Zen-mestari keskusteli kerran kuulun taidemaalarin kanssa.
Mestarilla oli pakassaan läjäpäin oivaltavia vertauksia, joilla oli vuosien saatossa herätetty paljon ihastusta ja hiljennetty monta älyllistä vastapeluria. Hän vain heitteli keskusteluun visaisia esimerkkejä niin kuin olisi naksauttanut auki monitoimiveitsen.
Nyt mestari heristi sormellaan kuuta:
"tämä sormi osoittaa kuuta, mutta se ei itse ole kuu. Samoin sanat voivat osoittaa ilmiöihin, mutta ne itse ovat tyhjiä niistä ilmiöistä. Ovatko maalaamasi taulut sormi vai ovatko ne kuu?"
Hän ihmetteli kuinka taiteilija ei lainkaan seurannut katseellaan taivaalle hänen viittauksensa perään, vaan tuijotti herkiämättä hänen ojennettua sormeaan.
"Etkö ymmärtänyt mitä sanoin?" kysyi zen-mestari.
"Pysy paikoillasi", sanoi taiteilija. "Tapa jolla suoristat kätesi ja koukistat sormesi on kiehtova. Tahdon maalata sinut juuri tuossa asennossa. Mahtavaa miten uljas poseeraus noin vanhalta äijältä!"
"Mutta sormi on vain sormi", sanoi zen-mestari.
"Kuu on vain kuu", vastasi taiteilija.
Selitys:
Vaikka taiteilija saa tässä tarinassa viimeisen sanan, hän ei välttämättä ole henkisesti edellä - hänellä vain on toinen lähestymistapa.
Zen-mestari ehkä uskoo, että niillä on etuoikeus neuvoa ojassa asujia, jotka ovat käyneet myös allikossa. Taiteilijalle on ihan sama seisooko hän ojassa vai allikossa, niin kauan kuin siellä on kelvolliset näköalat.
Selityksen selitys:
Yksi luulee, että kaikki samsarassa on totta. Toinen luulee, että koska samsara ei ole "todellista", se olisi sen vuoksi jotenkin vähemmän mielenkiintoista ja vähemmän tarkeää.
Kummassakin tapauksessa yleensä seuraa se johtopäätös, että asioille tulisi kiireesti tehdä jotakin; koska ne ovat totisen tosia - tai päinvastoin juuri siksi, että kaikki on harhaa.
Selityksen selityksen selitys:
Olisi hätiköityä näin lyhyen tarinan perusteella olettaa, että kuvatut henkilöt ovat typeryksiä.
He voivat hyvinkin olla täysin valaistuneita, mutta niin hyviä ystävyksiä että heillä on varaa vähän jekkuilla ja nykiä toisiaan parrasta.
Lisäselvitys:
Havaintokuva allikosta:
http://www.gtk.fi/aineistot/sanasto/allikko.htm
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Herran enkeli
Jeesus oli juuri saanut päätökseen pitkän opetuksensa vuorella, jonne sosiaalisten medioiden kutsu oli koonnut tuhansia innokkaita kuulijoita. Jo monta hetkeä sitten oli aurinko kääntynyt laskuun ja nyt rinteiden helppokulkuisiin kohtiin muodostui virtoja kaikkoavasta väestä. Vaivalloinen kotimatka oli alkanut.
Vavahduttavan puheen jälkeen monet janosivat vielä encorea. He tahtoivat henkilökohtaisesti osoittaa profeetalle kiitollisuuttaan: kehua, kätellä, halata - vain hipaista tai edes nähdä lähempää miltä näytti kauan odotettu Vapahtaja. Likinäköisyyskin vaivasi, ja kelpaisihan siitä kertoa kylillä jos vaikka saisi Messiaalta nimmarin tai henkilökohtaisen mantran.
Jotkut saapuivat skeptisinä, mieli täynnä täsmentäviä kysymyksiä. He veikkailivat, että esitys oli vain hyvin ennalta harjoiteltu show, ja nyt opettaja joutuisi tukalaan paikkaan, kun pitäisi livenä vastailla uteliaan kansan hankaliin kysymyksiin.
Toiset tahtoivat tuntea mestarin auran tai toivoivat kosketuksesta hyvän energian siirtyvän itseensä - ja jotkut ennakoivat, että Jeesus vielä leirinuotiolla paljastaisi jotakin suuria salaisuuksia. Jos vain kelpaisi siihen porukkaan ja pääsisi mukaan jatkoille?
Faneja tuli laumoittain, eikä opetuslapsilla ollut mahdollisuutta rauhoittaa backstagea, joka koostui suuresta kivenlohkareesta ja kahdesta teltasta. Jeesus vaistosi oman tiiminsä hämmennyksen ja coolisti neuvoi päästämään luokseen kaikki halukkaat. Hänellä kyllä riitti virtaa, vastahan hän oli päässyt vauhtiin.
Ihan iholle eivät ihmiset uskaltaneet, ja muutaman metrin etäisyydellä kiersi tiiviisti pakkautunut yleisö, kuin Jeesusta olisi ympäröinyt häveliäisyyden metallihäkki. Sieltä täältä kainaloista ja olkapäiden ylitse kurkistelivat ujot ja uteliaat. Teinitytöt huokailivat ja monet heistä olisivat ehkä heti pyörtyneet, jos Jeesus vain olisi asettanut kätensä heidän olalleen tai edes katsonut heitä syvälle silmiin.
Jossain ringin ulkokehällä huolestuneet vanhemmat kiersivät ja varovaisen vihaisina huusivat karanneen tyttärensä nimeä - ettei vaan suvun perinteinen ammatti lakkaisi kiinnostamasta, kun jotain näin jännää oli päästy todistamaan.
Vähä vähältä malttamaton säpinä muuttui hiljaisuudeksi; kuka rohkenisi esittää ensimmäisen kysymyksen? Silloin väkijoukon keskeltä astui esiin tummahipiäinen, komeasti pukeutunut mies. Puhtaan valkoisissa vaatteissaan hän näytti ruhtinaalta tai jonkinlaiselta korkea-arvoiselta lähettiläältä.
Miehen ei tarvinnut työntää ketään tieltään, sillä sairaat ja lannistetut vaistosivat ennalta lähestyvän vallan ja varmuuden, ja astuivat syrjään. Jeesusta tuijottaville ihmisille tuli vain äkillisesti sellainen tunne kuin heidän oma työnantajansa tai sukunsa vanhin olisi seisonut heidän takanaan juuri silloin, kun he puhuvat hänestä pahaa. Karisma halkaisi väylän väkijoukkoon niin kuin itse Mooses olisi ollut paikalla komentamassa merta.
Arvovaltainen mies käveli rennosti Jeesuksen eteen ja ojensi kätensä:
- Terve. Muistatko minut? Juteltiin kun viimeksi kävit Galilean kiertueella.
- Odotas nyt..., muisteli Jeesus: - Ibrahim?
- Ibrahim on veljeni nimi. Minä olen Jakob. Me ollaan aika samannäköisiä.
- Ai sori. Ei vaan pysty muistamaan kaikkien nimiä, kun tätäkin puhetta oli kuuntelemassa varmaan joku kolme tuhatta tyyppiä.
- Ei se mitään. Ymmärrän totta kai.
- On tämä vähän noloa. Kyllähän Jumalan pojan tietty pitäisi muistaa kaikkien ihmisten nimet. Mites sitä muuten selvittäisiin lopullisella tuomiolla.
- No itse asiassa, Jakob aloitti, - minä en kyllä usko mihinkään persoonan ylösnousemukseen. Ihan vaan ajattelen, että jokainen uusi sukupolvi on inhimillisyyden ylösnousemus. Siis persoonahan on vain naamio, sosiaalinen konstruktio... Että sen puolesta minua ei yhtään loukkaa: en mitenkään samaistu omaan nimeeni.
- Okei. Kuulostaa hienolta, sanoi Jeesus: - Tästä aiheesta voisi jutella enemmänkin. Harvemmin tulee tyyppejä, jotka osaa noin hienosti artikuloida oman näkemyksensä.
- Joo, voisihan sitä käydä esim tuopilla, ehdotti Jakob: - Täytyy myöntää, että olin kyllä todella vaikuttunut pitämästäsi puheesta. Aivan mahtavaa matskua, jos sallit ilmaisun. Ei ollut yhtään sellaista populismia mitä pelkäsin vaan tosi universaali viesti: "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan..." ja se kolahti oikein erityisesti mitä sanoit kahden Herran palvelemisesta: "materia vai Jumala..."
- Mukava kuulla... Ibrahim - eikun siis Jakob. Voisimmeko tavata tavernassa heti kun saan jaettua nämä loput leivät ja kalat.
- Ei kai sinua häiritse että tällä tavoin käyttäydyn opetuslastesi ja kuulijoittesi seurassa, Jakob ajatteli ääneen, - niin kuin olisin kanssasi täysin tasavertainen? En vain osaa kunnioittaa arvovaltaa ja se on oman arvovaltani perusta, eräänlainen synnynlahja. Käytännössä teen ihan samoja töitä kuin muutkin yrittäjät, mutta saan moninkertaista palkkaa, koska minulla on röyhkeyttä tarjota palveluksiani suoraan yhteiskunnan ylimmille. Sopivilla vaatteilla ja eleillä saan kulkea ovista ilman että vartijat uskaltavat sanoa vastaan.
Jakob jatkoi: - Rikkailla on usein vääristynyt käsitys rahan arvosta, varsinkin jos he ovat vaurastuneet perinnön kautta. He piristyvät kun saavat toverillista ryyppyseuraa ja saavat jutella ilman rooleja ja hierarkioita. Meissä kahdessa on siinä suhteessa paljon yhteistä: me uskallamme katsoa silmiin kuninkaita ja keisareita - tai "Jumalan poikaa" - ja sanoa oman mielipiteemme ilman että ääni värähtää.
- Ei se tietenkään häiritse, vastasi Jeesus. - Et vain kunnioita samoja kuvitteellisia esteitä kuin tuhannet muut. En halua rakentaa mitään keinotekoista auktoriteetti-asemaa tai olla vaan joku pinnallinen guru. Minut saa kyllä avoimesti kyseenalaistaa. Ja minun opetuksenikin tähtää siitä, että useammat karistaisivat yltään narrimaisen elämänpelon. Ihan liiaksi näen jo sitä kuinka tyhjän tähden kumarrellaan fariseuksia ja Rooman virkamiehiä. En minä halua miksikään uudeksi pulleaksi herraksi, jolle kansalaiset kantavat verojaan naama lattiassa.
- Pelkään vain, jatkoi Jakob, että jos teen tässä suoria tulkintoja kertomistasi vertauskuvallisista tarinoista, niin vien muilta omakohtaisen oivaltamisen ilon.
- Me voidaan puhua tässä ihmisten keskellä mistä aiheesta tahansa, Jeesus vastasi - ainakin niin kauan kun liikutaan tässä sinun aloittamassasi diskurssissa. Useimmille kuulijoille tällainen analyyttinen puhe on täyttä hepreaa. Oppinut äänenpaino, paljon vaikeita käsitteitä; ihan erilainen taustaoletus siitä mitä toinen osapuoli ymmärtää itsestäänselvänä. Omat vertaukseni olen päinvastoin yrittänyt soveltaa sellaisten kuulijoiden odotushorisonttiin, jotka eivät osaa lukea ja kirjoittaa. Monet tuskin tietävät edes mitä tarkoittaa sana "auktoriteetti"... tai joku "legitimointi"... tai "vallan illusorisuus." Kaiken lisäksi ihmiset kuulevat sen minkä he haluavat kuulla.
Jakob oli avoimen riemuissaan, kun Jeesus osoitti hallitsevansa myös kriittisiä näkökulmia työhönsä ja julkiseen imagoonsa, mutta samalla Jakob jo otti kohteliaita sivuaskeleita ja viittoili käsillään poistumisen merkiksi:
- Nyt en halua viedä enempää aikaa niiltä, hän sanoi, jotka ovat häkeltyneitä esityksestäsi ja odottavat vain, että saisivat kuulla lisää. Tällainen yhteiskuntapoliittinen aihe ei kosketa kaikkia ja he pettyvät. Sinä osaat niin hienosti puhutella tavallista kansaa. Itse osaan imarrella vain herroja ja ylimyksiä.
Jakob osoitti vaatteitaan ja jatkoi:
- Etkö pelkää, että seuraajasi suuttuvat, kun tuttavallisesti esiinnyt tällaisen miehen kanssa, joka pukeutuu parhaisiin kankaisiin ja työkseen valvoo ruhtinaiden rahakirstuja?
- Voidaan vaikka tehdä niin... mietti Jeesus: - että kun olet lähtenyt pois niin kerron väkijoukolle, että olit enkelten lähettiläs ja toit minulle tärkeän viestin. Se ei olisi edes valhetta, koska voin vaistota, että olet viisas ja lämmin henkilö. Siinä tulee sanotuksi vain totuus, symbolisesti muotoiltuna.
Jakob nauroi: - Mahtavaa. Sulla on kyllä pokkaa. Tykkään tuosta asenteesta. Oveluutta ilman kavaluutta; suurta sydäntä ja psykologisia niksejä. Täytyy kyllä joskus jutskata lisää tällä abstraktiotasolla.
Vavahduttavan puheen jälkeen monet janosivat vielä encorea. He tahtoivat henkilökohtaisesti osoittaa profeetalle kiitollisuuttaan: kehua, kätellä, halata - vain hipaista tai edes nähdä lähempää miltä näytti kauan odotettu Vapahtaja. Likinäköisyyskin vaivasi, ja kelpaisihan siitä kertoa kylillä jos vaikka saisi Messiaalta nimmarin tai henkilökohtaisen mantran.
Jotkut saapuivat skeptisinä, mieli täynnä täsmentäviä kysymyksiä. He veikkailivat, että esitys oli vain hyvin ennalta harjoiteltu show, ja nyt opettaja joutuisi tukalaan paikkaan, kun pitäisi livenä vastailla uteliaan kansan hankaliin kysymyksiin.
Toiset tahtoivat tuntea mestarin auran tai toivoivat kosketuksesta hyvän energian siirtyvän itseensä - ja jotkut ennakoivat, että Jeesus vielä leirinuotiolla paljastaisi jotakin suuria salaisuuksia. Jos vain kelpaisi siihen porukkaan ja pääsisi mukaan jatkoille?
Faneja tuli laumoittain, eikä opetuslapsilla ollut mahdollisuutta rauhoittaa backstagea, joka koostui suuresta kivenlohkareesta ja kahdesta teltasta. Jeesus vaistosi oman tiiminsä hämmennyksen ja coolisti neuvoi päästämään luokseen kaikki halukkaat. Hänellä kyllä riitti virtaa, vastahan hän oli päässyt vauhtiin.
Ihan iholle eivät ihmiset uskaltaneet, ja muutaman metrin etäisyydellä kiersi tiiviisti pakkautunut yleisö, kuin Jeesusta olisi ympäröinyt häveliäisyyden metallihäkki. Sieltä täältä kainaloista ja olkapäiden ylitse kurkistelivat ujot ja uteliaat. Teinitytöt huokailivat ja monet heistä olisivat ehkä heti pyörtyneet, jos Jeesus vain olisi asettanut kätensä heidän olalleen tai edes katsonut heitä syvälle silmiin.
Jossain ringin ulkokehällä huolestuneet vanhemmat kiersivät ja varovaisen vihaisina huusivat karanneen tyttärensä nimeä - ettei vaan suvun perinteinen ammatti lakkaisi kiinnostamasta, kun jotain näin jännää oli päästy todistamaan.
Vähä vähältä malttamaton säpinä muuttui hiljaisuudeksi; kuka rohkenisi esittää ensimmäisen kysymyksen? Silloin väkijoukon keskeltä astui esiin tummahipiäinen, komeasti pukeutunut mies. Puhtaan valkoisissa vaatteissaan hän näytti ruhtinaalta tai jonkinlaiselta korkea-arvoiselta lähettiläältä.
Miehen ei tarvinnut työntää ketään tieltään, sillä sairaat ja lannistetut vaistosivat ennalta lähestyvän vallan ja varmuuden, ja astuivat syrjään. Jeesusta tuijottaville ihmisille tuli vain äkillisesti sellainen tunne kuin heidän oma työnantajansa tai sukunsa vanhin olisi seisonut heidän takanaan juuri silloin, kun he puhuvat hänestä pahaa. Karisma halkaisi väylän väkijoukkoon niin kuin itse Mooses olisi ollut paikalla komentamassa merta.
Arvovaltainen mies käveli rennosti Jeesuksen eteen ja ojensi kätensä:
- Terve. Muistatko minut? Juteltiin kun viimeksi kävit Galilean kiertueella.
- Odotas nyt..., muisteli Jeesus: - Ibrahim?
- Ibrahim on veljeni nimi. Minä olen Jakob. Me ollaan aika samannäköisiä.
- Ai sori. Ei vaan pysty muistamaan kaikkien nimiä, kun tätäkin puhetta oli kuuntelemassa varmaan joku kolme tuhatta tyyppiä.
- Ei se mitään. Ymmärrän totta kai.
- On tämä vähän noloa. Kyllähän Jumalan pojan tietty pitäisi muistaa kaikkien ihmisten nimet. Mites sitä muuten selvittäisiin lopullisella tuomiolla.
- No itse asiassa, Jakob aloitti, - minä en kyllä usko mihinkään persoonan ylösnousemukseen. Ihan vaan ajattelen, että jokainen uusi sukupolvi on inhimillisyyden ylösnousemus. Siis persoonahan on vain naamio, sosiaalinen konstruktio... Että sen puolesta minua ei yhtään loukkaa: en mitenkään samaistu omaan nimeeni.
- Okei. Kuulostaa hienolta, sanoi Jeesus: - Tästä aiheesta voisi jutella enemmänkin. Harvemmin tulee tyyppejä, jotka osaa noin hienosti artikuloida oman näkemyksensä.
- Joo, voisihan sitä käydä esim tuopilla, ehdotti Jakob: - Täytyy myöntää, että olin kyllä todella vaikuttunut pitämästäsi puheesta. Aivan mahtavaa matskua, jos sallit ilmaisun. Ei ollut yhtään sellaista populismia mitä pelkäsin vaan tosi universaali viesti: "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan..." ja se kolahti oikein erityisesti mitä sanoit kahden Herran palvelemisesta: "materia vai Jumala..."
- Mukava kuulla... Ibrahim - eikun siis Jakob. Voisimmeko tavata tavernassa heti kun saan jaettua nämä loput leivät ja kalat.
- Ei kai sinua häiritse että tällä tavoin käyttäydyn opetuslastesi ja kuulijoittesi seurassa, Jakob ajatteli ääneen, - niin kuin olisin kanssasi täysin tasavertainen? En vain osaa kunnioittaa arvovaltaa ja se on oman arvovaltani perusta, eräänlainen synnynlahja. Käytännössä teen ihan samoja töitä kuin muutkin yrittäjät, mutta saan moninkertaista palkkaa, koska minulla on röyhkeyttä tarjota palveluksiani suoraan yhteiskunnan ylimmille. Sopivilla vaatteilla ja eleillä saan kulkea ovista ilman että vartijat uskaltavat sanoa vastaan.
Jakob jatkoi: - Rikkailla on usein vääristynyt käsitys rahan arvosta, varsinkin jos he ovat vaurastuneet perinnön kautta. He piristyvät kun saavat toverillista ryyppyseuraa ja saavat jutella ilman rooleja ja hierarkioita. Meissä kahdessa on siinä suhteessa paljon yhteistä: me uskallamme katsoa silmiin kuninkaita ja keisareita - tai "Jumalan poikaa" - ja sanoa oman mielipiteemme ilman että ääni värähtää.
- Ei se tietenkään häiritse, vastasi Jeesus. - Et vain kunnioita samoja kuvitteellisia esteitä kuin tuhannet muut. En halua rakentaa mitään keinotekoista auktoriteetti-asemaa tai olla vaan joku pinnallinen guru. Minut saa kyllä avoimesti kyseenalaistaa. Ja minun opetuksenikin tähtää siitä, että useammat karistaisivat yltään narrimaisen elämänpelon. Ihan liiaksi näen jo sitä kuinka tyhjän tähden kumarrellaan fariseuksia ja Rooman virkamiehiä. En minä halua miksikään uudeksi pulleaksi herraksi, jolle kansalaiset kantavat verojaan naama lattiassa.
- Pelkään vain, jatkoi Jakob, että jos teen tässä suoria tulkintoja kertomistasi vertauskuvallisista tarinoista, niin vien muilta omakohtaisen oivaltamisen ilon.
- Me voidaan puhua tässä ihmisten keskellä mistä aiheesta tahansa, Jeesus vastasi - ainakin niin kauan kun liikutaan tässä sinun aloittamassasi diskurssissa. Useimmille kuulijoille tällainen analyyttinen puhe on täyttä hepreaa. Oppinut äänenpaino, paljon vaikeita käsitteitä; ihan erilainen taustaoletus siitä mitä toinen osapuoli ymmärtää itsestäänselvänä. Omat vertaukseni olen päinvastoin yrittänyt soveltaa sellaisten kuulijoiden odotushorisonttiin, jotka eivät osaa lukea ja kirjoittaa. Monet tuskin tietävät edes mitä tarkoittaa sana "auktoriteetti"... tai joku "legitimointi"... tai "vallan illusorisuus." Kaiken lisäksi ihmiset kuulevat sen minkä he haluavat kuulla.
Jakob oli avoimen riemuissaan, kun Jeesus osoitti hallitsevansa myös kriittisiä näkökulmia työhönsä ja julkiseen imagoonsa, mutta samalla Jakob jo otti kohteliaita sivuaskeleita ja viittoili käsillään poistumisen merkiksi:
- Nyt en halua viedä enempää aikaa niiltä, hän sanoi, jotka ovat häkeltyneitä esityksestäsi ja odottavat vain, että saisivat kuulla lisää. Tällainen yhteiskuntapoliittinen aihe ei kosketa kaikkia ja he pettyvät. Sinä osaat niin hienosti puhutella tavallista kansaa. Itse osaan imarrella vain herroja ja ylimyksiä.
Jakob osoitti vaatteitaan ja jatkoi:
- Etkö pelkää, että seuraajasi suuttuvat, kun tuttavallisesti esiinnyt tällaisen miehen kanssa, joka pukeutuu parhaisiin kankaisiin ja työkseen valvoo ruhtinaiden rahakirstuja?
- Voidaan vaikka tehdä niin... mietti Jeesus: - että kun olet lähtenyt pois niin kerron väkijoukolle, että olit enkelten lähettiläs ja toit minulle tärkeän viestin. Se ei olisi edes valhetta, koska voin vaistota, että olet viisas ja lämmin henkilö. Siinä tulee sanotuksi vain totuus, symbolisesti muotoiltuna.
Jakob nauroi: - Mahtavaa. Sulla on kyllä pokkaa. Tykkään tuosta asenteesta. Oveluutta ilman kavaluutta; suurta sydäntä ja psykologisia niksejä. Täytyy kyllä joskus jutskata lisää tällä abstraktiotasolla.
maanantai 8. helmikuuta 2010
Side-kick Schiller
Weimarin kansallisteatterin edustalla seisoo kuuluisa patsas kahdesta romantiikan viittasankarista. Jalustalla miehet poseeraavat samanveroisina ja kättelevät toisiaan sovussa, mutta historioitsijoilla ei ole epäselvyyttä siitä kumpi on saksalaisen kirjallisuuden Batman, ja kumpi on Robin.
Itse asiassa jos sanakirjasta tarkistaa mitä tarkoittaa side-kick niin löytää ensin viittauksen Watsoniin, Sanzo Panzaan sekä muihin kuvitteellisiin apureihin – ja perässä seuraa varovainen maininta todellisen maailman tutkapareista: Marx ja Engels, Lennon ja McCartney, Pekka ja Pätkä, Goethe ja Schiller – aina tässä järjestyksessä.
Vielä 1800-alussa voimasuhteet olivat melko tasoissa. Schillerin Rosvojen intensiivinen vimma veti hyvinkin vertoja Nuoren Werterin säälittävälle alakulolle, ja Wilhelm Tell kilpaili kuuluisuudessa Goethen Faustin kanssa. Kumpikin löysi yleisönsä, kumpikin onnistui kansallistuntoisten myyttien uudelleenkirjoituksessa.
On säilynyt vanha asiakirja, joka osoittaa, että muutama vuosi ennen Schillerin kuolemaa vedonlyöjät tarjosivat kertoimia 1,85 – 1,90 (Schillerin hyväksi) siitä, kumpi saa kuolemansa jälkeen pidemmän maininnan Ensyklopedia Britannicaan. Ilmeisesti Wilhelm Telliä pidettiin ajattomana hittituotteena - ja muutenkin Schillerin käsikirjoituksissa oli enemmän miekkatappeluja, räjähdyksiä ja takaa-ajoja.
Kun Schiller sitten vielä dramaattisesti kuoli nuorena keuhkotautiin, ja Goethe vaan mennä porskutti kohti tylsää vanhuutta, ajateltiin pelin olevan jo ratkaistu: Goethe unohtuisi nopeasti ja Friedrich Schiller muistettaisiin ikuisesti nuorena, köyhänä rebelinä.
Goethe oli kuitenkin piilotellut hihassaan melkoista ässää. Pian Schillerin kuoleman jälkeen hän esitteli innovaation, jota kukaan ei ollut osannut kirjailijalta odottaa: väriympyrän.
Väriympyrä oli välitön menestys koko Euroopassa. Jokainen halusi heti tietää mikä väri on sekoitus mistäkin pääväreistä ja mikä puolestaan on sen vastaväri. Nykyään Goethen kotikaupungista voi ostaa kahvimukin tai t-paidan, jossa komeilee väriympyröitä ties minkälaisissa väreissä.
Jos verrataan myyntitilastoja niin väriympyrällinen t-paita myy ainakin neljä kertaa niin paljon kuin mikään Schilleriin yhdistettävä hahmo.
Otto von Bismarck jopa leikki ajatuksella, että väriympyrä painettaisiin uuden yhdistyneen Saksan lippuun.
Väriympyrästä on tullut symboli, joka yhdistetään Goetheen niin vahvasti, että Schillerin synninkaupungeissa juhlitaan kirjailijaneron elämää polttamalla pieniä lippuja ja olkinukkeja, joihin on kirjailtu nuo kuusi pahamaineista Trivial Pursuit -palikkaa.
Kun itse viime kesänä vierailin Weimarissa, näin paikallisessa ”Die Räuber” –nimisessä kapakassa pisulaarin, jossa kellui väriympyrän muotoinen vessanraikastin.
Itse asiassa jos sanakirjasta tarkistaa mitä tarkoittaa side-kick niin löytää ensin viittauksen Watsoniin, Sanzo Panzaan sekä muihin kuvitteellisiin apureihin – ja perässä seuraa varovainen maininta todellisen maailman tutkapareista: Marx ja Engels, Lennon ja McCartney, Pekka ja Pätkä, Goethe ja Schiller – aina tässä järjestyksessä.
Vielä 1800-alussa voimasuhteet olivat melko tasoissa. Schillerin Rosvojen intensiivinen vimma veti hyvinkin vertoja Nuoren Werterin säälittävälle alakulolle, ja Wilhelm Tell kilpaili kuuluisuudessa Goethen Faustin kanssa. Kumpikin löysi yleisönsä, kumpikin onnistui kansallistuntoisten myyttien uudelleenkirjoituksessa.
On säilynyt vanha asiakirja, joka osoittaa, että muutama vuosi ennen Schillerin kuolemaa vedonlyöjät tarjosivat kertoimia 1,85 – 1,90 (Schillerin hyväksi) siitä, kumpi saa kuolemansa jälkeen pidemmän maininnan Ensyklopedia Britannicaan. Ilmeisesti Wilhelm Telliä pidettiin ajattomana hittituotteena - ja muutenkin Schillerin käsikirjoituksissa oli enemmän miekkatappeluja, räjähdyksiä ja takaa-ajoja.
Kun Schiller sitten vielä dramaattisesti kuoli nuorena keuhkotautiin, ja Goethe vaan mennä porskutti kohti tylsää vanhuutta, ajateltiin pelin olevan jo ratkaistu: Goethe unohtuisi nopeasti ja Friedrich Schiller muistettaisiin ikuisesti nuorena, köyhänä rebelinä.
Goethe oli kuitenkin piilotellut hihassaan melkoista ässää. Pian Schillerin kuoleman jälkeen hän esitteli innovaation, jota kukaan ei ollut osannut kirjailijalta odottaa: väriympyrän.
Väriympyrä oli välitön menestys koko Euroopassa. Jokainen halusi heti tietää mikä väri on sekoitus mistäkin pääväreistä ja mikä puolestaan on sen vastaväri. Nykyään Goethen kotikaupungista voi ostaa kahvimukin tai t-paidan, jossa komeilee väriympyröitä ties minkälaisissa väreissä.
Jos verrataan myyntitilastoja niin väriympyrällinen t-paita myy ainakin neljä kertaa niin paljon kuin mikään Schilleriin yhdistettävä hahmo.
Otto von Bismarck jopa leikki ajatuksella, että väriympyrä painettaisiin uuden yhdistyneen Saksan lippuun.
Väriympyrästä on tullut symboli, joka yhdistetään Goetheen niin vahvasti, että Schillerin synninkaupungeissa juhlitaan kirjailijaneron elämää polttamalla pieniä lippuja ja olkinukkeja, joihin on kirjailtu nuo kuusi pahamaineista Trivial Pursuit -palikkaa.
Kun itse viime kesänä vierailin Weimarissa, näin paikallisessa ”Die Räuber” –nimisessä kapakassa pisulaarin, jossa kellui väriympyrän muotoinen vessanraikastin.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Pössybonaparte
- Herra kenraali, saisiko olla lisää makeaa viiniä?
- Joo, lorautapa pikkaisen.
- Entä haluaako Teidän Majesteettinne, että käyn hakemassa muonateltasta jotain mässyä? Siellä on ainakin suklaata ja...
- Joo, mutta älä lähde vielä. Mikäs kiire tässä on.
- Kuten Teidän Korkeutenne tahtoo.
- Vänrikki on hyvä vaan ja istuu. Kaipaan vähän rauhallista juttuseuraa. Ennen taistelua kaikki aina vain touhottavat. Ihan liikaa touhottamista.
- Aivan niin, Keisarilla on hyvä näkemys siitä mitä tapahtuu teltan ulkopuolella juuri nyt.
- Vänrikki, muistakaa tämä: älkää koskaan antako paniikin ja kiireen tarttua itseenne. Minäkään en olisi koskaan kohonnut vänrikistä keisariksi, jos vain touhottaisin kuten muut.
- Kyllä herra kenraali. Te ette lainkaan näytä hätiköivältä, vaikka suoraan puhuen tilanne ulkopuolella on aika kireä. Upseerien kintut jo tutisevat, ja rivisotilaat rukoilevat suureen ääneen äitinsä nimeä.
- Oikeastaan tunnen oloni hyvinkin turvalliseksi. Tilanne ei ole vakava. Ei huolta, puhun kyllä miehiin virtaa, kunhan hetken tässä kontemploin elämääni.
- Teidän majesteettinne, kaikella kunnioituksella, onko juuri nyt oikea hetki sellaisille pohdinnoille.
- Kyllä vain. Kyllä vain! On jotenkin tosi huojentavaa vihdoin kohdata itsensä, tiedostaa kaikki ne polut, jotka ovat johtaneet Meidät, sekä sadattuhannet ranskan ylpeät pojat, tänne ulkoilmaan tekemään suuria sankaritekoja.
- Mutta...
- ..tiesitkös vänrikki, mitä minä juuri tajusin?
- Niin?
- ...tajusin ihan äkisti, että oikeastaan minä olisin ennemmin halunnut olla puutarhuri. Että kaikki tämä maailmanvalloitusbisnes johtuu vain siitä, että olen niin lyhyt ja halusin jotenkin kompensoida sitä - todistaa kaikille mihin kykenen. Että eihän tässä suoraan sanottuna ole mitään järkeä yksinään lähteä kaikkia naapurivaltiota vastaan - ja vielä jonnekin Venäjälle! Eihän tässä ole mitään järkeä miltään kantilta, sen minä nyt vihdoin oivalsin.
- Älkää puhuko tuollaisia. Kyllähän me tavoittelemme sankaritekoja, kuten herra Kenraali jo sanoi. Me seuraamme suurta johtajaa, me osoitamme Ranskan mahdin vaikka mahdottoman kautta!
- Poika, ei tässä ole mitään järkeä. On tosi mahtavaa tunnustaa se jollekin - ja ylipäänsä että vihdoin myönnän sen edes itselleni.
- Herra Kenraali on hyvin rohkea, kun avoimesti pohtii tuollaista ja vilpittömästi peilailee omaa persoonaansa, mutta eikö Hän ensin voittaisi tämän taistelun että pääsisimme kaikki kotimatkalle.
- Minä menen kohta puhumaan niille kaikille järkeä!
- Niillä toivon mukaan tarkoitatte joukkojamme. Hyvä idea. Rauhoittuvat kun näkevät Teidän nousevan tyynenä ratsun selkään.
- Kaadapa poika lasillinen vettä niin katsotaan, jos pysyisin hetken siellä hevosen selässä. Sanos muuten mikä on tämä lajike, vänrikki, tiedätkö? Muistatko? On nimittäin tosi puhdistavaa, tosi kirkas mieli nyt, ihan kosminen meininki!
- Mitäköhän se sanoi se myyjä... olikohan se lajike joku "waterloo" tai siihen suuntaan?
- Waterloo? Mahtavaa shittiä!
- Joo, lorautapa pikkaisen.
- Entä haluaako Teidän Majesteettinne, että käyn hakemassa muonateltasta jotain mässyä? Siellä on ainakin suklaata ja...
- Joo, mutta älä lähde vielä. Mikäs kiire tässä on.
- Kuten Teidän Korkeutenne tahtoo.
- Vänrikki on hyvä vaan ja istuu. Kaipaan vähän rauhallista juttuseuraa. Ennen taistelua kaikki aina vain touhottavat. Ihan liikaa touhottamista.
- Aivan niin, Keisarilla on hyvä näkemys siitä mitä tapahtuu teltan ulkopuolella juuri nyt.
- Vänrikki, muistakaa tämä: älkää koskaan antako paniikin ja kiireen tarttua itseenne. Minäkään en olisi koskaan kohonnut vänrikistä keisariksi, jos vain touhottaisin kuten muut.
- Kyllä herra kenraali. Te ette lainkaan näytä hätiköivältä, vaikka suoraan puhuen tilanne ulkopuolella on aika kireä. Upseerien kintut jo tutisevat, ja rivisotilaat rukoilevat suureen ääneen äitinsä nimeä.
- Oikeastaan tunnen oloni hyvinkin turvalliseksi. Tilanne ei ole vakava. Ei huolta, puhun kyllä miehiin virtaa, kunhan hetken tässä kontemploin elämääni.
- Teidän majesteettinne, kaikella kunnioituksella, onko juuri nyt oikea hetki sellaisille pohdinnoille.
- Kyllä vain. Kyllä vain! On jotenkin tosi huojentavaa vihdoin kohdata itsensä, tiedostaa kaikki ne polut, jotka ovat johtaneet Meidät, sekä sadattuhannet ranskan ylpeät pojat, tänne ulkoilmaan tekemään suuria sankaritekoja.
- Mutta...
- ..tiesitkös vänrikki, mitä minä juuri tajusin?
- Niin?
- ...tajusin ihan äkisti, että oikeastaan minä olisin ennemmin halunnut olla puutarhuri. Että kaikki tämä maailmanvalloitusbisnes johtuu vain siitä, että olen niin lyhyt ja halusin jotenkin kompensoida sitä - todistaa kaikille mihin kykenen. Että eihän tässä suoraan sanottuna ole mitään järkeä yksinään lähteä kaikkia naapurivaltiota vastaan - ja vielä jonnekin Venäjälle! Eihän tässä ole mitään järkeä miltään kantilta, sen minä nyt vihdoin oivalsin.
- Älkää puhuko tuollaisia. Kyllähän me tavoittelemme sankaritekoja, kuten herra Kenraali jo sanoi. Me seuraamme suurta johtajaa, me osoitamme Ranskan mahdin vaikka mahdottoman kautta!
- Poika, ei tässä ole mitään järkeä. On tosi mahtavaa tunnustaa se jollekin - ja ylipäänsä että vihdoin myönnän sen edes itselleni.
- Herra Kenraali on hyvin rohkea, kun avoimesti pohtii tuollaista ja vilpittömästi peilailee omaa persoonaansa, mutta eikö Hän ensin voittaisi tämän taistelun että pääsisimme kaikki kotimatkalle.
- Minä menen kohta puhumaan niille kaikille järkeä!
- Niillä toivon mukaan tarkoitatte joukkojamme. Hyvä idea. Rauhoittuvat kun näkevät Teidän nousevan tyynenä ratsun selkään.
- Kaadapa poika lasillinen vettä niin katsotaan, jos pysyisin hetken siellä hevosen selässä. Sanos muuten mikä on tämä lajike, vänrikki, tiedätkö? Muistatko? On nimittäin tosi puhdistavaa, tosi kirkas mieli nyt, ihan kosminen meininki!
- Mitäköhän se sanoi se myyjä... olikohan se lajike joku "waterloo" tai siihen suuntaan?
- Waterloo? Mahtavaa shittiä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)