motkota", valitti Maria. "Nauttisit sinäkin joskus nuoruudesta."
"Vanhuus on talvi, jota varten ihmisen täytyy kerätä varoja", sanoi Martta. "Tules nyt sisko hetkeksi käymään keittiössä."
"Vanhuus on turha murhe", sanoi mies silloin ja tempaisi Marian syliinsä "Minä en ainakaan ole suunnitellut eläväni yli kolmekymppiseksi."

Martan teki jo mieli huitaista. Mikä morrisoni tuo tyyppi luuli olevansa? Juuri tuollaiseen rokkiasenteeseen Maria aina lankesi.

Muut miehet tajusivat että tilanne alkoi kärjistyä - tai sitten heillä oli aidosti juomat loppu - sillä siinä samassa joku ehdotti, että mitä jos koko porukka lähtisi läheiseen tavernaan juomaan vielä lasilliset.
Martta tietenkin saisi tulla mukaan jos halusi. Ja kyllä hän tietenkin lähti, sillä jonkun vielä pitäisi taluttaa Maria kotiin.

Majatalossa oli yllättävän hiljaista. Pöydät olivat tyhjinä ja talon tytär siivosi lattioita. Seinätaululle oli kirjoitettu päivän ruokalista ja sen alla luki:
"Arkisin kello kymmenen jälkeen tarjoillaan vain vettä."

Kun Marian uusi ihastus huomasi tekstin, hän pyyhki hihallaan pois viimeisen sanan. Sitten hän etsi liidunpätkän ja kirjoitti tilalle:
"...viiniä."
Joukkio alkoi laulaa ja mekkala kuului hevostalliin saakka. Pian isäntä ryntäsi saliin ja huomasi kirjoituksen seinällä:
"Kuka perkele on muuttanut veden viiniksi!" isäntä huusi.

Silloin eräs miehistä, jota Johannekseksi kutsuttiin, herätti suuren naurunrytäkän huomauttamalla:
"Käyköön toteen niin kuin on kirjoitettu!"