Keisarin klassiset vaatteet

Kaukaisessa maassa eli ruhtinassuku, joka oli sukupolvelta toiselle vaalinut viisasta perinnettä. Jokaisen, joka kulloinkin oli vallassa, täytyi aina virallisissa tilaisuuksissa esiintyä taikavaatteissa.

Puvun oli aikojen alussa kutonut haltijatar, ja kerrottiin, että koko valtakunta sai ylleen suuren suojeluksen, niin kauan kuin hallitsija käyttäisi näitä vaatteita ja esiintyisi niissä kansansa edessä.

Näissä vaatteissa oli toinenkin erikoinen taika: ne oli kudottu höyhenenkevyestä, näkymättömästä kankaasta. Vain kourallinen ihmisiä oli syntymässään saanut lahjaksi sellaiset silmät, että kykeni näkemään nämä vaatteet. Sellaiset ihmiset olivat valtakunnassa suuresti arvostettuja ja vain he pääsivät korkeimpiin virkoihin.

Eräänä päivänä pääkaupunkiin kuitenkin saapui ovela huijari. Hän toi mukanaan kaunista kangasta vieraasta maasta ja hän tahtoi ommella siitä keisarin arvolle sopivan puvun. Keisari oli epäileväinen, mutta hänen vaimonsa ihastui kankaaseen niin, että antoi luvan. Muukalaisen vaatima palkkiokin oli varsin kohtuullinen.

Huijarin ainoa ehto oli se, että keisari näyttäytyisi näissä vaatteissa myös kansansa edessä.

Tätä ajatusta kaikki keisarin neuvonantajat vastustivat ankarasti. Se sotisi vastaan maan arvokkaimpia perinteitä. Entä jos haltijattaren siunaus sen vuoksi rikkoutuisi?

Huijari oli kuitenkin varautunut tällaiseen reaktioon. Todellisuudessa hän nimittäin oli naapurimaan vakooja ja hänen tarkoitusperänään oli saattaa koko valtakunta kaaokseen, ennen kuin vihollismaan armeija tekisi hyökkäyksen. Hän oli tutkinut vanhoja kirjoituksia ja lausui käärmeenkielellään:

"Eihän vanhoissa saagoissa sanota mitään siitä, ettei keisari saisi taikavaatteidensa päällä käyttää myös jotain muuta lämmikettä. Syksy on nyt poikkeuksellisen kylmä ja keisari saa toki pukea myös taikavaatteensa, kuten aina ennenkin - olen näet ommellut uuden puvun sopivan suureksi, jotta se mahtuu vanhojen vaatteiden päälle. Sillä tavoin keisari ei riko haltijattaren määräyksiä vastaan."

Neuvonantajat olivat yhä eri mieltä, mutta keisari ja hänen vaimonsa pitivät uutta vaatetta niin kauniina, että suostuivat.

Keisari puettiin siis ensin taikavaatteisiin, kuten aina ennenkin - ja vasta niiden päälle vedettiin uusi juhla-asu.

Määräpäivänä kansa kokoontui palatsin edustalle, kuulemaan keisarinsa puhetta ja ihastelemaan hänen taikavaatteitaan. Kaikkien äimistys oli suuri, kun keisari astelikin lavalle uusissa hienoissa vaatteissa. Oudointa oli se, että nyt kaikki pystyivät näkemään ne.

Mutta mitään ei suinkaan heti tapahtunut. Jokainen luuli aluksi olevansa ainoa: että hän itse oli saanut erityisen lahjan ja näki haltijattaren kutomat vaatteet. Ihmiset pitivät tiedon aluksi omana tietonaan, jotta eivät herättäisi muissa kateutta. Vasta seuraavana päivänä he palaisivat palatsille ja pyytäisivät itselleen kunniamerkkiä ja hienoa virkaa.

Tällaisen haaveilun kuitenkin rikkoi eräs lapsi, joka huusi:
"Mutta sillähän on vaatteet päällä!"

Silloin kaikki joutuivat tunnustamaan, että nyt jotakin oli vialla.

Ihmisten katseet kääntyivät hovikriitikkoon, jonka tavan mukaan aina arvosteli kuninkaan tapoja ja puheita. Hän tietenkin oli aina nähnyt taikavaatteen ja piti niitä kerrassaan rumina.

Tällä kertaa hän oli valmistellut mielessään puhetta, joka alkaisi:

"Taas se on vetänyt päälleen ne samat koinsyömät rääsyt. Jos tuo tyyli oli poissa muodista kymmenen vuotta sitten, niin nyt vaatteet ovat sen lisäksi kutistuneet pesussa ja täynnä paikkoja. Rinnuksellakin näyttäisi olevan jotain ruoantähteitä, liekö ketsuppia? - ja hihassa iänikuinen viinitahra..."

Kriitikko ei tiennyt miten aloittaa. Vaatteet olivat nyt totisinta totta ja kaiken lisäksi ällistyttävät komeat. Hän ei äkkiseltään keksinyt niistä mitään ilkeää sanottavaa.

Kaikkein eniten oli kauhuissaan koko se aatelisto, joilla oli korkea asema vain siksi, että heillä oli ollut kanttia osallistua leikkiin ja väittää että he näkivät jotakin. Nyt he pelkäsivät, että heidän koko elämäntapansa oli uhattuna. Enää he eivät voineet päteä ihmeitä tekevillä silmillään ja sillä, että tunsivat ulkoa haltijattaren saagan joka yksityiskohdan.

Kaupungissa asui myös rikkaita räätäleitä, jotka valmistivat kelle tahansa halukkaalle näkymättömiä vaatteita. Monet ihmiset janosivat imitoida keisarin esimerkkiä ja esiintyä julkisesti samantyylisessä asussa. Niinpä myös kaupungin räätälit olivat kauhuissaan: mitä jos tästä seuraisi näkyvien vaatteiden muotiaalto ja he jäisivät kerrassaan työttömiksi. Eiväthän he todellisuudessa osanneet edes pujottaa lankaa neulansilmään.

Monen muunkin ammattikunnan vauraus perustui jotain kautta taikavaatteisiin. Turistit ostivat vuosittain tuhansittain t-paitoja, joihin oli näkymättömällä tekstillä kirjoitettu sanat:

"Kävin, katsoin, näin."
tai
"hei beibi, näen vaatteittesi läpi"
tai
"jos näet lukea tämän, olet idiootti."

(Yhtä tärkeä kauppatavara olivat näkymättömät kahvikupit, joilla ei ollut painoa - ja joihin oli pilan vuoksi tehty pohjaan reikä.)

Myöskään tavallinen kansa ei alkuinnostuksen jälkeen osannut riemuita tapahtuneesta.

Vaikka keisari kohteli kansaansa ankarasti ja mielivaltaisesti, eivät ihmiset tunteneet tarvetta kapinoida, koska sentään kerran vuodessa he kaikki saivat nähdä suuren johtajansa hauraan ja kuihtuneen ruumiin sekä ihastella hänen aatelisia, mutta muuten vaatimattoman kokoisia sukuelimiään. Kansalaiset saivat nauraa sydämensä kyllyydestä, tuntea ripauksen koomista sääliä ja palata kotiinsa ajatellen, että maailmassa sittenkin oli jotain oikeudenmukaisuutta.

Nyt keisari seisoi heidän edessään tyylikkäästi puettuna ja uhkuen karismaa. Se oli väärin. Sitä ei voinut hyväksyä. Vallan ei kuulunut tuoda mukanaan kaikkea inhimillistä onnea, vaan sillä tuli olla hintansa.

Ihmiset alkoivat ärtyä. Hämmennys vaihtui vihaksi. Verenhimoinen oikeudenmukaisuuden kuohu valtasi väkijoukon. Lapset vaistosivat pelottavan muutoksen ja purskahtivat itkuun. Ihmiset irrottivat jo katukiviä ja alkoivat laulaa mellakkalauluja.

Silloin keisarin vaimo tajusi tilanteen ja alkoi väkipakolla riisua häntä. Vaimo repi pois keisarin päällystakin ja avasi jo häkeltyneen puolisonsa liivinnappeja, kun vartijat vihdoin äkkäsivät mistä oli kyse ja tulivat apuun. Nopeasti, kuin kuolemanhädässä kaikki kädet tarttuivat keisariin ja repivät riekaleiksi hänen kuosinsa. Joku riuhtaisi jopa peruukin päästä.

Kun keisari oli taas nakusillaan, hänet työnnettiin parvekkeen laidalle ja miltei kaiteesta yli. Vaimo keksi vielä heittää ahnaalle kansalle hänen kenkänsä ja vaatteensa. Ihmiset kasasivat ne keoksi torin keskelle ja sytyttivät tuleen.

Kansa hurrasi ja tanssi alkoi. Pienten lasten kyynelet pyyhittiin poskelta ja valtakunnassa olivat asiat taas palanneet ennalleen.

Huijariräätäli valeltiin näkymättömällä tervalla ja kieritettiin näkymättömissä höyhenissä ja lopuksi hänet ajettiin näkymättömillä vitsoilla ulos kaupungin portista - aina näkymättömälle sillalle asti, jonka kohdalla hän katosi näkyvistä.