Luolattomat miehet

Olin jo pidemmän aikaa suunnitellut matkaa esihistorialliselle ajalle. Ongelmana oli lähinnä se, etten hallinnut luolamiesten kieliä - eikä sen puolin kukaan muukaan.

Neuvokkuuteni ei tunne rajoja, ja niinpä keksin pian inhimillisen ratkaisun tähänkin pulmaan: lähetin edeltä pahaa-aavistamattoman partiolaisen, satunnaisen ylioppilaan, joka oli kirjoittanut ällän viidestä eri kielestä. Ojensin hänelle tulitikut, linkkuveitsen sekä rullan jeesusteippiä - ja käynnistin sitten aikakoneen.

Itse matkustin hänen perässään samoille seuduille, mutta muutamaa vuotta myöhemmäksi. Oletukseni oli, että partiopoika olisi siihen mennessä voittanut heimolaisten kunnioituksen.

Olin osittain oikeassa, apuvälineissä vain olisin voinut käyttää hieman enemmän harkintaa. Jääkauden ihmisillä tulentekotaidot olivat jo hyvin hallussa ja veitsiäkin he osasivat valmistaa luista ja piikivestä.
Vain jeesusteippi oli tehnyt luolamiehiin vaikutuksen - mutta sen avulla ylioppilas olikin nopeasti noussut liki jumalan asemaan.

Pelkäsin, että hän tuntisi jonkinlaista kaunaa, joten varmuuden vuoksi olin hakenut tulevaisuudesta kannettavan suojakentän. Se loi ympärilleni hennon, mutta katu-uskottavan hohteen.
Pääsin nopeasti juttuun tuon ajan ihmisten kanssa - ja juttuahan riitti.

Heti ensimmäiseksi minua huomautettiin siitä, ettei kivikaudella kukaan tahtonut tulla kutsutuksi "luolamieheksi."

"Luolat on luusereille", sanoi eräs teini-ikäinen pojankloppi: "Luolissa asuu vain rikollisia ja hulluja."

Ylioppilas selitti, että metsästäjä-keräilijöillä ei ollut varaa turvautua luonnon muovaamiin asumuksiin. He olivat jatkuvasti liikkeessä, ja pitivät korkeassa arvossa rakennustaitoa.

Kylän shamaani sanoi:
"Katso vaikka muutaman vuoden ikäisiä lapsia. Aivan luonnostaan he pelkäävät pimeitä luolia - ja vastaavasti heidän riemukkain harrastuksensa on rakentaa erilaisia majoja puunoksista, lehdistä, kankaista ja eläinten nahasta."

Ylioppilas selitti, että luolat ovat hyvin riskialttiita asumuksia. Niissä on kylmää ja kosteaa, joten ihminen helposti vilustuu. Jos luolaan sytyttää tulen, niin savu harvoin pääsee karkuun niin hyvin kuin ihmisen rakentamassa kodassa.

Tuntui, että olin tullut kivikautiselle luennolle. Kaikki pitivät minua idioottina ja huomasivat käsityksissäni aukkoja, joita tahtoivat oikoa. Eräs soturi selitti minulle kuin pikkulapselle:
"Luolissa on harvoin pakoreittejä, jos viholliset hyökkäävät tai jos sapelihammastiikeri tahtoo lounastaa. Maasto luolien ympärillä on kivikkoista ja tarjoaa niukasti ravintoa. Liikkuminen on rajoitettua ja hidasta.
Vuoristot usein saartavat luolia yhdestä tai useammasta suunnasta, joten käytössä oleva metsästysalue on suppeampi."

No miksi sitten luolista löytyy niin paljon esineitä ja merkkejä asumisesta?

Shamaani selitti:
"Luolat ovat pyhiä paikkoja. Niissä viipyy henkiä ja haltioita. Pysymme loitolla luolista muulloin kuin hätätapauksessa. Luolat ovat mystisiä, mutta ne eivät ole erityisen viihtyisiä paikkoja asua."

"Luoliin muuttavat usein vain epätoivoiset ihmiset", selitti ylioppilas. "Esimerkiksi sellaiset, jotka on syystä tai toisesta karkotettu heimosta."
"Ja se että luolista löytyy esineitä, todistaa vain, että elämän merkit säilyvät paremmin luolissa, koska siellä ne eivät ole sään armoilla."
"Ihminen ei olisi koskaan voinut kansoittaa koko planeettaa vain siirtymällä luolasta luolaan."

Shamaani täydensi:
"Jos linnut ja majavat osaavat rakentaa itselleen asumuksia, niin miksi eivät myös ihmiset."

Gachou

(Neljän hanhen tarina jatkuu.)

Dogen tunnisti, että kiinalaispojalla oli luonnostaan terävä silmä dharmalle ja niinpä hän päätti ottaa tämän oppilaakseen. Japanissa poika sai lempinimen Gachou, eli "Hanhi", ja myöhemmällä iällä myös hänestä kasvoi arvostettu zen-mestari.

Gachou oli lähes 80-vuotias, kun hän sairastui vakavasti keuhkokuumeeseen. Hän toipui taudista, mutta maatessaan sairasvuoteella, eräs hänen oppilaistaan lupasi suurin sanoin, että jos mestari kuolisi, niin oppilas kyllä tekisi kaikkensa löytääkseen mestarin jälleensyntymän.

Kun Gachoun voimat olivat elpyneet, hän ehdotti oppilaalleen, että mitäpä jos he eivät tällä kertaa odottaisikaan hänen kuolemaansa asti, vaan lähtisivät saman tien paikallistamaan hänen re-inkarnaatiotaan. Olisihan tunnistustyö varmaan helpompaa, kun Gachou itse olisi elävänä paikalla.

Oppilas päätteli, että mestari oli tullut vanhuudenhöperöksi, mutta hän ei kehdannut myöskään kieltäytyä. Niin he lähtivät kiertämään maata ja kyselivät kaikista kylistä, joihin perinteiset ennusmerkit heidät ohjasivat.

He esittelivät Gachoun silmälaseja, ruokakulhoa, kävelykeppiä ja rukousnauhaa, kysellen muistiko kukaan lapsista joskus omistaneensa jonkin niistä. Lopulta he kohtasivat kolmevuotiaan lapsen, joka ihmeellisellä tavalla puhui ja elehti aivan kuin Gachou itse. Hän myös läpäisi kaikki vaadittavat kokeet. Gachou julisti etsinnän päättyneeksi ja kolmikko palasi temppeliin.

Gachou kertoi kaikille, että nyt kun hänen jälleensyntymänsä oli löytynyt, hän itse saattoi huoletta höperöityä ja hiipua elämästä. Niin myös tapahtui, ja jo puolen vuoden kuluttua Gachou nukkui pois rauhallisesti.

Inkarnaatiolle opetettiin kaikki suurten zen-mestarien tiedot ja taidot - ja ällistyttävällä tavalla hän muistutti erehdyttävästi alkuperäistä Gachouta jo 12-vuotiaana.

Oppilas, joka oli mestarinsa kanssa kiertänyt etsimässä tämän jälleensyntymää, toimi nyt nuorukaisen opettajana. Eräänä keväänä he istuivat lammella ja opettaja huomasi vedessä neljä hanhea. Hän oli varma, ettei nuori Gachou tiennyt alkuperäistä tarinaa neljästä hanhesta, joten hän huudahti:
"Katso! Buddha on syntynyt neljäksi hanheksi."

Nuori Gachou tuijotti lammelle ja vastasi tyynesti:
"Ainoa asia, mikä tullaisilla puheilla jälleensyntyy, on mielen sisäinen hämmennys."

Kun Buddha syntyi neljäksi hanheksi

Kiinalaiskylässä asui 1200-luvulla menestynyt suku, ja myös uusimpaan polveen oli syntynyt monta lahjakasta lasta. Vain perheen nuorin poika ei vastannut suuria odotuksia. Hän puhui harvoin ja silloinkin hän yleensä päästi suustaan kaikenlaista outoa.

Eräänä keväänä poika oli vanhempien sisarustensa kanssa lammella, kun hän osoitti neljää hanhea ja sanoi: "Katsokaa, jälleensyntynyt Buddha."

Sisaret kyselivät mikä hanhista oli Buddha, mutta poika sanoi vain: "Hanhet, hanhet lammella."

Linnut olivat melko kesyjä, joten vanhemmat sisarukset keksivät rakentaa niille ansan ja houkuttelivat ne satimeen tarjoamalla ruokaa. Pian kaikki neljä hanhea olivat häkissä ja kyläläiset kokoontuivat ihmettelemään, että voisiko jokin hanhista todellakin olla suuri buddhalainen mestari.

Sana kiersi nopeasti myös lähikyliin, sillä tuohon aikaan ajateltiin taajasti, että oudoilla lapsilla saattoi olla piileviä mystisiä kykyjä.

Zen-mestari Dogen matkusteli silloin Kiinassa ja huhu saapui myös hänen korviinsa. Dogen tahtoi nähdä pojan ja hanhet, sillä tarina oli syytä varmentaa tai vääryys oikaista.

Kun poika ja vangitut hanhet esiteltiin Dogenille, lapsi vain itki, eikä suostunut kertomaan mikä hanhista oli jälleensyntynyt Buddha. Vanhemmat kertoivat, että poika oli kiukutellut päiväkausia ja kaikki mitä hän suostui sanomaan oli: "Hanhet. Lammen hanhet."

Dogen kumartui lapsen puoleen ja pyyhki kyynelet pojan poskelta. Sitten hän kysyi rauhallisesti:
"Tarkoitatko, että Buddha ei syntynyt yhdeksi näistä hanhista, vaan kaikiksi neljäksi?"

Lapsi silminnähden ilostui, mutta yhä hän pudisteli päätään kieltävästi ja sanoi vain:
"Lammella hanhet."

Vanhin veli sanoi silloin uhmakkaasti:
"Olen aivan varma, että saimme sinä päivänä kiinni juuri ne hanhet, joita hän osoitti lammella."

Dogen korjasi:
"Mutta tässä näemme vain neljä hanhea. Unohditte laittaa häkkiin myös lammen!"