Onnenmaa

Eräällä junamatkallaan Monsieur Plume pohti mihin hän on elämässään matkalla?
Onneen? Niin kyllä. Onni oli hänen tavoitteensa elämässä, mutta mistä hän saattaisi ostaa lipun onneen, yhtä helposti kuin hän juuri oli ostanut lipun Keuruulle?

Mitä hän tarvitsisi päästäkseen onnen tilaan? Herra Plume oli aina ajatellut, että jos hän sijoittaisi aikaansa koulutukseen, perheeseen, terveyteen ja omakotitaloon, onni tulisi kaupanpäällisenä.
Niin juuri. Kaiken tämän hän hankkisi ensin ja vasta sitten hän sallisi itselleen luvan olla onnellinen.

Mutta hetkinen? Mitä hän oli juuri sanonut? Niinkö se menikin? Oliko hän juuri kieltänyt itseään vielä olemasta onnellinen - vain, jotta saisi enemmän motivaatiota työhön ja elämässä menestymiseen.
Hetkinen totisesti! Sehän tarkoitti, että hänellä itsellään oli kaiken aikaa ollut päätösvalta onneen. Ikänsä hän oli juossut ties minkä tehtävän perässä ja ajatellut onnen olevan aina seuraavan nurkan takana. Ja koko sen ajan hän itse oli huijannut itseltään onnen - vain, jotta saisi tehdyksi enemmän turhia ja epämukavia asioita.

Oliko hänellä valta? Mitä jos hän sallisi itselleen - ihan kokeilumielessä - pienen onnen hetken, ilman että se olisi minkäänlainen palkkio tai pakollinen lepohetki kahden urakan välissä. Kyllä. Sitä teoriaa täytyi testata heti paikalla. Tänään Herra Plume hetkeksi unohtaisi pakottavan tarpeensa menestyä ja kokeilisi miltä tuntui olla onnellinen.

Näin. Nyt se oli päällä. Onni. Ja se tuntuikin heti ihan hyvältä. Junan ikkunasta ohitse soljuva maisema näytti oikein kunnolliselta ja taivas oli kauniisti täynnä pilvirepaleita.

Hän nousi paikaltaan ja lähti vähän jaloittelemaan onnessaan. Junan käytävät olivat kapeat ja tukkoisat, ravintolavaunussa oli pitkä jono - mutta oikeastaan aika kului rattoisasti, kun oli onni päällä, eikä tarvinnut irvistellä kummemman elämän puolesta.

Herra Plume yritti keskustella muiden matkustajien kanssa, mutta huomasi oudon ilmiön. Kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut hänen mielipiteistään tai huomioistaan. Ikään kuin ihmiset olisivat eläneet toisessa todellisuudessa ja heidän välilleen olisi laskeutunut sumea lasiseinä.

Hän ei ollut arvannut, että Onnessa voisi olla näin yksinäistä. Hän itse hyväksyi onnellisesti kaiken mitä tapahtui, mutta muut kulkivat Kiireessä, Pelossa, Ärtymysessä. He puhuivat Kiireen ja Pelon ja Ärtymyksen kieltä - eivätkä he ymmärtäneet miten joku toinen ei saattanut ymmärtää heidän huolenaiheitaan ja maailmaansa kohdistamia moitteita.

Herra Plume alkoi jo vähän ahdistua Onni-kokemuksestaan. Hän yritti jakaa onneaan koskevat oivallukset muille, mutta he vain työnsivät hänet loitommalle. Tuntui, että he olisivat suorastaan kammonneet onnea ja pelänneet saavansa tartunnan.

Se oli sinänsä järkevä reaktio, päätteli herra Plume, sillä hän ei ollut vielä antanut ahdistuksensa voittaa ja onnen tilassa hän otti vastaan kaikki asiat sellaisina kuin ne olivat. Ihmiset olivat kuten hän ennen: he olivat asettaneet itselleen tiettyjä tavoitteita, tiettyjä ihanteita - ja koska ne eivät vielä olleet toteutuneet, he pitivät kiirettä, puristivat hammasta, torjuivat onnen kuin se olisi jokin tauti, joka uhkasi saattaa heidän pitkäkestoisen urakkansa ennenaikaiseen päätökseen, pilaisi kaiken, ennen kuin he olisivat yltäneet tavoitteeseensa kurjuuden kannuksin.

Ja kun he joskus saivat yhden askareen täyttymään, he asettivat itselleen toisen. Mikään ei riittänyt heille niin kauan kuin he vain jaksoivat kieltää itseltään täyttymyksen. Ja siinä tilassaan he olivat toimeliaita, puuskuttivat kuin veturit kohti jotain asemaa, joka ei koskaan tulisi - mutta joka oli kaiken aikaa kohta tuloillaan. He olivat jatkuvassa viimeisen ponnistuksen tilassa, väänsivät ja väkersivät kuin hullut.

Nyt herra Plume ei enää kestänyt. Onni oli aikeissa tehdä hänet hulluksi! Hänen täytyi saada kahvia ja nopeasti. Miksei jono edennyt. Vitun huonot järjestelyt. Miksi nämä ihmiset matelivat. Mitä he tahtoivat! Ansaitsiko heistä kukaan kahvinsa ennen häntä?! Miksi nämä käytävät olivat niin saatanan kapeita. Vitun rautatieyhtiöt ja niiden idioottimainen logistiikka.

Silloin joku kosketti häntä olkapäästä. Se oli mies, jolle hän oli aiemmin yrittänyt puhua, mutta joka ei ollut kuunnellut häntä. Nyt mies hymyili ystävällisesti:

- Ymmärrän tarkalleen miltä tuntuu, mies sanoi. - Tämä jonottaminen on ihan sietämätöntä. Nykyajan junamatkan on ihan perseestä. Ota tuosta.

Mies ojensi hänelle pientä jaloviinapulloa, jonka oli kaivanut povitaskustaan. Herra Plume tarttui pulloon ja otti pitkän kulauksen.
- Kiitos. Tilataanko oluet?, hän kysyi. - että menisi matka rattoisammin.
- Otetaan toki, vastasi mies. - Onneen on vielä matkaa.