Siunattu mututuntuma

Sanskritin kielessä oli aikoinaan laaja käsitteistö minuuden kuvaamiseen: ei riittänyt puhe itsestä, meitsistä ja 1. persoonasta. Minuus haluttiin analysoida tarkasti ja sanoa mistä siinä on pohjimmiltaan kyse. Arkikokemus ja mututuntuma haluttiin korvata syvällisellä viisaudella ja siinä osittain myös onnistuttiin. Monet idän mestarit ovat luotettavia matkaoppaita mieleen.

Jokainen kulttuuri hyödyntää rajallista määrää käsitteellisiä erotteluja. Yksi tietty elämän osa-alue korostuu ja jokin toinen koetaan epäoleelliseksi. Henkilön päässä voi olla monimutkainen apparaatti syötävien sienien erottamiseksi myrkkysienistä, vaikka hän ei edes tuntisi kirjaimia.

Kun kyse on suuresta kansakunnasta, sen sisällä voi tietenkin eriytyä lukuisia ammattiryhmiä, joilla kullakin on oma erityissanastonsa ja kokemuskenttänsä. Yhteiskunta kokonaisuudessaan sisältää suuren määrään osaamista erilaisista ilmiökentistä. Tällöin kyse on korkeakulttuurista - ja jos taloudelliset sekä henkiset olosuhteet ovat sopivat, intohimo ja osaaminen suuntautuu myös taiteeseen.

Kulttuurit ovat yksilöllisiä, koska ihmismielen erottelukyky perustuu suhteellisten rajanvetojen hahmottamiseen. Kategoriset erot eivät ole mielivaltaisia, mutta kylläkin suhteellisia. Jokainen sääntö vastaa parhaiten vain prototyyppisintä tapausta. Aina on rajatapauksia ja väliinputoamista, koska todellisuus ei jakaudu olioihin, jotka ovat puhtaasti neliöitä tai ympyröitä. Mentaalisen rajan voi piirtää vaihtoehtoisiin paikkoihin ja ihanteen muotoilla toisin.

Kukin taiteen kultakausi on yleensä määritellyt omat taiteelliset kriteerinsä - mutta ne ovat saanet lain voiman vasta parhaan osaamisen jo hiipuessa - tai ehkä ne ovat osaltaan johtaneet tietotaidon keskittymiseen ja kaventumiseen.

Sääntöihin on nojauduttu nerojen kuoltua, tuoreen intohimon laantuessa. Luovuudesta on siirrytty jäljittelyyn. Kauniiksi koettujen koriste-esineiden kopinoiminen yläluokan kesäasuntojen somistukseksi ja matkamuistojen kauppaaminen on tuonut helpomman elannon kuin kokonaan uusien tekniikoiden kehittäminen.

Mullistava hapuileminen ja itsenäisiin ihainteisiin luottaminen tuntuu näpertelyltä kansallisten ikonien rinnalla. Nuori ja kekseliäs, mutta muotoaan vielä hakeva askartelu vertautuu kypsän kauden valmiisiin mestariteoksiin ja vaikuttaa kovin alkeelliselta niistä poimittujen vaatimusten valossa.


Mutu-tuntuman ammattilaiset

Taiteen tehtävä ei ole tehdä vaikutusta. Taide on paljon muutakin kuin teknista osaamista. Taide ei tarkoita edes sitä, että yhdistetään osaaminen ja omaperäinen näkemys.

Elämämme virallisten aihealueiden väliin jää aina harmaita alueita. Kohtaamme jatkuvasti uusia ilmiöitä, joille ei vielä ole nimeä. Siksi tarvitaan myös hämään rajalla hapuilevia edelläkävijöitä, eli mutu-tuntuman ammattilaisia: keksijöitä, taiteilijoita, runoilijoita, mystikkoja.

Ensin tarvitaan aavistus turvallisen arkikokemuksemme rajapintoja koettelevasta vieraudesta, ja joku, joka ilmaisee tuon oudon kokemuksen intuitiivisesti ja rohkeasti. Myöhemmin voidaan tutkia tieteellisemmin mistä on kyse ja määritellä viralliset termit.

Tämä on vain yksi mahdollinen tapa määritellä taiteen tehtävä: Se on työtä, joka edeltää selkeyttä.

Taide herkistyy sille, mikä systeemaatisessa ja kategorisessa ajattelussa sijoittuu aiheen viereen. Taiteen hahmottelemaa ensinäkyä voi tulkita, selittää ja yrittää tarkoin määritellä, mutta silloin on kyse jostakin muusta kuin taiteesta.

Taiteen tutkimus ei ole sama asia kuin taide, vaikka monesti media esittelee tutkijat taiteen ammattilaisina. He ikään kuin käyttävät taiteelle luovutetun puheenvuoron.

Taiteen kriteerien tarkka määritteleminen lopulta tulee johtamaan vain siihen, että taiteilijat omalla työllään todistavat ne nurinkurisiksi ja riittämättömiksi. Voi olla että sitä ennen moni lahjakas taiteilija kuitenkin tulee kolhimaan itsensä virallisiin totuuksiin.

Pahimmassa tapauksessa taiteen kriteerit - ennen vääjäämätöntä tuhoutumistaan - mahdollistavat jonkin aikaa sen, että rahoitus menee niille muutamille ihmisille, jotka ensi sijassa haluavat palvella kriteerejä, eivätkä taidetta.

Kriteerien täyttyminen ei tule olemaan mikään ongelma. Monilla ihmisillä on kyllä sellaista osaamista. Jos vaatimuksena on 9 laudaturia, he täyttävät sen. Jos vaatimuksena on kolmois-lutz, he täyttävät sen. Aina löytyy ihmisiä, jotka harjoittelevat ahkerasti, noudattavat kriteerejä uskollisesti ja suorittavat juuri sen, mitä heiltä vaaditaan.

Lopputulos voi olla vaikuttava, mutta taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Edes tämä ei kelpaa taiteen kriteeriksi.

Kaikki täsmälliset määritelmät ovat taiteelle myrkkyä. Edes tämä ei kelpaa taiteen kriteeriksi.


Tiedettä vai ideologiaa?

Miten realistista on etsiä yleisiä taiteen kriteerejä? Niitä on monesti määritelty, mutta aina määrittely-yritykset ovat epäonnistuneet. Jokainen määritelmä on osoittautunut ideologiseksi.

Millä tavoin taiteen kriteerit palvelisivat taidetta? Palvelevatko ne enemmänkin tutkijoita? Mutta tutkijat puhuvat siitä, mitä taide oli muutama vuosisata tai vuosikymmen sitten, eivät he voi määritellä, mihin suuntaan taiteen tulisi kehittyä.

Palvelevatko taiteen kriteerit gallerian pitäjiä ja taidekauppiaita? Onko taidetta mitään järkeä ostaa, jos ostopäätös perustuu kriteereihin, eikä henkilökohtaiseen mieltymykseen - on tietenkin, siinä tapauksessa, että taidetta ostaa vain sijoitusmielessä.

Mutta jos taiteen arvostus ja hinta sidotaan kriteereihin, sekään ei ole mikään tae sijoituksen arvon säilymisestä. Kriteerit tulevat murenemaan aivan samalla tavoin kuin muodit ja mieltymykset.

Pahimmassa tapauksessa arvovaltaiset kriteerit luovat markkinoille väliaikaisen kuplan, kun liian monet luottavat samoihin laatutekijöihin ja meriitteihin.

Historian aikana monilla koulukunnilla on ollut omia hyvän taiteen kriteerejä, joiden perusteella voi tunnistaa, että kyseinen teos edustaa tiettyä aikakautta ja tyyliä. Niitä kutsutaan ihanteiksi, ei yleisiksi taiteen kriteereiksi.

Kyse on estetiikasta ja mieltymyksistä - ja yleensä hyvin väliaikaisista sellaisista. Syntyykö kriteerin pohjalta vain uusi koulukunta, joka vaikuttaa ehkä hetken aikaa? Syntyykö yleispätevien sääntöjen pohjalta edes jotain siinä määrin voimaannuttavaa?

En minä sitä tarkoita, että olisi huono asia, vaikka Aalto-yliopistossa kriteerien seurauksena muodostuisi jonkinlainen Bauhaus tai uus-uus-klassismin suuntaus.

Ideologioiden pohjalta voi syntyä hienoa taidetta. Kyse on kuitenkin ideologiasta, estetiikasta, käsitteellisistä erotteluista ja arvovalinnoista. Yleisistä kriteereistä siinä ei ole kyse.

Vaikka kriteerit olisivat viisaasti muotoiltuja, maltillisia ja monipuolisia, kestää vain hetken, ennen kuin niihin jo kyllästytään.

Tavallaan jopa toivon, että kriteerit olisivat mahdollisimman mielivaltaisia, järjettömän ankaria ja jopa täysin absurdeja. Sillä tavoin niistä voisi seurata jotakin omaperäistä ja mielenkiintoista.


Aalto-yliopiston kriteereistä

Olen pahoillani, että tämä kirjoitus on taas venynyt toivottoman pitkäksi. Haluan vielä lopuksi tarkastella Aalto-yliopiston dekaanin Helena Hyvösen kirjoitusta, josta keskustelu sai alkunsa.

Aalto-visioblogi:taiteellisen-toiminnan-laatua-on-voitava-arvioida

"Koska tieteen kriteeristö ei sellaisenaan sovi taiteellisen työn arviointiin, olemme Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa luoneet sen rinnalle laadullista mittaristoa."

Laadullinen mittaristo on paradoksi, koska mittari voi perustua vain numeraaliseen asteikkoon, ja silloin siinä ei mitata laatua vaan määrää. Tällaisessa puheessa ei ole järkeä edes vertauskuvallisesti.

"Kyse ei ole kuitenkaan ensisijaisesti taiteen laatustandardien määrittelemisestä...  Arvioinnin menetelmiä ovat luomassa alan asiantuntijat."

Hyvönen toteaa, ettei tarkoitus ole "määritellä mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta" - mutta aina, kun arvovaltainen taho antaa arviointiperusteita, jotkut tulevat suhtautumaan siihen mustavalkoisen kunnioittavasti.

Arviointikriteeristö ei tietenkään ole valmis, mutta kirjoituksessa esitetään muutamia mahdollisia lähtökohtia. Ne vaikuttavat luvalla sanoen yllätyksettömiltä ja ympäripyöreiltä:

"Asioita, joita taiteellisessa toiminnassa arvioidaan, ovat muun muassa (1)alkuidea ja sen toteutuksen onnistuminen, (2)taiteellisen tuotoksen kytkökset yhteiskuntaan, (3)vaikuttavuus sekä (4)teoksen herättämä huomio, etenkin kansainväliset palkinnot."

Lisäsin sitaattiin numerot ja vastaan niihin yksitellen.
(3) Ensinnäkään teoksen "vaikuttavuus" ei ole kovinkaan kaukana "mututuntumasta", eli juuri siitä, mistä oli tarkoitus päästä eroon.

(4) Teoksen herättämä huomio on aivan yhtä hyödytön kriteeri ja syitä on lukuisia: Jos tarkoitus on esimerkiksi arvioida koulun opiskelijan vastavalmistunutta työtä, on aivan utopistista olettaa, että useimmissa tapauksissa mitään mitattavaa kansainvälistä tai edes kotimaisen median huomiarvoa olisi olemassakaan. Toiseksi huomioarvo perustuu "vaikuttavuuteen", jonka me jo totesimme olevan mututuntumaa - ja kolmanneksi, vaikka huomioarvo perustuisikin kriteereihin, me päädymme kehäpäätelmään, koska perustamme kriteerimme tunnustuksiin, jotka puolestaan perustuvat kriteereihin.

(2) Kytkökset yhteiskuntaan ovat mielekäs keskustelunaihe, mutta niitä on vaikea käyttää minkäänlaisina kriteereinä. Teokseen yhteiskunnallisuus voi toteutua siten, että teos ansiokkaasti irtautuu yhteiskunnasta. Teos voi ansiokkaasti puolustaa yhteiskunnan vallitsevia arvoja tai aivan yhtä ansiokkaasti vastustaa niitä. Lisäksi yhteiskunnallisuus voi tapahtua historiallisesti, käsiteltäessä menneisyyden traumoja - tai se voi olla ajankohatista ja muodikasta. Yhteiskunnallisuus on aivan liian laajamittainen käsite.

(1) Lopuksi idean toteutuminen. Oletan, että tällä hieman ajattelemattomasti tarkoitetaan sitä, kuinka hyvin oppilas on toteuttanut, ei idean, vaan opettajan tehtävänannon. Eihän valmiista teoksesta muutoin voi nähdä sen alkuperäistä ideaa. Lisäksi teos voi mielestäni olla ansiokas myös silloin kun se kiistää alkuperäisen ideansa tai ei sisällä minkäänlaista ideaa, vaan on pikemminkin edistynyt jatkuvasti muotoaan etsivänä prosessina.

Idean toteutuminen on mielekäs mittari vain siinä tapauksessa, että taiteilijalle on maksettu tietynlaisen tarkasti määritellyn teoksen valmistamisesta. Tällöin on kyse enemmänkin käsityöläisyydestä, jossa työskennellään valmiin suunnitelman pohjalta. Lopputulos voi olla teknisesti laadukas ja vastata tuottajan odotuksia. Ulkopuolinen taho ei kuitenkaan voi sanella kriteerejä, koska kyse on tapauskohtaisesta tilauksesta.


Lopuksi

Taiteen kriteerien määrittely on arvokasta etupäässä taidehistorian näkökulmasta. Jälkikäteen tutkijoiden työtä voi helpottaa se, että erilaisten aikakausien kritterejä on artikuloitu ja niiden muuttumista voi vertailla ajassa. Tämän hetken tai tulevaisuuden kriteerejä on kuitenkin mahdotonta määritellä, ilman, että kyse olisi vain tietyn tahon mielipiteestä.